29. joulukuuta 2015

Vuokko Sajaniemi: Pedot (2015)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 308
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tämä lienee niitä kirjoja, joissa ennakko-odotukset menivät metsään ja tekivät lukukokemuksesta astetta pettyneemmän. Tosi on kuitenkin myös se, ettei Sajaniemen tyyli pudonnut minulle lainkaan.

Pedot on Vuokko Sajaniemen esikoisromaani. Se kertoo Itä-Suomessa Ritajärven pienessä kylässä asuvasta Mariasta. Hän on ortodoksipapin tytär, jonka äiti on kuollut useita vuosia sitten. Maria on lukioikäinen, hieman aran ja herkän oloinen nuori nainen.
Ritajärvelle elämään vilskettä tuovat myös sudet, joihin suhtautuminen saa ihmiset jakaantumaan kahtia. Peto on myös se kolmas, joka uhkaa tulla Marian ja hänen isänsä elämään. Ja se, joka vei Anniinan, Marian parhaan ystävän.

Jostain syystä olin odottanut, että Pedot olisi joten maagista realismia oleva romaani. Ehkä siksi, että tätä on kuvailtu "mystiikkaa ja realismia yhdistäväksi romaaniksi". Ei tuo kuvaus valehtele, mutta mystiikka tuntuu kumpuvan enemmän Marian rukouksista ja ortodoksisesta perinteestä. Maagista realismia tämä ei ole.

Vuokko Sajaniemen kerrontatyylin koin hyvin samanlaiseksi kuin Riikka Pulkkisen tyylin. Kirjoitin Pulkkisen Totta-romaanista näin: "Koen, että Tottan kauneus oli vahvuus, mutta myös heikkous. Henkilöt eivät tuntuneet todellisilta, kukaan. He olivat liian siloiteltuja, särmättömiä, syvällisiä. Tuntui siltä, että olisin katsellut Elsaa, Ellaa ja Annaa jonkinlaisen utuisen lasin läpi. Lasi häivyttää särmät ja reunat, ja näyttää unenomaisesti sen mitä tapahtuu."
Tismalleen samanlainen tunne tuli Pedot-romaania lukiessa. Kuin katselisi tapahtumia jonkin utuisen lasin läpi. Silmiin pisti myös runsas konditionaalin käyttö; monesti kuvataan tapahtumia, tekoja, tunteita, jotka olisivat, tulisivat, menisivät jne.

Tässä pieni tekstikappale, jossa minusta se pulkkismaisuus näkyy varsin hyvin:
Tulee poika, jolla on tuuhea, kullankeltainen tukka, hyvä ryhti ja vakavat kasvot. Tulee poika, jonka liikkeet ovat harkitut, olemus hiljainen ja katse tumma ja syvä kuin avoin hauta. Se seisoo eräänä aamuna kirkon pääovien edessä Marian tullessa kuoron harjoituksiin, katsoo silmiin eikä hymyile, mutta tervehtii. Ja ulko-ovilta poika siirtyy kirkon aulaan, sisään kynnyksen yli lainkaan empimättä; ja aulasta kirkkosalin kuoronurkkaukseen, takariviin aivan Marian taakse – juuri sille paikalle, mihin ei voi huomaamatta katsoa. Ja pojan ääni on väkevä, siinä on papiston jykevyyttä eikä lainkaan rosoa: se kumahtelee takarivistä sopraanotyttöjen selkiä vasten, kannattelee kirkkaita ja korkeita ääniä harteillaan, ei salli niiden roikkua alavireisesti kohti lattiaa. Silloin kesken kaanonin Maria tuntee nojautuvansa ääntä vasten, ihan vain vähäsen, kuin kokeillakseen – eikä ääni katkea tai jousta, se on luja ja voimakas kuin kirkon kivinen seinä.
(s. 63)
Sinänsähän tämä on varmaan sikäli jees, että Pulkkinen on varsin suosittu kirjailija ja moni piti hänen tyylistään. Joten jos se siis erityisesti kolahti, niin kokeilkaapa tätä!

