20. maaliskuuta 2014

Arne Nevanlinna: Heta (2013)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 197 (e-kirja)
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Nyt hiukan hirvittää. Tällaista tämä nyt vaan on. Ei auta itku markkinoilla, jos aikoo rehellinen olla ja kertoa miltä tuntui. Arne Nevanlinna on yksi arvostetuimpia kotimaisia kirjailijoitamme. Hänen tuotantoonsa en ole aiemmin perehtynyt, mutta ollut kovasti siitä kiinnostunut. Heta kuulosti aivan erityisen kiinnostavalta, joten tartuin siihen tohkeissani. Ja voi rähmä... Seuraa hiukan juonipaljastuksia, joten jatka lukemista varauksella.

Heta kertoo samannimisestä rammasta piikatytöstä 1900-luvun alussa. Hän on päätynyt piikomaan hiukan omintakeisen Kenraalskan taloon ja tapahtumat käynnistyvät Kenraalskan 70-vuotispäivien vieton tiimoilta. Sinne tulee hänen lapsiaan puolisoineen ja kun ilta päättyy vanhan rouvan kuolemaan, alkavat tapahtumat edetä vauhdilla.
Tarinan erikoisjujuna on (tai pitäisi olla... oli kai tarkoitus olla) Hetan kyky lukea ajatuksia – paitsi sen yhden.

Tuo Hetan telepatiakyky oli se erityinen asia, joka sai tästä kiinnostumaan. On aina hiukan jännittävää, kun ns. valtavirran kirjallisuudessa on spekulatiivinen elementti. Mutta se ei mielestäni tässä nyt oikein toiminut, vaikka idea oli hyvä. Ensinnäkin se toimi jotenkin epäloogisesti. En tiedä oliko vika kyvyn esilletuomisessa vai kerronnassa (en tykännyt siitäkään). Pahinta oli se, ettei se tuonut oikein mitään jännitettä tarinaan. Kertoja oli kaikkitietävä, joten koin Hetan kyvyn jäävän vähän sen varjoon. Toisenlaisella kertojaratkaisulla jippo olisi voinut toimia paljon paremmin. Hetan kyky ei oikein lunastanut paikkaansa. Tarinan iso juoni olisi toiminut hyvin ilman telepatiaakin.

Kykynsä ansiosta Heta on vähän fiksumpi kuin muut palkolliset. Selitys oli sinänsä looginen, mutta jotenkin se pääsi ärsyttämään silti. Ilmiö oli vähän samankaltainen kuin Mustosen Paimentytössä. Haetaan jonkinlaista "kaikki ihmiset ovat saman arvoisia säätyyn katsomatta" -juttua, mutta vesitetään se sitten kumminkin.

Kenraalitar Celeriuksen perhe on ihan kiinnostava. Persoonaa mahtuu jos jonkinlaista. Ideanahan on, että nämä mokovat rupeavat Kenraalskan kuoltua tietysti tappelemaan perinnöstä – ja auta armias kun siinä huomioidaan vähäinen rampa piikakin... Kuulostaa herkulliselta, mutta kun ei se vatulointi saanut minua kiinnostumaan yhtään. Perheenjäsenet jäivät etäisiksi, kaikki tuntuivat yksipuolisilta ilkimyksiltä tai saamattomilta nyhveröiltä. Näinpä heidän keskinäinen naljailunsa oli lähinnä puuduttavaa ja tympivää. Ajan henki tuli kyllä mukavasti esiin esim. heidän rahapulmiensa ja palveluskuntaan suhtautumisen kautta, mutta tiputtelemalla joukkoon topeliukset, canthit ja snellmanit tunnelma lässähti. Tuntui tosiaan siltä, että nimet ovat mainittuja vain siksi, että saataisiin nyt jotain uskottavuutta touhuun.

Nevanlinnalla on selvästi omanlaisensa kerrontatyyli. Sellainen on aina arvostettavaa, vaikka tyyli ei olisikaan omaan makuun. Ja nyt se ei tosiaan iskenyt. Parhaiten se ehkä avautuu pienellä näytteellä:
Ovatko viisaat ihmiset, sellaiset joiden kirjoittamia kirjoja hän oli lukenut salaa Kenraalin konttorissa, niin harvassa, ettei heitä tavannut edes sattumalta, vaikka hän oli ottanut tavakseen kiertää yliopiston pääoven ohi silloinkin kun oli oikeastaan menossa toiseen suuntaan? Mutta toisaalta se, kuuluiko Kenraalska viisaiden joukkoon tai ei, oli herttaisen yhdentekevää, niin kuin Fiina oli sanonut vihapäissään sen jälkeen kun Kenraali oli huutanut päivällispöydässä tästä paistista puuttuu suola ja ehdottanut keittäjän erottamista, sillä piikatytön elämän avaimet ovat emännän esiliinan taskussa. Kenraalska ei tietenkään käyttänyt esiliinaa eikä edes omistanut essua kuten palvelusväki sanoi, jos lukuun ei otettu sitä kamalan rumaa, jonka oli voittanut kaksi vuotta aikaisemmin ompeluseuran arpajaisissa, käskenyt heittää roskiin eikä milloinkaan saanut tietää, että Liina oli korjannut sen talteen ja lähettänyt äidilleen.
(s.  80)
Plaaplaaplaaplaa... Näin lyhyeksi romaaniksi tässä on yllättävän paljon tuollaisia ihmeellisiä aiheesta harhautumisia, joilla ei ole mitään sen kummempaa merkitystä ja jotka eivät minua lukijana kiinnostaneet pätkääkään.
Kerronnan epätasaisuus oli muutenkin aika rasittavaa. Noin puoliväliin saakka edettiin suht mukavaa, tasaista tahtia. Mutta sitten Kenraalskan kuoleman jälkeen alkoisellainenloppuspurttiihmeellisinekäännöksinneen ja epilogi ja loppu. Häh? M-mitä tapahtui?

Ärsyttää tämä oma negatiivisuuteni, mutta minun oli vaikea löytää tästä mitään hyvää. Se on toki todettava, että kaikesta tästä huolimatta ymmärrän Nevanlinnan arvostuksen ja haluan vielä lukea esim. Marien, joka kiinnostaa sekin. En siis tämän perusteella pidä Nevanlinnaa huonona kirjailijana, vaan vain Hetaa romaanina, joka ei ollut minun makuuni.

Kannattaa kuitenkin lukaista Kirjavinkkien juttu Hetasta. Siellä ollaan taas ihan toista mieltä!

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

10. maaliskuuta 2014

Tuomas Saloranta (toim.): Stepanin koodeksi (2013)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 111
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Stepanin koodeksi on novelliantologia, jonka teemana on kuvitteellinen (tai niinhän minä toivon...) mystinen koodeksi, joka ajaa sen käsiinsä saaneet ihmiset hulluuteen. Böömiläisestä hopeakaivoksesta löytyi omituinen teos 1400-luvulla. Se päätyi jesuiittojen käsiin ja sai nimen Stepanin koodeksi. Se on yritetty tuhota monesti, mutta aina se vain nousee jostakin esiin. Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi ja kuolema hopeaksi...

Novelliantologiassa ovat seuraavat karmeat tarinat:
Samuli Antila: Stepanin koodeksi
Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
Jussi Katajala: Ääni kellarissa
Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
Heikki Nevala: Suruntuoja
Anne Leinonen: Kirje Helenille
Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
Tarja Sipiläinen: Murretut

Jo vilkaisu kirjoittajalistaan antaa luvan odottaa kovatasoisia tekstejä, eikä tarvinnut pettyä. Kuten aina antologioiden kohdalla, joistakin pidin enemmän kuin toisista. Ainuttakaan huonoa novellia tässä ei ollut, vaan kaikki eivät olleet vain olleet sataprosenttisesti minun makuuni. Pidin kaikissa erityisesti siitä, ettei koodeksia ja sen historiaa selitelty liian tarkasti. Mielikuvitukselle oli annettu hyvin tilaa ja se oli antologian kovin valtti. On vain juttuja mustasta kirjasta, hopeasta, kavioiden kopseesta, monikätisestä naisesta ja epäilyttävistä köynnöskasveista. Riettauksista, joita ei avata tarkemmin. Ja tunne... Se hyytävä ja painostava tunne siitä, että nyt ollaan tekemisissä jonkun Pahan Asian kanssa.

Tähän sopiikin pieni tarina, kun mielikuvitus lähti laukkaamaan. Olen siis nyt asunut viitisen kuukautta täällä Salossa. Joitakin päiviä sitten olin illalla ulkoiluttamassa Velho-koiraani. Kello ei ollut edes paljoa, mutta ulkona oli jo säkkipimeää. Ja vaikka tämä onkin omakotitaloaluetta, niin täällä osaa olla hyvin pimeää kun ei ole lunta. Tämä on rauhallista aluetta ja niinpä siinä yhdeksän tienoilla oli ulkonakin varsin hiljaista. Kunnes äkkiä kuulin jotain outoa ääntä. Tarkempi kuulostelu tarkensi sen olevan kavioiden kopsetta... Hyvä elämä kuinka minä pelästyin. Olin justiinsa ollut lukemassa Stepanin koodeksia. Oliko tullut hulluksi? Ei täällä mitään hevosia ole näkynyt!
Seuraavana päivänä kävi sitten ilmi, että on tässä talli suht lähellä. En vain tosiaan ole törmännyt hevosiin. En nähnyt laitumella enkä ratsukkoja. Minä sydämestäni toivon, että se kuulemani ääni tuli sieltä...

Samuli Antilan niminovelli aloittaa vahvasti ja tiukasta tilanteesta. Ei siis mitään historiikkeja alkuun, vaan mennään suoraan asiaan. Harju, Saloranta ja Katajala jatkavat novelleissaan hienosti viitaten siihen mihin Antilan tarina jäi. Näin siis saadaan hyvä pohja.
Seuraavat novellit jatkavat Stepanin koodeksin vaiheista toisiinsa sitoutumattomasti, mutta kiinnostavasti. Vuoroin ollaan nykyajassa, vuoroin menneisyydessä. Aihepiireissä vilahtelevat niin luostarit, geökätköilyt, avioliitto-ongelmat kuin kirjailijavierailutkin. Ja aina vain koodeksi riivaa ja saa uusia uhreja.

Esipuheessaan Tuomas Saloranta valoittaa Stepanin koodeksi -ideaan johtaneita tapahtumia ja sitä, mistä ajatus lähti. Stepanin koodeksin on tarkoitus olla yleisemminkin hyödynnettävä URS-mytologia ja on siis vapaasti käytettävissä. Nyt tähän kannustetaan ihan kilpailullakin!

Suosittelen Stepanin koodeksia erityisesti niille kauhukirjallisuuden ystäville, jotka pitävät tällaisista myyteistä, jotka saattavat levitä laajalle. Tietyin varauksin suosittelen tätä myös rikkaalla mielikuvituksella varustetuille ihmisille – jos olet herkkä kuvittelemaan kaikenlaista, niin... No... Omalla vastuulla sitten!
Köynnöskasvien kasvattajille ja hevosihmisille tätä voi suositella vain, jos koette olevanne erityisen lujahermoisia.

5. maaliskuuta 2014

Enni Mustonen: Paimentyttö (2013)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 363
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Enni Mustonen (eli Kirsti Manninen) on minulle nimenä ollut tuttu jo vuosia, mutta vasta nyt sain tartutuksi hänen kirjaansa. Paimentyttö on Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan avausosa.

Tarina kertoo Idasta, Alavuudelta Sipooseen perheensä kanssa muuttaneesta nuoresta tytöstä. Tarinan alussa Ida jää orvoksi ja päätyy navettapiiaksi. Ikävän tapaturman seurauksena hän pääsee Zachris Topeliuksen kotiin Björkuddeniin piiaksi. Ja näin alkaa Idan tarina historiamme tunnettujen henkilöiden kodeissa (tarinan lopussa kerrotaan jo seuraava paikka).

Eletään siis 1800-luvun loppua. Mustonen maalailee varmalla otteella aikalaiselämää niin navetassa kuin kulttuurikodissakin. Tapani mukaan nautin näissä jutuissa eniten juuri arkitoimien ja ympäristön kuvauksesta. Vaikka Mustonen ei kaunistele oloja, tulee tästä kuitenkin hiukan maalaisromanttinen tunnelma. Etenkin Björkuddenin joulut ja jouluvalmistelut olivat aivan ihania – enkä ole edes jouluihmisiä!

Paimentytön henkilögalleria on kiinnostava. Topelius, Professori, avautuu ihan toisella tavalla. Kansallissankarina olo on yllättävän raskasta – etenkin 80 vuoden iässä. Hänen tyttärensä Toini on vinkeä vanhapiika, joka jää hiukan paitsioon ehkä naimattomuutensa vuoksi. Professorin emäntäpiika Irene-mamselli taas on hyvinkin toimelias nainen. Pidin myös Matildasta, riuskaotteisesta karjakosta.
Paimentyttö on ehdottomasti vahvojen naishenkilöiden tarina. Miehet jäävät tässä vähälle roolille.

Itse päähenkilöstä, Ida Erikssonista, en sen sijaan juurikaan perustanut. Hän on tarinan kertojana ja samalla kertoo omaa kasvutarinaansa. Idan hahmossa on hiukan täydellisen sankarittaren vikaa. Hän on kovin nokkela, älykäs, piioista hyvätapaisin, sivistynein, reippain, ahkerin, tunnollisin... Ida ei tunnu vähäiseltä piikalikalta, vaan melkein säätyläisneidiltä, joka leikkii piikaa.
Kirjassa koitetaan kovasti korostaa sitä, että ihmisen asema ei korreloi esim. fiksuuden kanssa. Ida hahmona vaan syö tämän väitteen; kaikki muut piiat ja rengit ovat jollakin tapaa yksinkertaisempia, tyhmempiä ja holhottavampia kuin Ida. Tämä ei oikein tunnu selittyvän edes Idan asemasta minäkertojana.

Kerronta on hyvin sujuvaa. Tätä oli mukava lukea ja paikoin tässä oli nuortenkirjamainen fiilis. Tätä voi muutenkin suositella ihan reilusti nuoremmille lukijoille. Ainakin historiasta kiinnostunut yli 12-vuotias tyttö olisi tälle ihan potentiaalista yleisöä.
Huolittelu olisi kyllä tehnyt tälle terää. Nimistöhorjuntaa on paljon: välillä mamselli kirjoitetaan isolla alkukirjaimella ja välillä pienellä (jotkut tittelit, kuten Professori, kirjoitetaan tässä aina isolla ihan perustellusti, mutta tässä kohdin käyttö on horjuvampaa). Väinö on toisinaan Wäinö. Piika nimeltä Selma on myöhemmin yhdessä kohtaa Saima.
Mieleen jäi myös epäselvänä kohta, jossa Ida, Topelius ja Irene matkustavat Uleåborg-höyrylaivalla Helsingistä Tukholmaan. Myöhemmin kirjassa sanotaan, että laivan reitti kulki suoraan Hangosta Tukholmaan. Ja Wikipedia taas kertoo, ettei laiva kulkenut tällaisia reittejä lainkaan, vaan oli kirjan tapahtuma-aikaan (1896) hinaajakäytössä. Ymmärrän kyllä, että halutaan ottaa hiukan vapauksia historiallisessa fiktiossa, mutta ei tämä nyt oikein vakuuttanut.

Tästä kaikesta huolimatta Paimentyttö oli perustasoinen, ihan hyvä lukupala. Ja sen verran kiintoisaan paikkaan Ida on seuraavaksi menossa, että pitää varmasti aikanaan lukea sekin!

Paimentytön ovat lukeneet myös:
Amman lukuhetki
Nenä kirjassa
Järjellä ja tunteella
Luettua
Koko lailla kirjallisesti
Kirjakaapin avain
Kirjojen keskellä