29. tammikuuta 2016

Milja Kaunisto: Luxus (2016)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 550
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Grrrr... Tämä on siis sellainen pehmeän seksikäs, kehräävä grrrr. Sillä ny se Kaunisto on ylittänyt itsensä.

Milja Kauniston Luxus on Purppuragiljotiini-sarjan avausosa. Olavi Maununpoika on nyt saanut jäädä ja ollaan 1700-luvun Ranskassa vallankumouksen kynnyksellä.
Marie on kreivitär, joka on menettänyt kaiken. Miehensä pyövelille, omaisuutensa roskaväelle.
Isidore on orpo pyövelin kisälli. Hän on ruma, miltei alinta mahdollista kastia, mutta sivistynyt ja sydämellinen.
Markiisi de Sade on... noh... Kyllä te tiedätte.
Ja koko Ranska kuohuu ja Pariisi voi olla kohtalokas paikka kenelle hyvänsä. Kenen joukoissa seisot!

Odotukseni Kauniston kirjasta olivat aika korkealla. Olihan Olavi Maununpoika -sarja todella hyvä, ja Luxus-nimi ja kansi lupaavat paljon. Hassusti minulla tuppaa olemaan niin, että kun odotukset ovat korkealla, kirjaa lukee (ainakin aluksi) suorastaan varoen ja melkein kuin vikoja hakien. En tiedä mistä se johtuu ja se tuntuu tyhmältä. Enhän minä halua pettyä. Jestas. Tästä nurinkurisesta lukutavasta huolimatta Luxus valloitti – täysin.

Rakastin kirjan jokaista henkilöä. Marieta, joka joutuu melkoisen kasvupaikan ja haasteen eteen. Isidorea, joka pohtii uraansa ja oikeuksiaan pyövelinä, ja omaa paikkaansa tasavaltaisesta Ranskassa. Markiisi de Sadea, joka on rietas, hävytön, älykäs, pelkuri, ruma – ja silti seksiä tihkuva. Pappi Momoa ja huora-Verletteä, jotka ovat korvaamattomia apuja Marielle.

Luxuksessa on oikeastaan kolme tasoa.
Ensimmäinen on se viihteellinen taso, joka on täynnä silkkiä, brokardia, seksiä, palatseja ja nautintoja ja kutkuttavia tunteita. Se on se pinta, jonka perusteella kirja olisi helppo leimata "naisten hutuksi".
Toinen taso on historiallisen faktan taso. Lukija sukeltaa sujuvasti Ranskan vallankumouksen syihin (ja jatko-osissa varmasti seurauksiin) niin poliittisella kuin tavalliselle kansalaiselle näkyvällä tavalla. Historiallinen miljöö on myös vahvasti ja realistisen tuntuisesti kuvattu hajuineen, makuineen ja tapakulttuureineen.
Kolmas taso on se, johon hyvin, hyvin harvoin törmää kirjassa, jossa nämä kaksi aiempaa tasoa ovat jo. Se on filosofinen ja älykäs taso. Ranskan vallankumouksen syitä ei vain pohdita tasolla "kuka teki, mitä teki" – vaan Kaunisto vie lukijansa vielä syvemmälle. Eikä pohdinta jää "kuka keksi rakkauden?" -tasoiselle romanttiselle huokailulle. Vallankumouksen syväsyiden lisäksi pohditaan mitä on luksus, miksi sitä halutaan, miten se saadaan, mitä se merkitsee jne. Huh! Huikea taso!

Luxus on romaani, jossa kerrankin ei lukijakuntaa pidetä tyhjäpäisenä kanalaumana. Arvostan sitä todella. Se näkyy kirjan joka tasolla, myös kielellisellä, joka on jo Olavi Maununpoika -sarjasta tuttua ronskia, rietasta ja aistikasta kieltä.

Tämä on Purppuragiljotiini-sarjan ensimmäinen osa ja vahva avaus vuoden 2016 julkaisuille. Odotan niiiiin innolla seuraavaa osaa!
Luxusta voi hyvällä omallatunnolla suositella vaativalle romaanin ystävälle, jolla on kyky heittäytyä kirjan mukaan. Luxus sopii niin miehille kuin naisillekin. Kaikkien pitäisi saada elämäänsä vähän Luxusta.
Kirsin kirjanurkassakin vaikututtiin!

HelMet-lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan 17. kirjassa juhlitaan. Oi totisesti juhlitaan. Monellakin tapaa!

25. tammikuuta 2016

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (2015)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 335
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kirjailija Emmi Itäranta valloitti monet esikoisteoksellaan Teemestarin kirja vuonna 2012. Itärannan tyyli ei silloin valloittanut minua täysin – eikä niin tapahtunut nytkään. Ihailen sitä kyllä, mutta en ihastunut.

Kudottujen kujien kaupunki on fantasiatarina Elianasta ja Valeriasta. Eliana löytää pahoin loukkaantuneen Valerian Seittien Talon pihalta ja siitä alkaa seikkailu valheiden ja oudon sairauden verkossa. Kehen voi luottaa? Mihin paeta? Ovatko unet kirous vai pelastus? Verkoista lujin on kuitenkin rakkaus.

Kaikkein eniten ihailin Emmi Itärannan kieltä. Se soljuu kauniisti, istuu tarinaan täydellisesti ja on kerta kaikkiaan sujuvan ja aidon oloista – ei tekemällä tehtyä.

