31. heinäkuuta 2013

Lucilla Lin: Kuolema on ikuista unta (2013)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 99
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kuoriaskirjat on kotimaisen spekulatiivisen fiktion saralla uusi kustantamo, jolla on ihan oma konseptinsa. Se julkaisee soman pieniä kirjasia ja genreinä ovat seikkailu- ja kauhukirjallisuus. Kuoriaskirjoja on ilmestynyt vasta kolme, joten tämä on nyt ihan uusinta uutta ja kuuminta hottia!

Yksi näistä kolmesta on siis Lucilla Linin Kuolema on ikuista unta. Se kertoo Jehan Marotista, kuolemattomuuden lahjan (tai kirouksen – miten sen nyt kukin ottaa) saaneesta nuorukaisesta. Hän jakaa lahjaansa sukulaisilleen eri aikakausina. Hänelläkin on kuitenkin vastapelurinsa, sillä yksi lahjan saaneista ei ollut niin ihastunut kuolemattomuuteensa...

Lukumaraton-päivityksessäni jo kerroinkin tämän olleen minulle valitettava pettymys. Kaikken eniten mätti tämän pituus. Teos olisi ollut selkeämpi kokonaisuus joko reilusti pidempänä tai reilusti lyhyempänä. Nyt tällaisenaan tämä jäi vähän hankalaan välitilaan.

Tarina etenee ikään kuin novellimaisina lukuina, joissa aina vaihdetaan aikakautta. Mitään selkeitä vuosilukuja ei anneta, vaan vihjeet ajankohdasta tulee muuta kautta. Hiukan nolostellen tunnustan, että ne vihjeet olivat kyllä sellaisia, etteivät ne minua auttaneet juurikaan. Esimerkiksi yhdessä kohdassa puhuttiin satanismin tutkimisesta. Tiedän, että nimitystä käytti ennen kaikkea LaVey 1960-luvulla, mutta tässä tarinassa ollaan kyllä jossakin muussa vuosisadassa. LaVey ei toki varsinaisesti keksinyt satanismia, mutta en osaa ajoittaa milloin nimitys varsinaisesti on ensimmäistä kertaa otettu käyttöön.
Kieltämättä tällainen jäi ärsyttämään, vaikka vika on tietysti oman sivistymättömyyteni. Haluan aina historiallisia juttuja lukiessani tietää melko tarkan ajankohdan. Edes vuosisadan tarkkuudella.

Lucilla Lin on kuitenkin hyvä kertoja. Teksti on sujuvaa ja konstailematonta. Tarina kulkee hyvällä rytmillä eteenpäin. Vaikka tämä on tiivis kokonaisuus ja minun makuuni liian sirpaleinen, ei tässä ole kuitenkaan hosumisen makua.

Henkilöt jäivät turhan etäisiksi. Jehan Marotista en saanut oikein mitään otetta, vaikka hän jokaisessa luvussa esiintyikin. Muut taas vaihtelivat tietysti ajan kuluessa. Jehanin vastapelurikin jäi vähän turhan vähälle huomiolle ja loppu se vasta hämärä olikin. En saanut oikein tolkkua siitä mitä Jehanille lopulta kävi.


Ihastuttavana yksityiskohtana mainitsen piirrokset. Ne toivat kirjaan jotakin vanhahtavaa ja arvokasta tunnelmaa. Piirrokset ovat vieläpä ihan mielettömän hienoja ja aivan täysin tyyliltään minun makuuni. Ne ovat, kuten kansikin, Lucilla Linin omaa käsialaa.

Kuolema on ikuista unta ei siis osunut makuhermooni kokonaisuutensa vuoksi. Lukisin kuitenkin mielelläni Liniltä jotakin muuta vielä. Potentiaalia selvästi kuitenkin on.

Reijo Mäki: Enkelit kanssasi (1995)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 298 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Mitäpä olisi kesä ilman Vares-dekkaria? Ei mitään. Vares-vierotusoireetkin uhkasivat jo iskeä, sillä viimeksihän Reijo Mäeltä luin Tatuoidun taivaan, josta en niin vakuuttunut.

Keveydessään ja helppolukuisuudessaan Vares-dekkari sopi mahtavasti lukumaratonkirjaksi. Nämä ovat todellista äijähömppää, kun ei jaksa Vakavasti Otettavia ja Yhteiskuntakriittisiä (Ruotsalaisia) Trillereitä. Vares on korkeintaan naiskriittinen, joten tiukkapipoiselle feministille nämä eivät ehkä sovi.

Joka tapauksessa tuttuun tyyliinsä ikuinen oik.yo Jussi Vares herää helvetinmoisessa krapulassa. Suomen Leijonat ovat kokeneet murskaavan tappion vuoden 1994 MM-jääkiekkoturnauksessa (muistan sen itsekin, itkin – en tosin ryypännyt) ja siihen murheeseen on tarvittu hiukan isompia tuikkuja. Krapula on syytä karistaa kannoilta äkkiä, sillä oven takana kolkuttelee poliisi. Varesta epäillään liikekumppaninsa murhasta. Voiko ihanammin päivä enää alkaa?

Siinä sitä puuhaa sitten piisaakin. Naisiakin Vareksella piisaa; on jännityksestä kiihottuva asuntovälittäjä ja teologian opiskelijatar, joka työskentelee topless-tarjoilijana. Kierrellään turkulaisia kapakoita ja vältellään virolaista palkkamurhaajaa.
Kerronta on reipasta ja niinpä tämäkin Vares-kirja on varsin nopealukuinen kuten Mäen tyyliin sopiikin.

Oli myös hauska fiilistellä 90-luvun tunnelmia tämän myötä. Joillakin tyypeillä on esim. erikseen gsm ja nmt -numerot. Kännykkä ei ole itsestäänselvyys. Internetistä ei puhettakaan; lehdet luetaan kapakassa. On vhs-nauhoja ja yleisöpuhelimia.

Vares-kirjoissa on usein myös jokin kiinnostava sivuhenkilö, eikä Enkelit kanssasi ollut tässä mielessä poikkeus. 'Lepakko' on tämän kirjan kiistatta kiinnostavin persoona. Hyvin nuori mies/poika, joka on järjestelmällisellä kostoretkellä. Hän kunnioittaa ukkiaan, hiukan sodasta traumatisoitunutta rintamaveteraania, suunnattomasti ja se näkyy hienosti Lepakon käytöksessäkin. Jännä tyyppi kaikenkaikkiaan!

Enkelit kanssasi on siis taattua, ihan viihdyttävää Varesta.

30. heinäkuuta 2013

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 130
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Kaikkihan Mielensäpahoittajan muistavat. Oli se semmoinen hitti, että oksat pois! Oikeastaan juuri siksi vetkuttelin tämän kanssa näinkin kauan. Tuli vähän ähky, joten ajattelin että pieni etäisyyden ottaminen voisi parantaa lukukokemusta.

