11. huhtikuuta 2014

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (2006 / 2010)

L'Élégance du hérisson
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 374
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Siilin eleganssi on kirjalle sellainen nimi, joka herätti kiinnostukseni. Viis siitä mistä se kertoi, mutta jos kirjalla on tällainen nimi, siinä täytyy olla jotakin hyvin kiehtovaa. Nappasin tämän sitten aikanaan jostain alennusmyynnistä ja taidettiin tästä ilmestymisvuonnaan vähän kohistakin. Hyvä kirja kuulemma. Kuitenkin tämän lukeminen jäi ja jäi... Ja nyt tartuin tähän edistääkseni Oman kirjahyllyn TBR -projektiani.

Tarina sijoittuu 2000-luvun Ranskaan, Pariisiin. Eletään hienossa kaupunginosassa, jossa asuu sikarikkaita ja hyvissä asemissa olevia ihmisiä. Kertojia on kaksi: talon ovenvartijarouva Renée Michel ja yksi asukas, 13-vuotias Paloma, joka suunnittelee itsemurhaa. Molempien kuviot menevät sekaisin, kun taloon muuttaa japanilainen Kakuro Ozu.

Odotin tästä sellaista keskitason kirjaa. Sellaista "ihan okei", jonka lukisin kerran ja pistäisin sitten kiertoon. Mutta yllätyin iloisesti. Tämä oli keskitasoa parempi. Ei nouse ikisuosikikseni, mutta hieno lukukokemus tämä oli!

Ensinnäkin tarinan henkilöt ovat niin kovasti kutkuttavia. Rouva Michel on siis ovenvartija. Hän pinnistelee ollakseen roolinsa mukainen: tympeä, tyly, yksinkertainen, sivistymätön, hieman epäsiisti ja juntti. Todellisuudessa rouva Michel rakastaa kulttuuria monipuolisesti. Hän lukee kirjallisuutta hyvin laajasti, suosikkielokuviin mahtuvat niin japanilaiset taide-elokuvat kuin Blade Runner, kuvataiteita ja musiikkia rouva Michel ei unohda. Hän käy ystävättärensä kanssa teen äärellä sivistynyttä keskustelua. Portugalilainen siivoojatar onkin rouva Michelin ainoa ystävä.

Paloma-neiti on taas superälykäs ikäisekseen. Hän tietää sen, ja pinnisteleekin, jotta näyttäisi tavalliselta 13-vuotiaalta. Hän suunnittelee itsemurhaa, koska näkee sen ainoana mahdollisuutenaan. Elämä lapsinerona, paineiden alla ei vaikuta kovin houkuttelevalta. Hänen perheensäkin koostuu idiooteista, rikkaista idiooteista. Isä, entinen ministeri, on työhönsä uppoutunut paskanjauhaja. Äiti on terapiassa käyvä neurootikko. Sisar Colombe on häikäilemätön ja itsekäs sotahullu.

Paloma ja rouva Michel eivät varsinaisesti ole toistensa vastakohtia, mutta täydentävät toisiaan hienosti. Paloma oli paikoin pikkuvanhan ärsyttävä, mutta voiko lapsinerolta odottaa jotakin muuta? Ja hauskinta on se, miten Kakuro Ozu sotkee heidän kuvionsa täysin.
Ajoittain koin lievää filosofiaähkyä. Näin ei ehkä olisi, jos tuntisin (muistaisin) filosofiaa ja filosofeja paremmin.

Siilin eleganssi on kaunis tarina. Se loppuu minun makuuni turhan surullisesti ja epäreilusti, vaikka en kaipaakaan onnellisia loppuja kovinkaan usein. Toisaalta loppu täydentää kirjan ajatuksen hienosti, enkä tiedä olisiko muunlainen päätös tehnyt tarinalle oikeutta.
Pidin myös kovasti sen vastakkainasettelusta yhteiskuntaluokkien suhteen. En tiedä mikä tilanne Ranskassa on nykyisin, mutta Siilin eleganssista kuultaa aika voimakkaasti ajatus siitä, että siinä luokassa olet ja pysyt, mihin olet syntynyt. Ehkä hiukan enemmän harmaan sävyjä olisi voinut olla, mutta toisaalta kertojaratkaisut selittävät sen, miksi näkökulmat olivat varsin voimakkaasti "rikkaat pahoja ja tyhmiä – tavikset luultua fiksumpia" -akselilla.

