29. elokuuta 2013

Ilkka Auer & Antti J. Jokinen: Kalmattaren kirous (2013)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 232
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Ilkka Auer on niitä kotimaisia fantasiakirjailijoita, joiden tuotantoon minun on jo pitänyt pitkään perehtymän. Aina se on jäänyt, mutta sitten putkahti Kalmattaren kirous ja sattumalta divarissa näin Lumen ja jään maa -sarjan ja ostin sen vähän sokkona pois kuleksimasta.

Olin siinä käsityksessä, että Nymfien tapaan tästäkin olisi tulossa elokuva tai tv-sarja. Käsitykseni taisi kuitenkin olla väärä. Lienen hämääntynyt teoksen toisesta kirjoittajasta, Antti J. Jokisesta, joka on tunnetumpi elokuvasaralla.
Mutta jumankekkulis tästä tulisi hieno elokuva! Menisin heti katsomaan!

Kalmattaren kirous kertoo Nikolaksesta, jolla on syntymästään saakka jotakin, jonka Kalmatar haluaa. Ja sen mitä Kalmatar haluaa, hän ottaa – joko hyvällä tai pahalla. Useimmiten suoraan pahalla. Nikolas tuottaa epäonnea kaikkialla missä kulkeekin ja niinpä vanhempiensa hylkäämästä nuoresta pojasta kasvaa hiisien ja peikkojen keralla varsinainen mestarivaras. Hänen ystävänään kulkee piikkisika Hessi, siipiään vienosti värisyttelevä Sara – ja Väinämöinen. Porukalla he pistävät Kalmattarelle kampoihin.

Tämän parissa viihtyi vallan mainiosti! Vaikka tässäkin on omat kliseensä (mm. nuori orpopoika, joita on fantasiassa nähty jo ihan tarpeeksi), eivät ne onnistuneet häiritsemään lukukokemusta. Erityistä kiitosta haluan antaa visuaalisesta tunnelmasta. Maalailevat maisemakuvaukset olivat todella onnistuneita, mutta eivät hidastaneet tunnelmaa pysähdyksiin asti. Jollakin oudolla taialla kirjailijakaksikko on onnistunut ujuttamaan kuvailut tekstiin hyvin saumattomasti. Nuortenkirjoissa maisemoinnille harvoin annetaan kunnolla tilaa, mutta tässä sitä piisaa ja se toimii!
Nikolas lähti horjahdellen matkaan. Hetken epäröityään Hessi kiirehti hänen kannoilleen. Yhdessä he kävelivät syvemmälle talviseen aarniometsään, missä lemusi kirpeä savu. Kuuran peittämät jättipetäjien- ja kuusien rungot kohosivat pimenevän maiseman keskellä. Mustat pilvet velloivat taivaalla. Vesilammikoita peittävä paksu riite rikkoutui rapisten Nikolaksen jaloissa, ja pakkanen paukkui jo puissa.
Polku kulki puitten keskellä niin kapeana, että he kaksi mahtuivat hädin tuskin kulkemaan rinnakkain. Heidän hartiansa hipoivat polun reunalla kohoavien kuusten paksuja, käärmemäisiä juuria. Vaikka ilma ei liikahtanutkaan, puut pitivät alati narinaa ja rapinaa. Välillä kuului tömähdys kävyn iskiessä maahan tai karmea rääkäisy, minkä aiheuttajasta ei näkynyt jälkeäkään.

Kalmattaren kirous vilisee tuttuja hahmoja. Jos Kalevala on luettu, niin tästä saa vielä enemmän irti. Jos ei, niin ei se menoa haittaa – mutta Kalevala voi jäädä uteliaisuutta kutkuttamaan. Sen verran kuitenkin jupisen, että tontuissa (Joulupukkia ei näkynyt sentään paitsi viittauksen omaisesti, mutta joulutontuista kyse) kulki minun rajani. Tontut olivat vähän päälleliimattuja eivätkä istuneet tarinaan kunnolla. Suomesta löytyy muutakin eksotiikkaa kuin tontut ja aivan varmasti Pohjolaa voi käsitellä ilman Joulupukki-viittauksia. Kalevala-mytologia olisi riittänyt hyvin.

Nikolas ja Hessi olivat hauska parivaljakko, vaikka heidän keskinäinen asetelmansa oli varsin perinteinen. Suosikikseni nousi kuitenkin Väinämöinen, johon oli onnistuttu lataamaan hyvällä tavalla hiukan gandalfmaisuutta. Väinämöinen oli kuitenkin hyvin omanlaisensa mahtava samaani. Heikoimmaksi hahmoksi jäi Sara. Hänen toimintatapansa ei aina kuulostanut kovin loogiselta ja hänestä oli vaikeaa saada otetta.

Kalmattaren kirous on hienon nuortenfantasiasarjan avausosa. Kerronnassa on sadunomaisia piirteitä opetuksineen ja "seuraa sydäntäsi" -tematiikkoineen. Se vaatii jo vähän tulkintaa, jotta saa kaiken irti (esim. Kalmattaren hahmosta). Oma 9-vuotiaani on ehkä hiukan liian nuori tälle tuosta syystä, mutta muutoin tämä sopii alakouluikäisellekin. Minä aikuisena kuitenkin viihdyin tämän parissa erinomaisen hyvin.

Vielä yksi nillitys kuitenkin tähän loppuun. Miksi kannessa lukee Nicholas North? Luin ihan suomenkielisen version, jossa päähenkilön nimi on Nikolas, ja jota joskus tituleerataan Pohjolan Nikolakseksi. Miksi tuota englantia pitää tähän tunkea suomenkielisillä markkinoilla? Pohjolan Nikolas kuulostaa yhtä hienolta kuin Nicholas North. Kielihienostelun voi jättää sinne kansainvälisille markkinoille (joille tällä kyllä olisi saumaa), mutta Suomessa olisi kiva kunnioittaa suomea.

Nicholas North -sarja:
Kalmattaren kirous

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

27. elokuuta 2013

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit – Montpellierin legenda (2013)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 381
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Vihdoinkin jotakin uutta! Kaikki kunnia vampyyreille ja ihmissusille, mutta yliannostus uhkaa jo. Kaksikko Luhtanen & Oikkonen tarjoilevat jotakin uutta, mutta silti vanhaa; nymfeja. Ja siellä missä on nymfejä, on luonnollisesti myös satyyreja.

Nymfit -sarjan aloittava osa Montpellierin legenda kertoo 16-vuotiaasta Didistä, joka saa kuulla olevansa kauan odotettu nymfien vapaustaistelija. Hän joutuu äkillisesti eroon äidistään ja kaikesta tutusta, ja alistumaan Katin ja Nadian hoiviin. Uppiniskainen punapäinen tuittu ei tuota sulata noin vain, joten pulassa ollaan.
Erik, satyyrien Mestarin paikkaa himoitseva mies, on myös hyvin, hyvin kiinnostunut Didistä. Mutta niin on myös naapurinpoika Samuel – henkensä kaupalla.

Nymfit – Montpellierin legenda on tietysti siitäkin erikoinen tapaus, että tästä on tehty samaan aikaan tv-sarja, joka alkaa pyöriä Maikkarilla talvella 2014. Jakeluoikeudetkin on myyty ennakkoon jo 50 maahan! Traileri on nähtävillä tästä.

Myönnän olleeni ennakkoluuloinen. Mutta rehellisesti sanoakseni, osa ennakkoluuloistani toteutuikin. En varsinaisesti kokenut tätä omaksi jutukseni, mutta sehän ei tee tästä huonoa. Olen luultavasti liian vanha, liian vähän tv:n parissa viihtyvä ja liian tosikko.

Ensin niistä toteutuneista ennakkoluuloistani. Odotin kliseitä – ja niitä minä totta vie sain! Uppiniskainen, punapäinen tuittupää... Olisikohan näitä nähty jo fantasian (ja romantiikan) saralla riittämiin? En jaksaisi enää yhtäkään. Didi ei ole sieltä kamalimmasta päästä. Hän jäi oikeastaan niin etäiseksi, ettei herättänyt edes ärtymystä. Minulla on juuri kesken toinen kirja (romanttista historiaa), jossa on myös punapäinen, uppiniskainen sankaritar, joten voi olla, että yliannostukseni on vain hetkellistä.

"Mutku mä haluun olla tavallinen!" Eikö aika monikin fantasiakirjallisuuden päähenkilö toivo tätä? Harry Potter, Sookie Stackhouse, Belgarion... Nämä nyt tulivat ensin mieleen. Varmaan tuo toivomus on ihan uskottavaa, mutta oi jospa kerran saisin lukea jotain "Jes! Oonko mä oikeesti vampyyri/velho/telepaatti/keiju/nymfi?! Jipii!" -juttua, niin olisin ikionnellinen. Olen väsynyt näihin itsesäälissä kieriskeliviin sankareihin.

Romantiikkakuviot etenivät myös kliseenomaisesti, mutta en siitä Nymfejä moiti. Romanttiset tarinat nyt vain usein etenevät tutulla kaavalla ja se on ihan rentouttavaa. Nymfit ei ollut niin äitelä, kun olin ennakkoon pelännyt.
Sen sijaan erotiikkaa jäin kaipaamaan. Tässä oli kyllä seksiä, mutta aika tylsästi. Nymfit, jos ketkä, ovat eroottisia hahmoja, joten olisin kaivannut siihen enemmän aistillista panostusta.

Isoin heikkous oli mielestäni se, että romaani suorastaan huusi sitä, kuinka se on tehty tv-sarjan ehdoilla. Tunsin lukevani pitkää käsikirjoitusta, jota on vain vähän lavennettu romaanimaisempaan suuntaan. Näin siis kirjatasolla esim. henkilöhahmot jäivät todella pintapuolisiksi. Tässä on yli 80 lukua, jotka ovat kuin kohtauksia sarjan kässäristä. Kohtauksesta aina rynnätään toiseen ilman mitään seesteistä ja vähän syventävää välivaihetta. Tahti on hengästyttävä ja siten oikeastaan myös epäuskottava.
Toisaalta tämä on ihan ymmärrettävää tarinan tuontato- ja syntyprosessia ajatellen. Mutta lukijana en kyllä nauttinut. Tv-sarjana tämä saattaa toimia paremmin. Traileri vaikutti ihan ok:lta, mutta minä tuskin tulen katsomaan tätäkään sarjaa. Vinkkaan, että jos pidit Siskoni on noita -sarjasta, niin tämä saattaa toimia makuusi myös! (Tosin kannattaa varautua siihen, että jos katsoit tuota sarjaa teininä silloin 90-luvun lopussa, niin et saa enää aikuisena (tylsänä?) tästä samoja säväreitä. Minä muuten en tykännyt ko. sarjasta.)

Oli tässä hyvääkin, kaiken marmatukseni jälkeen. Juoni on ihan kiinnostava. Paljon pieniä juttuja ja käänteitä, joita en ennalta osannut odottaa. Pieni nymfi-myyttien kertaus olisi ennen lukemista tehnyt hyvää, jotta noin suunnilleen pysyy kärryillä. Toki iso osa jutuista on ihan vain tätä varten keksittyjä, ja hyvä niin!
Helsinki on tapahtumien pääpaikka (jos kohta vieraillaan esim. Hauholla!) ja se toimi paremmin kuin osasin odottaa. Helsingistä kuoriutui hiukan sellainen myyttinen, pohjoismainen kaupunki. Se säilyi siis sopivan etäisenä, vaikka näin espoolaisena Helsinki on hyvinkin arkinen (enkä ole edes mikään Helsinki-fani erityisesti).

Nymfit – Montpellierin legenda on siis ihan okei. Minä koin olevani hiukan väärää kohderyhmää, joten siksi olen ehkä nihkeämpi kuin tämä oikeasti ansaitsisi. Minusta on mahtavaa, että Suomessakin oikeasti tällaiseen satsataan ja uskalletaan tarttua isommallakin kädellä. Toivon sarjalle vilpittömästi menestystä, vaikka tämä ei just nyt minuun osunutkaan.

20. elokuuta 2013

Anu Holopainen: Sisarpuut (2004)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 316
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Ja niinhän siinä sitten kävi, että hurahdin Syysmaa-sarjaan niin pahasti, että ostaa paukautin omaan hyllyyn lähes koko sarjan (viimeinen osa puuttuu vielä). Huuto.net oli ystäväni tässä asiassa, sillä kukaan Morren maailman lukijoista ei halunnut luopua omasta sarjastaan! Se on tietysti hyvä merkki.
Perheeni miesten mieleen tämä sarja tuskin on, mutta minä uskon nauttivani tästä useammankin lukukerran. Ja jos sisarusteni tyttölapsista kasvaa lukevaa sorttia, niin tädin hyllystä löytyy lainattavaa!

Sisarpuut on siis Syysmaan toinen osa. Olin hiukan yllättynyt siitä, ettei tässä Welman tytöistä tuttu Adaira ollutkaan päähenkilönä. Tässä oli kaksi päähenkilöä; aiemmin jo tutuksi tullut Zara ja uusi tuttavuus Javona. Ratkaisu oli kyllä erinomainen ja toi mukavasti uutta näkökulmaa.

Zara johtaa tyttöjoukkoaan kohti Punatertun kylää. Johtajuudessa on omat taakkansa ja Zara ymmärtää nyt Welmaakin paremmin. Ongelmilta ei tietenkään voida välttyä eikä asiaa helpota sekään, että Zara kärsii yhä edellisessä taistelussa saamistaan vammoista. Tielle osuu myös epäilyttäviä Metsälehmuksen palvojia, jotka huhujen mukaan uhraavat ihmisiä...
Sitten puolivälin jälkeen Sisarpuissa siirrytäänkin Javonan matkaan. Javona on vanhoillisen Tammen palvojien sukuhaaraa. Luvassa on loistava avioliitto ihan komean miehen kanssa, jolla on vieläpä hyvät mahdollisuudet edetä ylipapiksi. Ja kun Javona tulee vielä onnellisesti raskaaksi aika pian avioliiton solmimisen jälkeen, niin elämä näyttää auvoisalta. Mutta vauvan syntyessä kaikki ei olekaan hyvin. Ylpeän Javonan on tehtävä kipeitä ratkaisuja.

Syysmaan kulttuuri avautuu yhä enemmän ja käy yhä kiinnostavammaksi. Pidän tavattomasti tästä puu-uskonnosta, jota Holopainen tähän sarjaan on rakentanut. Joissakin uskonnon piirteissä näkyy tuttuja elementtejä meidän maailmamme valtauskontoihin, mutta mitään suoraa yhtäläisyyttä en havaitse. Naisen asema on edelleen Syysmaassa aika onneton, mutta uudet tuulet puhaltavat hiljalleen. Mukaan on otettu hienoinen höyste poliittista kieroilua. Ja romantiikkaa!

Sisarpuut oli jälleen viihdyttävää luettavaa. Teksti oli mielestäni jopa jollakin tapaa jäntevämpää ja napakampaa kuin Welman tytöissä. Tarinan kaari tuntui tasapainoisemmalta, vain pari mielestäni hiukan kömpelöä ratkaisua / ratkaisutapaa himmentävät tämän osan loistoa – mutta vain hieman.
Holopaisen tyyli on todella miellyttävää näin aikuislukijankin kannalta. Tiesin lukevani nuortenkirjaa, mutta en kokenut lukevani nuortenkirjaa. Ei tunteiden alleviivaamista, ei selittelyä, ei ylenmääräistä dramatiikkaa... Sujuvaa, lukijaansa kunnioittavaa, toiminnallista tekstiä.

Syysmaa-sarja:
Sisarpuut
Viinikauppias
Yölaakso
Varjoja
Matkalaiset

15. elokuuta 2013

Tuomas Saloranta (toim.): Pimeyden reunalla (2011)

Kustantamo: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry
Sivumäärä: 217
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Nimensä mukaisesti Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia jatkaa URS-julkaisujen sarjaa. Luvassa oli siis miellyttäviä ja viihdyttäviä novelleja. Tarinoissa liikuttiin fantasiamaailmoista aina avaruuteen asti.

Teos sisältää seuraavat novellit:
Markus Harju: Seitsemän sisaren sali
Mixu Lauronen: Prinsessa Sibyllan korvakorut
Kalervo Rauta-EEEKalske: Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara
Venla Lintunen: Järviveli
Tarja Sipiläinen: Arana Suelon kadonneet kylät
Jussi Katajala: Pimeyden reunalla
Lucilla Lin: Pontianak
Samuli Antila: Juoksuhauta
Tuomas Saloranta: Konemies hankkii elämän
Markus Koskimies: Majakanvartija

Pimeyden reunallahan oli osa lukumaratoniani ja luin loput novellit sitten myöhemmin. Minulla novellikokoelma on usein pitkäänkin kesken, sillä novellit toimivat myös lukumaratonien ulkopuolella ns. kitalaenpuhdistuksina romaanien välissä.

Osan novelleista arvioin lyhyesti silloin näin:

Sitä ennen luin Markus Harjun novellin Seitsemän sisaren sali (Pimeyden reunalla -novelliantologia), joka vähän hämmensi ja oli outo. Etäännytti kyllä tehokkaasti Haanpään tunnelmista. 
Yöllä luin Mixu Laurosen novellin Prinsessa Sibyllan korvakorut -novellin. Ihan hauska varastarina, jonka kerronnan painopiste oli tosin minusta vähän outo. Isoja juttuja sivuttiin tuosta noin vain, mutta eräseen lukko-ongelmaan tuhlattiin sanoja ihan tavattomasti ym. 
Vuorossa oli Kalervo Rauta-Kalske -nimen taakse kätkeytyvän kirjoittajan novelli Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara. Hilpeä tarina, mutta alaviitteet olivat kyllä päin honkia. Liekö taittomoka? 
Novellivälipalana Venla Lintusen Järviveli. Ihana, satumainen tarina. Joskin stilisoinnissa huomauttamista. 
Tähdenpeiton jälkeen luin vielä Tarja Sipiläisen novellin Arana Suelon kadonneet kylät. Varsin perinteinen ja viihdyttävä miekka & magia -tyylinen fantasiatarina. Hyvä muistutus siitä, että juuri tuollaista perinteist fantasiaa voi rakentaa lyhyeenkin tarinaan eikä aina monisatasivuisiin trilogioihin.

Ennen kuin jatkan muista novelleista, lisään vielä pari juttua pika-arvioitani selventämään.
Kalervo Rauta-Kalskeen hilpeä novelli kärsi hiukan siitä tunteesta, että olen lukenut saman vitsin jo aiemmin. Muistikuviani kaiveltuani se näemmä juonsi juurensa Valkoisessa antologiassa olleeseen Alpo Leppäsen novelliin.
Venla Lintusen Järviveli nousi tämän kokoelman suosikikseni. Stilisointivirheillä tarkoitan sitä, että esim. pitkässä puheenvuorossa jokainen virkkeen alku oli merkitty sitaatilla. Se oli vähän rasittavaa. Pitkässä, yhden henkilön puheenvuorossa uudet kappaleet usein merkitään sitaatilla. Ei jokainen virke. Sitaattikäytäntö ei Lintusen novellissa muutenkaan ollut säännönmukaista edes novellin sisällä. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua pitämästä novellista aivan valtavasti. Se oli tasapainonen ja kaunis kokonaisuus veljen kuolemasta. Osin se toi mieleen myös Veljeni Leijonamielen.

Jussi Katajalan novelli Pimeyden reunalla oli tasokas, kuten olen jo tottunut Katajalalta odottamaan. Novelli sai minut oikeastaan janoamaan vielä lisää tähän maailmaan sijoittuvia tarinoita. Jussi, vaadin romaania!

Lucilla Linin Pontianak osui hyvään lukusaumaan, kun olin juuri lukenut hänen romaaninsa Kuolema on ikuista unta. Osin varmaan siksi Pontianak avautuikin minulle paremmin, sillä se liittyi samaan tarinapiiriin. En tiedä miten olisin suhtautunut ilman aiempaa lukukokemustani.

Samuli Antilan Juoksuhauta on hyvällä tavalla pelottava kummitusjuttu. Voisin kuvitella, että tällaisia on oikeasti turinoitu joskus sotien jälkeen. Sen verran uskottavan tuntuisesti Antila onnistui tarinansa kertomaan.

Tuomas Salorannan Konemies hankkii elämän on aika tyypillinen Salorannan novelli kaikessa machopullistelussaan ja sekoilussaan. Ei siinä mitään. Se kevensi antologian kokonaisuutta mukavasti ja toi hurttia huumoria. Ei herkkähipiäisille lukijoille, jotka eivät siedä stereotypioilla leikittelyä.

Markus Koskimiehen Majakanvartija oli surumielinen tarina, mutta joka kohdallani valitettavasti kärsi vähän samasta ongelmasta kuin Tiamatin värit -antologiassa ollut Tero Niemen ja Anne Salmisen novelli. Kaunis tarina hukkui sinne teknisen selostuksen sekaan, joka sai silmäni lurpsahtelemaan ja korvissa alkoi sirittää.

Kokonaisuudessaan Pimeyden reunalla on kelvollisen hyvää urssia. Kritisoitavaa oli eniten juuri ulkoasun huolittelusta. Sillä on yllättävän tärkeä merkitys. Antologioille tyypilliseen tapaan joistakin novelleista pidin ja joistakin en vain saanut otetta. Yhdenkään novellin mukanaoloa ei kuitenkaan tarvinnut ihmetellä.

Suosittelen lämpimästi lyhyeden ja viihdyttävien tarinoiden ystäville. Näihin on myös helppo tarttua, jos kokee itsensä novellien lukijana vähän noviisiksi. Nämä eivät vaadi sen kummempia tulkintoja. Näistä voi vain rennosti nauttia.

11. elokuuta 2013

Jane Austen: Järki ja tunteet (1811 / 1952)

Sense and Sensibility
Suomennos: Aune Brotherus
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 339
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Muistanette ylpeyteni murtumisen Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin edessä? Nyt sitten rohkaistuin tarttumaan siihen pahamaineiseen Järki ja tunteet -teokseen. Ei tarvinnut katua, mutta ymmärrän hiukan paremmin 15-vuotiasta Morrea.

Dashwoodin perheen sisaruksista kertova teos muistuttaa aika paljon seuraajaansa (Y&E). Päähenkilöinä ovat Elinor (järki) ja Marianne (tunteet). Dashwoodin perheeseen kuuluu vielä pikkusisko Margaret, joka jää varsin sivuun, ja äiti Dashwood. Perheen isä on kuollut aiemmin ja nyt perhe on hieman sukulaisten armoilla. Hyvät naimakaupat olisivat siis tarpeen!
Tarinan miehiä ovat taas vaitonainen ja ehkä hiukan tylsäkin eversti Brandon, hienostunut Edward Ferrars ja vilkas John Willoughby.
Lisäksi mukana seikkailevat Steelen sisarukset Lucy ja Nancy, sekä rouva Jennings, joka on varmasti jollakin tavalla rouva Bennettin esikuva.

Jane Austenin vahvuus on ehdottomasti jo tässä teoksessa terävääkin terävämpi ihmiskuvaus. Mielenkiintoiseksi sen tekee juuri tuo tarkkuus ja suorasukaisuus, mutta se ei tunnu ilkeilyltä. Austen ei sorru mustavalkoisiin henkilöhahmoihin lainkaan. Ilkeydelle on usein jokin syy, kun pintaa vähän raaputtaa. Hyvyyden syyt taas voivat olla hyvinkin itsekkäitä ja ei-niin-jaloja. Rakastan tällaista! Aivan liian usein etenkin romanttisessa kirjallisuudessa tyydytään hyvin pinnallisiin ja yksiulotteisiin henkilöihin.

Tietyllä tapaa suosikkihahmokseni nousi Lucy Steele ja tämä ehkä hiukan erikoisesta syystä. Minusta Lucyn hahmo on todellinen taidonnäyte henkilöhahmon motiivien ja luonteen hitaasta avautumisesta, joka kuitenkin koukuttaa, mutta ei toisaalta ole ennalta-arvattavaa eikä käännä juttua ihan päälaelleen (säilyttäen siten myös uskottavuutensa). Lucy on kaksinaamaisuuden mestari, jonka onnistuu olemaan hyvinkin häijy, mutta käyttäytymään kaiken kohteliaisuuden ja etiketin säännöstön mukaisesti.

Aikalaiskuvaus on tietysti vallan herkullista luettavaa. Hilpeänä hykertelin esimerkiksi sille, että nuoren miehen ja nuoren naisen välinen kirjeenvaihto on vallan sopimatonta, elleivät he ole kihloissa/naimisissa tai sukua keskenään. Yllätyin kuitenkin hiukan siitä, että jo tuolloin on voitu mennä salaa (ja ilmeisen juridisesti pätevästi) kihloihin ilman vanhempien lupaa.

Kokonaisuudessaan Järki ja tunteet oli aavistuksen tylsempi kuin Y&E. Ehkä se johtui myös hiukan samankaltaisesta asetelmasta. Välillä tuli tunne siitä, että olen jo tämän lukenut, enkä viittaa teiniaikaisiin muistikuviin. Enhän silloin päässyt tämän kanssa puusta pitkään. Ymmärrän nyt kuitenkin paremmin itseäni ja sitä, miksi tämä silloin tuntui niin ylivoimaiselta. Tietysti mukana oli varmasti silkkaa kapinointia kapinoinnin ilosta, mutta koin tämän hiukan vaativammaksi – ja tässä mielessä nyt toisaalta antoisammaksi.

Järki ja tunteet päättyy tietysti onnellisesti ja jätti jälkeensä aivan ihanan romanttisen tunnelman. Siitä tulee vallan hyvälle mielelle, ja se on upea osoitus hyvästä romanttisesta kirjallisuudesta. Oman hauskan lisäni sain pohdiskellessani omaa asemoitumistani järjen ja tunteiden välissä...
Pyrin ehdottomasti jossakin vaiheessa katsomaan tästä tehdyn elokuvan. Koitan kestää Hugh Grantia ja keskityn nauttimaan Alan Rickmanista...

Järki ja tunteet muissa kirjablogeissa: Saran kirjat ja Ofelia Outolintu

10. elokuuta 2013

Cormac McCarthy: Tie (2006 / 2008)

The Road
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 239
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Taas jatkuu So American -haasteen suorittaminen vaikka tämä olisi kyllä ollut lukulistallani joka tapauksessa. En ole suoranaisesti dystopia-tarinoista innostunut, mutta tätä kehui niin ystävät, puoliso kuin appivanhemmatkin.

Tie on juoneltaan hyvin yksinkertainen. Isä ja poika matkaavat kohti rannikkoa. Oletettavasti ollaan Pohjois-Amerikassa ja jotain katastrofaalista on tapahtunut. Suurin osa ihmisistä on kuollut. Jäljellä on Hyviä ja Pahoja. Pahat syövät ihmislihaa, hyvät eivät. Tarinan poika on arviolta 6-8 -vuotias. Noin oman poikani ikäinen. Sain siitä "mukavasti" lisäahdistusta ja eläytymismahdollisuuksia.

Yllätyin Tien pelkistyneisyydestä ja lakonisuudesta. En oikein yleensä pidä sellaisesta, mutta nyt se toimi aivan täydellisesti. Se onnistui alleviivaamaan romaanin tunnelmaa; on synkkää, pelottavaa, ahdistavaa eikä toivoa juuri ole. Tulevaisuudesta ei tietoakaan. Menneestä isä ei halua puhua ja poika ei tiedä. Se vähä, mitä isä kuvaa mennyttä maailmaa, tuntuu pojasta vain sadulta, jota ei oikeasti ole koskaan ollutkaan.

Tunnelmaa korostaa myös juuri tuo tietämättömyys. McCarthy ei todellakaan selittele mitään. En oikeastaan edes huomannut kaipaavani selitystä. Kuljin tietä pitkin vain nimettömäksi jääneiden isän ja pojan seurassa, ja yritin selviytyä. Mukana raahataan ostoskärryjä, johon on kerätty kaikkea epämääräistä ja ehkä tarvittavaa. Kylmyys on suurimpia ongelmia, ruoan etsintä myös.

Ihastelin myös Tien dialogia. Sekin on hyvin vahvaa ja riipaisevaa.
Hän otti pojan käden ja pani aseen siihen. Ota tämä, hän kuiskasi. Ota. Poika oli kauhuissaan. Hän kietoi kätensä pojan ympärille ja halasi. Niin laiha vartalo. Älä pelkää, hän sanoi. Jos ne löytävät sinut, sinun pitää tehdä se. Ymmärtkö? Shh. Ei itketä. Kuulitko? Sinä tiedät miten se tehdään. Panet sen suuhusi ja tähtäät ylöspäin. Teet sen nopeasti ja rajusti. Ymmärrätkö? Lopeta tuo itkeminen. Ymmärrätkö?
Joo kai.
Ei. Ymmärtkö sinä.
Ymmärrän.
Sano isä minä ymmärrän.
Isä minä ymmärrän.

(s. 96)
Miten voisikaan lukea ahdistumatta tällaista? Tie ei ole kauniin kesäpäivän romaani. Se ei ole hyvänmielen kirja.

Loppu on tietysti surullinen. Eihän tällaisesta mitään happy endia odota. Jollakin tapaa se oli kuitenkin kaunis ja sopi kokonaisuuteen. Ehkä myös hiukan ennalta-arvattava, mutta en kokenut ärsytystä sen suhteen. Se tuntui tässä niin pikkuasialta.

Tiessä ei juuri ole moitittavaa. Olisin ehkä hiukan vielä tiivistänyt tätä, sillä ainakin omalla kohdalla lakonisuus sai myös ihan hitusen puutumaan näin (suhteellisesti) pitkässä tekstissä, vaikka se tähän hienosti sopikin.

Tämä on myös filmatisoitu, mutta en missään nimessä aio katsoa elokuvaa sen saamista kehuista ja Viggo Mortensenista huolimatta. Jos tässä ei olisi näin vahvaa lapsinäkökulmaa, niin voisin katsoakin, mutta ei tässä tapauksessa. Kirja ahdisti jo tarpeeksi ja elokuvien suhteen olen herkempi.

McCarthyn tuotanto jäi kyllä kiinnostamaan enemmänkin. Hyllyssä odottaa Veren ääriin. Mies sanoi, että Tie on aivan lällyä kamaa Veren ääriin verrattuna. En siis tartu siihen heti, vaan pidän hiukan taukoa. Tämänkin lukemisesta on kuitenkin lähemmäs kaksi viikkoa ja silti koen tämän ahdistavuuden yhä.

Tie muissa kirjablogeissa: Satun luetut, Kirjamielellä ja Taikakirjaimet

5. elokuuta 2013

Keskittyminen koetuksella

Pitkästä aikaa jäi kirja kesken ja tässä vähän selitystä sille miksi näin kävi.

Viattomaksi keskeytyksen uhriksi joutui Seita Parkkolan Usva. Vuonna 2009 julkaistu, nuorille suunnattu reaalifantasiateos kertoo 13-vuotiaasta Usvasta, joka yhtenä kesänä kasvoi pituutta reilusti. Senpä vuoksi häntä hieman kiusataan ja syrjitään koulussa. Entinen paras ystävä Kamilla on Usvan mielessä muuttunut Kamalaksi. Lisäksi Usvan perheessä on työttömyysmurhetta ja rahapulaa. Kuulostaa siis aika tavalliselta.
Eräänä päivänä, itseasiassa Kamalan 13-vuotissynttäreillä tavaratalossa, Usva kohtaa oudon Puuma-nimisen pojan.

Suunnilleen näin pitkälle pääsin, ja sitten kiinnostukseni herpaantui täysin. En jaksanut. Ei kiinnostanut. Kirjassa on 375 sivua ja minä pääsin jonnekin hiukan yli 100 sivun tienoille.
Parkkolan teksti on ihan sujuvaa ja miellyttävää luettavaa. Minä vain olin tyystin väärä lukija. Usva ei onnistunut herättämään myötätuntoani lainkaan. Usvan ja Kamalan vastakkainasettelu tuntui kliseisen kärjisteltyltä; köyhä tyttörukka vs. isän lellimä rikas pikku paskiainen. Kärjistävyys tulee toki osin siitä, että Usva on minä-kertojana, ja näkee tietysti asiat mustavalkoisesti.
En osannut samaistua Usvan maailmaan ja elämään lainkaan. En saanut mitään otetta ja odotin vain, koska kirjassa alkaisi jotakin tapahtua. Taisin päästä juuri tapahtumien alkuun keskeyttäessäni, mutta peli oli osaltani jo menetetty.

Tähän taustaksi valaisen kuitenkin sen verran, että oma arki on nyt vähän myllerryksissä. Tiedossa on muutto uudelle paikkakunnalle, asuntokauppaa ja kaikenlaista muuta hässäkkää. Niinpä keskittymiskykyni ei ole ollut ylipäätään sitä parasta mahdollista laatua. Toisaalta juuri siksi heinäkuussa luinkin erityisen paljon; tarvitsin pakopaikan välillä turhan sekavista ja jännittyneistä ajatuksistani. Usva ei kuitenkaan tähän saumaan ainakaan ollut minulle se oikea ratkaisu.

3. elokuuta 2013

Sari Peltoniemi: Kummat (2003)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 153
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Kummat oli viimeinen lukumaratonilla aloittamani kirja, jota en ihan maratonin puitteissa saanut loppuun. Vaikka tämä ei hurjia pisteitä minulta saanutkaan, en edes harkinnut tämän keskeyttämistä. Oli saatava selville mihin Kummat lopulta päätyy.

Kirja on divarista ostettu. Olin halunnut tutustua Sari Peltoniemen tuotantoon ja muistin Sallan lukupäiväkirjassa olleen jutun tästä. Ei siis muuta kuin Kummat kantoon ja lukumaratonilla tuli sopiva hetki tarttua siihen.

Kummat kertoo viidestä lukiolaistytöstä ja yhdestä pojasta. Heitä yhdistää erikoinen ja hiukan pelottavakin piirre: häntä. Jostakin syystä heille on teini-iässä kasvanut häntä. Voltti, tarinan poika, on tyttöjen yhteinen poikaystä hiukan omituisella tavalla. Kertojana toimii Maarit, yksi tytöistä.

En pitänyt tarinasta. Se oli tämän romaanin suurin ongelma kohdallani. Häntä-ajatus oli vinkeä ja se minut saikin kirjasta kiinnostumaan. Mutta tuo hiukan haaremimainen meininki oudoksutti. Vielä enemmän hämmennyin siitä, kun Voltin johdolla (alaikäiset) tytöt perustavat eroottisen tanssiryhmän Cat peoplen. Pitihän hännistä nyt jotenkin saada iloakin! Strippauksestakin puhutaan, mutta siihen tytöt eivät suostu.
En tiedä olenko liian vanha ja/tai liian kukkahattutäti, mutta en pitänyt jutusta ollenkaan. Jos se oli huumoria, niin en tajunnut.
Lopulta koitin lähinnä tulkita niin, että häntä oli symboli heräävälle seksuaalisuudelle tai jotakin sinnepäin. Ja sen rajoja toki on sitten ihan normaalia koetella. Vähän "tulkitsemalla tulkitsemiselta" sekin kyllä tuntui.
Loppuratkaisu jäi minulta ihan auki. Mitä tapahtui?!

Mitään muuta vikaa kirjassa ei sitten ollutkaan. Peltoniemi kirjoittaa sujuvasti ja hyvin. Tarinan lomassa on pieniä juttuja muista hännällisistä eri vuosilta. Niistä nautin aivan erityisen paljon.
Kummat etenee hyvin ja tyttöjen keskinäistä ystävyyttä, joka ei olekaan niin kovin jouhevaa, kuvataan hyvin onnistuneesti. Tytöt ovat keskenään varsin erilaisia ja Peltoniemi tuo sen asiokkaasti esiin ilman erityistä alleviivaavuutta.

Nämä onnistuneet seikat puoltavat ajatusta siitä, että tutustun Peltoniemen tuotantoon kyllä vielä lisää. Tarina vain oli tällä kertaa minulle ihan väärä.

2. elokuuta 2013

Sarri Nironen: Tähdenpeitto (2012)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 73
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Lukumaratonin viimeiseksi kokonaan luetuksi kirjaksi jäi Sarri Nirosen Tähdenpeitto, joka tunnelmaltaan sopi siihen tilanteeseen oikein hyvin.

Tähdenpeitto kertoo kahdesta abiturientista, Joonasta ja Riinasta, joilla on tulevien kirjoitusten lisäksi muitakin ongelmia. Ei mitään maailmaa mullistavia, mutta nuorten elämissä varmasti aika tavallisia. Riinan isä on alkoholisti, Joona taas kantaa huolta kaikista. Molemmat elävät Helsingissä ja käyvät samaa lukiota, mutta eivät oikeastaan kohtaa.

Tästä romaanista on sanottu, ettei se varsinaisesti ole nuortenkirja, vaikka se onkin kirja nuorista. En tiedä mikä tästä nyt erityisesti tekisi ei-nuortenkirjan, mutta ainahan nämä rajanvedot ovat vaikeita. Ehkä se, että tämä on hiukan haastava kerrontatyyliltään. Nirosen tyyli on jotenkin unenomainen, paikoin jopa lakoninen. Lauseet ovat aika lyhyitä ja jättävät usein paljon tulkinnanvaraa. Nironen ei juuri selittele tai alleviivaa. Ei sellaiselle ole annettu tilaa.

Tuo tyyli kuitenkin vieraannutti minut. Riikka Pulkkisen Totta -romaanin kohdalla valitin, että henkilöt tuntuivat olevan ikään kuin utuisen lasin takana. Sama juttu oli nyt Tähdenpeitossa, vaikka tämä on muutoin erilainen kuin Totta. En saanut sen paremmin Joonasta kuin Riinastakaan oikein otetta.

Nirosen kerrontatyyli on pienestä haasteellisuudestaan huolimatta kuitenkin kaunis. Tähdenpeitossa on koko ajan hyvin haikea tunnelma. Jotakin on päättymässä, jotakin uutta on alkamassa. Se houkuttaa, mutta se pelottaa. Se kuvaa oikein hyvin sitä tilannetta, missä abiturientit keväänsä viettävät.

Jostain syystä aavistin osittain loppuratkaisun. En tiedä onkohan se vähän jo klisee tällaisissa haikeatunnelmaisissa kirjoissa? Surulliseksi se teki kuitenkin, ja toisaalta ratkaisu sopi tähän kirjaan.

Tähdenpeitto on okei. Se on ehkä hiukan vähättelevästi sanottu, mutta tämä ei sen suurempaa vaikutusta tehnyt suuntaan taikka toiseen.
Suosittelen tätä erityisesti niille, jotka haluavat varovasti tutustua haasteelliseen kerrontaan, ja abivuotensa juuri päättäneille.

Tähdenpeitto muissa kirjablogeissa: Sinisen linnan kirjasto, Lumiomena, Kaiken voi lukea!, Jos vaikka lukisi... ja Kirsin kirjanurkka.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa