31. lokakuuta 2013

Tuulia Aho: Urpukas (2011)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 114 (e-kirja)
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Urpukas jäi aikanaan mieleeni Kirjamielellä-blogista ja erikoisesta nimestään. Itse tarinakin kuulosti mielenkiintoiselta ja heti alkuun koinkin pienen yllätyksen: Urpukas olikin poika! Ei sillä, ettäkö sillä olisi mitään väliä. Ei ollut. Mutta jotenkin nimi 'Urpukas' kuulosti tytöltä.

Tarina kertoo siis Urpukas-pojasta, joka on valmistunut kuparinvalajaksi. Hän asuu pienessä kylässä yhdessä isänsä ja Piisku-pikkusiskonsa kanssa. Äiti Tammetar on kuollut.
Urpukas on hallava, puoliksi haltia. Tätä eivät kaikki kyläläiset tahdo sulattaa, vaikka todellisuudessa monen veressä virtaa haltiaverta. Erään tapahtuman johdosta Urpukkaan kotikylä kirotaan. Urpukas lähtee etsimään apukeinoa yhdessä Pajuttaren ja Näkijän kanssa.

Eniten viehätyin miljööstä. Romaanin maailma muistuttaa ehkä jotakin pronssikauden aikaista, muinaista Suomea. Mitään sellaista ei kuitenkaan mainita missään. Tuulia Aho taitaa kauniin ja aistillisen luontokuvauksen, jota oli ilo lukea.
Myös nimistö oli minusta todella onnistunutta. Urpukas, Piisku, Mustajuuri, suovilu...

Suurin pettymys koituikin lähinnä juonitasolla. Saatoin olla liian vanha kohderyhmään nähden, mutta toisaalta ajattelen, että hyvä juoni on iätön (kohderyhmän kannalta). Olen jo vähän kyllästynyt yhteisöjään, oli kyse kylästä tai koko maailmasta, pelastaviin (puoli)orpopoikiin. Fantasian parissa näitä nimittäin piisaa ihan riittämiin.
Loppuratkaisut kävivät hiukan liian helposti, vaikka kyse ei ollutkaan mistään deus ex machina -tyyppisestä ratkaisusta. Pari suostuttelevaa lausetta ja vihulainen antaa periksi.
Lisäksi Pajuttaren ja Näkijän pienimuotoinen kilpailu Urpukkaan suosiosta tuntui vähän teennäiseltä ja tarpeettomalta. Pajutar oli tarpeeksi ärsyttävä tyyppi jo sellaisenaan. Näkijä oli taas jotenkin liian stereotypinen näkijätyyppi; outo, eteerinen nuori tyttö.

Urpukas sopii erityisen hyvin nuorille lukijoille. Sanoisin karkeasti että yli 8-vuotiaille (nuoremmat eivät ehkä jaksa kiinnostua). Se sisältää myös kauniin opetuksen, joka ei kuitenkaan tunnu saarnaamiselta tai edes liian ilmeiseltä. Urpukkaassa on satumaisuutta, mutta minun makuuni se ei täysin ollut.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

28. lokakuuta 2013

Morre messuilee

 Kuten eilisestä lukupiiripostauksesta huomasitte, olin minäkin Helsingin kirjamessuilla. Jalkapohjissa kihelmöi vieläkin, vaikka messuilu päättyi osaltani jo lauantaina iltapäivästä. Messuraporttini ei nyt varmasti ole kovinkaan häävi ja siihen on parikin syytä. En ole kovin hyvä raportoija (olisin surkea toimittaja-reportteri!), olen huono valokuvaaja (en jaksa kaivaa kameraa) ja... No, arvatkaapa montako ohjelmaa kävin seuraamassa? Jep. En ainuttakaan! En yhtäkään! Zero. Nada. En yksinkertaisesti ehtinyt ja sitten loppuivat voimatkin. En nimittäin ole kovin hyvä tungoksissakaan, vaan ahdistun.


Messuilu alkoi osaltani jo keskiviikkona. En ole koskaan aiemmin ollut messuilla jo rakennusvaiheesta alkaen. Ja voi sitä kiirettä ja hyörintää! Keskiviikkona hallissa liikkuessa on syytä varoa puulavoja, pahvikasoja, autoja, johtoja... Mutta ilmassa väreilee innostunut odotus kuin lapsilla jouluaattona.
Olin messuilla siis pääasiassa Osuuskumman hommissa ja jo rakennusvaiheessa ihastelin yhteistyökumppanimme Boknäsin kalusteita.

Nuo kirjakarusellit ovat vain niin upeita! Itselleni haluaisin sellaisen matalamman version. Visioin, että se olisi niin mahtava lukunurkkauksessa. Karuselli täyteen kirjoja ja päälle sitten lasillinen punaviiniä ja muutama pala suklaata...

Koska olen juuri tällainen raportoija, niin en tajunnut tietenkään ottaa kuvaa valmiista osastosta. Mutta käy kurkkaamassa Osuuskumman Facebook-sivuja!

Torstaina olin tosiaan lukupiirissä ja sen tiimoilta minua haastateltiin Radio Novaankin. Juttu jäi kumminkin kaiketi leikkauspöydälle, sillä en ole onnistunut löytämään sitä. No... Sellaista sattuu. Minulla oli noin 30 sekuntia aikaa valmistautua haastatteluun, joten en yhtään ihmettele, jos sopotukseni jätettiin lähettämättä.
Lukupiirin jälkeen oli Bloggers' Lounge -tapaaminen.

Pahoittelen. En osaa poseerata kuvissa. Muut ovat vakuuttaneet, etten oikeasti ole noin yrmy. Ehkä yritin saada jotain kohtalokasta taiteilijailmettä?
Tapaaminen tuntui hiukan hassulta, sillä en koe olevani millään tapaa julkkis. Miellän tällaiset tapaamiset lähinnä Don Rosa ja Stephen King -tasoisten tyyppien heiniksi. Mutta kyllä tuollakin porukkaa kävi. Lähinnä tosin tuttuja, kollegoja ja yhteistyökumppaneita, mutta mukavaa se oli silti!


Pääosin vietin siis aikaani Osuuskumman osastolla. Vastailin kysymyksiin siitä, mikä Osuuskumma on, mitä on steampunk, mikä on raapale... Lisäksi moni tuttu kävi moikkaamassa.


Perjantaina pääsinkin lavalle tällaisen joukon kanssa. Vasemmalta oikealle: Juhana Pettersson, Aulis Hård, J.S. Meresmaa ja Tarja Sipiläinen.


Vähemmästäkin naurattaa, kun ohjelma oli Ruusuja, piiskaa ja homoseksiä (olimme Katri Vala -lavalla). Rupattelimme mukavia romantiikan, erotiikan ja pornon eroista. Yleisöäkin oli mukavasti. Arvioisin, että muutamia kymmeniä jopa!


Perjantaina pääsin rapsuttamaan myös lukukoira Börjeä! Olemmehan me palkintokollegoja, sillä Börje sai tänä vuonna Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon (minä ja muutama muu bloggaaja saimme saman tunnustuksen vuonna 2011). Onnea vielä Börjelle!

Tässä yhteydessä haluan myös onnitella Jenny Kangasvuota Kuvastaja-palkinnosta! Sudenveri on kerrassaan hieno romaani!