Ei se tainnut oikein auttaa. Eihän tämä nyt missään nimessä huono ollut ja aivan loistavia lohkaisuja tästäkin löytyi, mutta ei tämä sellainen isku nauruhermoon ollut kuin se ensimmäinen oli. Ei vain enää jaksanut.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike keskittyy teemoiltaan tietysti ruokaan. Mielensäpahoittajan vaimo on hoitokodissa eikä näillä näkymin kotiudu enää koskaan. Mielensäpahoittaja on aikanaan tehnyt emäntänsä kanssa sopimuksen, että emäntä hoitaa sisähommat ja isäntä ulkohommat. Ja nyt onkin sormi suussa, kun huoltojoukon toinen osapuoli on poissa pelistä. Ei auta kuin opetella.
Ruokakirjoissa pitäisi olla hyviä ohjeita ja huonoja kuvia. Nyt on niin koreat kuvat, ettei kukaan saa omista keitoksistaan vastaavaa. Kyllä iskee ihmiseen masennus ja häpeä, kun ei taikina kohoa ja kerma juoksettuu.
(s. 18)
Bingo!!

Entisestä on tullut etnistä ja Mielensäpahoittajan kokkailuja on hauska seurata. Vähän kantaaottavuuttakin tästä löytyy. Yksin asuvaa kun toisaalta halutaan holhota, mutta ei toisaalta haluta antaa seuraa, vaan hoitotoimenpiteet tehdään liukuhihnatyyliin.

On kuitenkin hiukan yllättävääkin, kuinka kohderyhmältään ikävapaita Mielensäpahoittaja-kirjat ovat. Kyröllä on taito tehdä päähenkilöstään sellainen, joka ei ylenkatso tätä sukupolvea. Tai ainakaan minulle ei tullut sellaista oloa, että vain vanhempi sukupolvi olisi Mielensäpahoittajan mielestä sitä hyvää ja parasta vuosikertaa ja nuoremmat syöksevät vain ihmiskunnan tuhoon. Sellainen kärjistäminen lähinnä ärsyttää ja on hyödytöntä. Puolensa on kaikissa ja Mielensäpahoittaja on avoimesti myös ulkomaalaisiin ja muiden maiden kulttuureihin suhtautuva henkilö. Loistavaa!

Huumori on kyllä vaikea laji. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike jätti kuitenkin aavistuksen venytetyn vitsin maun. Lukumaratonkirjaksi se sopi hyvin välikeventäjäksi, mutta ei tämä muuten niin vaikuttanut. Hyllyssä odottaa vielä samaan sarjaan kuuluva Miniä, jonka näillä näkymin voisin lukaista vuonna 2016.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike muissa kirjablogeissa: Villasukka kirjahyllyssä, Lukutoukan kirjablogi, Mari A:n kirjablogi, Nenä kirjassa, Amman lukuhetki, Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa ja Luettua.

29. heinäkuuta 2013

Pentti Haanpää: Jauhot (1949)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 111
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Onpas viimeisestä Haanpään lukemisesta vierähtänyt aikaa! Vuonna 2008 luin Nykyaikaa -novellikokoelman häneltä viimeksi. Noitaympyrän (suosikki-Haanpääni) olen lukenut ennen blogiaikaa. Sen voisi ottaa uusintalukuun... Taivalvaaran näyttelijäkin odottaa vielä lukuvuoroaan.

Pentti Haanpää on taas yksi niitä, jonka teoksiin ihastuin nimenomaan kotimaista kirjallisuutta opiskellessani. Sitä ennen en oikein tiennyt tyypistä kuin nimen ja että "jotain se kai kirjoittikin". Peruskoulussa eikä lukiossakaan Haanpäätä luetettu ja eteen se tulikin sitten vasta Kotimaisia klassikoita -kurssilla Noitaympyrä -teoksellaan.

Jauhot kertoo 1800-luvun lopun katovuosista.
Hallayö – ylen kuulu se oli Suomenmaassa. Eikä tämä ollut mikään pikkuhalla, tuollainen jokavuotinen, joka näpistelee kylän laidassa ja suonhengessä asuvan uutisasukasraukan raiviolla. Tämä oli suuri taivaallinen vilu, joka hiipi keskelle vankkaa kylääkin, vanhoille vainioille, laskeutui järvien lenseisille rannoille ja kohosi korkeiden vaarojen laelle.
Kuin satujen pahahenki se lyhkäisenä kesäyönä ahmi ihmiskansan leivän.

(s. 8-9)
Halla vei siis viljan ja köyhät ovat pulassa. Mutta sitten kuvernööri keksii ratkaisun. Maksetaanpa palkka jauhoissa! Jo luulisi väen tulevan töihin eivätkä hassaa rahojaan turhuuksiin; viinaan ja tupakkiin. Almut vain veltostuttavat! Mutta kuvernööri, kuten herrat isokenkäiset niin usein, ei oikein rahvaan ongelmia ymmärrä. Kuinka käy Marin, joka haluaa viedä lapsensa kasteelle, mutta rovastipa ei kelpuuta jauhoja maksuksi? Entä miten Juhani Lunkin, Kenttäläisen, perhe-elämä sujuu?

Jauhot toivat vahvasti mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden ja Ilmari Kiannon Punaisen viivan. "Soli-sali-rattia" on tekemässä jo tuloaan... Huumorissakin löytyy, mutta se on sellaista surullista, vähän vaikeaa huumoria. Ei varsinaisesti mustaa, mutta kuitenkin ahdingolle on hankala nauraa, vaikka ahdingossa olevat niin itse tekisivätkin.

Rakastan tuota Haanpään kieltä ja kerrontatyyliä. Se on jutusteleva ja voin kuvitella, että Haanpää on ollut tässä mielessä ehkä yksi Veikko Huovisen esikuvista. Mutta se on myös riipaisevan kauniisti maisemoiva, joten ehkä Juhani Aho taas on ollut Haanpään esikuva.

Jauhot on tiivis ja vahva tarina, mutta ihan se ei pysy kasassa. Loppua kohden päähenkilöpainotukset vähän hajoavat turhan laveiksi näin pieneen romaaniin nähden ja loppu hiukan hyydähtää, vaikka onkin omalla tavallaan dramaattinen. Siitä siis vähän rokotusta.

Kuitenkin pidin tästä valtavan paljon. Jauhot antaa ajattelemista ja viestiä tähän päivään myös, vaikka palkkoja ei ruoalla maksetakaan. Mutta kovasti näkyi olevan tuttuja ajatuksia tämänkin romaanin henkilöillä laidasta laitaan. Eivät asiat ja asetelmat ole näemmä kovin paljoa aikojen saatossa muuttuneet.

