28. helmikuuta 2014

Eowyn Ivey: Lumilapsi (2012 / 2013)

The Snow Child
Suomennos: Marja Helanen
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 317 (e-kirja)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Kun tarina viittaa jollakin tapaa satuun, herää minunkin kiinnostukseni. 1920-luvun Alaskakin kuulosti oikein mukavalta miljööltä tällaiselle tarinalle. Mutta ei tämä ihan kolahtanut, mutta ei toisaalta flopannutkaan.

Jack ja Mabel ovat uudisraivaajapariskunta Alaskan armottomissa oloissa. Suunnitelmissa oli ryhtyä maanviljelijöiksi lukuisan lapsikatraan avulla, mutta elämä ei aina kulje omien suunnitelmien mukaan. Pariskunta jää lapsettomaksi yhden karun kokemuksen jälkeen. Tarinan alussa Mabel onkin jo itsemurhan partaalla.
Eräänä iltana ensilumen sataessa tunnelma on kuitenkin suorastaan maaginen. Jack ja Mabel innostuvat lumisateesta kuin pikkulapset ja keksivät väsätä lumiukon, jonkaa Jack veistää pienen tytön näköiseksi. Aamulla lumityttö on rikki, hanskat ja pipo maassa. Mutta metsikössä vilahtaa jokin...

Lumilapsi on kovin kaunis tarina. Se mukailee vanhaa venäläistä kansansatua ja sen useita eri versioita (kirjan lopussa on tarkemmat viitteet). Ja erityiskiitos on annettava siitä, että tässä ei ollut inhokkiklisettäni, vaikka siltä meinasi jo uhkaavasti vaikuttaa. Tarinan päätös oli surullisen haikea, jos mukaan ei lasketa turhaa epilogia.
Spekulatiivisilla elementeillä leikittely oli onnistunutta ja tunnelma mukavan satumainen.

Tunnelmaa tosiaan latisti vain hienoinen venyttäminen ja vatulointi. Jackin ja Mabelin ajatukset olivat ihan kiinnostavia sinänsä ja antoivat tarinaan aina kaksi eri näkökulmaa. Mutta rajansa silläkin. Etenkin puolivälin paikkeilla oli melkoista tyhjäkäyntiä. Mielestäni tarina olisi ollut tunnelataukseltaan tehokkaampi tiiviimpänä pakettina.

Kirjoittaja kuvaa Alaskan oloja uskottavasti, ehkä hiukan kaunistelevasti. Kannustavat naapurit, huikeat maisemat, lumitunnelmointi ja Jackin ja Mabelin välinen rakkaus kuorruttavat tarinaa hienoisen liian makeaksi makuuni. Toisaalta (inho)realistinen tyyli ei satumaiseen tarinaan juuri sovikaan, joten vika on enemmän minun maussani tällä kertaa. Tämän ei ole mielestäni tarkoitus olla sellaista historiallista fiktiota, jossa uskottavuus näyttelee suurinta tekijää. Oli toisaalta ihan opettavaistakin siinä mielessä lukea tällaista.

Lumilapsen kieli on ihan ok. Aika tavallista, ei koukeroita. Olisin ehkä kaivannut jotain eroa puheenparsissa, kun ihmisillä tuntui olevan erilaisia taustoja (esim. Mabel ja Jack verrattuna naapureihinsa). Mutta en tiedä onko sitä ollut alkuperäistekstissäkään. Pari hassua ilmausta jäi mieleeni: mökkiteltta (Mikä se on? Tiedän kyllä kupoliteltan ym., mutta mökkiteltasta en ole kuullut) ja vallaton leuka (vähän niin kuin Ridge Forresterilla?).

Lumilapsi siis kuuluu sarjaan "ihan okei". Ei aiheuttanut sen kummempia hihkaisuja tai huokaisuja.
Kannattaa käydä kuitenkin katsomassa muita bloggauksia:
Olipa kerran kirjablogi
Kulttuuri kukoistaa
P.S. Rakastan kirjoja
Taikakirjaimet
Lumiomena
Kirjasähkökäyrä
Järjellä ja tunteella
La petite lectrice
Lukuisa

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

27. helmikuuta 2014

Tero Niemi ja Anne Salminen: Nimbus ja tähdet (2004)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 389
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: kirjasto

Jokunen teistä saattaa muistaa, kuinka vaikutuin – ja samalla tipahdin kärryiltä – lukiessani Tiamatin värit -antologiasta novellin 'Kirjallinen liite kannevakuuskorvausanomukseen'. Kyseinen novelli liittyi nimenomaan tähän romaaniin vaikka tietysti se toimi myös itsenäisenä kokonaisuutenaan.

Nimbus ja tähdet on vaikuttavinta scifiä, mitä olen lukenut. Ei ehkä kuulosta minun sanomanani kovin hääviltä, kun scifi on spekulatiivisen fiktion osa-alueista se, joka on minulle vierain. (Ei kyllä kauaa, sillä innostuin nyt tästä ihan tavattomasti.)

Hulluinta tässä lienee se, että minun on aika vaikea perustella näkemystäni sillä tasolla, jota itseltäni odottaisin.
Minulta nimittäin meni osa romaanin jutuista ihan ohitse. Lähinnä ne tekniset kuviot, mutta kumminkin. Miten voi muka pitää kirjaa hyvänä, jos ei sitä ymmärrä?