Lauantaina ohjelmassa olikin Pasi Ilmari Jääskeläisen tapaaminen kirjabloggaajien kanssa. Atenan tilaisuudesta ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sillä kokonainen pöytä romahti ja sen mukana viinilasit, viinipullot, vesitynnyri... Sotku oli melkoinen, mutta ei mahdoton. Siivoojakin päätti itkun sijasta nauraa  – ja ikuistaa tilanteen. Minä en. Keskityin nauramiseen, kuten kuvassa Pasikin.
Tapaamisessa rupateltiin mukavia Sielut kulkevat sateessa -romaanista, sen tekemisestä, kirjabloggaamisesta yleisestikin. Harmikseni jouduin lähtemään kesken pois, sillä juna kutsui...

Aika meni kuin siivillä. Milloin en hengannut Osuuskumman osastolla, kiertelin muilla osastolla tapaamassa tuttuja ja tekemässä löytöjä.

Ja tältä löytöpinoni näytti. Mukana pari arvostelukappaletta ja Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita -kirjat ovat tekijänkappaleita.
Kirjat ovat:
JP Ahonen: Perkeros
Marjut Hjelt & Christer Nuutinen: Veden valtiaat
Marko Hautala: Itsevalaisevat
Pirkko Arstila: Susinainen
Sulamit & Erkki Reenpää (toim.): Fantastisia kertomuksia
Jane Austen: Emma
Johanna Sinisalo: Lasisilmä
Guillaume Apollinaire: Mätänevä velho
Louisa M. Alcott: Pikku naisia
Granta 1: Ruoka
Riikka Rossi & Saija Isomaa: Kirjallisuuden naiset – naisten esityksiä 1840-luvulta 2000-luvulle
J. R. McNeill & William H. McNeill: Verkottunut ihmiskunta – yleiskatsaus maailmanhistoriaan
Riikka Rossi: Särkyvä arki – naturalismin juuret suomalaisessa kirjallisuudessa
Alice Munro: Kerjäläistyttö
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
JP Koskinen: Savurenkaita
Juha Jyrkäs: Oivas Repänen – Kainoan musta linna 1 (äänikirja)

Jotta sellaista kuului Morren messuiluun. Olen iloinen kaikista kohtaamisista, vaikka osa jäikin vain ihan tervehtimisen tasolle. Ensi vuonna taas!

27. lokakuuta 2013

Katja Kettu: Piippuhylly (2013) + lukupiiri

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 236
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: ilmaiskappale (toiselta bloggaajalta)

Helsingin kirjamessut päättyivät tänään. Minä tosin kotiuduin jo eilen ja messuraporttia on luvassa myöhemmin. Torstaina oli lukupiiri, jossa käsiteltiin Katja Ketun novellikokoelmaa Piippuhylly. Minun lisäkseni mukana edustamassa oli Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelijoita (kollegoitani siis!) ja lukupiiri Orpana, kustantamon edustaja Lari Mäkelä ja muita lukijoita, jotka olivat piiriin ilmoittautuneet. Sekä tietysti Katja Kettu itse.

Suhtaudun hiukan ristiriitaisin tuntein siihen, että kirjailija on mukana lukupiirissä. Ja siksi lähdin tähän myös mukaan! Tämä oli hauskaa, mutta en tiedä tekisinkö tätä toiste.
Nimittäin ajattelen hiukan niin, että jos kirjailija itse on mukana, niin se hieman rajaa keskustelua – vaikka kukaan ei niin haluaisikaan. On aika korkea kynnys nostaa mitään kielteistä kirjasta esiin (jotakin josta ei pitänyt, jotain mitä olisi toivonut lisää/vähemmän tms.), kun kirjailija itse on paikalla. Huolimatta siitä, että kirjailija rohkaisee tähän – kuten Katja Kettu tekikin. Hänen olemuksensa oli sellainen, että kritiikkiä olisi hyvin voinut esittää.

Toisaalta ei se kuitenkaan aina näin mene. Salla bloggasi omasta kokemuksestaan lukupiirissä, joka käsitteli Kari Hotakaisen Luonnon lakia. Bloggauksen perusteella lukupiirissä oli esitetty kritiikkiäkin.
Tässä lukupiirissä ei oikein esitetty. Koin ainakin olevani ainoa, joka sanoi ääneen jotakin kielteistä. Sitä sitten siteerattiin Helsingin Sanomissakin.
Nyt on sitten kaksi vaihtoehtoa: joko kirja oli muiden mielestä niin hyvä, ettei kritisoitavaa ollut tai sitten osallistujat olivat vain kainoja.

Piippuhylly ei ollut toki huono. Se jätti minulle tunteen siitä, että Kätilö on luettava pian. Lukupiirissä Kätilöön jo siksikin, että tässä teoksessa seikkailee samoja henkilöitä. Kätilön lukemattomuus ei kuitenkaan haitannut lainkaan.
verrattiinkin tätä paljon

En kuitenkaan täysin ihastunut ja vaikuttunut Piippuhyllystä. Olin jo Kätilöstä lukemieni arvioiden perusteella osannut varautua roisiuteen enkä edes pidä itseäni kovin herkkän siveänä kielen suhteen. Silti se roisius pääsi vähän yllättämään niin tapahtumien kuin kielen tasollakin. Esimerkiksi novellissa Orjalaiva prinsessa Kwelelen ja hänen palvelijansa nuolemisleikki oli jotenkin liikaa. Samoin Lapinkoira -novellin panokohtaukset. Eivät ne yksittäisenä, mutta lähes joka novellissa on jotakin vastaavaa (Kristalliyössä ei tainnut olla).
Kaikki eivät jakaneet tuntemuksiani ja selvähän se.

Yllätyksekseni myös moni novelli sijoittui toisen maailmansodan aikoihin ja liipaten tietysti sen tapahtumia. Minulla vain alkaa olla sitä sotaa ja aikakautta kiintiö jo täynnä. Ähky on iskenyt. Ymmärrän toki, miksi siitä kirjoitetaan niin paljon, mutta en vain itse enää jaksaisi lukea niitä juttuja.

Pidin kuitenkin (roisiudesta huolimatta) Katja Ketun kielestä paljon. Sanoinkin lukupiirissä, että suosikki-ilmaisuni oli 'tuulenujeltama hyppymulkku'. Rikas kieli tuntui aidolta ja luontevalta, ei väen väkisin keksityltä ja mukaan ympätyltä.
Lapinkoirassakin, lempinovellini tässä siis, oli tosiaan roisiutta, rosoisuutta ja rumuutta – mutta myös rakkautta, kauneutta ja hyvin latautunut tunnelma.

Pidin myös piipputematiikasta paljon. Se oli hyvä ajatus ja jotenkin kuuluu leppoisaan kerrontaan. Tarinat ovat aivan muuta kuin leppoisia iltasatuja, mutta voin kuvitella ne kerrottavan piippua hitaasti samalla poltellen.

Suosittelen Piippuhyllyä erityisesti niille, jotka pitävät sellaisista novellikokoelmista, joissa on erinomainen kehystarina. Niille, jotka kestävät samoissa kansissa rumuutta ja kauneutta. Niille, jotka eivät ole lukeneet Kätilöä.

Piippuhylly on päätynyt myös Sallan lukupäiväkirjaan ja Notko, se lukeva peikko -blogiin.

