George R. R. Martin: Miekkamyrsky (2000 / 2005-2006)

A Storm of Swords
Suomennos: Satu Hlinovsky
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 518 + 494 + liitteet
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Tulen ja jään laulu on edennyt kolmanteen osaansa, joka julkaistiin suomeksi kahtena niteenä. Edellisen osan (Kuninkaiden koitos) lukemisesta olikin aikaa ja on ollut vähän harmikin, että en ole oikein ehtinyt enkä jaksanutkaan lukea näitä putkeen. Alussa oli nimittäin hiukan haastetta päästä kärryille. Martin kun ei todellakaan väännä rautalankaa siitä, mitä aiemmin on tapahtunut.

Miekkamyrskyn lukemiseen kului reilu kuukausi. Morren maailman FB-sivulla päivitin 16. toukokuuta 2013 näin:

Uskokaa tai älkää, mutta nyt ei Miekkamyrskyn (Martin: Tulen ja jään laulu, osa 3) lukeminen etene.
Olin aluksi niin ihastuksissani siitä, että vihdoin on fantasiassakin rohkea kirjailija, joka uskaltaa aidosti yllättää lukijan tappamalla kenet hyvänsä hahmoista.
Mutta nyt se alkaa jo tympiä ja puuduttaa. Vast'ikään taas kolme tärkeäksi kokemaani hahmoa heitti veivinsä. En uskalla kiintyä, en eläytyä. Ja jotenkin alan puutua siihen väkivaltaankin.
Miten tässä näin kävi?

Tuon jälkeen kuoli vielä kaksi tärkeää hahmoa lisää. Miekkamyrsky on todellakin nimensä veroinen osa ja en voi sanoa siihen järin ihastuneeni. Olen kuullut jo tympääntynyttä jupinaa tämän sarjan väkivaltamässäilystä ja eittämättä tästä osasta ainakin jää vähän sellainen maku.

Kirja on ennenkaikkea raskas – monellakin tapaa. Ensinnäkin tässä tosiaan kuolee porukkaa ihan kiitettävästi. Tietysti valtavasta hahmogalleriasta on mistä ottaa, mutta kuten aiemmin tuossa sanoin, alkoi se tympiä. Lisäksi tässä oli ensimmäistä kertaa venyttämällä venytetyn tarinan makua. Etenkin villien hyökkäys Muurille sai loputtomia kuvauksia, jotka puuduttivat. Tässä olisi ollut hyvin tiivistämisen varaa 200-300 sivua.

Kuitenkin Tulen ja jään laulu on minulle edelleen varsin rakas sarja. Miekkamyrskyssä on hyvääkin. Erityisesti annan arvoa hahmojen syventämiselle. Yllätyksekseni alan kiintyä Jaime Lannisteriin enemmän (Tyrionin asemaa sydämessäni ei kuitenkaan horjuta mikään). Jaime muuttuu. Hitaasti, hyvin hienoisesti, mutta muuttuu kuitenkin.

Sansa ja Arya jatkavat omaa taisteluaan omista asemistaan. Sansan toivoisi jo vähän kasvavan, mutta ehkä sen aika koittaa vielä. Arya saa yllättävän matkakumppanin ja tilanne äityy varsin herkulliseksi. Aryaa on ilo seurata!

Daenerys, Lohikäärmeiden Äiti, on myös vienyt sydämeni. Danyn kohdalla näkyy uskottavasti se, kuinka yksinäinen johtohahmo voi olla ja kuinka vaikea on tietää sitä, kehen voi luottaa ja kehen ei.

Miekkamyrsky ei siis ollut suosikkejani tästä sarjasta, mutta pakottaa tarttumaan seuraavaan kirjaan taas jossakin vaiheessa. Nyt kyllä kaipaan vähän taukoa (lisäksi on muita lukemattomia kirjoja rutkasti).

Tulen ja jään laulu:
Valtaistuinpeli
Kuninkaiden koitos
Miekkamyrsky 1 ja 2
Korppien kestit
Lohikäärmetanssi
The Winds of Winter
A Dream of Spring

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun oudot kojeet (2005)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 32
Pisteet: 4/5
Mistä Larille: ei muisteta varmasti, ehkä synttärilahja

Minä (Lari) olen tehnyt tämän bloggauksen aloitetaampa

Larin mielipide:
No ompa omituisia keksintöjä etenkin siivous asut joo noilla voisi siivota kodin helposti ja inhokkiruoka ilmaisin niin se olisi hyvä keksintö en minä tykkää esim. homejuusto mutta mitä Tatu ei tykkää oliiveista! Mutta minä tykkään. Ehdottaisin että Anu ja Laura lukisivat tämän. Kertoisin myös koko Tatu ja Patu sarjasta kaikista paras on Tatu ja Patu pihalla ja se on myös uusin Tatu ja Patu sarja kirja ja mun mielestä huonoin oli Tatu ja Patu supersankareina mutta Patu ja Tatu Suomi niin se kertoi Suomen historiasta,hyvä homma!

