20. elokuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä (2015)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 200
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tämä tarina kertoo siitä, mitä voi tapahtua, kun Rikospoliisi harrastaa vapaa-aikanaan kuorolaulua. Kuinka ihmisellä on tarve avautua. On Suntio, on Parturikampaaja ja tämän Mies. Kun henki ei kulje, pitää tehdä henkireikä.

Kari Hotakainen tykittää jälleen tutulla tyylillä. Terävästi, mutta ei ilkeästi. Siten, että sydämessä tuntuu makea kipu, niin että tekee oikein eetvarttia. Henkireikä on jälleen niitä romaaneja, joista voisi poimia kymmeniä sitaatteja.

Tiedämme ihmisestä paljon, emmekä mitään. Mikä on ihmisen lopullinen luonne?
Luonne on se, mikä jää jäljelle kun riisutaan vaatteet, asunto, perhe, työ ja maine ympäriltä. Jää se ydin. Ydinmehu. Kun ihmistä oikein tiristää, ottaa siitä mehut, kyllä se luonne sieltä esiin tulee. Halkaise sitruuna, purista puolikasta nyrkissäsi, käteen jää sitkoisa mytty. Se on se luonne.
(s. 16)

Tarinaa kertoo Rikospoliisi. Jutussa lähes kaikki henkilöt jäävät nimettömiksi, mutta se on tässä oikein oivallinen tehokeino. Nimettömyys tekee sen, että henkilöt voisivat olla kuka tahansa meistä. Ketään on vaikea tuomita, kaikki on oikeastaan inhimmillisen kauhistuttavaa.
Jännite on huikea ja se kantaa aivan viimeiselle sivulle saakka. Hotakainen pyörittää taiturimaisesti yhtä päätarinaa, mutta viljelee sivuun monta pientä juttua. On kerrassaan hämmästyttävää, miten kaksi lähes alastonta miestä (kaulassaan vain kravatit) löytyvät suljetusta maakellarista. Miten se tapahtui? Sen kertoo Pappi.

Pahoitteluni ympäripyöreästä salaperäisyydestä. En vain haluaisi kertoa juonesta tämän enempää, koska nautin ainakin itse kovasti siitä, etten oikein tiennyt mitä kaikkea tässä vielä tapahtuukaan. Kyse on vihasta ja rakkaudesta – niin kuin aina hienoissa tragedioissa. Kuulostankohan turhan mahtipontiselta ja tulkitsevalta, jos sanon, että tässä jos missä kalskahti Shakespeare? Se on minusta uutta näin Hotakaisen tuotannossa.

Puolikkaan pisteen rokotan aivan hienoisesta jaarittelusta, josta en niin pitänyt ja joka teki paikoin turhan väljähtänyttä tunnelmaa muuten niin koukuttavassa ja hyvässä kerronnassa.

Suosittelen Henkireikää henkireiän tarpeessa oleville. Niille, jotka haluavat tietää, miten joku voi tehdä jotakin kauhistuttavaa rakkaimmalleen. Ja niille, jotka haluavat tietää missä kohtaa rakkaus muuttuu vihaksi.

16. elokuuta 2015

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 165
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kesäinen illuusioni on kirjabloggarikollegani Karoliina Timosen (Kirjava kammari) toinen teos. Esikoinen oli Aika mennyt palaa.

Kesäinen illuusioni kertoo Klarissasta, joka viettää kesää pienellä saarella, idyllisessä vuokrahuvilassa. Tarkoituksena olisi jatkaa romaanin tekoa, mutta ottaa myös vähän mietintäaikaa. Avioliitto Mikaelin kanssa on koetuksella, mutta toisaalta se tuo turvaa ja onhan lapsetkin – joskin teini-ikäiset jo.
Saarella on yksinäistä ja Klarissan on vaikea keskittyä. Huvilan pihapiirissä kasvaa mystinen puu, joka on vuokrantajarouvalle ja hänen suvulleen hyvin tärkeä. Klarissa suhtautuu siihen epäillen. Mutta sitten Variskallioon, naapurissa, alkaa tapahtua. Sinne muuttaa Olavi, vanhempi herrasmies. Klarissa ei ole enää yksin.

Myönnettävä on, että lähtökohta kuulostaa jo niin moneen otteeseen nähdyltä yksinäinen eroa tekevä nainen ajautuu vieraan miehen syliin, josta seuraa draamaa, mutta lopuksi happy end ja rauhaa ja rakkautta. Karoliina Timonen ei suinkaan päästä sen paremmin lukijaansa kuin romaanihenkilöitäkään niin helpolla. Tarinassa on paljon muutakin ja hienoinen vihvahde maagista realismia.

Kesäinen illuusioni lumoaa erityisesti kielellään. Jo aluksi aavistelin yhteyttä Juhani Ahon Papin tyttäreen ja Papin rouvaan, ja ilahduin, kun loppusanoissa kirjailija mainitsi juuri ne (muutaman muun lisäksi) inspiraationlähteinään. Timonen kunnioittaa hienosti esikuvaansa.
Täytin kannut, katsoin lähteen mustaan silmään. En katsonut kauan, pelkäsin mitä sieltä voisi nousta tai katsoa takaisin. Äkkiä oli niin hiljaista, että korvissa soi.
(s. 50)

Tunnelmointi ja kipinöinti etenkin Olavin ja Klarissan välillä on vaikuttavaa. Vinkeän lisänsä tuo Olavin poika Cédric. Hiukan kauhukirjallisuuden tunnelmaa tuo outo vanha mummeli Kaika.

Viihdyin Kesäisen illuusioni parissa hyvin ja pidän sitä keskimääräistä parempana romaanina. En kuitenkaan ihan hullaantunut tähän. Henkilöt, etenkin Klarissa, jäivät minulle vähän etäisiksi ja loppu oli vähän turhan hässäkkä.

Kansikuvasta (tekijä Anna Makkonen) on sanottava sen verran, että se on hieno, mutta ei minusta sovi tälle kirjalle ollenkaan. Kansikuvan perusteella odotin enemmän kepeää, jopa humoristista tarinaa.

Kesäisen illuusioni on lukenut monikin bloggaaja, muun muassa:
Kirjakaapin kummitus
Kirjamuistikirja
Lumiomena
Sinisen linnan kirjasto
Kirsin Book Club
Eniten minua kiinnostaa tie
Mustikkakummun Anna


12. elokuuta 2015

Shimo Suntila ja Juha Jyrkäs (toim.): Hei, rillumapunk! (2015)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat ja Aavetaajuus
Sivumäärä: 235
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

En tiedä, onko spefikenttä se, missä on alalajeja ihan loputtomasti. Toisia se jatkuva lokeroiminen ahdistaa, toisia helpottaa. Tässä on kuitenkin syntynyt taas uusi alalaji; rillumapunk. Se menee samaan sarjaan muidenkin punk-lajien kanssa ja ammentaa rillumarei-perinteestä. Ihastuttavaa on se, että tämä on niin aidon suomalainen ja pölhö juttu – kaikella rakkaudella toki.

Hei, rillumapunk! -novelliantologia sisältää 14 reipasta novellia:
O. E. Lönnberg: Peikonkulta
Boris Hurtta: Ainahan on maksettava, eikös juu?
Eero Korpinen: Jätkän kulta
Nina Korento: Nurjapuoli
J. S. Meresmaa: Pirunkeuhko
Jussi Katajala: Kultaa kalliimpaa
Toni Saarinen: Merkillisiä muistiinpanoja Markkinoilta (ontologinen matkakertomus Akatemialle)
Juha Jyrkäs: Tuopa tuoppi pirunkusta
Anu ja Eero Korpinen: Järvikylän Kaisa
Jukka Särkijärvi: Viljaviinaa
Jussi K. Niemelä: Tähtikalakukko
Kari Välimäki: Karhu ja savottalaiset
Juri Nummelin: Plätsis, sanoi Eemeli, plätsis!
Shimo Suntila: Norvajärven meteoriitti

Koko antologia oli varsin tasainen; hyvässä ja pahassa. Tämä on niitä inhottavuuksia, kun kokonaisuudessaan pitää kirjasta sanoa "se oli ihan okei". Se kertoo, ettei se erityisemmin säväyttänyt, mutta että huonompaakin on luettu.
En tiedä olenko lukenut tätä jotenkin aivan erityisen hatarapäisesti kesälomalla, mutta vain harva novelli jäi mieleeni. Ne toki hyvällä, joten sinänsä tästä on turha kaivaa erityisen huonoja novelleja. Ehkä tässä kiusasi eniten ahdas miljöö. Pääasiassa ollaan tukkilaisympäristössä ja niin novellit sekottuvat päässäni tasaiseksi, yhtenäiseksi massaksi, jossa tapahtuu kummia, ryypätään, soitetaan rillumareimusaa ja tanssitaan. Mietin, että eikö rillumahenkeä saa puhallettua kunnolla muualle? Toisiin galakseihin ja maailmoihin? Eri aikakausiin? Ehkä genre hakee vielä muotoaan.

Mutta haluanpas nyt silti kehua niitä mieleenjääneitä.
Nina Korennon Nurjapuoli erottui joukosta juuri poikkeavalla miljööllään. Jussi matkaa syntymäsaarelleen, joka liittyy jollakin tapaa hänen isänsä menneisyyteen. Saari on vain naisten asuttama eikä Jussikaan välttämättä ole turvassa. Jussin seikkailusta syntyy jotakin tuttua – ja rillumahenkeen sopivaa. Novellissa on uhkaava tunnelma ja hyvä jännite, sanoisin tätä kauhunovelliksi. Se on yksi kokoelman lyhimpiä, mutta Nurjapuolen ei tarvitse olla yhtään pidempi.

Anu ja Eero Korpisen Järvikylän Kaisa oli tarinoista hellyyttävin. Tukkimiehet Eetu ja Viljo löytävät Kososen katiskasta omituisen otuksen. Ruma se on, mutta päätetään jättää henkiin. Otus nouseekin arvoon arvaamattomaan...
Tässä oli mukavaa satuhenkeä, vaikka siinä sitä myöden onkin pieni opetus ja arvolatauma. Tarinassa on leppoisa ote ja erinomaiset henkilöt.

Kari Välimäen Karhu ja savottalaiset nauratti! Ihan taattua, absurdia ja nyrjähtäneen huumorin Välimäkeä. Tässä novellissa näkyi hyvin nimenomaan kirjoittajan oma ääni. Ilman nimeäkin tämän olisi tunnistanut Välimäen jutuksi, jos hänen tuotantoonsa on perehtynyt. Jos tämä kolahtaa, niin lukekaa muitakin Välimäen juttuja! Tässä tarinassa karhu pistää savottalaiset ojennukseen – mitäs metsämiehet tulivat hänen mailleen!

Shimo Suntilan Norvajärven meteoriitti on erittäin kovatasoinen novelli. Suntila kirjoittaa hyvin ja onnistuu sujahtamaan hienosti päähenkilönsä Sylvi Saariston nahkoihin. Sylvi on geologi, ja joutuu jatkuvasti vääntämään peistä sukupuolensa tähden. Suntilan novelli on feministinen, mutta ei alleviivaava. Tarina meteoriitin etsinnästä on etusijalla ja pitää hyvin yllä jännitetä. Tässä oli sopivasti annosteltu romantiikkaakin minun makuuni.

Käykääpäs vielä lukemassa Amman lukuhetken bloggaus Hei, rillumapunk! -antologiasta. Ammalla oli eri suosikit kuin minulla, joten päätelkäämme siitä, että tästä löytyy jokaiselle jotakin!