18. elokuuta 2014

Charles Dickens: Kolea talo (1852–1853 / 2006)

The Bleak House
Suomennos: Kersti Juva
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 934
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Kesä sitten vierähti tämän klassikon parissa. Charles Dickensin tuotantoon on pitänyt perehtyä pitkään ja huolimatta siitä, ettei Kolea talo vakuuttanut, luen varmasti vielä jotain muutakin.
Koska kyseessä on tunnettu klassikko, en arastele juonipaljastusten suhteen. Jos et ole tätä teosta lukenut ja haluat yllättyä, niin paree lopettaa tämän postauksen lukeminen heti tähän.

Kolea talo on hieno aikalaiskuvaus. Tarina sijoittuu 1800-luvun Lontooseen. Päähenkilönä on orpo Esther, joka päätyy asumaan John Jarndycen luo tämän suojelukseen. Samassa talossa, Bleak Housessa, asuvat myös serkukset Ada ja Richard. Tarinan kehyksenä kulkee kuuluisa oikeustaistelu Jarndycen suvun omaisuudesta, josta on käräjöity jo vuosikymmeniä. Samalla tutustutaan aatelispariskuntaan, sir ja lady Dedlockiin, joista jälkimmäisellä on sydämellään synkkä salaisuus.
Kolea talo on kirjoitettu ajalleen tyypillisenä jatkokertomuksena (kuten esim. Anna Kareninakin) ja se pääsi kyllä puuduttamaan, vaikka en tätä mitenkään putkeen ahminutkaan. Tarina rönsyää ihan liikaa joka suuntaan, vatuloidaan olemattomia ja turhia juttuja, ja koko jutussa maistuu venyttämisen maku. Tätä olisi voinut hyvin tiivistää muutaman sadan sivun verran, niin hieno tarina olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa.

Eniten tässä ihastutti Dickensin terävä ja humoristinen kuvailu, joka välittyy hienosti Kersti Juvan käännöksessä. Käännöstä on pakko kehua vielä muutenkin erikseen. Kieli on todella sujuvaa ja Juva tavoittaa hienosti erilaiset puhetyylitkin. Hän ei ole tyytynyt pelkkään murreratkaisuun, vaan luo oman sekoituksensa murteita hyväksikäyttäen. Esimerkiksi William Guppyn puhekielestä välittyy hauskasti se, millainen tyyppi todella on.
"Ei! Hitto, Tony", sanoo tuo herrasmies [Guppy, Morre huom.], "sinun pitäisi vähän katsoa, ettet loukkaa miähen tunteita, jonka sydämeen on kaiverrettu vaille vastakaikua jäävä haavekuva ja jonka hellimpiä tunteita soittelevat kiälet eivät voi hyvin. Sinä, Tony, omistat kaiken, mikä hurmaa silmää ja houkuttaa makua. Sinulle ei ole luanteenomaista – kukaties sinun onneksesi (voisinpa sanoa samaa) – liihottaa yhden ainokaisen kukan ympärillä. Koko puutarha on sinulle avoin ja sinun ilmavat siipesi kuljettavat sinua siällä. Siitä hualimatta, Tony, minulle ei tulisi miäleenkään haavoittaa edes sinun tunteitasi syyttä!"
(s. 481–482)
Näytteestä huomaa myös Dickensin rönsyilevän kielen. Paikoitellen se oli ilkikurisella tavalla hauskaa, mutta pidemmän päälle hiton raskasta. On kuitenkin vaikeaa olla arvostamatta sitä, sillä Dickens osaa todella sivaltaa ja uskoisin, että sivallukset ovat olleet osuvia.