Erikseen pitää kiitellä suomentaja Anna-Maija Viitasta sujuvasta kielestä. Hän oli jotenkin onnistunut tavoittamaan hyvin kielenkin tasolla Paloman ja rouva Michelin erot. Tiesin ilman tekstityypinkin vaihdosta kumpi on kumpi.

Suosittelen Siilin eleganssia erityisesti filosofian ystäville ja niille, jotka eivät kaihda surullisia loppuja.

Siilin eleganssi on luettu ainakin näissä kirjablogeissa:
Sabinan knalli
Rakkaudesta kirjoihin
Eniten minua kiinnostaa tie
Villasukka kirjahyllyssä
La petite lectrice
Kirjoihin kadonnut

7. huhtikuuta 2014

Anne Leinonen: Ilottomien ihmisten kylä (2014)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 267 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Romaani Ilottomien ihmisten kylä kertoo nimensä mukaisesti kylästä, jossa kaikkinainen ilonpito on kielletty. Nauraminen on aivan erityisen tuomittavaa, paitsi että se houkuttaa haihatteluun ja turmioon (tiedämmehän kaikki mitä tyhjännaurajistakin sanotaan), se voi olla jopa kuolemaksi.
Kylän ja muun maailman välillä on Raja. Sen takana on kaupunki, moderni ja hieno. Siellä on ennen kaikkea vapautta! Vapautta vaikkapa lukemiseen! Vaan onko sekään mikään onnela?

Tarinan keskiössä on nuori Aalo, joka asuu kylässä. Hän on aivan aikuistumisen kynnyksellä ja kohta oikeutettu tietämään salaisuuksia. Mutta Aalopa löytää ullakolta kielletyn kirjan ja niin moni salaisuus alkaa aueta jo aiemminkin. Miksi leikkiminen on kielletty? Ja kuka on kylään saapunut muukalainen?

Aloitan heti pienellä jupinalla. Tämä on luokiteltu kustantajan taholta nuortenkirjaksi. Miksi? Epäilen, että tässä on taas se kuuluisa "tämä on tällaista spefi-haihattelua" -juttu. On totta, että päähenkilö on nuori. Aalo on 15-16 -vuotias tapahtumien aikaan. Tämä on Aalon(kin) kasvutarina, mutta aivan yhtä hyvin tämä voisi olla aikuisille suunnattu kirja. Veikkaan, että moni aikuinen jättää tarttumatta tähän, koska ei ylipäätään etsi itselleen luettavaa lanu-kirjojen joukosta. Mutta silti yllytän vakavissani tarttumaan tähän (ja joskus muihinkin nuortenkirjoihin). Ilottomien ihmisten kylä saa ajattelemaan.

Toinen, hiukan pienempi jupinani koskee Aalon nimeä. Minun pääni ei edelleenkään niele Aaloa mieheksi, vaan naiseksi, ihan vain Sudenmorsiamesta johtuen. Aalon nimi kyllä sopii Aalolle hyvin, mutta silti se häiritsi. Veikkaan nimivalintaa ihan tietoiseksi, sillä jossakin määrin näen Aalojen muistuttavan toisiaan.

Mutta sitten jupinat veks, ja asiaan. Ilottomien ihmisten kylä saa todella ajattelemaan, kuten sanoin. Bloggaukseni ensimmäinen kappale saa tarinan kuulostamaan ehkä turhan kliseiseltä "ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolen" -jutulta. Sekin kyllä tulee rivien välistä selväksi, mutta Leinosella on muutakin sanottavaa. Eniten jäin pohtimaan sitä, että missä vaiheessa kulttuurin X edustaja voi puuttua kulttuurin Y tapoihin? Kun tavat loukkaavat ihmisoikeuksia, lienee helppo vastaus. Vaan onko se niinkään? Kuka määrittää ihmisoikeudet?
Juuri tällä tavoin tieteiskirjallisuus toimii parhaimmillaan: se etäännyttää juuri sopivasti, jotta pystyy näkemään metsän puilta. Se kuitenkin on verrattavissa täysin todellisen maailman toimintatapoihin.
Aaloa hämmensi. Ventovieraat julistivat totuutta hänen elämästään, väittivät tietävänsä kuinka asiat olivat ja samalla pyyhkäisivät Aalon lapsesta saakka omaksuman elämäntavan maton alle.
Niin... Jokainen varmasti tunnistaa samoja ilmiöitä meidän maailmamme kulttuurikeskusteluista. Ja romaanin tästä ulottuvuudesta nautin eniten.