26. lokakuuta 2013

Charlaine Harris: Veren muisti (2011 / 2013)

Dead Reckoning
Suomennos: Sari Kumpulainen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 363
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Sookie-sarja on päässyt peräti 11. osaansa. Veren muisti tuntuu tosin melkoiselta tasonotkahdukselta. En tiedä oliko tämä kirja todellakin muita näin paljon huonompi vai alanko vain kyllästyä? Vieläkään tämä sarja ei tosin ole päätöksessään, sillä marraskuussa ilmestyy vielä suomennos Veri kielellä.

Eipä nyt mennä kuitenkaan asioiden edelle, vaan pysytään tässä. Veren muisti tuntuu taas hiukan välinäytösmäiseltä kirjalta, vaikka ei tässäkään laakereillaan levätä. Merlotte'siin heitetään polttopullo, Sookien keijusukulaiset vaikuttavat muuten vain epäilyttäviltä, Eric ja Pam riitelevät ja Sookien edesmenneestä mummusta paljastuu kaikenlaista. Lisäksi Sookien vanha vihollinen (johon olin jo umpikyllästynyt) palaa jälleen näyttämölle...

Kaikesta tapahtumarikkaudestaan huolimatta Veren muisti on tarkoitettu selvästi pohjustustyöksi Sookien lopulliselle miesvalinnalle. Suhde Ericiin väljähtää väljähtämistään ja koko Eric alkaa tuntua varsin vaisulta hahmolta. En ikinä uskonut sanovani tätä, mutta niin se vain on. Sookieta on sanottu ns. Mary Sue -hahmoksi (jolla siis tarkoitetaan ylivertaista hahmoa, ikään kuin kirjailijan täydellisen minän fantasiointia) ja vasta Veren muistin kohdalla alan ymmärtää väitettä. Vielä tässäkin osassa Bill, kaikkien muiden miesten lisäksi, itkee Sookien perään niin vahvasti, että minua lukijana alkoi itkettää myös – lähinnä siis hahmojen typeryyden tähden. Ei enää jaksaisi.

Mielenkiintoa yllä piti lähinnä Ericin ja Pamin kädenvääntö, johon olisi voinut panostaa vähän enemmänkin. En paljasta, mitä kädenvääntö koski, mutta se toi kummastakin hahmosta esiin vähän taas sitä vanhaa jytyä. Ericin asema asettaa hänet hankalaan tilanteeseen ja siitä johtuu myös tilanne Sookien kanssa. Selitys hiukan onnahtelee minusta, mutta toisaalta en kyllä itsekään keksisi millä muulla Sookien ja Ericin saisi erotettua, jos olisi tarvis.

Suomennoksessa on myös näemmä pitänyt kiirettä tai sitten aloin vain tylsyyksissäni kiinnitämään siihen enemmän huomiota. "Silloin Eric paineli ulos nopeammin kuin ehdin hahmottaa." (s. 177) kalsahti silmään kaikkein pahiten vaikka tiedän, että tässä viitataan myös vampyyrin kykyyn liikkua niin nopeasti, ettei ihminen ehdi sitä havaita.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta tämä oli ihan kelvollinen. Huonoin osa koko sarjassa tähän mennessä, mutta isommin ajateltuna ihan kelpo romaani. Tapahtumat etenevät tuttuun tapaan vauhdilla eikä tässä jäädä sen kummemmin vatuloimaan, vaikka ihmissuhdepohjustusosa onkin. Netissä liikkuessa ei ole oikein voinut välttyä Sookien miesvalinnan lopputuloksesta enkä minäkään varmaan sitten aikanaan sitä pimitä. Koen luultavasti sen verran tarvetta avautua siitä. Tämä siis näin jo ennakkovaroituksena seuraavaa (viimeistä?) osaa ajatellen.

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa
Verta sakeampaa
Veren perintö

Pahan veren valtakunta
Veren sitomat
Pedon veri
Samaa verta
Veren muisti
Veri kielellä (marraskuu 2013)

Tämän osan myötä Charlaine Harris avaakin ihan uuden yläosaston Morren maailmassa. "Kymppikerhoon" pääsevät kirjailijat, joiden teoksista (tai joihin liittyvistä) on yli kymmenen bloggausta. Tämä siksi, että he ovat sen ansainneet, mutta myös siksi että se pitää tuon kirjailijavalikon tuossa oikealla kurissa. Haluan siinä pitää yhä nimien kokoeron, mutta se kasvaa suhteettomaksi, jos toisella nimellä on 15 merkintää ja toisella yksi. Tällöin pienemmästä tulee vaikealukuinen pienen fonttikoon takia.

24. lokakuuta 2013

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus (1998 / 2000)

The Love of a Good Woman
Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 283 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Kerrankin kuulkaas valittiin Nobel-voittaja, jonka nimi oli minulle tuttu entuudestaan. Ja vieläpä sellainen voittaja, jonka tuotanto kiinnosti noin muutenkin. Pelkkä Nobel-palkinto nimittäin ei ole mikään kiinnostuksen herättäjä minulle – toisinaan jopa päin vastoin. Ja itsekin novelleja rustaavana olin vilpittömän onnellinen siitä, että voittaja on novellisti! Nostaisikohan tämä taas novellien arvostusta?

Joten pitihän minun tarttua johonkin Munron teokseen pikimmiten. Ja kerrankin kuulkaas on valittu Nobel-voittaja, jonka teksteistä minäkin tykkäsin ja nautin! Olen hämmentynyt ja ilahtunut. Tämä on lämminhenkistä kirjallisuutta, jonka edessä ei tarvitse tuntea itseään typerykseksi ja kirjallisuutta ymmärtämättömäksi moukaksi.

Hyvän naisen rakkaus sisältää kahdeksan tarinaa. Näkökulma tarinoissa on vahvasti naisvoittoinen ja perhekeskeinen. Mitään sokerilla kuorruttettuja perheidyllejä nämä eivät kuitenkaan ole. Tarinoista löytyy kuolemaa, sairautta ja onnettomuuksia. Vihaa ja katkeruutta. Rakkautta. Vaikeita ihmissuhteita. Kipeitä ratkaisuja.

Jo ensimmäistä tarinaa lukiessani kerrontatyylistä minulle tuli mieleen Stephen King! Niin älyttömältä kuin se kuulostaakin. Munro ei kirjoita kauhua – joskin paikoin novelleissa on todella vahva, kauhunomainen tunnelma. Novellissa Niittomies isoäiti päätyy lastenlasten kanssa outoon taloon ja saa kyytiinsä epäilyttävän liftarin. Ja toisessa novellissa, Rahaa kuin roskaa, morsiuspuku käy hyvinkin kohtalokkaaksi nuorelle tytölle. Niminovellissa Hyvän naisen rakkaus on hyytävä tunnelma sairaanhoitajan ja potilaan välillä. Esimerkiksi näissä novelleissa on tunnelma on käsinkosketeltavan pelottava.
Mitään yliluonnollista Munron novelleissa ei kuitenkaan ole. Stephen King -vertauksellani tarkoitin nimenomaan sellaista jutustelevaa ja helppolukuista kerrontatyyliä. Munron novellit ovat todellista tarinointia, joita on ilo lukea.

Toinen kiinnostava seikka oli kanadalaisuuden esiintuleminen. Se tihkui novellien välistä varovasti eikä varmasti ole yhdenkään tarinan itsetarkoitus. Kiinnitin siihen huomiota ehkä siksi, että Kanada maana kiinnostaa ja olen lukenut sinne sijoittuvia romaaneja kovin vähän... Itse asiassa mieleen ei tule ainuttakaan. Moni novelleista sijoittuu 1900-luvun puolen välin hujakoille. Ja ainakin silloin on näemmä amerikkalaisten ja kanadalaisten välillä ollut iso kuilu. Lisäksi parissa novellissa henkilöhahmot antoivat ymmärtää, että oikea ja hienompi Kanada on se osa, jossa puhutaan ranskaa. Vinkeää!

Ihan kaikki tarinat eivät olleet minun makuuni. Paikoin oli vähän sekavaa ja esimerkiksi Jakarta oli vähän turhankin venytetty juttu. Suomennoksessa jäin ihmettelemään papusaloksi nimittämistä parissa novellissa. Oletan, että alkuperäisessä tekstissä on käytetty sanaa beanpole. Sen osuvampi suomennos olisi varmaan hongankolistaja tai hujoppi. Papusalko tuntuu melkoiselta anglismilta.
Noin muuten kyllä ilahduin teoslöydöstäni tavattomasti. Haluan ehdottomasti lukea Alice Munron tuotantoa lisääkin! Elisa Kirja itseasiassa on julkaissut tänään valikoimissaan toisenkin Munroen: Kallis elämä.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

23. lokakuuta 2013

Morren kirjamessutärpit!

Ette varmaan ole huomanneetkaan, että Helsingin kirjamessut ovat lähestymässä? Arvasin. Onneksi satuin bloggaamaan aiheesta. Nyt vain toivon, että ajastus toimii. Nimittäin nyt kun te, arvon yleisö, luette tätä bloggausta, minä olen jo matkalla messuille. Ensimmäistä kertaa pääsenkin osallistumaan jo rakennusvaiheessa! Vinkeää nähdä sekin.

Olen pari postausta ajastanut messujen aikana ilmestyväksi. Ensimmäistä kertaa tilanne on nimittäin se, etten aina välillä pääse kotiin. Helsingistä Espooseen se on vielä näppärää, mutta Saloon asti ei enää olekaan. Toivottavasti ajastus toimii... Pyrin kuitenkin tekemään ainakin yhden postauksen ihan messujen aikana. Nimittäin raportin lukupiiristä. Olen torstaina lukupiirissä, jossa käsitellään Katja Ketun novellikokoelmaa Piippuhylly. Kirjan olenkin jo lukenut, mutta siitä lisää sitten torstaina...

Ensiksi haluan vinkata Osuuskumman messuohjelmasta. Tulkaa ihmeessä osastollemme näitä haastatteluja kuuntelemaan! Ja esittäkää kiperiä kysymyksiä kirjoistamme ja Osuuskumman toiminnasta ylipäätään. Osastomme koordinaatti on 6h105 ja minä palloilen siellä torstaista lauantaihin aina ajoittain. Paikalla on aina joku osuuskummajainen, joten tulkaa juttelemaan ja tekemään kummia kirjalöytöjä!

Saa nähdä miten ehdin tänä(kään) vuonna keskittyä ohjelmaan (yleensä mellastan silmät kiiluen divaripuolella ja kiertelen kustantamoiden ständeillä), mutta jos ehdin ja jos voisin olla monessa paikkaa yhtä aikaa, niin pitäisin silmällä näitä ohjelmia:

Torstai:
klo 10.30 Kullervo
H. Hilmisdóttir, K. Kanerva ja S. Päivärinne: Fantasiakirjallisuuden juuret

klo 12.00 Mika Waltari
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

klo 14.00 Kirjakahvila
J. Belitz-Henriksson, L. Oja ja R. K. Ranta: Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista

klo 14.30 Aleksis Kivi
Miten voi 2000-luvun suomalainen kirjallisuus?

klo 15.30 Aleksis Kivi
Tähtihetki: Chimamanda Ngozi Adichie

klo 16.00 Takauma
Miten kansankirjoittajat muuttivat käsitystämme 1800-luvusta?

Perjantai:
klo 11.00 Katri Vala
Ruusuja, piiskaa ja homoseksiä (meitsi haastattelee!)

klo 12.00 Mika Waltari
Johanna Sinisalo: Auringon ydin

klo 13.00 Louhi
Mikä meitä odottaa – tulevaisuuden dystopiat

klo 13.30 Aino
Tätä et tiennyt kirjasta

klo 14.30 Mika Waltari
Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan

klo 15.30 Kullervo
Valehteleeko kirjailija?

klo 17.00 Takauma
Mikä tekee tietokirjasta hyvän?

klo 18.00 Kirjakahvila
Petri Pietiläinen: Koirien maailmanhistoria

klo 18.00 Katri Vala
Pekka Hiltunen: Iso

klo 19.00 Mika Waltari
Jenni Linturi: Malmi, 1917

Lauantai:
klo 10.30 Aino
Liian vaikeaa, kiitos

klo 10.30 Louhi
JP Ahonen: Perkeros

klo 14.00 Mika Waltari
Historiallinen rikosromaani tuli jäädäkseen

klo 14.00 Eino Leino
Näin pääset kirjailijaksi ja mitä sitten tapahtuu?

klo 15.00 Louhi
Ilkka Auer ja Antti J. Jokinen: Kalmattaren kirous

klo 17.00 Aleksis Kivi
Kari Korhonen, Ankan siivellä – 20 vuotta Ankkalinnassa

klo 17.00 Kirjakahvila
Jouni Hynynen: Paskapuhetta

Sunnuntai (joilloin en ole enää messuilla, mutta jos olisin...):
klo 10.30 Takauma
Nykykirjailijan ammatti-identiteetin äärellä

klo 11.00 Louhi
Essi Tammimaa: Noaidin tytär

klo 12.30 Louhi
Helena Waris: Talviverinen

klo 13.00 Louhi
Uusi maailmankartta – miten luodaan fantasiamaailma?

klo 13.30 Aleksis Kivi
Millainen on hyvä romaani?

klo 13.30 Takauma
Miten kirjaa myydään?

klo 14.00 Mika Waltari
Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet

klo 16.00 Mika Waltari
S. Hovi, H. Maahinen ja K. Niemi: Keskiajan puvut

Älkääkä unohtako tulla tapaamaan meitä kirjabloggaajia! Meidät löytää alla mainittuina ajankohtina Eteläisen sisäänkäynnin luota Sports Barista.


22. lokakuuta 2013

JP Koskinen: Ystäväni Rasputin (2013)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 355
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Minun on pitänyt lukea JP Koskisen tuotantoa jo pitkään. Historialliset romaanit ja kauhuun kallellaan oleva Paholaisen vasara houkuttelevat. Rasputin on myös sen verran kiinnostava henkilö, että se suorastaan pakotti tarttumaan tähän. Huolimatta siitä, että päässäni on soinut toista viikkoa Boney M:n Rasputin.

Ystäväni Rasputin kertoo nuoresta Vasilista, jonka Rasputin eräällä matkallaan ikään kuin adoptoi. Vasilista tulee Rasputinin luotettu kirjuri, mutta samalla myös eräänlainen vakooja. Kukapa voisi vastustaa suloista Anastasiaa tai vaikutusvaltaista hovineitoa Annaa? (Annasta tulikin hinku lukea hyllyssäni valmiiksi oleva Irmeli Viherjuuren toimittama Anna Virubovan muistelmateos.)

