25. marraskuuta 2014

Milja Kaunisto: Kalmantanssi (2014)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 399
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Muistatteko vielä kuinka huijatuksi tunsin oloni Synnintekijän kanssa? Ilmeisesti tarvitsin hiukan toipumisaikaa, sillä sain Kalmantanssin luettua vasta nyt vaikka se on jo alkuvuodesta ilmestynyt. Kohtahan se tulee jo seuraavakin, Piispansormus ilmestyy tammikuussa 2015.

Heti alkuun on kehuttava kantta, joka on tämän kirjavuoden komeimpia ja ehdottomasti minun makuuni. Kannen on suunnitellut jälleen Tuomo Parikka.

Olavi Maununpoika jatkaa taas seikkailuaan 1400-luvun Suomessa ja sitten Ranskassa. Olavi-parka kiemurtelee kovissa tunnontuskissa. Hänhän kohteli Miraclea varsin kurjasti, ja nyt sitten katumusharjoitukset ovat ankaria. Hän saa Suomessa kirkkoherranviran, mutta möhlii senkin kanssa pahasti. Siinä vaiheessa onkin hyvä vetäytyä takaisin Pariisiin, Sorbonneen opiskeluja jatkamaan. Vaan suo siellä, vetelä täällä. Arkkipiispa Cauchonilla on jälleen suunnitelmia, ja niin Olavi päätyy kuulustelemaan noituudesta syytettyä Orleansin neitsyttä, Lorrainen neitoa, joka historiassa myös Jeanne d'Arcina tunnetaan...

Synnintekijän kohdalla jupisin maantiederipottelusta ja liiankin karuista kuvauksista. Nyt en nipota niistä. Enkä oikeastaan mistään muustakaan. Minusta Kalmantanssi on edeltäjäänsä parempi teos, vaikka edelleen vähän aina hämäännyn siitä, että aloitetaan jollakin muulla kuin Olavin tarinalla. Kesti taas vähän aikaa päästä kärryille Beatrixin kanssa, vaikka pidin hänen tarinastaan todella paljon.

Kaunistolla on ehkä vaikuttavin kuvailutyyli, mihin olen ikinä törmännyt. En tiedä johtuuko se hänen vahvasta lauluntekijätaustastaan vai mistä, mutta se totta vie toimii ja on uskottavaa. Tällä kertaa tyyli ei ollut aivan niin inhorealistinen, mutta ei tämä edelleenkään mitään höttöistä päiväunelmaakaan ole. Mikä hienointa, tyylinmuutos on onnistuttu perustelemaan Olavinkin kautta. Olavi näkee Pariisin nyt toisin.
"Munuaispataa, Olavi, haistan sipulin kanssa paistetut munuaiset. Ja viinissä uivan kynsilaukkamakkaran! Ja Luoja nähköön, valkovanukastakin on joku ihastuttava vaimo jossakin valmistamassa..."
Minulla oli itsellänikin nälkä, mutta tuntui röyhkeältä, ettei tuo priorinrahvattu osannut kiinnittää huomiotaan muuhun saapuessaam maailman ihmeellisimpään kaupunkiin. Päätin vaientaa kiittämättömän ja mässäilyn syntiin taipuvaisen matkakumppanini kerrasta.
"Haluatko tietää mitä minä haistan, Johannes? Et varmaankaan, mutta kerron sinulle silti. Minun nenääni turvottaa paskapaté ja kiduttaa kusikastike. Sitä korventavat sontapullat, jotka on valeltu höyryävällä virtsavinaigretilla. Ja jälkiruuaksi haistan mätämämmiä ja visvavanukasta!"
Johanneksen naama taipui pettyneille kurtuille, mutta ilokseni hän alkoi hetikohta kiinnittää huomiotaan Pariisiin ylvääseen ulkomuotoon, joka hohti viileässä alkutalven aamussa ja jota aurinko vielä jaksoi siunata. Keveä koillistuuli virvoitti suurkaupungin ilmaa eikä Pariisin helvetinmoinen ominaishaju tuntunut niin raskaalta kuin muistin.

(s. 123–124)


Tällä kertaa olin olevinani tosi ovela, ja olin varautunut matonkiskaisuun. Kehittelin päässäni villejä juonikuvioita Jeanne d'Arcista ja Olavista, mutta en taaskaan osannut arvata mihin Kaunisto tähtäsi. Piru vie, siinä on viekas kirjailija! Tällaiseenkin törmää harvemmin jännityskirjallisuuden ulkopuolella.

Blogissani en puhu politiikkaa enkä ota sinänsä kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Mutta sanonpahan vain sen, että Kalmantanssi (kuten edeltäjänsäkin) on ajankohtainen romaani, kun ajatellaan ihmistä ja hänen sukupuolista suuntautumistaan. Olavi Maununpojan kautta Kaunisto osaa hyvin kyseenalaistaa kaikki normit siitä, miten miehen tai naisen tulisi käyttäytyä. Tässä teoksessa pyritään osoittamaan se, että ihminen pitäisi nähdä ihmisenä eikä ensisijaisesti sukupuolensa kautta. Mitä tekemistä sillä on?!
Tarkkaan taustatyönsä tehneenä Kaunisto ei toki sorru anakronismeihin. Olavi Maununpoika on tasan niin keskiaikainen kun voi vain olettaa. Mutta tulee muistaa se, että kapinallisia, aikaansa nähden moderneja ihmisiä on aina ollut – ja tulee olemaan vastakin.

Ei tässä sitten muuta kuin Piispansormusta odottaen. Kalmantanssia suosittelen erityisesti Jeanne d'Arcista kiinnostuneille. Sarjaan tutustuminen kannattaa tosin aloittaa Synnintekijästä.

Kalmantanssi on luettu mm. seuraavissa kirjablogeissa:
Anna minun lukea enemmän
Kirsin kirjanurkka
Hemulin kirjahylly
Ullan Luetut kirjat
Oksan hyllyltä
Pihin naisen elämää
Kulttuuri kukoistaa

24. marraskuuta 2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2013 / 2014)

Shikisai o motamai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 240 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Haruki Murakami -hurahdukseni jatkuu vahvasti. Tällä kertaa lukemistoon valikoitui tuore teos Värittömän miehen vaellusvuodet, joka aiemmista suomeksi ilmestyneistä Murakamin teoksista poiketen on käännetty suoraan japanista. Tämä ei kuitenkaan ollut se syy, miksi tartuin kirjaan, vaan se että tässä seikkaillaan hiukan myös Suomessa. Ja ihanasti ei niinkään Helsingissä (vaikka Tsukuru siellä majoittuukin), vaan myös Hämeenlinnassa.

Tarina kertoo siis Tazaki Tsukurusta, miehestä, jolla ei ole omaa väriä. Värittömyys juontaa juurensa kouluaikaiseen, hyvin tiiviiseen viiden hengen ystäväporukkaan, jonka neljän jäsenen nimessä oli jokin väri – paitsi Tsukurun. Asia on painanut Tsukurua jo vuosia, etenkin sen jälkeen kun ryhmä ihan yhtäkkiä, vailla selitystä katkaisi välit Tsukuruun. Hänen kanssaan ei haluttu olla missään tekemisissä.
Tsukuru asuu Tokiossa ja suunnittelee rautateitä. Hän on tavallisen näköinen, harrastaa tavallisia asioita, syö tavallisesti... On kerta kaikkiaan tavallinen ja täydellisen väritön.
Sitten Tsukuru tapaa Saran, ihanan Saran. Mutta Saralla on vaatimus. Hän vaatii, että Tsukurun on selvitettävä menneisyytensä, joka on selvästi painolasti. Mitä tapahtui? Miksi erottamattomana pidetyn viisikon muut jäsenet halusivat katkaista noin vain välinsä Tsukuruun?
Ja siitä alkaa Tsukurun matka, joka vie hänet lopulta Suomeen saakka.

