30. toukokuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 239 (e-kirja)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on kenties yksi vuoden kohutuimmista ja kehutuimmista kirjoista. Teoksesta on tehty jo käännössopimuskin Ruotsiin.
Ja onhan tämä hieno kirja, keskimääräistä hiukan parempi minun mielestäni. Mutta vain hiukan. Rehellisesti sanoakseni en oikein ymmärrä, mikä tästä tekee erityisen kohinan arvoisen, vaikka tietysti toivotan kirjalle ja kirjailijalle kaikkea hyvää. Kyllä tämä lukea kannattaa!

Neljäntienristeys on sukupolviromaani. Se kertoo Maria-äidin, Lahja-anopin ja Kaarina-miniän tarinaa 1800-luvun lopulta 1990-luvun loppuun. Ja lisäksi vielä Onnin tarinan, joka hienosti viimeisessä osiossa antaa kokonaisvaltaisen silauksen muiden näkökulmiin.

Kerrontajärjestys on hieman haastava, mutta sisällysluettelo helpottaa asiaa. Pääluvut ovat aina kyseisen näkökulmahenkilön mukaan ja jokaisen henkilön mukana palataan ajassa vuosia taaksepäin. Vuosilukujen nimien lisäksi luvuissa on myös teiden ja katujen nimiä: Soidinpolku, Poratie, Alppijääkärintie... Kyllä ne lopulta sitten jotenkin avautuivat, mutta en pitänyt sitä ratkaisua kovin häävinä.

Ihastelin sitä, kuinka hyvin Kinnunen on onnistunut tavoittamaan etenkin naisten maailman. Maria, Lahja ja Kaarina ovat kukin hyvin omanlaisiaan naisia ja erittäin onnistuneesti kuvattuja. Heidän nahkoihinsa sujahti helposti ja kunkin sisäinen maailma avasi ovia myös heidän keskinäisiin väleihinsä ihan uudella tavalla.
Lopussa oleva Onnin osuus oli kenties kaikkein yllätyksellisin, mutta minun makuuni vähän venytetty ja puutuminen uhkasi iskeä.

Kerronnan ollessa muutoin niin taitavaa ja hienon eleetöntä, jäi harmittamaan se kuinka ajankuva tuntui paikka paikoin niin päälleliimatulta ja tekemällä tehdyltä.
Ote luvusta Hollikuja 1977:
-Äiti, mikä on Tsaion?
-Mikä?
Alunperin kasetti oli ollut Maaritin, mutta se oli siirtynyt Minnalle, joka oli päättänyt ihastua isosiskonsa entiseen lempikappaleeseen. Jokainen perheestä osasi hyräillä mukana, Tuomaskin.
-Mitä ne siinä laulaa?
-When we remember ja sitten se sana. Tsaion.
-Olisiko se Siioni? Siis Israeli.
Minna katsoi Kaarinaa melkein säälivästi.
-Mitä järkeä siinä on?
-En minä tiedä. Ja laulaahan ne Babylonian joestakin.
-Just joo.
-Olisi iltapalaa.
-Ei ole nälkä, Minna vastasi, enemmänkin muodon vuoksi.
-Silti tulet. Ja huuda Maarit alas kanssa.
Olohuoneessa Tapio oli vetäytynyt sohvan äärimmäiseen nurkkaan lukemaan Aku Ankan taskukirjaa. Tuomas istui lattialla ja rakensi legoista taloa. Laakealle pohjalle oli noussut sekalaisia seiniä ja poika koetti kiinnittää ovea niiden väliin. Tapio katseli Aku Ankan takaa yritystä puoliksi kiinnostuneena. Legot olivat alkujaan hänen.
-Ei se mahdu siihen väliin, se neuvoi isovelimäisellä äänellä.
Tuomas käänsi pohjalaatan ja kokeili ovea toiseen paikkaan.
-Ei se mahdu siihenkään.
Tuomas irrotti päällimmäisen pitkän legopalan ja koetti uudelleen. Televisiossa juonsi Heikki Hietamies.
Tulihan vuosikymmen nyt varmasti kaikille selväksi?

Neljäntienristeyksen loppukin jäi minusta vähän vaisuksi, vaikka tietysti omalla tavallaan hyvin aidoksi. Ei ne aina ole niin dramaattisia ne oikeiden ihmiskohtaloiden loput, vaikka vuosiin olisi mahtunut vaikka mitä.

