31. joulukuuta 2014

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 558 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Jussi Valtonen ei ehkä ole ollut Suomen kuuluisimpia kirjailijoita, mutta hän ei ollut minulle aivan tuntematonkaan – kiitos kirjablogien. Siipien kantamat oli taannoin melkoisessa blogisuosiossa ja minäkin sen tyytyväisenä luin.

He eivät tiedä mitä tekevät on vuoden 2014 Finlandia-voittaja. En etukäteen osannut edes arvella, että olisiko tämä niin hyvä vai ei. Mutta oli se. Ja ehdottomasti Finlandian arvonen. Sen verran osuvasti romaani viiltää. Ja lisäksi kerrankin on jotakin muuta kuin historiallista ja/tai suhdettamme Venäjään käsittelevä kirja.
Valtosen kirjassa puhutaankin Pohjois-Amerikasta. Virkistävää vaihtelua!

Amerikkalainen neurotieteilijä Joe päätyy Suomeen rakkauden perässä kultaisella 90-luvulla, keskellä lamaa. Rakkauden huumassa kaikki näyttää hyvältä ja Alina tulee hiukan yllättäen raskaaksi; syntyy Samuel.
Joe turhautuu lopulta Suomessa. Hän ei saa töitä, minkäänlaisia. Akateemisista töistä on turha unelmoidakaan, kun ei ole suhteita. Joe palaa Amerikkaan, mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää...

Kaikkein eniten yllätyin oikeastaan siitä, että tämä on kevyttä scifiä. Kevyellä en tarkoita nyt viihteellistä keveyttä, vaan sitä, että scifiyden kosketus on tässä niin kevyt, että sitä ei edes välttämättä huomaa. Osa tapahtumista tapahtuu tulevaisuudessa ja keskeisessä osassa on laite, iAm, jota ei (vielä) ole olemassa, mutta joka tuntuu pelottavan mahdolliselta. Arvostan scifissä aina yhteiskuntakriittistä otetta, ja tässä sitä totisesti on. Valtonen ei sorru kuitenkaan minkäänlaiseen moralisointiin. Hän ei saarnaa, vaan näyttää.

Suosittelen tätä erityisesti jokaiselle sosiaalisen median käyttäjälle, ja niille, jotka pohtivat sosiaalisen median merkitystä lähipiirissään (vanhemmat, lapset ym.). On helppoa tuomita se "jatkuvasti netissä roikkuva" teini, mutta Valtonen onnistuu näyttämään tarinan toisen puolen – ja sekin tavallaan ihan vain lyhyenä sivuaiheena.

Sosiaalisessa mediassa on muuten hyvin nähtävissä tämäkin ilmiö:
[Joe on kuullut illanistujaisissa holokaustivitsin, Joe on juutalainen]
Oikeastaan, Joe tajusi upotessaan Aleksandran hiljaiseen, lohduttavaan myötätuntoon, se mikä hän oli itse asiassa loukannut oli se, että nainen oli vitsinsä jälkeen – joka lopulta oli tietysti vain mauton, huono vitsi, jota ei kannattanut ottaa henkilökohtaisesti – yrittänyt pelastaa tilannetta sananvapaudella. Nainen oli tietysti nähnyt Stefanin hämmentyneen ilmeen, kuullut kaikkien hiljenneen ja tajunnut varmasti itsekin sanoneensa jotakin sopimatonta.
Sananvapaudella?
Että sananvapaus olisi uhattuna, jos otti toiset huomioon? Että toisten juuria ei voinut sananvapauden takia kunnioittaa? Että oli tärkeää loukata toisia periaatteen vuoksi – näyttääkseen, että näinkin oli laillista sanoa?
Aaarrgghh! Nimenomaan näin! Monen monta kertaa näkee keskustelupalstoilla, Facebookissa ja blogeissa melkoisen uskomatonta kommenttia ja ne sitten perustellaan sananvapaudella.

Joen kautta nähdään Suomi ja suomalaiset amerikkalaisten silmin. Ei niin hyvää, jos ei jotain pahaakin.
Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä jalkapallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät, mihin sellainen kehitys johtaisi.
Auts. Ja me naureskelemme amerikkalaisten markkinaorjuudelle.
Mutta oltuaan Suomessa jonkin aikaa hän oli alkanut kiinnittää yhteen asiaan huomiota: rikoksia eivät Suomessa tehneet rikolliset vaan suomalaiset ja ulkomaalaiset. Rikostentekijät eivät olleet vähäosaisia, epätoivoisia, ahneita tai harkitsemattomia eivätkä huonommat olosuhteet altistaneet heitä monenlaisille riskeille, vaan myös rikoksille ja väkivallalle. Rikostentekijät eivät kuuluneet heikompiin sosioekonomisiin ryhmiin – kuten tilastollisesti aina, koko maailmassa – vaan meihin tai niihin.
Niin... Miksi on tärkeää uutisoida, että mitä kansalaisuutta rikollinen edustaa? En tiedä.