Valeria tuijottaa minua. Loistelasin sinertävä valo maalaa esiin hänen kasvojensa muodot, pimeästä kohoavan vieraan maiseman. Kuulen oman hengitykseni, joka täyttää ilman välillämme, täyttää huoneen, täyttää talon ja kenties kaupungin ja maailman, kunnes ei jää kuulematta keneltäkään. Yritän lukea Valerian ilmeestä, hänen asennostaan, mitä hän aikoo. Hän on jähmettynyt istumaan vuoteeni reunalle eikä liikahda pitkään hetkeen. Lopulta jokin kulkee hänen kasvojensa poikki, ehkä päätös. Hän nousee seisomaan. Patja rasahtaa, kun sen merileväsisukset vapautuvat hänen painonsa alta. Hän kääntää selkänsä.
(s. 82)

Itärannan luoma fantasiamaailma vaikutti kiinnostavalta, rumankauniilta ja omaperäiseltä. Olisin mielelläni lukenut siitä ja etenkin sen muodostumisesta lisää. Olin tulkitsevinani heikkoja kaikuja siitä, että maailma on jonkinlainen muunnos omastamme, mutta mitään vahvoja viittauksia suuntaan tai toiseen Itäranta ei anna.

Juonikuviolle en lämmennyt lainkaan. Ei siinä nyt varsinaisesti vikaa ollut. Ei logiikkavirheitä, tökeröyttä tai muuta sellaista. No ehkä hiukan eräs rakkaussuhde tuntui päälleliimatulta, mutta sekin on makuasia. Valtaapitävien kulissien murtaminen on vain jotenkin ehkä jo tässä genressä niin nähty, että olisin kaivannut jotain omanlaistaan jippoa siihen.

Kudottujen kujien kaupunki ei siis ole ehkä sen juonivetoisen lukijan ykkösvalinta. Mutta jos kielestä tahtoo nautiskella, niin älä jätä tätä väliin.
Komeaa kansikuvaa kelpaa myös ihastella. Se on Jussi Kaakisen käsialaa.

HelMet-lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan 3. kirjassa rakastutaan.

Kirjablogeissa muualla tätä on kehuttu kovasti, joten käykääpä lukemassa vaikka näistä:
Lumiomena
Kirsin kirjanurkka
P.S. Rakastan kirjoja
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan Luetut kirjat
Kulttuuri kukoistaa

17. tammikuuta 2016

Kusti kertoo: Mistä puhun, kun puhun kustannustoimittamisesta


Tästä tämä sarja lähtee. Mietin, että ensin on tietysti syytä vähän avata sitä, mistä puhun, kun puhun kustannustoimittamisesta. Haluan vielä aivan erityisesti alleviivata sitä, että kyseessä on ammatti, jota tehdään vahvasti omalla persoonalla, omalla tyylillä ja johon ei ole mitään yhtenäistä virallista säännöstöä, kuinka tulisi toimia. Näin ollen siis tämä sarja ja tämä postaus kertoo vain minun tavastani toimia. Olen sikälikin erilaisessa asemassa moniin muihin kustannustoimittajiin nähden, että työskentelen freelancer-pohjalta ja toimitan myös omakustanteita.

Asiakastapaamisessa Helsingissä.

Kustannustoimittaja yrittäjänä


Kun perustin toiminimeni kotisivuja, jouduin tietysti kirjoittamaan tekstin siitä, mitä kustannustoimittaminen on. Tekstin piti olla tiivis, selkeä, napakka ja myyvä. Sen voi käydä lukemassa tästä.

Olen yrittäjänä tehnyt kustannustoimittajan hommaa liki kaksi vuotta. En siis vielä paljoa. En voi sanoa olevani kokenut kustannustoimittaja ja alani parhaimmistoa. Täytän maaliskuussa 35 vuotta, joten ei tässä ole ehtinyt mittavaa uraa vielä tekemään.
Mutta paljon olen kahden vuoden aikana jo oppinut.

Kustannustoimittaminen on todella herkkää työtä. Olen samaan aikaan kustannustoimittaja ja asiakaspalvelija. En voi sopimuksillani sitouttaa kirjoittajia samalla tavoin kuin kustantamot voivat. Kirjoittajalla on paljon kovempi motiivi tehdä kuten "kusti käskee", kun taustalla on kustannussopimus kirjan julkaisemisesta – monelle se on ison haaveen toteutuminen.
Näin ollen joudun siis myötäilemään jonkun verran ja pitämään tuntosarvet terhakkaina. Se ei tarkoita sitä, että voisin tehdä työtäni ylimalkaisemmin ja vähän sinne päin. Se tarkoittaa sitä, että minun on mietittävä huolellisemmin kirjailijan lähtökohtia, tavoitteita ja kuinka paljon hän on valmis ja kykenevä tekemään työtä tekstin eteen.

Kannattaako kaikkea kustannustoimittaa?


Kaikista teksteistä ei saa bestsellereitä. Ja mikään teksti ei ole sellainen, joka miellyttäisi ihan kaikkia. Joskus näen tekstistä valmiiksi, että tämä ei menisi läpi kustantamon seulasta. Syitä voivat olla muun muassa tavanomainen tarina, joka ei oikein tarjoa mitään uutta/kiinnostavaa, tilittämisen maku, mustavalkoiset henkilöhahmot ja asenteellisuus.
Jälkimmäinen näistä, asenteellisuus, on seikka, jonka itse koen kaikkein kiusallisimmaksi. Tällä tarkoitan tekstejä, joista kuultaa läpi esimerkiksi rasismi, naisviha, nuoret vs. aikuiset -asetelma, kaupunkilaisuus vs. maalaisuus, homovastaisuus ja uskonnollisuus. Se, että joku henkilöhahmo on vaikkapa rasisti, ei ole asenteellisuutta. Totta hitossa kirjallisuudessa voi ja suorastaan pitää olla myös epämiellyttäviä tyyppejä. Asenteellisuus näkyy läpi koko tekstin eikä jää vain yhden tai useamman hahmon ominaisuudeksi.
Olen kustina näiden kanssa oppinut varovaiseksi. Jos asenteellisuudesta huomauttaa, niin äkkiä saa niskaansa vastasyytökset, jotka kulminoituvat usein ikääni ja sukupuoleeni. Otan myös huomioon sen mahdollisuuden, että näen asenteellisuutta siellä, missä sitä ei oikeasti olekaan. Joskus käy onnekkaasti ja kirjoittaja hoksaa mitä tarkoitan. Omaa asenteellisuuttaan ei aina välttämättä itse huomaa, enkä usko kenenkään meistä olevan sellaisesta täysin vapaa. Näistä syntyy hienoja keskusteluja, joiden seurauksena uskallan sanoa molempien maailmankuvan avartuneen. Kustannustoimittaminen on myös oppimista.

Yrittäjä-kustina opin varsin nopeasti sen, että ihan kaikkea ei siis minun kannata kustannustoimittaa. Se ei suinkaan aina tarkoita sitä, että teksti olisi niin huono ettei sille kannattaisi mitään tehdä. Useimmiten se vain tarkoittaa sitä, että minä ja kirjoittaja olemme eri linjoilla tekstin kehittämisen kanssa. Joskus jo lajityyppi on rajauksena; minä en ole lainkaan pätevä kustannustoimittamaan runoutta.
Kun saan tarjouspyynnön, niin luen tekstin kursorisesti läpi. Mistä se kertoo, mikä on lajityyppi, kuinka iso työmäärä tämän kanssa olisi. Joskus jo tässä vaiheessa voin todeta, että ei kiitos. Tämäkin oli opittava kantapään kautta. Tarjouksen lähettämisen ja hyväksymisen jälkeen olen oppinut, että kannattaa tavata asiakas jos vain mahdollista. Kahvikupin ääressä keskustellen selviää loputkin esteet, jos on selvitäkseen.

Miten kaikki käytännössä tapahtuu 
Käsi, joka tekstiä heiluttaa


Useimmiten homma hoituu sähköisesti. Minulle lähetetään viesti, jossa kirjoittaja lyhyesti ehkä esittelee itsensä, kertoo tekstistään ja pyytää hinta-arviota. Minä vastaan viestiin, kysyn ehkä jotain tarkennuksia ja pyydän saada nähdä tekstin. Hintapolitiikkani perustuu merkkimäärään (välilyönnit laskien). Koen sen reilummaksi sekä asiakkaalle että itselleni.
Tarjouspyyntö ei ole koskaan sitova. Sitovaksi se muuttuu vasta, kun saan kuittauksen, jossa asiakas hyväksyy tarjoukseni ja antaa luvan ryhtyä hommiin.
Laskutus tapahtuu vähintään kahdessa erässä: ensimmäinen toimeksiannon alettua ja toinen urakan valmistuttua.

Sitten lähden lukemaan tekstiä tarkemmin. Mielelläni tapaan asiakkaan, jos se vain onnistuu, keskustellakseni siitä, mitä tehdään ja miten edetään. Aiemmin en sitä aina tehnyt, ellei asiakas sitä erikseen kysynyt. Nyt ehdotan sitä itse, koska olen kokenut sen hyödylliseksi – ja se on sitä paitsi hauskaa. Kaikki – ihan oikeasti kaikki! – asiakaskohtaamiseni ovat olleet ihania. Parasta on, kun asiakas tapaamisen jälkeen nousee pöydästä hieman lasittunein katsein. Ajatukset ovat jo muualla. Ja siinä vaiheessa tiedän onnistuneeni! Isoin murhe silloin on vain se, että pääseekö asiakas siinä mielentilassa ehjänä kotiin.

Tapaamisen jälkeen lähetän asiakkaalle editointiohjeen, jossa tiivistän ne asiat, mistä ollaan puhuttu. Nämä koskevat yleensä isoja linjoja tekstissä; näkökulmahenkilöitä, juonen kehitystä, tiivistämistä / laventamista jne.
Asiakas editoi tekstiä sovitun aikataulun mukaan. Tästä toivon pidettävän kiinni, vaikka tietenkin elämässä aina voi sattua ja tapahtua kaikenlaista. Mutta aikataulussa pysyminen tuo kirjoittamiseen ryhtiä ja helpottaa meidän molempien elämää. Jos kirjailijaksi aikoo, on hyvä opetella pitämään kiinni deadlineista. Inspiraation odottelu on vain tekosyy.

Kun saan asiakkaalta editoidun tekstin, tulee minun vuoroni. Ryhdyn käymään läpi tekstiä tiheällä kammalla. Teen yliviivauksia, ehdotan toisia sanoja, tiivistämisiä, joidenkin asioiden avaamisia jne. Korjaan tekstistä suoraan pilkkuvirheet, isot/pienet kirjaimet ym. pikkujutut. Isoimmista laitan huomautuksen, esim. sanajärjestyksestä tai siitä, kuinka virke on liian pitkä ja/tai raskas.
Myös tässä vaiheessa pidän asiakkaan kanssa silmällä tekstin isoja linjoja. Onko rönsyjä? Liikaa tai liian vähän henkilöitä? Onko alku ja loppu hyviä? Onko keskellä tyhjäkäyntiä? jne.
Samalla teen tekstiin taittoa helpottavia muotoiluasetuksia. Laitan sisennykset, dialogirivit ym. oikein. Poistan ylimääräiset välilyönnit ja turhat, tyhjät rivit.
Kun tämä osuuteni valmistuu, lähetän kommentoidun käsikirjoituksen takaisin asiakkaalle – ja samalla myös laskun viimeisen erän.
Usein tämän jälkeen olemme sopineet asiakkaan kanssa, että hän lähettää minulle vielä kerran valmiin tekstin, jonka silmäilen läpi. Sitten teksti on valmis, minne se nyt ikinä onkaan matkalla.

Olen hionut käytäntöjäni tässä parin vuoden aikana, kun olen oppinut kaikenlaista. Jokaisen asiakkaan kanssa sovitaan kaikesta meille sopivat toimintatavat. En siis välttämättä tee Villen kanssa samoin kuin Kallen kanssa. Tämä on aina tilannekohtaista ja henkilökohtaista.


Tätä on siis kustannustoimittaminen Morren maailmassa. Lausuntopalvelu on asia erikseen, se ei ole kustannustoimittamista.
Rakastan työtäni. On tietenkin päiviä, jolloin ottaa päähän. Jolloin kaikki tuntuu vaikealta eikä mistään tule mitään ja kaikki muu on paskaa paitsi kusi ja veri. Mutta siltikin. En päivääkään vaihtaisi pois. En kokemustakaan pois. Jokainen työkeikka ja jokainen teksti on opettanut minulle jotakin.

Tämä teksti on pitkä kuin nälkävuosi ja vielä jäi paljon sanomattakin. Lisää sitten seuraavissa osissa!

16. tammikuuta 2016

Stephen King: Julma leikki (1992 / 1993)

Gerald's Game
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 367
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Kaipasin vuoden alkuun jotakin takuuhyvää kirjallisuutta, ja usein käännän silloin katseeni setä Stephenin puoleen, etenkin vanhempaa tuotantoa silmäillen.
Julma leikki on jostain syystä jäänyt minulta aikanaan lukematta. Ehkä siksi, että se perusidealtaan kuulostaa tylsältä. Oikeasti kirja on todella moniulotteinen, yllättävän feministinen – ja sattumalta nyt myös täällä Suomessa (ehkä Euroopassa laajemminkin) hyvin ajankohtainen.

Julma leikki kertoo Jessiestä, joka on jäänyt alastomana käsiraudoissa syrjäiselle mökille. Hän on lähtenyt miehensä Geraldin kanssa viettämään sellaista viikonloppua, mutta Jessie ei lopulta haluakaan leikkiä. Kun Gerald käy hänen päällensä, Jessie potkaisee miestään. Gerald kuolee – ja Jessie tajuaa olevansa pulassa, pahassa pulassa. Hän on käsiraudoilla kiinni sängyssä, yksin kuolleen miehensä kanssa muun maailman tavoittamattomissa. Jossain kaukana haukkuu koira... Jessie ei pääse pakoon itseltään, muistoiltaan. Asiat on nyt käytävä läpi.

Stephen King on ottanut kirjassaan vahvan kytköksen Nabokovin Lolitaan. Kyseessä on Jessien ja hänen isänsä suhde. Jessien äiti syyttää epäsuorasti Jessietä isänsä viettelystä. King käsittelee aihetta jotenkin raadollisemmin, napakammin ja uskottavammin kuin Nabokov. Kingin lähestymistapa ei toki ole samalla tapaa korkeakirjallinen kuin Nabokovilla.
Minua kiehtoi tässä asetelmassa todella paljon tämä moraalinen dilemma. Etenkin Jessien äidin näkökulma olisi ollut todella kiinnostava. En tiedä, onko aihe vielä kovin tulenarka ja vähän itseäkin hirvittää edes ajatella asiaa. Kirjallisuuden kautta olisi kuitenkin kiinnostavaa pyöritellä tällaisen kolmiodraaman tiimoilta syyllisyyttä, syyttömyyttä, vastuuta omasta toiminnasta ja mistä kaikki se kumpuaa.
Teemansa vuoksi tässä on myös viittaus Dolores Claiborneen. Harmillista, että minusta viittaus oli vähän kömpelö, jos ei sitä hoksaa.

Viikko sitten etenkin Twitterissä herätti kohua #lääppijä -kampanja, jossa naiset ja miehet kertoivat kokemuksistaan aiheen tiimoilta. Minäkin twiittasin muutamaan otteseen – samalla kun luin tätä. Julma leikki osui hyvään saumaan. Teos ei puhu pelkästään insestistä, vaan ylipäätään oikeudesta koskemattomuuteen, kieltäytymiseen ja etenkin näiden seurauksiin. Syyllisyys, häpeä, leimautuminen... Sattumalta tänään osui silmiini bloggauskin tästä: Raiskattu ei ole ryöstetty.
Julma leikki on Jessien kasvutarina. Yksin hän ei onnistu, vaan apuna ovat äänet menneisyydestä: Ruth ja Pikkis (eli Pikkuvaimo).  Yhteisöllä on vahva rooli siinä, miten me selviämme vai selviämmekö.

Varsinainen kauhun osuus tässä jäi hieman ohueksi, uskallan sanoa jopa päälleliimatuksi. Loppuvaiheessa selvitellään erään nekrofiilin toimia, mutta sen osuuden olisi kyllä voinut jättää välistä. Ällökiintiö oli jo täynnä, eikä se tuonut tarinaan oikein mitään.

Suosittelen tätä teosta kaikille, jotka ovat:
kiinnostuneita moraalisista dilemmoista
kohdanneet seksuaalista väkivaltaa lievästä lääppimisestä raiskaukseen asti
lukeneet Lolitan

HelMet-lukuhaasteessa tämä sijoittuu kohtaan 15. kirjan kansi on mielestäsi ruma. On.

8. tammikuuta 2016

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi (2007 / 2010)

The Name of the Wind
Suomennos: Satu Hlinovsky
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 649
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: lahja puolisolta

Tämä tosiaan tulla tupsahti joulupukin kontista – ei tosin vuonna 2015 vaan taisi olla ilmestymisvuonna tai seuraavana. Hävettävän kauan tämä on hyllyssä roikkunut lukemattomana, mutta nyt!
Tällä avaan myös pitkästä aikaa lukuhaasteen. HelMet-lukuhaaste 2016 ja sieltä kohta 25. kirjassa on yli 500 sivua. Koetan löytää mahdollisimman monta kirjaa omasta hyllystäni ennestään lukemattomana.

Tuulen nimi on siis Patrick Rothfussin Kuninkaansurmaajan kronikan ensimmäinen osa ja samalla miehen esikoisteos. Toinen osa Viisaan miehen pelko on toivelistalla myös – siinäkin on vaatimattomat 955 sivua. Huh.

Tuulen nimi kertoo Kvothen tarinaa keskiaikaistyyppisessä fantasiamaailmassa. Kerronta on varsin hidasta, tuumiskelevaa – oikeastaan siinä ja siinä tylsistyinkö vai ihailinko verkkaista kuljetusta. Päädyin kumminkin enemmän ihailemaan, kun pääsin sinuiksi tahdin kanssa.
Kvothe on kiertävän teatteriseurueen johtohahmojen poika. Hänen haaveenaan on päästä Yliopistoon ja tulla arkanistiksi, taikuuden hallitsijaksi. Mutta kohtalo tietysti asettaa tielle esteitä eikä opiskelu sitten Yliopistossakaan pelkkää auvoa ole.

Eniten tässä kiusasi tietyt kliseemäisyydet. Kvothe päätyy nuorella iällä orvoksi. Oikeasti. Taas fantasiatarina orpopojasta. Vanhempien väkivaltainen kuolema tietysti määrittää koko Kvothen tarinan suuntaa, mutta en nyt silti enää oikein jaksaisi näitä orpopoikakohtaloita. (Seuraavan kerran kun törmään fantasiasarjaan, jonka päähenkilönä on orvoksi jäänyt nuori poika, niin saa olla aika helkutin vahvat perustelut, että suostun sen lukemaan. Orpotyttöjä on vähemmän, mutta suhtaudun varauksella niihinkin. Keksikää jotain uutta, kiitos.)

Kvothe on aikalailla täydellinen sankari. Hän on varsin erinomainen kaikessa mihin ryhtyy. Hänellä on toki huonoja puolia – kuten kärsimättömyys – mutta nekin käännetään ansioksi. Tietyt täydellisyysominaisuudet marssitetaan lukijan eteen vähän sellaisena deus ex machina -ratkaisuina. Eli yhtäkkiä Kvothe onkin "aina ollut" tosi taitava esim. hevosten kanssa, kun taitoa satutaan äkkiä tarvitsemaan. Eikä mitään viittausta sellaiseen aiemmin ole.
Tosin hän kyllä pyörtyilee ja menettää tajuntansa usein. Kirjailijan ratkaisu ilmeisesti päästä kiusallisista kohtauksista yli?

Kun tarina sijoittuu jonkinlaiseen koulumaailmaan (oli kyse spefistä tai realismista), henkilögalleriaan kuuluu usein pahisope. Tämäkin alkaa vähän kyllästyttää. En väitä, etteikö sellaisia todellisuudessakin voisi olla, mutta kirjamaailmassa koen tämän jo kliseeksi. Pahisopehahmo vihaa ja nöyryyttää tarinan sankaria aina tilaisuuden tullen – ja sankari tietysti pääsee aina viimein maksamaan potut pottuina. Jee.
Kaipaan kirjalliseen opettajakuntaan enemmän erilaisia persoonallisuuksia, kuin varsinaisia hyvis-pahis opettajia. Tuulen nimessä oli kaksikin hyvää tällaista hahmoa, hullu Elodin ja kivikasvo Lorren.

Tarina on pääosin Kvothen minäkerrontaa. Hän kertoo tarinaansa Kronikoitsijalle – joka vaikuttaa täysin Dragolancen Kronikoitsijalta, eli Gileanilta, joka oli tasapainon jumaluus. Taustalla pyörii ainakin toistaiseksi aika löyhältä vaikuttava tarina. Kvothe, elävä legenda, elää piilossa todellisen henkilöllisyytensä kätkien.

Kaikesta jupinastani huolimatta Tuulen nimi on ihan kelvollista, perusviihdyttävää fantasiaa. Maailma vaikuttaa aika huolella mietityltä ja arkanismin yksityiskohdat joskus jopa puuduttavan tarkoilta. Plussaa on myös annettava kiinnostavista sivuhahmoista, etenkin kauniista Dennasta, johon Kvothe tietysti on rakastunut, mutta juttu ei vaikutakaan kovin yksinkertaiselta.
Oikoluku olisi tehnyt tälle terää. Lyöntivirheitä oli paljon. Suomennoksesta noin muuten ei ole moittimista. Mikään ei pistänyt silmääni erityisesti hyvässä eikä pahassa.

Fantasiannälkäiselle tämä on hyvää viihdettä, mutta jos vasta otat ensiaskeleita fantasiakirjallisuuden huikeassa maailmassa, niin kannattaa aloittaa jostakin paremmasta. Ursula K. Le Guin on tätä takakannen mukaan kehunut, mutta ei tämä paini rouvan oman tuotannon kanssa lainkaan samassa sarjassa.

Kuninkaansurmaajan kronikka:
Tuulen nimi
Viisaan miehen pelko

The Doors of Stone (työnimi, ei vielä ilmestynyt)

3. tammikuuta 2016

Kevään 2016 kiinnostavimmat kirjat

Viime vuonna en tainnut listata kiinnostavia kirjoja ollenkaan. Jotenkin se jäi välistä kokonaan ja lopputulemana olin itsekin ihan pihalla siitä, mitä kaikkea kivaa ilmestyikään. Ei hyvä.
Niinpä asia korjattakoon tänä vuonna. Tässä siis erityisesti meikäläisen lukuhermoja kutkuttavia kirjoja. En taaskaan varmaan ehdi lukea näitä kaikkia tulevana vuonna – tai ehkä ikinä – mutta jospa te muut löytäisitte myös näistä jotain kiinnostavia juttuja?

Art House / Jalava:

Irina Piippo, Johanna Vaattovaara ja Eero Voutilainen: Kielen taju (toukokuu)
Tietokirja kielen ilmiöistä, rappeutumisen uhasta ja kielen vuorovaikutuksesta. Tärkeää ammattikirjallisuutta minulle, mutta kiinnostaa muutenkin.

Russell Brand: Hamelnin pillipiipari (huhtikuu)
Suom.: Tuomas Nevanlinna
Lastenkirja, joka koettelee rajojaan siinä, mitä ja miten lapsille voi satua kertoa. Hähhää! Kuulostaa sopivan anarkistiselta minun ja Larin makuun.

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas (helmikuu) ja Halki puolen maailman (kesäkuu)
Suom.: Mika Kivimäki
Minun on ollut pitkään tarkoitus tutustua Abercrombien tuotantoon, sillä jotenkin olen päässyt käsitykseen sitä, että herra kirjoittaa varsin omintakeista, selkeästi aikuisille suunnattua fantasiaa. Särkynyt meri -trilogiasta ilmestyykin kaksi osaa heti kevään mittaan ja syksyllä varmaan kolmas osa.

Siri Pettersen: Mätä (toukokuu)
Suom.: Eeva-Liisa Nyqvist
Korpinkehät-sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, Odininlapsi, oli hyvin lupaava, joten tässä perheessä tämä kirja on yksi kevään odotetuimpia.

Juri Nummelin (toim.): Kirotun kirjan vartija (toukokuu)
Novelliantologia, jossa on suomalaisia Cthulhu-aiheisia tarinoita. Kauhukirjallisuuden ystävän valinta. Joukossa myös minulle monta tuttua kirjailijaa, joten uskon tämän olevan hyvinkin tasokas antologia.


Avain:

Jari Koponen: Pirun tusina (maaliskuu)
Tietoteos 13 erilaisesta tulevaisuudenkuvasta, joita tieteiskirjailijat ovat teoksissaan laatineet eri aikoina. Luvataan kurkkausta myös tieteiskirjallisuuden tilaan Israelissa, Kiinassa ja Egyptissä. Kiinnostavaa!


Gummerus:

Milja Kaunisto: Luxus (tammikuu)
Pidin todella paljon Kauniston Olavi Maununpoika -trilogiasta. Se oli mukavan räävitön ja rehevä. Luxus lupaa sitä samaa ja ehkä vielä enemmän! Luxus on Purppuragiljotiini-sarjan avausosa.

Milla Keränen: Kapteeni (tammikuu)
Keräsen esikoisteos Sisilian ruusu ei aikanaan minua vakuuttanut, mutta jo silloin sanoin jääväni odottamaan, mitä seuraavaksi pukkaa. Kapteeni sijoittuu 1700-luvulle purjehtimisen maisemiin. Ei siis ihan ominta aluettani, mutta tarinan esittely vaikutti kiinnostavalta.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt (tammikuu)
Suom. Sanna van Leeuwen
Tämä odottaakin jo täällä lukemistaan. Teos on uusintajulkaisu maailmalta ja nyt ensimmäistä kertaa suomeksi. Nuoren tytön kasvukertomus 1920-30-luvun juutalaisyhteisössä.


Like:

Tiina Raevaara: Korppinaiset (maaliskuu)
Noir-henkinen rikosromaani, mitä ilmeisemmin maagisin maustein. Kuulostaa itsenäiseltä jatko-osalta kiitetylle Yö ei saa tulla -romaanille, joka ei ollut ihan minun juttuni, mutta tämä kutkuttaa silti. Tässä on myös upea kansikuva.

David Duchovny: Pyhä lehmä (helmikuu)
Suom. Ilkka Salmenpohja
Kun kerran Gillian Anderssonkin, niin kyllä Duchovnykin sitten. Luvassa on humoristinen kertomus lehmästä. Kuulostaa niin häiriintyneeltä, että pakko lukea.


Karisto:

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk – merirosvon oppipoika (maaliskuu)
Merirosvoaiheista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Miljöönä 1600-luvun loppu, ihan ehtaa merirosvoaikaa siis.


Minerva:

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja (maaliskuu)
Suomen hyytävimmät kummitustarinat yksissä kansissa. En voi vastustaa.


Myllylahti:

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (helmikuu)
Nuoren esikoiskirjan teos rakkaudesta kirjoihin ja ihmisiin. Tämä kuulostaa kutkuttavalla tavalla suloiselta kirjalta.


Osuuskumma:

No tietysti lyhyesti nostan esiin kaikki!

Samuli Antila: Vasalli (tammikuu)
Tämän olen lukenut oikolukuvaiheessa ja kyllä on hieno romaani, sanokaa minun sanoneen. Koetan ehtiä tekemään tästä ihan bloggauksenkin, mutta jos Tampere, Suomen sodat 1900-luvulla ja salaseurat kiinnostavat kera kauhuelementtien, niin tämä on sinun juttusi.

J. S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit (helmikuu)
Ihastusta herättänyt trilogia nyt yksissä kansissa paperiversiona.

Kari Välimäki: Sikafarmari (maaliskuu)
Absurdi veijaritarina Kalevista, joka lähtee Afrikkaan tahkoamaan rahaa. Enpäs höpäjä tästä enempää, ennen kuin saan luettavakseni tämän valmiin version. Ennakoin kyllä, että tästä romaanista voidaan vetää herneitäkin nenään...

Anne Leinonen & Mia Myllymäki (toim.): Steampunk! – Silintereitä ja siipirattaita (maaliskuu)
Vielä kerran Steampunk! Tällä kertaa höyryävät novellit sijoittuvat Suomeen. Meitsikin on tähän raapustanut novellin.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu (toukokuu)
Asiakaspalvelutilanteet ovat aina hillittömän herkullista luettavaa, mutta mukavan vivahteen se saa kun otetaan mukaan vähän hirviöitä. Raapaleen mitalla tarjoillaan tarinaa pilke silmäkulmassa.

Lisäksi vinkkaan, että Kummalinnun munia -raapalepalvelu on taas käynnissä. Iloa koko vuodeksi 2016 joka viikko! Tilaa tästä!


Otava:

Antti Ritvanen: Miten muistat minut (maaliskuu)
Kiinnostava esikoisromaani uraäidistä ja pojasta, joka alkaa siitä, kun poika löytää äitinsä kotona kuolleena ja on helpottunut – nyt hän ainakin tietää missä äiti on.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (maaliskuu)
Nuortenkirja Peetusta, joka on ristitty Petraksi olematta koskaan oikeasti Petra. Transsukupuolisuus on kiinnostava aihe, ja uskon Siri Kolun kykyyn käsitellä asiaa tuoreesti, makeilematta ja ehkä jopa huumorilla höystäen.


Reuna:

Teresa Myllymäki: Karhulehto
Tarina kertoo Iriksestä, joka menettää rakkaansa auto-onnettomuuden seurauksena. Kiinnostukseni herätti kirjailijan taustoitus siitä, kuinka on saanut inspiraatiota melodisesta metallimusiikista.

Raimo E. Tikkanen: Yshaloon
Scififantasiaa tarjolla seikkailuhengessä Yshaloonin saaren herruudesta. Jättiläishämähäkit vähän epäilyttävät, mutta muuten kuulostaa vinkeältä.


Savukeidas:

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Savukeidas aloittaa kotimaisen proosan kustantamista myös. Alanivan esikoisromaani kuulosti kiinnostavalta. Se kertoo eri sukupolvien naisista, jotka ylläpitävät Villa Vietin kartanoa.


Siltala:

Miranda July: Avokämmen (maaliskuu)
Suom.: Hilkka Pekkanen
Kiinnostava romaani kertoo kahden hyvin erilaisen naisen kämppäkaveruudesta, jota sävyttää valta, erotiikka ja väkivalta. Kuulostaa vinkeältä.


Teos:

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (huhtikuu)
1950-luvun porvarilliseen kulttuurielämään kurkistava romaani kuulostaa kiehtovalta. En ole Leena Parkkisen teoksia aiemmin lukenutkaan, vaikka on kyllä pitänyt, ja tämä kiinnostaa aivan erityisesti.


Vaskikirjat:

Erkka Leppänen: Kirotun maan ritari (helmikuu)
13 novellin kokoelma, joita yhdistää Praedor-roolipelien maailma. Osuuskumman antologioissa näistä on ilmestynyt kolme ja olen pitänyt niistä kaikista, joten onhan tämä luettava. Miekan ja magian ystäville ehdoton


WSOY:

Maritta Lintunen: Takapiru (helmikuu)
Lintusen novellikokoelma kiinnostaa aina. Tässä kokoelmassa teemana ovät mitä ilmeisimmin yllykkeet.

Tommi Kinnunen: Lopotti (helmikuu)
Kertomus Helenasta, joka elää yksin Helsingissä 50-luvulla sokeainkoulussa – ja hänen sisarenpojastaan Tuomaksesta, joka tutustuu tätiinsä 40 vuotta myöhemmin. Neljäntienristeyksen kirjoittajalta sopii odottaa jotain vinkeää.

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka (helmikuu)
1600-luvulle sijoittuva tarina taikauskoisesta Suomesta ja Matti Jurvasesta. Kustantajan ilmoittamasta sivumäärästä päätellen kyseessä on vahva pienoisromaani.

2. tammikuuta 2016

Tervemenoa 2015, tervetuloa 2016

Uusi vuosi ja uudet kujeet.

Vuosi 2015 ei ollut kovin kaksinen meidän perheelle. Koko vuotta leimasi mieheni sairastelu, josta kirjoitin tännekin syyskuussa. Ilokseni voin kuitenkin kertoa, että oireilun syy selvisi, siihen voitiin puuttua ja tilanne on jälleen normaali. Kyseessä ei ollut homeongelma, vaan kemikaalivaurio, joka korjaantui remontilla (joka olikin suunnitelmissamme joka tapauksessa).
Kirjojen määrä väheni silti, mutta en osaa olla siitä pahoillani. Kokemuksesta tuli kaiketi opittuakin jotakin: kirja fyysisenä kappaleena on vain materiaa ja sähköinen kirja toimii ihan yhtä lailla – minä haluan kirjasta ennen kaikkea sen tarinan, sen elämyksen.

Luin vaivaiset 51 kirjaa vuonna 2015. Se näkyy täällä blogissakin – hiljaista on ollut. En vain ehdi enempää. Myönnän, että kun työkseen lukee ja toimittaa käsiksiä, niin ainakin tässä vaiheessa työhistoriaani on vapaa-ajalla lukeminen vähentynyt. Ja muun elämän pyöritys vie osansa lukuajasta ja energiasta. Loppuvuodesta pakenin jälleen Skyrim-pelin pariin ja nautin siitä tavattomasti. Peliä en vahingossakaan osaa kustannustoimittaa päässäni.


Henkilökohtaisesti isoin iloinen asia vuodelta 2015 on kustannussopimuksen saaminen. Jännäsin sitä täällä blogissani lokakuussa. Esikoisromaanini ilmestyy siis Osuuskumman kustantamana syyskuussa 2016. Joululomani onkin mennyt käsikirjoitusta editoidessa. Minulla on aivan ihana kustannustoimittaja – ja koen itse oppivani paljon ollessani nyt tässä roolissa.
Editoimista teen nyt ns. pinosta kirjoittamisen tekniikalla. Vieressäni on siis käsikirjoitukseni printattu versio, johon armas kustikseni on laittanut lukuisia merkintöjä. Niiden pohjalta kirjoitan käsistä kokonaan uuteen tiedostoon. Hyvin työlästä, mutta hyvin tehokasta! Huomaan, että mm. kielen rytmitys tulee yhtenäisemmäksi. Käsikseni on moneen kertaan editoimani, ollut välillä tauolla ja taas jatkettu. Vuosien kuonat ovat tehneet siitä epätasaisen ja tällä keinolla saan siitä (toivoakseni) yhtenäisemmän ja eheämmän.

Vuonna 2016 tässä blogissa alkaa myös Kusti kertoo -sarja. Nimensä mukaisesti kerron siinä kustannustoimittamistani kirjoista. Kirjailijan ja kustin työsuhde on kumminkin hyvin henkilökohtainen ja luottamuksellinen. Joten sarjalta ei kannata odottaa juttua siitä, kuinka kauhea käsis oli ja mitä sille piti tehdä, että siitä tuli hyvä.
Kusti kertoo -sarjassa keskityn enemmän kertomaan itse kirjasta, miksi se on minusta innostava ja kenelle sitä voisin suositella. Se ei ole arvostelu, sillä sellaistahan en voisi mitenkään puolueettomasti tehdä. En myöskään pisteytä kirjoja. Sarjan bloggaukset ovat lähempänä mainosta/esittelyä, kuin varsinaista kritiikkiä.
Kysyn jokaisen kirjan kohdalla luvan kustantamolta (mikäli sellainen on) ja kirjailijalta juttuni julkaisuun. Olen halunnut jo pitkään nostaa esille blogissani kirjoja, joita olen kustannustoimittanut. Ihan vain siksi, että luonnollisesti tykkään niistä kirjoista paljon ja haluan hehkuttaa niitä muillekin.
Mahdollisesti Kusti kertoo -sarjassa pohdin myös kustannustoimittamista yleisellä tasolla. On juttuja ja asioita, joita haluaisin nostaa esiin kustannustoimittajan työstä. En halua väittää niitä yleisiksi totuuksiksi kustannustoimittajan työstä, vaan alleviivaan jo nyt omakohtaisuuttani ja omaa kokemustani. Ehkä minun pitäisikin aloittaa sarja jollakin tällaisella jutulla? Hmm...

Sain joulupukilta Gone with The Wind -elokuvajulisteen.
Suhtaudun tulevaan vuoteen 2016 samalla innolla.

Joten näillä tunnelmilla käynnistyy vuosi 2016. Olkoon se kaikille muillekin onnekas, kirjava, luova, rakkaudentäyteinen ja mitä ikinä nyt toivottekaan.
Minä tästä taidan siirtyä editoinnin pariin, jotta teillä olisi syyskuussakin jotain luettavaa ;)