Lukudiplomin suoritus kommentti:
Huh! Se siitä tämä sitte on suoritettu ja tässä kyllä kesti jonkun verran.

Lukudiplomikirjojen mielipide:
Mikään näistä ei ollut huono minun mielestä.  Pikku prinssi: tulilinnun planeetta oli fantastinen ja Peikot hassulla päällä niin siinä oli ehkä huumoria mutta kirja Mummoni on pankkirosvo niin siinä oli varmasti huumoria.

Tehtävä kommentti:
Molempien pitäisi olla saman kokoisia mutta Patusta tuli pidempi ja tämä kuva esittää siitä että Tatu ja Patu ovat työskentelemässä ja tämä tehtävä ei ollut vaikea :)

Äidin mielipide:
Urpon ja Turpon sijaan päädyimmekin viime hetkellä Tatun ja Patun oudot kojeet -teokseen, joka löytyi hyllystä valmiina. Taattua TP-laatua huumoreineen. Oudot kojeet eivät varsinaisesti ole juuri minun juttuni, mutta sarjan kokonaissuosio ei yllätä. Erityisen paljon – ja ilolla – olen kiinnittänyt huomiota kirjasarjan kieliasuun. Havukainen ja Toivonen käyttävät erinomaista kieltä. Se ei ole rautalankakieltä eikä lässytystä, vaan suorastaan reipasta ja letkeää ilotulitusta, josta aikuinenkin nauttii. Siitä siis erityiskiitos.

Fabrice Colin: Pikku prinssi ja Tulilinnun planeetta (2011)

La Planète de l'Oiseau de Feu
Suomennos: Saara Pääkkönen
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 94
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Lukudiplomin loppukiri! Minä jään luokalleni kyllä, mutta Lari ei. Huomenna on tulossa vielä toinen postaus ja sitten olisi valmista siltä osin. Ällistelemme ehkä vielä yhdessä, miltä bloggaaminen ja lukudiplomin suorittaminen tuntui. Ja otetaanko syksyllä taas uusiksi! Sitten vaihtuukin jo lukutarjotinkin...

Mutta nyt siis Pikku prinssi ja Tulilinnun planeetta. Tässä ensin Larin mielipide:

Luulen että tässä on joitakin fantasian asioita esimerkiksi tulilintu ja hassu sana lentävä näkinkenkä. Tässä kirjassa oleva kettu oli hassu kuten kirjassa kerrottiin ja sellainen kuin kuningas Huang oli alussa tulilinnun planeetan kuningas mutta kun asia selvisi että kuninkaan kruunu olikin tulilinnun kruunu sillä Huang varasti kruunun tulilinnulta ja lopussa Huang puhutteli tulilintua:Ja vaikka minä kenties kelpo soturi, minulla ei ole sisareni tietoja (hänen sisaren nimen on Feng) tietoja eikä kärsivällisyyttä, hmmm tämä Huang tuntui olevan soturi mutta hänestä tuli lopussa kuningas ja myös hänellä on rohkeutta. Tämä kirja on mun mielestä jonkin verran FANTASIAA.

Pikku prinssi ja Tulilinnun planeetta perustuu siis Antoine de Saint-Exupéryn klassikkoteokseen Pikku prinssi ja sen pohjalta tehtyyn animaatiosarjaan. Lari on katsonut animaatiosarjaa joskus ja sen vuoksi taisi kirjakin valikoitua. Kumpikaan meistä ei ole lukenut alkuperäistä Pikku prinssiä. Häpeän tätä kyllä vähän omalta kohdaltani. Se kun nököttää hyllyssäkin odottamassa. (Kyseessä on muuten puoliskoni saama kirja, jonka hän on saanut 4.-luokkalaisena kirjoituskilpailuun osallistumisesta.)

Lähdin siis itse lukemaan vähän hataralta pohjalta. Olisin voinut saada tarinasta enemmän irti, jos tuntisin Pikku prinssin kunnolla. Ymmärtääkseni tämä teos kuitenkin noudatti kauniisti esikuvansa henkeä. Tarinassa on siis kaksoissisarukset, jotka riitelevät planeetan hallitsijuudesta. Riidan vuoksi planeetan hengen tasapainottaja, Tulilintu, hermostuksissaan tuhoaa ympäristöä. Pikku prinssi ja hänen kumppaninsa Kettu kuitenkin pelastavat tilanteen ennen kaikkea rauhanomaisin keinoin. Sisarukset päätyvät sopusointuun ja ymmärtävät, että hallita voi yhdessä.

Itse tekstitasolla en oikein vaikuttunut. Lauseet tuntuivat töksähteleviltä ja kömpelöiltä. Lisäksi näkyy huolimattomuutta. Esimerkiksi Pikku prinssi on kirjoitettu monella tavalla: Pikku prinssi, pikku prinssi ja Pikku Prinssi. Kuvitus on ilmeisesti lainattu suoraan animaatiosarjasta eikä kyllä kaikilta osin ole onnistunut kirjan sisällä. Kansikuva sen sijaan on oikein kiva. Tekijää ei mainita nimeltä, vaan kirjan graafiseksi suunnittelijaksi ilmoitetaan cedricramadier.com.

Olimme siis Larin kanssa molemmat sitä mieltä, että tämä ihan ok, keskitasoa. Kuten yllä näkyy, Lari liitti tämän erityisen vahvasti fantasiagenreen. En ollut edes tietoinen siitä, että Lari osaa käyttää termiä 'fantasia' tällaisessa yhteydessä. Olen tietysti asiasta kovasti iloinen ja ylpeäkin.

Lopuksi tehtiin tietysti vielä tehtävä:

Tämä tehtävä minkä valitsin: Piirrä jokin kirjan tärkeä paikka niin ei se vaikea ollut :)

Kuvassa ollaan Tulilinnun nukkumapaikassa ja prinsessa on palauttamassa kruunua...

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani (2012)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 221
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kristiina Lähteen ensimmäinen romaani (häneltä on ilmestynyt aiemmin runokokoelmia) houkutteli kiehtovalla tarinaan. Joku on nukkunut vuoteessani kalskahtaa jo nimenä satumaiselta ja tiivistää hyvin romaanin tarinan; Rosa herää aamulla kotonaan tuntematon mies vierellään. Mies on suorastaan asettunut taloksi ja näyttääkin periaatteessa kuuluvan kalustoon. Kenen muisti pätkii? Vai pätkiikö kenenkään?

Jostain syystä odotin leppoisaa, ehkä hiukan hirtehishumoristista tarinaa muistinmenetyksestä ja sen aiheuttamista sekaannuksista ja vähän ehkä suruistakin. Ei se kuitenkaan ihan mennyt niin. Joku on nukkunut vuoteessani -romaani ei vastannut näihin odotuksiin, vaan oli suorastaan tylsä, teennäinen ja ankea.

Romaani on absurdi, mutta varsin hienovireisellä tavalla. Tulen huonosti absurdismin kanssa juttuun. Tässä se ei tosin noussut kynnyskysymykseksi, vaan enemmän puuduin romaanin tylsyyteen ja lakonisuuteen. Rosa tosiaan selvittelee Onni-nimisen mysteerimiehen ilmestymistä. Hän käy lääkärissä ja palkkaa sitten yksityisetsivänkin, jotta asiaan tulisi jokin tolkku. Samalla tarina seuraa myös Lauraa, jonka mies on taas kadonnut ja ehkä hyvä niin. Tapahtumia siis on, mutta tunnelma on silti staattinen.

En oikein tiedä mistä se johtui. En saanut kenestäkään henkilöhahmosta mitään otetta, vaan olin lähinnä tympiintynyt. En kokenut heitä aidoiksi, sillä jokaisen itsetutkiskelu tuntui jotenkin teennäiseltä.

Jos Shackleton olisi joutunut joulun alla irtisanomaan alaisensa tehostaminen ja kehityksen nimessä, hän olisi kieltäytynyt. Hän olisi sanonut: Kannan teidät vaikka selässäni laman ja yt-neuvotteluiden läpi, jos niikseen tulee. Jos Onnilla olisi kyyneleitä, hän pudottelisi niitä nyt teräksenharmaalle kirjoitusalustalleen. Ei ole kyyneleitä, on vain vaikea, puristava olo. Sellaista ei ole ennen ollut.
Onni istui työtuolissaan ja halusi takaisin perusoloonsa. Hän oli tahtomattaan alkanut pohtia identiteettiään. Olen hyvin pukeutuva keski-ikää lähestyvä mies, joka hymyilee pääsäässä iltaisin.
(s. 155-156)

Lähteen käyttämä kieli on jotenkin yllättävän tavallista ja persoonatonta. Jotenkin odotin runollisempaa otetta kielellisesti, mutta en kyllä löytänyt tästä sellaista. Kieli on kyllä hyvää ja huoliteltua. Ei moitteen sijaa sen suhteen.

Pääasiallisestihan Joku on nukkunut vuoteessani on kerännyt positiivisia arvosteluita, joten tämä lienee selvästi makuasiakysymys. Minun makuuni tämä ei ollut eikä Ammakaan tainnut olla innostunut. Sen sijaan Oota, mä luen tän eka loppuun, Erjan lukupäiväkirja ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa tämä teos saa kiitosta.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (2013)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 125
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tähän romaaniin halusin tarttua jo sen nimen takia. Kirkkaat päivä ja ilta kuulosti niin kauniilta ja eteeriseltä. Houkuttelevalta. Teos lunastikin odotukseni niiltä osin, mutta en ollut täysin vakuuttunut. Tyytyväinen, mutten ihastunut.

Tarina kertoo vähän Edlasta, mutta oikeastaan enemmän hänen sisarestaan Iidasta. Iida on vastavalmistunut kansakoulun opettajatar vuonna 1938. Häntä puraisee kyy ja sillalla hän törmää salaperäiseen Eliakseen.
2000-luvulla Edla odottaa vain kuolemaansa. Mitäpä hän enää tässä maailmassa tekisi? Hän taas tapaa nuoren Viljamin, joka näyttää hämmentävän tutulta. Viljamilla taas on omat murheensa. Hän on saanut lyhyen tekstiviestin, joka mullistaa hänen elämänsä täysin ja peruuttamattomasti.

Kirkkaat päivä ja ilta on kaunis, eteerinen – ja aavistuksen ennalta-arvattava. Se ei kuitenkaan oikeastaan häiritse, sillä lukijana keskityin nautiskelemaan Nousiaisen kielestä ja tavasta kertoa tarinaa. Vuoroin mennään Iidan, Edlan ja Viljamin mukana. Asiat selviytyvät hiljalleen, mutta loppu jää avoimeksi ja paljolti lukijan tulkittavaksi. Mistä Viljamin tuttunnäköisyys johtui? Onko se vain Edlan päässä vai onko muita syitä? En ole varma, pidänkö ihan näin avoimesta lopusta.

Eniten tässä otti päähän taas tämä inhokkikliseeni; yhdestä kerrasta raskaaksi. Tässä kirjassa se tapahtuu peräti kahdesti! Auts. Auts. Auts. Tämä on tietysti henkilökohtainen murheenkryynini, että aina tartun tähän, mutta kyllä se ottaa päähän. (Aloitin muuten eilen yhden toisen kirjan ja siinäkin on sama juttu! Argh!!) Se on niin turn-off -klisee minulle, että se jättää pahan maun koko teoksesta. Luultavasti jopa tarpeettoman suuren teoksen muihin ansioihin nähden.

Tästä nillityksestäni huolimatta koin Kirkkaat päivä ja ilta -teoksen keskimääräistä hiukan paremmaksi romaaniksi. Se ei ole pituudella pilattu ja dramatiikkaakin on. Tarinan henkilöt jäivät minulle vähän etäisiksi, mutta jotenkin se tuntui asiaankuuluvalta. Etenkin Iidan osuuksista pidin paljonkin. Iidan asettuminen uuteen kylään tuoreena opettajattarena tuntui uskottavalta kuvaukselta.

Kannesta on sanottavaa hyvää ja pahaa. Kuva on mielettömän kaunis ja kuvaa kirjan tunnelmaa todella onnistuneesti. Kansikuvasta vastaa Satu Ketola. Mutta tuossa selkämyksessä on nimi "väärinpäin", kuten kuvassa näkyy! Hyvin ärsyttävää. Kirjahyllyssäni kun lähes kaikki muut ovat toisin. Siispä pidän tätä hyllyssä ylösalaisin, jotta nimeke selässä näkyy kuten muutkin.

Olisin halunnut pitää tästä romaanista enemmän, mutta kun ei, niin ei. Se on kerännyt jo varsin mukavasti kehuja muissa kirjablogeissa, kuten: Sinisen linnan kirjasto, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjainten virrassa ja P.S. Rakastan kirjoja.