Otin ylös lukuisia sitaatteja, mutta nämä riittäköön tähän. Valtosella on paljon asiaa ja paljon hyvää asiaa. Tämä romaani tulee lukea ajatuksella.

Sen verran kuitenkin jupisen, että loppua kohden romaanin rakenne vähän hajosi. En tahtonut enää lainkaan pysyä kärryillä ja tekstissä alkoi olla jo tahallisen kikkailun makua vähän liiaksikin. Ehkä loppu aukeaa paremmin toisella (kolmannella, neljännellä...) lukukerralla.

He eivät tiedä mitä tekevät on hieno romaani. Luin tämän e-kirjana, mutta hankin tämän pikimmiten hyllyyni myös paperiversiona. Koska se on sen arvoinen.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

20. joulukuuta 2014

Juri Nummelin (toim.): Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä (2014)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 163
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Ihan ensiksi on pakko ihastella tätä superhienoa kantta, jonka on tehnyt Jouko Ruokosenmäki. Kansikuva on ehdottomasti tämän julkaisuvuoden parhaimmistoa ja tyylikkyydessään se kilpailee samassa sarjassa kuin huippuhieno Kalmantanssin kansi. Liekö sattumaa, että olen ihastunut pääkalloaiheeseen?

Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä pitää sisällään seuraavat novellit:
Jussi Katajala: Luurankomies
Samuli Antila: Aavikon hopea
Anne Leinonen: Hyvä päivä tappaa Mama-Joe
Jani Kangas: Paholaisen kalliot
Sami Myllymäki: Tuhannen luodin mies
Markus Harju: Petojen sukua
Juha Jyrkäs: Maajumala
Vesa Sisättö: Kaksi kirjettä Texiltä
Shimo Suntila: Verinaamio

Lopussa on vielä Juri Nummelinin katsaus Kauhun ja länkkäreiden liitto.

Antologian kirjoittajat ovat kotimaisen spefin kärkikaartia ja niinpä lopputulokselta osaa odottaa tasaista laatua. Ja sitä myös sai. Ehkä liiankin tasaista, sillä mikään novelleista ei loistanut erityisen kirkkaana muihin verrattuna, mutta ei myöskään ollut erityisen huono muihin verrattuna.

Jussi Katajalan Luurankomies tekee vahvan avauksen. Jaakoppi ja Robert saapuvat outoon, hylätyn oloiseen kylään, jossa luurankomies hallitsee kuolemanvakavalla otteella. Erinomaisen viihdyttävä.

Samuli Antilan Aavikon hopeasta voi jo nimestä vähän päätellä mistä on kyse. Päähenkilö Juho Helapää löytää autioituneesta kylästä loukkaantuneen miehen. Yöllä kylässä tapahtuu kummia. Tässä novellissa Juhon murteellinen puhe oli aivan erityisen onnistunut ja loi omanlaistaan tunnelmaa.

Anne Leinosen Hyvä päivä tappaa Mama-Joe viehätti ensinnäkin nimellään ja toiseksi vahvalla naisnäkökulmallaan. Äitiyttä on monenlaista... Ehkäpä antologian omaperäisin novelli, vaikka ei Leinosen parhaita.

Jani Kankaan Paholaisen kalliot sisältää uskonnollisia mausteita ja ripauksen romantiikkaa. Kannattaa vähän miettiä mitä palvoo...

Sami Myllymäen Tuhannen luodin mies  on alunperin julkaistu Ruudinsavu-lehdessä vuonna 2003. Tämä vaikutti alkuun suosikiltani, mutta täytyy myöntää, että novellin lopetus ei oikein avautunut.

Markus Harjun Petojen sukua oli jännittävä! Ja taisi olla antologian raa'in, mutta oikein viihdyttävä silti. (En kuitenkaan pidä tätä tai muitakaan minään mässäilyjuttuina, kauhu on tässä antologiassa paljon tunnelmallisempi juttu. Voin huoletta antaa tämän 10-vuotiaalle pojalleni, joka on jo malttamattomana odottanut vuoroaan...)

Juha Jyrkkään Maajumala on kerta kaikkiaan kirjoittajansa oloinen novelli. Ei kukaan muu voi tällaista kirjoittaa kuin Jyrkäs. Ja sehän on aina hieno homma, että kirjoittajan oma ääni näkyy vahvasti aiheesta riippumatta.

