13. marraskuuta 2016

Salon teatteri – Bussi Somerolle

Pitkästä aikaa harvinaisempaa juttua, mutta toivottavasti tästä tulee tapa!

Kolme vuotta piti asua Salossa ennen kuin päädyin katsomaan ensimmäistäkään paikallista teatteriesitystä. Rauli 'Badding' Somerjoen elämästä kertova Bussi Somerolle kiinnosti kuitenkin niin paljon, että sain takamukseni liikkeelle ja sain vielä mukaan puolisoni ja äitini.

En ole ihan varma, ovatko Salon teatterin näyttelijät ammattilaisia vai harrastajia. Jotenkin odotin, että harrastajia, mutta näytelmän taso viittaa kyllä ammattimaisuuden puolelle aika vahvasti. (Ja missä se raja nyt sitten siinäkin menee...)

Bussi Somerolle on kokoillan näytelmä. Kesto oli 2,5 h, sisältäen yhden 25 minuutin väliajan. Olisin ehkä etukäteen tuskastellut pitkää näytelmää, mutta viidestä kohtauksesta rakentuva kokonaisuus oli erinomaisesti tasapainossa. Ensimmäinen puolisko, näytökset 1–3 koskivat Baddingin lapsuutta ja nousevaa tähteyttä. Loppupuolisko, näytökset 4 ja 5, käsittelivät vakampia aiheita. Alun meno ja meininki vaihtui siis epätoivoiseen suruun, mutta kaikki tämä tunnejuoksutus tehtiin todella tyylikkäästi. Etenkin Baddingin kuolema toteutettiin lopussa kauniisti ja kunniottavasti. Esityksessä oli mieletöntä herkkyyttä ja kyllä jouduin kyyneleitä nieleskelemään.

Rauli Badding Somerjoen rooliin ei sovi kuka vain. Rooli on vaativa. Baddingissä yhdistyi herkkyys ja rock, alkoholismi ja lapsekkuus, terävä kieli ja kiltteys. Lisäksi Baddingiä esittävän tyypin on syytä osata laulaa, sillä playbackin käyttäminen olisi vähän petkuhuiputusta.
Tässä näytelmässä nuorta Baddingiä esitti Teemu Veikkolainen, vanhempaa Pasi Nikula. Kummankin roolisuoritus oli erinomainen! Veikkolainen oli herkkä, puhtoinen, vilpitön – ja tietysti aivan mielettömän suloinen. Nikula tavoitti taas hienosti alkoholisoituneen Baddingin katkeruuden, uuden toivon ja innon. Minusta juopon näytteleminen ei ole kovin helppoa, mutta tämä meni läpi ihan kympillä.
Muissa rooleissa silmään pisti erityisesti M. A. Nummista näytellyt Aki-Matti Kallio, joka nauratti suunnattomasti vielä kotonakin jälkikäteen, sekä Baddingin äitiä näytellyt Teija Lampela, joka istui rooliinsa todella hyvin. Erityismaininta on annettava myös näytelmässä olleille nuorille naisille, jotka näyttelivät sujuvasti niin kylän juoppoämmiä kuin innostuneita fanityttöjäkin.

Musiikkia ja laulua on kehuttava vielä erikseen. Playbackiä ei siis kuultu, vaan paikalla oli ihan ehta bändi ja Badding-roolinsa vetäneiltä kuultiin tasokasta laulua. Lavalla tietysti kuultiin isoja hittejä, kuten Valot, Tähdet, tähdet, Mun sormuksein, Fiilaten ja höyläten jne., mutta myös harvinaisempaa tavaraa, kuten M. A. Nummisen Jenkka ulkosynnyttimistä (jonka Badding esitti).

Aikamoista hehkutusta? No... Minkäs minä sille mahdan! Esityksessä ei oikein ollut mitään, mistä moittia (välillä kyllä kutkutti päässä näyttelijöiden lievä tuttuuden tunne; "oonko mä nähnyt tuon kaupassa joskus vai mistä se on tuttu...?").
Käännän vielä veistä haavassa kertomalla, että kaikki näytökset on loppuunmyytyjä. En ihmettele lainkaan. En tiedä onko porukka miettinyt lisänäytöksiä, mutta siltä varalta kannattanee pitää silmällä Salon teatterin sivuja.