Mutta onhan tämä romaani tosiaan hieno ja tämän parissa viihtyi oikein mukavasti. Se on taitava esikoisteos, jota voi suositella kenelle tahansa luettavaksi. Kannustan erityisesti miehiä tarttumaan tähän. Vaikka näkökulmat ovat vahvasti naisvoittoisia, ei tämä ole mitään romanttista viihdettä. Neljäntienristeys on sukutarina niistä luurangoista, joita voi olla minkä hyvänsä suvun kaapissa. Joskus se rakkaus on todellakin ruma sana.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

29. toukokuuta 2014

Magdalena Hai: Kellopelikuningas (2013)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 330
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

On suorastaan noloa, kuinka kauan kesti ennen kuin ehdin tarttua Kellopelikuninkaaseen ottaen huomioon kuinka paljon pidin Kerjäläisprinsessasta. Aikakin on kulunut sen verran, että oma 10-vuotias poikani on nyt lukenut molemmat kirjat ja yhdessä innokkaasti odotamme kolmannen osan, Susikuningattaren, ilmestymistä syyskuussa.

Kerjäläisprinsessahan päättyi varsin dramaattisiin tapahtumiin, josta on viitekin tämän kirjan kansikuvassa (tekijänä jälleen hurjan taitava Sára Köteleki). Niistä lähtökohdista Gigin ja Henryn tarina jatkuu. Gigi opettelee elämään oikeaa prinsessan elämää, mutta vaikeaa se on silmäpuolena. Henry taas hakee paikkaansa suhteessaan Gigiin, Gigin asemaan ja paikkaansa alhaistolaisena. Kellopelikuningas on hyvin identiteettihakuisuutta kuvaava kirja, vaikka ei tämä suinkaan ole mitään päähenkilön sisäistä elämää kuvavaa lätinää – vauhtia ja vaarallisia tilanteita on kyllä tarjolla mukavasti.

Nimittäin kaikki eivät ole niin ilahtuneita kuningasperheen paluusta. Gigin keksijäisä, itse kuningas, värkkäilee onnellisena ilmalaivaa ja vielä onnellisempi on Keloburgin pormestari. Mutta kaikki eivät pidä siitäkään. Sokean Jumalan veljeskunta tuomitsee kaiken tällaisen hömpötyksen. Ja jossakin vaanii vielä Andros Luopio, jota ei suinkaan lopullisesti kukistettu.

Yleensä useita trilogioiden kakkososiota vaivaa tietynlainen välinäytöksellisyys. Kieltämättä sama tunne on Kellopelikuninkaassakin. Tapahtumat ovat toki tärkeitä ja vievät omalla tavallaan Gigiä ja Henryä eteenpäin, mutta Sokean Jumalan veljeskunta ei ihan vakuuttanut. Tietysti lopullisen "tuomion" voi antaa vasta kolmannen osan ilmestyttyä.

Tästä huolimatta pidin Kellopelikuninkaasta enemmän kuin Kerjäläisprinsessasta. Osasin ensinnäkin asennoitua lukemiseeni jo paremmin. En motkota kiireestä enkä taustojen puutteesta. (Tätä silmällä pitäen pitäisi kyllä lukea ensimmäinen osa uusiksi...) Tällä kertaa ei kaunis kieli jäänyt mieleen erityisesti, vaan keskityin ihastelemaan Gigin ja Henryn hahmokehitystä.
Gigiin olen aivan erityisen kiintynyt. Silmäpuolena ei ole helppoa. Kaikki vain näkevät sen lapun, eivät Gigiä itseään. Tiedän tunteen erityisen hyvin, sillä myös minulla on ollut lappu silmässä. Sillä hoidettiin ns. laiskaa silmää 80-luvulla. Ei siinä aikuisten merirosvovitsit naurattaneet. Kirjan loppu on aivan erityisen sydäntä särkevä ja erityisen rohkea teko kirjailijalta uskaltaa kajota hahmoon sillä tavalla. En voi paljastaa enempää! Kellopelikuningas oli pitkään mielessäni 3½ pisteen arvoinen, mutta tuo loppu nosti kyllä tämän neljän pisteen arvoiseksi.
Henry hakee hienosti paikkaansa Gigin rinnalla. On ihastusta, mustasukkaisuutta, sisaruksellisuutta, toveruutta... Mitä he toisilleen merkitsevät? Se jää nähtäväksi. On hyvä, ettei Hai ole viritellyt tähän mitään "pakollista romanssia". Henryn ja Gigin välit tuntuvat luontevilta.

Hiukan Peter Pan -fiboja saa kahden sivuhenkilön kautta. Naseem johtaa Alhaiston alla eläviä lapsia yhdessä punahiuksisen Nikanorin kanssa. He tuntuivat ikään kuin Henryn ja Gigin toisinnolta ikäänsä myöten. En oikein tästä juonikuviosta vakuuttunut, mutta ehkä se johtuu siitä etten pitänyt Nikanorista. Tässä oli hyvin tavanomainen kuvio, jossa kaksi tyttöä kokevat toisensa kilpailijoiksi, mutta sitten kumpikin havaitsevat sen olevan turhaa ja tajuavatkin toisen olevan reilu tyyppi. Mjääh...