Henkilögalleria jäi minulle yllättävän etäiseksi. Estheriä arvostin eniten, vaikka välillä minusta tuntuikin, että hän on niitä turhankin täydellisiä sankarittaria. Esther on taatusti kilttien ja nöyrien tyttöjen esiäiti, jopa siinä määrin, että näin 2000-lukulaista turhautti.
Mutta lopussa oleva Estheriä koskeva ratkaisu sai minut todella pahalle tuulelle ja kirskuttelemaan hampaitani. En ole muissa tätä aikaa kuvaavissa (tai aikalais-) kirjoissa vastaavaa menettelyä huomannut, joten en tiedä kuinka sopiva ja realistinen käänne on.
Esther muuttaa siis nuorena naisena John Jarndycen suojelukseen. Mies on jo itse iäkkäämpi poikamies. Kiltti, asiallinen ja mukavan persoonallinen tyyli. Estheriä ihailevat kaikki, muutama mies ihastuukin. Esther itsekin antaa hyvin, hyvin salaa itselleen luvan ihastua Allaniin, vaatimattomaan haavuriin. Esther kuitenkin sairastuu ja sairaus jättää karmaisevat jäljet hänen kasvoihinsa. Hiukan lannistunut Esther luopuu ihastuksestaan ja valmistautuu jäämään lähinnä taloudenhoitajaksi Bleak Houseen.
John Jarndyce päättää kuitenkin kosia Estheriä ja suunnilleen riemusta ja syvästä kiitollisuudesta itkien Esther suostuu rakkaan suojelijansa vaimoksi (heidän suhteensa on koko ajan hyvin isä-tytär -tyylinen). Pienimuotoisia häitä ryhdytään valmistelemaan. Avuksi pyydetään Allanin äitikin, sillä kyseessä on perhetuttu. Samassa yhteydessä John on ostanut uuden talonkin, jota Esther pääsee laittamaan heidän yhteiseksi kodikseen.
Juuri muuton ja häiden kynnyksellä John järkkääkin suojatilleen yllätyksen: Esther pääseekin Allanin vaimoksi! Tadaa! ARGH! Minusta tuo kuulosti niin ärsyttävältä ja järkyttävältä ihmiskaupalta, että oksetti. Esther on tietysti jälleen onnesta soikeana ja täynnä syvää rakkautta suojelijaansa ja ihastustaan kohtaan. Siksi Allanin äitikin oli auttamassa, jotta pääsisi näkemään millaisen miniän saisi.
Jotenkin tämä kuvio ihmetytti todella paljon. Dickens noin muuten on hyvin yhteiskuntakriittinen ja tasa-arvoinen, mutta sitten tehdään tällainen ihmeellinen käänne, josta (ainakin nykylukijan mielestä) on romantiikka kaukana.

Näinpä siis arvosanaksi tälle klassikkoteokselle jäi kaksi pistettä. Niin pahasti tuohon loppuun petyin. Ymmärrän silti hyvin miksi tämä on klassikko, mutta kovin hyvin tämä ei mielestäni ole aikaa kestänyt; liian venytetty ja rönsyilevä, loppuratkaisu ärsyttävä (myös lady Dedlockin kohtalo oli vähän laiskanpuoleinen ratkaisu). Pisteet hyvästä suomennoksesta ja terävästä kuvailusta.

7. elokuuta 2014

Irene Cao: Sinun katseesi (2013 / 2014)

Io ti guardo
Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 245 (e-kirja)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

En koskaan saanut sitten kuitenkaan luettua sitä Fifty Shades of Grey -sarjaa. Selasin sitä ja totesin, etten ikinä. En ihan oikeasti jaksa. Paksuja pumaskoja täynnä soopaa.

Se sarja kumminkin synnytti jonkinlaisen eroottisten kirjojen ilmiön. Näitä piisaa kuin sieniä sateella ja monella isolla kustantamolla on tarjota suomalaisille lukijoille jotakin.
Odottelen kyllä uteliaana, että koska saataisiin ihan ehtaa kotimaista erotiikkaa? Elokuvissa kotimainen erotiikka tuntuu olevan lähinnä inhorealistista hetekan narisuttamista ja ylinäyteltyjä orgasmeja. Josko kirjallisuudessa onnistuttaisiin paremmin?

