29. helmikuuta 2016

Jasper Fforde: The Eyre Affair – Thursday Next Book 1 (2001)

Kustantamo: Hodder & Stoughton
Sivumäärä: e-kirja (painetussa n. 400)
Mistä minulle: oma ostos

Tartuin Jasper Fforden teokseen vähän summanmutikassa ja siksi, että hän on ensi kesän Finnconin yksi kunniavieras. Ajattelin, että olisi kiva kerrankin perehtyä ulkomaisen kunniavieraan kirjoihin jo etukäteen ja samalla taas tsempata kielitaitoa.
Hutiratkaisu. Ja tässä on myös se syy, mikä sai minut viimein lupumaan pisteytyksistä. Ei ainoa syy, mutta ikään kuin viimeinen niitti ja perustelu.

Hävettää suorastaan tunnustaa, etten oikein tajunnut tästä mitään. Äh.. Ei nyt liioitella. Kyllä minä perusjuonen verran pysyin kärryillä. Tarina (sarjan avaus) kertoo siis Thursday Next -nimisestä naisesta, joka on ammatiltaan kirjallisuusetsivä 1980-luvun vaihtoehtohistoriallisessa Englannissa. Acheron Hades, tarinan pahis, pöllii käsikirjoituksia ja uhkaa tuhota niitä, mikä on tietysti hirvittävää. Thursdayn pitää saada Hades kiinni, ja samalla selvitellä rakkauttaan Landeniin, mikä ei ole ihan niin yksinkertaista.

Tyylilaji on vahvasti humoristinen, brittiläisen kirjallisuuden ja englannin on siis syytä olla erittäin hyvin hallussa. Muuten käy niin kuin minulle – menee paljon ohi. Kirjasta ei jäänyt paljoakaan käteen eikä päähän, kun kielen vuoksi lukeminen oli perin haastavaa.
Sen verran tajusin, että kyseessä on oikeasti hyvä ja hauska kirja. Olisi vain ollut ilahduttavaa ymmärtää siitä enemmän. Ei auta muu kuin lukea lisää – jotain vähän helpompaa.

Teki mieli jättää bloggaamatta, koska ei minulla ole tästä oikein muuta sanottavaa. Miten arvioida kirjaa, jota ei ymmärtänyt? Ei mitenkään. Siksi en voinut tätä pisteyttääkään.

Uskallan tästä huolimatta suositella tätä etenkin brittiläisen kirjallisuuden ystäville. Vaikka ei niin spefin ystävä olisikaan, niin tästä saa varmasti paljon hupia! Etenkin jos Kotiopettajattaren romaani kolahti, niin...

HelMet-lukuhaasteessa nappaan tällä kohdan 9. sinulle vieraalla kielellä kirjoitettu kirja.

26. helmikuuta 2016

Morren maailma ja arvostelukappaleet

Tynkäpostaus, josta pahoitteluni jo nyt. Tämä on enemmänkin ilmoitusluontoista asiaa, kuin varsinaisesti mikään järkevä bloggaus.

Mutta piti vain siis ilmoittamani, että:

Morren maailma ei ota vastaan enää jatkossa arvostelukappaleita.

Puljasin tässä taannoin kirjahyllyämme. Kerroinkin viime syksynä meillä kirjojakin koskevasta episodista. Puolisoni tila on nyt parempi, ongelman syy löytyi ja se on korjattu. Joten entisellään ollaan! Mutta siitä huolimatta pisti miettimään kirjojen kohtaloa. Kirjoja vähennettiin runsaasti, ja minunkin työhuoneestani tuli avarampi – ja pölyttömämpi. Kirjoja on edelleen nelinumeroisen luvun verran, mutta määrää emme halua enää kasvattaa juurikaan.


Tein siis muutaman periaatepäätöksen:

1. Morren maailma ei ota vastaan enää arvostelukappaleita. Jo pyydetyt hoidetaan toki (hitaasti, mutta varmasti), mutta jatkossa arvostelukappaleet saavat jäädä pois. Minua kalvaa jatkuvasti inha syyllisyyden tunne, kun en ehdi lukemaan niitä niin nopeasti kuin pitäisi. Blogi itsessäänkin on edelleen vähän hunningolla...

2. Suosimme e-kirjoja. Ne ovat näppäriä, vievät vähemmän tilaa eivätkä kerää pölyä. Laitan ostoharkintaan Fabula-palvelun.

3. Tuemme kirja-alaa ostamalla kirjoja. Jotkut kirjat pitää toki saada paperiversiona. Silloin ne käydään ostamassa.

4. Etenkin tiedonhankinnassa suosimme kirjastoa. Kaikkea ei tarvitse eikä ole järkevää omistaa.

Kiitos.

Koetan ehtiä myös bloggaamaan järkevästi. Peräti kolme kirjaa odottaa bloggaustaan...

20. helmikuuta 2016

Kusti kertoo: Milloin kannattaa kustannustoimittaa?


Otsikossahan tuo jo tuli. Tämän päivän aihe. Puhun nyt tästä erityisesti omakustantamisen ja kaunokirjallisuuden näkökulmasta. Jos käsikirjoitus on mennyt läpi kustantamon seulasta ja kirjoittaja saa kustannussopimuksen, niin teksti on mitä ilmeisemmin valmis kustannustoimitettavaksi. Mutta tietysti tästä tekstistä voi olla apua niillekin, jotka pohtivat milloin teksti on hyvä lähettää kustantamokierrokselle.

Ideasta valmiiksi käsikirjoitukseksi

Alussa oli idea. Ja kirjoittaja katsoi idean olevan hyvä – ja hän kirjoitti sen puhtaaksi. Näin se tiivistetysti menee. En puutu nyt suuremmin siihen vaiheeseen, mitä tapahtuu ideoinnin ja käsikirjoituksen lopullisen valmistumisen välillä. Siitä aiheesta löytyy lukuisia kirjoja, ja saatan joskus kirjoittaa bloggauksen kirjailijanäkökulmasta tätä koskien.

Ideaa ei voi kustannustoimittaa. Ideaa voi pyöritellä ja kehitellä tietysti kustannustoimittajan kanssa – näin usein tehdäänkin, jos kirjailijalla on jo vakituinen kustannustoimittaja. Mutta pääsääntöisesti on hyödytöntä lähettää minulle tai kustantamolle muutaman liuskan mittaista selitystä ideasta. Idea voi olla hyvä ja toteutus huono – ja päinvastoin. Vaikka olenkin suuri Stephen King -fani, niin hänen romaaniensa ideatiivistykset kuulostavat usein aika höhlältä. Kuten vaikka Julma leikki -romaani, jonka luin viimeksi.

Kokemukseni mukaan kirjoittajat jakaantuvat käsikirjoituksen kanssa kahteen tyyppiin. "Hätäilijät" ovat innokkaita näyttämään vähän keskeneräistäkin käsistä usealle tutulle tai laittamaan osia siitä nettiin palautteen toivossa. "Pihtaajat" pitävät käsiksestään kiinni kynsin hampain, hiovat ja hiovat, ja antavat ulkopuolisen (kustin tai luottolukijan) nähdä sen vasta siinä vaiheessa kun on todella pakko. Molemmissa on puolensa – ja tietysti tämä jako ja tyypittely on tahallisen kärjistetty. Se, kumpaan ryhmään kuuluu, on sekä luonne- että ammattitaitokysymys.
"Hätäilijät" ovat usein aloittelijoita. Tarve saada kommentteja kertoo usein epävarmuudesta tekstin etenemisen kanssa. Onkohan tää nyt hyvä? Vai pitäiskö tehdä näin? Tai noin? Mutta kun Ville sanoi, että... kun taas Kaija tuumi että... ja Reijo oli sitä mieltä että... Lopputuloksena voi olla sillisalaatti, josta kirjoittajan oma ääni ei kuulu. Olen itse kirjoittajana hiukan vielä toinen jalka tässä ryhmässä.
"Pihtailijat" ovat usein jo kokeneempia kirjoittajia. He eivät kaipaa muilta varmistelua, mutta voivat jäädä oman statuksensa vangiksi. He pelkäävät maineensa menevän, jos tekstissä onkin virheitä. He haluavat näyttää jotakin varsin valmista. Haittapuolena voi olla liian lukkiutunut käsitys omasta käsikirjoituksesta ja vastahakoisuus muutosehdotuksille. "Pihtaajan" pitää tunnistaa milloin kyse on itsepäisestä jääräpäisyydestä ja milloin taas silkasta varmuudesta oman tekstin suunnan kanssa. Jos "pihtaaja" on aloittelija, hän pelkää usein ideavarkautta. Pelko on mielestäni varsin turha, vaikkakin tunteena ymmärrettävä.

Olennaista kustannustoimittajan kannalta on se, että kirjoittajalla on halu tehdä töitä käsikirjoituksen eteen ja että on jotakin, jota työstää. Ilman näitä kahta asiaa ei kustannustoimittamisessa ole mitään mieltä.

Milloin käsis on valmis kustille?

Lyhesti: silloin kun kirjoittaja kokee, että on tehnyt parhaansa käsiksensä eteen yksin.
Käsikirjoituksen tulisi siis olla kokonaisuus. Vaikka kyseessä olisi jatkokertomus, tulisi sen yhden osan olla valmis omana kokonaisuutenaan. On varsin hyödytöntä kustannustoimittaa, jos käsikirjoituksesta puuttuu kunnollinen alku tai loppu. "Se menis jotenkin tällee" ei riitä. Kustannustoimittaja ei voi kirjoittaa sitä eheäksi, se on kirjoittajan itsensä tehtävä.
Kustannustoimittajani kommenttia
omasta käsikirjoituksestani.

Kun käsikirjoitus on kirjoittajansa mielestä valmis, on syytä huilata hetki – koskee sekä kirjoittajaa että käsikirjoitusta. 1–3 kuukautta on sellainen suht hyvä aika. Käsikirjoitusta ei kannata tuossa vaiheessa edes ajatella. Kirjoittajankin on syytä tehdä jotain muuta. Joko työstää toista tekstiä (mieluiten ihan toisentyyppistä) tai keskittyä vaikkapa villasukkien kutomiseen.

Tämän jälkeen teksti on hyvä lukea kertaalleen läpi.
Jos kirjoittaja on tyytyväinen, niin ei muuta kuin kustia etsimään.
Jos ei teksti tyydytä, niin sitä pitää sitten korjata niin että se tyydyttää.

Kirjoittamisprosessissa on luonnollista, että tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Toisinaan teksti tuntuu koko kirjallisuusmaailman mullistavalta huipputeokselta – ja toisinaan tekisi mieli tuhota koko kötöstys ja olla enää ikinä kirjoittamatta mitään kauppalistaa luovempaa.
Mutta kun tekstin aikoo lähettää eteenpäin, on lähettämisvaiheessa oltava siihen tyytyväinen. Tyytyväisyys ei tarkoita sitä, että ajattelee sokeasti sen olevan nyt painoa vaille valmis. Tyytyväisyys tarkoittaa sitä, että tietää itse tehneensä parasta mihin kykenee, ja loppuhiominen tehdään ammattilaisen kanssa.

 

Kirjoittajan ja kustannustoimittajan yhteinen vihollinen on kiire

Kun teksti on kustannustoimittajalla, on kirjoittajan tehtävä ottaa taas rennosti (tai kirjoittaa uutta). Kustannustoimittajan kanssa sovitaan yhdessä aikataulu. Minä kerron asiakkaalleni jo tarjouksessani, kuinka kauan kustannustoimittamiseen menee. Sillä aikaa kun minä teen töitä, niin asiakas voi huilia.

Kustannustoimittamiseen on syytä varata aikaa. Kiire on kirjoittajan ja kustannustoimittajan yhteinen vihollinen, jonka uhri on lukija. Ja sitähän me emme halua.
Minullekin tulee toisinaan kiirepyyntöjä. Se on ihan okei sinänsä. Taksani on silloin suurempi, koska teen sen vuoksi pidempiä työpäiviä. Muiden asiakkaiden töitähän en voi siirtää sen takia, että jollakin on kiire. Nipistän silloin omasta vapaa-ajastani – ja hinta on sen mukainen.
Kiireestä huolimatta en voi hosua – vanha suomalainen kansanviisaus kyllä tietää, mitä hosumalla syntyy.

Kirjoittajakaan ei saisi hosua. Kustannustoimittajan kommentteja on syytä sulatella ja harkita. Vaikka kustannustoimittaja ei ehdottaisikaan "kirjoita koko käsis uusiksi"-tyyppistä ratkaisua, niin sanon suoraan että 1–3 viikossa ei kunnollisia ensimmäisen kustannustoimituskierroksen korjauksia tehdä romaanimittaiseen käsikirjoitukseen (novelli voi ollakin eri asia).

Kiire onkin siis asia numero yksi, joka on syytä unohtaa tässä vaiheessa – ja oikeastaan koko kirjoittamisessa. Kirjoittaminen ja kirjailijuus on kärsivällisen ihmisen hommaa. Jos sitä ei ole saanut synnyinlahjana, sitä on hyvä opetella – nöyränä opiskelen tätä taitoa myös itse.


Lopuksi vinkkaan vielä Morren maailman järjestämästä Ruukkiretriitistä, joka on maaliskuussa täällä Salossa. Tämä on juuri se tilaisuus, jossa voi jutella kanssani ideatasolla ja työstää omaa käsikirjoitustaan. Painotus on tällä kertaa historiallisessa romaanissa, mutta se ei ole välttämättömyys oman käsikirjoituksen kannalta. Kirjailija Magdalena Hai puhuu historiallisen romaanin taustatyön tekemisestä, mutta hänen työpajastaan hyötyvät varmasti kaikki kirjoittajat. Useimpien tekstien kanssa on syytä varautua tekemään taustatyötä, oli aihe/genre mikä hyvänsä.
Ehkä sarjan seuraava osa voisikin koskea sitä?

18. helmikuuta 2016

Helen Fielding: Bridget Jones – elämäni sinkkuna (1996 / 1998)

Bridget Jones's Diary
Suomennos: Sari Karhulahti
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 383 (pokkari)
Mistä minulle: oma ostos

Kyllä ei taas Morre ole aallonharjalla. Tämänkin sensaation ilmestymisestä on kulunut 20 vuotta, ja vasta nyt sain tämän luetuksi. Luonnollisestikaan en ole nähnyt tästä tehtyä elokuvaa.

Tehän jo tiedätte jutun. Tämä on Bridget Jones -nimisen kustannustoimittajan päiväkirjamuotoon puettu tarina, jossa hän etsii itselleen kumppania. Tielle osuu kaksi erityistä ehdokasta: seksikäs pomo Daniel ja varsinaiselta tossukalta vaikuttava Mark Darcy (josta tietysti puhutaan mr. Darcyna). Lopputuloshan on ihan arvattava, sillä viittaus Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaaniin on ilmeinen. Tämä on ikään kuin sen nykyaikaistettu versio.

Bridget Jones – elämäni sinkkuna -teosta pidetään kaiketi chick litin, tipukirjallisuuden, äitinä. Sillä minä vähän tartuinkin tähän. Olen jonkin verran vierastanut lajityyppiä. Enkä nyt saanut mitään "iik! tämä on nyt uusi suosikkigenreni!"-elämystäkään, mutta viihdyin Bridget Jonesin parissa paremmin kuin odotin. Tähän lienee kaksi syytä: huumori ja tuoteviljelyn puuttuminen.

Bridget Jones on ehta komedienne. Hän menee ja sählää ja mokaa ja lihoo ja masentuu ja ottaa tuikun murheeseen. Kyse ei ole mistään vakavasta masennuksesta, joka olisi sairaudeksi luettavissa, vaan juuri se hetkellinen "**tu mä en osaa mitään eikä musta ole mihinkään"-fiilis. Bridget Jones on aito. Häneen samastuu helposti, vaikkei olisi enää sinkkukaan.

Harmittavasti muut hahmot jäivät etäisiksi. Parhaiten esiin pääsee Bridgetin äiti, joka on aika kauhea tyttärelleen ja miehelleen, mutta jota toisaalta voi vain ihailla – vanhoilla päivilläänkin voi toteuttaa unelmiaan!
Daniel, mr. Darcy, Bridgetin homoystävä Tom... Ohuiksi jäävät. Etenkin kipinä Bridgetin ja Darcyn välillä puuttuu, ja se on sangen vakava puute.

Kuitenkin kokonaisfiilis jää selvästi plussan puolelle. Pitänee joskus lukea kaksi muutakin BJ-kirjaa. Ja ehkäpä muutakin chick litiä. Kyllä kuulkaa toisinaan kannattaa kurkata oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.

HelMet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi.

Lukuisat bloggarit ovat tästä kirjoittaneet, mutta tässä nyt muutama linkki alkuun:

Todella vaiheessa
Le Masque Rouge

Ja lisäksi suosittelen Kirjasfäärin hyvää bloggausta otsikolla "Voiko feministi lukea chick litiä?" (Klikinsäästö: Voi.)

-----

"Krhm.... Ahem... Morre?"
"Nooo?"
"Sä taisit unohtaa jotakin?"
"Kääk! Housut? Kattilan tulelle? Ulko-oven auki? Kääk! Poliisi! Palokunta!"
"Ei ei ei. Pisteet! Tähdet! Mitä ne nyt on... Se, josta saa niin mukavasti selville sen, minkä arvoinen se kirja oikeasti on!"
"Jaa ne! Oisit heti sanonut! En mä unohtanut niitä. Mä päätin jättää ne pois."
"Mutta miks?"
"Oikeastaan sä sanoit sen jo. Sä katsot, että siitä näkee 'minkä arvoinen se kirja on'. Ei se ole niiden juju, mutta ne äkkiä tulkitaan sellaiseksi. Enkä mä halua sitä. Kyseessä on kumminkin niin vahvasti mun oma mielipide ja toisinaan käy niin, että kirja vaatisi pidemmän sulatteluajan ja sit pisteet vaihtuu ja se nyt on muutenkin aika yksipuolinen näkemys joka ei ikinä kata niitä kaikkia nyansseja, joita sen pitäisi ja joka tulee vasta bloggauksessa ja jos joku vaan kattoo että 'plaah, vaan kaks tähtee, en lue', niin se ei oo oikein kun se voikin tykätä siitä ja..."
"Joo joo. Tajusin. Lakkaa huitomasta käsilläsi. Ota kahvia. Sun blogishan tää on. Mä vaan kysyin."
"Kiitos."