31. joulukuuta 2014

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 558 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Jussi Valtonen ei ehkä ole ollut Suomen kuuluisimpia kirjailijoita, mutta hän ei ollut minulle aivan tuntematonkaan – kiitos kirjablogien. Siipien kantamat oli taannoin melkoisessa blogisuosiossa ja minäkin sen tyytyväisenä luin.

He eivät tiedä mitä tekevät on vuoden 2014 Finlandia-voittaja. En etukäteen osannut edes arvella, että olisiko tämä niin hyvä vai ei. Mutta oli se. Ja ehdottomasti Finlandian arvonen. Sen verran osuvasti romaani viiltää. Ja lisäksi kerrankin on jotakin muuta kuin historiallista ja/tai suhdettamme Venäjään käsittelevä kirja.
Valtosen kirjassa puhutaankin Pohjois-Amerikasta. Virkistävää vaihtelua!

Amerikkalainen neurotieteilijä Joe päätyy Suomeen rakkauden perässä kultaisella 90-luvulla, keskellä lamaa. Rakkauden huumassa kaikki näyttää hyvältä ja Alina tulee hiukan yllättäen raskaaksi; syntyy Samuel.
Joe turhautuu lopulta Suomessa. Hän ei saa töitä, minkäänlaisia. Akateemisista töistä on turha unelmoidakaan, kun ei ole suhteita. Joe palaa Amerikkaan, mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää...

Kaikkein eniten yllätyin oikeastaan siitä, että tämä on kevyttä scifiä. Kevyellä en tarkoita nyt viihteellistä keveyttä, vaan sitä, että scifiyden kosketus on tässä niin kevyt, että sitä ei edes välttämättä huomaa. Osa tapahtumista tapahtuu tulevaisuudessa ja keskeisessä osassa on laite, iAm, jota ei (vielä) ole olemassa, mutta joka tuntuu pelottavan mahdolliselta. Arvostan scifissä aina yhteiskuntakriittistä otetta, ja tässä sitä totisesti on. Valtonen ei sorru kuitenkaan minkäänlaiseen moralisointiin. Hän ei saarnaa, vaan näyttää.

Suosittelen tätä erityisesti jokaiselle sosiaalisen median käyttäjälle, ja niille, jotka pohtivat sosiaalisen median merkitystä lähipiirissään (vanhemmat, lapset ym.). On helppoa tuomita se "jatkuvasti netissä roikkuva" teini, mutta Valtonen onnistuu näyttämään tarinan toisen puolen – ja sekin tavallaan ihan vain lyhyenä sivuaiheena.

Sosiaalisessa mediassa on muuten hyvin nähtävissä tämäkin ilmiö:
[Joe on kuullut illanistujaisissa holokaustivitsin, Joe on juutalainen]
Oikeastaan, Joe tajusi upotessaan Aleksandran hiljaiseen, lohduttavaan myötätuntoon, se mikä hän oli itse asiassa loukannut oli se, että nainen oli vitsinsä jälkeen – joka lopulta oli tietysti vain mauton, huono vitsi, jota ei kannattanut ottaa henkilökohtaisesti – yrittänyt pelastaa tilannetta sananvapaudella. Nainen oli tietysti nähnyt Stefanin hämmentyneen ilmeen, kuullut kaikkien hiljenneen ja tajunnut varmasti itsekin sanoneensa jotakin sopimatonta.
Sananvapaudella?
Että sananvapaus olisi uhattuna, jos otti toiset huomioon? Että toisten juuria ei voinut sananvapauden takia kunnioittaa? Että oli tärkeää loukata toisia periaatteen vuoksi – näyttääkseen, että näinkin oli laillista sanoa?
Aaarrgghh! Nimenomaan näin! Monen monta kertaa näkee keskustelupalstoilla, Facebookissa ja blogeissa melkoisen uskomatonta kommenttia ja ne sitten perustellaan sananvapaudella.

Joen kautta nähdään Suomi ja suomalaiset amerikkalaisten silmin. Ei niin hyvää, jos ei jotain pahaakin.
Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä jalkapallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät, mihin sellainen kehitys johtaisi.
Auts. Ja me naureskelemme amerikkalaisten markkinaorjuudelle.
Mutta oltuaan Suomessa jonkin aikaa hän oli alkanut kiinnittää yhteen asiaan huomiota: rikoksia eivät Suomessa tehneet rikolliset vaan suomalaiset ja ulkomaalaiset. Rikostentekijät eivät olleet vähäosaisia, epätoivoisia, ahneita tai harkitsemattomia eivätkä huonommat olosuhteet altistaneet heitä monenlaisille riskeille, vaan myös rikoksille ja väkivallalle. Rikostentekijät eivät kuuluneet heikompiin sosioekonomisiin ryhmiin – kuten tilastollisesti aina, koko maailmassa – vaan meihin tai niihin.
Niin... Miksi on tärkeää uutisoida, että mitä kansalaisuutta rikollinen edustaa? En tiedä.

Otin ylös lukuisia sitaatteja, mutta nämä riittäköön tähän. Valtosella on paljon asiaa ja paljon hyvää asiaa. Tämä romaani tulee lukea ajatuksella.

Sen verran kuitenkin jupisen, että loppua kohden romaanin rakenne vähän hajosi. En tahtonut enää lainkaan pysyä kärryillä ja tekstissä alkoi olla jo tahallisen kikkailun makua vähän liiaksikin. Ehkä loppu aukeaa paremmin toisella (kolmannella, neljännellä...) lukukerralla.

He eivät tiedä mitä tekevät on hieno romaani. Luin tämän e-kirjana, mutta hankin tämän pikimmiten hyllyyni myös paperiversiona. Koska se on sen arvoinen.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

20. joulukuuta 2014

Juri Nummelin (toim.): Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä (2014)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 163
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Ihan ensiksi on pakko ihastella tätä superhienoa kantta, jonka on tehnyt Jouko Ruokosenmäki. Kansikuva on ehdottomasti tämän julkaisuvuoden parhaimmistoa ja tyylikkyydessään se kilpailee samassa sarjassa kuin huippuhieno Kalmantanssin kansi. Liekö sattumaa, että olen ihastunut pääkalloaiheeseen?

Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä pitää sisällään seuraavat novellit:
Jussi Katajala: Luurankomies
Samuli Antila: Aavikon hopea
Anne Leinonen: Hyvä päivä tappaa Mama-Joe
Jani Kangas: Paholaisen kalliot
Sami Myllymäki: Tuhannen luodin mies
Markus Harju: Petojen sukua
Juha Jyrkäs: Maajumala
Vesa Sisättö: Kaksi kirjettä Texiltä
Shimo Suntila: Verinaamio

Lopussa on vielä Juri Nummelinin katsaus Kauhun ja länkkäreiden liitto.

Antologian kirjoittajat ovat kotimaisen spefin kärkikaartia ja niinpä lopputulokselta osaa odottaa tasaista laatua. Ja sitä myös sai. Ehkä liiankin tasaista, sillä mikään novelleista ei loistanut erityisen kirkkaana muihin verrattuna, mutta ei myöskään ollut erityisen huono muihin verrattuna.

Jussi Katajalan Luurankomies tekee vahvan avauksen. Jaakoppi ja Robert saapuvat outoon, hylätyn oloiseen kylään, jossa luurankomies hallitsee kuolemanvakavalla otteella. Erinomaisen viihdyttävä.

Samuli Antilan Aavikon hopeasta voi jo nimestä vähän päätellä mistä on kyse. Päähenkilö Juho Helapää löytää autioituneesta kylästä loukkaantuneen miehen. Yöllä kylässä tapahtuu kummia. Tässä novellissa Juhon murteellinen puhe oli aivan erityisen onnistunut ja loi omanlaistaan tunnelmaa.

Anne Leinosen Hyvä päivä tappaa Mama-Joe viehätti ensinnäkin nimellään ja toiseksi vahvalla naisnäkökulmallaan. Äitiyttä on monenlaista... Ehkäpä antologian omaperäisin novelli, vaikka ei Leinosen parhaita.

Jani Kankaan Paholaisen kalliot sisältää uskonnollisia mausteita ja ripauksen romantiikkaa. Kannattaa vähän miettiä mitä palvoo...

Sami Myllymäen Tuhannen luodin mies  on alunperin julkaistu Ruudinsavu-lehdessä vuonna 2003. Tämä vaikutti alkuun suosikiltani, mutta täytyy myöntää, että novellin lopetus ei oikein avautunut.

Markus Harjun Petojen sukua oli jännittävä! Ja taisi olla antologian raa'in, mutta oikein viihdyttävä silti. (En kuitenkaan pidä tätä tai muitakaan minään mässäilyjuttuina, kauhu on tässä antologiassa paljon tunnelmallisempi juttu. Voin huoletta antaa tämän 10-vuotiaalle pojalleni, joka on jo malttamattomana odottanut vuoroaan...)

Juha Jyrkkään Maajumala on kerta kaikkiaan kirjoittajansa oloinen novelli. Ei kukaan muu voi tällaista kirjoittaa kuin Jyrkäs. Ja sehän on aina hieno homma, että kirjoittajan oma ääni näkyy vahvasti aiheesta riippumatta.

Vesa Sisätön Kaksi kirjettä Texiltä sisälsi ylläreitä henkilötasolla, vaikka ei kai olisi pitänyt yllättyä. Jos on ihan pakko valita se paras, niin se oli kyllä tämä. Jännitystä piisasi loppuun asti, vaikka tosin vähän on jupistava siitä, ettei kirjemuoto minusta ollut ihan täysin toimiva ratkaisu. Siinä oli vähän samaa pulmaa kuin Kostovan romaanissa Historiantutkija.

Shimo Suntilan Verinaamio kertoo Tom Wheeleristä ja hänen vankinaan olevasta intiaanista. Wheelerilla on moraalinen pulma – ja verinen loppu. Olen tainnut Shuntilalta lukea pääasiassa scifiä, mutta hyvin sujuu länkkärikauhukin. Erinomaisen tasokas novelli.

Minua länkkäritarinat ovat aina jollain tapaa kiehtoneet, mutta olen kokenut sen maailman jotenkin liian miehiseksi viihtyäkseni niiden tarinoiden parissa. Lucky Lukea on tullut luettua ja katsottuakin, ja joitakin western-elokuviakin olen nähnyt. Kiinnostaisi lukea ehkä joku uudisraivaajatyyppinen, vähän romanttinenkin tarina Villistä lännestä. Saa suositella!

Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä on perushyvä, viihdyttävä novelliantologia. Ehkä tämä olisi pitänyt lukea vieläkin hitaammin, sillä ajoittain koin, että tarinat olivat turhan toisteisia keskenään. En tiedä paljonko Villi länsi -teema oikein antaa liikkumavaraa. On mainareita, intiaaneja, outoja/hylättyjä kyliä, sheriffejä, vankkureita ja yksinäisiä ratsastajia.
Mutta länkkäritarinoiden ystävälle tämä on ehdottoman suositeltava antologia!

edit: Tämän myötä Anne Leinonen siirtyi Kymppikerhoon!

19. joulukuuta 2014

Charlaine Harris: Sydänverellä (2013 / 2014)

Dead Ever After
Suomennos: Sari Kumpulainen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 366
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Sookie Stackhouse -sarja on saanut viimein päätöksen, elämälle kiitos. Tämä sarjan 13. osa on viimeinen – ja valitettavasti myös surkein. Ei pelkästään siksi, että sarja ei loppunut kuinka toivoin, vaan lähinnä siksi että... Noh... Aloitetaanpas alusta.
Jos et halua tietää, miten juttu päättyy, niin lopeta lukeminen tähän. Tulen tekemään kunnon juonipaljastuksia, jotta voin perustella kantani paremmin.