Oli miten oli, päätin kumminkin tutustua Irene Caon Sinun katseesi -viihdytykseen. Kesä on oivallista aikaa tällaiselle hutulle. Lisäksi minua kiinnosti tässä Venetsia miljöönä ja tietynlainen taidekonteksti, vaikka osasinkin odottaa siitä hyvin löyhää ja nimellistä. Luonnollisesti tämäkin on trilogia, mutta sanon jo nyt, etten tule jatko-osia lukemaan. Kiitti, mutta tämä riitti.

Tarina kertoo siis Elenasta, joka on ammatiltaan entisöijä. Hän työskentelee freskon parissa erään kreivin kartanossa ja on hyvin omistautunut työlleen. Elenalla on kaksi ystävää; Gaia, joka on bilehile ja pr-ammattilainen, ja Filippo, joka on valokuvaaja ja enemmän jalat maassa -tyyppi.
Kreivin kartanoon saapuu huippukokki Leonardo. Tumma, jumalaisen komea ja salaperäinen mies. Huomaatteko, kuinka yllättävä käänne tarinassa! Eikä siinä vielä kaikki! Leonardo on varsinainen naistenmies. Haluton sitoutumaan ja rakastumaan.
Filippo saa kutsun lähteä Roomaan töihin. Juuri ennen sitä Elena ja Filippo tajuavat ystävyytensä muuttuneen rakkaudeksi. Onneksi on sähköposti ja Skype, joten kaukosuhdekin toimii. Eikä Roomaan nyt niin pitkä matka ole.
Vaan Filippon lähdettyä Leonardo on iskenyt silmänsä vaatimattoman näköiseen Elenaan. Elenaa ei vähempää voisi kiinnostaa mikään pelimies, vaan hänen suurempana huolenaan on löytää freskoon oikea granaattiomenan sävy. Leonardolla on siihen (kokki kun on) ratkaisu... Ja näin syntyy Elenan ja Leonardon välille sopimus. Siinä on kaksi ehdotonta sääntöä: 1. Elenan on toteltava Leonardoa kyselemättä, 2. Älä rakastu.

Loppua ei ole kovin vaikea arvata. Tiesin toki, ettei tämän lajityypin kirjoista sovi odottaa mitään erityisen omaperäistä juonta, mutta pääsi tämä silti vähän yllättämään. Tietysti kun asiaa näin pohdiskelee, niin eihän tavallisissa historiallisissa romanttisissa romaaneissakaan juoni ole tämän kummempi. Verratkaapa vaikka äsken bloggaamaani Kaari Utrion kirjaan Oppinut neiti. Mies ja nainen rakastuvat ensin inhottuaan toisiaan. Historiallisissa romaaneissa tosin juonen lisäksi panostetaan miljööseen ja ajankuvaan. Ne ovat ainakin minulle niitä tärkeitä juttuja. Sinun katseesi taas panostaa lähinnä erotiikkaan. Taide jää tosiaan melko sivuun ja Hannu Raittilakin kuvaa Venetsiaa yksityiskohtaisemmin romaanissaan Canal Grande.

Erotiikka itsessään on tässä ihan onnistunutta. Olisin tosin nauttinut enemmän, jos henkilöiden syvyyttä olisi lisätty, jolla olisi saanut tunnettakin mukaan. Elenasta saa ihan hyvän henkilökuvan, mutta Leonardo jää turhankin salaperäiseksi ja Filippo taas on ihan onneton tapaus. Joka tapauksessa erotiikka ei herättänyt myötähäpeää, vaan kutkutti mukavasti.
Tässä erotiikassa on panostettu enemmän aisteihin, eikä tämä ole bdsm-henkistä. Ideana on, että Leonardo "vapauttaa" Elenan kaikenlaisesta jäykkyydestä ja estoista, ja opettaa hänelle muitakin aisteja kuin katsomisen (ja sitäkin Elena käyttää lähinnä työssään, mistään tirkistelykuviostakaan ei ole kyse).