Suosittelen tätä niille, jotka rakastavat elävää kieltä. Niille, jotka eivät säikähdä ilkikurisuutta vakavissa tilanteissa. Ja niille, jotka pitivät Nälkävuodesta, vaikka tämä onkin erilainen tarina siihen nähden.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (2006)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 322 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Lumikko ja yhdeksän muuta on ollut aivan liian pitkään "pitäisi lukea" -listallani ja nyt se sitten valikoitui lukumaratonin ensimmäiseksi kirjaksi. Siihen se oli aivan loistava valinta; ei liian pitkä, sopivan haastava ja mukavasti tästä maailmasta poisvievä.

Tarina kertoo Ella Milanasta, Jäniksenselältä kotoisin olevasta äikänopesta, joka huomaa Rikos ja rangaistus -romaanissa jotain outoa. Sen myötä hän tapaa Ingrid Kissalan, oudon kirjastonhoitaja-kirjailijan. Ellan novelli saattaa Ellan yhdeksi jäseneksi huippusuositun kirjailijatar Laura Lumikon perustamaan Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuraan. Sinne ei ole otettu uutta jäsentä 30 vuoteen ja nyt heitä on tasan kymmenen. Taas. Ja he pelaavat Peliä.

Reaalifantasian lokeroon humpsahtava LYM viehättää outoudellaan. Pidin siitä, että asioita ei tehty turhan vaikeiksi. Joskus tulee sellainen tunne, että se outous on väännetty tarinaan väkisin eikä se siihen istu, mutta tämä romaani ei kärsinyt sellaisesta. Outous ja kummalliset asiat nivoutuvat Jäniksenselälle todella luontevasti. Hetkeksi pääsin suorastaan siihen tilaan, että uskoin kirjaruton todella olevan olemassa.

Seuran jäsenet olivat oikein kiinnostavaa porukkaa, joista jokainen tuntui olevan todellinen persoonallisuus. Suurimman roolin, Ellan lisäksi siis, saivat Ingrid Kissala, Martti Talvimaa ja Aura Jokinen. Osa taas jäi aivan sivuun ja se hiukan harmitti. Ehkä kymmenen jäsentä oli kirjateknisistä syistä liikaa, mutta toisaalta ehkä muunlainen jäsenmäärä ei olisi tuntunut täydelliseltä.

Yllättäviä käänteitä ja paljastuksia piisasi. En edes unelmoinut arvailevani, mitä seuraavaksi tapahtuisi, koska se olisi ollut täysin hyödytöntä. Siksi en myös juurikaan halua kirjan tapahtumia valaista. Vähän ylläriä teillekin!
Käänteitä vahvempi tässä oli kuitenkin tunnelma. Voi hyvä elämä... Minulla oli taustatukena toki hienoinen ukkosenjyrinä, mutta kyllä teksti itsessäänkin oli jollakin tapaa hyvin uhkaava ja pelottava. Tässä ei ollut juuri lainkaan väkivaltaa. Jääskeläinen ei tarvinnut tähän sellaista.
Tasan tunnin kuluttua lähdöstään Ingrid Kissala seisahtui kotiportailla. Hän kaivoi esille kotiavaimen ja alkoi sovittaa sitä lukkoon.
Äkkiä jokin liikahti pimeässä.
Hän pyörähti ympäri ja tuijotti pitkään yhtä pensaista. Se näytti liikkuneen puolisen metriä. Typerää, hän ajatteli, ja sitten pensas lähti vierimään häntä kohti.
Hän pudotti avaimensa, sydän hypähti ja alkoi pauhata rinnassa. Hän vilkaisi kelloaan. Se oli 22.01.
Se tapahtuisi taas.
Kädet ja jalat valahtivat verettömiksi ja häntä huimasi, ja hän tunsi olonsa surkeaksi. Hän sulki silmänsä ja kääntyi selin tulijaan, pakottautuen hymyilemään muka rennosti.
Sitten hänen niskaansa osui henkäys, kun joku kuiskasi nuo sanat:
Pelataan, Ingrid Kissala.
(s. 99)

Ihan oman vivahteensa toi se seikka, että Laura Lumikosta minulle tuli mieleen J. K. Rowling. Laura Lumikko kirjoitti Otuksela-sarjaa, joka oli sitten niin suosittu, että sitä tuotteistettiin aika paljon. Ei ollut vaikea siltä osin verrata Harry Potter -sarjaan. Laura Lumikon Seurasta tuli mieleen Tylypahka kummallisuuksineen, ja vaikka Tylypahkassa ei kirjaruttoa ollut, niin siellä olisi voinut hyvin sellainen olla. Ei minulla tähän mielleyhtymään tämän järkevämpiä selityksiä ole, mutta jotenkin se karmaisi entisestään.

LYM:n loppu ei mielestäni aivan lunastanut sitä minkä alku ja keskivaihe lupasi. Se oli hiukan sekava ja esimerkiksi Talvimaan puutarhassa tapahtuva koirakohtaus jäi selittämättömäksi, vaikka luin sen kahteen kertaan. En vain tajunnut sen pointtia.

Tästä huolimatta Lumikko ja yhdeksän muuta on kummallisen hieno teos. Syksyllähän Jääskeläiseltä ilmestyy kolmas romaani, Sielut kulkevat sateessa. Ainoa syy toivoa syksyn tulevan hiukan nopeammin.

Lumikko ja yhdeksän muuta on luettu ainakin näissä blogeissa: Taikakirjaimet, KirjanurkkausKujerruksia, Amman lukuhetki, Kirsin kirjanurkka, Järjellä ja tunteella, ja Sallan lukupäiväkirja.

28. heinäkuuta 2013

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen (2009)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 342 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: ilmaiskappale (vaihtari bloggaajalta)

Olen teinivuosista saakka ollut jonkinlainen Kaari Utrion kirjojen fani ja siksi jaksan sinnitellä näiden uusimpien eepokkikomedioidenkin kanssa, vaikka jo lähtökohtaisesti oikeastaan tiedän, etten pidä niistä. Mutta aina sitä toivoo, että jospa nyt... Mutta Vaitelias perillinenkään ei lämmittänyt.

Eletään 1830-luvun Lounais-Suomessa. Hemmoteltu aatelisnainen on menettänyt sen rakkaimman poikansa ja se vähemmän rakas tuleekin perimään pari kartanoa ja lasiruukin. Yllättäen kuitenkin jostakin putkahtaa toiselle kartanolle toinen perijä, viehättävä nuori leskirouva. No senhän sitten arvaa miten siinä käy.

Suurin pulmani näissä eepokkikomedioiksi nimetyissä kirjoissa on se, etten kerta kaikkiaan löydä sitä huumoria näistä. Missä ovat hauskat tapahtumat? Nokkela dialogi? Kyllä tämä romanttisena tarinana on ihan kelvollinen, mutta edelleenkään tämä ei ole kyllä komediaa nähnytkään. Sama juttu koskee tämän edeltäjää, Ilkeät sisarpuolet -romaania.