Mihin jäimmekään viimeksi? Niin. Sookie pelasti sarastimen avulla Samin hengen, josta Eric vetäisi herneet kylmään nenäänsä. Siitä huolimatta, että oli menossa naimisiin toisen vampyyrinaisen kanssa (olosuhteiden – ainakin näennäisestä – pakosta) ja suunnitteli Sookielle lähinnä mukavaa rakastajattaren osaa.
Mehän tiedämme, ettei Sookie Stackhouse moiseen suostuisi. Ei, vaikka kyseessä olisikin jumalainen Eric Northman. Ihailen sitä, että Sookie toiminnallaan osoittaa jatkuvasti itsenäisyyttään ja kunnioitusta omaa itseään kohtaan. Jos tällä sarjalla on opetus, niin se on nimenomaan se. Eihän Sookie virheetön ole ja kukapa ei olisi joskus ollut rakkaudesta sokea (okei, on sellaisiakin, mutta ei takerruta siihen). Ideana on kuitenkin itsekunnioituksen säilyttäminen eikä miehen edessä totaalinen lankeaminen, jossa oma minuus joutaa romukoppaan.

Sydänverellä keskittyy lähinnä siis vatuloimaan sitä, että mitä Sookielle ja Samille käy. Samalla tässä venytetyssä farssissa marssitetaan varmuuden vuoksi esiin vielä kerran kaikki Sookien aikaisemmat heilat, joita tietysti jokaista vanha suola janottaa enemmän tai vähemmän. Oikeasti, en olisi enää jaksanut.
Kulissina tässä on juoni, jossa Sookie koetetaan lavastaa syylliseksi murhaan. Sookien noitaystävän Amelian isä on näetsen pirun kiukkuinen siitä, että Sookie olikin ehtinyt käyttää hänen himoitsemaansa sarastinsa. Sen vuoksi isäpappa on valmis myymään sielunsa pirulle, jotta Sookielle saisi kärsiä nahoissaan. Ihan oikeasti hei... Oliko tökerö hätäjuoni vai tökerö hätäjuoni?
Ja epätoivoissaan Harris on vaihtanut vähän myös kerrontatyyliä. Tämä ei ole pelkästään Sookien minäkerrontaa, vaan ajoittain tässä on kaikkitietävä kertoja milloin mistäkin tilanteesta. Haiskahtaa petkuhuiputukselta.

Tiedän. Kuulostan kovalta ja kiukkuiselta. Olen vain niin pettynyt, niin pettynyt. Tämä sarja alkoi niin lupaavasti ja piristävästi. Muutama ensimmäinen osa oli ylivoimaisesti parasta kevyttä spefiviihdettä, jota olen aikoihin lukenut. Ja sitten tämä pilataan venyttämällä tarinaa 13 osaan (ja yhteen novellikokoelmaan), paisuttelemalla ylisten maailmaa ja Sookien ihastuttavaa ylivertaista houkuttelevuutta. Ei näin!

Suomennoksestakin on vähän jupistavaa. Joustohousut. Ihan oikeasti. Sookie laittaa ylleen joustohousut. Ja syö pitsaa. Kalle Päätalo olisi voinut kirjoittaa pitsoista, mutta ei 2010-luvulle, nuorille aikuisille suunnatun tekstin suomentaja. Ja kyllä puhutaan enemmän stretch-housuista (edelleenkin varsinkin tässä yhteydessä), kuin joustohousuista. Jälkimmäinen sopii paremmin asiatekstiin.

Puolikkaan pisteen annan huumorista, joka pitkästä aikaa taas toimi varsin hyvin ja pelasti edes vähän. Yksi kokonainen piste tulee ihan vain kunnioituksesta koko sarjaa kohtaan. Enempää ei heru, koska olen kiukkuinen kuin nälkäinen vampyyri.

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa
Verta sakeampaa
Veren perintö

Pahan veren valtakunta
Veren sitomat
Pedon veri
Samaa verta
Veren muisti
Veri kielellä
Sydänverellä

8. joulukuuta 2014

Isaac Asimov: Säätiö ja imperiumi (1952 / 2010)

Foundation and Empire
Suomennos: Tuulikki Lahti
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 284 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Ensi alkuun vähän koottuja selityksiä. Blogi on ollut hiljainen. Suorastaan hunningolla. En paljoa enää ehdi lukea vapaa-ajalla – pakko tunnustaa, ettei jaksakaan. Ja kun jaksaa ja on aikaa lukea, niin silloin luetaan eikä blogata.

Tämäkin on luettu jo joskus marraskuun puolella, mutta nyt vasta on sopiva sauma lykätä tästä bloggaus, jota en oikein edes bloggaukseksi kehtaisi kutsua. Tämä on ehkä jonkinlainen lyhyt mölähdys. Kuvakin meni pieleen. Siitä tuli tuollainen hassun venähtänyt.

Tämän jälkeen on vielä yksi luettu kirja bloggatavana. Kolme kirjaa on kesken, joista yksi varmaan loppuu tänään ja toinen ehkä huomenna. Mun varmaan pitäis palkata bloggaaja. Sellainen, joka poimisi kirjan herättämät ajatukset suoraan aivoistani vaikka sillä aikaa kun nukun.

Niin tai näin. Säätiö-sarjan toinen osa tuli luettua. Se ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin se ensimmäinen Säätiö. Oikeastaan tämä on varmaan jumittanut osin siksi, etten oikein tiedä mitä sanoa tästä. "Ihan kiva"? Tämä nimittäin on "ihan kiva".
Säätiötä vastaan ollaan hyökkäämässä. Ensin on uhkana kenraali Riose ja sitten salaperäinen Muuli. Mutta eihän Seldonin laskelma voi pettää?

Kun viimeksi jupisin naisnäkökulman puutteesta, niin nyt sekin vaiva korjaantui. Tässä on Bayta, naispäähenkilö. Hyvä hahmo. Jokseenkin ehkä sukupuolettoman oloinen, mutta niin tässä ovat kaikki hahmot. Ei machopullisteluja, eikä prinsessakohtauksia.

En tiedä sitten, miksi jäin hurmioitumatta. Ehkä uutuudenviehätys oli mennyt? Ehkä ajankohta tälle kirjalle oli väärä? Ehkä en muuten vain enää muista mitään, koska tästä on pitänyt blogata jo kauan... Tai ehkä tämä on vain peruskakkososa, vähän sellainen välinäytös. Pidin kyllä jiposta, joka liittyi Muuliin! En tietenkään voi paljastaa sitä sen tarkemmin, koska kirjan juju katoaa sitten ihan tyystin.

Mutta totta kai jatkan tämän parissa kunhan taas tästä joudan! Ainakin tämä Säätiö-trilogia tulee luettua.

Säätiö-sarja:
Säätiön alkusoitto
Kohti Säätiötä


Säätiö-trilogia:
Säätiö
Säätiö ja imperiumi
Toinen Säätiö



Säätiö veitsenterällä
Säätiö ja Maa

25. marraskuuta 2014

Milja Kaunisto: Kalmantanssi (2014)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 399
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Muistatteko vielä kuinka huijatuksi tunsin oloni Synnintekijän kanssa? Ilmeisesti tarvitsin hiukan toipumisaikaa, sillä sain Kalmantanssin luettua vasta nyt vaikka se on jo alkuvuodesta ilmestynyt. Kohtahan se tulee jo seuraavakin, Piispansormus ilmestyy tammikuussa 2015.

Heti alkuun on kehuttava kantta, joka on tämän kirjavuoden komeimpia ja ehdottomasti minun makuuni. Kannen on suunnitellut jälleen Tuomo Parikka.

Olavi Maununpoika jatkaa taas seikkailuaan 1400-luvun Suomessa ja sitten Ranskassa. Olavi-parka kiemurtelee kovissa tunnontuskissa. Hänhän kohteli Miraclea varsin kurjasti, ja nyt sitten katumusharjoitukset ovat ankaria. Hän saa Suomessa kirkkoherranviran, mutta möhlii senkin kanssa pahasti. Siinä vaiheessa onkin hyvä vetäytyä takaisin Pariisiin, Sorbonneen opiskeluja jatkamaan. Vaan suo siellä, vetelä täällä. Arkkipiispa Cauchonilla on jälleen suunnitelmia, ja niin Olavi päätyy kuulustelemaan noituudesta syytettyä Orleansin neitsyttä, Lorrainen neitoa, joka historiassa myös Jeanne d'Arcina tunnetaan...

Synnintekijän kohdalla jupisin maantiederipottelusta ja liiankin karuista kuvauksista. Nyt en nipota niistä. Enkä oikeastaan mistään muustakaan. Minusta Kalmantanssi on edeltäjäänsä parempi teos, vaikka edelleen vähän aina hämäännyn siitä, että aloitetaan jollakin muulla kuin Olavin tarinalla. Kesti taas vähän aikaa päästä kärryille Beatrixin kanssa, vaikka pidin hänen tarinastaan todella paljon.

Kaunistolla on ehkä vaikuttavin kuvailutyyli, mihin olen ikinä törmännyt. En tiedä johtuuko se hänen vahvasta lauluntekijätaustastaan vai mistä, mutta se totta vie toimii ja on uskottavaa. Tällä kertaa tyyli ei ollut aivan niin inhorealistinen, mutta ei tämä edelleenkään mitään höttöistä päiväunelmaakaan ole. Mikä hienointa, tyylinmuutos on onnistuttu perustelemaan Olavinkin kautta. Olavi näkee Pariisin nyt toisin.
"Munuaispataa, Olavi, haistan sipulin kanssa paistetut munuaiset. Ja viinissä uivan kynsilaukkamakkaran! Ja Luoja nähköön, valkovanukastakin on joku ihastuttava vaimo jossakin valmistamassa..."
Minulla oli itsellänikin nälkä, mutta tuntui röyhkeältä, ettei tuo priorinrahvattu osannut kiinnittää huomiotaan muuhun saapuessaam maailman ihmeellisimpään kaupunkiin. Päätin vaientaa kiittämättömän ja mässäilyn syntiin taipuvaisen matkakumppanini kerrasta.
"Haluatko tietää mitä minä haistan, Johannes? Et varmaankaan, mutta kerron sinulle silti. Minun nenääni turvottaa paskapaté ja kiduttaa kusikastike. Sitä korventavat sontapullat, jotka on valeltu höyryävällä virtsavinaigretilla. Ja jälkiruuaksi haistan mätämämmiä ja visvavanukasta!"
Johanneksen naama taipui pettyneille kurtuille, mutta ilokseni hän alkoi hetikohta kiinnittää huomiotaan Pariisiin ylvääseen ulkomuotoon, joka hohti viileässä alkutalven aamussa ja jota aurinko vielä jaksoi siunata. Keveä koillistuuli virvoitti suurkaupungin ilmaa eikä Pariisin helvetinmoinen ominaishaju tuntunut niin raskaalta kuin muistin.

(s. 123–124)


Tällä kertaa olin olevinani tosi ovela, ja olin varautunut matonkiskaisuun. Kehittelin päässäni villejä juonikuvioita Jeanne d'Arcista ja Olavista, mutta en taaskaan osannut arvata mihin Kaunisto tähtäsi. Piru vie, siinä on viekas kirjailija! Tällaiseenkin törmää harvemmin jännityskirjallisuuden ulkopuolella.

Blogissani en puhu politiikkaa enkä ota sinänsä kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Mutta sanonpahan vain sen, että Kalmantanssi (kuten edeltäjänsäkin) on ajankohtainen romaani, kun ajatellaan ihmistä ja hänen sukupuolista suuntautumistaan. Olavi Maununpojan kautta Kaunisto osaa hyvin kyseenalaistaa kaikki normit siitä, miten miehen tai naisen tulisi käyttäytyä. Tässä teoksessa pyritään osoittamaan se, että ihminen pitäisi nähdä ihmisenä eikä ensisijaisesti sukupuolensa kautta. Mitä tekemistä sillä on?!
Tarkkaan taustatyönsä tehneenä Kaunisto ei toki sorru anakronismeihin. Olavi Maununpoika on tasan niin keskiaikainen kun voi vain olettaa. Mutta tulee muistaa se, että kapinallisia, aikaansa nähden moderneja ihmisiä on aina ollut – ja tulee olemaan vastakin.

Ei tässä sitten muuta kuin Piispansormusta odottaen. Kalmantanssia suosittelen erityisesti Jeanne d'Arcista kiinnostuneille. Sarjaan tutustuminen kannattaa tosin aloittaa Synnintekijästä.

Kalmantanssi on luettu mm. seuraavissa kirjablogeissa:
Anna minun lukea enemmän
Kirsin kirjanurkka
Hemulin kirjahylly
Ullan Luetut kirjat
Oksan hyllyltä
Pihin naisen elämää
Kulttuuri kukoistaa

24. marraskuuta 2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2013 / 2014)

Shikisai o motamai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 240 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Haruki Murakami -hurahdukseni jatkuu vahvasti. Tällä kertaa lukemistoon valikoitui tuore teos Värittömän miehen vaellusvuodet, joka aiemmista suomeksi ilmestyneistä Murakamin teoksista poiketen on käännetty suoraan japanista. Tämä ei kuitenkaan ollut se syy, miksi tartuin kirjaan, vaan se että tässä seikkaillaan hiukan myös Suomessa. Ja ihanasti ei niinkään Helsingissä (vaikka Tsukuru siellä majoittuukin), vaan myös Hämeenlinnassa.

Tarina kertoo siis Tazaki Tsukurusta, miehestä, jolla ei ole omaa väriä. Värittömyys juontaa juurensa kouluaikaiseen, hyvin tiiviiseen viiden hengen ystäväporukkaan, jonka neljän jäsenen nimessä oli jokin väri – paitsi Tsukurun. Asia on painanut Tsukurua jo vuosia, etenkin sen jälkeen kun ryhmä ihan yhtäkkiä, vailla selitystä katkaisi välit Tsukuruun. Hänen kanssaan ei haluttu olla missään tekemisissä.
Tsukuru asuu Tokiossa ja suunnittelee rautateitä. Hän on tavallisen näköinen, harrastaa tavallisia asioita, syö tavallisesti... On kerta kaikkiaan tavallinen ja täydellisen väritön.
Sitten Tsukuru tapaa Saran, ihanan Saran. Mutta Saralla on vaatimus. Hän vaatii, että Tsukurun on selvitettävä menneisyytensä, joka on selvästi painolasti. Mitä tapahtui? Miksi erottamattomana pidetyn viisikon muut jäsenet halusivat katkaista noin vain välinsä Tsukuruun?
Ja siitä alkaa Tsukurun matka, joka vie hänet lopulta Suomeen saakka.

Olen aiemmin lukenut Murakamilta vain Kafka rannalla -teoksen, ja puoliksi odotin vähän samantyylistä, maagisrealistista otetta. Värittömän miehen vaellusvuodet ei kuitenkaan ole sellainen. Tämä on paljon jännittävämpi, tiiviimpi ja helpommin lähestyttävämpi. Ei silti parempi, mutta ei huonompikaan. Osoittaa vain hienosti sen, että Murakami hallitsee erilaisia tyylejä ja onnistuu silti kuulostamaan Murakamilta. Tästä kiitos kuuluu myös suomentajille.

Murakami kuvaa hienosti nuorten tiivistä ystävyyssuhdetta ja Tsukurun kokemusta siitä, miltä täydellinen välirikko tuntui. Minun ei tarvinnut juurikaan ihmetellä sitä, että miksi Tsukuru ei vain vaatinut selitystä. Torjumisen tunne oli kaikkien niiden vuosien jälkeen jotakin niin musertavaa, että oma sydänkin käpristyi kasaan ja vajosi mustaan mereen.
Ja se jännitys! Kuinka hiljalleen avautuikin kudelma siitä, mitä oli tapahtunut. Se säilyi ihan loppuun saakka, eikä voinut olla varma, että kuka teki mitä ja miksi.

Paria seikkaa jäin tässä hämmästelemään, oli Tsukurun ja Saran ikäeron alleviivaaminen. Sara on Tsukurua kaksi vuotta vanhempi, ja siitä tunnutaan tekevän iso numero. Onkohan tämä jokin kulttuuriero? Vaiko enemmän ikäpolviero? Kyllähän kai perinteisesti vähän hämmästellään, jos nainen on vanhempi kuin mies, mutta kaksi vuotta ei ole ikäero eikä mikään! Etenkään kun puhutaan kolmikymppisistä, aikuisista ihmisistä.

Toinen juttu on pizzeriakohtaus Suomessa:
Hienostelematon pizzeria oli miltei täynnä perheitä ja nuoria pareja. Opiskelijaporukoitakin siellä oli. Kaikilla oli olut- tai viinilasi kädessään. Moni tupakoi kursailematta.
Tunnustan pilkunviilaajuteni, mutta eihän Suomessa pizzeriassa saa tupakoida sisällä.

Mutta voin kyllä samastua oikein hyvin Suomessa asuvan Erin ajatuksiin:
"Talvi on hirveän pitkä tässä maassa", Eri sanoi järvelle katsellen. Hän vaikutti puhuvan jossakin kaukana olevalle itselleen. "Yöt ovat pitkiä, tuntuu etteivät ne lopu koskaan. Kaikki mahdollinen jäätyy kivikovaksi. Kevät ei tunnu tulevan koskaan. Siksi sitä tulee pohdittua kaikenlaista synkkää, vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta sellaisia."

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet on haikeankaunis tarina. Suosittelen tätä erityisesti lukijalle, jolla on kokemusta vahvoista ystävyyssuhteista ja silti yksinäisyydestä. Lukijalle, joka kokee itsensä värittömäksi ja tavalliseksi. Lukijalle, joka tietää, millaista on saada vastauksia pelottaviin kysymyksiin.

Värittömän miehen vaellusvuodet on luettu mm. näissä kirjablogeissa:
Kannesta kanteen
Sinisen linnan kirjasto
Kulttuuri kukoistaa
Lumiomena
Kuuttaren lukupäiväkirja
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Booking it some more
Kirjakaapin kummitus
Lukutoukan kulttuuriblogi

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

17. marraskuuta 2014

Kalle Päätalo: Tammettu virta (1972)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 565 (e-kirja)
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Tällä kertaa pitikin turvautua sähköiseen versioon Iijoki-sarjan toisesta osasta. Lähestulkoon kaikki osat löytyy perinteisinä kirjoina, mutta Tammettu virta sattui puuttumaan. Sähköisessä versiossa on kyllä eittämättä se hyvä puoli, että lukulaite vie huomattavasti vähemmän tilaa kuin kaikki 26 paksua pumaskaa.

Viihdyin Tammetun virran parissa pikkiriikkisen paremmin kuin ensimmäisen osan, Huonemiehen pojan, kanssa. Kalle-poika on taas kasvanut ja lienee tässä osassa suunnilleen 10–12-vuotias. Sanonpahan vaan, että vuosiluvut lukujen nimissä tai edes joskus tekstiin ripoteltaessa helpottaisivat huomattavasti ajankulun seuraamista.

Tätä osaa lukiessani tuli monesti mieleen se, kuinka paljon nykynuorisosta valitetaan ja kuinka "ennen vanhaan vanhuksiakin kunnioitettiin" jne. Hohhoh! Kyllä melkoisen julmilta tuntuivat Kallen ja kavereiden koirankujeet iäkkäämpiä ihmisiä kohtaan. Sokeaa ukkia johdatellaan tahallaan ties mihin ja muutakin kiusaa tehdään. Edes ilmeisesti lähiomaisuus ei vaikuttanut asiaan. Kyllähän Kalle myöhemmin katuu ja häpeää, mutta pahalta tuntui lukijastakin. Että kyllä sitä on osattu ennenkin...

Jälleen koin mielenkiintoisimmiksi henkilöiksi muut kuin Kallen itsensä. Räävitön Hiltu-Jakki on ihan suosikkini! Ilman häntä olisi tukkilaiskuvaukset olleet paljon puuduttavampia. Jakki tuo mukavasti väriä ja kaverilla on selvästi itsetunto ollut kohdillaan. Mitä siitä, vaikka olikin vähän paha suustaan.
Hoikkalan Kallen koulunkäynnin kohtalo kosketti aivan erityisen paljon. Ei auttanut, vaikka koulun johtokuntakin kävi Kallen isää taivuttelemassa. Kun isä väitti Kallen työpanosta tarvittavan, niin ei siihen mikään auttanut. Kallen koulu jäi ja sinne jäi opiskelijahaaveetkin. Iloitsen siitä, että tänä päivänä vanhempien mielivalta ei tuhoa kenenkään opintoja lopullisesti.

Miehekkyys ja mieheksi kasvamisen teema nousee myös esiin Tammetussa virrassa. Kallen Herkko-isällä on näistä(kin) asioista vankat mielipiteet. "Terviisipojat" ovat erittäin epämiehekkäitä hamesankareita. Että mokomat vain lähettelevät ja välittävät terveisiä kyläilleessään. Tällainen mielipide jaksaa ihmetyttää 2000-lukulaista. Mitä ihmeen naismaista on sanoa, että naapurin Ville lähetti terveisiä?!
Tunnelmointi on myös erittäin epämiehekästä:
Vielä toisen rikkeen miehekkyyttä vastaan setä-Jussi teki vähää ennen kun tultiin Kallioniemen rantaan. Hän punoi ensin kasvojaan joka puolelle ja sanoi päälle: – Tämä Jokijärvi on yhtä kommea kun ennenhi näin tyynenä poutapäivänä... Tuo Villinsaarihi... sen sannikkorinteessä sitä ihan pikkupenskona variksensaappaita hauvvottiin.
Myös isän miehekkyys tuntui sietävän sinä päivänä hempeilyjä, koska sanoi näävelinlatvojaan pureskellen: – Siinä Villinsaaren rinnassa tarkeni poutapäivinä avojalon... Ja onhan tämä sievä järvi tyynellä...
Kyllä on epämiehekästä!

Näiden takia sitä kaiketi jaksaa vielä ainakin yhden osan Iijoki-sarjaa lukea. Ei minua niinkään Kallen tarina kiinnosta, vaan enemmän tuo aikalaiskuvaus arvoineen ja asenteineen. Päätalo ei juuri juttujaan kaunistele, enkä ole aistivinani liioittelunkaan makua. Sitä on aina pakko arvostaa, kun kerran omaelämäkertaa tehdään.

Iijoki-sarja:
Huonemiehen poika
Tammettu virta

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

12. marraskuuta 2014

Isaac Asimov: Säätiö (1951 / 1976)

Foundation
Suomennos: Tuulikki Lahti
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 253
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Taannoin Osuuskumman väki laati sadan parhaan spefikirjan listan. Lista löytyy mm. täältä blogistani tästä. Kovin aktiivisesti en ole tullut tätä haastettani edistäneeksi, mutta vähän kerrassaan. Nyt oli vuorossa Säätiö.

Isaac Asimov lienee modernin tieteiskirjallisuuden tunnetuimpia nimiä. Säätiö on niin ikään klassikko ja muodostaa oman sarjansa. Ja sen verran tulin hurahtaneeksi, että seuraavat osat luen varmasti kunhan tästä taas joudan.

Säätiö on itse asiassa viiden erillisen tarinan muodostama kronologinen kokonaisuus. Eletään kaukana, kaukana tulevaisuudessa. Niin kaukana, että ihmiset ovat unohtaneet mistä lajimme onkaan peräisin. Psykohistorioitsija Hari Sheldon ennustaa nykyisen imperiumin tuhoa. Hän on päässyt tulokseen matemaattisella tarkkuudella. Sitä varten hän on kokoamassa Säätiötä, joka kirjaisi muistiin kaiken mahdollisen tiedon, ensyklopedian, jotta ei tarvitsisi aloittaa ihan nollasta tuhon saavuttua.
Keisarikunta ei ole lainkaan ihastunut tällaisesta ennustajasta, joka lietsoo vain paniikkia ja suorastaan uhkaa rauhaa. Sheldon on saanut kannattajia, joten hänen teloittamisensa vain pahentaisi asioita (tämänkin Sheldon on ennustanut – matemaattisella tarkkuudella). Niinpä hänet ajetaan kannattajineen maanpakoon Terminus-nimiselle planeetalle, jossa voi häärätä omiansa.