Kielessä ei niin ihmeellisyyksiä. On sujuvaa ja minun kielikorvaani myös hyvä suomennos. Joskin kirjan nimi, Sinun katseesi, aiheutti ihmettelyä. Kun ei tässä ole kenenkään katseesta oikein kyse. Facebookissa sain hiukan apua (en osaa itse italiaa) ja kirjaimellisempi suomennos olisi jotakin "Katson sinua" tai "Seuraan sinua", jotka kumpikin sopisivat nimeksi paremmin. Sitähän Ekena tekee; seuraa, tottelee ja katsoo Leonardoa.

Pukeutumiskuvaukset ovat lähinnä koomisia. En tiedä johtuuko se kulttuurierosta vaiko mistä. Tässä yksi, jossa kuvataan kartanon omistajakreiviä.
Brandolini hymyilee mielissään. Hän on neljäkymmentävuotias, mutta näyttää joitakin vuosia ikäistään vanhemmalta. Hänen sukunimensä on ikivanha – hän on yhden tunnetuimpiin kuuluvan venetsialaisen aatelissuvun jälkeläinen – ja hän on itsekin kuin tuulahdus menneisyydestä. Hän on langanlaiha, hänellä on läpikuultava iho, hänen kasvonsa ovat uurteiset ja ilmeeltään hermostuneet, hiukset ovat tuhkanvaaleat. Hän pukeutuukin vanhojen herrojen tapaan. Tai pikemmin, hän luo vaatteillaan omalaatuisen, hivenen retrohenkisen vaikutelman. Tänään hänellä on esimerkiksi yllään Levikset ja vaaleansininen, lyhythihainen paita. Näyttää melkein siltä kuin hän purjehtisi paidan sisällä, niin hento ja hoikka hän on.
Minä siis odotin lähinnä jotain silinterihattua ja pukua. Ehkä Levikset ovat tosiaan out, mutta silti... Ja paidan sisällä purjehtiminen on sangen omintakeinen ilmaus.

Lienen horissut jo tarpeeksi, joten tiivistetäänpä kertauksen vuoksi. Kaksi pistettä. En tiedä, onko tämä genrensä edustajana hyvä, huono vaiko mitä, mutta ei tämä minulle toiminut. Liian löysä ja ennalta-arvattava juoni, kulttuuria ja miljöötä vain nimien ripottelun verran, liian ohuet henkilöhahmot. Plussaa ihan kelvollisesta erotiikasta, joka pysyy hyvän maun erotiikassa lipsahtamatta pornoksi.
Toimii hyvin, hyvin aivottomana viihteenä. Ja kyllähän tämän loppuun luki, mutta jatko-osien kanssa en vaivaudu.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

3. elokuuta 2014

Kaari Utrio: Oppinut neiti (2012)

Kustantamo: Amanita
Sivumäärä: 298 (e-kirja)
Pisteet:
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Olen viime vuosina suhtautunut melkoisen nihkeästi näihin Kaari Utrion uusiin "eepokkikomedioihin". Niitä koskevia avautumisia voi lukea aiemmista arvioistani, joten en turhaan ryhdy toistelemaan niitä tässä.

Oppinut neiti sai kuitenkin aikanaan kiittäviä arvioita, joten päätin sitten kumminkin kokeilla. Ja tarvitsin näihin lämpimiin kesäpäiviin jotakin mukavan kevyttä luettavaa. Ja vallan oikein; Oppinut neiti toimi tähän tarkoitukseen oikein hyvin!