Erityisesti jäi harmittamaan se, että ortodoksisuus ja sen merkityksellisyys meni ohitse. Sajaniemi kirjoittaa siitä todella luontevan oloisesti, mutta ainakaan minulle se ei oikein auennut, vaan jäi etäiseksi. Jos olisi tuntenut ortodoksisuutta paremmin, olisi varmaan saanut tästä osasta tarinaa paljon enemmän irti.

Kokonaisuudessaan Pedot siis oli pettymys. En voi sanoa romaanin olevan huono, vaan enemmänkin niin etten saanut siitä oikein minkäänlaista otetta ja tyyli ei vakuuttanut.

23. joulukuuta 2015

Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 1–4 (1968–1990 / 1976–1992)

Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 874
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Maameren tarinat 1–4 sisältää kirjat:
Maameren velho (A Wizard of Earthsea)
Atuanin holvihaudat (The Tombs of Atuan)
Kaukaisin ranta (The Farthest Shore)
Tehanu (Tehanu)

Maameren tarinoita olen joskus yläasteikäisenä lukenut 90-luvun puolivälissä. Muistan, että pidin niistä jo silloin paljon, mutta oikeastaan hämmästyksekseni en juurikaan muistanut tarinan yksityiskohtia. Olikin siis korkea aika ottaa nämä uusintalukuun.

Ursula K. Le Guin on modernin fantasiakirjallisuuden The Grand Old Lady. Olen Morren maailmassa arvioinut aiemmin novellikokoelman Pimeälipas, joka oli loistava. Tämä ei paljoa kalpene sen rinnalla.

Maameren tarinat 1–4 kertoo ennen kaikkea velho Varpushaukan (tosinimeltään Ged) tarinaa. Arkkimaagiksikin kohoava Ged joutuu kohtaamaan monenlaisia haasteita Maameren maailmassa; pimeyttä, toivottomuutta, lohikäärmeitä ja hurjia matkoja. En lähde tässä nyt oikeastaan mihinkään juoniselostuksiin. Oudolla tavalla en näe näitä tarinoita lainkaan juonivetoisina, vaikka koko ajan kuitenkin tapahtuu.
Le Guinilla on jännittävä tapa kertoa tapahtumia rauhallisen verkkaisesti, pienieleisesti, mutta kuitenkin kyseessä on isoja asioita. (Vähän samanlainen tyyli tuntuu olevan Patrick Rothfussilla, jonka teos Tuulen nimi on minulla nyt kesken.)

Kuten niin monissa fantasiatarinoissa, niin tässäkään en niinkään ollut kiinnostunut päähenkilöstä. Sivuhenkilöt olivat paljon kiinnostavampia! Suosikkini oli Tenar, joka tulee tarinoihin mukaan kirjassa Atuanin holvihaudat. Tenar on upea naishahmo. Ei millään tavalla täydellinen sankaritar, vaan monipuolinen, inhimillinen ja kaikin puolin aidon oloinen henkilö.

Maameren tarinoissa oikeastaan hahmojen sukupuoli jää hienosti todella sivuseikaksi. Le Guin tarkentaa katseensa ihmisyyteen, luonteeseen, hahmon ominaisuuksiin jne. Romantiikkakin on todellakin nimenomaan ihmisten välistä eikä korostetusti naisen ja miehen rakkautta. Ihastuttava piirre. Kyse ei ole sukupuolen häivyttämisestä, vaan yksinkertaisesti mokoman asian sivuun laittamista silloin kun sillä ei ole mitään merkitystä.
Näen tätä vastaavaa piirrettä enimmäkseen juurikin spekulatiivisessa fiktiossa. Ja jotenkin se sama fiilis välittyy (ainakin täällä Suomessa) myös fanikunnan käytöksessä. Missään muissa tilaisuuksissa en tunne oloani niin sukupuolettomaksi (hyvällä tavalla) kuin ollessani tekemisissä spefiharrastajien kanssa.