Toinen herkuttelupaikka oli kylän ja kaupungin tietynlainen vastakkainasettelu. Se kun ei ollut kovinkaan mustavalkoinen, vaan kummassakin oli puolensa. Kylässä elettiin agraariajan elämää, jossa sähkökin oli paikoin paheksuttua kotkotusta. Kaupungissa taas oli mukavuuksia, mutta mikrosiru kämmenessä hoiti isonveljen roolia. Aalo todella uskottavasti paini näiden välillä.
Kummassakin paikassa Leinonen on tuonut hyvin esiin suomalaista henkeä. Jokainen meistä tuntee sen periluterilaisen työmoraalin, jossa töitä tehdään vaikka toinen jalka haudassa ja niistä tyhjännaurajista olikin jo puhetta. Toisaalta edistyksellisessä teknologiassa on hyvätkin puolensa ja huomiota annetaan myös kirjastolaitokselle ja lukemisen vapaudelle.

Aalon tarina on kiinnostava. Romaani lähtee hieman hitaasti käyntiin, mutta vauhti kiihtyy loppua kohden. En osannut odottaa loppuratkaisua, mutta jännittyneenä luin, miten kirjailija aikoo selvittää vaarallisen pattitilanteen. Onnistuneesti, väittäisin.

Ilottomien ihmisten kylä on romaani, joka jokaisen kannattaa lukea. Erityisesti suosittelen tätä kulttuuripohdinnoista, ihmisoikeuksista ja aivopesusta kiinnostuneille yksilöille!

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

1. huhtikuuta 2014

Sami Lopakka: Marras (2014)

Kustantamo: Like
Sivumäärä: 346
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Sami Lopakka on minulle tutumpi henkilö musiikkimaailmasta kuin kirjallisuudesta. Sentenced oli aikanaan yksi niitä ensimmäisiä bändejä, joita kuuntelin metalliporttien avauduttua. Noose tuli kulutettua loppuun Metalliliitto-kokoelmalevyltä vuonna 1997. Kappaleet ovat nihilistisiä, synkkiä, raskaita ja henkivät kuolemaa. Juuri sellainen kirja on myös Marras, Sentencedin kitaristi-sanoittajan esikoisteos yhdeksän vuotta bändin hautajaisten jälkeen.

Marras kertoo pohjoissuomalaisen bändin viimeisestä Euroopan-kiertueesta. Fanituksen pohjalta ei ole vaikea arvata mistä yhtyeestä on kyse – välillä siihen viitataan varsin suoraan. Bändin nimeä ei kuitenkaan koskaan mainita ja henkilönimetkin ovat keksittyjä. Pitää tietysti kuitenkin muistaa, että Marras on fiktiota – ei elämäkerta tai muistelmateos, vaikka paljon varmasti totuudesta ammennetaankin.

Kuten sanoin, Lopakan romaani on Sentencedin näköinen. Osasin odottaa astetta korkeatasoisempaa kirjallisuutta perinteisiin bändikirjoihin verrattuna, sillä Lopakka on koulutukseltaan suomen kielen maisteri eikä hän taatusti päätynyt sanoitushommiin sattumalta.
Marras on hyvin kirjoitettu romaani, jossa ei näy esikoisille tyypillisiä hiomattomuuksia. Se on synkkä. Suorastaan helvetillisen synkkä ja raskas. Toivoa on vain vähän. Kuolema on jatkuvasti esillä. On psykooseja, viinaa, paskaa, viinaa, verta, viinaa, kuolemaa, viinaa, riitoja, viinaa, tupakkaa, viinaa... (Sitä tosin jäin pohtimaan, että missä olivat naiset (paitsi kotona)? Mutta ehkä tämä bändi ei ollutkaan sellainen bändäreiden unelma.)
Tästä raskaudesta minun on rokotettava yksi piste, vaikka juuri siksi minä pidän metallimusiikista ja synkästä sellaisesta. Luin Marrasta pitkään, sillä se tavallaan kuormitti taakkaani, joka koostui kiivaasta työtahdista. Siten siis rokotus tuntuu tavallaan epäreilulta, sillä eihän lukemisen ajoitus ole kirjan syy – mutta vaikuttaahan se lukukokemukseen.

