14. huhtikuuta 2019

Katja Kettu: Rose on poissa (2018)

Kustantamo: WSOY
Kesto: 8 h 26 min
Lukija: Eija Ahvo
Mistä minulle: lukuaikapalvelu

On jokseenkin koomista, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea tai kuunnella Kätilöä, joka lie Katja Ketun kuuluisin romaani. Sen sijaan näitä muita olen ja olen pitänyt niistä todella paljon. Rose on poissa ei tee siis poikkeusta.

Rose on poissa kertoo suomalaisesta Ettusta ja intiaaninainen Rosesta ja heidän sydäntäsärkevästä rakkaustarinastaan, jossa on mielestäni aivan selviä kaikuja ja viitteitä Aino Kallaksen Sudenmorsiameen. Tarinaa kiertyy heidän lapsensa Lempin ympärille, joka palaa intiaanireservaattiin Minnesotaan selvittämään menneisyyden sotkuja.
Tiedän, että tämä kuulostaa nyt ällöttävän kliseiseltä romanttiselta hömpötykseltä, jossa on traaginen sukutarina ja onnellinen loppu ja vähän intiaaneja tuomassa eksotiikkaa. Mutta jos Katja Ketun tuotantoa vähänkään tuntee, niin tietää, ettei se mene ihan niin. Ja jos ei tunne, niin nyt kannattaa tarttua ennakkoluuloaan sarvista ja tarttua kirjaan.

Vaikka tässä onkin keskiössä Rosen ja Ettun tarina, on romaani myös säälimätön kuvaus ihmisen julmuudesta toiselle. Elämästä reservaateissa, valkoisen miehen oikeuksista, ihmiskaupasta, naisten arvottomuudesta – ja silti myös naisten voimasta. Tarina siitä, mikä erottaa ihmisen eläimestä – vai erottaako mitään. Ja hienoinen hyppysellinen maagista realismia ei pahenna tätä lainkaan, vaan saa romaanin pikantin sivumaun!

Romaanin rakenteesta en aina niin vakuuttunut. Tarinaa kirjoittaa osin Lempi kirjeissään Jim Harmaaturkille. Osin myös Rose kirjeissään Lempille. Näissä ns. kirjeromaaneissa on kohdallani usein se ongelma, että ne kirjeet eivät tunnu kirjeiltä (olen jupissut samaa mm. Elizabeth Kostovan Historiantutkija-romaanin kohdalla). Ja puuttuu motiivi siihen, miksi tällainen rakenne on valittu. Rosen kirjeet Lempille toimivat siltä osin suht ok, mutta Lempin kirjeet Harmaaturkille eivät toimi. Nämä syövät tehoa inhottavasti toisiltaan, kun tarinan olisi voinut kertoa muutenkin.
Lisäksi loppua oli hiukan liikaa venytetty minun makuuni, vaikka kokonaisuutena tämä on aika napakka eikä sisällä turhia jaaritteluja.

Tästä huolimatta Rose on poissa oli miellyttävä kuuntelukokemus. Eikä vähiten siksi, että Eija Ahvo oli niin täydellinen lukija juuri tälle romaanille! Hän osasi eläytyä juuri sopivalla tavalla, mutta toisaalta myös etäännyttää itsensä.
Suosittelen tätä lämpimästi etenkin Sudenmorsiamen ystäville.

3. helmikuuta 2019

Milja Kaunisto: Elysée Montmartre (2018)

Kustantamo: Storytel
Kesto: n. 50 min / osa, yht. 10 osaa
Lukija: Aleksi Holkko
Mistä minulle: lukuaikapalvelu

Seuraavaksi kuuntelin Storytel Original -sarjasta Milja Kauniston Elysée Montmartre -sarjan odotellessani sitä autuasta hetkeä, että ehdin tarttua Purppuragiljotiini-sarjan viimeiseen osaan.