Etenkin Tehanussa kuitenkin sukupuolisuuteen otetaan vahvasti kantaa. Maameren maailmassa miehet ovat velhoja, arvostettuja taikuuden hallitsijoita. Naiset ovat noitia, vähän säälittäviä taikuuden parissa tuhertelevia puoskareita. Tehanussa nämä asetelmat haastetaan. Näistä neljästä kirjasta Tehanu oli minusta rankin ja kantaaottavin.

On erikseen kehuttava kirjan suomentajaa Kristiina Rikmania. Hän on onnistunut tavoittamaan suomennokseen ihastuttavan vanhakantaisen tyylin. En ole lukenut Le Guinia alkuperäiskielellä, mutta jotenkin minulla on sellainen tunne, että tässä päästiin todella lähelle sitä. Rikmanin kieli on kerrassaan moitteetonta, hyvin huoliteltua ja sujuvaa lukea.

Maameren tarinat jatkuu näiden neljän jälkeen vielä yhdellä romaanilla (Toinen tuuli / The Other Wind) ja yhdellä novellikokoelmalla (Kertomuksia Maamereltä / Tales from Earthsea). Ne täytyisi saada omaan kirjahyllyyn myös.
Lisäksi olisi mukava nähdä Hayao Miyazakin piirroselokuva Maameren tarinat.

Suosittelen tätä lämpimästi ihan kaikille fantasiakirjallisuuden ystäville!

22. joulukuuta 2015

Lari lukee: T. Parvela, B. Sortland ja P. Pitkänen: Kepler62 Kirja yksi: Kutsu (2015)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 121
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kutsu tuli luettua yhdessä illassa. Oikeastaan ylipäätään tämä pisti pohtimaan tämän luettua: Mitä tässä tapahtui?
Suoraan sanoen, kadonnut äiti juttu kirjassa meni kyllä siihen kohtaan johon sen ei pitänyt mennä, en edes ollut varma oliko tarinassa se kohta unta vai totta, se pisti liian hämäräksi sen kohdan.

Muuten Kepler62:n juoni on onnistunut hyvin, se piti minun mielenkiinnon. Huomioin paljon myös piirtämisen tuloksiin jota Keplerissä nähdään paljon, jonka toteutus on hyvin keksitty.
Tulevaisuus näkyy hyvinkin tarinassa että kuvissa, vaikka maailma kehittyy, köyhyys pysyy.

Mutta otetaan taas negatiivinen juttu esiin, nimittäin uhattu tulevaisuus. Tämä nyt tuntuisi olevan hyvin trendiä, nimittäin on tullut monta kirjaa vastaan jossa tulevaisuus ei näytä hyvältä kun sen pitäisi, kuten viime arvostelemassani Nälkäpelissä. Välillä tuleekin pohtineeksi miksi nuorille kerrotaan synkkää tulevaisuutta.
Ja kun luin kirjan loppuun, näin loppusivun, jossa kerrotaan tulevat osat. Pelkään että sarja menee pilalle, se menee liian pitkälle.

Eiköhän kuitenkin päätetä arvostelu hyvään.
Hahmot ovat hyvin monipuolisia, ainakin päähahmot, ja tarina sisältää jännitystä, seikkailua, mysteeriä, ihmettelyä, pakenemista ja ehkäpä hieman häijyyttä. Aloitus on hyvä, saapi nähdä miltä näyttää seuraava osa.

Kepler62-sarja:
Kirja yksi: Kutsu
Kirja kaksi: Lähtölaskenta
Kirja kolme: Matka (huhtikuu 2016)

Kirja neljä: (ilmestyy syksyllä 2016)
Kirja viisi: (ilmestyy keväällä 2017)
Kirja kuusi: (ilmestyy syksyllä 2017)

Lari lukee -sarjassa Morren poika (synt. 2004) kirjoittaa lukemistaan kirjoista. Teksti ja kuvat Larin.

21. joulukuuta 2015

Andrzej Sapkowski: Tulikaste (1996 / 2014)

Chrzest ognia
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 398
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Noituri-sarja on melkein kuin minulta varkain ehtinyt viidenteen osaansa. Ja voi mikä pettymys tämä olikaan! En voi kuin hämmästellä, että mitä ihmettä on tapahtunut? Puolivakavissani mietin jopa, että onko käännettäväksi lähetetty epähuomiossa jokin väärä käsisversio.