Vasilin kautta siis lukijalle avautuu näkymä Grigori Rasputinin elämän viimeisiin vuosiin ja Romanovien elämään. Tarinan kertominen Vasilin kautta on kiinnostavaa ja sitä kautta saadaan näkymään niin ylempi kuin alempi luokkakin. Tsaarista katupoikaan. Pulmana on vain se, että Vasili itse jäi aika etäiseksi. Hänen tehtävänsä on olla silmät ja korvat, niin romaanin maailmassa kuin romaanin lukijallekin.

Ystäväni Rasputin ei ole sellainen paksu ja painava venäläisklassikko, mutta se on aika raskassoutuinen. Se ei ole pelkästään huono asia tai moite. Ystäväni Rasputin nimittäin tavoittaa ihka aidon venäläishengen. Jos en olisi nähnyt ja tiennyt, että kannessa lukee JP Koskinen, olisin voinut luulla, että siinä lukisi vaikka Yuripedro Koshkin.
Venäläisten romaanien kanssa saan päänsärkyä aina nimistön kohdalla. Miksi helkatissa yhdellä ja samalla ihmisellä pitää olla niin monta kutsumanimeä? Tässäkin romaanissa henkilögalleria on melkoinen, joten välillä olin pulassa. Kuka? Mikä? Siis eikö tää ollut...?

En tiedä luinko romaania jotenkin puolinukuksissa vai onko historiantietoni (hyvin ylimalkaiset sellaiset) vain vajavaiset, mutta minulle ei koskaan oikein selvinnyt miksi kansa vihasi niin paljon Rasputinia. Ja kuitenkin niin moni kävi Rasputinin luona? Oliko syynä vaikutusvalta tsaariperheeseen? Rasputinin maine elostelijana? Nyttemmin Wikipedia avasi tätä vähän lisää, mutta pelkän romaanin varassa tämä tieto jäi vajavaiseksi ja hämmentäväksi.
Rasputin itse oli hyvinkin kiinnostava hahmo. "Hulluksi munkiksi" haukuttu Rasputin onkin yksi sekapäisempiä kohtaamiani henkilöitä kirjamaailmassa, mutta se sopii Rasputinille.

Kirjan loppuratkaisu sai pisteet nousemaan. Pidin lopusta todella paljon. En tietenkään paljasta siitä sen enempää tässä. Loppuratkaisu oli osin vähän ennalta-arvattava (ja tietysti esim. Rasputinin kohtalo taas yleistietoa siinä missä Titanicin uppoaminenkin), mutta toteutustapa miellytti kovasti.

Ystäväni Rasputin oli siis varsin mukavaa luettavaa. Se antaa kiinnostavan näkökulman aikaan ennen Venäjän romahdusta ja saa vähän janoamaan lisääkin tietoa.

Ystäväni Rasputinin on lukenut myös Jori Kaiken voi lukea! -blogista.

20. lokakuuta 2013

Juhlakumma-arvonnan voittajat!

On arvontalaulun aika,
on arvonnan aika.
Kelle nalli napsahtaa,
nalli napsahtaa?

Juhlakumma-arvonta päättyi! Kiitos kaikille osallistuneille niin täällä blogissa kuin Facebookin puolellakin.

Arvonta suoritettiin Random.orgin avulla. Virallisena valvojana toimi Mörkö.

Ensiksi arvoin blogin puolella osallistuneiden kesken. Osallistujia oli 25 kpl (kommentoijia 29, mutta kaksi ilmoitti jättävänsä arvonnan väliin ja kaksi kommentoi liian myöhään – juuri tämän postauksen tekemisen aikaan, jolloin arvonta ehti jo tapahtua).
Arvoin yhden Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita -antologian ja yhden Kummalinnun munia -palvelun.

Höyrypunkki tahtoi arpoutua osallistuja nro 16:ta, joka on... Salla (Sallan lukupäiväkirja)!
Kummalinnun munia lankesi osallistuja nro 22:lle, joka on... Jelena!

Onnea voittajille!

Facebookin puolelle sama juttu. Siellä arvontaan osallistui 17 kommentoijaa.

Höyrypunkkia lähetetään kommentoija nro 10:lle, joka on... Minna H.!
Kummalinnun munat pääsevät ilahduttamaan kommentoija nro 7:ä, joka on... Tuomas S.!

Onnea voittajille!

Olen voittajiin yhteydessä mahdollisimman pian!

Rahalla ei voi ostaa onnea, mutta ne jotka jäivät nyt ilman voittoa, voivat kuitenkin ostaa niin steampunk-antologian kuin Kummalinnun munia -palvelunkin.
Molemmat saa näppärästi Osuuskumman verkkokaupasta! Kiitän tuestanne jo valmiiksi, ja toivotan antoisia lukuhetkiä!

17. lokakuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (2013)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 550
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

En taida olla ainoa, jolle Sielut kulkevat sateessa on kenties syksyn odotetuin romaani. Siinä se nyt on! Kauniina ja paksuna. Upeasta ja niin osuvasta kansikuvituksesta vastaa Jussi Karjalainen.

Takakannessa sanotaan: Romaani ihmisistä ja jumalista, mahdottomista totuuksista sekä Juditista, joka lapsena uskoi koko sielullaan.
Paljon sitä osuvammin ja tiiviimmin ei voisi sanoa tästä romaanista, joka on niin polveileva ja monitahoinen.


Judit on elämäänsä ja homeongelmiin turhautunut jyväskyläläinen sairaanhoitaja. Avioliitto on väljähtynyt, välit tyttäreen ovat etäiset ja lapsuudenystävä Marttakin on mennyt Helsinkiin uraa luomaan. Lopulta Judit pakkaa tavaransa ja lähtee myös Helsinkiin, sillä se on portti maailmalle. Portti tulee avautuneeksi myös uskon kysymyksiin. Elämän ja kuoleman rajoille – ja jonnekin niiden välimaastoon, jossa sataa aina.
Juditin tehtävänä on pelastaa kuolemansairas lapsi, Mauri, joka on kiintynyt kummitätiinsä liiankin kanssa. Tehtävä vaatii sairaanhoitajaa ryhtymään myös vakoojaksi. Ateismin kuningas Leo Moreau tietää vastaukset perimmäisiin kysymyksiin.
Teos avaa taivaan pelottavat portit, mutta ei asetu kenenkään puolelle eikä vastaan. Judit, Moreau ja Mauri kokevat kosmisen seikkailun, jonka panoksena on sielu.

Aloitan ihasteluni nimistöstä, jota tulkitsin ihan mielivaltaisesti. En siis tiedä onko kirjailija ajatellut näitä nimiä lainkaan samalla tavoin. Judit on tietysti raamatullinen nimi; pelastaja. Leo Moreaun nimen kytkin tietysti välittömästi H. G. Wellsin tieteisromaaniin Tohtori Moreaun saari. Moreaun nimiyhtäiläisyys romaanin Maurin kanssa ei ole taatusti sattumaa. Maurin äidin nimi, Martta, on myös omalla tapaa merkityksellinen. Eikä vähiten siksi, että hän oli kaikkea muuta kuin marttamainen.
Minulle lukijana (ja kirjoittajana) nimet ovat aina tärkeitä ja ilahdun aina tavattomasti, kun huomaan nimien merkityksellisyyden. En sano, että joka nimellä pitäisi olla jokin aivan erityinen merkitys. Mutta nautin siitä kun niin on ja vielä älyänkin sen – tai ainakin olen älyävinäni...

