22. heinäkuuta 2014

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002 / 2009)

Umibe no Kafuka
Suomennos: Juhani Lindholm (englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore)
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 494 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Haruki Murakamin kirjat (osa niistä) edustavat sitä spekulatiivista fiktiota, jota ei spefiksi äkkiseltään mielletä eikä sitä sellaisena markkinoida.
Näinpä siis minullakin kesti jonkin aikaa havahtua siihen todellisuuteen, että saattaisin pitää Murakamin kirjoista. Ei muuta kuin härkää sarvista ja vähän summanmutikassa tulin valinneeksi Kafka rannalla -teoksen. Valinta ei mennyt pieleen.

Kafka rannalla kertoo pojasta, joka päättää karata kotoaan. Hänen tukenaan on Poika nimeltä Varis, hiukan omalaatuinen kirjastovirkailija Oshima ja salaperäinen neiti Saeki. Samaan aikaan toisaalla hiukan yksinkertainen, vanha mies nimeltä Nakata puhuu kissojen kanssa, tulee tehneeksi murhan ja ystävystyy rekkamies Hashinon kanssa.

Kirja saattaa näin selitettynä kuulostaa oudolta, hämmentävältä ja jopa tylsältä. Kaksi ensinmainittua pitääkin paikkansa, mutta tylsä tämä ei ole. Koko teos on todella tasapainoinen ja kiehtoo sitä enemmän, mitä pidemmälle sitä lukee. Tässä yhdistyy monenlaisia teemoja, mutta mitään valmiita vastauksia ei ole. Murakami onnistuu hienosti olemaan julistamatta mitään, puhumatta minkään puolesta tai vastaan.

Yllätyin siitä, paljonko tässä oli viittauksia myös länsimaiseen populaarikulttuuriin. Japani näkyi lähinnä miljöössä, tavoissa ja ruoassa. Kafka kuuntelee paljon musiikkia Johnny Cashista Rolling Stonesiin. Hän lukee mielellään, eikä ole vaikeaa arvalta, keneltä hän on salanimensä lainannut.

Omalaatuinen Oshima oli lempihahmoni. Hän oli kiehtova tyyppi täynnä yllätyksiä. Hän onnistui yllättämään minut yhtä hyvin kuin Kafkankin. Seksuaaliteemojen käsittely on tässä teoksessa hyvin John Irvingin tyylistä; konstailematonta, suorasukaista ja toisinaan absurdiakin. Voisin väittää, että jos John Irvingistä pitää, niin pitää melko varmasti Murakamistakin. Jopa huumori on tässä samantyyppistä.
Nakata oli myös kovin sympaattinen. Hänen muistinsa on pyyhkiytynyt tyhjäksi jo lapsuudessa erään tapahtuman johdosta. Tämän jälkeen ennen niin fiksu Nakata muuttui yksinkertaiseksi tyypiksi, joka ei oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Mutta hän osaa puhua kissojen kanssa – kunnes John Walker tulee ja tuhoaa kaiken. Nakatan aurinkoisuudesta, luottavaisuudesta ja elämänasenteesta olisi monellakin ammennettavaa!

Kafka rannalla ei ole yksinkertainen teos. Se oli myös yllättävän tunteikas tarina. Tunnustan, että pieni kyynel silmäkulmassani kimmelsi lukiessani ja ymmärtäessäni esimerkiksi neiti Saekin tarinaa.
Niinpä niin, kummalliseen tilanteeseen olet joutunut. Sinä rakastat tyttöä, jota ei enää ole, ja olet mustasukkainen pojalle, joka on iäksi kadonnut. Mutta silti sinun tunteesi on todellisempi ja tuskallisempi kuin mikään, mitä olet tähän mennessä tuntenut. Eikä ulospääsyä ole. Ei paikkaa, minne paeta. Olet eksynyt ajan labyrinttiin ja suurin ongelmasi on, että et halua sieltä pois. Pitääkö paikkansa?
Teoksessa on vahvaakin vahvempi maagisen realismin tuntu. Puhuvia kissoja, taivaalta satavia kaloja ja iilimatoja, toisia ulottuvuuksia... Mutta Murakami osaa käsitellä niitä taiten. Ne nivoutuvat tekstiin niin luonnollisena osana, että äkkiseltään tulee ehkä pitäneeksi puhuvia kissoja ihan normaalina asiana.