1830-luvulle sijoittuvan tarinan Sofia Malm on se oppinut neiti. Hän on opiskellut arvostetussa Smolnan naisopistossa ja on valmistautunut elämään itsenäisenä naisena. Hän toimii opettajattarena ja seuraneitinä korkea-arvoisissa perheissä, ja onkin varsin tyytyväinen elämäänsä.
Sattumalta hän kohtaa Silvan kartanon paronin, komean Christian Hackfeltin, joka ei paljoa kotonaan viihdy. Kopeaa miestä ei aateliton nainen kiinnosta ja Sofiaa ärsyttää miehen ylimielinen suhtautuminen lähes kaikkeen. Mutta mitä tapahtuu, kun he kohtaavat Sofian kotimaaperällä, arvaamattomilla tuntureilla Lapin sydämessä... No. Sen voi arvata itse kukin!

Pidin Sofia Malmista todella paljon. Hän oli virkistävän erilainen sankaritar, ja paikoin hänestä tulikin mieleen Henrietta kirjasta Rakas Henrietta, joka on yksi ehdoton suosikkini Utriolta. Sofia on vaatimaton, paikkansa tietävä, mutta ei mikään reppana. Hän on sanavalmis, mutta ei röyhkeä. Hän ei ole kaunotar, vaan enemmin aika tavallisen näköinen nainen – rakastuneen silmin toki suloinen (niinhän me kaikki!). Sofia on sankaritar, johon on käsittämättömän helppo samastua.

Christian Hackfelt jäi turhankin etäiseksi ja aika stereotypiseksi rikkaaksi poikarukaksi. Ylpeän kuoren alla sykkii kultainen sydän – kas kummaa. Olisin kaivannut tähän tyyppiin vähän särmää. Vähän samahan pätee Austenin Mr. Darcyyn, mutta Darcyssa onkin juuri sitä särmää.

Sivuhenkilöistä kiinnostavin olikin ruustinna Anna Pihlman. Hän on Hackfeltin äidin ystävätär, ja tarinan pahis ja varsinainen rautarouva. Sitkeästi ja ovelasti hän työntää kapuloita rattaisiin ja pyrkii ohjaamaan asioiden kulkua haluamaansa suuntaan. Hänen vaikuttimensa tuodaan hyvin esiin, eikä hän tällöin jää niin mustavalkoiseksi tyypiksi, kun voisi tämäntyyppisissä viihderomaaneissa olettaa.

Kiitän siis paikoittain hyviä henkilöhahmoja ja onnistuneita näkökulmavaihtoja. Tarina oli tietysti aika tyypillinen, mutta oikein viihdyttävä ja sujuvasti etenevä ajoittaisia sisustusinfodumppeja lukuunottamatta.

Pyyhkeitä sisustusähkyn lisäksi annan tietynlaisesta toisteisuudesta ja rautalangan vääntämisestä. Alkuun meinasin uuvahtaa jatkuvaan Sofia Malmin vaatimattomuuden korostamiseen. Kyllä se tulisi selväksi vähemmälläkin ja näkyy onnistuneesti myös Sofian käytöksessä. Romaanin lopussa jäi kiireen maku suuhun. Kilpakosijatar Isabellan päätyminen toiseen mieheen tuli vähän puskista ja oli epäuskottava. Sofian ja Christianin kohtaaminen kievarissa oli söpöä, mutta tarina jäi ikään kuin kesken.
Ja edelleenkään en löydä näistä mitään komediaa, mutta se on jo osaltani vanha virsi se.

Kokonaisuudessaan kumminkin oikein sopiva opus rentoon kesäpäivään! Jos ette usko, niin lukekaa ainakin nämä bloggariarviot: Sallan lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto ja Saran kirjat.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

31. heinäkuuta 2014

Helena Waris: Vuori (2014)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 316
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Helena Wariksen Vuori oli minulle yksi tämän vuoden kohokohtia ja odotetuin kirjauutuus. Silti se sai hiukan odottaa vuoroaan, sillä halusin antaa sille kaiken sen huomion, minkä se ansaitseekin. Tunnustan hiukan pelänneeni pettymystä (näin voi joskus käydä, kun oikein kovasti odottaa jotakin), mutta ei tarvinnut.