Jääskeläinen on myös valinnut haastavan aiheen; uskonto vs. ateismi. Tasapainottelu toimii erinomaisesti. Teos ei anna vastauksia siihen, kumpi olisi yhtään sen oikeammin. Jääskeläinen ei onnistu kuulostamaan tekopyhältäkään, kuten joskus käy jos vältetään ottamasta mihinkään kantaa.
Sielut kulkevat sateessa sai kuitenkin minut miettimään paljon uskontojen ja uskon merkitystä ihmisille. Kaikki kolme päähenkilöä; Judit, Moreau ja Mauri, antavat kukin vuorollaan erinomaisia näkökulmia. Tosin tuossa romaanin keskivaiheilla alkoi olla minun makuuni vähän liikaa filosofista vatulointia, jota olisi voinut tiivistääkin.

Jonkinlaiset kieroutuneet ihmissuhteet tuntuvat muodostuvan Jääskeläisen tavaramerkiksi. Se on siitä vinkeä juttu, että se tekee mukavan yllätysmomentin. Ikinä ei voi tietää mitä käy seuraavaksi ja kenestä paljastuu mitäkin. Nautin kovasti Moreaun, Maurin ja Juditin suhteiden muodostumisesta. Myös Juditin ja Martan välit tuntuvat jotenkin hyvin kieroutuneilta, sairailta... Mutta silti niin uskottavilta! En tiedä kertooko se enemmän minusta vai tekstistä...
Omanlaisistaan henkilöhahmoista on nostettava esiin vielä Lukija ja Kirjailija (jälkimmäistä ei nimetä Kirjailijaksi, nimitys on omani).

Sielut kulkevat sateessa on romaani, josta on vaikea kirjoittaa enempää paljastamatta oleellisuuksia. Lukukokemuksena tämä ei ylitä suosikkiani, Harjukaupungin salakäytäviä, mutta sillä onkin omanlaisensa asema tajuntani räjäyttämisessä.
Minusta tuntuu, että olen höpöttänyt tästä paljon, mutta en varsinaisesti sanonut yhtään mitään. Jääskeläisen romaanien lukemisen jälkeen on aina vähän sellainen sekava olo. Tekisi mieli sanoa vaikka mitä, mutta kun kaikki sanat koittavat tulla suusta ulos yhtä aikaa (koska kaikki täytyy selittää kerralla, jotta osaset voisi ymmärtää) niin tuloksenahan on ihan käsittämätöntä mokellusta.

Tämä täytyy kokea itse, jotta sen voi ymmärtää.

(Teos on muuten omistettu kirjabloggaajille. Se oli kauniisti tehty ja sai vienon punan kohoamaan poskilleni. Se ei kuitenkaan vaikuttanut lukemiseeni ja arviooni mitenkään. Ei sillä että kukaan olisi niin odottanutkaan. Kunhan hölisen. Näettekö? Just näin nämä Jääskeläisen jutut toimivat. Käsittämätöntä mokellusta...)

15. lokakuuta 2013

Joonas Konstig: Totuus naisista (2013)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 224 (e-kirja)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Joonas Konstig on minulle kirjailijanimenä tuttu, mutta en ole lukenut hänen tuotantoaan aiemmin. Totuus naisista sai tarttumaan itseensä hieman provosoivan nimensä ansiosta.

Totuus naisista kertoo espoolaisperheestä. Tapani on naimisissa Tiinan kanssa ja heillä on kaksi tytärtä: yliopistossa opiskeleva Ronja ja lukioikäinen Roosa. Siinä sitä riittää Tapanilla ällisteltävää! Ronja on hyvin tiedostava ja kyseenalaistava nuori nainen, Roosaa taas kiinnostaa bilettäminen ja kun hän alkaa seurustella Micon kanssa, on koko koulun kadehdituimman tytön asema taattu. Tiina tuntuu Tapanista etäiseltä ja pomolla, Tapanin vanhalla opiskelukaverilla, tuntuu olevan omat salaisuutensa.

Tapani oli mielenkiintoinen ja oikeastaan mielestäni se onnistuinen henkilö. Hänestä voi tehdä taatusti monenlaista tulkintaa; minä pidin häntä hiukan vanhanaikaisena, rasismiin ja sovinismiin taipuvana tyyppinä. Tapani on Hyvinkään verkatehtaan johtajan poika ja se tietynlainen yläluokkaisuus korostuu hänessä hyvin vahvasti.
Romaanin keskiössä on nimenomaan Tapanin ja Roosan välinen suhde. Se rakentuu hyvin ja kiinnostavasti – ennenkaikkea uskottavasti. Roosa syyttää Tapania siitä, että kiinnostui tyttärestän vasta sitten kun tällä oli poikaystävä. Ja millainen poikaystävä! Mico on komea ja suosittu abiturientti, mutta ei aivan Tapanin ykkösvävyehdokas.

Yllättävintä tässä romaanissa oli tarkka vaatteiden kuvailu! Sitä oli enemmän kuin keskimääräisessä naisille suunnatuissa viihderomaaneissa. Osin se selittyy Tapanin taustoilla ja sopi sinänsä hyvin kuvaan. Mutta pidemmän päälle se alkoi olla ensin koomista ja sitten ärsyttävää. Etenkin kun moni merkki ja kangaslaatu meni minulta ihan ohi.
Tunnustan, että saatan olla astetta huvittuneempi siksikin, että kyseessä on mieskirjailija. Eihän sillä kirjailijan sukupuolella pitäisi olla mitään väliä ja normisti en kiinnitä siihen huomiotani lainkaan. Mutta siltikin voisi yleistäen sanoa, että eroja on nais- ja mieskirjailijoiden välillä. Ja aika harvassa miesten kirjoittamissa romaaneissa keskitytään näin paljon vaatteisiin ja kenkiin. Eikä siinä mitään vikaa. Kuvailu vaikutti ihan asiantuntevalta, mutta se vaan ei kiinnostanut minua pätkääkään (ja siihen taas ei vaikuttanut kirjailijan sukupuoli). Vaatekuvaukset kiinnostavat minua lähinnä vain historiallisissa romaaneissa.

Loppu äityi vähän turhankin dramaattiseksi minun makuuni. Vähempikin olisi riittänyt, nyt tuntui ylilyönniltä. Roosan toiminta ei aivan tuntunut uskottavalta, mutta toisaalta... Noh. Vaikea sanoa sen yleisemmin. Minä en vakuuttunut.

Totuus naisista on kuitenkin ihan viihdyttävä ja sujuvasti etenevä romaani. Provosoiva nimi lunastaa hyvin paikkansa ja sopii teokselle hyvin. Konstig ei koita sanoa mitään yleispätevää totuutta naisista, vaan kyseessä on lähinnä Tapanin totuus Koskikarin perheen naisista.
Suosittelen romaania perhedraamojen ystäville.

Totuus naisista on luettu ainakin näissä blogeissa:
Järjellä ja tunteella
Kulttuuri kukoistaa
Lumiomena
Luetut, lukemattomat
Kirjava kammari
Amman lukuhetki
Rakkaudesta kirjoihin

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

13. lokakuuta 2013

Kari Hotakainen: Luonnon laki (2013)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 283
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ensin tuli Ihmisen osa, sitten Jumalan sana ja nyt trilogian päättää Luonnon laki. Luonnon laki on vahvasti omaelämäkerrallinen romaani, vaikka päähenkilö ei olekaan Kari Hotakainen vaan auto-onnettomuuteen joutunut maalämpöyrittäjä Rautala. Teos kertoo Rautalan selviytymisestä sairaalan teho-osastolta aina kotiin saakka, jonne lopussa tuleekin yllätyskummipoika.

Täytyy myöntää, että Luonnon laki oli hienoinen pettymys. Hotakaista kohtaan on tietysti aina melkoiset odotukset ja trilogian kaksi aiempaa osaa ovat olleet aivan huippuja lukukokemuksia. Joten voi olla, että odotin vain liikoja ja siksi pettymys tuntuu suhteettoman suurelta.

Puitteet romaanissa ovat kohdillaan. Sairaalaympäristö on hyvin todentuntuinen, Rautalan vanhempien arki on kiinnostavaa ja luo taas yhden erilaisen näkökulman, tytär Mira vihreine aatteineen on oivallinen eikä edes liiallisella kärjistämisellä pilattu. Mutta kerrontatyyli ei nyt vain kolahtanut minuun, vaikka tyylivalinta onkin mielestäni perusteltu.
Tällä kertaa Hotakainen on valinnut hiukan tajunnanvirtamaisen tekniikan. Se sopii niin Rautalalle itselleen kuin hänen Väinö-isälleen. Se on uskottavaa, koska toinen on voimakkaan lääkityksen alainen ja toinen taas kuulolaitteen varassa oleva vanhuudenhöperö. Mutta se on myös tyyli, josta en tykkää. En saa sellaisesta kunnolla otetta enkä tolkkua. Herpaannun ja kiukustun.

Lisäksi välissä oli muutamia luvunomaisia pätkiä kursiivilla, joista en saanut otetta aluksi lainkaan. Niiden merkitys kyllä kirkastui loppua kohden, mutta olin jo niihin tympiintynyt. Ne kompastuttelivat lisää lukemistani. Siksi siis niin iso pettymys.

Sairaanhoitaja Laura nousi suosikkihenkilökseni. Ei vain siksi, että hän kuuntelee Megadethia, vaan siksi, että on vain niin mielettömän hyvä hahmo, josta olisin lukenut mieluusti lisää. Laura antoi aika hyvän kuvan yhdenlaisesta sairaanhoitajasta ja muistutti siitä, että sairaanhoitajakin on ihminen – ihminen, jolla on rajansa ja kestokykynsä.

Mutta pidin minä Rautalastakin. Rakastan sitä, kuinka Hotakaisen henkilöt ovat jotenkin niin aidon oloisia. Kuten Rautalakin. Hänen maalämpöyrittäjyytensä ei ole sujunut aivan puhtain paperein ja Luonnon lain yksi teema onkin pohdinta siitä, että ovatko ihan kaikki ansainneet lähes ilmaisen sairaanhoidon. Rautalasta ei tehdä vain kärsivää, putipuhtoista uhriressukkaa, joka on kaikensa antanut. Ehei... Ei Hotakainen mene niin helppoon – eikä anna lukijansakaan mennä.

Luonnon laki ei siis täyttänyt odotuksiani, mutta eihän se nyt tietenkään kelvotonkaan ole. Hotakaisen sanansäilä sivaltaa edelleen terävästi tajunnanvirran keskeltäkin. Teos vain ei osunut nyt minuun täysillä sillä tavoin kuin pari edeltäjäänsä. Sellaista sattuu. Aina ei voi voittaa. Se on yhdenlainen luonnon laki sekin.

9. lokakuuta 2013

Morren juhlakumma-arvonta!

Huhheijaa! Nyt on kuulkaa sellaiset tunnelmat, että tässä on nyt ihan arvonnan paikka. Höpisin jo taannoin kesällä arvonnasta, mutta en saanut sitä aikaiseksi, kun oli asunnonmetsästyshässäkkää, joka sitten muuttui muuttohässäkäksi.

Mutta nyt! Nyt on se hetki, kun julistan
Morren juhlakumma-arvonnan!

Peruskaaos, kun osa kirjahyllystä puuttuu vielä.

Haluan ensin valaista näitä juhlan aiheita:
  • Muutto on ohi, remontti on ohi ja kohta työhuonekirjastoni on valmis. Tämä on siis ikään kuin virtuaalitupaantuliaisjuhla-arvonta.
  • Tänään julkaistiin tiedote Osuuskumman uuden steampunk-antologian, Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita, ilmestymisestä. Erityisen juhlalliselta se tuntuu siksi, että mukana on novellini 'Rafael'.


  • Teitä lukijoita on kertynyt jo yli 200! Ällistyttävää! Hämmentävää! Hyvin ilahduttavaa! Arvonnan tekin ansaitsette!
  • Tämä on 600. postaus Morren maailmassa. Huhhuh! Näin se aika ja postausten määrä vierähtää hyvässä seurassa.
Neljä hyvää syytä, joten tasapainon vuoksi on oltava neljä voittajaakin.
Arvon siis neljä palkintoa:
2 x Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita -kirjaa. Ihan ihkatuoretta! Höyryävän kuumaa!
2 x Kummalinnun munia -raapalepalvelua. Tämä hieno palkinto onkin pitkäkestoista sorttia. Ensin saat sähköpostiisi yli vuoden ajan raapaleita, sadan sanan tarinoita, ja lopuksi sitten vielä ne samat tarinat ihan konkreettisena kirjana.

!!Osuuskumma ei sponsoroi näitä palkintoja, vaan maksan ne omasta lompsastani. Osuuskumma ei myöskään ole arvonnan järjestäjä eikä ole tästä vastuussa!!

Virallinen valvoja: Mörkö
Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen (muistathan laittaa jonkin nimimerkin, ettei anonyymit mene sekaisin!) tai kommentoimalla Morren maailman Facebook-sivulle arvonnasta kertovaan statuspäivitykseen sunnuntai 20.10.2013 klo 18.00 mennessä! Pyrin suorittamaan arvonnan hetikohtapian tuon jälkeen.

Onnea matkaan ja kiitos teille kaikesta tähänastisesta! Katsotaan taas mitä seuraavat 600 postausta tuovatkaan tullessaan...