12. marraskuuta 2016

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (2000 / 2001)

Harry Potter and the Goblet of Fire
Suomennos: Jaana Kapari
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 768
Mistä minulle: oma ostos

Potterit pika-arvioineen jatkuvat! Harry Potter ja liekehtivä pikari on sarjan neljäs kirja ja sivumääräkin on tuhti edellisiin verrattuna. On tosin sanottava, että näissä on ollut aika väljä taitto ja isot marginaalit. Ehkä se on helpottavaa nuoremmille lukijoille? Olisi nämä siis saatu tiiviimpäänkin pakettiin.

Liekehtivän pikarin keskiössä on siis Tylypahkassa järjestettävät kolmivelhoturnajaiset, joihin Harry ilman omaa syytään joutuu ottamaan osaa. Pidin hurjasti tästäkin osasta, jossa esiin tuodaan myös muiden maiden velhokulttuuria. Tylypahka ei ole maailman ainoa velhokoulu. Mihinköhän suomalaiset velhot menevät?

Tässä osassa on jo enemmän romanttisia viritelmiä ja viimeistään nyt lukijat hoksaavat, mitä Hermionen ja Ronin välillä on. Minusta he ovat kerrassaan oivallinen pari! Harry ja Hermione olisivat olleet tylsä superpariskunta.
Liekehtivä pikari sisältää taas edellisiä osiaan enemmän myös synkeitä sävyjä. Harry ja Ron riitelevät, ja Hermione ahdistuu kotitonttujen kohtelusta ja perustaa S.Y.L.K.Y.- yhdistyksen. Harrystä on kuoriutumassa angstaava teini – yksi syy, miksi en oikeastaan pidä Harrysta henkilöhahmona. En jaksa sitä kitinää ja sitten jaloutta tihkuvaa sankaruutta.

Sarjan tässä vaiheessa edellisten osien kertailu ja Harryn Kalkaros-inhon jatkuva alleviivaaminen alkaa tympiä. Huomaan myös ärtyväni tiettyjen henkilöhahmojen kuvauksesta. Monesti tuntuu olevan niin, että "pahikset" ovat rumia ja "hyvikset" nättejä/komeita. Miksi ihmeessä sen pitää mennä niin?

Jupinoistani huolimatta Liekehtivä pikari on laatukirjallisuutta ehdottomasti. Näin toisella lukukerralla on vain aikaa keskittyä myös niihin hienoisiin rosoihin.

9. marraskuuta 2016

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (1999 / 2000)

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
Suomennos: Jaana Kapari
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 456
Mistä minulle: oma ostos

Harry Potter ja kirottu lapsi on juuri saapunut kauppoihin, mutta minä vain bloggailen näistä vanhoista – hitaasti, mutta varmasti.

Harry Potter ja Azkabanin vanki ottaa varovaisen askeleen synkeyttä kohti koko sarjassa. Kaksi ensimmäistä osaa olivat vielä varsin kepeää lastenkirjallisuutta, mutta kolmas kirja näyttää mihin todella ollaan matkalla.

Tässä osassa näkyy myös vahvasti jo isomman juonen rakentelu ja petaaminen. Ei ne toki aiemmissa osissakaan mitenkään peiteltyjä ole, mutta Azkabanin vangissa maalataan jo isolla sudilla. Pidän myös taustalla näkyvästä valtapelistä Tylypahkan ja taikaministeriön välillä.

Ihailin vielä näin uudelleen lukiessanikin ankeuttajia. Siinä on loistavan hyytävä hirviö ja Kapari on loihtinut erinomaisen suomenkielisen sanan sille (eng. dementors).

Kolmannessa osassa alkaa pistää silmään edellisten osien tapahtumien kertaaminen ja mm. sen alleviivaaminen, että Harry ja Kalkaros eivät pidä toisistaan. Minä luin näitä putkeen, mutta vaikka ilmestymisväliäkin on, tarvitseeko ihan näin rautalankaa?