Vuori kertoo vuorelle matkaavan Lifin tarinan. Tästä on hiukan vaikea sanoa muuta, koska en halua paljastaa juonta enempää. Voin vain tarjota muutamia avainsanoja (skandinaavinen mytologia, pitkätukkarokkari, selviytyminen, romantiikka, aikuisten satu) ja varovaista lokerointia. Määrittelisin tämän lähinnä uuskummaksi. Joskaan tämä ei ole tyyliltään niin kokeellinen, kun toisinaan uuskumman oletetaan olevan.

Idea on tyystin erilainen kuin Pohjankontu-trilogiassa, vaikka tietynlainen myyttisyyden ilmapiiri on Vuoressakin vahvasti läsnä. Tarina aukeaa lankakerän lailla ja tuo varmasti iloa taas uusilla ja uusilla lukukerroilla, kun osaa kiinnittää huomiota eri asioihin.

Lifin hahmo on taiten rakennettu. Hän on tarinan kertojana, mutta paljastaa itsestään mitään sangen niukasti. Jos haluaa oppitunnin siitä, mitä kuuluisa "näytä, älä selitä" -ohje tarkoittaa etenkin minä-kertojan kanssa, on Vuori aivan erinomainen opas siihen.

Vuori on ihastuttava ja omalla tavallaan haastava aikuisten satu. Tarina alkaa mystisistä lähtökohdista, mutta päättyy vielä mystisimpiin! Erityisen paljon nautin tarinan lopusta. Waris ei jysäytä loppuun kaikkea ruutiaan, mutta silti loppu pääsee yllättämään ja vetää mielen haikeaksi, ja samalla jotenkin puhdistautuneeksi. Vuori loppuu täsmälleen oikeaan kohtaan. Tätä ei ole suunniteltu sarjaksi, vaan omaksi, itsenäiseksi teoksekseen. Hyvä niin.

Yksi piste jää uupumaan siksi, että olisin kaivannut aavistuksen enemmän tiettyjen henkilöiden ja myyttien taustoittamista. Vuori olisi voinut olla aivan aavistuksen laajempi romaani, sillä se olisi varmasti sen kantanut. Jos skandinaavinen tarusto ei ole hallussa, voi tämä jäädä hieman etäiseksi. Tämä on tietysti hyvin vahvasti makuasia. Minä nyt vain satun olemaan tiedonhaluista sorttia tässäkin asiassa.

Tuntuu, etten osaa sanoa tästä niin paljon kuin haluaisin. Osin siksi, että haluan säästää yllätystä hieman teillekin, jotka päätätte lukea tämän. Osin ehkä siksi, että olen vieläkin (lukemisesta on jo yli viikko) tämän pauloissa, enkä osaa (vai halua?) etääntyä tästä tarpeeksi hyvää bloggausta varten.

Myös Ahmun vinttikamarissa ja Ja kaikkea muuta -blogissa on viihdytty erinomaisesti Vuoren parissa.

22. heinäkuuta 2014

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002 / 2009)

Umibe no Kafuka
Suomennos: Juhani Lindholm (englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore)
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 494 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Haruki Murakamin kirjat (osa niistä) edustavat sitä spekulatiivista fiktiota, jota ei spefiksi äkkiseltään mielletä eikä sitä sellaisena markkinoida.
Näinpä siis minullakin kesti jonkin aikaa havahtua siihen todellisuuteen, että saattaisin pitää Murakamin kirjoista. Ei muuta kuin härkää sarvista ja vähän summanmutikassa tulin valinneeksi Kafka rannalla -teoksen. Valinta ei mennyt pieleen.

Kafka rannalla kertoo pojasta, joka päättää karata kotoaan. Hänen tukenaan on Poika nimeltä Varis, hiukan omalaatuinen kirjastovirkailija Oshima ja salaperäinen neiti Saeki. Samaan aikaan toisaalla hiukan yksinkertainen, vanha mies nimeltä Nakata puhuu kissojen kanssa, tulee tehneeksi murhan ja ystävystyy rekkamies Hashinon kanssa.

