26. marraskuuta 2015

Miina Supinen: Mantelimaa (2015)

Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 317
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Läheiseni ja ehkä blogianikin pidempään seuranneet tietävät, etten varsinaisesti ole jouluihminen. Nautin kyllä glögistä, pipareista, kinkusta, lahjoista jne., mutta se tietynlainen joulukuva mitä välillä tunnutaan suorastaan tuputtavan ei uppoa minuun. Vietämme perheeni kanssa enemmän keskitalven juhlaa kuin kristillistä joulua.

Miina Supisen Mantelimaa on joulukirja. Ja siitä syystä se oli vähällä jäädä hyllyyn. Mutta sitten tässä yhtenä iltana (keskeytettyäni Laura Lindstedtin Oneironin (!) – palataan siihen myöhemmin) kaipasin jotain kevyempää lukemista. Olin kuullut villejä huhuja, että Mantelimaa olisi sellainen. Hmm. Noh. Katsotaan tarkemmin. Hmm.. Hei! Takakansi alkaa: "Molli Nieminen vihaa joulua, hyvästä syystä." Tämähän kuulostaa lupaavalta!

Mantelimaa kertoo siis Mollista, joka menee töihin Mantelimaahan. Mantelimaa on Jonne J. Halkion hillitön jouluparatiisi Länsi-Kyykkäällä. Mantelimaassa on aina joulu. Siellä on kaikkea mahdollista: kauppoja, baareja, kylpylä, strippiluola, ravintoloita... Viime aikoina ikävä kyllä sieltä on löytynyt myös muutama ruumis.
Molli ei mistään hinnasta suostu menemään Mantelimaahan ja Jonnen palvelukseen. Mutta sitten Mollin mies Keke saa vakavan sähköiskun ja joutuu koomaan. Tulot ehtyvät, laskut juoksevat. Joskus on pakko tehdä myönnytyksiä.

Kirkkojouluja viettävät ihmiset eivät edes vaivautuneet vastustamaan Mantelimaata. Paikan nimittäminen syntiseksi tai maalliseksi oli vähän kuin olisi sanonut, että meri oli liian märkä.

Mantelimaan resepti on selvästi ollut:

1 litra letkeyttä
3 desiä ironiaa
2 kukkurallista ruokalusikallista kauhua nukkearomilla
7 roiskaisua seksiä
2 hyppysellistä söpöyttä
1 reilu ravistus rakkautta

Vaivataan kimmoisiksi taikinapalloiksi ronskeilla ranneliikkeillä. Kypsennetään jonglööraten ja tulta puhaltaen.

No niin. Asiaan nyt.

Mantelimaa on huikea. Miina Supisen teksti soljuu sulavasti virnistellen. Nautin rivien välistä kuultavasta ironiasta.
Vaikka en olekaan joulun ystävä, ei minulla ole mitään muiden joulunviettoa vastaan. Ei ole Mantelimaallakaan. Mantelimaan idea ei ole keljuilla joulunvietosta kenellekään, vaan avata myös niiden näkökulmaa, jotka eivät joulusta niin perusta.

Ennen kaikkea joulu oli juttu, joka sijaitsi naapureilla, Facebook-feedissä, kiiltävissä lehdissä ja tavaratalojen katalogeissa. Sen saattoi yrittää ostaa itselleenkin, mutta juuri kun luuli, että paketti on kasassa, sitä meni kuuntelemaan kouluun joulujuhlia, joissa kuoro alkoi vittuilla.
Itsestään on etsittävä ihmisen vain rauha, kuoro ilmoitti. Joulumaasta uskoo moni onnen löytävänsä, mutta sepä kätkeytyy ja narraa etsijänsä. Ja vielä: Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha.
Älkää nyt viitsikö, ihminen ajattelee. Jotain armoa nyt hei tyypit. Olen imuroinut koko kämpän. Olen tehnyt porkkana-, peruna-, lanttu- ja jopa bataattilaatikon. Pitääkö minun etsiä vielä sisältäni rauha? Mitä jos en ehdi?
Ja sitten tulee se nihilistinen olo, että paskaako tässä. Turha edes yrittää. Saman tien voi paiskata hanskat tiskiin.

Jos rauhaa ei ole sydämessä joulukuun alussa, on epärealistista kuvitella, että se sinne ilmestyisi aattoon mennessä ilman kemiallista apua.

Kirjassa on useita nimettyjä lukuja ja Mantelimaa on jaettu kuuteen osaan. Osatkin teemoitetaan hilpeästi. Esim.: "4. osa    jossa yritetään kaikesta huolimatta selvitä, vaikka eihän se hyvältä näytä". Tällaiset sopivat kirjaan aivan loistavasti! Mantelimaa on kuin aikuisten pieni pahankurinen joulusatu.

Mantelimaa on monipuolinen kirja. Siitä löytyy reseptissä mainittuja ominaisuuksia ja hilpeitä henkilöhahmoja. Jostain syystä Supisen luomat hahmot eivät tunnu edes kärjistetyiltä, kuten viihderomaaneissa joskus. Kaikki henkilöt ovat omalla tavallaan mielettömän sympaattisia, eikä kelleen soisi käyvän huonosti.

Erityistä kiitosta on annettava lopusta. Pitkään pelkäsin, että ei kai tätä loppua nyt vesitetä millään "lopulta Molli ja Kekekin oppivat rakastamaan joulua ja viettivät ihanan perhejuhlan" -ratkaisulla. Ei vesitetty. Loppuun saakka mentiin hilpeällä virneellä!

Mantelimaa sopii niille, jotka haluavat kevyttä lukemista joulun ja antijoulun hengessä. Jos olet tonttutraumaattinen ihminen, suhtaudu tähän varauksella (ja kenties terästetyllä glögillä).
Mantelimaan on nautiskellut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

20. marraskuuta 2015

Maija Haavisto: Sisimmäinen (2015)

Kustantamo: Myllylahti
Sivumäärä: 275
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Alkuun pari pointtia, jotka koen asialliseksi kertoa lukijoille. Ensinnäkin tämän lukemisesta on jo aikaa. Luin tämän jo ennen Turun kirjamessuja, jossa haastattelin Maijaa Sisimmäisen tiimoilta. Toisekseen Maija Haavisto kuuluu myös Osuuskummaan, mutta Sisimmäinen on Myllylahden julkaisema. Arvioin Osuuskummalaisten ei-osuuskummakirjoja omasta mielestäni yhtä säälimättömästi kuin muidenkin. Parhaan kuvan kirjasta saat tietysti lukemalla sen itse.
Bonustieto: Osuuskummalta on juuri ilmestynyt ROCKNOMICON-antologia, jonka teemana on rock ja heavy metal. Olen sen toinen toimittaja (toinen on Magdalena Hai). Antologiassa on myös Maijan novelli Perjantai-illan huumaa, jonka päähenkilö on sama kuin Sisimmäisessä. Sekä tämä romaani että novelli ovat kuitenkin itsenäisiä teoksiaan, joten kumpikaan ei edellytä kummankin lukemista.

Mutta sitten asiaan. Sisimmäinen kertoo Inarista, joka on ammatiltaan toimittaja. Hän on myös transsukupuolinen; syntynyt biologiselta sukupuoleltaan pojaksi, mutta on nyt nainen. Inari on päätynyt töihin Vilma-lehteen, jolle hän tekee juttua eläinten ajatuksien lukemisesta, johon eläinoikeusjärjestö PETA väittää pystyvänsä. Mutta kun tärkeä haastatteluinformatti Reija kuolee salaperäisissä olosuhteissa, saa juttu uusia ulottuvuuksia. Sivussa seurataan myös Inarin ja hänen exänsä (nykyisin vain hyvä ystävä) Hellun suhdetta.

Sisimmäisessä keskeisiä teemoja ovat siis sukupuolisuus, eläinten oikeudet, eläimen ja ihmisen ero, ja identiteettikysymykset. Näistähän romaanin nimikin paljon juontuu: mitä kukin meistä sisimmässään on – ja kenellä on oikeuksia kajota siihen.

Haastattelussa muistan kysyneeni Maijalta, että paljonko tässä on scifiä ja onko Sisimmäinen scifiä. Ei ole. Eläinten ajatuksia todella tutkitaan ja lampaatkin ovat yleisesti ottaen älykkäämpiä, mitä ihmiset kuvittelevat. Sisimmäinen pistää tältäkin osin paljon ajattelemaan miten arvotamme eläimiä; miksi on ok syödä lehmää ja lammasta, mutta ei koiraa jne. Romaani ei sorru moralisoimaan eikä antamaan vastauksia oikein mihinkään. Itse ne on sisimmästään (!) löydettävä.

Inarin transsukupuolisuus oli minusta uskottavasti ja hyvin kuvattu – siis sen, mitä näin tavallisena heterona osaan vain arvailla. Transsukupuolisuutta ei romaanissa problematisoitu. Inari oli kirjan tapahtumahetkillä sinut sen kanssa, samoin Hellu. Oli kiva lukea tästä näkökulmasta eikä aina niitä "riipaisevia kasvukertomuksia sukupuoli-identiteetin valossa".

Kokonaisuudessaan Sisimmäinen ei kuitenkaan ollut minun kirjani. Se oli ikään kuin liian eleetön, tapahtumaton. Reijan kuolema jäi sivuosaan. Ja toisaalta taas tuntui, ettei mitään teemoista käsitelty ihan kunnolla, mihin rahkeet kyllä olisivat antaneet myöten. Nyt oli otettu enemmän säväys sieltä, toinen täältä.

Suosittelen kumminkin Sisimmäistä, mikäli edellä mainintut teemat kiinnostavat. Yhdistelmä on kiinnostava ja harvoin kirjallisuudessa nähty.