Vuoteen 1900 sijoittuva tarina kertoo vartijakokelas Albertista, jonka kontolle eräänä aamuna lankeaa humalainen alaston mies. Koska Albert on töissä naisvankilassa, jossa hän on myös syntynyt ja kasvanut, on tilanne sangen pulmallinen ja kiusallinen. Alaston mies molkottaa outoa kieltäkin, mutta selvitettyään humalansa osaa onneksi myös ranskaa. Ville Vilgrenin mukana Albert ajautuu selvittelemään kuka sytyttää Pariisin kabareita tuleen ja miksi niissä kuolee vain tietyt, valitut henkilöt...

Elysée Montmartre on hieno ja yllättävän feministinen tarina. Kaunisto avaa hienosti naisten (etenkin tanssijoiden) asemaa 1900-luvun vaihteen Pariisissa. Kauas on niistä ajoista tultu... Vai onko? Sitä voi kukin pohtia tykönään.

Aivan niin roisi Elysée Montmartre ei ole mitä Kauniston painetut kirjat ovat, mutta ei tätä voi parhaalla tahdollakaan sievisteleväksi ja kaunistelevaksikaan sanoa. Kyllä tästä Kauniston tyylin tunnistaa hyvinkin helposti ja siksikin tämä putoaa aivan varmasti Kauniston kirjojen ystäville.

Elysée Montmartre on tasapainoinen, hallittu kokonaisuus. Tässä oli mukavaa verkkaisuuden tuntua, joka ei kuitenkaan ollut venyttämistä. Loppua kohden tietenkin rytmi hiukan kiihtyi, mutta niin pitääkin. Silti lopusta ei tullut lainkaan hätäilevä.

Lukija Aleksi Holkko sopi tarinaan hyvin. Ranskaa osaamattomana hänen ääntämyksensä kyllä vakuutti, mutta toisinaan putosin kyllä kärryiltä, että missä kadulla oltiin jne. Lukiessa vieraskieliset sanat on helpompi hahmottaa kuin kuunnellessa. Tämä toki ei ole äänikirjan lukijan syy.

Suosittelen tätä erityisesti historiallisen ja feministisen kirjallisuuden ystäville.

9. tammikuuta 2019

Miina Supinen: Lumottu elämä (2018)

Kustantamo: Storytel
Kesto: n. 50 min / osa, yht. 10 osaa
Lukija: Anni Kajos
Mistä minulle: lukuaikapalvelu

Miina Supisen Lumottu elämä on Storytel Original -sarjassa ilmestynyt äänikirjateos. Sitä ei siis ole saatavina perinteisenä kirjana ja äänikirjanakin vain Storytelistä. Storytel Original -sarjassa on monien muiden nimekkäiden kirjailijoiden teoksia, jotka ovat kirjoitettu nimenomaan äänikirjoiksi. SO -sarjassa on aina 10 osaa ja yksi osa kestää hiukan alle tunnin vakionopeudella. Minä kuuntelen näitä 1,5- tai 1,75-kertaisilla nopeuksilla, joten aika nopsasti tämä sujuu.

Hurahdin äänikirjoihin reilu vuosi sitten. Samaan aikaan "sairastuin" neuloosiin eli kutomisvimmaan (minä puhun kutomisesta neulomisen sijaan mieluummin). Nykyään kuuntelenkin äänikirjoja lähinnä tallilla pihattoa siivotessani tai sitten kotona kutimet kädessä. Sanottakoon myös tässä yhteydessä, että maksan lukuaikapalveluni itse eikä kyseessä siis ole blogiyhteistyö.

Lumottu elämä kertoo kahdesta tubettajasta, Margitista ja Sakurasta. He ovat kumpikin erittäin suosittuja tubettajia. Margit on hiukan vanhempi, Sakura parikymppinen. Jostain syystä Sakuran pilanpäiten laukomat "totuudet" faneistaan päätyy Sakuran kanavalle. Seuraa melkoinen someraivo ja pelastaakseen tubettajauransa edes jotenkin Sakuran on suostuttava Salaisuuksien kartano -nimiseen tosi-tv-ohjelmaan.
Margit on Sakuran kämppis ja Sakuran idolikin. Margitilla on hiukan hämärä menneisyys ja kun kuvioihin astuu Ahti, Margitin "veli" lapsuudesta, on asioihin saatava selvyys. Jäljet johtavat Salaisuuksien kartanoon...

Tämä on aivan taattua Supista. Jos pidät Supisen kirjoista, pidät tästäkin. Huumori, terävät huomiot, ihanan höpsöt ja persoonalliset henkilöt ja spefiaali juoni. Supinen keikkuu taidokkaasti realismin ja spekulatiivisen fiktion rajoilla. Tämä on kallellaan (lähi)tulevaisuus-scifiin hiukan samaan tyyliin (toki paljon kevyemmin) kuin Jussi Valtonen teoksessaan He eivät tiedä mitä tekevät.

Hämäännyin hiukan, kun noin puolivälissä huomasin, että Sakura oli jäänyt aika sivuun ja Lumottu elämä painottuikin enemmän Ahtiin ja Margitiin. Sakura kulkee kyllä mukana ihan loppuun asti, mutta pieni epätasapainon tunne jäi.
Loppuratkaisu tuli aika nopeasti vyöryttämällä isoine tapahtumineen, mutta onnellinen loppu jätti hyvän ja kevyen mielen.

7. tammikuuta 2019

Hei hei mitä kuuluu?

Sä kysyt ja kaikki on ok.

Blogi jäi vuoden 2016 lopulla pitkälle, pitkälle tauolle. Olin jo silloin aika varma, etten kokonaan lopettaisi, siksi kirjoitinkin vain tauosta. Ja nyt, kaksi vuotta myöhemmin, tuntuu siltä, että pitää palata.

Olen kaivannut bloggaamista.
Ensinnäkin siksi, että se on mukava tapa.
Toisekseen muistan paremmin, mitä olen lukenut ja ennen kaikkea mitä olen ajatellut lukemastani. Kirjoittaminen on minulle paras tapa sisäistää ja jäsentää ajatuksia. Koulussakin olin niitä outoja, jotka pitivät kalvosulkeisista. Yliopistossa oli kauheaa, kun yhtäkkiä asiat pitikin napata itse luennoitsijan, joskus hyvin haparoivasta ja poukkoilevasta, luennosta. Loppuvuosina yliopistossa jotkut ihanat lehtorit ja proffat käyttivät powerpointeja.
Kolmannekseen minua yhä edelleen huolestuttaa kirjakritiikkien väheneminen, etenkin lanukirjallisuudessa ja spefissä. Koen noloutta, että kritisoin kritiikkien vähenemistä, mutta en tee itse mitään asian eteen. En edelleenkään tee täällä varsinaisia kritiikkejä, vaan kutsun bloggauksiani lähinnä arvioinneiksi. Eivätkä ne aina ole varmaankaan kovin puolueettomiakaan, etenkin kun sattuu tuntemaan tavalla tahi toisella koko joukon kirjailijoita, etenkin spefin saralla. Mutta on edes jotakin näkyvyyttä. Isoin ongelma taitaa olla yhä se, etteivät ihmiset TIEDÄ mitä kaikkea ilmestyykään bestsellerien lisäksi. Miten sitä osaa kirjastossa tai kirjakaupassa kysyä kirjaa, jonka olemassaolosta ei tiedä?!
Neljännekseen sopivalla aasinsillalla... Ilman blogistaniaa minäkin olen kohtuullisen pihalla mitä kaikkea ilmestyykään, mikä kirja kerää blogisavuja, mikä on in, hot, pop ja rock.

Joten tässä sitä ollaan. En tiedä paljonko ehdin lukea ja blogata, sillä lähes kokonainen vuosi apurahakirjailijana päättyi ja olen taas sorvin ääressä kustannustoimittajana. Olen kaivannut sitäkin ja kaikkea hienoa onkin taas tulossa!

Uusia julkaisuja ei ole nyt ihan justiinsa näkyvillä. Tuorein on novelli "Tivoli Tuska" Osuuskumman antologiassa Sirkus Synkkä. Työn alla on kaikenlaista, mutta etenkin viime vuosi oli monesta syystä aika raskas. Yhtenä näkyvimpänä muutoksena varmasti se, että erosin Osuuskumma-osuuskunnasta syksyllä 2018.

Morren maailma siirtyi osuuskunta Lilithin hellään huomaan huhtikuussa 2018. Käytännössä asiakkaille muutos ei näy juuri mitenkään; kommunikointi ja työjutut yhä suoraan minun kauttani, kuten ennenkin. Minä taas pääsen vähemmällä byrokratialla noin muuten. Asiakkaille on tietysti myös se etu, että Lilithistä löytyy taittajia, kääntäjiä, graafikkoja jne.

Loitsu 2 vuotta
Blogitaukoni aikana perheemme on kasvanut peräti kahdella karvaisella jäsenellä. Alkuvuodesta 2017 meille tuli toinen pitkäkarvainen colliepoika Loitsu, joka on jo ehtinyt nuoreksi aikuiseksi köllieksi. Velho ja Loitsu ovat maailman parhaat ergonomiapäällikköt ja kaverukset. Kahden koiran touhuja on kerta kaikkisen kiva seurata; ihminen ei koskaan korvaa täysin lajitoveria.


Blogitauon aikana hevosharrastus otti myös entistä enemmän tulta alleen. Ja syksyllä 2018 tilanne päätyi muutaman mutkan kautta siihen, että jo hyvin nuoresta asti kytenyt haave omasta hevosesta – ja nimenomaan islanninhevosesta – konkretisoitui. Marraskuussa klip klop, hevonen on pop ja Simlir, eli Simppa, kopsutteli elämääni. Simlir tarkoittaa jättiläistä, ja pian 10-vuotias ruunapoika onkin islanninhevoseksi iso: säkäkorkeus arvioilta n. 148 cm.
Käytännön syistä Simppa ei asu meillä kotona, vaan läheisellä tallilla isossa pihatossa. Simppa ja pihatto pitävät huolta työkyvystäni. Opin näinä vuosina huomaamaan myös sen, että istumatyö todella käy selän päälle. En viihdy kuntosaleilla (kokeiltu on kymmeniä kertoja), mutta ratsastus ja tallityöt lantahommineen tekevät oikein hyvää.

Notta hengissä siis ollaan. En uskalla luvata mitään bloggaustahtia tahi haasteita tai muuta sellaista. Koetan päivittää blogin ja omat tiedot ajantasalle ja ehkä päivittää ulkoasua muutenkin johonkin suuntaan. Mutta ennen kaikkea koetan lukea ja kuunnella äänikirjoja enemmän. Viime vuonna saldo oli vaivaiset reilut 20 kirjaa. Jumitin niin pahasti Mustan tornin ja mustan vuoden parissa muutenkin. Jospa nyt siis paremmalla onnella, suotuisimmilla tuulilla.

4. tammikuuta 2019

Syksyn 2018 ja kevään 2019 kirjat

Yksi bloggaamattomuuden huonoja puolia on se, etten tiedä mitä kirjamaailmassa tapahtuu. Mitä ilmestyy nyt? Mitä luetaan? Mikä on in, hot ja pop? Totta kai alalla olevana tulee pidettyä silmiä auki jonkin verran, mutta varsinkin viime syksy meni melkoisessa sumussa monistakin syistä, niin olen pihalla kuin lumiukko.
Niinpä siis härkää sarvesta ja katalogien perkuuseen! Tätä olenkin kaivannut. Mennään kustantamojärjestyksessä ja sulkuihin olen laittanut ilmestymisajan, jos sellainen on. Lista ei ole takuulla täysin kattava, enkä takuulla ehdi lukea kaikkia tänä enkä ehkä ensikään vuonna. Mutta joskus...

Art House / Jalava / Tietosanoma

Herman Geijer: Kriisit, katastrofit ja maailmanloput (toukokuu 2019)
12 tapaa varautua kaikenlaisiin globaaleihin katastrofeihin – ja ehkä myös zombeihin. Spefikirjailijan ja ehkä -lukijankin mielikuvitusta kutkuttava opus.

Marika Riikonen & Päivi Haanpää (toim.): Tusina (elokuu 2018)
12 novellin kokoelma nuorille. Mukana monta arvostamaani kirjailijaa. Ainoastaan kansikuvan väärä tavutus pikkuisen nyppii, mutta ei anneta sen häiritä.

Brandon Sanderson: Ajan sankari (joulukuu 2018)
Usvasyntyinen-fantasiatrilogian kolmas osa. Ensimmäinen (Viimeinen valtakunta) on jo hyllyssä, joskin lukemattomana. Toinen osa (Ylenemisen kaivo) odottaa vielä kirjakaupassa. Tätä on sen verran paljon kehuttu, että kutkuttaa kyllä.

Lars Wilderäng: Tähtisade (heinäkuu 2018) ja Tähtipöly (lokakuu 2018)
Ruotsalaisen dystooppisen scifitrilogian toinen ja kolmas osa. Ostin miehelle joululahjaksi sen ensimmäisen (Tähtikirkas), mutta en ole itse ehtinyt sitä vielä lukea. Mutta ylipäätään kiinnostaa spefi muualta kuin Briteistä, Jenkeistä ym.

Aula & co.

Katariina Heikkilä: Punainen nyrkki (tammikuu 2019)
Kotimaista fantasiaa, jossa on ilmeisesti realistinen ja tulevaisuuteen sijoittuva ote. Tarinassa neljä naista pitävät koossa jonkinlaista liittovaltiota. Naiset ovat kotoisin maista, joissa naisten asema ei ilmeisemmin ole kovin kaksinen. Kuulostaa siis hiukan fantastiselta Atwoodilta. Pitää tutustua!

Bazar

Bergsveinn Birgisson: Musta viikinki (huhtikuu 2019)
Tietokirja mystisestä, 800-luvulla eläneestä viikinki Geimurd Heljarskinnistä. Miksi häntä ei haluta muistaa eikä hänestä ole saagoja?

Gummerus


Päivi Alasalmi: Riivatut (lokakuu 2018)
Alasalmelta kauhuhenkinen romaani. Halkean innosta!! Tämä ehdottomasti lukuun. Alasalmi on yksi suosikkejani muutenkin.


Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (maaliskuu 2019)
Käärmeiden kaupunki oli niin tolkuttoman hieno teos. Ja tottahan Ikuisesti, siskoni kuuluu lukulistalle. Kelttiläisistä mytologioista ammentava fantasiateos. Juu!

Ville Hytönen: Luumun polte (helmikuu 2019)
Maagisrealistinen, erotiikalla höystetty tarina epäsuhtaisesta parista Balkanilta. Kuulostaa jännittävältä ja kutkuttavalta.

Erin Kelly: Älä jää pimeään (maaliskuu 2019)
Brittiläinen romaani pariskunnasta, jossa nainen meni väkivaltaisen kohtauksen väliin. Se vaikuttaa pariskunnan elämään vielä 15 vuotta myöhemmin. Kehen kannattaa luottaa? Kenen sanaa uskoa? Kuulosti aika kiehtovalta jutulta.

Niina Mero: Englantilainen romanssi (helmikuu 2019)
Esikoisteos, joka yhdistelee synkemmällä vivahdeella Bridget Jonesia, Kotiopettajattaren romaania ja Downton Abbeyta. Kuulostaa mukavan viihdyttävältä.

Minna Rytisalo: Rouva C. (syyskuu 2018)
Romaani Minna Canthista. Miten voisin olla kiinnostumatta?

Erika Vik: Nefrin tytär (lokakuu 2018)
Kaksoisauringot-trilogia on päässyt viimeiseen osaansa. Kaksi edellistä (Hän sanoi nimekseen Aleia, Seleesian näkijä) ovatkin tuttuja (pitäisikin blogata koko sarjasta), Nefrin tytär ei. Vikillä on omaleimainen juttunsa, jonka parissa viihtyy vallan mainiosti.

Into

Ulla Koskinen: Suomessa selviytymisen historiaa (syyskuu 2018)
Miten täällä on pärjäilty kautta historian? Minusta on hienoa, että yhä enemmän tulee tietokirjoja tavisten arjesta menneiltä vuosisadoilta!

Johnny Kniga

Petri Silas: Alexi Laiho – kitara, kaaos ja kontrolli (huhtikuu 2019)
Fanityttö poksahtaa ihan justiinsa!! Alexi ei ole paljoa elämästään julkisuudessa avautunut. Olen ollut intohimoinen Children of Bodom -fani yhtyeen alkutaipaleelta asti, yli 20 vuotta siis. Joten on selvääkin selvempää, että tämä päätyy hyllyyni niin pian kuin vain mahdollista.

Karisto

Anu Holopainen: Sydänhengitystä (lokakuu 2018)
Aborttia käsittelevä romaani herättää monestakin syystä mielenkiintoni. Luotan ilman muuta Holopaisen taitoon käsitellä asiaa tyylillä, lukijaansa luottaen.

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä (lokakuu 2018)
Kepeä viihderomaani Anneli Kannolta on varmasti tosiaan kevyt, vaan ei tyhjäpäistä huttua. Tottahan tämä täytyy katsastaa.

Like

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (maaliskuu 2019)
Kerrostalo, joka on joskus ollut kaupungin ylpeys, on nykyään ongelmalähiö. Miten siellä pärjäävät valkoiset heteromiehet ja vahvat naiset? Luvassa mustaa huumoriakin, sehän passaa.

J. Pekka Mäkelä: Hunan (2018)
Finlandia-ehdokkaaksikin päässyt Hunan kuulostaa kerrassaan kiehtovalta. 2. maailmansota Kiinasta käsin katsottuna ei ole niitä tutuimpia näkökulmia.

Katja Törmänen: Karhun morsian (2018)
Viikinkiaikaan kurottava romaani kahdesta naisesta ja kaiken yllä lepää Karhun kirous. Mitä tapahtuu, jos lähdettäminen ei onnistu ja Karhu vaatii omansa?

Minerva

Britt Karin Larsen: Finnskogen, elämän kehto (syyskuu 2018)
1800-luvulle sijoittuva tarina metsäsuomalaisista Ruotsin ja Norjan rajametsistä. Epäilyttävät metsäsuomalaiset ovat säädyttömiä pakanoita, jotka kylpevätkin alasti saunoiksi kutsumissaan huoneissa!

Sonia Paloahde: Aavistus (tammikuu 2019)
Psykologiseksi trilleriksi luonnehdittu esikoisromaani introvertista Paulasta, joka muuttaa kotiapulaiseksi parhaan ystävänsä Samuelin ja tämän seurapiirikuningatarvaimonsa luo. Hommat alkavat mennä oudoksi ja murha on luvassa. Mutta kuka on syyllinen?

S. N. Pires: Karhunkiertäjä (elokuu 2018)
Fantasiatarina hyljeksitystä pojasta, joka hakee hyväksyntää karhunkaatoon lähtemällä kaikista varoituksista huolimatta. Esikoisteos, joka pitää toki katsastaa.

Osuuskumma

Osuuskumman kevät 2019 sisältää kirjoja, jotka olen jo käsikirjoitusvaiheessa lukenut. Ja tietenkin ne ovat kaikki vallan loistavia, kuinkas muuten!

Taru Kumara-Moisio: Taniwha (toukokuu 2019)
Kiehtova tarina vie suomalaisperheen matkassa Uuteen-Seelantiin, jossa kuviot menevätkin hiukan uusiksi...

J. S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia (helmikuu 2019)
Raapalekokoelma pitää mielen vireänä ja mielikuvituksen käynnissä!

Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki (helmikuu 2019)
Tätä olen myös kustannustoimittanut. Minun makuuni Nupposen kenties hienoin romaani, jossa häivähdyksiä Murakamista, Krohnista ja Hoegista – hienolla pippuriripauksella erotiikkaa. Bloggaan tästä aivan varmasti!

Otava

Magdalena Hai: Kolmas sisar – Royamen aikakirjat 1 (heinäkuu 2018)
Maggiksen uusi fantasiasarja, jonka pariin sormet syyhysivät jo kaaaauan ennen sen ilmestymistäkin. Mutta se on luvussani NYT.

Pirjo Hassinen: Parit (elokuu 2018)
Leena todistaa kahden perheen hajoamista; toista ensin 1930-luvulla, toista myöhemmin 2000-luvulla. Mitä siitä opitaan vai opitaanko mitään?
Tällainen "vertailu" vuosikymmenten (ja saman kokijan, eri ikävaiheessa vain) välillä kiehtoo!

Robin Hobb: Narrin salamurhaaja (syyskuu 2018) ja Narrin vaellus (maaliskuu 2019)
Ah!! Näkijän taru -sarja saa jatkoa, joka vihdoin suomennetaan. Pitäisi kyllä lukea Näkijän taru uusiksi ennen tähän tarttumista. Muistan vain sen, että siinä oli mahtavat henkilöhahmot ja tarina oli niin hyvä, että koirakin aikanaan tuhosi yhden osan...

Kaj Korkea-aho ja Ted Forström: Zoo! Sydänkohtauksia (syyskuu 2018)
Luin jo edeltävän osan, Viraalit nerot, ja olin tikahtua. Näemmä 8. luokkalaisten tissi-pieru-huumori puree minuunkin. Kirja on jo meillä, mutta odotan kiltisti lapselta vuoroani. Edellisen osan kun luin röyhkeästi ennen paketoimista...

Mirkka Lappalainen: Pohjoisen noidat (lokakuu 2018)
Noituutta koskevat tietokirjat kelpaavat minulle aina. Ja kun Lappalainen kirjoittaa niin riivatun hyvin vieläpä, niin täytyyhän tämä saada hyppysiin.

Sami Makkonen: Kalevala (helmikuu 2019)
Sarjakuvaromaanitulkinta Kalevalasta. Synkkää fantasiaa luvassa. Kansikuvakin jo houkuttaa!

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet (helmikuu 2019)
Esikoisromaani 1920-luvulla elävästä sisukkaasta pohjalaisnaisesta, joka jää yksin pirttiä pitämään miehen lähdettyä livohkaan Amerikkaan.

Michelle Obama: Minun tarinani (marraskuu 2018)
Kirja päätyi minulle joulupukilta ja kyllähän ihastelemani viisaan naisen muistelmat kelpaavat vallan hyvin!

Helena Waris: Vedenkehrääjä (syyskuu 2018)
Luin jo Linnunsitojan ja ihastuin Saziin huomattavan paljon. Niinpä tämä löytyykin jo hyllystäni ja odottaa kiihkeästi omaa vuoroaan.

Siltala

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen (elokuu 2018)
Meille tämä hankittiin jo ilmestymispäivänä. Mies luki ensin, sitten poika. Minä jumitin Mustan tornin parissa, mutta pian on tämän vuoro! Ei minua Kimin elämä juuri kiinnosta, mutta Hotakainen kirjoittajana ei voi muuta kuin onnistua!

Aki Ollikainen: Pastoraali (elokuu 2018)
Vaikka Musta satu ei ollutkaan niin vakuuttava kuin Nälkävuosi, niin kyllähän tämäkin pitää lukea. Maalaisidylliä, jota varjostavat synkät pilvet...

Tammi

Marko Hautala: Leväluhta (syyskuu 2018)
Lisää niitä odotettuja kirjoja, jotka ovat jääneet Mustan tornin jalkoihin. On hyllyssä ja odottaa vuoroaan. Olen niin paljon pitänyt Hautalan kirjoista, että odotukset ovat tämänkin suhteen korkealla. Mikäs siinä on ollessa Marko-sedän peloteltavana!

Stephen ja Owen King: Ruususen uni (2018)
Odottaa vuoroaan hyllyssä. Haiskahtaa itselle vähän velvollisuudelta eikä tästä ole kuulunut paljoa kehujakaan. Luettavahan tämä kumminkin on.

Terhi Tarkiainen: Pure mua (2018)
Oikeastaan haluan vain nostaa tämän esiin, sillä kuuntelin tämän äänikirjana. Oikein mukavaa vampyyriviihdettä aikuiseen makuun.

Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar (huhtikuu 2019)
Koska Kaarnatuuli oli niin pirun hieno! Elinan surmakin on vielä lukematta, mutta totta maar tämäkin pistetään muistiin.

Teos

Rosa Meriläinen: Virhe (helmikuu 2019)
Kun 1900-luvun alun seurapiirilemmikki rakastuu vallankumousjohtajaan, niin ei seurauksilta voida välttyä. Mutta mitä kaikkea se maksaakaan Ella Stewenille?

Marjo Katriina Saarinen: Jälki (helmikuu 2019)
Riidan ja sovun päätteeksi Marionin miesystävä katoaa. Noin vain. Poliisi on vaitonainen. Mitä ihmettä on tapahtunut?

WSOY

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous (2018)
Eeppistä, kotimaista fantasiaa, joka voitti Finlandia Juniorinkin. Täytyyhän tämä lukea. Semminkin, kun en ole vielä saanut aikaiseksi lukea Enorantaa yhtään. Argh!

Katja Kettu: Rose on poissa (2018)
Minnesotassa Eetu havahtuu siihen, että Rose on poissa. Poissa on myös yhtäkkiä 35 vuotta. Tytär Lempi on liian valkoinen reservaatissa, liian intiaani sen ulkopuolella. Kuulostaa perhanan kiehtovalta!

Liane Moriaty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista (kesäkuu 2019)
Hurahdin tuossa taannoin Moriatyn kirjoihin. Ne toimivat äänikirjoina vallan mainiosti! Sopivan kepeää, silti koukuttavan terävää. Ei ylimääräistä siirappia minun makuuni.

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä (2018)
Kreetalaismummo Agave löytää vuohipolulta ulkomaalaisen naisen, joka ei muista miten ja mistä on vuoriston pikkukylään päätynyt. Kuulostaa kiehtovalta, etenkin kreetalainen miljöö kiinnostaa.

J. R. R. Tolkien, Christopher Tolkien (toim.), Alan Lee (kuv.): Gondolinin tuho (huhtikuu 2019)
Suhtautuisin muuten varauksella näihin postuumeihin, toimitettuihin julkaisuihin, mutta kun Húrinin lasten tarina oli niin perhanan upea, niin täytyy tämäkin lukea!

C. J. Tudor: Liitu-ukko (2018)
Ostin tämän miehelle joululahjaksi, kun tätä mainostettiin pirskatin pelottavana. Mies ei ole vielä lukenut ja minullakin muuta jonossa, mutta uteloittaahan tämä.

No huhhuh! Olipahan urakka kahlata lukuisat katalogit läpi. Mutta olenpahan taas viisaampi ja vähän enemmän kartalla. Pidätän jyrkästi oikeuden lukea myös tämän listan ulkopuolelta, olla lukematta näitä kaikkia, lukea vielä vanhempia kirjoja – ja oikeastaan lukea (ja ehkä blogatakin) mitä lystään.
Arvostelukappaleita en edelleenkään aio ottaa vastaan. Ei tule painehia :)