Kirja saattaa näin selitettynä kuulostaa oudolta, hämmentävältä ja jopa tylsältä. Kaksi ensinmainittua pitääkin paikkansa, mutta tylsä tämä ei ole. Koko teos on todella tasapainoinen ja kiehtoo sitä enemmän, mitä pidemmälle sitä lukee. Tässä yhdistyy monenlaisia teemoja, mutta mitään valmiita vastauksia ei ole. Murakami onnistuu hienosti olemaan julistamatta mitään, puhumatta minkään puolesta tai vastaan.

Yllätyin siitä, paljonko tässä oli viittauksia myös länsimaiseen populaarikulttuuriin. Japani näkyi lähinnä miljöössä, tavoissa ja ruoassa. Kafka kuuntelee paljon musiikkia Johnny Cashista Rolling Stonesiin. Hän lukee mielellään, eikä ole vaikeaa arvalta, keneltä hän on salanimensä lainannut.

Omalaatuinen Oshima oli lempihahmoni. Hän oli kiehtova tyyppi täynnä yllätyksiä. Hän onnistui yllättämään minut yhtä hyvin kuin Kafkankin. Seksuaaliteemojen käsittely on tässä teoksessa hyvin John Irvingin tyylistä; konstailematonta, suorasukaista ja toisinaan absurdiakin. Voisin väittää, että jos John Irvingistä pitää, niin pitää melko varmasti Murakamistakin. Jopa huumori on tässä samantyyppistä.
Nakata oli myös kovin sympaattinen. Hänen muistinsa on pyyhkiytynyt tyhjäksi jo lapsuudessa erään tapahtuman johdosta. Tämän jälkeen ennen niin fiksu Nakata muuttui yksinkertaiseksi tyypiksi, joka ei oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Mutta hän osaa puhua kissojen kanssa – kunnes John Walker tulee ja tuhoaa kaiken. Nakatan aurinkoisuudesta, luottavaisuudesta ja elämänasenteesta olisi monellakin ammennettavaa!

Kafka rannalla ei ole yksinkertainen teos. Se oli myös yllättävän tunteikas tarina. Tunnustan, että pieni kyynel silmäkulmassani kimmelsi lukiessani ja ymmärtäessäni esimerkiksi neiti Saekin tarinaa.
Niinpä niin, kummalliseen tilanteeseen olet joutunut. Sinä rakastat tyttöä, jota ei enää ole, ja olet mustasukkainen pojalle, joka on iäksi kadonnut. Mutta silti sinun tunteesi on todellisempi ja tuskallisempi kuin mikään, mitä olet tähän mennessä tuntenut. Eikä ulospääsyä ole. Ei paikkaa, minne paeta. Olet eksynyt ajan labyrinttiin ja suurin ongelmasi on, että et halua sieltä pois. Pitääkö paikkansa?
Teoksessa on vahvaakin vahvempi maagisen realismin tuntu. Puhuvia kissoja, taivaalta satavia kaloja ja iilimatoja, toisia ulottuvuuksia... Mutta Murakami osaa käsitellä niitä taiten. Ne nivoutuvat tekstiin niin luonnollisena osana, että äkkiseltään tulee ehkä pitäneeksi puhuvia kissoja ihan normaalina asiana.

Kannustan tarttumaan tähän rohkeasti. Teksti on todella sujuvaa ja mukavaa lukea, mistä kiitos kuuluu suomentajalle. Vaikka tämä on käännetty englanninnoksesta, niin mielestäni tässä säilyi jo kielen tasolla tietynlainen oma tyyli, jonka uskon tulleen ihan suoraan Murakamilta.

Mitäs Murakamia minun pitäisi seuraavaksi lukea?

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa