13. maaliskuuta 2016

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä (1937 / 1963)

Of Mice and Men
Suomennos: Jouko Linturi
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 134
Mistä minulle: oma ostos

Pitkästä aikaa tuli tartuttua hyllyssä lukemistaan odottaneeseen klassikkoon. Tunnustan, että kaipasin nyt jotain lyhyempää romaania, ja niinpä nappasin John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Se on pieni suuri kirja. Koska kyseessä on klassikko, niin en sen kummemmin välttele juonipaljastuksia.

Tarina kertoo kahdesta miehestä, jotka hiukan pakkoraossa vaihtavat työpaikkaa 1930-luvun Yhdysvalloissa.
Lennie on iso ja erittäin vahva jättiläinen – jolla on lapsen mieli. Hän on kiltti, hyväsydäminen ja pääasiassa oikein rauhallinen kaveri, mutta hän ei hallitse voimiaan, varsinkaan suuttuessaan ja hätääntyessään.
George on hänen ystävänsä, pieni ja ovela mies. Lennie on täysin riippuvainen Georgesta, eikä George ole aina niin ilahtunut tilanteesta, mutta ei henno jättää toveriaan pulaankaan.

Lenniellä ja Georgella on haave. He haluaisivat oman tilan isänniksi. Lennie haluaisi hoitaa kaneja ja muita eläimiä kaikella rakkaudellaan. George haluaa vain yksinkertaisemmin olla oman itsensä herra. Tilanne vaatii rahaa, ja sitä saa työtä tekemällä – jos ei tuhlaa kaikkea viinaan ja huoriin. Ja jos Lennie ei mokaa voimiensa kanssa.
Uudessa työpaikassa Lenniellä ja Georgella on seuranaan rento Slimmy, ärsyttävä Curley ja tämän viettelijätär-tyyppinen vaimo, Candy-ukko koirineen ja hyljeksitty mustaihoinen Crooks.

Jotenkin koko romaanin ajan tiesin, ettei tässä käy hyvin, mutta toivoin kumminkin... Viimeistään siinä vaiheessa, kun Candy-ukon koira ammuttiin, tiesin miten romaani päättyisi. Ei ollut itku kaukana.

Ihastelin sitä tapaa, millä Steinbeck on saanut pieneen tilaan niin paljon symboliikkaa, tunteita, tarinoita ja vahvaa aikalaiskuvausta. En lainkaan ihmettele Hiiriä ja ihmisiä -romaanin klassikkostatusta tai Steinbeckin kirjallisuuden Nobelia.
Aluksi mietin kirjan ainoan naishahmon asemaa. Curleyn vaimo ei taida saada edes nimeä; hän on vain vaimo tai tyttö. Työmiehet pitävät häntä viettelijättärenä, ja pahansisuinen Curley onkin hänestä riivatun mustasukkainen. Loppupuolella nainen avautuu Lennielle, ja samalla aukeaa hänenkin syvempi roolinsa. Vaimo on yksinäinen ja tylsistynyt. Hänellä ei kerta kaikkiaan ole muuta tekemistä kuin hoitaa pientä kotia ja odottaa Curleyta aina työpäivän jälkeen. Hänellä oli haaveita, mutta ne olivat ja menivät... Ja pienen väärinkäsityksen vuoksi isokiltti Lennie tulee tappaneeksi hänet.
Steinbeckin naiskuvasta on varmasti kirjoitettu paljon, mutta tämä jäi kiehtomaan ja pyörimään mieleeni oudolla tavalla.

Loppu jätti haikean, surullisen tunnelman. Ja eräänlaisen moraalisen dilemman. Tekikö George oikein ampuessaan Lennien? En tiedä. Kyllä ja ei.

Kirjan filmatisointi, se jossa on Gary Sinise ja John Malkovich, kiinnostaa kovasti.

Suosittelen lämpimästi kaikille. Erinomainen klassikko, jonka lukee nopeasti mutta joka jää mieleen pitkäksi aikaa.

HelMet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja.