Olen aiemmin lukenut Murakamilta vain Kafka rannalla -teoksen, ja puoliksi odotin vähän samantyylistä, maagisrealistista otetta. Värittömän miehen vaellusvuodet ei kuitenkaan ole sellainen. Tämä on paljon jännittävämpi, tiiviimpi ja helpommin lähestyttävämpi. Ei silti parempi, mutta ei huonompikaan. Osoittaa vain hienosti sen, että Murakami hallitsee erilaisia tyylejä ja onnistuu silti kuulostamaan Murakamilta. Tästä kiitos kuuluu myös suomentajille.

Murakami kuvaa hienosti nuorten tiivistä ystävyyssuhdetta ja Tsukurun kokemusta siitä, miltä täydellinen välirikko tuntui. Minun ei tarvinnut juurikaan ihmetellä sitä, että miksi Tsukuru ei vain vaatinut selitystä. Torjumisen tunne oli kaikkien niiden vuosien jälkeen jotakin niin musertavaa, että oma sydänkin käpristyi kasaan ja vajosi mustaan mereen.
Ja se jännitys! Kuinka hiljalleen avautuikin kudelma siitä, mitä oli tapahtunut. Se säilyi ihan loppuun saakka, eikä voinut olla varma, että kuka teki mitä ja miksi.

Paria seikkaa jäin tässä hämmästelemään, oli Tsukurun ja Saran ikäeron alleviivaaminen. Sara on Tsukurua kaksi vuotta vanhempi, ja siitä tunnutaan tekevän iso numero. Onkohan tämä jokin kulttuuriero? Vaiko enemmän ikäpolviero? Kyllähän kai perinteisesti vähän hämmästellään, jos nainen on vanhempi kuin mies, mutta kaksi vuotta ei ole ikäero eikä mikään! Etenkään kun puhutaan kolmikymppisistä, aikuisista ihmisistä.

Toinen juttu on pizzeriakohtaus Suomessa:
Hienostelematon pizzeria oli miltei täynnä perheitä ja nuoria pareja. Opiskelijaporukoitakin siellä oli. Kaikilla oli olut- tai viinilasi kädessään. Moni tupakoi kursailematta.
Tunnustan pilkunviilaajuteni, mutta eihän Suomessa pizzeriassa saa tupakoida sisällä.

Mutta voin kyllä samastua oikein hyvin Suomessa asuvan Erin ajatuksiin:
"Talvi on hirveän pitkä tässä maassa", Eri sanoi järvelle katsellen. Hän vaikutti puhuvan jossakin kaukana olevalle itselleen. "Yöt ovat pitkiä, tuntuu etteivät ne lopu koskaan. Kaikki mahdollinen jäätyy kivikovaksi. Kevät ei tunnu tulevan koskaan. Siksi sitä tulee pohdittua kaikenlaista synkkää, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta sellaisia."

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet on haikeankaunis tarina. Suosittelen tätä erityisesti lukijalle, jolla on kokemusta vahvoista ystävyyssuhteista ja silti yksinäisyydestä. Lukijalle, joka kokee itsensä värittömäksi ja tavalliseksi. Lukijalle, joka tietää, millaista on saada vastauksia pelottaviin kysymyksiin.

Värittömän miehen vaellusvuodet on luettu mm. näissä kirjablogeissa:
Kannesta kanteen
Sinisen linnan kirjasto
Kulttuuri kukoistaa
Lumiomena
Kuuttaren lukupäiväkirja
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Booking it some more
Kirjakaapin kummitus
Lukutoukan kulttuuriblogi

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

17. marraskuuta 2014

Kalle Päätalo: Tammettu virta (1972)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 565 (e-kirja)
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Tällä kertaa pitikin turvautua sähköiseen versioon Iijoki-sarjan toisesta osasta. Lähestulkoon kaikki osat löytyy perinteisinä kirjoina, mutta Tammettu virta sattui puuttumaan. Sähköisessä versiossa on kyllä eittämättä se hyvä puoli, että lukulaite vie huomattavasti vähemmän tilaa kuin kaikki 26 paksua pumaskaa.

Viihdyin Tammetun virran parissa pikkiriikkisen paremmin kuin ensimmäisen osan, Huonemiehen pojan, kanssa. Kalle-poika on taas kasvanut ja lienee tässä osassa suunnilleen 10–12-vuotias. Sanonpahan vaan, että vuosiluvut lukujen nimissä tai edes joskus tekstiin ripoteltaessa helpottaisivat huomattavasti ajankulun seuraamista.

Tätä osaa lukiessani tuli monesti mieleen se, kuinka paljon nykynuorisosta valitetaan ja kuinka "ennen vanhaan vanhuksiakin kunnioitettiin" jne. Hohhoh! Kyllä melkoisen julmilta tuntuivat Kallen ja kavereiden koirankujeet iäkkäämpiä ihmisiä kohtaan. Sokeaa ukkia johdatellaan tahallaan ties mihin ja muutakin kiusaa tehdään. Edes ilmeisesti lähiomaisuus ei vaikuttanut asiaan. Kyllähän Kalle myöhemmin katuu ja häpeää, mutta pahalta tuntui lukijastakin. Että kyllä sitä on osattu ennenkin...

Jälleen koin mielenkiintoisimmiksi henkilöiksi muut kuin Kallen itsensä. Räävitön Hiltu-Jakki on ihan suosikkini! Ilman häntä olisi tukkilaiskuvaukset olleet paljon puuduttavampia. Jakki tuo mukavasti väriä ja kaverilla on selvästi itsetunto ollut kohdillaan. Mitä siitä, vaikka olikin vähän paha suustaan.
Hoikkalan Kallen koulunkäynnin kohtalo kosketti aivan erityisen paljon. Ei auttanut, vaikka koulun johtokuntakin kävi Kallen isää taivuttelemassa. Kun isä väitti Kallen työpanosta tarvittavan, niin ei siihen mikään auttanut. Kallen koulu jäi ja sinne jäi opiskelijahaaveetkin. Iloitsen siitä, että tänä päivänä vanhempien mielivalta ei tuhoa kenenkään opintoja lopullisesti.

Miehekkyys ja mieheksi kasvamisen teema nousee myös esiin Tammetussa virrassa. Kallen Herkko-isällä on näistä(kin) asioista vankat mielipiteet. "Terviisipojat" ovat erittäin epämiehekkäitä hamesankareita. Että mokomat vain lähettelevät ja välittävät terveisiä kyläilleessään. Tällainen mielipide jaksaa ihmetyttää 2000-lukulaista. Mitä ihmeen naismaista on sanoa, että naapurin Ville lähetti terveisiä?!
Tunnelmointi on myös erittäin epämiehekästä:
Vielä toisen rikkeen miehekkyyttä vastaan setä-Jussi teki vähää ennen kun tultiin Kallioniemen rantaan. Hän punoi ensin kasvojaan joka puolelle ja sanoi päälle: – Tämä Jokijärvi on yhtä kommea kun ennenhi näin tyynenä poutapäivänä... Tuo Villinsaarihi... sen sannikkorinteessä sitä ihan pikkupenskona variksensaappaita hauvvottiin.
Myös isän miehekkyys tuntui sietävän sinä päivänä hempeilyjä, koska sanoi näävelinlatvojaan pureskellen: – Siinä Villinsaaren rinnassa tarkeni poutapäivinä avojalon... Ja onhan tämä sievä järvi tyynellä...
Kyllä on epämiehekästä!

Näiden takia sitä kaiketi jaksaa vielä ainakin yhden osan Iijoki-sarjaa lukea. Ei minua niinkään Kallen tarina kiinnosta, vaan enemmän tuo aikalaiskuvaus arvoineen ja asenteineen. Päätalo ei juuri juttujaan kaunistele, enkä ole aistivinani liioittelunkaan makua. Sitä on aina pakko arvostaa, kun kerran omaelämäkertaa tehdään.

Iijoki-sarja:
Huonemiehen poika
Tammettu virta

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

12. marraskuuta 2014

Isaac Asimov: Säätiö (1951 / 1976)

Foundation
Suomennos: Tuulikki Lahti
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 253
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Taannoin Osuuskumman väki laati sadan parhaan spefikirjan listan. Lista löytyy mm. täältä blogistani tästä. Kovin aktiivisesti en ole tullut tätä haastettani edistäneeksi, mutta vähän kerrassaan. Nyt oli vuorossa Säätiö.

Isaac Asimov lienee modernin tieteiskirjallisuuden tunnetuimpia nimiä. Säätiö on niin ikään klassikko ja muodostaa oman sarjansa. Ja sen verran tulin hurahtaneeksi, että seuraavat osat luen varmasti kunhan tästä taas joudan.

Säätiö on itse asiassa viiden erillisen tarinan muodostama kronologinen kokonaisuus. Eletään kaukana, kaukana tulevaisuudessa. Niin kaukana, että ihmiset ovat unohtaneet mistä lajimme onkaan peräisin. Psykohistorioitsija Hari Sheldon ennustaa nykyisen imperiumin tuhoa. Hän on päässyt tulokseen matemaattisella tarkkuudella. Sitä varten hän on kokoamassa Säätiötä, joka kirjaisi muistiin kaiken mahdollisen tiedon, ensyklopedian, jotta ei tarvitsisi aloittaa ihan nollasta tuhon saavuttua.
Keisarikunta ei ole lainkaan ihastunut tällaisesta ennustajasta, joka lietsoo vain paniikkia ja suorastaan uhkaa rauhaa. Sheldon on saanut kannattajia, joten hänen teloittamisensa vain pahentaisi asioita (tämänkin Sheldon on ennustanut – matemaattisella tarkkuudella). Niinpä hänet ajetaan kannattajineen maanpakoon Terminus-nimiselle planeetalle, jossa voi häärätä omiansa.

Säätiö kertoo näistä vuosista, vuosikymmenistä Terminuksella. Sheldonin ennustukset pitävät paikkansa, ja ovat aika uskottavasti selitettyjäkin. Vaikka höpötän tässä nyt matemaattisista tarkkuuksista, ei tämä suinkaan ole matematiikkajargonia, vaan ihanan kutkuttavaa poliittista kieroilua. Tästä äidyn aina hämmästelemään sitä, miksi jaksan innostua spefimaailman poliittisista kiemuroista, mutta katseeni lasittuu heti, jos pitäisi lukea meidän oikeasta, realistisesta politiikasta. Ehkä oivallan tämän vielä joskus.

Viihdyin siis Säätiön parissa erinomaisesti. Minusta tämä on teos, joka on kestänyt aikaa suunnattoman hyvin. Moni asia ja kiemura on edelleen ajankohtainen. Etenkin viimeisessä tarinassa, Kaupparuhtinaissa, tuli mieleen nykyiset kaupankäynnin vapauksista peistä taitettavat seikat.

Kahta asiaa jäin kaipaamaan. Ensinnäkin naisten poissaolo pisti silmään. Tässä taisi olla yksi ainut nainen, jolle annettiin nimi, ja hänkin oli hyvin sivuroolissa ja vaimo-asemassa. Olkoonkin, että tämä on 1950-lukulaista kampetta, niin irvailin puoliskolleni, että mitenköhän nämä ihmiset lisääntyvät, kun ei täällä tunnu olevan naisia lainkaan.
Toisekseen yhtenäinen tarina olisi ollut kiva. Onkohan sitä laatua luvassa myöhemmin? Moni hahmo oli kiinnostava, mutta heidän tarinansa jäi ihan kesken. Esimerkiksi Säätiön perustaminen/siirtyminen Terminukselle olisi ollut tosi jännä lukea. Tätä kirjoittaessani googlailin vähän lisää ja niin... Onhan siitäkin juttua!