Kirja etenee Euroopan maiden kautta. Lopakka tuo hienosti esiin kaiken muun sekoilun ohessa Euroopan historiaa – tietysti sitä synkempää osastoa. Rivien väliin kietoutuu myös masentava kysymys; miksi jatkaa, kun ihmiskunnalla ei ole mitään toivoa ja kaikki menee päin helvettiä kuitenkin? Tarinan kertoja, Hautamaa, saa siihen kyllä vastauksen Marraksen äärimmäisen hienossa lopussa.

Pitää erikseen mainita, että vaikka Lopakka ei kielellä sen kummemmin kikkaile, niin murre ja etenkin nimistö toimivat hienosti. Teoksen nimi Marras kuvaa kirjaa hyvin. Bändin jäsenet: Hautamaa, Korpisuo, Raunio, Suopunki... Nimet sopivat kantajilleen erinomaisesti ja ne ovat tarkoituksella valitut.

Ei tarvitse olla Sentencedin kuuntelija nauttiakseen tästä romaanista, mutta rohkenen sanoa, että bändin tuotantoa (ja menoa) tunteva saa tästä piirun verran enemmän irti. Se voi tietysti toisaalta olla myös taakka – tuleekohan sitä tehneeksi liian suuria yhtäläisyysviivoja?
Niille, jotka eivät kestä inhorealismia ollenkaan, on Marras aivan väärä kirja. Mutta se, joka uskaltaa katsoa kuolemaa silmästä silmään, on Marraksen arvoinen.

Sentenced: Excuse Me While I Kill Myself (san. The Serial Self-Killer = Sami Lopakka)

20. maaliskuuta 2014

Arne Nevanlinna: Heta (2013)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 197 (e-kirja)
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Nyt hiukan hirvittää. Tällaista tämä nyt vaan on. Ei auta itku markkinoilla, jos aikoo rehellinen olla ja kertoa miltä tuntui. Arne Nevanlinna on yksi arvostetuimpia kotimaisia kirjailijoitamme. Hänen tuotantoonsa en ole aiemmin perehtynyt, mutta ollut kovasti siitä kiinnostunut. Heta kuulosti aivan erityisen kiinnostavalta, joten tartuin siihen tohkeissani. Ja voi rähmä... Seuraa hiukan juonipaljastuksia, joten jatka lukemista varauksella.

Heta kertoo samannimisestä rammasta piikatytöstä 1900-luvun alussa. Hän on päätynyt piikomaan hiukan omintakeisen Kenraalskan taloon ja tapahtumat käynnistyvät Kenraalskan 70-vuotispäivien vieton tiimoilta. Sinne tulee hänen lapsiaan puolisoineen ja kun ilta päättyy vanhan rouvan kuolemaan, alkavat tapahtumat edetä vauhdilla.
Tarinan erikoisjujuna on (tai pitäisi olla... oli kai tarkoitus olla) Hetan kyky lukea ajatuksia – paitsi sen yhden.

Tuo Hetan telepatiakyky oli se erityinen asia, joka sai tästä kiinnostumaan. On aina hiukan jännittävää, kun ns. valtavirran kirjallisuudessa on spekulatiivinen elementti. Mutta se ei mielestäni tässä nyt oikein toiminut, vaikka idea oli hyvä. Ensinnäkin se toimi jotenkin epäloogisesti. En tiedä oliko vika kyvyn esilletuomisessa vai kerronnassa (en tykännyt siitäkään). Pahinta oli se, ettei se tuonut oikein mitään jännitettä tarinaan. Kertoja oli kaikkitietävä, joten koin Hetan kyvyn jäävän vähän sen varjoon. Toisenlaisella kertojaratkaisulla jippo olisi voinut toimia paljon paremmin. Hetan kyky ei oikein lunastanut paikkaansa. Tarinan iso juoni olisi toiminut hyvin ilman telepatiaakin.

Kykynsä ansiosta Heta on vähän fiksumpi kuin muut palkolliset. Selitys oli sinänsä looginen, mutta jotenkin se pääsi ärsyttämään silti. Ilmiö oli vähän samankaltainen kuin Mustosen Paimentytössä. Haetaan jonkinlaista "kaikki ihmiset ovat saman arvoisia säätyyn katsomatta" -juttua, mutta vesitetään se sitten kumminkin.

Kenraalitar Celeriuksen perhe on ihan kiinnostava. Persoonaa mahtuu jos jonkinlaista. Ideanahan on, että nämä mokovat rupeavat Kenraalskan kuoltua tietysti tappelemaan perinnöstä – ja auta armias kun siinä huomioidaan vähäinen rampa piikakin... Kuulostaa herkulliselta, mutta kun ei se vatulointi saanut minua kiinnostumaan yhtään. Perheenjäsenet jäivät etäisiksi, kaikki tuntuivat yksipuolisilta ilkimyksiltä tai saamattomilta nyhveröiltä. Näinpä heidän keskinäinen naljailunsa oli lähinnä puuduttavaa ja tympivää. Ajan henki tuli kyllä mukavasti esiin esim. heidän rahapulmiensa ja palveluskuntaan suhtautumisen kautta, mutta tiputtelemalla joukkoon topeliukset, canthit ja snellmanit tunnelma lässähti. Tuntui tosiaan siltä, että nimet ovat mainittuja vain siksi, että saataisiin nyt jotain uskottavuutta touhuun.

Nevanlinnalla on selvästi omanlaisensa kerrontatyyli. Sellainen on aina arvostettavaa, vaikka tyyli ei olisikaan omaan makuun. Ja nyt se ei tosiaan iskenyt. Parhaiten se ehkä avautuu pienellä näytteellä:
Ovatko viisaat ihmiset, sellaiset joiden kirjoittamia kirjoja hän oli lukenut salaa Kenraalin konttorissa, niin harvassa, ettei heitä tavannut edes sattumalta, vaikka hän oli ottanut tavakseen kiertää yliopiston pääoven ohi silloinkin kun oli oikeastaan menossa toiseen suuntaan? Mutta toisaalta se, kuuluiko Kenraalska viisaiden joukkoon tai ei, oli herttaisen yhdentekevää, niin kuin Fiina oli sanonut vihapäissään sen jälkeen kun Kenraali oli huutanut päivällispöydässä tästä paistista puuttuu suola ja ehdottanut keittäjän erottamista, sillä piikatytön elämän avaimet ovat emännän esiliinan taskussa. Kenraalska ei tietenkään käyttänyt esiliinaa eikä edes omistanut essua kuten palvelusväki sanoi, jos lukuun ei otettu sitä kamalan rumaa, jonka oli voittanut kaksi vuotta aikaisemmin ompeluseuran arpajaisissa, käskenyt heittää roskiin eikä milloinkaan saanut tietää, että Liina oli korjannut sen talteen ja lähettänyt äidilleen.
(s.  80)
Plaaplaaplaaplaa... Näin lyhyeksi romaaniksi tässä on yllättävän paljon tuollaisia ihmeellisiä aiheesta harhautumisia, joilla ei ole mitään sen kummempaa merkitystä ja jotka eivät minua lukijana kiinnostaneet pätkääkään.
Kerronnan epätasaisuus oli muutenkin aika rasittavaa. Noin puoliväliin saakka edettiin suht mukavaa, tasaista tahtia. Mutta sitten Kenraalskan kuoleman jälkeen alkoisellainenloppuspurttiihmeellisinekäännöksinneen ja epilogi ja loppu. Häh? M-mitä tapahtui?

Ärsyttää tämä oma negatiivisuuteni, mutta minun oli vaikea löytää tästä mitään hyvää. Se on toki todettava, että kaikesta tästä huolimatta ymmärrän Nevanlinnan arvostuksen ja haluan vielä lukea esim. Marien, joka kiinnostaa sekin. En siis tämän perusteella pidä Nevanlinnaa huonona kirjailijana, vaan vain Hetaa romaanina, joka ei ollut minun makuuni.

Kannattaa kuitenkin lukaista Kirjavinkkien juttu Hetasta. Siellä ollaan taas ihan toista mieltä!

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

10. maaliskuuta 2014

Tuomas Saloranta (toim.): Stepanin koodeksi (2013)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 111
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Stepanin koodeksi on novelliantologia, jonka teemana on kuvitteellinen (tai niinhän minä toivon...) mystinen koodeksi, joka ajaa sen käsiinsä saaneet ihmiset hulluuteen. Böömiläisestä hopeakaivoksesta löytyi omituinen teos 1400-luvulla. Se päätyi jesuiittojen käsiin ja sai nimen Stepanin koodeksi. Se on yritetty tuhota monesti, mutta aina se vain nousee jostakin esiin. Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi ja kuolema hopeaksi...

Novelliantologiassa ovat seuraavat karmeat tarinat:
Samuli Antila: Stepanin koodeksi
Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
Jussi Katajala: Ääni kellarissa
Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
Heikki Nevala: Suruntuoja
Anne Leinonen: Kirje Helenille
Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
Tarja Sipiläinen: Murretut

Jo vilkaisu kirjoittajalistaan antaa luvan odottaa kovatasoisia tekstejä, eikä tarvinnut pettyä. Kuten aina antologioiden kohdalla, joistakin pidin enemmän kuin toisista. Ainuttakaan huonoa novellia tässä ei ollut, vaan kaikki eivät olleet vain olleet sataprosenttisesti minun makuuni. Pidin kaikissa erityisesti siitä, ettei koodeksia ja sen historiaa selitelty liian tarkasti. Mielikuvitukselle oli annettu hyvin tilaa ja se oli antologian kovin valtti. On vain juttuja mustasta kirjasta, hopeasta, kavioiden kopseesta, monikätisestä naisesta ja epäilyttävistä köynnöskasveista. Riettauksista, joita ei avata tarkemmin. Ja tunne... Se hyytävä ja painostava tunne siitä, että nyt ollaan tekemisissä jonkun Pahan Asian kanssa.

Tähän sopiikin pieni tarina, kun mielikuvitus lähti laukkaamaan. Olen siis nyt asunut viitisen kuukautta täällä Salossa. Joitakin päiviä sitten olin illalla ulkoiluttamassa Velho-koiraani. Kello ei ollut edes paljoa, mutta ulkona oli jo säkkipimeää. Ja vaikka tämä onkin omakotitaloaluetta, niin täällä osaa olla hyvin pimeää kun ei ole lunta. Tämä on rauhallista aluetta ja niinpä siinä yhdeksän tienoilla oli ulkonakin varsin hiljaista. Kunnes äkkiä kuulin jotain outoa ääntä. Tarkempi kuulostelu tarkensi sen olevan kavioiden kopsetta... Hyvä elämä kuinka minä pelästyin. Olin justiinsa ollut lukemassa Stepanin koodeksia. Oliko tullut hulluksi? Ei täällä mitään hevosia ole näkynyt!
Seuraavana päivänä kävi sitten ilmi, että on tässä talli suht lähellä. En vain tosiaan ole törmännyt hevosiin. En nähnyt laitumella enkä ratsukkoja. Minä sydämestäni toivon, että se kuulemani ääni tuli sieltä...

Samuli Antilan niminovelli aloittaa vahvasti ja tiukasta tilanteesta. Ei siis mitään historiikkeja alkuun, vaan mennään suoraan asiaan. Harju, Saloranta ja Katajala jatkavat novelleissaan hienosti viitaten siihen mihin Antilan tarina jäi. Näin siis saadaan hyvä pohja.
Seuraavat novellit jatkavat Stepanin koodeksin vaiheista toisiinsa sitoutumattomasti, mutta kiinnostavasti. Vuoroin ollaan nykyajassa, vuoroin menneisyydessä. Aihepiireissä vilahtelevat niin luostarit, geökätköilyt, avioliitto-ongelmat kuin kirjailijavierailutkin. Ja aina vain koodeksi riivaa ja saa uusia uhreja.

Esipuheessaan Tuomas Saloranta valoittaa Stepanin koodeksi -ideaan johtaneita tapahtumia ja sitä, mistä ajatus lähti. Stepanin koodeksin on tarkoitus olla yleisemminkin hyödynnettävä URS-mytologia ja on siis vapaasti käytettävissä. Nyt tähän kannustetaan ihan kilpailullakin!

Suosittelen Stepanin koodeksia erityisesti niille kauhukirjallisuuden ystäville, jotka pitävät tällaisista myyteistä, jotka saattavat levitä laajalle. Tietyin varauksin suosittelen tätä myös rikkaalla mielikuvituksella varustetuille ihmisille – jos olet herkkä kuvittelemaan kaikenlaista, niin... No... Omalla vastuulla sitten!
Köynnöskasvien kasvattajille ja hevosihmisille tätä voi suositella vain, jos koette olevanne erityisen lujahermoisia.