12. maaliskuuta 2016

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika (2012)

Kustantamo: Myllylahti
Sivumäärä: 430 (e-kirja)
Mistä minulle: oma ostos

Hilkka Ravilon kirjat olivat ainakin jossakin vaiheessa jonkinlaisen blogisuitsutuksen kohteena. Niiltä ajoilta olen napannut itselleni kirjan sähköisen version, mutta jostakin syystä se päätyi luettavakseni vasta nyt.

En edes oikein tiennyt mitä odottaa. Varmaan tarinaa naisesta, jonka nimi on Eerika? Hehheh.
Yllättäen huomasinkin lukevani rikosromaania, joskaan en kovin perinteistä sellaista.

Tarina kertoo siis Eerikasta, jonka lähtökohdat ovat melkoisen karut. Lapissa syntynyt tyttölapsi, joka on seurausta saksalaissotilaan ja lappilaistytön suhteesta, ei ole niitä arvostetuimpia ihmisiä. Raskaana ollut Enni, Eerikan äiti, on yhteisönsä hyljeksimä ja halveksima, ja saman saa kokea lapsikin. Esiintyy jopa näkemyksiä siitä, että "huoran" lapsi on itsekin huora, ja näin vapaasti otettavissa... Todella kuvottavaa. Erikan lapsuus oli kirjan raskainta luettavaa, ja olin tosi kiukkuinen tälle ahdasmielisyydelle.

Enni jättää 14-vuotiaan Eerikan yllättäen omilleen ja lähtee Saksaan sulhoaan etsimään. Ja siitä alkaa Eerikan aikuistaival. Hän on pääasiassa piikana eri perheissä Helsingissä jne. kunnes päätyy naimisiin ensirakkauttaan yhä kaivaten. Mies on ihana, mutta... En kerro enempää juonesta.

Teos kattaa pitkän aikavälin 1940-luvusta 2010-lukuun. Nautin tästä tosi paljon. Ehkä tässä näkyy hyvin kirjailijan oma elämänkokemus? Vuosien kuluminen ja ennen kaikkea ympäristön (ja samalla Eerikan asenteiden) muuttuminen oli mielenkiintoista seurattavaa.

Parissa vaiheessa jännite murtuu ja katoaa. Erikan miessuhteet Helsingissä vähän puuduttivat, samoin loppuvaiheen yhteiselo Tuomon kanssa. Loppu oli suorastaan turhan äitelä minun makuuni, mutta toisaalta tuntui siltä, että Eerika ansaitsi runsainmitoin onnea.

Nimeltään Eerika on kokonaisuudessaan kuitenkin sangen erinomainen teos. Minä, joka en varsinaisesti dekkarien ystävä ole, viihdyin mainiosti. Rikos on tässä melkeinpä sivuroolissa, ja luinkin tätä historiallisen romaanin näkökulmasta enemmän – vaikka se ei tietysti 2000-luvulle tultaessa oikein pätenytkään.

Kannattaa lukaista kirja-arviot myös näistä blogeista:
Sallan lukupäiväkirja
Booking it some more
Kaiken voi lukea
Kulttuuri kukoistaa

Ja HelMet-lukuhaasteessa menkööt tämä kohtaan 44. kirjassa joku kuolee

1. maaliskuuta 2016

Kusti kertoo: Annmari Dannebey – Kun kuulet laulun varjojen (2015)


Toiminimi Morren maailma täyttää tänään KAKSI vuotta! Olen siis reippaan touhukkaassa taaperoiässä. Ryömiminen on vaihtunut kävelyyn, joka oli ensin horjuvaa, mutta vakautuu koko ajan.