7. lokakuuta 2013

S. Antila & M. Harju (toim.): Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita (2013)

Kustantamo: Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry.
Sivumäärä: 179
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita sisältää 12 novellia, joihin on haettu oikein wanhan ajan kummitustarinoiden henkeä. Antologia sisältää seuraavat novellit:

Shimo Suntila: Sauna
Anne Leinonen: Ken vainajia muistelee
Jussi Katajala: Rautakihlat
Mari Saario: Holvikirkon kanttorin poika
Tarja Sipiläinen: Kaikuja
Juha Jyrkäs: Seitsemän hengen kertomus
Markus Harju: Myrkynlykkääjä
Anna Malinen: Maria Antintytär
Eero Korpinen: Vainajan palmikko
Heikki Nevala: Syämmen syrjä
Mixu Lauronen: Aallot
Samuli Antila: Rajat

Pakko tunnustaa, että vähän vaisuksi tämä antologia kokonaisuudessaan jäi. Ei huonoksi, mutta odotin ehkä jotain enemmän. Mitä se "jotain" on, on vaikea sanoa. Särmää, terävyyttä, persoonallisuutta. Olen monelta tähän osallistuneelta tekijältä lukenut parempiakin novelleja. Ei kai sinänsä aina voi ylittää itseään (ja makunsa vielä kullakin erikseen) ja toisaalta omat odotukseni olivat ehkä kohtuuttoman korkealla. Vanhana folkloristiikan opiskelijana kummitustarinat ovat aivan erityisen lähellä sydäntäni ja minulla on niiden suhteen tarkka maku.

Yksi novelli tästä jäi kuitenkin erityisen hyvin mieleen kummittelemaan. Luin sen vielä varmaan oikein otollisessa tilassa; oli pimeää, kylmää ja takkatuli alkoi hiipua hiljalleen. Novellissa pelottavuus tuli uhkaavasta tunnelmasta hyvin taitavasti. Anna Malisen 'Maria Antintytär' kertoo äidin ja tyttövauvan hyytävän karmivista koti-illoista, jossa mielikuvitus lyö pökkyä pesään. Historialla – ja kostolla – on pitkä muisti...

Samuli Antilan 'Rajat' oli oivallinen päätösnovelli. Antila onnistui hyvin tuomaan historiallisen aavetarinan komponentin keskelle nykyaikaista omakotitalon rakennusprojektia. Saman nykymaailman ja menneen kytköksen tavoitti Tarja Sipiläinen novellissaan 'Kaikuja', jossa nuorten ryyppyreissu saa karun lopun.

Mari Saarion novelli 'Holvikirkon kanttorin poika' oli mukavan vanhatunnelmainen tarina, mutta sortui hiukan turhanaikaiseen jaaritteluun. Jussi Katajalan 'Rautakihlat' -novellissa oli hyvä idea maahisista, mutta novelli tuntui loppuvan ihan kesken. Töks vaan.

Shimo Suntilan 'Sauna' on raapale, tasan sadan sanan tarina. Yllätyksekseni se toimi kummitusjutussakin. Sadassa sanassa ei paljoa tunnelmia ehdi rakennella, toiminnasta puhumattakaan. Mutta 'Sauna' onnistuu nostattamaan niskakarvat pystyyn alta aikayksikön.

Ken vainajia muistelee on siis ihan viihdyttävä kummitustarinakokoelma synkkiin syysiltoihin. Ei URS-tuotannon parhaimmistoa, mutta ei tätä hävetäkään tarvitse.
Erityisen ylpeä voi olla kansikuvasta, joka on Arren Zherbinin käsialaa. Kuva tavoittaa hienosti koko antologian tunnelman.

4. lokakuuta 2013

Herman Koch: Illallinen (2009 / 2012)

Het diner
Suomennos: Sanna van Leeuwen
Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 340
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Illallinen on odottanut hävyttömän kauan – lukuvuoroaan siis. Paljon tätä on blogeissa kehuttu, mutta halusin antaa samalla vähän pölyn laskeutua (yllättävän monen kirjan kohdalla koen niin). Joka tapauksessa nyt tuntui sopivalta hetkeltä. Illallinen tuli nautittua nopeasti, suorastaan ahmien.
Samalla tulin taas huoltaneeksi Ikkunat auki Eurooppaan -haastettani; nappasin Alankomaat tällä!

Illallinen kertoo kahden perheen tarinan. Kuuluisa siteeraus Anna Kareninasta saa omia, uusia ulottuvuuksiaan: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."
Paul ja hänen vaimonsa Claire on kutsuttu illalliselle hillittömän hienoon ravintolaan. Kutsujana on Paulin veli vaimoineen; Serge ja Babette. Serge Lohman ei kuitenkaan ole kuka tahansa, vaan Alankomaiden tuleva pääministeri – huippujulkkis siis!
Vähän ennen tapaamista Paul on kuitenkin saanut tietää pojastaan jotain kammottavaa. Jotakin, joka liittyy myös Sergen ja Babetten lapsiin, Michelin serkkuihin siis. Se tieto – entisten painolastien kera – leijuu raskaana ja painostavana koko illallisen yllä. Ja tekee lukijan olosta todella pirullisen.

Tarina etenee Paulin kertomana. Koch kuljettaa lukijaa Paulin mieleen hitaasti kerää avaten ja aivan mestarillisin ottein. Illallinen etenee piinaavasti, ja totuudet muuttuvat ja saavat uusia nökökulmia ja selityksiä jatkuvasti. Mikään ei ole yksinkertaista ja mustavalkoista. Lukijana on helppo tuomita vuorotellen kukin, mutta jos miettii, mitä itse tekisi samassa tilanteessa... Voi pojat, ei ole helppoa!
Teos on jaettu osiin illallisen kaavan mukaan ja Paulin ajatuksissa siirrytään vuoroin menneestä nykyhetkeen laajahkolla aikaskaalalla. Kuitenkin tarina kulkee selkeästi eikä säkeentymisen vaaraa ole.

Pidin Paulista kertojana todella paljon, vaikka toisinaan oli aivan aavistus jaarittelua. Pikkuhiljaa aloin epäillä Paulia epäluotettavaksi kertojaksi. Puolueelliseksi ainakin. Tämä teki kaikesta vain mielenkiintoisempaa. Lukijana kyseenalaistin Paulia hiljalleen enemmän ja enemmän, mutta eivät kyllä muutkaan vaikuttaneet yhtään sen paremmilta.
Paulin suhde veljeensä ei ole se kaikkein rakkaudentäyteisin, ja se tulee esille alusta saakka. En oikein vieläkään tiedä, mikä Serge on miehiään! Ovela poliitikko ainakin, jos ei muuta! Ensin Serge on helppo tuomita, mutta kun Paulista avautuu asioita enemmän, niin...

Illallisen henkilöt ovat kaikkea muuta kuin mustavalkoisia hyviksiä/pahiksia. He ovat ennen kaikkea vanhempia; isiä ja äitejä. He ovat valmiit tekemään kaikkensa lastensa puolesta – kukapa vanhempi nyt ei olisi?! Romaani esittää vain kysymyksen siitä, kuinka pitkälle siinä voi mennä. Voidaanko lain rajat ylittää, jos ajatellaan lasta ja hänen tulevaisuuttaan?

Teos avaa hienosti myös alankomaiden kulttuuria (mm. koulumaailmaa), mutta ottaa laajemminkin kantaa mm. tosi-tv-juttuihin ja adoptioon. Politikointi sinänsä jää aika pieneen rooliin Sergen statuksesta huolimatta. Lähinnä jonkin verran puhutaan poliitikon asemasta ylipäätään.

Illallinen on hienon piinaava romaani. Sitä on helppo suositella kenelle hyvänsä, mutta erityisesti tästä nauttivat varmasti taitavien psykologisten draamojen ystävät, teini-ikäisten lasten vanhemmat, onnelliset ja onnettomat perheet, ja vieraisiin kulttuureihin kurkkijat.

Illallinen on nautittu ainakin seuraavissa blogeissa: