24. syyskuuta 2015

Helena Waris & Janne Nykänen: Entropia (2015)

Kustantamo: Aarni
Sivumäärä: 232
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Entropia on Helena Wariksen ja hänen puolisonsa Janne Nykäsen ensimmäinen yhteisromaani. Haastattelin vähän Helenaa ja Jannea tästä, joten romaanin taustoista voit käydä lukemassa (turvallisesti spoilaantumatta!) Suomi lukee -sivustolla. Vaikka en minä tässä arviossanikaan paljastuksia kirjasta juuri tee. Entropian jännite kulkee ihan muun kuin juonen varassa.

Eletään Mustan Tiistain jälkeistä aikaa. Sähkönjakelu on kovin rajallista, ja kahtiajako kaupungin ja maaseudun välillä on rajua. Julkisia liikenneyhteyksiä on kovin vähän eikä postikaan todella kulje joka päivä maalla. Pienet sirut ihon alla tägäävät ihmisen mukavasti siellä missä hän liikkuu ja näin kaveritkin (ja virkavalta...) ovat aina selvillä missä kukin liikkuu.

Marina on kaupunkilainen seurapiiritoimittaja Headlightsilla, Hedarilla siis. Hänellä on käsissään iso juttu, kaikkea muuta kuin seurapiirijuorua. Isoa, vakavaa, politiikkaa. Mutta sitten jokin menee pieleen ja Marina löytää itsensä maaseudun pimeydestä. Eikä apua ole juuri tarjolla, paitsi joku säälittävä vanhapoika Jon piskeineen. Selviä nyt siinä sitten yksinkertaisen jyväjemmarin kanssa, kun henki on kyseessä...

Ihan ensimmäiseksi minulle tuli Entropiasta mieleen Cormac McCarthyn Tie. Molemmat ovat dystopioita, mutta juoni on erilainen. Lähestymistavassa on jotakin samaa; surullista, toteavaa, selittämätöntä ja toivotonta.

Jännite Marinan ja Jonin välillä on huikea. Lukija saa tietää kummastakin enemmän kuin he toisistaan, mutta silti liian vähän. Salaisuudet aukeavat hiljalleen, pienin vihjein. Samoin ympärillä oleva maailma.
Hiukan puolivälin jälkeen harmikseni jännite katoaa ja pakka hajoaa. Vaikka kirja on lyhyt, sitä miettii, että mihin tämä nyt vielä menee. Tarinaa sinänsä ei ole varsinaisesti venytetty millään turhilla lätinöillä tai toisteisuudella, mutta loppupää on vähän kuin toimintaleffan päättymättömät lopputaistelut.

Haastattelussa Helena toivoi, ettei lukija huomaisi eroa, mitkä ovat Jannen kirjoittamia ja mitkä hänen, vaan että kieli olisi yhtenevää. On se. Minä en huomannut mitään eroa. Jon ja Marina puhuvat hieman eri tyyliin, mutta se taas on hahmo-ominaisuus eikä kirjoittajaominaisuus.
Kielessä kuitenkin vähän hämäsi virastojen ja Pääkaupungin kirjoittaminen isolla alkukirjaimella. Ratkaisu on selvästi tarkoituksellinen, mutta sen pointti ei käynyt selväksi, kun perinteisesti suomessa virastot kirjoitetaan pienellä. Ehkä tarkoitus oli korostaa byrokratian valtaa?
Myös vitsien (esim. tuo Hedari) alleviivaaminen vähän harmitti.

Entropia on viihdettä. Ja hyvää sellaista. Viiltävimmin tämä puree jotenkin juuri nyt. Tuntuu todella siltä, että Entropian tarjoamaa maailmaa ollaan tekemässä todeksi. Siksikin Entropia on hyvää scifiä, se on yhteiskunnallisesti kantaaottava, mutta jättää arvottamisen lukijalle. Jatkoa siis odotellessa. Kuulin näes huhuja sellaisesta...

18. syyskuuta 2015

Siri Pettersen: Odininlapsi (2013 / 2015)

Odinsbarn
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 614
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Nyt kuulkaa Norjasta kajahtaa! Siri Pettersen aloittaa Korpinkehät-sarjan vahvasti. Kerron ensin mitä minä odotin.

Odotin tarinaa nuoresta tytöstä, joka onkin outo hyyppä ympäristössään. Hän rakastuu tietysti normaaliin poikaan ja sitten saamme seurata 20 kirjan verran tätä riipaisevaa juupas-eipäs rakkaustarinaa. Välissä tapaamme seksikkäitä viikinkejä, mystisiä tietäjiä ja reheviä majatalonemäntiä.

Odininlapsi vastasi osin näihin odotuksiin. Mutta ei lainkaan huonolla ja "tää on jo niin nähty" -asenteella.
Hirka on tosiaan nuori tyttö, joka poikkeaa muusta väestä. Hän on hännätön, susi vei hännän Hirkan ollessa vauva. Niin hänelle isä on kertonut.
Hännättömyys on kuitenkin ihan jotain muuta kuin vain yhden ruumiinosan puuttumista. Hirkalle selviää hiljalleen, mitä se todella tarkoittaa. Ja miten Rime, Nuorukainen, suhtautuu asiaan...

Kaikkein eniten Odininlapsi ihastutti selittämättömyydellään! Pettersen ei tarjoa rautalankaa lukijalleen yhtään. Jos et pysy kärryillä, niin se on voivoi. Tarina kulkee ja mukana on pysyttävä. Oli ihanaa lukea tarinaa Hirkan ja Rimen kautta, joille maailma on tuttu ja sen asiat itsestäänselvyyksiä. Olisi ollut hullua, jos jokaista heille tavallista asiaa alettaisiin selvittää lukijaa varten. Kyllä ne sieltä aukenivat muutenkin. Hitaasti, mutta varmasti.

Hirka on topakka nuori nainen. Minulle tuli hänestä mieleen Ilkka Auerin Lumen ja jään maa -sarjan Nonna – ei varsinaisesti sukupuoleton eikä sukupuoltaan häpeävä, mutta ei nyt erityisesti sukupuoltaan esiin nostavakaan.
Rime ei ollut seksikäs viikinki (ehkä niitä tulee vielä?), mutta mielenkiintoinen nuori mies. Vähän jalon sankarin yritelmää hänessä oli, mutta se kuitattakoon Rimen nuoruudella ja naiviudella. Kyllä hänestä vielä särmää hioutuu.

Eniten minua kiehtoi kuitenkin muutama sivuhenkilö. Korpinkouluttaja Ramoja, jolla taatusti on vielä oma tarinansa kerrottavanaan. Rimen äidinäiti Ilume, jonka rinnalla Eddingsin Belgarionin taruista tuttu Polgara on lempeä piikatyttönen. Ja Urd, tarinan mulkqvist. Urdissa on jotain outoa myös. Hän on tässä vaiheessa tarinaa ehkä hiukan turhan mustavalkoinen ja typerä pahis, mutta kehittymisen mahdollisuuksia on.

Kerronallisesti Odininlasta olisi voinut tiivistää alusta. Ensimmäiset 300 sivua kannattaa sinnitellä, sillä sitten alkaa tapahtua niin että rytinä käy!
Magia oli toteutettu myös kiinnostavasti. En oikein vieläkään ymmärrä sen toimintaa, mutta se aukenee ehkä tarinan mukana myöhemmin jokun muun hahmon kautta. Magiasta puhuminen syleilynä oli kuitenkin vinkeä lähestymistapa.

Kokonaisuudessaan Odininlapsi on kiinnostava, omaperäinen ja haastava fantasiatarina. Poikkeaa edukseen joukosta pohjoismaisella otteellaan. Tätä kelpaa esitellä maailmalla. Odininlapsi sopinee yläkoululaisesta ihan aikuislukijoihin saakka, mutta vaatii kyllä kokeneen lukijan yleisökseen (toisin kuin fantasiatarinat yleensä).
Seuraavia osia odottellessa!

Odininlapsen ovat kehuneet myös:
Mustemaailmani
Notko, se lukeva peikko
Eniten minua kiinnostaa tie

Korpinkehät -sarja:
Odininlapsi
Mätä
Mahti

10. syyskuuta 2015

Cherie Priest: Boneshaker (2009)

Kustantamo: Tor Books
Sivumäärä: 416
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Tästä se englanniksi lukeminen taas lähtee. Harjoitusta, harjoitusta! En ole niitä kaikkein kielitaitoisempia tyyppejä edes englannin suhteen, joten näissä jutuissa jätän aika pitkälle arvostelematta teoksen kieltä. Minulla ei kerta kaikkiaan riitä osaaminen sellaisiin nyanssien erottamisiin, kuten äidinkielelläni lukiessa.
Tämä on toki myös etu siinä mielessä, että tämä vapauttaa vapaa-ajanlukemistani. En pysty lukemaan näitä työmoodissani, joten ei auta muu kuin antaa tarinan viedä mennessään.

Boneshaker tarttui ostoskoriini Kobon nettikirjakaupasta (pelottavan kätevä tapa ostaa kirjoja...) ystävän suositusten innoittamana. Teos on myös voittanut arvostetun Hugo-palkinnon vuonna 2010.
Kuten kansikuvasta voi jo arvata, liikutaan vahvasti steampunkin genressä.
Boneshaker avaa The Clockwork Century -sarjan, jossa on jo ainakin kuusi osaa. Luultavimmin luen näitä seuraaviakin osia kunhan joudan.

Tarina sijoittuu 1800-luvun Seattleen. Taustalla jyllää Amerikan sisällissota, mutta se on Briarin murheista pienin. Hän leskeytyi 16 vuotta aiemmin kaivoskone Boneshakerin räjähtäessä. Sen jälkeen kaupunkiin levisi vaarallista kaasua ja osa kaupungista muuttui asuinkelvottomaksi – melkein.
Briarin poika, Zeke, päättää lähteä selvittämään omaa historiaansa. Äiti-Briar kun ei paljoa kerro. Zeken matka suuntautuu tietysti kohti kaupungin asuinkelvontonta osaa, mutta Zeke ei olekaan siellä yksin...
Briar ei jää toimettomaksi. Säpäkkä nainen ei jää poikansa perään kyynelehtimään, vaan aikoo etsiä Zeken käsiinsä. Matkalla hänenkin tielleen sattuu jos jonkinlaista porukkaa; kädetön nainen, zombeja ja salaperäinen tohtori Minnericht.

Zeken ja Briarin hahmot olivat onnistuneita. Pidin äidin ja pojan suhteesta, joka ei ollut vallan mutkaton. Zeke oli mielestäni uskottava teini-ikäinen; kapinallinen, itsepäinen, hiukan hölmö ja tiukassa paikassa hätääntynyt ja tosi tiukassa paikassa toimintakykyinen nuorimies. Briar taas edusti ei-niin-perinteistä äitihahmoa, mutta saattaa olla, että 1800-luvulla työläisväen keskuudessa Briarin tyyppinen äiti olisi ihan tavallinen; ei niin hienosteleva, paikoin ronski, toimelias, ei hössöttävä ja tietysti lastaan rakastava nainen.
Sivuhenkilöistä olisi ollut kiva saada vähän enemmänkin irti, mutta toki osasyynä voi olla oma kielitaitoni.

Boneshaker oli varsin viihdyttävä tarina, jota tosin olisi voinut tiivistää reilustikin. Paikka paikoin oli minun makuuni liikaa vatulointia; mihin mennä, mitä tehdä, voivoi, mitä olisi pitänyt tehdä jne.
Ei siis tajunnanräjäyttävää steampunkia, mutta sellainen ihan perus-okei.

The Clockwork Century:
Boneshaker
Clementine
Dreadnought
Ganymede
The Inexplicables
Fiddlehead

1. syyskuuta 2015

Kirja on vain esine. Onhan?

"Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä", sanoi Jäyhä Jököttäjä Aku Ankalle.
Morren maailmassa eletään nyt myös kovia aikoja.

Tänä kesänä miehelleni puhkesi kemikaaliyliherkkyys (voidaan tuntea myös nimellä tuoksuyliherkkyys). Todella monet teolliset kemikaalihajut aiheuttavat hänelle oireita huimauksesta hengenahdistukseen ja päänsärystä pahoinvointiin. Hiuslakat, lähes kaikki parfyymit, teolliset pesuaineet ja puhdistusaineet, pakokaasu, bensa, tekstiilien käsittelyaineet... ja valitettavasti yhtenä pahimpana on joukossa painomuste.


Olemme aina olleet ylpeitä kotikirjastostamme. Kirjat tekevät kodin. Lukeminen on meille molemmille rakas harrastus, minulle olennainen osa ammattiani. Voin käsi sydämellä sanoa, että meillä on aina luettu enemmän kuin vaikkapa katsottu televisiota.
Kirjoja on kertynyt meille noin 1 500 kappaleen verran. Joistakin se on paljon, joistakin vähän ja joistakin sopivasti.

Tilanne on vaatinut meiltä kaikilta paljon ja tuonut arkeen monta uutta haastetta. Jokainen tänä päivänä varmasti tietää, että kemikaaleja käytetään paljon. Mutta sen tajuaminen näin konkreettisella tavalla on ollut todella yllättävää, rasittavaa ja elämää hankaloittavaa – varsinkin näin aluksi.

Tunnustan avoimesti, että kun lauantaina tyhjensin kirjahyllyäni, itkin. Hoin itselleni, että kirja on vain esine – tarina on se tärkein. Ei se muoto. Olen toki sitä mieltä, mutta silti minusta tuntui, että olen siivonnut nyt jotain oleellista itsestäni.





Kirjat ovat nyt autotallissa. Seinää vasten oleva leveämpi pino on se pino, josta emme haluaisi luopua. Elätämme toivoa, että tilanne tasaantuisi ja löytäisimme jonkinlaisen ratkaisun. Olemme pohtineet kirjahyllyyn ovia, liukuovia ynnä muita ratkaisuja – ilmatiiviys on aika olennaista.

Keskellä oleva pino on lähtevien pino. Jotta jokin järkevä ja edes jossakin määrin myös budjettiimme sopiva ratkaisu löytyisi, on kirjojen määrää vähennettävä. Lähtevien pino ei ole riittävästi, mutta se on nyt alku. Osan kirjoista myyn, osa lahjoitetaan sukulaisille ym. läheisille, osan toivoimme voimamme lahjoittaa jonnekin, jossa niistä on iloa.

Morren maailmassa tämä näkyy siten, että jatkossa bloggaan paljon siitä, mitä pystyn lukemaan sähköisessä muodossa. Ja kehitykselle ja tekniikalle kiitos ja ylistys! Onneksi sähkökirjamaailma on jatkuvasti kehittymässä yhä parempaan suuntaan. Valikoimat laajenevat ja jospa hinnatkin tasaantuisivat.
En enää vastaanota arvostelukappaleita paperisessa muodossa, vaan pyydän ne mahdollisuuksien mukaan sähköisenä.
Tulen lukemaan enemmän myös englanniksi – yksi kirja odottaakin jo bloggaustaan. Nyt vain on aika ja voimat olleet kortilla tämän suhteen.

Työhöni kustannustoimittajana tämä ei juurikaan vaikuta. Lähes kaikki hoituu sähköisesti ja ainakaan tässä vaiheessa printattu paperi ei aiheuta miehelleni oireita.

Kirjoista luopuminen teki kipeämpää kuin hiuksista luopuminen. Nimittäin hiusten värjääminen ei myöskään tule enää tässä taloudessa kyseeseen.


Niinpä ainakin tämän kirjasyksyn ajan minut tunnistaa astetta vähähiuksisemmasta lookista. Olen tähän kyllä oikein tyytyväinen ja saatanpa viihtyä tässä pidempäänkin. On kuulkaa sen verran helppohoitoinen!

Mutta tällaista siis Morrelaan tänä syksynä. Kirjat elävät aina.