Siksi haluan tänään aloittaa Kusti kertoo -sarjassani kustannustoimittamistani kirjoista kertomisen.
Yleensähän kustannustoimittaja ei juuri näy eikä kuulu. Kustin osuus on melkein kuin salaisuus. Nyt olen viime vuosina ollut huomaavinani, että kirjailijat kiittävät kusteja kirjoissaan. Mukava ele, totta kai. Aina se on iloinen yllätys, mutta en sitä odota. Enkä missään nimessä loukkaannu, jos sellaista ei tee.
Tähän Kusti kertoo -sarjani osioon kysyn aina etukäteen kirjailijalta (ja kustantajalta, mikäli sellainen on) luvan. Aina. Kirjailijan ja kustin suhde on ehdottoman luottamuksellinen, ja olisin typerääkin typerämpi, jos lupaa en kysyisi. Kaikki eivät ole halunneet antaa lupaa. Se on minusta ok, eikä mielestäni kerro mistään. Ei minun ja ko. kirjailijan väleistä, ei kirjasta tai sen tasosta tai sen tekemisestä. Ei mistään.
Näiden juttujen luonne on enemmän esittelevä, kuin arvosteleva. Olenhan tyystin jäävi näitä arvostelemaan. Haluan nostaa näitä kirjoja esiin, koska rakastan niitä. Minulla on näihin kirjoihin aivan erityinen suhde. En tiedä, säilyykö sellainen koko urani, mutta ainakin vielä on näin. Siksi toivon tämän sarjan kirjojen saavan paljon lukijoita – kuinkas muuten! Olen siis ehdottoman puolueellinen!

Nyt vuorossa Annmari Dannebeyn esikoisromaani Kun kuulet laulun varjojen (Myllylahti, 8/2015).


Kun kuulet laulun varjojen on spekulatiivista fiktiota. Se kertoo 1950-luvun Ranskassa elävästä Enorasta, joka eksyy mystiseen Eavin metsään. Metsässä hän tapaa ratsumestari Gwendalin, joka käyttäytyy hiukan oudosti – ilmankos, kun mies on suoraan 1700-luvulta!
Enoralle paljastuu Eavin metsästä kylä, jossa aika on omalla tavallaan pysähtynyt. Kylää hallitsee markiisi de Belleroy, ja kylää uhkaavat risupedot... Miksi, se selviää tarinasta. (En missään nimessä aio spoilata näitä kirjoja!)

Teos on yksi ensimmäisiä kustannustoimittamiani kirjoja. Se jännitti tietysti siksi ihan hurjasti. Olemme kirjailijan kanssa tyytyväisiä lopputulokseen. Meistä kumpikin varmasti nyt miettii, että jotakin olisi voinut tehdä toisin, mutta sellainen on turhaa. Kun kuulet laulun varjojen on mitä on, ja me seisomme sen takana.

Eniten minua kiehtoi tässä metsäympäristö ja idyllinen kylä, jonka elämää Annmari kuvaa niin ihanasti. Olen kai täällä blogissakin joskus kertonut, kuinka halusin varhaisteininä nunnaksi (!!), koska Maijaliisa Dieckmann kirjassaan Pakene luostariin (1977) kuvasi niin suloisena luostarin elämän. Pidän hurjasti suljettujen yhteisöjen (kylät, luostarit, koulut ym.) kuvauksista silloin, kun kuvaus on lämmintä – edes aluksi. Eavin metsän kylässäkin on toki sittemmin huonot puolensa, mutta aluksi kaikki on niin idyllistä, että pakahdun!

Lisäksi pidin tietysti aivan erityisesti Enorasta. Hän on temperamenttista sorttia. Ei aina niin kovin fiksu ratkaisuissaan, mutta juuri siksi niin aito. Enorassa on jotakin samaa kuin pikkusiskossani, joten se selittänee osan.
Toinen suosikkini oli markiisi de Belleroy. Kuuletteko? Tuo nimikin jo huokuu seksiä! Minä näin markiisin hiukan Veren vangit -elokuvan Lestatina (se ainoa rooli, jossa pidän Tom Cruisesta). Ja minä olen aina ollut heikkona Lestatiin.

Kun kuulet laulun varjojen on hieno. Tietenkin. Se on moniulotteinen eri aikatasoilla liikkuessaan. Siinä on potkua, romantiikkaa, pukudraamaa, metsää, mystisyyttä, noituutta, mustalaistaikaa, vauhtia ja kipinää. Jos katsotte ylipäätään kirjamakuani pitkin blogihistoriaani, niin ymmärrätte varmaan miksi olen tästä niin tohkeissani. Vieläkin.

Linkki kustantajan sivulle: Myllylahti. Linkki Annmarin blogiin: Normandiani.

Ja lopuksi synttärimainos!