Mussovits on oma ihastuttava susimainen itsensä ja tarjoileekin lukijalle melkoisen yllätyksen paljastaen Gigin taustasta jotakin. Ja juuri tämän vuoksi täällä odotellaan innolla Susikuningatarta...

Viimeistään nyt kannattaa tarttua erinomaiseen kotimaiseen steampunk-sarjaan mussutuksestani huolimatta. Sillä kyllähän tämä on helkkarin hyvä eikä minulla ollut nyt aikuislukijana mitään ongelmia uppotua tähän tarinaan, joka on kuitenkin ylläreitä täynnään. Seuraavaan osaan varaudun kyllä nenäliinoin. Villien huhujen mukaan se on tosiaan lopulliset hyvästit Gigille ja Henrylle...

Gigi ja Henry -sarja:
Kerjäläisprinsessa
Kellopelikuningas
Susikuningatar (tulossa syyskuu 2014)

28. toukokuuta 2014

Pasi Karppanen ja Laura Ahlstedt (toim.): Ajan poluilla (2013)

Kustantamo: Turun tieteiskulttuurikabinetti
Sivumäärä: 275
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Suomalaisille spefilukijoille tarjoillaan varsin niukasti vaihtoehtohistoriaa, varsinkaan kotimaista. Ajan poluilla tulee siis oivalliseen saumaan. Novelliantologia on koostettu vuonna 2010 järjestetyn kirjoituskilpailun novelleista. Lähtökohtana oli Suomen historian tapahtumat.

Ajan poluilla sisältää seuraavat novellit:

Laura Ahlstedt: Kuolleen miehen kengät
Jussa Lehtinen: Soihtu
Jussi Katajala: Jotta taidat suomen kielen
Martti Punkeri: Kyllä kansa tietää
Hanna Myllys: Seitsemän kaipaavaa kirjettä
Juha Karvanen: Tahko
Sirpa Kalliokoski: Toven menestysreseptit
Karla Malm: Railoja
Jaakko Poikonen: Sankariäidin häpeä
Jussi Katajala: Presidentin elokuut
Samuli Antila: Varamies
Petteri Hannila: Maanmies
Markku Rajala: Kun aamuun astuimme myrskyistä yön
Juha Kontturi: Anarkiaa Karjalassa
Sirpa Kalliokoski: Puhtaat valkeat hiihtolegendat
Anne-Mari Halonen: Uusi maailma

Harmikseni en juurikaan lämmennyt tälle kokoelmalle. Tunnustan, että osa novelleista meni miltei harppomalla ohi. Olin vähän pettynyt siihen, että niin moni novelli koski joko sisällissotaa tai Kekkosta. Kai Suomen historiasta olisi saanut muutakin irti? Tietysti kun lähtökohtana on ollut kilpailu, niin tuohan se omat rajoitteensa. Minä vain yksinkertaisesti puuduin samojen aiheiden toistuvuuteen.

Pidän historiaosaamistani kohtuullisena, mutta tunnustettava on, etten taatusti noista Kekkos-kuvioista varsinkaan hoksannut varmaankaan kaikkia vaihtoehtoisuuksia. Sekin jäi nyppimään. Tulipahan opittua, että vaihtoehtohistorian lukeminen vaatii myös sivistystä, joskus suoranaista perehtyneisyyttä. Tämä on tietysti enemmän lukijan vika.

Mutta olihan tässä poikkeuksia. Esimerkiksi Sirpa Kalliokosken 'Puhtaat valkeat hiihtolegendat' tarjoilee toisenlaisen näkökulman vuosien takaiseen Lahden MM-kisoihin ja saman kirjoittajan toinen novelli vie Tove Janssonin ihan toisenlaisille urille. Nämä novellit virkistivät kokoelmaa jo poikkeuksellisilla aihevalinnoillaan ja sujuvuudellaan. Vaihtoehtohistorian ei tarvitse aina olla politiikkaa. Tämän muistaa myös Juha Karvanen novellillaan 'Tahko'.

Suosikikseini nousi erityisesti kaksi novellia. Laura Ahlstedin 'Kuolleen miehen kengät' oli erittäin vakuuttava ja ei-niin-maailmankulkua-mullistava tarina, jota höystettiin magialla ja pikku ripauksella kauhua. Novellissa oli mahtava lopputwisti, joka veti niskakarvat mukavasti pystyyn.
Toinen oli Anne-Mari Halosen 'Uusi maailma', joka toi hyvin vahvasti mieleen Cormac McCarthyn Tien. Hyvin eleetön, niukasti mitään taustoja antava novelli oli karu tarina.