Kannustan tarttumaan tähän rohkeasti. Teksti on todella sujuvaa ja mukavaa lukea, mistä kiitos kuuluu suomentajalle. Vaikka tämä on käännetty englanninnoksesta, niin mielestäni tässä säilyi jo kielen tasolla tietynlainen oma tyyli, jonka uskon tulleen ihan suoraan Murakamilta.

Mitäs Murakamia minun pitäisi seuraavaksi lukea?

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

19. heinäkuuta 2014

Oliver! -musikaali

Viime viikonloppuinen Finncon-viikonloppuni päättyi musikaaliin (jolla ei ollut Finnconin kanssa mitään tekemistä). En ylipäätään ole kovin musikaalien ystävä. Inhosin muksunakin sitä, että Disney-piirrettyihin piti aina mennä tunkemaan jokin typerä laulu.


Ystävä houkutteli kumminkin mukaansa katsomaan Jyväskylän teatteriyhdistys Kulissin Oliver! -musikaalia. Kyseessä on Lionel Bartin kirjoittama ja säveltämä klassikkomusikaali, joka perustuu Charles Dickensin Oliver Twist -romaaniin. Ja kai minä nyt yhtä musikaalia sen verran kestän? Onhan miljöönä 1800-luvun Lontoo ja taustalla klassikkoromaani (jota en tosin ole lukenut). Lisää arvostusta ja kiinnostusta herätti se seikka, että laulut on kääntänyt suomeksi Miljoonasateesta tuttu Heikki Salo.


Tarina kertoo orvosta Oliverista, joka elää ensin ankeassa lastenkodissa, tulee myydyksi hautausurakoitsijan oppipojaksi. Sieltä hän päätyy persoonallisen herra Faginin huomaan, joka johtaa lapsista koottua taskuvarasjoukkoa. Lontoon alamaailmaa hallitsee kuitenkin häijy Bill Sikes, jonka kynsiin Oliverkin joutuu.


Minä pidin tarinasta ja sen toteutuksesta kovasti. Laulut sopivat tarinaan hyvin ja tanssikohtauksia ei voinut kuin ihailla. Oliver! esitetään Jyväskylässä latoteatterissa Kuokkalassa. Esiintymislava ei ole järin suuri, mutta jotenkin siellä mahtui tanssimaan kolmatta kymmentä lasta eikä kukaan sotkeutunut toistensa jalkoihin.
Laadukkuutta lisäsi myös musiikki, jota soitti oikea bändi. Tämä ei ollut mikään harrastelijamainen taustanauhaviritys.

Erityiskiitosta pitää antaa myös puvustuksesta ja maskeerauksesta. Niihin oli todella panostettu. Ilolla huomioin sen, ettei näytelmän prostituoiduista naisista oltu tehty mitään hemaisevia kurtisaaneja, vaan pyrittiin enemmän realistisuuteen; vaatteet olivat mitä olivat, oli mustelmia, kellastuneita hampaita ja homssuisuutta.

Näyttelijöistä ei moitittavaa. Kaikki nimet olivat minulle ennestään tuntemattomia, mutta soisin heidän jatkavan urallaan. Parhaiten mieleen jäi herra Faginia näytellyt Sauli Yksjärvi, jonka pari repliikkiä jäivät kyllä elämään sisäpiirivitsinä.

Oliver! on musikaali, jota kannattaa mennä katsomaan vaikka vähän kauempaakin. Esitystä ei suositella alle 12-vuotiaille, ja minusta suositus on ihan paikallaan ja vakavasti otettava.
Aion kyllä pitää silmällä myös tulevina kesinä, että mitä tältä porukalta on luvassa. Ei Salosta nyt niin pitkä matka Jyväskylään ole...

*Tämän bloggauksen kuvien lähteenä:
Oliver! / Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissi
Kuvaaja: Riku Suonio

Kuvitukseen kysytty ja saatu lupa Kulissilta.

16. heinäkuuta 2014

Siri Kolu: Pelko ihmisessä (2013)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 284
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Minun on jo pitkään pitänyt tutustua Siri Kolun tuotantoon ja kun tämä löytyi näppärästi kirjastosta, niin ei muuta kuin mukaan vaan!