Säätiö kertoo näistä vuosista, vuosikymmenistä Terminuksella. Sheldonin ennustukset pitävät paikkansa, ja ovat aika uskottavasti selitettyjäkin. Vaikka höpötän tässä nyt matemaattisista tarkkuuksista, ei tämä suinkaan ole matematiikkajargonia, vaan ihanan kutkuttavaa poliittista kieroilua. Tästä äidyn aina hämmästelemään sitä, miksi jaksan innostua spefimaailman poliittisista kiemuroista, mutta katseeni lasittuu heti, jos pitäisi lukea meidän oikeasta, realistisesta politiikasta. Ehkä oivallan tämän vielä joskus.

Viihdyin siis Säätiön parissa erinomaisesti. Minusta tämä on teos, joka on kestänyt aikaa suunnattoman hyvin. Moni asia ja kiemura on edelleen ajankohtainen. Etenkin viimeisessä tarinassa, Kaupparuhtinaissa, tuli mieleen nykyiset kaupankäynnin vapauksista peistä taitettavat seikat.

Kahta asiaa jäin kaipaamaan. Ensinnäkin naisten poissaolo pisti silmään. Tässä taisi olla yksi ainut nainen, jolle annettiin nimi, ja hänkin oli hyvin sivuroolissa ja vaimo-asemassa. Olkoonkin, että tämä on 1950-lukulaista kampetta, niin irvailin puoliskolleni, että mitenköhän nämä ihmiset lisääntyvät, kun ei täällä tunnu olevan naisia lainkaan.
Toisekseen yhtenäinen tarina olisi ollut kiva. Onkohan sitä laatua luvassa myöhemmin? Moni hahmo oli kiinnostava, mutta heidän tarinansa jäi ihan kesken. Esimerkiksi Säätiön perustaminen/siirtyminen Terminukselle olisi ollut tosi jännä lukea. Tätä kirjoittaessani googlailin vähän lisää ja niin... Onhan siitäkin juttua!

Suomennokselle on nostettava hattua ihan erikseen. Minusta kielessä ei näy 70-lukulaisuus mitenkään. Se vain korostaa sitä, että Säätiötä on mukava lukea vuosikymmenienkin jälkeen suomeksi. Tämä ei ole käännöskirjallisuudessa mikään itsestäänselvyys.

Yllytänkin nyt kaikkia tarttumaan Säätiöön. Etenkin jos olet innostunut jossakin määrin politiikasta, ennustustodennäköisyyksistä ja yhteiskuntakritiikistä.

Säätiö-sarja:
Säätiön alkusoitto
Kohti Säätiötä


Säätiö-trilogia:
Säätiö
Säätiö ja imperiumi
Toinen Säätiö

Säätiö veitsenterällä
Säätiö ja Maa


Säätiöstä juttua myös mm. näissä blogeissa:
Taikakirjaimet
Oksan hyllyltä
Jokken kirjanurkka
Aamuvirkku yksisarvinen
Kuuttaren lukupäiväkirja

9. marraskuuta 2014

Anni Nupponen: Putoavan tähden prinsessa (2013)

Kustantamo: Vaskikirjat
Sivumäärä: 277
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Anni Nupponen on kirjailija, jota ns. suuri yleisö ei ole löytänyt, mutta spekulatiivisen fiktion aktiivisten lukijoiden parissa hänen tasokkuutensa kyllä tunnetaan.
Hän voitti esikoisteoksellaan Nainen ja kuningas Kuvastaja-palkinnon, novellillaan "Joka ratasta pyörittää" Atorox-palkinnon, ja tämä Putoavan tähden prinsessa oli myös Kuvastaja-ehdokas.

Putoavan tähden prinsessa on ärsyttävä kirja. Se on ehdottomasti tasokas, korkeakirjallinen, lukijaltaan paljon vaativa, huolella tehty ja personaallinen. Ärsyttävä se on mielestäni siksi, etten saanut tästä kunnolla oteta, vaikka tiedostan nuo edellämainitsemani seikat.

Tarina kertoo Rhétasta, joka elää satuvaltakunnassa. Sitä lähestyy uhkaavasti avaruuksien halki matkaava tähti. Rhéta on prinsessoista nuorin, joten hän ei ole se, joka on nouseva uudeksi kuningattareksi. Näkijät katsovat parhaaksi vaivuttaa Rhéta uneen odottamaan parempia aikoja.
70 vuotta myöhemmin Rhéta herää. Suunnitelma ei mennytkään kuten piti ja Rhiandar on kovasti muuttunut. Taikuus on kiellettyä, näkijät sorrettuja ja virtaajat hautovat kapinaa pudonneen tähden luona. Mikä onkaan Rhétan paikka?

Tämä aikuisten satu lumoaa juuri sillä satumaisuudellaan. Periaatteessa Nupposen kerronta on hyvin yksinkertaista, lyhytvirkkeistä (ei kuitenkaan töksähtelevää) – lähes toteavaa. Kerronta on etäännytettyä ja juuri siksi siitä on mielestäni vaikea saada otetta. Mutta tässä koko tarinan juju piilee! Se on etäistä, koska tarina kerrotaan Rhétan näkökulmasta, joka on vieras omassa valtakunnassaan.
Tutut satuelementit tunnistaa helposti, mutta kirjailija ei sorru kaavamaisuuksiin. Tämä teos ei suostu kulkemaan niitä polkuja pitkin, joita lukija suunnittelee. Sillä on aivan omat lakinsa ja tiensä.

Ihastelin sitä, kuinka luontevasti tässä rakennetaan ihmissuhteita. Rhétalle läheisin henkilö, Sildan, on tarinan taustalla kulkeva punainen lanka. Rhétan tukipiste. Mutta Sildan on nimenomaan taustalla hänkin. Paikoin kaukana Rhétasta ja tuskainen ikävä on viiltävää kaiken sen etäisyyden läpikin.
Tietynlainen sukupuolettomuus viehätti myös. Minusta se kuvaa erityisen hyvin nimenomaan kotimaista fandomia, spefifanien harrastajakuntaa, jossa itse koen vahvasti sukupuolen merkityksettömyyden. Sitä ei siis peitellä, häpeillä, häivytetä tai kiistetä. Sillä vain ei kerta kaikkiaan ole mitään väliä. Tärkeintä on se, mikä meitä yhdistää. Sama tematiikka huokuu Putoavan tähden prinsessasta.

Tämä teos vaatii (minulta) vähintään kaksi lukukertaa. Luultavasti kolme, koska kolme on maaginen ja satumainen luku.
Rohkaisen silti fantasian ystäviä tarttumaan tähän. Lukekaa hitaasti. Antakaa aikaa. Makustelkaa, miettikää. Nauttikaa. Koska teos on sen arvoinen.

Putoavan tähden prinsessa on luettu ainakin näissä blogeissa:
Taikakirjaimet
Pähkinäkukkula
Todella vaiheessa

4. marraskuuta 2014

Jeppis, koppis, hupsis – huti!

Kun syksyn 2014 katalogeista luin Tommi Liimatan Jeppiksestä, rokkinenäni vahvahti heti. 1980-luku, kasvutarina, Kiss ja muut sellaiset! Jesjes!

Niinpä sitten tartuin romaaniin innoissani. Olihan se saanut jo kehujakin.
Jotenkin minulta oli mennyt ohitse se, että kyseessä on (löyhästi) omaelämäkerrallinen tarina. En antanut asian kumminkaan häiritä. Väliäkö sillä, pääasia, että pääsisin sukeltamaan syntymävuosikymmeneeni.

Jeppis alkaa vuodelta 1983. Luvut etenevät kuukausittain eteenpäin kohti vuotta 1987, johon tämä osa päättyy. Ilmeisesti Jeppikselle on luvassa jatkoakin.

Mutta minä en syttynyt. Koin itseasiassa hirmuisen pettymyksen. En pitänyt lapsikertojasta (onkin ylipäätään harvinaista, että pidän sellaisista), joka vaikutti rasittavan pikkuvanhalta kakaralta. Paikoin oli jopa uskottavuusongelmia sen kanssa. Miten alle 10-vuotias voi niin tarkkaan muistaa tuotemerkkejä, yhtiöitä ym. Autoista (joista tarinan lapsi on kiinnostunutkin) se vielä menee, mutta noin muuten ei.
1980-luku kuvataankin lähinnä ripottelemalla sopivia tuotemerkkejä. Liimatta on varmasti tehnyt ahkeraa taustatutkimusta omien muistojen vahvistamiseksi, mutta ei tunnelmaan päästä strumffeja, Schaumaneja, ja automalleja luettelemalla.
Lisäksi nimien kirjoitusasun epäloogisuus häiritsi. Tommi puhuu leekoista (so. legot) ikään kuin ilmeisesti jäljitelläkseen lapsekasta kieltä. Mutta sitten kuitenkin muut nimet, mm. tuo Schauman, kyllä kirjoitetaan oikein – aina välillä!

Lisäksi minua kiusasi se, etten vielä sadan sivun jälkeenkään löytänyt minkäänlaista tarinan kaarta. Tarina tuntui alkavan keskeltä ei mitään, jossa vain selostetaan pikku-Tommin elämää.
Yhdeksän vuotta minua vanhempi (ja siten 1980-lukua omakohtaisesti paremmin muistava) puoliskoni luki tämän urhoollisesti loppuun, ja vahvisti olettukseni. Tarina myöskin loppuu "ei mihinkään". Kuukaudet ja vuodet vain vierivät eteenpäin erilaisten tapahtumien siivittämänä.
Syytin ensin itseäni siitä, etten vain osaa samaistua poikamaailman muisteloihin, vaikka oli siellä tuttuja elementtejä minullekin. Mutta ei tuo puoliskokaan niin vaikuttunut ollut...

Jeppis sopii varmaankin niille, joita em. seikat eivät häiritse. Kyse on siis enemmänkin tyylimakujen erilaisuudesta kuin varsinaisesta kirjan huonoudesta. Tyyli ei toiminut minulle, mutta aika monelle muulle se on toiminut.

Kannattaa kurkata esim. nämä kirjablogiarviot:
Kirjapolkuni
Kirjavinkit
Rakkaus on koira helvetistä
Kirjojen keskellä

1. marraskuuta 2014

Juha Jyrkäs: Ouramoinen (2014)

Kustantamo: Salakirjat
Sivumäärä: 158
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Juha Jyrkäs on tehnyt varsinaisen kulttuuriteon. Hän on kirjoittanut kalevalamitalla runoeepoksen, sankaritarinan, joka kunnioittaa niin vanhoja esikuviaan (Kalevala ynnä muut vastaavat eepokset), kuin modernimpaakin alan perinnettä esimerkiksi musiikin puolelta (mm. Manowar).
Vaikka en runoihmisiä olekaan, niin eihän tätä voinut olla lukematta! Ja kyllä minä Kalevalastakin tykkään.

Ouramoinen on verevä mies, joka saa kuulla Kultalasta, tuosta tarunhohtoisesta maasta. Sinne mielii Ouramoinenkin, mutta eihän sinne noin vain astella. Tielle tulee esteitä jos jonkinlaisia eikä vähäisin ole niistä inha Kärhäkkä.

Ouramoinen aiheutti minussa samanlaisen reaktion kuin Kalevala aikanaan. Hillittömän halun lukea tekstiä ääneen. Pahaksi onneksi satuin olemaan junassa ja epäilenpä, ettei muut matkustajat olisi arvostaneet esim. seuraavaa:
Nousi lempi liekkumahan,
kunnia kupisemahan.
Ouramoinen kyrvällänsä,
kirvesvarrella kovalla
Hetteetärtä liikutteli,
antoi kyytiä tytölle:
kyrpä liikkuili vitussa,
peppuroina perslihoissa,
mulkku muksi, kulli kuksi,
kyrpä rummussa rutisi.
Mies puhisi, nainen naukui.
Mies ulisi, nainen kirkui.
Kyrpä siellä, temmi täällä,
ruhtinas tuo reikäpäinen
pieksi persettä, puristi,
rapsutti rakojen suuta.

(s. 71)

Tai mistä sitä tietysti tietää mitä matkustajat olisivat ajatelleet!

Kuten esimerkistä huomaa, Jyrkäs ei sievistele eikä kainostele. Ei sitä tehty aikanaan kansanrunoissakaan, joten miksi sitten tässäkään.

En ole runousasiantuntija, joten siltä osin en osaa tarkastella tätä kriittisesti. Minusta tämä oli kumminkin varsin mukavaa luettavaa, eheä tarina. Mustavalkoinen, mutta toisaalta niin se näissä tämän tyylisissä tarinoissa vaan on. Runot eivät ole lempityylilajini, joten siinä mielessä se täydet viisi pistettä jää tavoittamatta, mutta siihen ei voi kirjailijaa pitää vikapäänä.

Taidokkaan ja Ouramoiseen sopivan kuvituksen on taiteillut Ari Tukiainen.

Juha Jyrkäs pitää myös kalevalarunoustyöpajoja, joissa pääsee itse kokeilemaan sanansäilänsä mahtia tällä saralla. Näistä ilmoitellaan kaiketi lähinnä Facebookissa Jyrkkään kirjailijasivulla.
Minäkin olin yhdellä sellaisella, ja oli oikein mukavaa! Runoakin syntyi, mutta valmista ei ihan tullut, kun se uhkasi levitä vähän pidemmäksi tarinaksi, muutamaksi säkeistöksi. Ehkä joskus näette sen täällä!

23. lokakuuta 2014

Lukupiirissä Paula Havasteen kanssa Helsingin kirjamessuilla

Kirjabloggaajien joulu, eli Helsingin kirjamessut, alkoi tänään. Minä olin heti valppaana klo 10.15 aamusta, kun alkoi lukupiiri Paula Havasteen Tuulen vihat -romaanilla. Kuten edellä linkatusta bloggauksesta voi lukea, pidin romaanista aivan tavattomasti ja odotin lukupiiriä tohkeissani.

Ilmoittautuneita oli sangen vähän, vain yksitoista. Liekö syynä haastava ajankohta. Lisäksi porukkamme oli 100% naisvoittoinen. Kertonee jotakin romaanin kohdeyleisöstä. Harmi sinänsä, sillä miesnäkökulma olisi ollut kiinnostava. Tuulen vihoissahan ei ole millään tavalla miehet vs. naiset -asetelmaa, vaan esimerkiksi perinnetietoudesta innostuva mieshenkilö sopisi lukijaprofiiliin oikein mainiosti.

Onnellinen kirjabloggaaja ja taikatietoinen kirjailija.

Lukupiirissä oli mukavan lämminhenkinen tunnelma. Jännitin hiukan etukäteen sitä, kuinka pieni porukka saa käytettyä kokonaiset puolitoistatuntia. Mutta oikein hyvin. Viimeiseen minuuttiin saakka keskustelu porisi elävänä ja innostuneena.

Eniten taisimme puhua Kertten hahmosta ja sen monipuolisuudesta. Moni koki, ettei Kertte ole paha – jos kohta ei niin mukavakaan. Joskus täytyy olla ahne, itsekäs ja julma selvitäkseen ankarassa maailmassa, jossa toiset sanelevat säännöt.
Lisäksi puhetta oli myös nimistöstä (nimi Uvanta on Havasteen oma keksintö!), historiantutkimuksesta, linnuista, naisen asemasta, taikauskosta (tai pitäisi puhua tiedosta, koska niin sen ajan ihmiset ajattelivat), kirjailijan työskentelytavoista...

Kiusallinen hiljaisuus ei ollut pienen lukupiirin ongelma. (Jään odottamaankin oikeastaan mielenkiinnolla sitä, miten muut kollegani raportoivat isomman porukan lukupiireistä!) Paula Havaste on luonteva esiintyjä ja puhuja (ja kirjoittaja tietysti).

En oikeastaan keksi parempaa tapaa aloittaa kirjamessuja. Rauhallinen lipuminen kohti kirjan monipuolista syntyprosessia ja sisältöä kera innostuneiden lukijoiden. Mikäs sen hauskempaa?

Kiitos Helsingin kirjamessuille! Toivottavasti näitä tilaisuuksia jatketaan!

20. lokakuuta 2014

Juri Nummelin: Viimeinen bjarmialainen (2013)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 147
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Juri Nummelin on monille tuttu novellikokoelmien toimittajana, mutta hän on kirjoittanut myös itse. Viimeinen bjarmialainen on eräänlainen aiemmin julkaistujen jatkokertomusten kokoelma. Tarinat eivät kuitenkaan ole varsinaisia novelleja, vaan nivoutuvat sujuvasti yhteen yhdeksi kokonaisuudeksi.

Viimeinen bjarmialainen kertoo Pesäri-nimisestä soturista jossain muinaisessa Pohjolassa. Venäjä ja Suomikin mainitaan, mutta ne ovat vieraita maita.
Pesäri on soturina suorastaan legendaarinen, josta kiertää juttua jos jonkinlaista. Mieleen tulee Conan-tyyppinen taistelija, jonka elämän keskiössä ovat taistelut ja naiset (lähinnä seksi).
Nyt Pesäri törmää kiinnostavaan naissoturiin, Ahdottareen, jonka mukana on mitä ilmeisemmin houkutteleva aarre. Ahdotar katoaa kuitenkin varsin pian erään taistelun jälkeen ja Pesäri päätyy Kerho-nimisen kuninkaan linnakkeeseen. Linnaketta uhkaavat valkoiset jättiläiset, verenhimoiset pedot. Siinähän se aika kuluu sitten taistellessa ja kuvioita ilmestyy sotkemaan Kerhon tytär Uhtu. Ja kun Ahdotarkin sitten kumminkin ilmaantuu takaisin, niin soppa on valmis.

Viimeinen bjarmialainen on tekijänsä mukaan rehellistä pulp-viihdettä. Tämä ei yritäkään olla korkeakirjallisuutta tai avata mitään syvällistä sieluntuskaa kirjallisuuden keinoin. Tiesin tämän jo lähtiessäni lukemaan tätä kirjaa, mutta kaiketi tämä on kuitenkin liian höttöä minun makuuni. Ehkä tiedostamattanikin hain tästä jotain sellaista, jota tässä ei ollut tarkoituskaan olla.

Pesäri käyttäytyi minusta välillä epäloogisesti, kaikki naiset tuntuivat himottavan häntä (ja päinvastoin), kyllästyin valkoisiin jättiläisiin alta aikayksikön, eivätkä soturinaiset Uhtu ja Ahdotarkaan juuri vaikuttaneet. Hahmot jäivät pintapuolisiksi (kuuluu kaiketi lajityyppiin) ja sellainen nyppii minua aina enemmän tai vähemmän. Lisäksi kiinnitin huomiotani siihen, että huomattavan usein tässä "pureskellaan leukaperiä".

Kiitosta on kuitenkin annettava nimistöstä, joka sopi tarinaan todella hyvin. Ja eittämättä tarina on varsin vauhdikas. Tässä ei turhia vatuloida, vaan mennään eteenpäin tyrät rytkyen ja miekka tanassa.
Minun juttuni tämä ei kuitenkaan varsinaisesti ollut.

19. lokakuuta 2014

Alice Munro: Kerjäläistyttö (1977 / 1985)

The Beggar Maid
Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 259 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Ihastuin taannoin Alice Munron novellikokoelmaan Hyvän naisen rakkaus ja ilahduin, kun kerrankin oli nobelisti, jonka teoksista minäkin tunnuin tajuavan jotakin. Niinpä sitten tuli pidettyä silmät auki kirjakaupoissa ja hyllyyn päätyi lisää Munron novellikokoelmia. Näistä Kerjäläistyttö – tarinoita Flosta ja Rosesta on yksi.

Rose on 1900-luvun alkuvuosikymmeninä syntynyt kanadalainen nainen ja Flo on hänen äitipuolensa. Novellikokoelmassa on muutama novelli (miksei tässä ole sisällysluetteloa?!), tarina pääasiassa Rosen elämästä. En oikein ymmärrä tuota alaotsikkoa. Kyllähän Flo on parissakin novellissa ihan keskeinen hahmo, mutta varsinaisesti Flosta tässä ei ole yhtäkään tarinaa. Olisi kyllä voinut olla, sillä tämä topakka täti vaikutti sangen mielenkiintoiselta hahmolta.

Kerjäläistyttö on sitä samantyyppistä arkisen olemisen ja elämisen kuvausta kuin Hyvän naisen rakkauskin. Viehättävää, aidon tuntuista ja avasi hyvin arkea 1900-luvun puolivälin Kanadasta. Rosen avioliitto epäonnistuu, mutta mitään järkyttävää draamaa Munro ei siitä rakenna. Äitisuhde Anna-tyttäreen vaikuttaa todella etäiseltä, mutta Rose ei sitä juuri murehdi. Hän näyttelee ja opettaa näyttelemistä. Hänellä on oma talk show. Hän on pikkujulkkis, mutta kuitenkin jollakin tapaa eksyksissä omassa elämässään. Mikään "oi yksinäinen, sydänsuruinen diiva" Rose ei ole. Hän on aivan liian arkinen ja helposti lähestyttävä sellaiseksi.

Kuitenkin tämä jäi minulle vähän etäiseksi teokseksi. Kyllä tämän luki, ei tässä ole juurikaan moitittavaa, mutta en päässyt Rosen enkä Flon nahkoihin lainkaan. Välillä oli suorastaan tunne, ettei minua juurikaan kiinnosta kuinka kummallekaan käy.
Paikoin taas tarinat tuntuivat liian irrallisilta kokonaisuuteen. Esimerkiksi päätösnovellissa 'Kuka sinä oikein luulet olevasi?' Rosen suhde Ralphiin kyllä selitetään, mutta perustelu jää jotenkin unholaan tyystin. Päätösnovellilta kun odottaisin vielä jonkinlaista kokoelman teemojen yhteensaattamista. On tietysti täysin mahdollista, että juttu vain meni minulta ohitse.

Kerjäläistyttö istuu siis "ihan kiva" -osastolle, mutta mitään suurempaa vaikutusta se ei tehnyt millään muotoa.

Kerjäläistyttö on luettu myös näissä kirjablogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Luettua elämää
Eniten minua kiinnostaa tie
La petite lectrice
Jokken kirjanurkka

18. lokakuuta 2014

Jenna Kostet: Lautturi (2014)

Kansi: Johanna Lumme
Kustantamo: Robustos
Sivumäärä: 199
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kotimainen spefihän kiinnostaa minua aina. Esikoiset vieläkin enemmän. Jenna Kostetin Lautturi kiinnitti huomioni jälleen myyttisellä teemallaan. Tämä ammentaa hiukan samasta lähteestä kuin Mia Vänskän kauhuromaani Saattaja, mutta tyylillisesti nämä kaksi ovat aivan erityyppisiä teoksia.

Lautturi kertoo tarinaa Kaista ja Irasta, lukiolaisista nuorista. Lähtökohdat näin kuulostavat tavanomaisilta, mutta Kostetilla on spefiaalimpi lähestymistapa.
Kai on kotoisin virralta – Tuonelan virralta. Hän nousee tähän meidän maailmaamme, koska haluaa tietää millainen paikka tämä oikein on. Tässä maailmassa hänen tukenaan on Eero, sukulaismies, joka on myös virralta ja jäänyt elämään tänne.
Ira on syntyjään tavallinen ihminen. Hän on perinyt eksoottisen ulkonäön äidiltään, joka on tullut vaimoksi Suomeen. Iran isä hallitsee perhettään rautaisella otteella. Perheen naiset ovat tiukasti nyrkin ja hellan välissä. Alistumalla siskoaan suojeleva Ira käyttää valtaansa koulumaailmassa. Hän on kaunis, suosittu, hyvä opiskelija – ja ylpeä siitä.