Nimbus ja tähdet rakentuu vähän novellikokoelman tyyppisesti. Tarina kertoo Nimbuksesta, naispuolisesta olennosta, joka on hyvin lähellä ihmistä. Ihmisyys on yksi asia, mitä tässä pohditaan. Nimbus on nimittäin elänyt tuhansia vuosia (Terran eli Maan ajanlaskun mukaan) ja kuollutkin muutaman kerran.
Nimbuksen kumppanina seikkailee Talamus. Talamus on tietokone tai joku sen tyyppinen vempain. Näyttää jonkinlaiselta kameralta ainakin sen verran, että tullissa naamioituminen onnistuu. Talamuksella on kuitenkin oma persoonallisuutensa.
Yhdessä Nimbus ja Talamus seikkailevat tähdeltä/planeetalta toiselle ja tarinat koostuvat näistä vierailuista.

Ensinnäkin minua ilahdutti Nimbuksen ja Talamuksen suhde. Ei muuten varmasti onnistu ihan joka tekijältä rakentaa suhdetta kahden sellaisen olennon välille. Eikä nyt puhuta romanttisesta suhteesta, vaan lämpimästä ystävyydestä. Nimbus ja Talamus ovat äärimmäisen hienoja hahmoja. Persoonallisuuksia, joilla on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Mustavalkoisuus on tästä kirjasta muutenkin hyvin kaukana.

Eri planeetat kulttuureineen ovat tämän kirjan suola, sokeri, chili ja kaikki muutkin mausteet. Erilaisten tapahtumien kautta voidaan pohtia hyvinkin syvällisiä juttuja. Nimbus ja tähdet onnistuu olemaan pohdiskeleva ja ajatuksia herättävä. Se ei saarnaa, luennoi eikä ota kantaa. Vaikuttavin kohtaus oli Rakkaudesta avaruuteen -jaksossa ollut juttu Ruusutarhasta. Kysymys kuuluu, saako geeniteknologialla kehittää eläviä, aivottomia sikiöitä tieteen kehitystä varten, jolla taas voidaan pelastaa – tai tuhota – esimerkiksi ihmishenkiä? En tiedä.
Hyvä tieteiskirjallisuus esittää kysymyksiä, kritisoi, kyseenalaistaa ja pistää ajattelemaan. Nimbus ja tähdet onnistuu tässä tehtävässä paremmin kuin hyvin. Tämä ei ole kevyttä viihdettä ja siten helppoa luettavaa rantalomalle. Tätä pitää ajatella, lukea ajatuksella. Monesti.

Ja mitä siihen tekniseen kuvaukseen tulee... En osaa sanoa, kuinka uskottavaa tai tarkkaa se on. Sellaiseen ei oma tietotasoni ja ymmärrykseni riitä. Minut se vakuutti hyvin, mutta siihen ei paljoa vaadita. Ymmärtämättömyys ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta lainkaan. Myönnän kyllä, että miehelleni pätkiä luin ääneen ja hämmästelin, mutta en pilkatakseni kirjaa vaan lähinnä itseäni. (Mies kyllä kiinnostui.) Tekninen

Kuin kirsikkana kakussa Nimbus ja tähdet on kaunis. Kaunis tarina, kaunista ja konstailematonta kieltä. Minulla ei ole tästä mitään moitteen sanaa. Ei mitään.
Tarttukaa tähän rohkeasti, haastakaa itsenne ajattelemaan tähteinvälisellä matkalla.

26. helmikuuta 2014

Kotikatsomo: Raja (osa 1/3)

Pohjustukseksi tälle kerrottakoon alkuun, että olen huono tv-ihminen. Katson telkkaria todella vähän ja minulla on melkoisia aukkoja niin elokuva- kuin tv-sarjasivistyksessäni. Lähinnä olen katsellut Tähtiporttia, True Bloodia (en enää, kyllästyin), Game of Thronesia (kyllästymisen oireet vahvat, vähän sätkin vielä) ja satunnaisesti Top Gearia. Frendit on vanha suosikkini.
Joskus 90-luvun lopulla katsoin Kotikatua ja puolisoni innoittamana Aki Kaurismäen elokuvat ovat kolahtaneet.

Ei siis ihme, että minulta on tyystin mennyt ohi se, että Riikka Pulkkisen romaani Raja on filmatisoitu. Havahduin siihen vasta, kun YLE:ltä otettiin yhteyttä ja kysyttiin, haluanko blogata aiheesta. Olivat löytäneet tuon arvioni Rajasta eikä se näemmä pelästyttänyt. Minähän en nimittäin Rajaan oikein ihastunut...
Mietin kuitenkin, että kyseessä on romaani, joka saattaisi onnistua paremmin tv-sarjana. Jos ne paperinmakuiset henkilöt olisivatkin lihaa ja verta. Itse tarinahan oli sinänsä ihan okei. Mitä nyt jupisin niistä tietyistä kliseemäisyyksistä... Jospa ne jäisivät pois? Kun romaanista tehdään tv-sarja (tai elokuva), niin ainahan jotakin juttuja pitää tiivistää.
Niinpä lupasin katsoa ainakin nyt ensimmäisen jakson. Tässä yhteydessä lienee hyvä myös mainita, että YLE ei maksa tästä mitään. Bloggaan, koska olin utelias ja koska en ollut aiemmin tällaista tehnyt.

Tämä bloggaus jää kuitenkin ensimmäiseksi ja viimeiseksi tästä. Ei vakuuttanut Raja telkkarissakaan. Pidän itseäni keskimääräistä hankalampana yleisönä tämän suhteen, joten en lähtisi ensimmäisenä syyttelemään kirjailijaa, näyttelijöitä tai tuotantotiimiä. Raja vain ei ole minun juttuni. Minkäs teet?

Julian Kanerva (Antti Luusuanniemi) ja Mari (Linda Tuomenvirta).

Tv-sarjana (näin yhden jakson perusteella) Raja oli kovin hidas, maalaileva ja hiljainen. Olin nukahtaa. Eihän Raja tietysti romaaninakaan ole mikään toimintapainotteinen jännäri, mutta ei se nyt noin jäyhäkään ollut. Romaania seurattiin varsin uskollisesti – tai ainakin minun muistikuvieni mukaan. En ehtinyt lukea kirjaa uudestaan ennen sarjan katsomista. Pienoinen pettymys oli se, että kirjaa seurattiin liiankin uskollisesti (en ole ikinä kuvitellut sanovani tätä) – Marin hahmoon kirjoitetut teinikliseet olivat vahvasti mukana. Vaaleanpunainen linkkuveitsi viiltelyä varten sai minut muljauttelemaan silmiäni.

Dialogi oli yhtä tuskastuttavaa kuin kirjassakin. Lyhytsanaisuus ja hidas replikointi ylipäätään toi mieleen Kaurismäen (mikä ei siis ole minua karkoittava elementti), ja se taas ei sopinut kontekstiin ollenkaan. Missä on tunne, kun pitää puhua? Puhumattomat kohtaukset kyllä toimivat (etenkin alku oli vaikuttava!), mutta kun suu aukesi, niin dialogi oli ehtaa Pulkkista – hyvässä ja pahassa.
Sarjaa voi kuitenkin hyvin katsoa, vaikka ei olisi Rajaa lukenut. Mukana pysyy kyllä, mutta ehkä henkilöiden sisäiset maailmat aukenevat kirjan kautta paremmin. Esimerkiksi Julian näyttää pyytävän Maria kovin kevyin perustein ja mielin kahville, mutta kirjassa muistaakseni tästä koettiin isompiakin tunnontuskia. Onhan se melkoinen juttu, jos opettaja pyytää lukiolaisoppilastaan kahville.

Muuten näyttelijätyö ilahdutti. Linda Tuomenvirta näyttelee Maria oikein hyvin ja Anja Aropaloa näytellyt Kaija Pakarinen täsmäsi mielikuviini Anjasta aika jetsulleen. Anjan hahmo on luultavasti tv-sarjassakin se onnistunein. Marin opettajaa ei näytellyt Juha Itkonen, vaikka mielikuvissani näin olikin. Sen sijaan roolissa oli Antti Luusuanniemi – ei moitteen sanaa hänestäkään. Johannesta näytteli vallan mahtavasti Jani Karvinen (jonka dialogi toimi ainoana joukosta!).
Kaikki näyttelijät olivat minulle entuudestaan ihan vieraita.

Olen kuitenkin iloinen, että kotimaista kirjallisuutta filmataan. Katson, että tällaiset projektit tukevat kumpaakin taidemuotoa. Odottelen mielenkiinnolla, koska lähdettäisiin filmaamaan spefiä ja historiallisia romaaneja. Kaari Utrion tuotannossa piisaisi materiaalia yllin kyllin. Tästä oli muuten taannoin puhetta Kaarin Facebook-sivullakin. Näkisin mielelläni myös Magdalena Hain Henry ja Gigi -sarjaa ruudulla tai valkokankaalla. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät cinemaattisuudellaan olisi ihan must ja vähän haasteellinenkin. Onhan noita...

Minä en siis jatka Rajan parissa tässäkään muodossa. Mutta mitäs te tuumitte? Ensimmäinen jakso on nähtävissä vielä Yle Areenassa ja toinen osa tulee ensi sunnuntaina (uusinta maanantaina).

Raja Yle Draaman sivuilla.

25. helmikuuta 2014

Andrzej Sapkowski: Halveksunnan aika (1995 / 2013)

Czas pogardy
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 388
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Minut vaikuttanut Noituri-sarja on päässyt neljänteen osaansa. Geraltin lisäksi mukana seikkailee tietysti Yennefer-velhotar ja prinsessa Ciri, josta ollaan hyvinkin kiinnostuneita.
Velhoilla on kovasti kränää keskenään ja muutkin ovat vahvasti sotajalalla. Ciri halutaan elävänä – tai kuolleena.

Noituri-sarja on edennyt erittäin tasalaatuisena ja hyvänä, mutta tähän osaan minä kyllä himpun verran petyin. Halveksunnan aika ei ole parasta Sapkowskia, vaan tuntuu turhanaikaiselta välinäytösosalta. Eittämättä kaiketi sellaisia väistämättä tulee, kun sarja alkaa venyä yli kolmen kirjan?

Edellisessä osassa (Haltiain verta) kiittelin erityisesti Cirin hahmoa. Periaatteessa kiittelen edelleen (Ciri on oikein säpäkkä prinsessa), mutta kun... Minä tahdon Geraltin! Olen enemmän kiinnostunut seuraamaan Geraltin tarinaa kuin Cirin.
Yennefer on myös edelleen kiehtova hahmo. Hänestä paljastuu kerta kerralta kaikenlaista lisää ja hän häipyy kuvioista juuri kun homma alkaa käydä kiinnostavaksi. Taitavaa, Sapkowski, taitavaa! Ylipäätään velhojen poliittiset kuviot olivat jännittäviä ja Halveksunnan ajan onnistunein kohtaus onkin Geraltin ja Yenneferin osallistuminen velhojen muodolliseen juhlaan.

Halveksunnan ajan isoin ongelma oli mielestäni sen sekavuus ja epätasaisuus. En kaipaa rautalankaa, mutta myönnän olleeni varsin kuutamolla esimerkiksi vallitsevasta sotatilanteesta. Olen valtakunnissa ja sen hallitsijoissa ihan sekaisin – kuka oli kuka ja halusi mitä? Sen verran pysyin mukana, että haltiat halutaan hengiltä.
Lopussa on Ciristä aika pitkä ja niin uuvuttavan tylsä pätkä, että kirja olisi saattanut jopa jäädä siihen, ellei tarina olisi ollut niin lopussa. En tiedä onko kyseisen pätkän tapahtumilla jatkon kannalta merkitystä, mutta nyt ainakin se jäi kovin turhauttavaksi ja turhaan romaania pitkittäväksi osaksi.
Huumorikin loisti poissaolollaan eikä Valvattiakaan juuri näkynyt...

Tätä kirjoittaessani tulin vilkaisseeksi Andrzel Sapkowskia koskevaa englanninkielistä Wikipedia-sivua. Ja nyt valkeni, miksi Noituri-sarjan kaksi ensimmäistä osaa tuntuvat niin erilaisilta osiin 3 ja 4 verrattuna. Eiväthän ne ole samaa sarjaa! Alunperin siis Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka ovat novellikokoelmia Geralt Rivialaisesta. Ja taas Haltiain verta, Halveksunnan aika ja kesällä suomeksi ilmestyvä Tulikaste ovat omaa sarjaansa. Ilmankos Ciri on nyt ollut keskeisessä roolissa. On kieltämättä ärsyttävää, ettei WSOY:n sivuilla tuoda esiin tällaista "pikkuseikkaa" lainkaan. Ehkä nyt osaan lukea Tulikastetta ihan toisella tavalla?

Noituri-sarja:
Viimeinen toivomus
Kohtalon miekka
Haltiain verta
Halveksunnan aika
Tulikaste

18. helmikuuta 2014

Morren maailma & Morren maailma

Viime viikolla Morren maailman Facebook-sivulla kerroin, että tällä viikolla tapahtuu. Ja nyt se on tapahtunut.
Kyllä jännittää! Mutta samalla olen mielettömän innoissani ja tohkeissani! Tämä tuntuu hurjalta, mutta oikealta ratkaisulta. Pitää olla ripaus hulluutta, rutkasti rakkautta ja tolkuttomasti tukea, jotta tähän voi lähteä. Minulla on ollut onnea, kun olen saanut näitä kaikkia.

Yrittänyttä ei laiteta. Olen perustamassa yritystä. Toiminimeä, jolla työllistän itseni. Morren maailma -nimeä kantava yritykseni tarjoaa kustannustoimitusta, oikolukua, lausuntopalvelua ja kirjakritiikkejä.
Tähtäimessäni ovat:

  • yksityiset kirjoittajat, jotka haluavat julkaista omakustanteen ja/tai haluavat arvion käsikirjoituksestaan
  • perinteiset kirjakustantamot, jotka haluavat ostaa kustannustoimituspalvelua toimeksiantona
  • muut yritykset, jotka haluavat esimerkiksi oikolukupalvelua esitteilleen ja kotisivuilleen, tai julkaista vaikkapa yrityshistoriikin
  • yhdistykset ja seurat, jotka haluavat julkaista kauno- tai tietokirjallisuutta
  • lehtimedia, joka haluaa ostaa kriitikkopalvelua toimeksiantona

Jännityksellä odotan kuinka tässä oikein käy!

Käykää tutustumassa:

Entäs blogi?
Morren maailma blogina jatkaa samanlaista eloaan kuin tähänkin asti. En julkaise täällä maksettuja kritiikkejä. En julkaise arvosteluja kustannustoimittamistani kirjoista. Enkä varsinkaan pui saamiani käsikirjoituksia täällä – en, vaikka kirjoittaja niin itse toivoisikin.

Kirjablogi Morren maailma pysyy yhä harrastuksenani. Täällä käsittelemäni kirjat ovat niitä, jotka olen napannut luettavaksi oman kiinnostukseni tai opiskeluohjelmani mukaan – opiskelulähtökohdistahan tämä aikanaan syntyi.

Notta tällaisia uutisia. Tänne blogiin tulee lähiaikoina arvioni neljännestä Noituri-kirjasta ja pitkästä aikaa elokuva-arvio. En tykännyt, vaikka elokuva on aikanaan voittanut Oscareitakin...

14. helmikuuta 2014

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (1997 / 1998)

Harry Potter and the Philosopher's Stone
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 335
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Huom! Huom! Heti alkuun tärkeä varoitus. Olen lukenut koko sarjan kertaalleen aiemmin ennen bloggaamistani. Pidän myös Harry Potter -sarjaa jo sen sortin klassikkona, että oletan monenkin jo tietävän kuinka sarjassa käy kenellekin. Näin ollen nyt Pottereita käsittelevät postaukseni sisältävät juonipaljastuksia koko sarjan osalta riippumatta siitä mistä osasta bloggaus on. Joten jos haluat välttyä juonipaljastuksilta, niin mars kirjakauppaan tai kirjastoon!

Olen jo pitkään haikaillut sopivaa rakosta lukea koko sarja uusiksi. Olen blogannut Kuoleman varjeluksista, mutta en näemmä siinä kertonutkaan, miten minusta tuli Potter-fani. Nyt taitaa olla sopiva väli turista siitä.

Hurahdin Harry Potteriin hiukan jälkijunassa, vasta silloin kun ensimmäinen elokuva tuli valkokankaalle vuonna 2001. Ystäväni oli jo fani ja oli menossa katsomaan elokuvaa. Hän houkutteli minuakin mukaansa, sillä tiesi minut fantasiakirjallisuuden ystäväksi. Minä kumminkin jurnutin kaikella varhaisaikuisuuden ennakkoluulollani... En taatusti aikoisi katsoa mitään kakaraa heiluttelemassa taikasauvaa! Onko jengi nyt ihan tosissaan? Suippohatut, taikasauvat ja hassuhauskat (yyöööökkk!) taikasanat! Antakaa mun kaikki kestää.
Ystävä sitten lupasi, että hän korvaa minulle elokuvalipun hinnan, mikäli en todellakaan pitäisi elokuvasta. Elokuvan päätyttyä olin lähestulkoon hysteerisessä tilassa. Miksei kukaan ollut aiemmin kertonut, että tämä oli OIKEASTI hyvä juttu?! Halusin siihen mennessä ilmestyneet kirjat välittömästi. Aluksi lainasin ne ystävältä, sitten ostin omat kappaleeni. Olin mennyttä naista. Viis maineesta, mutta tämä sarja kolahti!

Koomisinta (mutta ei kuulemma kovinkaan ainutlaatuista) on se, etten missään vaiheessa oikein pitänyt Harrysta, tarinan päähenkilöstä (sama muuten pätee lapsuussuosikkiini Belgarionin taruun, Garion ei kolahtanut minuun henkilönä). Ronald Weasley on minulle ollut hahmoista rakkain eikä tilanne näemmä ole muuttunut näin uusintalukukerrallakaan.

Harry Potter ja viisasten kivi on hieno avausosa. Se oli suoraviivaisempi kuin muistinkaan. Rowling ei tuhlaa aikaa sivukaupalla maailman rakentamiseen, vaan kaikki tieto tulee Harrylle vauhdikkaidenkin tapahtumien lomassa. Se on erittäin hyvä ratkaisu, koska silloin aloitusosaa ei niin puurouteta informaatiotulvalla.

Olin yllättynyt siitä, kuinka mustavalkoisina tietyt henkilöt esitellään. Esim. Dursleyn perheessä ei tunnu olevan kerrassaan mitään hyvää. Luihuisten tupa samoin on pelkkä pahisten paikka ja vaikuttaa lähinnä vanhan ajan tarkkailuluokalta.
Asiahan selittyy pitkälti sillä, että tarinan näkökulma on hyvin vahvasti Harryn ja se mustavalkoisuus sopii Harryn ikään. Viisasten kivihän on myös enemmän lastenkirjamainen vaikkapa Kuoleman varjeluksiin verrattuna ja siinäkin mielessä tiukempi jako hyviksiin ja pahiksiin toimii ja on odotettavissa. Mutta pääsi se silti yllättämään – ja ehkä hitusen ärsyttämäänkin. Toisella lukukerralla oli aikaa (ja jonkinlaista kypsyyttäkin?) pohtia tarinaa näinkin.

Ihailin sitä, kuinka suoraviivaisen jouhevasti Rowling tarinaa kuljettaa. Ei näy kompurointia, ei haparointia. Hän oikoo, yksinkertaistaa ja jättää selittelemättä turhia. Pottereissa ei väännetä rautalankaa, mutta ei siitä mitään älykkyystestiäkään tehdä.
Henkilöt ovat omia ihania persooniaan – paitsi Harry, joka on minusta edelleenkin aika hajuton ja mauton. Hermione oli ärsyttävämpi kuin muistinkaan ja Ron mahtava hömppä. Draco oli häijy ja Dumbledore oli sekopäisempi kuin muistikuvani antoivatkaan ymmärtää. Muistinvirkistykseksi teillekin laitan tähän Dumbledoren lukukaudenavajaispuheen (s. 137):
"Tervetuloa!" hän sanoi. "Tervetuloa aloittamaan uusi lukuvuosi Tylypahkassa. Ennen kuin rupeamme juhlimaan tahtoisin kuitenkin sanoa muutaman sanan. Ja ne ovat: Taukki! Vollotus! Kummallisuus! Nipitys!
Kiitos!"
Hän istuutui. Kaikki taputtivat ja hurrasivat. Harry ei tiennyt nauraako vai ei.

Näihin tunnelmiin lienee hyvä päättää tämäkin bloggaus, ennen kuin tämä leviää ihan mahdottomiin mittoihin. Jatkan hiljalleen Pottereiden uusintalukukierrostani jännityksestä hykerrellen...

8. helmikuuta 2014

Stephen King: Tohtori Uni (2013 / 2014)

Doctor Sleep
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 527
Kustantamo: Tammi
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Olin Hohdosta niin tohkeissani, että tartuin ihan suorilta Tohtori Uneen. Jatko-osiin suhtaudun ylipäätään penseästi ja epäilin vähän tätäkin. Minusta Hohto romaanina loppui kauniisti ja hyvin – lopullisesti. Miksi sitä piti jatkaa?

En tiedä. Tohtori Unen luettuani ymmärrän vielä vähemmän. Se oli melkoinen pettymys, jota korostanee vielä se, että luin tämän niin hienon Hohdon jälkeen heti. Ehkä voisin olla armollisempi, jos olisin jättänyt tälle oman hengitystilansa?

Pikkupoika Danny on siis kasvanut nyt aikuiseksi. Hän hohtaa yhä, mutta hiukan heikommin. Hän on paennut taitoaan alkoholin pariin kulkien isänsä jalanjaljissä. Erään tapauksen jälkeen Dan Torrance päättää taas aloittaa alusta ja asettuu Teenytowniin. Elämä näyttää jo valoisammalta ja hän saa töitäkin saattokodista. Erikoisen taitonsa avulla Dan auttaa potilaita kuoleman hetkellä, siitä nimi Tohtori Uni.
Hohdosta jo tiedämmekin, ettei Danny ollut mitenkään ainutlaatuinen tapaus. Ja eräänä päivänä häneen ottaa yhteyttä Abra – ikää kaksi kuukautta, suloinen tyttövauva!

Vuosien kuluttua Dan ja Abra kohtaavat uudestaan. Abra tarvitsee apua, sillä häntä jahtaa Tosi solmu. Ryhmä eräänlaisia vampyyreja, jotka veren sijasta elävät hohtavien lapsien erikoiskyvyllä. He kiduttavat näitä lapsia, jotta heidän taitonsa ikään kuin höyrystyisi ulos. Ja tästä höyrystä Tosi solmun jäsenet elävät. Höyry on käymässä vähiin, kunnes he löytävät Abran – mahtavan höyrylähteen! Dan Torrancen on pelastettava Abra.

Hohhoijakkaa. Vaikuttiko juoni kiinnostavalta? Minusta ei juurikaan enkä nyt näin jälkikäteenkään pidä sitä niin hääppöisenä. Tohtori Uni romaanina vaikutti mikrossa lämmitetyltä vanhalta kahvilta. Anteeksi vain, Stephen! Loppusanoissaan King sanoo: "Mies, joka kirjoitti Tohtori Unen, on hyvin erilainen kuin se hyvää tarkoittava alkoholisti, joka kirjoitti Hohdon, mutta molempia kiinnostaa sama asia: kertoa tarina, jossa on ytyä."
Ydystä voi olla montaa mieltä, mutta Tohtori Unella uskon Stephen Kingin jollakin tapaa pyytäneen anteeksi alkoholismiaan. AA-kerholla on iso merkitys tässä romaanissa ja se saa koko tarinasta jotenkin opettavaisen sadun. En halua vähätellä alkoholismin kiroja, mutta ei tämä nyt oikein toiminut.

Dan Torrance on siis alkoholisti, hyvin uskottava sellainen. Abra taas on 13-vuotias nuori tyttö ja vaikka tätä romaania moitinkin, niin Abran hahmo pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Hän on uskottava teini, vaikka onkin hyvin älykäs (hohtavat lapsethan ovat) ja puhuu hyvin aikuismaisesti.

Tässä kohdin kiinnitinkin huomiota suomennokseen. Etenkin romaanin lopussa Abran puhe muuttuu jonkin verran. Omistusliitteet tahtovat jäädä kokonaan unholaan. Se teki kielestä todella kömpelöä ja ärsyynnyin. (Huomaa, ettei Tohtori Uni vetänyt. Yleensä minulla ei ole aikaa huomata tällaisia Kingin romaaneissa, kun tarinan imu on niin valtava.) Ajattelin kuitenkin ensin, että kyse on alkuperäiskielisestä tyylimuutoksesta, jossa King hakisi Abran suuhun jotain teinix-kieltä. Mutta siitäkään ei kuitenkaan ollut kyse – eikä se Abran hahmolle olisi sopinutkaan.

Lainaan tähän pätkiä kohtauksesta, jossa ilmiö näkyi pahiten. Abra puhuu puhelimessa Tosi solmun johtajan, Hattu-Rosen, kanssa. Vertauksen vuoksi laitan samat pätkät alkuperäisversiosta.

s. 445-446:
"Oletko siellä, jos tulen? Vai ovatko siellä vain sinun opetetut rotat?"
...
"Sinä et ole koskaan tavannut minua."
"Olenpas. Minun päässä, ja minä ajoin sinut häntä koipien välissä karkuun. Ja sinä tapat lapsia. Vain pelkurit tappavat lapsia."

...
"Yksi yhtä vastaanko? Et uskaltaisi. Sinunlainen pelkuri ei uskaltaisi ikinä. Ei edes lasta vastaan. Sinä olet huijari ja valehtelija. Näytät joskus nätiltä, mutta minä olen nähnyt sinun todelliset kasvot. Sinä olet vain vanha huoraava vellihousu."
...
"Tietenkin, jos otat tarjouksen vastaan, minä pyyhin sinulla lattian. Muihin en viitsi kajota, he tekevät jo kuolemaa."

Ja englanniksi (s.408-410):
"Will you be there if I do? Or only your trained rats?"
...
"Never having met me."
"Sure I have. Inside my head, and I sent you running with your tail between your legs. And you kill kids. Only cowards kill kids."

...
"One-on-one? No, you wouldn't dare. A coward like you would never dare. Not even against a kid. You're cheater and a liar. You look pretty sometimes, but I've seen your real face. You're nothing but an old chickenshit whore."
...
"Of course, if you take me up on it, I'll wipe the floor with you. I won't bother with the others, they're dying already."

Suomennos on luultavammin tehty hillittömällä kiireellä. Doctor Sleep julkaistiin 24. syyskuuta 2013, Tohtori Uni tammikuun puolessa välissä 2014. Miksi, oi miksi pitää hosua? Superkääntäjäkään ei pysty mahdottomissa aikatauluissa tuottamaan hyvää käännöstä. Ja juuri kun on ollut puhetta siitä, kuinka arvokasta käännöstyö on kaiken maailman automaattikäännösten rinnalla.
Arvostakaa kääntäjiä! Antakaa heille aikaa tehdä työnsä kunnolla! Ja maksakaa kunnon palkkoja!

Suomennos siis valitettavasti latisti Tohtori Unen latteaa lukukokemusta vielä lisää. Jos siis hiukankaan epäilyttää tarttua tähän (kielestä riippumatta), niin älä. Ymmärrän kyllä, jos uteliaisuus kutkuttaa eikä Kingin uutuutta voi jättää väliin.
Minuun tämä ei tehnyt kaksistakaan vaikutusta. Poissa oli niin kauhu, tunnelmallisuus kuin tarinan imukin.

Tohtori Uni myös näissä blogeissa:
Kirjojen keskellä
Kirjoihin kadonnut (samassa jutussa myös arvio Hohdosta)

7. helmikuuta 2014

Stephen King: Hohto (1977 / 1985)

The Shining
Suomennos: Pentti Isomursu
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 513
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Ennen kun tartuin Kingin uutuuteen, Tohtori Uneen, päätin kertauksen vuoksi lukea Hohdon uudestaan. Se kannatti, sillä olin unohtanut paljon asioita ja muistikuvia sotki pahanpäiväisesti Kubrickin kuuluisa filmatisointi aiheesta. Mielikuvissani Jack Torrance on yhä hyvin pelottavan näköinen Jack Nicholson.

Hohto kertoo siis Torrancen perheestä, joka viettää talven Overlook-hotellissa, huikeissa vuoristomaisemissa. Overlook on talvisin suljettu (mm. mahdottomien sääolosuhteiden vuoksi), mutta tarvitsee silti huolenpitoa. Jack Torrance palkataan talonmieheksi. Hän huoltaa hotellia ja sen riskialtista painekattilaa, ja kirjoittaa samalla näytelmäänsä. Overlookin eristyneisyys tekee kuitenkin oman osansa. Ja Torrancen perheen pikkupoika, Danny, hohtaa. Apunaan mielikuvitusystävä Tony hän aistii asioita menneestä ja tulevasta – eikä Overlookin talvi näytä hyvältä.

Hohto lähti käyntiin yllättävän hitaasti. Paljon puidaan Jackin elämää. Hän on ollut alkoholisti, mutta viimeiset kaksi vuotta jo kuivilla. Lapsuuskaan ei ole ollut niin auvoinen. Puimisella on kyllä tarkoituksensa, sillä osaltaan sekin rakentaa paljon romaanin tunnelmaa. Se on synkkä, eristynyt, painostava. Kun Jackin hulluus pääsee käyntiin, niin tapahtuu paljon ja äkkiä.

Luin Hohtoa jälleen ahmien, kun alun tahmeus oli ohitse. Vaikka alussa olisikin ollut tiivistämisen varaa, en voi kuin ihailla Kingin taitoa nimenomaan tunnelman rakentamisessa. Siinä missä Kubrickin elokuva hiukan mässäilee verellä ja sillä kylpyhuoneen naisella, ei Hohto romaanina sorru sellaiseen. Sen pelottavuus tulee puhtaasti siitä ahdistavasta tunnelmasta, kun tärkeä perheenjäsen sekoaa eristyneissä olosuhteissa.
Nuorempana lukijana en niinkään pitänyt Hohtoa pelottavana kirjana (hyvänä kyllä muuten), mutta nyt ymmärsin sen ahdistavuuden ja pelottavuuden ihan toisella tavalla.

En malta olla vertaamatta elokuvaa ja kirjaa. Mutta minua jurppi silti ne erot ja se, miten ne häiritsivät lukukokemusta. King itsehän ei pitänyt Kubrickin filmistä ja teki toisen (en ole nähnyt).

Kubrickin Hohdosta on kerrottava sen verran, että se on mielestäni yhä yksi pelottavimpia kauhuelokuvia. Osasyynä lienee se, että katsoin tämän 12-vuotiaana – koulussa. Keväisin katsottiin paljon elokuvia, jotta tunnit saatiin täyteen. Joku tämän toi kouluun ja opettaja muitta mutkitta sen hyväksyi. Luokasta ei saanut edes poistua (koska opettaja ei voinut vahtia meitä kahdessa paikassa), joten katsottava oli.
Aikuisiällä olen myöhemmin katsonut elokuvan pariinkin otteeseen uudestaan.

Joka tapauksessa eroja oli huimasti kirjan ja elokuvan välillä. Esim. elokuvan kuuluisa kohtaus, jossa Wendy näkee miten Jack on "edistänyt" näytelmäänsä (All work and no play makes Jack a dull boy) on Kubrickin oma juttu. Elokuvassa Jackin aseena on kirves, mutta kirjassa roque-maila. Elokuvassa pensailla ei ole niin isoa roolia kuin kirjassa on. Elokuvassa ei myöskään mielestäni Jackin ja Wendyn suhde ole niin lämmin, miksikä se kirjassa (aluksi) on muodostunut. Elokuvan Wendy on jotenkin nössömpi kuin kirjan Wendy (joka on muuten kaunis vaaleaverikkö). Dan ei kohtaa kaksostyttöjä kirjassa lainkaan ja "veriaallokko" hotellin käytävällä on Kubrickin mässäilyä.

WSOY on ottanut tästä uuden painoksen pokkariversiona. Ihan kiva. Myös suomennos olisi kannattanut uusia. Tämä on ihan hyvä aikalaisuuden huomioon ottaen. Nykylukijaa kyllä huvittaa, kun tietyt vierasperäiset sanat ovat kursiivilla: Jack asioi drugstoressa, Danny syö hotdogeja ja eräs hotellin vieras on pukeutunut sarongiin. Tässä jäytettiin myös usein ilmaisua "kohta sataa lumen". Liekö joku vanhahtava muoto?

Hohtoa voi sanoa kauhukirjallisuuden klassikoksi oikein hyvästä syystä. Niinpä olikin hurjaa, että vuosia myöhemmin King kirjoitti tähän jatkoa. Tohtori Uni on kohta luettuna. Avaudun siitä myöhemmin, mutta sanonpa vain, että olisi kyllä kannattanut jättää Hohdon tarina tähän.

3. helmikuuta 2014

J. K. Miettinen: Häiriötekijä (2010)

Kustantamo: Turbator
Sivumäärä: 236
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Novellikokoelmaa pukkaa taas. J. K. Miettinen on pseudonyymi ja takakannessa sanotaankin, että tätä salanimen takana olevaa oikeaa nimeä varjellaan vahvasti. Ehkä totta, sillä minäkään en tiedä kuka nimen taakse kätkeytyy (mutta jotain ärsyttävän tuttua tässä kirjoitustyylissä on!).

Noeisevväliä. Novellithan ovat oikein hyviä ja vain sillä on merkitystä. Häiriötekijä sisältää 15 spefinovellia, jotka ovat aiemmin julkaistu spefilehdissä 2000-luvun aikana.

Miettisen novellit kattavat koko spekulatiivisen fiktion genren; kauhun, scifin, fantasian ja uuskumman. Novelleissa on jotakin viiltävän karua, lohdutonta. Nämä eivät ole iloisia, hyvänmielen tarinoita, vaikka huumoriakaan ei ole täysin unohdettu.

Novellit ovat napakoita, tiiviitä ja varsin toiminnantäyteisiä. Lähimmäksi tunnelmointia pääsee Tuhatvuotias puu, jossa puun kautta seurataan aikakausien vaihtumista. Novelli olikin hyvä hengähdystauko kokoelman puolivälissä. Kaunis ja surumielinen tarina.

Useimmissa novelleissa käsitellään jotakin meille tuttua asiaa uudella tavalla. Novellissa Raskautettu mies tulee raskaaksi ja pohditaan, onko miehillä viimein mahdollisuus murtaa naisten ylivalta? Khii\yksin\Taivaanalla kertoo vauvan hankkimisesta; novellin maailmassa vauvoilla on vain hieman erilainen tarkoitus kuin tässä maailmassa. Lapsellinen, onnellinen kertoo siitä, ettei raskaaksitulo olekaan niin helppoa, mutta kertoja kehoittaa miettimään asiaa – vaikka istuukin tutkintavankeudessa.

Upea novelli oli myös Torni, jossa orjat ovat vuosisatoja rakentaneet synkkää tornia kohti korkeuksia. Torni on ihan pian valmis, mutta orjien keskuudessa kytee myös kapina. Syötävän hyvä oli hyvinkin todellisen oloinen tarina miehestä, jolla on lihavuusfetissi. Aallot itkevät hiljaa oli hieman karmiva tarina erään miehistön kohtalosta ja novellin lopputwisti oli erityisen onnistunut.

Kaikki novellit eivät ihan kolahtaneet, mutta kyllä on selvää, että kyseessä on tasokas novellisti.Ylimääräisiä vatulointeja ei ole, näkökulmat ovat virkistäviä ja tarinat mukavan ennalta-arvaamattomia.
Puolikkaan pisteen olen joutunut rokottamaan lukuisista kirjoitusvirheistä. Monien sanojen perässä oli jostakin syystä iso Ö. Jokin toistuva lyöntivirhe? Ohjelmointivirhe taittovaiheessa? En tiedä, mutta raivostuttavan huolimatonta.

Joka tapauksessa tästä kannattaa napata kiinni, mikäli hyvät spefinovellit innostavat!