Tulikaste kertoo siitä, kun Geralt lähtee etsimään prinsessa Ciriä Thaneddin velhokokouksen roiman tappelun jälkeen. Ciriä havittelee moni muukin, mutta Geraltilla on apunaan sähäkkä jousinainen Milva, arvostettu vampyyri ja tietenkin Valvatti – sekä koko joukko huonotapaisia kääpiöitä.
Oikeastaan Milvan vuoksi Tulikaste saa kaksi pistettä – jotakuinkin kaikki muu meni päin honkia. Luvassa siis pettynyttä purnausta.

Ensinnäkin näin poissaoleva Geralt ei ole koskaan aiemmin sarjan osissa ollut. Tämä oli ennen kaikkea Milvan tarina. Geralt kulki jossain taustalla joko sairastamassa, ruikuttamassa, itsesäälissä kierimässä tai pahimmillaan näitä kaikkia yhtä aikaa. Aiempien osien Geralt on mielestäni ollut suorastaan seksikäs, karismaattinen sankari. Nyt sellaisesta ei ollut jälkeäkään.

Rakenteellisesti tässä oli hassuja kömmähdyksiä. Esimerkiksi ihan Tulikasteen loppuvaiheessa hypätäänkin äkkiä muutamaksi jonkun isoisätyypin kerrontaan, jossa hän kertoo Tulikasteen tapahtumia joillekin lapsille. Tämä juttu tapahtuu kerran, joten mistään oikeasta kehyskertomuksesta ei ole kyse.
Samassa loppuvaiheessa loikataan myös muutaman virkkeen ajaksi Geraltin minäkerrontaan, jossa hän muistelee näitä tarinan tapahtumia.
Siis mitä ihmettä? Tässä kohdin mietin, että onko kirjailija halunnut kokeilla jossakin käsisversiossa tällaista ratkaisua, mutta sitten hylännytkin sen, mutta tällainen editointimoka on jäänyt tarinaan.

Silmiinpistävää on myös se, että oikeastaan Tulikasteessa ei juonellisesti tapahdu oikein mitään. Tämä haisee välityölle ja pahasti. Tarinan oleellisen infon olisi voinut tiivistää noin 50 sivuun – ja siten liittää seuraavaan osaan. Ehkä.
Tässä siis vain matkustetaan ja etsitään Ciriä – eikä löydetä.
Sivutolkulla puhutaan myös uuden velhoryhmittymän perustamisesta. Tätäkin olisi voinut tiivistää reilusti. Velhottarien keskinäinen sanailu ei ollut edes humoristista ja siten viihdyttävää, vaan pelkästään puuduttavaa.

Loppuratkaisu on taas massiivinen taistelukohellus, jonka päätteeksi Geralt nimetään hauskasti. Tai no. Hauskasti ja hauskasti. Olin siinä vaiheessa jo niin tympiintynyt koko opukseen, että saatan olla ratkaisua kohtaan kohtuuttoman ankara.

Tulikasteen pelasti tosiaan Milva (joka puhuu välillä yodamaisesti ja välillä ei, hmph), joka oli erinomainen lisä hahmokaartiin. Milva on tavattu jo aiemminkin, mutta nyt häneen pääsee tutustumaan kunnolla. Milvan kohdalla tosin oli yksi tapahtuma, jonka ideaa en oikein käsittänyt, vaan tuntui vähän tyhjänpäiväiseltä draamahakuisuudelta.

Okei. Myönnän. Tämä on silkkaa kiukuttelua tämä postaus. Mutta pyydän ymmärrystä pettymykselleni. Noituri-sarja on ollut todella korkeatasoinen ja omaperäinen fantasiasarja. Ja kun kesken kaiken yhtäkkiä läväytetäänkin märällä rätillä naamaan, niin vähemmästäkin sitä kimmastuu.
Mutta kestää nyt hetken, ennen kuin uskallan tarttua Pääskytorniin, sarjan seuraavaan osaan.

Noituri-sarja:
Viimeinen toivomus
Kohtalon miekka
Haltiain verta
Halveksunnan aika
Tulikaste
Pääskytorni

18. joulukuuta 2015

Lari lukee: Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008 / 2008)

The Hunger Games
Suomennos: Helene Bützow
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 389 (pokkari)
Pisteet: 4½/5
Mistä minulle: oma ostos

Lari lukee -sarja kokee täällä nyt hieman ryhtiliikettä. Kyseessä on siis poikani (synt. 2004) tekemät kirja-arviot lukemistaan kirjoista. Kirjoitan omani sitten joskus myöhemmin, kunhan saan näitä luetuksi.
Teksti ja kuvat siis Larin omaa käsialaa.

Larin arvio:
Nälkäpeli. Se iski sydämeeni. Herätti kirja-hysterian. Nälkäpeli. Lumoava. Jännittävä. Tahdon lisää.

Eiköhän tuo äskeinen kerro mitä mieltä olin tästä kirjasta.
Olin aiemmin haikaillut kuitenkin nälkäpeliä mutta äiti (Morre) kielsi sen. Myöhemmin hän antoisen minulle (ei edes lukenut!) ja hyvä että antoipi. Nälkäpeli on muutenkin tosi hurja. Jos jollain tavalla pitäisi kuvailla tätä kirjaa niin sanoisin: "Peli, jossa nuoret tappaa toisiaan, niin, tappaa toisensa." Jännitystä ei puuttunut, yhdessä päivässä taisi tulla ahmittua 150 sivua, muuten kirjan lukeminen kesti noin puoltoista viikkoa. Ei voi muuta sanoa että on hyvä kirja ja trilogia loppuun lukeminen kohteena. Elokuvista en osaa sanoa vielä mitään mutta ne tulee kyllä katsottua kyllä.

Maailma on tosi pulassa, vai sanoisiko niin? Vähän minua hämää se että vyöhykkeillä ei olisi pulaa jotenkin, vaikka Katniss Everdeen sanoisi toisin. Muuten hahmot ovat semi hyviä. Ainoa asia joka häiritsi, oli Peetan ja Katnisin romanssi, vieläkään en ole varma onko se vain strategiaa vai totta.

Kirjoitus hetkellä olen Nälkäpelin toisen osan, Vihan Liekit on kesken joten arviota tulee lisää vielä viimeisen osan, Matkijanärhen luettua.

12. joulukuuta 2015

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian (2010)

Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 209 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja

Jani Saxell on tietysti ollut minulle tuttu nimi muutamia vuosia. En ole tullut tarttuneeksi hänen kirjoihinsa, koska ne ovat scifiä ja poden vieläkin silloin tällöin jälkikaikuja scifivastaisuudestani.
Helsingin kirjamessuilla sain tämän kuitenkin lahjaksi kirjailijalta itseltään. Ajattelin, että kyllä näin pienen pokkarin lukee hetkessä...

Unenpäästäjä Florian kertoo Helsinkiin muuttaneesta Florianista, joka työkseen antaa ihmisille unia, sillä unet ovat kadonneet Euroopasta. Ihmiset kyllä nukkuvat, mutta eivät näe unia.
Florian on Romanian romani, ei mihinkään tervetullut. Hukassa joka paikassa – eniten kenties itsessään.
Tarinassa eletään ihan kotoisaa vuotta 2010, paikka paikoin kurkataan historiaan niin Espoossa kuin Romaniassakin. Tarinan scifiys on siis oleellista, mutta hyvin kevyttä.
Juoniselostusta en lähde tekemään. Mutta tässä puhutaan historian lisäksi rakkaudesta, oikeudesta omistaa tai olla omistamatta toinen ja vähän poliittisesta korruptiostakin. Tämä availee vähän myös silmiä romanikerjäläisten suhteen.

Tästä romaanista on vaikea kirjoittaa kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy on vähän tylsä. Unenpäästäjä Florianin lukemisesta on jo aikaa, joten kirkkaimmat muistikuvat ja tunnelmat ovat haipuneet.
Toinen syy on se, että romaani ei ole kovin helppo. Unenpäästäjä Florian on tiivis, mutta samalla niin kovin runsas monella tasolla. Esimerkiksi historiaa, sitä vähemmän tunnettua – kaikki tietävät holokaustin, mutta kuinka moni tietää poraimoksen? En tiennyt. Poraimos tarkoittaa romanien joukkotuhoa toisen maailmansodan aikana. Lisää tietoa tarjoaa englanninkielinen Wikipedia. Erityisesti tästä puolesta romaania nautin todella paljon.

Saxellin tyyli on hallittu, tiivis ja lukijaa kunnioittava. Ylimääräisiä ei selitellä, rautalankaa ei väännetä. Unenpäästäjä Florian pitää lukea hitaasti – ja nautiskellen! Mieluusti ehkä kahteen tai kolmeenkin kertaan.

Florianin tarina jatkuu seuraavassa osassa: Sotilasrajan unet. Se odottaakin jo lukuvuoroaan! Siinä vasta jyhkeä paketti tähän verrattuna; iso kirja ja vaatimattomat 566 sivua...

Tolkullisemmat bloggaukset Unenpäästäjä Florianista löytyvät:
Kujerruksia
Kulttuuri kukoistaa

3. joulukuuta 2015

Ante Aikio: Jänkäjärven syöverit (2013)

Kustantaja: Texthouse (julkaisija: Goranus)
Sivumäärä: 219
Pisteet: 2½/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Saamelaisen Ante Aikion Jänkäjärven syöverit on Aigi-saagan (huom! tässä saaga on minusta pätevä ilmaus, kun tarinat tosiaan nojaavat pohjoismaiseen tarustoon) avausosa.

Tarinan keskiössä on siis nuorimies Aigi, orvoksi jo vauvana jäänyt ihmislapsi. Hän on kuitenkin kasvanut Saivomaailmassa, joka on Eläväisten maailmaa (tämä meidän maailmamme) pikkuisen parempi paikka.
Jänkäjärven syöverien tapahtuma-aikaan Aigi kuitenkin elelee uskollisen poronsa Njaitin kanssa täällä Eläväisten maailmassa. Ilkeä noita, Galgu-eukko, aiheuttaa hieman ongelmia. Aigi hälytetään apuun lopulta, kun lapsuudenystävä – ja pienoinen ihastus – Risten ryöstetään. Ei muuta kuin neitoa pulasta pelastamaan! Matkalla on mutkia jos jonkinlaisia, eikä sydänsuruiltakaan vältytä.

Jänkäjärven syöverit on vauhdikas, toiminnantäyteinen fantasiatarina – jonka näkisin kumminkin enemmän satuna. Satumaisen tästä tekee hyvin etäännytetty kertojaratkaisu. Kirja alkaa ensin keskeisten hahmojen ja hahmotyyppien esitellyllä ja itse kerronta alkaa: "Aigin tarina alkaa kaukaa pohjoisesta, Anar-järven rantamailta, josta kohtalo heitti hänet pois jo syli-ikäisenä."
Tällainen kerronta ei ihan vastannut odotuksiani enkä oikein sitten osannut enää eläytyä tarinaankaan.

Ante Aikio on ammentanut tarinansa maailmat ja olennot saamelaismytologiasta. Tämä oli se minua kiinnostavin elementti, ja siltä pohjalta Aigi-sarjaa tulen varmasti lukemaan jatkossakin (seuraava osa, Lovi, odottaakin jo vuoroaan). Harmillisesti itse tarina jää tämän jalkoihin. Keskiössä on mytologia, ei henkilöt, juoni tai tapahtumat. Kertausta on paljon. Lopussa oleva sanasto oli kyllä avuksi ja mukavaa yleissivistystä.

Jänkäjärven syöverit sopii siis hyvin nuorellekin lukijalle ja niin tytöille kuin pojillekin. Jännitystä ja vauhtia on sopivasti, ja lopussa tulee vain pohtineeksi, että mitäköhän se Aigi seuraavaksi aikoo touhuta.

Aigi-saaga:
Jänkäjärven syöverit
Lovi