Ajan poluilla oli siis periaatteessa hyvä lukukokemus, opettavainenkin. Mutta aihepiiri jäi minun makuuni turhan suppeaksi, enkä viihtynyt vaikka tiedän kirjoittajien olevan taitavia. Silti vaihtoehtohistoriaa jäisi kaipaamaan lisääkin – mutta Kekkoskiintiöni ja 1917-1918 vuosikiintiöni ovat nyt täynnä. Tattis vaan.

26. toukokuuta 2014

Mitä kummaa! – arvonta suoritettu

Kiitos kaikille onnittelijoille ja arvontaan osallistuneille!
Tällä kertaa Arpa-Onni-Lari suosi seuraavia nimimerkkejä:


Korppisusi ja Raija / Taikakirjaimet! Onneva, onneva!


Tällaiset lähtevät matkaan.

Muille vinkkaan, että tätä saa jo mukavasti kirjastoista ja kirjakaupoista. Nohevasti myös hoksasin, että tämähän on aivan loistava lahja kevään valmistuneille, noille spefiaaleille ahkeroijille! Pitkän kouluputken jälkeen voi todellisuuspako olla enemmän kuin tarpeellinen ja tästä opuksesta löytyy monenmoista lukuvinkkiä siihen hätään!

25. toukokuuta 2014

Mä en kestä enää!!

Kyllä ei taas ole hyvä juttu ollenkaan. Ei. Taas kuulkaa nimittäin jäi kirja kesken. Liekö vika keskittymiskyvyssäni vai olenko oikeasti tullut näin nirsoksi? Mutta en vain kestänyt enää. En kerta kaikkiaan. Annoin noin 200 sivun verran kirjalle aikaa ja pääsinkin puolivälin hujakoille. Mutta sitten alkoi silmien muljauttelu riittää.

J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta on ollut oikein suosittu sarja naisille suunnatun paranormaalin romantiikan saralla. Sitä on moni minulle suositellut ja olenkin siitä ollut pitkään kiinnostunut. Kirjastossa sitten tässä yhtenä päivänä piruuttani hoksasin katsoa, että olisiko sarjan ensimmäinen osa, Pimeyden rakastaja, paikalla. Ja olihan se (minä niin rakastan sitä, kun nykyisin lähikirjastossani on KIRJOJA!) ja nappasin sen kyytiin.

Kirja kertoo Bethistä, joka saa tietää olevansa puoliksi vampyyri. Hänen suojelijakseen on päätynyt jonkinlainen vampyyrien johtaja, Wrath. Wrath on synkkä, mystinen, karu, keljuuntunut, tavattoman pitkä ja häikäisevän komea yrmynaama. Olen ihan varma, että kirjailijalla on ollut mielessään Type O Negativen edesmennyt laulaja Peter Steele, joka kieltämättä hiveli minunkin silmääni.
Beth on tietysti myös aivan häikäisevän ihanan kaunis ilmestys ja kirjassa ihmetelläänkin kovasti, miksei jumalaisella kaunottarella ole poikaystävää. Poliisimies Butch onkin mielettömän ihastunut Bethiin, mutta vastakaikua ei oikein heru.
Beth taas on ihan villinä Wrathiin, mutta oliko kyseessä vain fysiologinen ilmiö (puolivampyyriuden vuoksi) vaiko ihan ihka oikeita tunteita...

Lähtökohdat siis olivat ihan sinänsä soveliaat minua miellyttämään. Mutta ei. Tässä oli hiukan samaa pulmaa kuin Houkutuksessa – kliseisyys, kaavamaisuus ja totisuus. Naiivi tämä ei sentään ollut, kuten se Meyerin tekele. Tarina tuntui aaaaivan liian venytetyltä ja vanutetulta, enkä innostunut seksikuvauksistakaan. Ei niissä ollut tunnetta eikä erotiikkaa. Kaikki lataus oli poissa.

Noin 200 sivun jälkeen annoin tosiaan periksi. Jos tyyli ja henkilöhahmot (Wrathin mielleyhtymästä huolimatta) eivät nappaa, niin turha on sarjan parissa sen pidempään kärvistellä. Kaipaan näemmä ainakin sen huumorin mukanaan tuovan leikkisän otteen, mikä viehättää Sookie-kirjoissa. Siinäkin sarjassa on toki vikansa, mutta juurikin se sellainen itse itselleen naureskeleva tyyli toimii.

Jos kuitenkin joku lukijani sattuu olemaan paranormaaliin romantiikkaan kallellaan eikä niin ryppyotsainen kuin minä, niin kannattaa katsastaa tämä. Jos ei parin sadan sivun jälkeen toimi, niin ehkä lienee hyvä sitten luovuttaa.

21. toukokuuta 2014

Mitä kummaa! – arvonta

Olen näemmä niin pää pyörälläni kaikista onnitteluista ja tsempityksistä, että ajatus käy hiukan hitaalla. Sillä vasta nyt älysin että voisin pistää pystyyn...

ARVONNAN!!

Nerokasta, vai mitä?

Joten tuumasta toimeen:

Täten julistettakoon arvonta alkaneeksi! Osallistua voipi heti ja osallistumisaika päättyköön maanantaina 26. toukokuuta 2014 klo 12.00.
Arvontaan osallistuneiden kesken arvottakoon KAKSI (2) kappaletta kummallista Mitä kummaa – opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon -teosta, joka on allekirjoittaneen (so. Hanna Matilaisen) omin pikku kätösin kirjoittelema.

Arvontaan osallistuttakoon siten, että kommenttiosiossa kerrottakoon, mihin spefikirjaan osallistuja aikoo tarttua seuraavaksi! Osallistuja muistakoon keksiä itselleen nerokkaan nimimerkin, mikäli osallistuminen tapahtuu Bloggeriin kirjautumattomana anonymiteettinä.

Osallistumismahdollisuudet voipi tuplata, mikäli vastaa samaan kysymykseen Morren maailman FB-sivulla arvontajulistukseen kommentoimalla (ois kiwaa, jos osallistuja tykkäisi sivusta, jos ei ole sitä jo tehnyt). Tällöin saapi vastata myös eri teoksella.

Teoksia arvotaan siis KAKSI (2) blogikommentoijien kesken ja KAKSI (2) Facebook-osallistujien kesken. Osallistuja ei voi kuitenkaan voittaa kahta kirjaa, mikäli onni osuu kohdalle molemmilla tahoilla. Sen sijaan tällaista hannuhanhea kehotetaan osallistumaan lottoarvontaan välittömästi.

Onnewa matkaan!

20. toukokuuta 2014

Hanna Matilainen: Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (2014)

Tässä se nyt on. My precioussss... Aarteeni. Kirjalapseni. Tämän kanssa on kulunut viime syksy avoimessa suhteessa, kevät hyvinkin tiiviissä suhteessa. Blogiparkakin on ollut ihan heitteillä, muusta perheestäni puhumattakaan.

Tämä on samalla myös Morren maailman 666. postaus! Pedon luku on varsinainen spefinumero (42 meni jo aikaa sitten...) ja petomaisen rohkean rouheasti nostan oman häntäni pystyyn kirjaa kehuessani. Tämä ei siis missään tapauksessa ole puolueeton arviointi, vaan pikemminkin mainos! Jos ostat kirjan kirjakaupasta, saan minäkin siitä muutaman roposen.

Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (Avain) syntyi silkasta tarpeesta saada tällainen opus. Enää ei sanota spefin tekevän tuloaan Suomeen. Se on kuulkaas tullut jo – jäädäkseen.
Edellinen vähänkään tätä vastaava kirja on ilmestynyt 1990, Juhani Hinkkasen ja Kai Ekholmin toimittama Science Fiction, joka nimensä mukaisesti koskettaa enemmän scifiä. Avain/BTJ:ltä on ilmestynyt 2000-luvulla artikkelikokoelmia aiheesta, mutta ehkä niiden yleisö on ollut enemmän jo genreä tuntevassa ja tutkivassa joukossa.

Tämän on tarkoitus olla opas spefiin; scifiin, fantasiaan, kauhuun ja uuskummaan. Opas niillekin, jotka eivät ole kyseiseen kirjallisuudenlajiin tutustuneet lainkaan. Opas koko (kirjalliseen) spefikulttuuriin Suomessa. Esittelen paitsi lajityypit ja kirjailijat, myös seuroja ja tapahtumia. Luonteeltaan Mitä kummaa onkin enemmän esittelevä kuin tutkiva.
Tällaista kirjaa ei ole aiemmin tehty. Se tässä vähän jännittääkin!


Olen iloinen, että juuri minä sain tehdä tämän. Tunnustan, että jännitin sitä etukäteen. Onhan meillä nyt pitkään spefiä tutkineita ja harrastaneita muitakin! Sellaisia, jotka olivat toiminnassa mukana jo silloin, kun minä olin vain pilke isäni silmäkulmassa.
Minun ei olisi pitänyt yllättyä siitä, että sain lämmintä kannustusta kokeneilta konkareilta. Yllätyin kumminkin. Monikin piti hyvänä asiana sitä, että kirjan tekee joku, joka on aika tuore nimi ja tuttavuus fandomin parissa. Tuorein silmin osaa katsoa kokonaisuutta eri tavalla, kuin pitkään mukana olleena.
Kiitos tästä kannustuksesta! Se merkitsi minulle paljon! Toivon, että tulos on tältä(kin) osin tyydyttävä.


Kirjan tekeminen oli mukavaa puuhaa, vaikka välillä hermostuttikin. Muistinko kaikki? Olenko nostanut esiin oikeat asiat? Eihän jäänyt mokia? Onhan kuvat ok? Kukapa kirjailija ei hermoilisi. Tukea sain niin kotiväeltä kuin kustantamoltakin. Kiitos!

Tässä se siis nyt on. Saatavilla kirjakaupoista ja kirjastoista. Jossain vaiheessa piakkoin toivottavasti myös sähköisestikin.
Toivon, että siitä on iloa sinulle, joka olet tutustumassa spefiin ja sinulle, joka olet jo ottanut genren omaksesi. Kannustan rohkeasti lukemisen lisäksi myös osallistumaan tapahtumiin ja seuratoimintaan! Vilpittömästi voin sanoa, että mukaan oli helppo mennä ja tapahtumissa sitä tuntee aina olonsa tervetulleeksi.

Olkaa hyvät!

12. toukokuuta 2014

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti (2014)

Kustantamo: Myllylahti
Sivumäärä: 290
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tähän kirjaan tartuin kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että pidän Anu Holopaisen siitä tyylistä, johon olen tutustunut Syysmaa-sarjaa lukiessani. Toisekseen siksi, että kuinka voisin muka vastustaa kirjaa, jonka nimi on Ilmestyskirjan täti. Nimihän on vallan loistava!

Tarinaa kertoo Airi Kivikko, joka on onnellisesti avoliitossa Jarmo Lampisen kanssa. Heillä on kaksi lasta, ja haaveissa omakotitalo ja häät. Airi rakastaa avomiehensä sukua ja tuleekin heidän kanssaan juttuun hyvin. Paitsi sen yhden. Liila-täti on kerrassaan hirveä ämmä ja suorastaan Airin painajainen. Airin kiusaksi Liila-täti, joka yleensä on vältellyt lukuisia sukukekkereitä, onkin nyt osallistumassa jokaiseen... Eikä siinä vielä kaikki. Tuosta räävittömästä eukosta tulee Airin työkaveri yrityskauppojen seurauksena. Voi halavattu... Ja miksei kukaan muu tajua mitään? Juntit!

Ensimmäiset 20 sivua kiristelin hampaitani. Satuin aloittamaan tämän vielä yhtenä iltana kovin myöhään ja nukkumatti yllätti alkumetreillä (se ei johtunut kirjasta, vaan pitkästä päivästä). Muistan nähneeni painajaista, jossa jouduin tulemaan toimeen todella raivostuttavan eukon kanssa.
Ilmestyskirjan tädin vitsi piilee nimittäin hyvin tulkinnanvaraisessa kysymyksessä; kuka se raivostuttava ihminen onkaan? Minulla oli mennä järki Airin kanssa. Voiko noin pikkusieluista, ulkokultaista, nirppanokkaista kermapersettä ollakaan? Aaaarrrgghh! Ja juu. Valitettavasti voi. Väitän kyllä, että tunnistan Airissa aivan tietyntyyppisen keskiluokkaisen hienostorouvan, joka on kovasti olevinaan sivistynyt.

Liilaan tykästyin ihan täysin. Toivoisin näkeväni tosielämän Liiloja vähän enemmänkin. Hauskinta Liilan hahmossa on se, että Airi ei periaatteessa ole täysin väärässä. Hän liioittelee hieman, mutta Liila tosiaan on räävitön, juo paljon alkoholia, paneskelee ketä sattuu jne. Mutta Liilassa on paljon muutakin.

Rempseän huumorin alla Holopainen tarjoilee viiltävää yhteiskuntakritiikkiä. Työntekijöiden kohtelu, konsulttien lausunnot, irtisanomiset ja niiden hoitamiset... Ei kuulkaa yhtään tuntunut liioittelulta tai kärjistämiseltä. Toisinaan totuus on tarua ihmeellisempää.

Ilmestyskirjan täti ihastutti ennen kaikkea huumorillaan ja kyllä tämän parissa viihtyi, vaikka aiheet olivat paikoin hyvin vakaviakin. Tässä on aivan hienoinen spefitulkintamahdollisuus, mutta se on tosiaan lukijan itsensä ratkaistavissa. En itse tässä kovinkaan voimakasta spefielementtiä nähnyt.
Ihan sataprosenttisesti tämä ei minun kirjani ollut, sillä jotkut tapahtumat olivat ehkä kumminkin hiukan liioiteltuja (kuten Airin työpaikkahaastattelu). Tietysti, kuten sanottua, toisinaan totuus on tarua ihmeellisempää, mutta siltikin... Jarmo-parkaa kävi kyllä ajoittain sääliksi!

Tätä on tituleerattu chick litiksi, mutta en ole ihan varma, kuinka tiukasti chick litin pitäisi olla sidoksissa romantiikkaan? Sitä nimittäin tässä ei ole. Airi ei ole kumppania vailla oleva sinkkunainen, vaan äiti ja avopuoliso, jolle sukulainen ja työpaikkakuviot tuottavat päänvaivaa. Lajimääritelmä on kuitenkin varsin väljä, sikäli mikäli Wikipedia-artikkelia on uskominen.
Joka tapauksessa, jos kammoat chick litissä, eli mimmikirjallisuudessa, nimenomaan sitä romanttista hömppää, mutta kaipaat kevyttä ja hauskaa viihdettä, niin tartupa tähän. Siirapin voit unohtaa, mutta kikatuskohtauksiin kannattaa varautua.

6. toukokuuta 2014

Anna Misko: Armovuosi (2014)

Kustantamo: Minerva
Sivumäärä: 273 (e-kirja)
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Anna Misko oli minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta historiallinen romaanihan innostaa meikäläistä lähes aina kirjailijasta riippumatta.
Armovuosi sijoittuu 1700-luvun lopulle, Hämeessä sijaitsevaan pappilaan. Kappalainen Anders Gottleben kuolee yllättäen. Jäljelle jää leski ja neljä aikuista, naimatonta lasta; kolme tytärtä ja yksi poika. Leski saa armovuoden; hänellä on vuosi aikaa löytää itselleen tai tyttärilleen sopiva puoliso. Ensisijaisia ehdokkaita ovat tietysti naimattomat pappismiehet, jotka saapuvat pappilaa (ja sen naisia) katsomaan...

Romaanin idea kuulostaa kutkuttavan herkulliselta. Sopivan viihdetyyppiseltä, ehkä hiukan jopa janeaustenmaiselta. Ja kyllä tämän parissa ihan mukavasti viihtyikin. Ei tämä nyt mitenkään nappiosuma minulle ollut, mutta kamalampiakin opuksia on taatusti tullut luettua.
Armovuosi on hiukan ennalta-arvattava ja ajoittain punaisen lankansa kadottava, mutta yksi erityisen herkku juonenkäänne tässä oli, jota en todella osannut odottaa.

Eniten minua tässä tökki ajoittain turhan pateettinen ja äitelä kieli.
Ingrid hengitti kuin vapaaksi päästetty vesiputous, tärisi ja tempautui lentoon pyörremyrskyn kiskaisemana. Pilvien korkeudella hänen koko ruumiinsa täyttyi hehkuvista taivaankappaleista, suurista polttavista murikoista, jotka räjähtivät ja joiden mukana hän sinkoutui tähtisumuna avaruuteen.
Ooookei... On ihan mukavaa, että orgasmista käytetään muutakin ilmaisua kuin lakonista "ja hän saavutti huippunsa" -juttua, mutta jotain rajaa nyt sentään.

Kielessä oli muutakin huomauttamista. Esimerkiksi Härkätie ja Kuninkaantie olivat aina pienellä alkukirjaimella kirjoitetut, vaikka ovat erisnimiä. Omituisia kielikuvia, kuten keskustelun uudelleen kirpoaminen (tarkoitetaan tässä yhteydessä, että alkoi innostuneesti uudelleen) ja leskirouvan sylissä lepäävät kädet, joita verrataan avuttomiin vastasyntyneisiin kissanpoikiin.
Töksähteleväisyyksiä kuten:
-Mitä varapastori ajattelee minusta? Katsoo ainakin kuin heinähankoa.
-Beata-neiti on järkevä nainen, vaikka onkin vielä nuori. Sitä minä ajattelen.
Beata ei ollut milloinkaan kuullut noin oikeaan osuvaa arviota itsestään. Pastori oli nähnyt hänen sisimpäänsä, hänen todellisen arvonsa.
Tuota... Olipa todella syvällinen ja sisimpään katsova arvio!

Olisin kaivannut lisää ihan vain pappilan elämäntavan kuvauksia ja millaisia odotuksia pappilanväelle asetetaan. Kirjailija raottaa niitä vähän, mutta kiinnostavasti. Eräs tyttäristä lukee salaa romaaneja ja lapsena heitä on rangaistu pitämällä parikin päivää (?) pimeässä kellarissa tutkimassa syntejään. Menehtyneestä kappalaisesta saa ristiriitaisen kuvan, josta olisi voinut ammentaa lisääkin. Anders Gottleben vaikutti hyvin kiinnostavalta!

Vahvimmillaan kirjailija onkin henkilöhahmokuvauksissa. Jokainen kosija erottuu omanlaisekseen tyypiksi. Tyttäret ja leskirouva ovat myös todellisia persoonia. Heissä näkyy (luonnollisesti) yhteisiä piirteitä, kuten tietynlainen omanarvontunto, mutta kullakin on myös ihan omia piirteitään. Myös piika Hulda toi mukavasti särmää tarinaan.

Misko ripottelee tarinaan myös kiinnostavia yksityiskohtia. Esimerkiksi puhe kahvinjuonnin vaarallisuudesta hymyilyttää nykylukijaa. Jo kupillisen päivässä ajateltiin olevan hengenvaarallista jatkuvasti nautittuna! Valssi taas on erittäin paheelliseksi koettu tanssi, mutta sitä paranee välttää terveydellisistä syistäkin sillä valssin kiertoliike turmelee terveyden. Siitä sen sijaan yllätyin, että uimista pidettiin vaarallisena ja epäterveenä harrastuksena. Siis Suomessakin? Ja palvelusväenkin keskuudessa?

Armovuoden parissa siis viihtyi ihan mukavasti, vaikka tie ajoittain olikin kuoppainen. Kirjan lukaisee melkoisen nopsaan eikä lopussakaan tarvita nenäliinoja. Suosittelen kevyen viihteen ja historiallisten romaanien ystäville.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

2. toukokuuta 2014

Ylitsepääsemätön vuori

Pitkästä aikaa pitää raportoida keskeytetystä kirjasta. Tämän keskeyttäminen otti henkilökohtaisella tasolla jokseenkin koville, sillä kyseessä on kumminkin rakkaan genren edustaja ja koen kirjailijakin jotenkin kovin sympaattiseksi, vaikken ole koskaan livenä tavannutkaan.

Mutta tällä kertaa Kristiina Vuoren uusin romaani Disa, Hannuntytär jäi kesken noin sivulla 90. Päähenkilö Disa on aluksi ihan kiinnostava, eikä niin kovin perinteinen hahmo. Hän on kirjan alussa jo naimisissa oleva nainen, jolla on 10-vuotias poikakin. On virkistävää, että näissä kirjoissa nähdään myös muitakin naistyyppejä kuin naimattomia neitosia.
Harmikseni kuitenkin Disan kehittyminen alistetusta naisesta uhmakkaaksi karkuriksi tapahtui minun makuuni aivan liian nopeasti ja epäuskottavasti. Kirjakko ruispellossa -blogissa oli kiinnitetty samaan asiaan huomiota. Minua tällainen tympii ja jos menetän makuni päähenkilöstä jo alkuunsa, niin matka tyssää aika lailla pian.

Disa on tarinan pääasiallinen näkökulmahenkilö. Alussa on myös pari poliittista infodumppausta, jotka eivät oikein Disan näkökulmaan istu. Disa itsekin päivittelee, ettei voi sellaisia asioita ymmärtää. Nämä infodumpit puuduttivat ja tuntuivat pikkuluennoilta. Kirjailijalla on vielä taipumusta tällaiseen informaatioähkyyn. Eiköhän se kuitenkin ajan myötä tasaannu sekin, sillä silloin kun kerronta kulkee, niin se totta vie kulkee ja hyvin!

Raiskaukset ja raiskausyritykset tuntuvat olevan historiallisten viihderomaanien vakiotavaraa. Disa, Hannuntytär ei tee poikkeusta. Pohdinkin, että olisiko tarina menettänyt jotakin oleellista, jos eräästä alun kohtauksesta olisi jätetty raiskausyritys pois?
Ylipäätään historiallisista romaaneista saa sen kuvan, että miehet ovat 99% himojensa orjia, joiden on ihan pakko seksuaalisesti alistaa tarinan sankaritar. Poikkeuksen tekee se yksi prosentti, ne sankarit, joihin sankaritar rakastuu.

Okei. Viihde on viihdettä, eikä tällaisia pitäisi lukea liian ryppyotsaisesti. Voi olla, että tämä romaani osui väärään aikaan. Tai voi olla, että genrestä on nyt yliannostus.
Disa, Hannuntytär sopii varmasti edelleen monen historiallisen romaanin ystävälle. Mutta tällä kertaa täällä eivät nyt kemiat kohdanneet.