Vesa Sisätön Kaksi kirjettä Texiltä sisälsi ylläreitä henkilötasolla, vaikka ei kai olisi pitänyt yllättyä. Jos on ihan pakko valita se paras, niin se oli kyllä tämä. Jännitystä piisasi loppuun asti, vaikka tosin vähän on jupistava siitä, ettei kirjemuoto minusta ollut ihan täysin toimiva ratkaisu. Siinä oli vähän samaa pulmaa kuin Kostovan romaanissa Historiantutkija.

Shimo Suntilan Verinaamio kertoo Tom Wheeleristä ja hänen vankinaan olevasta intiaanista. Wheelerilla on moraalinen pulma – ja verinen loppu. Olen tainnut Shuntilalta lukea pääasiassa scifiä, mutta hyvin sujuu länkkärikauhukin. Erinomaisen tasokas novelli.

Minua länkkäritarinat ovat aina jollain tapaa kiehtoneet, mutta olen kokenut sen maailman jotenkin liian miehiseksi viihtyäkseni niiden tarinoiden parissa. Lucky Lukea on tullut luettua ja katsottuakin, ja joitakin western-elokuviakin olen nähnyt. Kiinnostaisi lukea ehkä joku uudisraivaajatyyppinen, vähän romanttinenkin tarina Villistä lännestä. Saa suositella!

Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä on perushyvä, viihdyttävä novelliantologia. Ehkä tämä olisi pitänyt lukea vieläkin hitaammin, sillä ajoittain koin, että tarinat olivat turhan toisteisia keskenään. En tiedä paljonko Villi länsi -teema oikein antaa liikkumavaraa. On mainareita, intiaaneja, outoja/hylättyjä kyliä, sheriffejä, vankkureita ja yksinäisiä ratsastajia.
Mutta länkkäritarinoiden ystävälle tämä on ehdottoman suositeltava antologia!

edit: Tämän myötä Anne Leinonen siirtyi Kymppikerhoon!

19. joulukuuta 2014

Charlaine Harris: Sydänverellä (2013 / 2014)

Dead Ever After
Suomennos: Sari Kumpulainen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 366
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Sookie Stackhouse -sarja on saanut viimein päätöksen, elämälle kiitos. Tämä sarjan 13. osa on viimeinen – ja valitettavasti myös surkein. Ei pelkästään siksi, että sarja ei loppunut kuinka toivoin, vaan lähinnä siksi että... Noh... Aloitetaanpas alusta.
Jos et halua tietää, miten juttu päättyy, niin lopeta lukeminen tähän. Tulen tekemään kunnon juonipaljastuksia, jotta voin perustella kantani paremmin.

Mihin jäimmekään viimeksi? Niin. Sookie pelasti sarastimen avulla Samin hengen, josta Eric vetäisi herneet kylmään nenäänsä. Siitä huolimatta, että oli menossa naimisiin toisen vampyyrinaisen kanssa (olosuhteiden – ainakin näennäisestä – pakosta) ja suunnitteli Sookielle lähinnä mukavaa rakastajattaren osaa.
Mehän tiedämme, ettei Sookie Stackhouse moiseen suostuisi. Ei, vaikka kyseessä olisikin jumalainen Eric Northman. Ihailen sitä, että Sookie toiminnallaan osoittaa jatkuvasti itsenäisyyttään ja kunnioitusta omaa itseään kohtaan. Jos tällä sarjalla on opetus, niin se on nimenomaan se. Eihän Sookie virheetön ole ja kukapa ei olisi joskus ollut rakkaudesta sokea (okei, on sellaisiakin, mutta ei takerruta siihen). Ideana on kuitenkin itsekunnioituksen säilyttäminen eikä miehen edessä totaalinen lankeaminen, jossa oma minuus joutaa romukoppaan.

Sydänverellä keskittyy lähinnä siis vatuloimaan sitä, että mitä Sookielle ja Samille käy. Samalla tässä venytetyssä farssissa marssitetaan varmuuden vuoksi esiin vielä kerran kaikki Sookien aikaisemmat heilat, joita tietysti jokaista vanha suola janottaa enemmän tai vähemmän. Oikeasti, en olisi enää jaksanut.
Kulissina tässä on juoni, jossa Sookie koetetaan lavastaa syylliseksi murhaan. Sookien noitaystävän Amelian isä on näetsen pirun kiukkuinen siitä, että Sookie olikin ehtinyt käyttää hänen himoitsemaansa sarastinsa. Sen vuoksi isäpappa on valmis myymään sielunsa pirulle, jotta Sookielle saisi kärsiä nahoissaan. Ihan oikeasti hei... Oliko tökerö hätäjuoni vai tökerö hätäjuoni?
Ja epätoivoissaan Harris on vaihtanut vähän myös kerrontatyyliä. Tämä ei ole pelkästään Sookien minäkerrontaa, vaan ajoittain tässä on kaikkitietävä kertoja milloin mistäkin tilanteesta. Haiskahtaa petkuhuiputukselta.

Tiedän. Kuulostan kovalta ja kiukkuiselta. Olen vain niin pettynyt, niin pettynyt. Tämä sarja alkoi niin lupaavasti ja piristävästi. Muutama ensimmäinen osa oli ylivoimaisesti parasta kevyttä spefiviihdettä, jota olen aikoihin lukenut. Ja sitten tämä pilataan venyttämällä tarinaa 13 osaan (ja yhteen novellikokoelmaan), paisuttelemalla ylisten maailmaa ja Sookien ihastuttavaa ylivertaista houkuttelevuutta. Ei näin!

Suomennoksestakin on vähän jupistavaa. Joustohousut. Ihan oikeasti. Sookie laittaa ylleen joustohousut. Ja syö pitsaa. Kalle Päätalo olisi voinut kirjoittaa pitsoista, mutta ei 2010-luvulle, nuorille aikuisille suunnatun tekstin suomentaja. Ja kyllä puhutaan enemmän stretch-housuista (edelleenkin varsinkin tässä yhteydessä), kuin joustohousuista. Jälkimmäinen sopii paremmin asiatekstiin.

Puolikkaan pisteen annan huumorista, joka pitkästä aikaa taas toimi varsin hyvin ja pelasti edes vähän. Yksi kokonainen piste tulee ihan vain kunnioituksesta koko sarjaa kohtaan. Enempää ei heru, koska olen kiukkuinen kuin nälkäinen vampyyri.

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa
Verta sakeampaa
Veren perintö

Pahan veren valtakunta
Veren sitomat
Pedon veri
Samaa verta
Veren muisti
Veri kielellä
Sydänverellä

8. joulukuuta 2014

Isaac Asimov: Säätiö ja imperiumi (1952 / 2010)

Foundation and Empire
Suomennos: Tuulikki Lahti
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 284 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Ensi alkuun vähän koottuja selityksiä. Blogi on ollut hiljainen. Suorastaan hunningolla. En paljoa enää ehdi lukea vapaa-ajalla – pakko tunnustaa, ettei jaksakaan. Ja kun jaksaa ja on aikaa lukea, niin silloin luetaan eikä blogata.

Tämäkin on luettu jo joskus marraskuun puolella, mutta nyt vasta on sopiva sauma lykätä tästä bloggaus, jota en oikein edes bloggaukseksi kehtaisi kutsua. Tämä on ehkä jonkinlainen lyhyt mölähdys. Kuvakin meni pieleen. Siitä tuli tuollainen hassun venähtänyt.

Tämän jälkeen on vielä yksi luettu kirja bloggatavana. Kolme kirjaa on kesken, joista yksi varmaan loppuu tänään ja toinen ehkä huomenna. Mun varmaan pitäis palkata bloggaaja. Sellainen, joka poimisi kirjan herättämät ajatukset suoraan aivoistani vaikka sillä aikaa kun nukun.

Niin tai näin. Säätiö-sarjan toinen osa tuli luettua. Se ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin se ensimmäinen Säätiö. Oikeastaan tämä on varmaan jumittanut osin siksi, etten oikein tiedä mitä sanoa tästä. "Ihan kiva"? Tämä nimittäin on "ihan kiva".
Säätiötä vastaan ollaan hyökkäämässä. Ensin on uhkana kenraali Riose ja sitten salaperäinen Muuli. Mutta eihän Seldonin laskelma voi pettää?

Kun viimeksi jupisin naisnäkökulman puutteesta, niin nyt sekin vaiva korjaantui. Tässä on Bayta, naispäähenkilö. Hyvä hahmo. Jokseenkin ehkä sukupuolettoman oloinen, mutta niin tässä ovat kaikki hahmot. Ei machopullisteluja, eikä prinsessakohtauksia.

En tiedä sitten, miksi jäin hurmioitumatta. Ehkä uutuudenviehätys oli mennyt? Ehkä ajankohta tälle kirjalle oli väärä? Ehkä en muuten vain enää muista mitään, koska tästä on pitänyt blogata jo kauan... Tai ehkä tämä on vain peruskakkososa, vähän sellainen välinäytös. Pidin kyllä jiposta, joka liittyi Muuliin! En tietenkään voi paljastaa sitä sen tarkemmin, koska kirjan juju katoaa sitten ihan tyystin.

Mutta totta kai jatkan tämän parissa kunhan taas tästä joudan! Ainakin tämä Säätiö-trilogia tulee luettua.

Säätiö-sarja:
Säätiön alkusoitto
Kohti Säätiötä


Säätiö-trilogia:
Säätiö
Säätiö ja imperiumi
Toinen Säätiö



Säätiö veitsenterällä
Säätiö ja Maa