Suomennokselle on nostettava hattua ihan erikseen. Minusta kielessä ei näy 70-lukulaisuus mitenkään. Se vain korostaa sitä, että Säätiötä on mukava lukea vuosikymmenienkin jälkeen suomeksi. Tämä ei ole käännöskirjallisuudessa mikään itsestäänselvyys.

Yllytänkin nyt kaikkia tarttumaan Säätiöön. Etenkin jos olet innostunut jossakin määrin politiikasta, ennustustodennäköisyyksistä ja yhteiskuntakritiikistä.

Säätiö-sarja:
Säätiön alkusoitto
Kohti Säätiötä


Säätiö-trilogia:
Säätiö
Säätiö ja imperiumi
Toinen Säätiö

Säätiö veitsenterällä
Säätiö ja Maa


Säätiöstä juttua myös mm. näissä blogeissa:
Taikakirjaimet
Oksan hyllyltä
Jokken kirjanurkka
Aamuvirkku yksisarvinen
Kuuttaren lukupäiväkirja

9. marraskuuta 2014

Anni Nupponen: Putoavan tähden prinsessa (2013)

Kustantamo: Vaskikirjat
Sivumäärä: 277
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Anni Nupponen on kirjailija, jota ns. suuri yleisö ei ole löytänyt, mutta spekulatiivisen fiktion aktiivisten lukijoiden parissa hänen tasokkuutensa kyllä tunnetaan.
Hän voitti esikoisteoksellaan Nainen ja kuningas Kuvastaja-palkinnon, novellillaan "Joka ratasta pyörittää" Atorox-palkinnon, ja tämä Putoavan tähden prinsessa oli myös Kuvastaja-ehdokas.

Putoavan tähden prinsessa on ärsyttävä kirja. Se on ehdottomasti tasokas, korkeakirjallinen, lukijaltaan paljon vaativa, huolella tehty ja personaallinen. Ärsyttävä se on mielestäni siksi, etten saanut tästä kunnolla oteta, vaikka tiedostan nuo edellämainitsemani seikat.

Tarina kertoo Rhétasta, joka elää satuvaltakunnassa. Sitä lähestyy uhkaavasti avaruuksien halki matkaava tähti. Rhéta on prinsessoista nuorin, joten hän ei ole se, joka on nouseva uudeksi kuningattareksi. Näkijät katsovat parhaaksi vaivuttaa Rhéta uneen odottamaan parempia aikoja.
70 vuotta myöhemmin Rhéta herää. Suunnitelma ei mennytkään kuten piti ja Rhiandar on kovasti muuttunut. Taikuus on kiellettyä, näkijät sorrettuja ja virtaajat hautovat kapinaa pudonneen tähden luona. Mikä onkaan Rhétan paikka?

Tämä aikuisten satu lumoaa juuri sillä satumaisuudellaan. Periaatteessa Nupposen kerronta on hyvin yksinkertaista, lyhytvirkkeistä (ei kuitenkaan töksähtelevää) – lähes toteavaa. Kerronta on etäännytettyä ja juuri siksi siitä on mielestäni vaikea saada otetta. Mutta tässä koko tarinan juju piilee! Se on etäistä, koska tarina kerrotaan Rhétan näkökulmasta, joka on vieras omassa valtakunnassaan.
Tutut satuelementit tunnistaa helposti, mutta kirjailija ei sorru kaavamaisuuksiin. Tämä teos ei suostu kulkemaan niitä polkuja pitkin, joita lukija suunnittelee. Sillä on aivan omat lakinsa ja tiensä.

Ihastelin sitä, kuinka luontevasti tässä rakennetaan ihmissuhteita. Rhétalle läheisin henkilö, Sildan, on tarinan taustalla kulkeva punainen lanka. Rhétan tukipiste. Mutta Sildan on nimenomaan taustalla hänkin. Paikoin kaukana Rhétasta ja tuskainen ikävä on viiltävää kaiken sen etäisyyden läpikin.
Tietynlainen sukupuolettomuus viehätti myös. Minusta se kuvaa erityisen hyvin nimenomaan kotimaista fandomia, spefifanien harrastajakuntaa, jossa itse koen vahvasti sukupuolen merkityksettömyyden. Sitä ei siis peitellä, häpeillä, häivytetä tai kiistetä. Sillä vain ei kerta kaikkiaan ole mitään väliä. Tärkeintä on se, mikä meitä yhdistää. Sama tematiikka huokuu Putoavan tähden prinsessasta.

Tämä teos vaatii (minulta) vähintään kaksi lukukertaa. Luultavasti kolme, koska kolme on maaginen ja satumainen luku.
Rohkaisen silti fantasian ystäviä tarttumaan tähän. Lukekaa hitaasti. Antakaa aikaa. Makustelkaa, miettikää. Nauttikaa. Koska teos on sen arvoinen.

Putoavan tähden prinsessa on luettu ainakin näissä blogeissa:
Taikakirjaimet
Pähkinäkukkula
Todella vaiheessa

4. marraskuuta 2014

Jeppis, koppis, hupsis – huti!

Kun syksyn 2014 katalogeista luin Tommi Liimatan Jeppiksestä, rokkinenäni vahvahti heti. 1980-luku, kasvutarina, Kiss ja muut sellaiset! Jesjes!

Niinpä sitten tartuin romaaniin innoissani. Olihan se saanut jo kehujakin.
Jotenkin minulta oli mennyt ohitse se, että kyseessä on (löyhästi) omaelämäkerrallinen tarina. En antanut asian kumminkaan häiritä. Väliäkö sillä, pääasia, että pääsisin sukeltamaan syntymävuosikymmeneeni.

Jeppis alkaa vuodelta 1983. Luvut etenevät kuukausittain eteenpäin kohti vuotta 1987, johon tämä osa päättyy. Ilmeisesti Jeppikselle on luvassa jatkoakin.

Mutta minä en syttynyt. Koin itseasiassa hirmuisen pettymyksen. En pitänyt lapsikertojasta (onkin ylipäätään harvinaista, että pidän sellaisista), joka vaikutti rasittavan pikkuvanhalta kakaralta. Paikoin oli jopa uskottavuusongelmia sen kanssa. Miten alle 10-vuotias voi niin tarkkaan muistaa tuotemerkkejä, yhtiöitä ym. Autoista (joista tarinan lapsi on kiinnostunutkin) se vielä menee, mutta noin muuten ei.
1980-luku kuvataankin lähinnä ripottelemalla sopivia tuotemerkkejä. Liimatta on varmasti tehnyt ahkeraa taustatutkimusta omien muistojen vahvistamiseksi, mutta ei tunnelmaan päästä strumffeja, Schaumaneja, ja automalleja luettelemalla.
Lisäksi nimien kirjoitusasun epäloogisuus häiritsi. Tommi puhuu leekoista (so. legot) ikään kuin ilmeisesti jäljitelläkseen lapsekasta kieltä. Mutta sitten kuitenkin muut nimet, mm. tuo Schauman, kyllä kirjoitetaan oikein – aina välillä!

Lisäksi minua kiusasi se, etten vielä sadan sivun jälkeenkään löytänyt minkäänlaista tarinan kaarta. Tarina tuntui alkavan keskeltä ei mitään, jossa vain selostetaan pikku-Tommin elämää.
Yhdeksän vuotta minua vanhempi (ja siten 1980-lukua omakohtaisesti paremmin muistava) puoliskoni luki tämän urhoollisesti loppuun, ja vahvisti olettukseni. Tarina myöskin loppuu "ei mihinkään". Kuukaudet ja vuodet vain vierivät eteenpäin erilaisten tapahtumien siivittämänä.
Syytin ensin itseäni siitä, etten vain osaa samaistua poikamaailman muisteloihin, vaikka oli siellä tuttuja elementtejä minullekin. Mutta ei tuo puoliskokaan niin vaikuttunut ollut...

Jeppis sopii varmaankin niille, joita em. seikat eivät häiritse. Kyse on siis enemmänkin tyylimakujen erilaisuudesta kuin varsinaisesta kirjan huonoudesta. Tyyli ei toiminut minulle, mutta aika monelle muulle se on toiminut.

Kannattaa kurkata esim. nämä kirjablogiarviot:
Kirjapolkuni
Kirjavinkit
Rakkaus on koira helvetistä
Kirjojen keskellä

1. marraskuuta 2014

Juha Jyrkäs: Ouramoinen (2014)

Kustantamo: Salakirjat
Sivumäärä: 158
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Juha Jyrkäs on tehnyt varsinaisen kulttuuriteon. Hän on kirjoittanut kalevalamitalla runoeepoksen, sankaritarinan, joka kunnioittaa niin vanhoja esikuviaan (Kalevala ynnä muut vastaavat eepokset), kuin modernimpaakin alan perinnettä esimerkiksi musiikin puolelta (mm. Manowar).
Vaikka en runoihmisiä olekaan, niin eihän tätä voinut olla lukematta! Ja kyllä minä Kalevalastakin tykkään.

Ouramoinen on verevä mies, joka saa kuulla Kultalasta, tuosta tarunhohtoisesta maasta. Sinne mielii Ouramoinenkin, mutta eihän sinne noin vain astella. Tielle tulee esteitä jos jonkinlaisia eikä vähäisin ole niistä inha Kärhäkkä.

Ouramoinen aiheutti minussa samanlaisen reaktion kuin Kalevala aikanaan. Hillittömän halun lukea tekstiä ääneen. Pahaksi onneksi satuin olemaan junassa ja epäilenpä, ettei muut matkustajat olisi arvostaneet esim. seuraavaa:
Nousi lempi liekkumahan,
kunnia kupisemahan.
Ouramoinen kyrvällänsä,
kirvesvarrella kovalla
Hetteetärtä liikutteli,
antoi kyytiä tytölle:
kyrpä liikkuili vitussa,
peppuroina perslihoissa,
mulkku muksi, kulli kuksi,
kyrpä rummussa rutisi.
Mies puhisi, nainen naukui.
Mies ulisi, nainen kirkui.
Kyrpä siellä, temmi täällä,
ruhtinas tuo reikäpäinen
pieksi persettä, puristi,
rapsutti rakojen suuta.

(s. 71)

Tai mistä sitä tietysti tietää mitä matkustajat olisivat ajatelleet!

Kuten esimerkistä huomaa, Jyrkäs ei sievistele eikä kainostele. Ei sitä tehty aikanaan kansanrunoissakaan, joten miksi sitten tässäkään.

En ole runousasiantuntija, joten siltä osin en osaa tarkastella tätä kriittisesti. Minusta tämä oli kumminkin varsin mukavaa luettavaa, eheä tarina. Mustavalkoinen, mutta toisaalta niin se näissä tämän tyylisissä tarinoissa vaan on. Runot eivät ole lempityylilajini, joten siinä mielessä se täydet viisi pistettä jää tavoittamatta, mutta siihen ei voi kirjailijaa pitää vikapäänä.

Taidokkaan ja Ouramoiseen sopivan kuvituksen on taiteillut Ari Tukiainen.

Juha Jyrkäs pitää myös kalevalarunoustyöpajoja, joissa pääsee itse kokeilemaan sanansäilänsä mahtia tällä saralla. Näistä ilmoitellaan kaiketi lähinnä Facebookissa Jyrkkään kirjailijasivulla.
Minäkin olin yhdellä sellaisella, ja oli oikein mukavaa! Runoakin syntyi, mutta valmista ei ihan tullut, kun se uhkasi levitä vähän pidemmäksi tarinaksi, muutamaksi säkeistöksi. Ehkä joskus näette sen täällä!