On helppo arvata Kain ja Iran ihastuvan, mutta tarina ei kulje perinteisiä polkuja pitkin. Lautturissa lähestymistapa on hienovaraisempi. Kostet ei paljoa selittele. Luvut ovat lyhyitä, hahmottelevia. Niihin on ripoteltu yksityiskohtia, mutta kirjailija luottaa kauniilla tavalla lukijaansa. Lukija osaa kyllä päätellä, mitä tapahtuu. Tämä ei ole aivot narikkaan -lukemistoa, jossa asiat väännetään rautalangasta. Niille on oma paikkansa ja aikansa, mutta niin on Lautturillekin.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan; Kai, Ira, ja Kai ja Ira. Molemmat kertovat tarinaansa omalla äänellään. Jo kielen tasolla Kai ja Ira erottuvat hienosti ja uskottavasti. Virralta tuleva, ihmisten maailmaan heikosti sopeutuva Kai puhuu kirjakieltä. Lauseet ovat huoliteltuja, kauniita.
Suru, joka on aikataulutettu kulkemaan vierellä pyhinä, silloin kun ikävöidään ja muistellaan. Minä en sure kuolleita vaan eläviä, sillä kuolleilla on kaikki, mutta ylhäällä kulkevat ovat jokainen yksin omalla tavallaan. (s. 64)
Iran puhe on kiihkeämpää, kiivaampaa – kuten Ira itsekin. Ira ei kuitenkaan ole minkäänlainen ääripäätyyppi. Hänessä on monta puolta joihin samastua.
Rantsulla oli meluista ja hämärää, kun kävelin kassi lonkkaa painaen Aaron puristuksessa. Mä en ollut pyytänyt lupaa. Mä olin vain sanonut, että menen. Äidin katseessa oli ollut pakokauhua. Siri oli letittänyt tukkanauhansa auki eteisen peilin edessä ja luonut muhun peilin kautta katseen, jota en kestänyt. Olin lyönyt oven kiinni takanani ja yrittänyt olla miettimättä isää, kun se tulisi kotiin töistä. Mä en olisi silloin kotona.
(s. 141)

Lautturi ei ole varsinaisesti romanttinen kirja, vaikka tässä rakkautta onkin ilmassa. Pieneen kirjaan mahtuu ajatuksia myös koulukiusaamisesta. Toisenlaisesta toiseuden tunteesta, jota Ira ja Kai kokevat omilla tahoillaan. Silläkään taholla Kostet ei juuri mässäile yksityiskohtaisilla kuvauksilla. Kyllä asia tulee selväksi vähemmälläkin – ja se oikeastaan on vielä sydämeen käyvempää.

Erityinen kiitos tarinan lopusta, joka oli kaunis, hienovarainen, tavallaan avoin ja hyvin, hyvin surumielinen ja haikea. Jotenkin niin suomalaista mielenlaatua kuvaava, että se osui tämän kirjan teemoihin monellakin tapaa. Lautturissa ei kansanperinteen käyttö ole vain pintapuolista koristelua, vaan sen syvimmästä olemuksesta on ymmärretty jotakin aivan ainutlaatuista.

Minusta tuntuu vaikealta pukea Lautturia sanoiksi. Tässä on tietynlaista yllätyksellisyyttä, jota en halua avata selittelemällä. Nautin siitä, kuinka paljon sain oivaltaa itse ja rakentaa tarinan eheäksi omassa mielessäni kirjailijan annettua minulle vain osan palapelin paloista. Se on kunnianosoitus lukijaa kohtaan.
Lämpenin Lautturille hitaasti. Alku oli haastava, ja ajattelin, ettei tästä tule mitään. Kostetin tyylissä on jotakin samaa, mitä koin lukiessani Rasi-Koskisen Katariinaa.
Toivottavasti kirjailija jatkaa lupaavasti alkanutta uraansa!

Lautturin matkassa on kuljettu mm. näissä blogeissa:
Anna minun lukea enemmän
Päiväunien salainen elämä
Lukuhoukka lukee ja kirjoittaa
Elina kirjoittaa
Unelmat ja tummat tarinat

15. lokakuuta 2014

Paula Havaste: Tuulen vihat (2014)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 383
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kuulkaapas nyt! Miksei kukaan ole aiemmin ravistellut minua ja sanonut, että lue nyt hyvä ihminen Paula Havasteelta jotakin? Tällainen kultakimpale oli livahtaa sormien läpi kokonaan. Nyt te, jotka olette kansanperinteen, vahvojen naisten ja arkisen magian ystäviä, nyt valpastukaapas. Tässä on kirja, joka totisesti kannattaa lukea.

Tuulen vihat sijoittuu 1100-luvun Suomeen. Pieneen, syrjäiseen, mutta kohtuullisen vauraaseen pirttiin. Siellä asuu Kertte perheensä kanssa. Isä Paimio, sairaalloinen veli Sule, piika Uvanta ja hänen poikansa Ahto jakavat pienen pirtin. Kerten äiti, Paimion suuri rakkaus, on kuollut. Sai tuulen vihat. Sitä se on, kun ei ole varovainen.

Tarinassa seurataan henkiolentoja näkevän Kerten kasvamista lapsesta nuoreksi naiseksi. Kertte on omalaatuinen tyyppi. Itsepäinen, itsekäs ja ylpeä. Toisaalta hän haluaa olla kiltti, mutta nöyristelemään hän ei rupea. Kertellä totisesti on oma tahto. Henkilönä Kertte oli raivostuttavan ihana! En muista lukeneeni vastaavasta hahmosta oikein missään. Aina niissä on jotakin naurettavaksi tekevää tuittupäisyyttä tai sitten jotakin imelähköä jalomielisyyttä. Kertessä ei ole kumpaakaan, ja hän nousee kiistatta naishahmosuosikkieni joukkoon.

Riemulla ei ole rajaa, kun Kertte pääsee vihdoinkin mukaan markkinoille. Mutta sieltä olisi katsastettava sopiva sulhanen.
Oli harmi että ylipäätään piti ottaa joskus joku mies. Ne joita lähituvissa oli tarjolla eivät kiinnostaneet häntä yhtään. Naapuripirteistä löytyi kolme naimatonta poikaa, joita hän oli tavannut joskus, eihän naapureihin ollut kuin vajaan päivän kävelymatka. Joskus hän oli päässyt mukaan, kun oli viety lehmää sonnille, uuhta pässille tai kuttua pukille tai kun oli menty jättämään hyvästejä vastikään manalaan menneille. Mutta noista pojista yksi nuhjasi emansa helmoissa, toinen vain hörppi tuoppikaupalla käynyttä mahlassimaa kostea kiilto silmissään, ja kolmas nauraa räkätti ja kertoi hävyttömiä juttuja. Siinä ne naapuripirttien tarjokkaat olivat, ja niiden lisäksi vain joku leskimies, jollaista hän ei kyllä ottaisi. Kunpa olisi itse voinut asettua isännäksi, tehdä päätökset metsälle menosta ja aittahirsien koloamisesta, mutta naisenpuolia ei sellaiseen opetettu.
(s. 101–102)

Kertte ei kohtaa markkinoilla ihanan salaperäistä muukalaista tai järjettömän komeaa kartanonherraa. Kertte ei edes rakastu, mutta valinta on hänen omansa. Se tehdään pakottavien syiden vuoksi, mutta ei se pelkästään vastenmielistä ole. Miehessä on vikansa, mutta myös puolensa.
Tässä jälleen yksi syy, miksi Tuulen vihat niin kolahti. Tietynlaisesta arkisuudesta Havaste onnistuu tekemään viihdyttävää, jännittävää ja lopulta vielä hän tarjoilee todellisen yllätyksen! Se saa himoitsemaan tälle jatkoa ja odottavan aika käy hyvin, hyvin pitkäksi.

Teksti svengaa kuin hirvi Tapion metsissä. Tarina kulkee jouhevasti, Kerten kasvu kuvataan nopeasti ja lavein vedoin, mutta lukija saa kyllä tietää kaiken oleellisen. Ei tämä mitään vatulointeja kaipaa.
Pienen tuvan arki taikoineen tuo lämpimän, tutun tuulahduksen kaukaa omasta menneisyydestämme. Paula Havaste hallitsee aihealueensa suvereenisti. Mistään ei jää sellaista oloa, että kirjailija brassailisi tiedoillaan tai että yksityiskohtia on hätäisesti kyhätty kokoon vain lumeeksi (no... yleisesti ottaen kotimaiset historialliset romaanit ovat hyvin tasokkaita tällä saralla – kuten tämäkin).

Tuulen vihat tituleerataan pääasiassa historialliseksi romaaniksi, jota se toki onkin. Mutta tässä on myös hyvin vahva spekulatiivisen fiktion värinä. Sen verran lujasti arkitaiat ja Kerten näkemät henkiolennot tähän kuvattuun todellisuuteen istuvat.
Tästä(kin) saatetaan rupatella vielä Helsingin kirjamessujen lukupiirissä. Paula Havaste ja Tuulen vihat on ohjelmassa heti torstaina 23.10. klo 10.15. Aika voi olla vähän haasteellinen, mutta tulkaa ihmeessä paikalle puhumaan tästä hienosta kirjasta. Minullakin on ilo ja kunnia edustaa kirjabloggajanäkökulmaa tässä lukupiirissä.

Muita blogiarvioita:
Kulttuuri kukoistaa
Mustetta paperilla
Ullan Luetut kirjat
Erjan lukupäiväkirja
Kirjakaapin avain
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

---

P. S. Ihan muuta asiaa. Lukulamppu otti ja haastatteli minua lausuntopalveluni tiimoilta. Käykääpä kurkkaamassa!

10. lokakuuta 2014

Maria Turtschaninoff: Anaché (2012 / 2013)

Anaché. Myter från akkade
Suomennos: Marja Kyrö
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 336 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Suomenruotsalaisen Maria Turtschaninoffin nimi on jäänyt mieleeni ja Anaché olikin odottanut pitkään lukuvuoroaan. Tässä välissä ehtikin ilmestyä jo uusi romaani, Maresi, joka nähdään Morren maailmassa mahdollisimman pian. Sen verran hyvin Anaché teki vaikutuksen.
Ymmärtääkseni Maresi ja ennen Anachéa ilmestynyt Arra jakavat saman maailman, vaikka ovatkin itsenäisiä teoksia.

Anaché on nuorille suunnattu fantasiaromaani, mutta ainakin minunlaiseni kolmekymppinen täti viihtyi tämän parissa oikein hyvin. Tarina kertoo Anachésta, joka kasvaa pikkutytöstä nuoreksi naiseksi paimentolaistyyppisessä ympäristössä, jota miehet hallitsevat rautaisella otteella. Naisen asema on melkoisen onneton, eikä Anachén heimossa asiaa paranna yhtään uusi angakok (ikään kuin shamaani), joka on aivan erityisen naisvihamielinen. Angakok onnistuukin suututtamaan kaksosjumalista sen naispuoleisen, Axekin, ja sitten onkin asiat huonosti.

Anachéssa viehätti monikin asia. Ihan ensimmäiseksi on nostettava tietynlainen selittelemättömyys. Heimon tapoja, titteleitä, eläimiä, henkimaailmaa... Mitään ei oikeastaan selitetä ihan selittämällä, vaan lukija saa itse päätellä tarinan edetessä mikä on mikäkin. Kirjan loputtua vasta huomasin takana olevan sanaston, jota voi käyttää apuna, mutta en kokenut jääneeni mitään selvitystä vaille. Termit angakok, rouk, gerr ynnä muut avautuivat mukavasti matkan varrella.

Toinen ihastusta herättänyt asia oli Anachén ja tämän äidin lämpimän suhteen kuvaaminen. Se onnistui olemaan jollakin tavalla hyvin aito, tuttu ja luonteva. Anaché ei ole niitä helpoimpia lapsia eikä äidillä ole paljoakaan virallista vaikutusvaltaa melko karmean aviomiehensä rinnalla, mutta sekä Anaché että hänen veljensä Heor selvästi kunnioittavat äitiään. Ja onhan äidillä, ja heimon muilla naisilla, omat salaisuutensakin.

Anachén kasvu naiseksi tuntui myös aidolta. Esimerkiksi kuukautisten alkaminen usein kyllä mainitaan tällaisissa kasvutarinoissa, mutta sitä harvemmin kuvaillaan sen enempää. Tässä se oli tehty onnistuneesti. Ei se toki varmasti kaikista tytöistä tunnu ihan justiinsa samalta, mutta ainakin meikäläinen lukiessaan vain nyökytteli.
Romaanissa käsitellään myös hienokseltaan seksuaalisuutta, joka toimi hyvin. Sitä oli tässä vähän, mutta en oikeastaan jäänyt kaipaamaan enempää, koska se ei olisi tuntunut sopivan tyyliin. Anaché on myös yksi näistä romaaneista, joissa rohkeasti poiketaan heteronormatiivisuudesta, mutta se tehdään vinkeällä tavalla. Valitettavasti en voi paljastaa enempää!

Pari asiaa jäi kuitenkin myös häiritsemään. Erityisen paljon jäin kaipaamaan jonkinlaista selitystä angakokin naisvihalle. Nyt se jäi ihan perusteettomaksi ja angakok siten turhan ohueksi hahmoksi, joka nyt vain sattuu vihaamaan naisia ja tekemään erään hirmuteon. Tämä harmitti.
Pienempänä asiana irvistelin hiukan Anachén ja Jouake-hevosen yhteistyölle. Anaché pelastaa ihmeellisellä tavalla Jouaken hengen tämän syntyessä ja sen jälkeen heidän yhteytensä on maaginen. Anachén ei oikeastaan tarvitse opettaa hevoselle mitään, vaan aivan erityisellä yhteydellä kaikki sujuu automaattisesti. Esimerkiksi satulaan totuttamista ja ohjaamista ratsastaessa ei tarvita. Hm... Missä minä olenkaan lukenut tämän saman jutun aiemmin... Ah! David Eddingsin Mallorean tarussa. Tehtävä-poika ja Hevonen toimivat tismalleen samoin ja suhde syntyy nimenomaan Tehtävän pelastaessa Hevosen hengen.

Anaché on kuitenkin virkistävä ja erinomaisen hyvin suomennettu fantasiaromaani. Se on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka nuorille suunnattu kirja nappaa myös aikuislukijan koukkuun.
Ja tulen ehdottomasti lukemaan Turtschaninoffilta lisää tätä lajia. Tack!

Anaché muissa kirjablogeissa:
Taikakirjaimet
A girl of thousand lives
Notko, se lukeva peikko
Kirjavinkit
Lukemisen kartasto
Alas taikavirtaa

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

2. lokakuuta 2014

Helmi Kekkonen: Suojaton (2014)

Taulun on taiteillut Esko Matilainen
Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 160
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Helmi Kekkosen romaani Suojaton herätti uteliaisuuteni jo katalogeja selatessani. Tarina puhumattomasta Isasta tuntui kovin kiehtovalta, ja olin siinä käsityksessä, että Kekkosella on aivan omanlaisensa tyyli. Ja onkin.

Suojaton kertoo siis Isasta. Tyttärestä, joka syntyi Hannelen ja Tomasin perheeseen suunnittelematta, mutta kaivattuna Kain pikkusisareksi. Hannele haluaa liittää Isaan jollakin tapaa isoäitinsä Isabelin (siitä nimikin), joka oli hänelle kovin tärkeä. Hannele haluaa upottaa Isan täydelliseen rakkauteensa, mutta Isapa ei halua ihan sitä samaa. Tai jos haluaa, niin omalla tavallaan. Ei puhetta, ei kosketuksia.
Myöhemmin Isa hakee sitä hyväksyntää, jonka saa pelkällä olemassaolollaan. Hänen ei tarvitse puhua, ei koskettaa. Vain antautua ja ehkä hiukan hymyillä. Se riittää.

Tarinassa seurataan niin Isan kuin Hannelenkin näkökulmia. Järjestys on hiukan sekava, ja vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta. Se toisaalta on kuiten osa kirjan viehätystä ja sopii ehdottomasti tyyliin.

Suojaton ei muutenkaan ole tarinoista se rautalankaisin. Eittämättä välillä tuntui siltä, että Kekkonen pitää tarinan lankoja liiankin piilossa ja vihjaa vihjaamasta päästyään. Esimerkiksi Isabelin tarina jäi minusta vähän irralliseksi kokonaisuuteen nähden. Isoäiti, joka tuli siis hoitamaan Hannelea Amerikasta Suomeen, ja jotenkin liittyi karhuihin (ja alun runoon)?! Tipahdin.
En myöskään oikein tajunnut sitä, mitä Leo toi mukanaan tarinaan. Olisin kaivannut lisää hänen osuutensa avaamista tai sitten kokonaan poistamista.

Mutta makuasioitahan nämä tietysti ovat. Suojaton on teos, jonka voi varmasti lukea useampaan kertaan. Jos ei muuta, niin kielestä nautiskellakseen. Minusta tuntuu, että tarina kuuluu kertoa pehmeällä äänellä kuiskaten.
Isa tepsuttaa jo lyhyin horjuvin askelin pitkin pihaa, katoaa kulman taakse ja tulee taas takaisin. Korkealta putoavat säteet osuvat mustiin hiuksiin, tytön varjo kasvaa ja kutistuu, aurinko on suuri ja kirkas kaiken yllä. Isan lauseet ovat viikossa muuttuneet lyhyiksi, yksittäisiksi sanoiksi.
Sade, perhonen, juoda.
Uni, aurinko, veli.
Mitä?
Kuka?
Isa istuu pitkän pöydän ääressä selkä suorana, jalkojaan heilutellen, räpyttelee silmiään ja kuuntelee muiden keskustelua, seuraa käsien liikkeitä ja kasvojen vaihtuvia ilmeitä, liikuttaa huuliaan puheen tahdissa, joskus painaa kätensä Hannelen leukaa vasten. Imee itseensä jokaisen sanan ja lauseen, kuin ottaisi ne talteen joitain toisia aikoja varten.

(s. 35)

Suojaton on kaunis ja etäinen. Kuin päähenkilönsäkin. Se ei varsinaisesti ollut minun kirjani. En saanut siitä otetta, vaikka tunnistankin sen ansiot. Isan tarinahan on erinomaisesti oivallettu tarina. Rumankaunis. Tarina, jonka ei soisi olevan kenellekään totta (luultavasti kuitenkin tosielämän isoja löytyy), mutta joka oli hyvä lukea. Toteutus nyt ei vain kolahtanut.

Lukaiskaapa kuitenkin juttua Suojattomasta näistä blogeista:
Kulttuuri kukoistaa
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lumiomena
Sinisen linnan kirjasto
Eniten minua kiinnostaa tie
Ullan Luetut kirjat
Kirjakaapin kummitus

---
#Lukuhaaste päättyi! Vaikka bloggaan tästä näin lokakuun puolella, niin Suojaton kuuluu syyskuun puolelle. Blogattuja kirjoja kertyi seitsemän, yksi oma novelli, työkirjoja kuusi. Näin ollen lukutaidon edistämiseksi lahjoitetaan 14 euroa.

29. syyskuuta 2014

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi (2011/2014)

A Dance With Dragons
Suomennos: Satu Hlinovsky
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 548 +449 + liitteet
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Nyt se on luettu. Kauan odotettu Lohikäärmetanssi. En halua rutista sen odottamisesta, koska seuraavan odottaminen kestää vielä kauemmin. En edes tiedä kuinka kauan. Ei sitä tiedä kukaan. Mutta Winds of Winter ei ole vielä Martiniltakaan valmis. Mukavaan kohtaan tämäkin katkaistiin. Niin, että odottaminen tuntuu ihan mahdottoman pitkältä ajalta. Ruikuti ruikuti...

Myöntää kyllä täytyy, että vähän epätasapainoisia nämä viimeisimmät osat ovat olleet; aluksi on monta sataa sivua hyvin hidasta haahuilua, taustoittamista, merkityksettömän oloisia tapahtumia (joissa ehkä on yksi oleellinen tiedonsiru) – ja sitten parissa viimeisessä luvussa rytisee huolella ja päitä putoaa ihan urakalla. En ole vieläkään toipunut Lohikäärmetanssin kuolemajärkytyksestä. Juujuu. Olisi pitänyt jo oppia, ettei kehenkään saa kiintyä, mutta...

Lohikäärmetanssissa ollaan paljon Daenerysin matkassa, mutta mukana ovat myös Jon, Cersei, Löyhkä (jonka oikeaa nimeä en tässä nyt paljasta), Tyrion, Arya ja muutamia vanhoja tuttuja, jotka nyt vain saavat oman äänensä esiin.

Kuten sanottua, melkoisen venyttämisen makuisia nämä ovat. Kuitenkin Lohikäärmetanssissa on upeita, yksittäisiä kohtauksia. Eräs vaikuttavimmista on kohtaus, jossa Cersei kävelee tietyn matkan alasti. Valitettavasti en avaa juttua nyt enempää, mutta se on monessakin mielessä paljastavin, karuin ja voimakkain kohtaus, mitä koko sarjassa on ollut. Oikeastaan tässäkin osassa viihdyin Cersein matkassa eniten. Siinä on sitten hahmo, jossa on jotain hemmetin kiehtovaa!

Löyhkä-henkilön kohtaama väkivalta on tietyllä tapaa karuinta mitä olen koskaan lukenut. Kyse ei ole pelkästään esim. nylkemiskuvailuista. Löyhkän kohdalla sellaisella ei oikeastaan mässäillä. Kertominen on enemmän toteavaa ja kuvailun painopiste on Löyhkän tuntemassa pelossa ja muussa käytöksessä, ja Martin antaa lukijan mielikuvituksen tehdä loput. Tehokasta. Erittäin tehokasta.

Eniten näissä kirjoissa nyt viime aikoina on rassannut se, ettei mitään juonikuvioita solmita yhteen, vaan tämä leviää ja paisuu kuin tuplahiivat saanut pullataikina. Ja tämä kaikkiko pitäisi kuroa kasaan kahdessa seuraavassa kirjassa? Tuntuu melko uskomattomalta. Vaan ei auta tuomita etukäteen. Onhan tämä matka ollut melkoisen huisa ja se aiheuttaa melkoisia paineita viimeisiä osia kohtaan. Saa nähdä kuinka käy!

Tulen ja jään laulu:
Valtaistuinpeli
Kuninkaiden koitos
Miekkamyrsky 1 ja 2
Korppien kestit
Lohikäärmetanssi 1 ja 2
The Winds of Winter
A Dream of Spring

26. syyskuuta 2014

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika (1972)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 544
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Kalle Päätalo. Ihan taatusti jokainen suomalainen tietää tämän kirjailijan nimen ja sen helkutin pitkän Iijoki-sarjan. Oman ikäpolveni ihmiset ovat kaiketi vähemmän näitä lukeneet, kun taas esimerkiksi äitini on nämä suorastaan ahminut. En tiedä edes kuinka moneen kertaan (tietääköhän itsekään...). Olen siis jo lapsesta saakkaa kuunnellut vahvan kunnioittavaa ylistystä Kalle Päätalosta.

Kirjablogeissa lähti jo jokin aika sitten pyörimään Päätalo-haaste. En ehtinyt siihen alkurytäkkään mukaan, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Niinpä Kalle kauniiseen käteen ja menoksi.

Iijoki-sarjaan kuuluu vaatimattomat 26 teosta. Kyseessä on omaelämäkerrallinen sarja – yksi maailman pisimmistä. Olen aina miettinyt sitä, että miten hitossa omasta elämästä riittääkin horistavaa näin paljon? Jokainen osa kun vaikuttaa olevan noin 400-600 sivua. Eli mistään pikkuvihkosista ei ole kyse.

Huonemiehen poika on Iijoki-sarjan ensimmäinen osa. Tämä edustaa myös kirjaa, jossa on huonoin alku. Selkosten jokien luettelointi ja selostaminen ei minusta ole se parhain lähtökohta, mutta kyllä se siitä sitten käynnistyy, kun pieni Kalle-poika syntyy vuonna 1919. Ja siitä se selostus sitten alkaa...

Kalle vaikutti melkoisen terävältä lapselta, jolla näemmä on mielettömän hyvä muisti jo vauva-ajoista saakka. Minua ärsytti koko kakara suhteellisesti ottaen koko kirjan ajan, ja pidinkin kaikkia muita henkilöitä paljon kiinnostavimpina. Heitä Päätalo kuvaakin värikkäin ja rohkein sanankääntein. Äiti-Riitu ja isä-Herkko olivat kiinnostavimmat ja hyvin aidon oloisesti, ja varmasti rehellisesti kuvattuja.

Eniten nautin tässä kirjassa kielestä ja ylipäätään aikalaiskuvauksesta. Päätalon kieli on varsin roisia ja kaunistelematonta. Hyvin kansainomaista, aitoa. Ja yllättävän hyvin saa selvää, vaikka kaikki murresanat eivät olisikaan tuttuja. Joukossa oli tosi hyviä sanoja; esimerkiksi höpöstellä = leikkiä, turilastaminen = itkeminen, atiminen = sukulaisen kanssa kahvittelu/syöminen...
Aikalaiskuvauksessa oli kaikenlaisia jänniä tapakuvauksia. En esimerkiksi tiennyt sitä, että tuona aikana (ilmeisesti jossain vieläkin!) oli tosi noloa, jos mies ja vaimo kävelevät vierekkäin. Sellaista tekevät vain helluparit. Mutta kunnon ihmiset kävelevät niin, että mies menee edellä ja vaimo perässä. Kalle-poika saa myös usein vitsaa – useimmiten syystä, mutta joskus syyttäkin. 2000-luvun äitiä tämä pieksemisen määrä kauhistuttaa, mutta kirjoittaja itse ei aikuisiälläkään tunnu kyseenalaistavan sitä. Eikä sitä tietysti varmaan juuri 70-luvullakaan kyseenalaistettu.
Hauskimpia kirjan anteja on Satusetä, joka rakentaa uunia. Se ei suju ihan kaikella mahdollisella tehokkuudella, koska kaverilla aina juttua kerrottavana. "Kah kuullehhan kummaa..." alkaa tarina jos toinenkin. Ja eräs polttaa päreensä ihan justiinsa...

Noin niin kuin kaunokirjallisena teoksena tämä oli vähän puuduttava kiinnostavista yksityiskohdista huolimatta. Pitääkö kaikki selostaa niin hemmetin juurta jaksain? Tätäkin olisi joutanut tiivistämään ainakin pari sataa sivua. Paljon luetteloidaan muita asukkaita, ja tipuin kärryiltä heidän suhteensa jo varsin varhain. Ei noista jaksa lukua pitää.

Kyllä kai seuraava osakin, Tammettu virta, tulee jossakin vaiheessa luettua. Mitään hirvittävää paloa minulla ei siihen ole juuri nyt, mutta katson kyllä, että tämä sarja ansaitsee vielä toisen mahdollisuuden.

Tämäkin opuksen lukemalla osallistun #lukuhaasteeseen

12. syyskuuta 2014

S. Henriksson, I. Hirsjärvi ja A. Leinonen (toim.): Kummallisen kirjoittajat – opas fiktiivisen maailman luomiseen (2014)

Kustantamo: Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry
Sivumäärä: 253
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry on jälleen tehnyt tärkeän teon ja julkaissut kirjoitusoppaan spekulatiivisen fiktion kirjoittajille. Tämä on ikään kuin jatkoa taannoiselle Kirjoita kosmos -oppaalle ja yhdessä nämä kaksi muodostavat todella hyvän paketin.

Tämä helmi sisältää seuraavat artikkelit:
Tiina Raevaara: Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä
Saara Henriksson & Anne Leinonen: Rakenne kannattelee tarinaa
Markku Soikkeli: Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys
Liisa Rantalaiho: Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarusten maailman rakentaminen
Jussi Katajala: Historiallisen spefin kirjoittaminen
Heikki Nevala: Pelon elementit eli tunnelman kirjoittamisesta kauhupainotteisesti
Tommi Vänni: Lukijan hämäämisestä
J. S. Meresmaa: Romanttinen fantasia ja sen luominen
Tuomas Saloranta: Tarinan kirjoittaminen
Shimo Suntila: Kirjoittajan työkalupakki. Pyhä kolminaisuus: lukeminen, palautteen saanti ja palautteen anto
Boris Hurtta ja Irma Hirsjärvi: Parateksti ja konteksti eli mitä tekstin ympärille
Katri Alatalo: Onko fantasialla tulevaisuutta?
Saara Henriksson: Isona minusta tulee kirjailija
Irma Hirsjärvi: Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen

Artikkeleita ei tarvinne sen kummemmin lähteä avaamaan tai esittelemään. Otsikko kertoo hyvin mistä on milloinkin kyse. Kaikista jutuista suorastaan huokuu asiantuntemus. Kukin kirjoittaja on selvästi omalla alueellaan ja tietää mitä sanoa. Kotimaiseen spefiin ja spefiin tutkimiseen perehtynyt tunnistanee kaikki kirjoittajat ainakin jollakin tasolla.

Erityisen ihastunut olin taaskin siihen, että tässä tarjottiin ihan konkretiaa. Mitä tehdä, mihin kiinnittää huomiota, mitä lukea jne. Ei mitään "pyri löytämään oma äänesi" -diibadaabaa. Eihän toki kukaan väitä, että se oma tarjottu keino on se ainoa oikea. Kirjoittajat tuovat esiin hyvin sen, mitä kirjoittamisen opettaminen itse asiassa on: erilaisten työkalujen esittelyä, mutta jokainen löytää itselleen sopivimmat kokeilemalla ja jokainen käyttää omiaan omalla tyylillään.

Muutama artikkeli kolahti minuun aivan erityisesti ja sai sisäisen kynäni väräjämään. Liisa Rantalaihon artikkeli koskee spekulatiivisen maailman yhteiskunnan ja politiikan tärkeydestä. Vaikka ei rakentaisikaan kovin yksityiskohtaista maailmaa, on näitä asioita kuitenkin mietittävä. Miten mikäkin toimii? Mistä ruoka? Miten työt jakautuvat? Kuka määrää missäkin? Kirjaesimerkein Rantalaiho avaa esimerkkiä.
Joskin tässä kohdin minun on hihkaistava sananen Eddingsin puolesta. "Mistähän esimerkiksi Belgarionin tarun Rak Ctholin temppelivuori jatkuvasti hankki pappejaan? Mistä sinne riitti uhrattavia ihmisiä (kuvattua vauhtia reilusti yli 100 000/vuosi)? Mistä autiomaan keskellä olevaan temppelivuoreen hankittiin viljaa ja lihaa, kun ei lähistöllä ollut peltoja ja laidunmaita? Mistä saatiin pappien mustiin kaapuihin kangasta ja siihen lankaa?" (s. 53).
Kyseessähän on minulle suorastaan sydämen asia, enkä väitä, että Belgarionit olisivat vailla logiikka-aukkoja. Mutta siis murgoyhteiskuntahan on valtavan suuri. Kaiketi voisi pitää meidän maailmamme Kiinan + Intian yhteissumman kokoisena. Murgonainen on suunnilleen jatkuvasti raskaana. Niinpä siis pappejakin riitti, kun väestökasvu oli suurta. Pappeus ei toki varmaankaan ollut aina niin vapaaehtoista... Uhrattavia ihmisiä tuli orjista, mutta murgot uhrasivat hövelisti myös omaa kansaansa. Raskaana olevaa naista ei uhrattu, joten siinä hyvä lisäsyy pysyä tiineenä. Rak Ctholin alla oli valtava luolasto, jossa eli orjia. Nämä orjat olivat olleet siellä vuosisatoja ja näin ollen lisääntyivät myös keskenään. Ja siis sitä populaa siellä oli paljon. Tuhansia, kymmeniä tuhansia. Rak Ctholin ja murgokaupunkien välillä oli jatkuvasti liikennettä. Muistaakseni sankarimme käyttivät tätä myös hyväkseen. Näin siis kulki viljat, lihat, kankaat ja uhrattavat (niiden orjien lisäksi). Muistaakseni Torakille uhrattiin ihminen kerran tunnissa. Jos edetään meidän ajanlaskumme mukaan, niin tämä tarkoitti 8 760 uhrausta per vuosi. Muuallakin uhrattiin, mutta tämä siis Rak Ctholissa. Näistä laajemmin on Rivan aikakirjat -teoksessa. Mutta ehkä se tästä! Ja noin niin kuin asiana näitä kuvioita on hyvä miettiä, jos tällaista juttua kirjoittelee.

Jussi Katajalan artikkeli historiallisen spefin kirjoittamisesta pisti nöyräksi. Eihän siellä mitään uutta tullut, vaan vahvistusta vanhalle: tee taustatyö kunnolla. Historiallinen spefikin vaatii taustatyönsä. Onneksi Katajala antaa hyviä vinkkejä siihen mitä tehdä, minne mennä ja mistä löytää tietoa. Arvostan aina kovasti tällaista konkretiaa.

Tommi Vännin artikkeli sai räpyttelemään hämmästyneesti silmiä ja kiekaisemaan ääneen PETKUHUIPUTUSTA! Kylläpä nuo kirjailijat ovat sitten ovelia huijaamaan viattomia lukijoita. Vänni nostaa esimerkiksi sellaiset pikkutekijät kuin J. R. R. Tolkien ja J. K. Rowling. Olen ollut kuuntelemassa Vännin luentoa tästä aiheesta Finnconissa, mutta olin jo autuaasti unohtanut sen sisällön. Nyt se on tässä ja voin palata hämmentymään aina uudestaan. Lukekaa ja hämmästykää Klonkun liikkuvuudesta!

Katri Alatalon pohdiskelevampi artikkeli kotimaisen fantasian tulevaisuudesta sai minut nyökyttelemään niskani sijoiltaan. Jupisin itsekseni ääneen "Niin justiin!", Niinpä!", "Kyllä!", "Älä muuta sano!" ja "Sitä minäkin ihmettelen!". Alatalo ihmettelee, missä viipyy kotimainen, aikuisille suunnattu eeppinen fantasia (vaikka hän ei "Suomen Martinia" kaipaakaan). Hänen laillaan minäkin epäilen, että tämä tie vie siihen suuntaan, minne esim. Hannu Rajaniemi on jo lähtenyt – ensin kirjoitetaan englanniksi. Tämä hiukan surettaa minua, mutta vahvastihan siltä näyttää.

Onko joskus sellainen tunne, ettei tiedä mitä lukisi? Irma Hirsjärven kokoama, alunperin kirjoittajaleirillä ryhmätyönä kerätty lista antaa hyviä vinkkejä. Teemoja löytyy sodista erotiikkaan ja klassikoista sarjakuviin. Taatusti jokaiselle jotakin.

Ainoat pikkupyyhkeet Kummallisen kirjoittajat -oppaalle annan pienoisesta huolimattomuudesta. Oikoluku olisi ollut vielä paikallaan. Esim. Moria oli välillä Morja ja teosten nimistä oli paikoin kursiivi unohtunut. Joissakin artikkeleissa ei mainitun teoksen tekijää oltu mainittu lainkaan, mitä pidän vähän outona. Nyt vuonna 2014 on aika selvää, kuka on kirjoittanut Houkutuksen (varsinkin kontekstin huomioonottaen), mutta entä 10 vuoden päästä. Ja jotenkin koen hyväksi tavaksi mainita tekijä silloin kun teos mainitaan artikkelissa ensimmäisen kerran (jatkuvastihan sitä tekijää ei tarvitse hokea).

Mutta noin muuten sisältö on täyttä rautaa ja timanttia. Mikä parasta, minusta nämä asiat ovat sellaisia, jotka eivät vanhene lainkaan. Uusia työkaluja ja käyttötapoja voi toki tulla, mutta myös vanhat konstit on hyvä pitää mielessä.
Suosittelen tätä lämpimästi myös realististen tarinoiden kirjoittajille. KAIKKI asiat ovat sovellettavissa myös realistiseen proosaan.

Ei muuta kuin kirjoittamisen iloa!