Pelko ihmisessä kertoo varsin nykyhetkisestä Suomesta. Hullunlehmäntautien ja sikainfluenssien jälkeen maailmaa piinataan uudella taudilla: P-influenssalla. Se muuttaa tartunnan saaneen ihmisen joksikin muuksi. Joksikin eläimen kaltaiseksi, pelottavaksi otukseksi. PI-ihmiset ovat siis syytä eristää jonnekin, sillä tartuntamekanismikin on tuntematon. Edes rokotteet eivät tunnu auttavan.

Petrin sisko, Pilvi, on sairastunut. Pilvi on siirretty eristyksiin Luolaan noin parin sadan muun PI-ihmisen kanssa. Petrin on vaikea hyväksyä asiaa, sillä tapahtuma vaikuttaa rajusti koko perheeseen. Olisi nimittäin parempi unohtaa Pilvin koskaan olleenkaan osa perhettä. PI-ihmisen perhe leimaantuu myös ja se vaikuttaa jokaisen perheenjäsenen elämään niin työn, opiskelun kuin ihmissuhteidenkin saralta.

Sit äiti sano, että hän niin kauheesti toivoo, että mäkin alkaisin jossain vaiheessa hymyillä ja tapaisin jonkun kivan tytön.
– Ai niinkö sä ajattelet, mä huudan mutsille. – Sitäkö sä oot koko ajan suunnitellu?
– Ai mitä, äiti kalpenee.
– No sitä, että sä saat tänne jonkun muijan, niin sä voit teeskennellä, että sulla on taas tyttö ja poika ja että kaikki on mennyt just niin ku pitiki. Että eihän meille koskaan mitään pahaa, että Haapasilla on sellanen onnellisuuden siunaus ollut elämässä. Eihän meitä koskaan mikään onnettomuus kosketa sillai syvältä, kun meillä on kyky ottaa elämä niinku se ittensä tarjoaa! Hyi hel-vet-ti!
– Älä nyt, isä yrittää, – Älä nyt loukkaa äitiäs, se vaan koetti... se vaan tarkoitti hyvää.
– Tästä tilanteesta ei voi tulla mitään hyvää, mä huusin niille päin naamaa. – Eiköhän meidän kannata lopettaa se yrittäminen just nyt.

(s. 55-56)

Tarina etenee vuorotellen Pilvin ja Petrin kertomana. Kolu on osannut hienosti jo kielen tasolla erottaa nämä kaksi toisistaan. Pilvi ja Petri kuulostavat kumpikin omanlaisiltaan. Petrin osuus on puhekielimäisempää, kiivasta ja hätäistä. Pilvin taas kirjakielistä, tyyntä, mutta siitä haistaa tietynlaisen pelon ja epävarmuuden.

Mielenkiintoisinta oli seurata PI-viruksen yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tilanne saa jo poliittisia sävyjä. Mitä PI-ihmisille tulisi oikein tehdä? Entä heidän perheilleen? Suhteet muihin valtioihin?
Ja mitä PI-ihmiset itse tekevät? Luola on täysin eristetty muusta maailmasta. Ei kännyköitä, televisiota, internettiä... Ei mitään. Yhteyden sulkua perustellaan sillä, ettei paniikkia haluta kasvattaa puolin ja toisin. Mutta toimiiko se? Luolassa syntyy omanlaisensa kuviot. Uusia huvituksia pitää keksiä, kun Instagrammit ja Facebookit ovat poissa pelistä.

Pelko ihmisessä on vakuuttavaa nuortenkirjallisuutta. Ja jälleen kannustan aikuisiakin tarttumaan rohkeasti nuortenkirjoihin. Vaikkapa tähän. Unohtakaa se markkinoinnin määrittelemä ikäsuositus ja ottakaa tarina tarinana.
Romaaniin on tulossa jatkoa tänä syksynä. Ihmisen puolella ilmestyy syyskuussa.

--

P.S. Tänne blogin puolelle ei ole tulossa Finncon-raporttia, mutta tekemäni jutun voi käydä lukemassa Lukulampussa!

9. heinäkuuta 2014

Morren Finncon-tärpit

Ah! Se on nyt kesä, kärpäset ja tietysti Finncon! Tänä vuonna Finncon järjestetään Jyväskylässä.

Kerrattakoon lyhyesti vielä mikä kumma Finncon onkaan. Finncon on siis Euroopan suurin scifi- ja fantasiakulttuurin tapahtuma. Se järjestetään lähes joka vuosi ja paikka vaihtelee suurimpien suomalaisten kaupunkien kesken.
Tapahtuma on kaikille avoin ja sinne on ilmainen sisäänpääsy. Paikalla on runsaasti erilaista ohjelmaa (tähän postaukseen koostan siis omat tärppini), myyntiä (kirjat, pelit, korut, elokuvat, vaatteet, taidetta...) ja hassusti pukeutuneita ihmisiä. Erikoinen pukeutuminen ei kuitenkaan ole pääsyvaatimus. Suurin osa kävijöistä pukeutuu tavallisiin arkivaatteisiin.
Tapahtuma sopii koko perheelle, joskin ohjelmat kannattaa valita vähän sen mukaan kuinka pieniä lapsia on mukana. Kaikkien ohjelmien kuvasisältö tai keskustelunaiheet eivät ehkä ole ihan pienten lasten juttuja. Lapsille erityisen sopivia ohjelmia esitellään täällä.
Ohjelmaa on suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi.
Kannustan siis lämpimästi saapumaan Finnconiin. Ovat luvanneet ensi viikonlopuksi aivan ihanan kesäistä säätäkin ja Jyväskylähän on kaunis kesäkaupunki.

Mutta sitten asiaan! Minulla on ilo ja kunnia toimia Lukulamppu-sivuston Finncon-reportterina. Päivitän viikonlopun aikana Lukulampun ja Osuuskumman Facebook-sivuja, ja jaan Finncon-fiiliksiäni. Sunnuntaina sitten Lukulampussa ilmestyy juttuni aiheesta. Joten coneilun ja muun kesäisen viikonlopunvieton lomassa kannattaa kurkkia vähän internetinkin ihmeelliseen maailmaan.

Koko Finnconin ohjelman voit katsoa täältä. Siellä saa tehtyä näppärästi oman ohjelmasuunnitelmansakin! Isoin pulmahan Finnconissa on se, että on useita kiinnostavia ohjelmia päällekäin. Conitea ei tänäkään vuonna onnistunut vielä kehittämään aikakonetta, joten ei auta kuin tehdä kipeitä valintoja.

Morren tärpit:

Perjantai
klo 15.30-17.00: On Writing
Keskustellaan kirjoittamisesta. Paikalla Elizabeth Bear, Scott Lynch, Hannu Rajaniemi ja Cheryl Morgan.

klo 17.00-19.00: Stk juhlavastaanotto
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat täyttää 30 vuotta. Tilaisuudessa julkistetaan myös kirjoittajaopas Kummallisen kirjoittajat.

Lauantai
klo 10.30-12.00: Tarina, joka ei mahtunut yhteen kirjaan
Magdalena Hai, Anu Holopainen, Helena Waris, Eija Lappalainen ja J. S. Meresmaa kertovat siitä, kuinka tarina kaareutuikin useammaksi kirjaksi.

klo 11.00-12.00: Tehoste- ja efektimaskeeraus
Ari Savonen kertoo aiheesta.

klo 12.00-14.00: Kalevalarunoustyöpaja
Runoilija, muusikko, sanoittaja Juha Jyrkäs opastaa trokeen saloihin. Työpajaan voi käydä ilmoittautumassa täällä.

klo 12.00-13.00: Jedit ja ritarit: mitä miekka voi kertoa käyttötavastaan
Jukka Salmi luennoi aiheesta ja vastannee lopulta kysymykseen kuinka valomiekkaa voi oikeasti käyttää.

klo 13.00-14.00: Tulevaisuuden kirja
Mitä 'kirja' tarkoittaa vuonna 2020? Aiheesta spekuloivat Kanerva Eskola, Kimmo Lehtonen, J. S. Meresmaa, Kimmo Kallio ja Markku Soikkeli

klo 14.00-15.00: Muumilaaksosta Suomenlahdelle – muumikarttojen kertomaa
Anni Nupponen perehdyttää Muumimaailman karttoihin.

klo 15.00-16.00: Nova-kirjoituskilpailun palkintojen jako
Olen paikalla, koska olin kisassa tuomarina. Taso oli kova!

klo 15.00-16.00: Avaruusscifin tulevaisuus
J. Pekka Mäkelä, Hannu Rajaniemi ja Markku Soikkeli keskustelevat aiheesta.

klo 16.00-17.00: Faktan ja fiktion suhde
Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara, Jukka Halme ja Hannu Rajaniemi keskustelevat aiheesta.

klo 17.00-18.00: Fantasian uusi aalto
Tekeekö eeppinen fantasia uutta tuloaan? Keskustelemassa Tuomas Saloranta, Katri Alatalo, Petteri Hannila ja Markus Harju

Sunnuntai
klo 10.00-11.00: Spefin tietokirjat: nyt ja tulevaisuudessa
Minä olen juttelemassa aiheesta Jari Koposen, Vesa Sisätön, Markku Soikkelin ja Juri Timosen kanssa. Esittelemme omia tietokirjojamme.

klo 11.00-12.00: Vanilijavanukasta ja vaihtoehtoja
Minä, Pasi Karppanen, Saara Henriksson ja Magdalena Hai puhumme monimuotoisuudesta spekulatiivisessa fiktiossa. Näkyykö ihonvärin, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen monipuolisuus spefissä vai onko todellisuus spefiä ihmeellisempää?

klo 12.00-13.00: Yhteislaulua (filkit)
Johanna Vainikainen-Uusitalon johdolla lauletaan kimpassa filkkejä, eli spefisti uudestaan sanoitettuja tuttuja lauluja.

klo 12.00-13.00: Fantasy Romance
Scott Lynch, J. S. Meresmaa, Marianna Leikomaa ja Merja Polvinen keskustelevat in English romantiikasta fantasiassa.

klo 13.00-14.00: Maailmankaikkeuden paras turistikohde
Kolme fiktiivistä hahmoa vakuuttavat yleisön oman maailmansa parhaudesta turistikohteena.

klo 15.00-16.00: Se on pora! Käännöspaneeli.
Spefikääntäjät Sarianna Silvonen, Johanna Vainikainen-Uusitalo, J. Pekka Mäkelä ja Teemu Manninen keskustelevat työstään.

Huhhuh!! Ja jossain välissä pitäisi ehtiä kiertelemään kaikkia myyntipöytiä, tavata kumman ihania ihmisiä ja muita öttiäisiä...
Olen ihan fiiliksissä! Ja painunkin tästä sovittamaan korsettia ja miettimään asukokonaisuuttani... Mutta laatikaapas te omat Finncon-suunnitelmanne!

7. heinäkuuta 2014

Irja Rane: Naurava neitsyt (1996)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 406
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Irja Ranen Naurava neitsyt kiinnosti keskiajan, feminismin ja uskonnon teemojen vuoksi. Tässä triptyykissä, eli kolmen tarinan kokonaisuudessa, yhdistävänä tekijänä on Neitsyt Marian kuva. Naurava neitsyt voitti myös Finlandia-palkinnon ilmestymisvuonnaan.
Irja Rane on minulle tuttu nuortenromaanistaan Kiinan keisarin lentävä hevonen, joka teki valtavan vaikutuksen alakoululaisena minuun. Löysin sen joitakin vuosia sitten uudestaan divarista ja sekin pääsee Morren maailmaan ennemmin tai myöhemmin.

Ensimmäisen tarinan kertojana on Lydia, nahkurin leski 1300-luvun Lakson kaupungista. Hän on syytettynä noituudesta ja noin 200 sivun mittainen kertomus on hänen puolustuspuheensa.
Puhe kertoo lähinnä siitä kuinka hän kohtasi omituisen muukalaisen, Johannes Lippaantekijän, pelasti hänen henkensä ja mitä sitten tapahtui.
Lydian osuus on romaanin parasta antia, vaikka tunnustankin puutuneeni näin pitkäkestoiseen monologiin. Lydian puheesta näkyy parhaiten kuinka alhaisessa asemassa nainen on. Nöyristely, olemattomien anteeksipyytely, oman vajaavaisuuden korostaminen jne. ovat Lydian keinoja selvitä hengissä ilman miehen suomaa turvaa tai suojelusta.
Sivussa kuullaan hiukan myös Lydian Anges-sisaresta, jolla on kyllä mies, mutta joka ei suo vaimolleen minkäänlaista turvaa. Päinvastoin suorastaan. Ja jos nainen ei aviomiehensä suojelukseen voi luottaa, niin vähissä ovat turvapaikat.

Ensimmäisessä tarinassa näkyy parhaiten Ranen kielellinen monipuolisuus. Lydian puhe kuulostaa sopivan vanhahtavalta, mutta on sopivan ymmärrettävää nykyajan lukijankin kielitajulle. Lydian puheesta näkyy hyvin myös hänen asemansa rahvaana.
Ei, Jumal'antakoon armolliset herrat, totisesti en tahdo tässä puheillani kerskua tai vilpistellä. Johanneksen tähden sanon Pietarin kynnestä, sillä niin paljon on ilkeyksiä ladeltu, ettei raakunkuori Johanneksen hatussa muka mitään todista. Kirkossa hän ei tosin sairautensa keväänä käynyt edes joka pyhä, mutta Helluntain ja Pyhän Ruumiin juhlan messuissa näin hänen palavasti rukoilevan. Pyhää Henkeä hän pyysi tempaisemaan salvat sielunsa ja silmiensä pimeyden porteilta ja Pyhän Ruumiin ihanuus langetti hänet maahan, vaikkei hän kulkueesta muuta ajua saanut kuin pappien laulun ja kansan melun. Onnettomuudeksi kävi vielä niin, että vaivaisuutensa tähden hän joutui sotilaiden kurittamaksi, nämä kun raivasivat tietä ylhäisten saattueelle ja tunkivat raatokansaa syrjään, ettei frouvan olisi tarvinnut heidän surkeudellaan mieltänsä pahoittaa. Pertuskan varresta hän sai aivan tahattomasti niin että kallonsa kajahti. Sen jälkeen hän aina Pietarin päivään oli entistä hiljaisempi ja lopetti tarinansa. Öin kuulin hänen valvovan sijallansa unta saamatta. Ja joskus hänen valitukseensa heräsin, en siitä häntä moittinut, sillä hänen huutonsa oli aina sama: – Pyhä Neitsyt armahda!
s. 31–32
Taitavaa, mutta raskaslukuista.

Seuraava tarinaa kertoo sihteeri Bartolomeus. Tarina menee osin päällekkäin Lydian kertomuksen kanssa, mutta kertomistilanne on eri. Bartolomeus kirjoittaa jonkinlaista elämäkertaa.
Kertoja oli minusta vastenmielinen ja epäluotettavakin. Hän on kiero, omahyväinen ja ilmeisesti kokee jonkinlaisen herätyksen lopussa. En saanut tästä oikein mitään otetta. Kertomuksen ainoa hyvä puoli oli Lakson frouvan tarinan loppuun saattaminen.

Kolmas osuus tiputti minut kärryiltä lopullisesti, enkä oikein osannut liittää sitä tähän kokonaisuuteen. Mennään 1930-luvun Saksaan ja rehtoriksi päätynyt entinen pappi kirjottaa kirjeitä pojalleen. Kirjeet eivät tosin tuntuneet minusta kirjeiltä. Minusta on aina jokseenkin epäuskottavaa, jos kirjeessä on paljon dialogia. Kirjeissä vihjataan vähän tulevaan juutalaisvainoon, mutta siitä jää silti hiukan anakronistinen maku, vaikkei vainot tietenkään tyhjästä alkaneet. Kirjeitä kynäilevä isä vajoaa jonkinlaiseen hulluuteen, saa jonkin näyn Neitsyt Marian kappelissa ja valaistuu. Tai jotain. En todella ottanut tästä tolkkua.

Etenkin kolmas osa tuntui niin pettymykseltä ja eripariselta. Olisin kaivannut kiinteämpää yhteyttä tuohon ensimmäiseen tarinaan, jota kuitenkin rakennettiin puoli kirjaa. No onhan siinä Neitsyt Maria, koko ajan sama kappeli ja Johanneksen tekemä taidonnäyte. Mutta silti kolmannen osan kytkös aiempiin ei auennut.

Naurava neitsyt ei nyt siis oikein vakuuttanut. Salaa myös tunnustan vähän hämmästeleväni tämän Finlandia-voittoa. Voittajan muuten valitsi Aki Kaurismäki. Pidän paljon hänen elokuvistaan, mutta kirjamakumme on ehkä vähän eriävä! Samana vuonna ehdokkaana oli muuten Päivi Alasalmen Vainola.

Naurava neitsyt on osa TBR-haastettani. Omaan hyllyyn tämä ei kyllä jää.