Vaitelias perillinen on varsin nihkeä myös romantiikan suhteen. Pääsankaritar Claudiaa kositaan toki peräti kolmesti, mutta kaikki tulevat vähän puun takaa. Enemmän on keskitytty lasiruukin toimintaan, vaatekuvauksiin ja eri säätyjen väliseen keskinäiseen panetteluun. Seksistä ei tietysti tietoakaan.

Kaksi pistettään romaani tienaa kyllä em. asioiden vakuuttavalla kuvauksella. En tästä moitittavaa siinä mielessä löydä. Erityisesti nuo eri säätyjen käyttäymiskoodit ovat herkullista ja mielenkiintoista luettavaa. Utrio osaa edelleen ujuttaa historian jouhevasti tekstiin. En luule lukevani oppikirjaa, vaan ihan selvästi proosaa.

Kirja käsilaukussa -blogin Mari kiittelee onnellista loppua ja sitä täytyy kyllä minunkin kiitellä. Utrion romaaneissa on lähes aina jollakin tasolla onnellinen loppu ja kyllä se miellyttää vieläkin kaikesta muusta kritiikistäni huolimatta. Se jättää hyvän, muttei äitelän jälkimaun.

Taidan valita seuraavaksi Utriokseni jotakin ennen 2000-lukua ilmestynyttä...

26. heinäkuuta 2013

Morren lukumaraton 26.-27.7.2013

Olette varmaan huomanneetkin, että kirjablogeissa on heinäkuussa lukumaratonattu ahkerasti. Kimppapäivät eivät sopineet minun kalenteriini, mutta lukumaratonista olen haaveillut jo pitkään. Ja vasta eilen havahduin siihen, että NYT on oiva tilaisuus. Puoliskoni lähtee johonkin nörttihäppeninkiin (ei Ropeconiin) ja minä jään kotiin kahdestaan poikani kanssa. Ja koska 9-vuotiaan mielestä äiti ei ole ehkä sitä kaikkein parasta seuraa, viipottaa hän enimmäkseen kavereidensa kanssa ja nukkuu sujuvasti 12 tunnin yöunet.

Lukumaratonin säännöthän menevät näin:
1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.

2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 10.7. klo 18.00 -> lopetus 11.7. klo 18.00.) Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.

3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.

4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!

5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa.

6. Lukumaratonin hastagina somessa on #lukumaraton

Morren maailman lukumaraton alkaa 26.7. klo 13.00 ja päättyy 27.7. klo 13.00


Juuri nyt täällä Espoossa jyrisee loistava ukkonen, joten lukumaratonini alkaa jylhissä merkeissä. Ylläolevassa kuvassa näkyy kirjoja, joita ehkä aion lukea maratonin aikana. Pidätän oikeuden kuitenkin valita kirjani myös fiiliksen mukaan.
Kuvan kirjoista osa on arvostelukappaleita ja osa itse ostettuja. Kirjastokirjoja ei nyt ole, kun omassa hyllyssäkin riittää lukemista ennestään.
Muut esillä olevat tuotteet olen ostanut itse.

Päivitän tähän postaukseen silloin tällöin etenemistäni! Tiiviimmin päivittelen varmaankin Facebookissa Morren maailman -sivulla ja Twitterissä. Käytän säännöissäkin mainittua #lukumaraton hastagia.

Teen myös ihan pikalyhyet arviot lukemistani kirjoista, mutta ne saavat myös kunnon omat bloggauksensa tavalliseen tapaan lukumaratonin jälkeen. Ennen niitä on kuitenkin luvassa arvio Kaari Utrion Vaitelias perillinen -romaanista ja yksi keskeytetyn kirjan raportti.


Kuten kuvasta näkyy, suosin ohkaisia kirjoja ja välissä tulen lukemaan ns. kitalaenpuhdistusnovelleja. Kuvasta unohtui täppärini, mutta sähkökirjatkin ovat mukana. Siellä on pari potentiaalista kirjaa jo valmiiksi ladattuna...

Alustavana suunnitelmana on lukea 6 tuntia, nukkua 2 tuntia, lukea 6 tuntia, nukkua 2... jne. En tiedä toimiiko tämä vai käykö niin, että nukunkin 12 tuntia...
Välissä minun täytyy pitää ainakin yksi kokkaustauko ja ehkä tarpeen vaatiessa seurustella lapseni kanssa. Hän kyllä tietää maratonista ja lupasi itsekin lukea hetken aikaa ainakin. Ilmeisesti Magdalena Hain Kellopelikuningas alkaa käydä jännittäväksi...

Lukumaraton alkaa siis ihan kohta! Ukkonen jyrisee yhä...

Morren lukumaraton etenee:

klo 16.01: Ensimmäinen kirja, Lumikko ja yhdeksän muuta, puolivälissä. Kokkasin ja söin kanasalaattia. Olimme muksun kanssa tuhmia ja annoimme itsellemme luvan lukea ruokapöydässä.
Laura Lumikosta tulee mieleen häiriintyneellä tavalla J. K. Rowling. En tiedä miksi. Se tekee lukukokemuksesta kuitenkin astetta pelottavamman. Mikä Tylypahka todellisuudessa on? Olen kuitenkin vaikuttunut. Pelokas, mutta vaikuttunut.

klo 18.38: Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (322 sivua pokkarina) on nyt luettu. Neljä pistettä. Vaikuttava, pelottava, mutta loppu ei lunastanut kirjan upeita alun ja keskivaiheen tunnelmia, ja kävi suorastaan sekavaksi.
Seuraavaksi vuorossa kitalaenpuhdistusnovelli, suihku ja tirsat, että jaksaa yön lukea.

klo 21.50: Unien suhteen piti luovuttaa vajaan tunnin yrittämisen jälkeen. Piikkimattokaan ei auttanut! Kitalaenpuhdistusnovelli jäi välistä, kun himotti sitten tarttua seuraavaan kirjaan. Pentti Haanpään Jauhot (111 sivua) oli mukavan erilainen kirja edellisen jälkeen. Neljä pistettä sillekin jo siksi, että jumaloin Haanpään käyttämää kieltä!! Tarina oli vähän surullinen, vaikka huumoriakin löytyi. Tuli Ilmari Kiannon Punainen viiva mieleen.

klo 00.05: Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (130 sivua) tuli luettua. Kyllä ei ollut ensimmäisen väärtti, vaikka paikoin nauratti kovastikin. Kolome pistettä.
Sitä ennen luin Markus Harjun novellin Seitsemän sisaren sali (Pimeyden reunalla -novelliantologia), joka vähän hämmensi ja oli outo. Etäännytti kyllä tehokkaasti Haanpään tunnelmista.
Vähän vätystää, mutta josko lukisi taas novellin ja ottaisi sitten Vareksen kaveriksi... Kolmelta ajattelin painua unille ja klo 6 herätys.

klo 06.09: Herätty on ja kahvi on tippumassa. Yöllä luin Mixu Laurosen novellin Prinsessa Sibyllan korvakorut -novellin. Ihan hauska varastarina, jonka kerronnan painopiste oli tosin minusta vähän outo. Isoja juttuja sivuttiin tuosta noin vain, mutta eräseen lukko-ongelmaan tuhlattiin sanoja ihan tavattomasti ym.
Siitä sitten jatkoin Reijo Mäen Enkelit kanssasi -romaanin pariin Jussi Vareksen seuraan ja ehätin tarinan puoliväliin. Sitten klo 3 unille ja nyt taas jatkuu! Kahvi onkin jo valmista...

klo 07.57: Ja niin taas on palautettu rauha Turkuun ja paha on saanut palkkansa. Enkelit kanssasi (298 sivua) oli oikein viihdyttävä Vares. Ei mikään nerokas, mutta ajoi asiansa. Kolme ja puoli pistettä. Miinusta hiukan laiskotellen tehdystä lopusta.
Olo on harvinaisen virkeä ja energinen. Silmät eivät tunnu väsyneiltä ja ainakin tässä vaiheessa tuntuu siltä, että tätähän voisi jatkaa pidempäänkin!

klo 09.55: Vareksen jälkeen viihdytin itseäni taas novellilla. Vuorossa oli Kalervo Rauta-Kalske -nimen taakse kätkeytyvän kirjoittajan novelli Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara. Hilpeä tarina, mutta alaviitteet olivat kyllä päin honkia. Liekö taittomoka?
Siitä sitten jatkoin esikoiskirjailija Lucilla Linin pienoisromaanin pariin Kuolema on ikuista unta (98 sivua). Tarina oli harmikseni pettymys. Se olisi toiminut paremmin joko reilummin tiivistettynä novellina tai sitten laajempana romaanina. Kaksi ja puoli pistettä.
Lapsi seuraa projektiani kiinnostuneena, mutta kyllästymisen merkkejä on havaittavissa. "Siis kui sä jaksat?!" Hyvin.

klo 11.36: Novellivälipalana Venla Lintusen Järviveli. Ihana, satumainen tarina. Joskin stilisoinnissa huomauttamista.
Sen jälkeen Sarri Nirosen Tähdenpeitto (73 sivua), joka jätti hirmuisen haikean jälkimaun.
Aika juoksee ja on mennyt aivan hurjan nopeasti! Ottaisiko romaanin vielä vai menisikö novelleilla loppuun?

klo 13.00: Tähdenpeiton jälkeen luin vielä Tarja Sipiläisen novellin Arana Suelon kadonneet kylät. Varsin perinteinen ja viihdyttävä miekka & magia -tyylinen fantasiatarina. Hyvä muistutus siitä, että juuri tuollaista perinteist fantasiaa voi rakentaa lyhyeenkin tarinaan eikä aina monisatasivuisiin trilogioihin.
Novellin jälkeen aloitin Sari Peltoniemen nuortenromaania Kummat, joka jäi nyt 108 sivuun. Jatkan toki kirjan loppuun, mutta loppuja ei lasketa maratoniin.
Tuomas Salorannan toimittama novelliantologia Pimeyden reunalla jäi 128 sivuun. Ja senkin parissa jatkan tottakai.



Lopputunnelmia:
Lukumaraton oli hurjan hieno kokemus! Haluan ehdottomasti kokeilla tätä vielä uudestaan. Ehkä ensi kerralla otan jonkun tiiliskivimaratonin. Hyllyssä odottaa lukemattomana Karamazovin veljekset, noin 1200 sivua.
Nukkumissuunnitelmani eivät onnistuneet, mutta se ei haitannut suoritusta. Otin eilen vajaan tunnin tirsat ja yöllä nukuin kolme tuntia. Aktiiviseksi lukuajaksi voisi siis laskea noin 20 tuntia.
Tämä oli helpompaa kuin oletin. Voi olla, että pelaamistaustani helpotti asiaa. Olen silloin tällöin uppotunut tietokoneroolipeliin tai strategiapeliin vuorokaudeksi. Olo on nyt vähän samanlainen; tästä maailmasta vieraantunut ja hiukan sekava.
Loppuvaiheessa lukeminen vaati enemmän keskittymistä, vaikken koe itseäni varsinaisesti väsyneeksi, silmiäni ei särje tms.
Upea kokemus! Ihmettelen yhä kuinka aika kuluikin niin nopeaan. Olin pelännyt etukäteen katsovani turhan tiuhaan kelloa ja tuskailevani väsymystä. Hui hai! Vajosin aina täydellisesti uuteen tarinaan ja samalla tietynlaiseen flow-tilaan.
Suosittelen kokeilemaan!

Luetut kirjat:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Pentti Haanpää: Jauhot
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Reijo Mäki: Enkelit kanssasi
Lucilla Lin: Kuolema on ikuista unta
Sarri Nironen: Tähdenpeitto
Sari Peltoniemi: Kummat (jäi sivuun 108)

Novellit:
Markus Harju: Seitsemän sisaren sali
Mixu Laurosen: Prinsessa Sibyllan korvakorut
Kalervo Rauta-Kalske: Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara
Venla Lintunen: Järviveli
Tarja Sipiläinen: Arana Suelon kadonneet kylät
Kaikki novellit URS-antologiasta Pimeyden reunalla (toim. Tuomas Saloranta)

Sivumäärä yhteensä: 1268

Kiitän kaikkia kannustajia ja kommentoijia! Niin täällä kuin sosiaalisessa mediassakin. En ole niin vakuuttunut, että ilman teitä tämä olisi sujunut näin mukavasti :)

25. heinäkuuta 2013

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa (2005 / 2008)

The Brooklyn Follies
Suomennos: Erkki Jukarainen
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 363
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: lainattu appivanhemmilta

Muistatteko muinaisen So American -haasteleen? Hyvä, niin minäkin! En ole unohtanut sitä vaikka se onkin ollut hiljaisena ja tämäkin kirja roikkunut yöpöydälläni ainakin puoli vuotta. Onneksi appivanhempani eivät sakota.
Joka tapauksessa So American -haasteeseeni kuului lukea jotakin Paul Austerilta. Herran nimi on toki tuttu, mutta tämä oli ensimmäinen teos häneltä, mihin tulin tutustuneeksi, koska se sattui nököttämään anoppilan kirjahyllyssä juuri oikeaan aikaan.

Myönnän heti alkuun, että suhtauduin (ja suhtaudun vähän yhä) Paul Austeriin ennakkoluuloisesti, koska en juurikaan pitänyt hänen vaimonsa Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -teoksesta. On typerää suhtautua johonkuhun kirjailijaan hänen puolisonsa kautta, mutta en vain mahda sille mitään. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että he kirjoittavat hiukan samantyyppistä proosaa. Odotin, että tässä olisi vähän samanlaista snobailua ja elitismihenkeä kuin Kaikki mitä rakastin -romaanissa. Enkä ollut ihan väärässä – ainakaan omaan ärsytyskynnykseeni nähden.

Sattumuksia Brooklynissa kertoo Nathanista, entisestä henkivakutuusmyyjästä ja toipuvasta syöpäpotilaasta, ja Tomista, hänen sisarenpojastaan. He ovat molemmat päätyneet asumaan New Yorkin Brooklyniin ja sattumalta törmäävät divarissa vuosien jälkeen. Siitä seuraa monia muitakin sattumuksia, kuten se, että Tomin oven takana on yhtenä aamuna noin 9-vuotias tyttö, joka kieltäytyy puhumasta. Oman vinkeän lisänsä tuo Tomin työnantaja Harry, ristiriitainen homo, jolla on värikäs menneisyys.

Kokonaisuutena Sattumuksia Brooklynista toi mieleeni enemmän John Irvingin kirjat (ne kaikki kaksi, jotka olen lukenut) kuin Austerin vaimon. Tämä on vain sellainen kevyempi versio Irvingin kirjoissa olevista toilailuista ja sattumuksista, eikä ihan niin hervoton ja paikoin suorastaan absurdi. Joten jos Irvingin kirjoittamat sekoilut ovat vähän liikaa, niin kokeile tätä!

Mutta täytyy sanoa, että tässä oli vähän samanlaista älykkään romaanin pyrkimystä kuin Kaikki mitä rakastin -romaanissakin oli. Siinä snobailtiin vähän taiteesta, tässä kirjallisuudesta. Tomin kirjallisuusopinnot ja divarityöskentely antoivat siihen hyvät puitteet. Niinpä eniten puudutti kokonaisuuden kannalta tarpeettomat kirjallisuuspohdinnat. Äkkiseltään luulisi, että juuri siksi olisin nimenomaan rakastanut tätä kirjaa (tässä puhutaan jonkin verran Edgar Allan Poestakin!), mutta ei. Se vain ärsytti. Ehkä juuri siksi, että tuntui siltä että kirjailija on valinnut Tomin statuksen vain päästäkseen viljelemään näitä juttuja. Se ei siis tuntunut aidolta.

Ainakin yhden pisteen tämä tienasi loistavalla suomennoksellaan. Kiitos Erkki Jukaraiselle siis. En tiedä onko Nathanin käyttämä kieli alunperin niin värikästä kuin se on, mutta Jukarainen on kyllä onnistunut loihtimaan Nathanin aivan loistavaksi kertojaksi. Kikattelin ääneen esimerkiksi "ehtooelämän paneskeluille" ja "kyrpiäiselle" (ehkä se kertoo myös sivistymättömästä huumorintajustakin?). Hauskat sanat!

Sattumuksia Brooklynissa oli ihan hauska, paikoin turhan hidastempoinen ja snobaileva, hienoisesti liian imelä loppua kohden (varsinkin kaksi viimeistä kappaletta vaikuttivat todella halvoilta äitelyys-happy-end -kikkailulta) ja loistavasti suomennettu. Kokonaisuus ylsi OK-tasolle.

Sattumuksia Brooklynissa on luettu myös: Maailman ääreen, Lukemisen ilo ja Jäljen ääni -blogeissa.

24. heinäkuuta 2013

Alice Hoffman: Punainen puutarha (2011 / 2012)

The Red Garden
Suomennos: Raimo Salminen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 211
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Alice Hoffman on minulle tuttu nimi ennen kaikkea teoksesta Noitasisaret ja siitä tehdystä elokuvasta Practical Magic. Elokuva on yksi lemppareitani!

Siispä varsin innoissani tartuin Punainen puutarha -teokseen, joka (minulle hiukan yllättäen) koostuu novelleista. Novellit liittyvät yhteen amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, Blackwelliin, ja sen asukkaisiin, ja siellä olevaan hiukan mystiseen punaista multaa sisältävään puutarhaan. Tarinat ovat kronologisessa järjestyksessä alkaen aina kaupungin perustamisesta 1700-luvulla ja päättyen jonnekin 2000-luvun tienoille.

Novellien keskiössä on aina joku henkilö, jolla on jonkinlainen ihmissuhdeongelma. Outo punainen puutarha liittyy aina asiaan enemmän tai vähemmän. Outoa puutarhassa on se, että sen punainen multa (jota ei muualla kaupungissa ole) saa kaikki kasvit myös kasvamaan punertavina – sellaisetkin, jotka eivät normaalisti ole punaisia. Taustalla on tietysti verisymboliikkaa.

Novellit olivat keskimäärin ihan ok. Laimea arvio, mutta ei niissä ollut mitään erityisen hyvää muttei erityisen huonoakaan. Kustantaja kuvaa teosta väkeväksi, mutta en kyllä sitä onnistunut tavoittamaan. Ihan tavallista ihmissuhdediipadaapaa tämä oli aivan aavistuksella kummallisuudella tai magialla höystettynä. Parissa tarinassa oli aave ja tietysti se mystinen puutarha.

Hoffmanin teksti on sujuvaa, konstailematonta – ehkä vähän persoonatontakin. Tarinat saisivat ehkä hiukan enemmän ytyä, jos kieleen olisi panostettu jollakin tavalla. Tosin en tiedä olisiko niin ollut alkuperäiskielisessä teoksessa.

Avausnovelli, Karhun talo, jäi erityisenä mieleen. Kaupungin perustaja, Hallie, oli tiukka ja sinnikäs täti, jonka sisua seurasi mielellään. Toinen erityisesti mieleen painunut tarina oli Blackwellin hirviö. Se oli klassinen tarina metsässä asuvasta erakosta, joka rakastui kaupungissa asuvaan tyttöön. Klassisuudestaan ja yllätyksettömyydestään huolimatta tarina oli viihdyttävä.

Punainen puutarha on oivallista kesälukemistoa ja sopii nautittavaksi juuri novellinmittaisina annoksina. Ei suurta maailmankirjallisuutta, mutta ei ajanhukkaakaan.

Punainen puutarha on luettu myös näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Lumiomena, Nenä kirjassa ja Luettua.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

22. heinäkuuta 2013

Ritva Toivola: Tuomas Karhumieli (2009)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 260
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Kotimaisen fantasiakirjan tutkimusretkellä taas. Kirjastosta tarttui tällainen, ihan tyystin tuntematon opus matkaan. Symppaan karhuja monestakin syystä, ehkä eniten siksi, että tyttönimeni on Karhu.

Tuomas Karhumieli kertoo nuoresta, rippikouluikää lähestyvästä Tuomaksesta, joka pääsee erääseen kievariin töihin. Kievarista löytyy mystinen karhunnahka eikä kukaan oikein tiedä miten se sinne on päätynyt tai kenen se on. Kievarissa Tuomaksen ystävänä on isäntäparin tytär Anni, omalaatuinen nuori neito. Kun kyytimieheksi palkataan vahvaakin vahvempi Juko, käy Tuomaksen elo vähän inhaksi. Ja onko Suo-Saara oikeasti noita?
Tarina sijoittuu Suomeen, 1800-luvun puolivälin tienoille, jolloin rautatiet tekivät tuloaan. Sitä Tuomaskin hiukan murehtii.

Luin tämän yhden päivän aikana. Sade ropisi ikkunaan ja olin käpertyneenä mukavasti nojatuoliin. Tuomas Karhumieli siivitti minut myös lukijuustunnelmaltaan niihin kouluaikojen kesälomiin, jolloin sadepäivät kulutettiin sisällä lukemassa – toiseen maailmaan täysin uppoutuen. Tunnelma oli aivan ihana!

Toivola kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Kieli on nuortenkirjoille tyypillisesti päälausevoittoista ja yksinkertaista. Erityisen paljon minua ihastutti Toivolan tapa taivuttaa Tuomaksen nimi vanhahtavaan tyyliin; Tuomaan, Tuomaalle jne. Se oli oivallinen tehokeino aikalaisuutta korostamaan.
Tähän on kyllä kerrottava pikkuanekdootti. Pikkuveljeni nimi on Tuomas ja kun opin kirjoittamaan, niin ylpeänä kirjoitin johonkin korttiin tai piirustukseen että "Tuomaslle". Isosiskoni sitten korjasi, että se kirjoitetaan "Tuomakselle".  Olin kovasti näreissäni. Eikö sisko ollut koulussa tarkkana? Ensin tulee nimi ja sitten -lle -pääte; Hannalle, Outille, Lauralle ja tietysti myös Tuomaslle. Ei siihen mitään k:ta tule kun ei Tuomaksen nimessä ole k:ta, mokoma pölvästi! Tästä kehkeytyi pienoinen kiistakin, mutta myöhemmin minun oli annettava periksi vaikkei siinä mitään järkeä tuntunut olevan. Onneksi sen sai pitkään kierrettyä ja kirjoitettua vain "Tumppille" (vaikka jostakin p:stä siinäkin jupistiin). Hähhää!
Se siitä. Asiaan taas.

Tuomas Karhumieli suorastaan vilisi myös jännittäviä sivuhenkilöitä. Suo-Saara ja Räpylä-Nieminen olivat suosikkejani. Pidin kovasti myös Annista, tytöstä, joka kapinoi aikaistaan naismuottia vastaan. Anni haluaa matkustaa ja nähdä maailmaa. Hän ei voi ymmärtää Tuomasta, joka haluaisi olla vain kievarin kyytimies ja hoitaa hevosia.

Fantastisia elementtejä tuli mukaan, paitsi karhunnahan kautta, myös haltiauskon myötä. Ihana juttu! Toivola hyödyntää muutenkin paljon kansanperinnettä ja siinä suhteessa Tuomas Karhumieli on suorastaan sivistävä nuortenkirja. Pääsääntöisesti tämä on kuitenkin realistinen tarina, joten ihan perusfantasiaksi en tätä laskisi vaan oikeastaan reaalifantasiaksi (täytyy ottaa taas se tunniste käyttöön). Mutta genrejaottelu ei tietenkään aina ole niin yksinkertaista ja suoraviivaista.

Tuomas Karhumieli on mukava, hyvänfiiliksen nuortenkirja. Mitään moitittavaa en löydä, mutta en itse ollut ihan täysin tämän kohderyhmää ehkä juuri ikäni vuoksi. Mitään tarkkoja ikäsuosituksia en kuitenkaan osaa sanoa. Aika pienikin voisi lukea tätä turvallisin mielin, mutta jaksaako kiinnostua jutuista, on asia sitten erikseen. Mutta ainakin esimerkiksi omalle 9-vuotiaalleni tätä voisin tarjota (ja tarjosinkin, mutta ainakaan juuri nyt ei hän tarttunut täkyyn).

21. heinäkuuta 2013

Andrzej Sapkowski: Haltiain verta (1994 / 2012)

Krew elfów
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 358
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Noituri-sarja on tänä kesänä päässyt jo neljänteen osaansa, mutta vasta nyt ehdin tarttua tähän kolmanteen; Haltiain verta.

Edellisessä osassa, Kohtalon miekassa, Geralt on pelastanut sodan jaloista Ciri-tytön, joka on hänen Kohtalonsa. Hän vie Cirin turvaan Kaer Morheniin, maailman turvallisimpaan paikkaan. Paikkaan, jossa noiturit saavat koulutuksensa.
Paikalle saapuu kuitenkin Triss Merigold, velhotar, jolla on omat mielipiteensä Cirin koulutuksesta – ja Geraltista.
Takakansitekstissä puhuttiin Yenneferin ja Cirin suhteesta, mutta se tulee vasta ihan kirjan lopussa. Koskakohan opin jättämään väliin nämä harhaanjohtavat takakansitekstit?

Sapkowski vaan osaa. Nautin tarinasta erittäin paljon. Pelkäsin sitä, että Ciri olisi taas yksi niitä fantasiatarinoissa liian monesti nähtyjä tuittupäisiä prinsessoja, mutta ei. Cirissä on jotakin ihan erilaista ja silti niin tavallista. Saamaansa noiturikoulutusta lukuunottamatta Ciri vaikuttaa varsin tavalliselta 12-vuotiaalta tytöltä. Ciri onkin enemmän Haltiain veren päähenkilö kuin Geralt.

Pieni suvantovaihe iski kirjan puolivälin tienoilla ja siitä vähän pisterokotusta. Samoin siitä, että Noituri-sarjan yksi suosikkihahmoistani, Valvatti, oli niin pienessä roolissa. Mutta puolivälissä Sapkowski keskittyy erään matkan aikana vähän liian pitkästi jaarittelemaan politiikkaa ja pelättyjen scoia'taelien hyökkäystä (ja sen syitä).

Aiemmat Noituri-sarjan osat etenivät enemmän novellityyppisen rakenteen avulla, mutta Haltiain verta oli rakentunut perinteisemmän romaanin tavoin muutamaan pitkään lukuun. Se toimi minusta erittäin hyvin ja silti antoi Sapkowskille mahdollisuuden kertoa myös aiemmin tapahtuneista asioista. Se tulikin tarpeen, sillä olin unohtanut aika paljon Nilfgaardin sodasta ja olinkin aluksi hiukkasen pihalla. Mitään varsinaista "muistatteko mitä edellisessä osassa tapahtui" -kertausjaksoa ei ollut (onneksi, inhoan sellaista rautalankaa), vaan kertaus tapahtui ikään kuin huomaamatta pikkuhiljaa.

Suomennosta ei voi taas muuta kuin kiitellä. Kärkkäinen kirjoittaa hyvin sujuvaa kieltä ja onnistuu myös välittämään eri puhujien sävyt hienosti. Kirjan kansilieve kertookin, että Kärkkäiselle on myönnetty työstään Puolan ansiomerkkiritarikunnan ritarimerkki. Enpä yhtään ihmettele.

Toivon saavani käsiini mahdollisimman pian seuraavan osan, Halveksunnan ajan. Sen verran mielenkiintoiseen kohtaan tämä jäi. On kiinnostavaa nähdä millaiseksi Geraltin, Cirin ja Yenneferin suhde kehittyy. Sapkowskiltakin kun voi odottaa sen suhteen mitä vain.

Haltiain verta muissa kirjablogeissa: Taikakirjaimet, Kirjamielellä, Puolisilmä ja Booking it some more

Noituri-sarja:
Viimeinen toivomus
Kohtalon miekka
Haltiain verta
Halveksunnan aika

19. heinäkuuta 2013

Irma Hirsjärvi: Faniuden siirtymiä – suomalaisen science fiction -fandomin verkostot (2009)

Kustantamo: Nykykulttuurin tutkimuskeskus / Jyväskylän yliopisto
Sivumäärä: 361
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: ilmaiskappale (työväline)

Irma Hirsjärvi on minulle tuttu ja jo suorastaan ystävä Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n toiminnan kautta. Muistan kuitenkin jo gradua aloittaessani törmänneeni tähän teokseen ja ilolla otin sen vastaan kun sitä minulle tarjottiin. Tämä kun on tarpeen myös erästä toista projektiani varten, jota raotan lisää syksymällä...

Faniuden siirtymiä on siis Hirsjärven väitöskirjatutkimus suomalaisesta science fiction -fandomista, faniverkostosta, ja sen syntymisestä. Se raottaa samalla myös koko sf-kulttuurin (painottuen hienoisesti kirjallisuuteen) rantautumisesta Suomeen.

Teos on hurjan mielenkiintoinen! Joskin ymmärrän sen, että jos sf-kulttuuri ei kiinnosta, niin sitten tällä ei ole paljoakaan annettavaa. Hirsjärvi käsittelee jonkun verran fanitutkimusta yleisemminkin, mutta jos on kiinnostunut vain siitä, niin parempiakin opuksia löytyy. Hauskinta tätä on lukea fandomiin kuuluvana – tai oikeastaan vasta lähiaikoina sen löytäneenä – ihmisenä.

Fandomia ja faniutta Hirsjärvi käsittelee monesta näkökulmasta. Löytyy historiaa, sukupuolta, paikallisuutta, pohdintaa kulttisuhteista, erilaisien makujen pohdintaa, sukupolvieroja... Eniten ihailin sitä, kuinka hyvin Hirsjärvi toi esiin oman asemansa ja suhteensa fandomiin, ja kuinka hän silti pystyy tekemään asiallista tutkimusta. Se kaikki oli hyvin avointa, niin kuin pitääkin.

Faniuden siirtymiä sisälsi monta kiinnostavaa anekdoottiakin kautta historian. Kiinnostavin ja jännittävin oli nk. Tiptree-tapaus:
Pitkään jatkunut kiista siitä, onko "nainen" kykenevä kirjoittamaan tieteiskirjallisuutta, kulminoitui arvostettuun tieteiskirjailijaan, James Tiptree Jr:ään – tai oikeastaan hänen teksteihinsä. Hänen ensimmäinen novellinsa julkaistiin vuonna 1968, vuonna 1973 ilmestyi hänen novellikokoelmansa Ten Thousand Lightyears from Home ja vuonna 1978 ensimmäinen romaani Up the Walls of the World (suom. nimellä Hävittäjä 1989). Hän oli yksi niistä kiitetyistä ja palkituista kirjailijoista, joiden erinomaisia tarinoita pidettiin tuohon aikaan esimerkkinä todellisista tieteistarinoista, sellaisista, joita naiset eivät yksinkertaisesti osaisi kirjoittaa. Vuonna 1977, samana vuonna jolloin Tiptree oli voittanut arvostetun Nebula-palkinnon teoksellaan Screwfly Solution, paljastui että kyseinen kirjailija olikin nimimerkin taakse kätkeytynyt kuvataiteilijan statuksen ja armeijauran omaava nainen, Alice Bradley Sheldon.
(s. 206)
Hähhää!! Kyseinen anekdootti liittyi siis siihen, miten sukupuoli vaikuttaa suomalaisessa sf-fandomissa. Hirsjärven haastattelemat henkilöt eivät olleet oikein kiinnittäneet asiaan huomiota ja vasta haastatteluja purkaessaan Hirsjärvi kertoo havahtuneensa siihen, ettei ollut tullut kysyneeksi koko asiaa. Mistä se kertoo?
Aiheesta oli juttua Finnconissakin ja harmikseni minun piti rientää muihin tehtäviin kesken paneelikeskustelun. Sen verran on kuitenkin omalta kohdalta sanottava, etten ole kokenut minkäänlaista syrjintää suomalaisessa fandomissa mistään syystä. Naisten asemasta on ollut kiivastakin keskustelua 1980-1990 -lukujen taitteessa, mutta sen jälkeen aseman on koettu olevan varsin tasa-arvoinen.
Omakohtaisena kokemuksena on vielä sanottava sekin, että olo näissä piireissä pyöriessä on poikkeuksellisen sukupuoleton. Hyvällä tavalla siis. Sukupuolta ei tarvitse peittää tai korostaa. Se vain ei kiinnosta ketään. Ajatukseni ja tekstini ovat ne seikat, jotka kiinnostavat ja joilla on merkitystä. Näin olen kokenut.

Huomaan, että olen viime aikoina lukenut vähemmän tutkimuskirjallisuutta. Tai sitten aivoni olivat vain kesälomalla. Teksti tuntui paikoin raskaalta lukuisine vittaussulkuineen ja vuosilukuineen. Sellaisiahan näiden tietysti kuuluu ollakin. Tämä ei ole sieltä populaarimmasta päästä.

Lähes 40 sivuinen lähdeluettelo oli varsinainen aarrearkku, jonka äärelle tulen palaamaan vielä varmasti usein. Alustavasti näyttää siltä, että minun on hamstrattava ja lainattava Portti-lehtiä...

Suosittelen tätä siis kaikille scifin ystäville. Etenkin niille, jotka miettivät vielä sitä, uskaltaako vaikkapa Finnconiin lähteä. En tiedä olenko jäävi sanomaan, mutta suomalainen sf-fandom on jotakin aivan poikkeuksellisen hienoa. Yhteisöllisyys on vahvaa, muttei sitovaa tai tukahduttavaa. Sinne saa tulla sellaisena kuin on.

17. heinäkuuta 2013

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (2013)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 280 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Annukka Salaman Faunoidi-sarja on ehättänyt jo toiseen osaansa. Käärmeenlumooja lähti kohdallani syvältä puolustusasemista, mutta Piraijakuiskaajan kohdalla olikin jo toisin. Eikä minun tarvinnut siltikään pettyä.
Ja jälleen sarjavaroitus; jos et ole lukenut edellistä osaa, niin ei muuta kuin kirjan kimppuun ja vasta sitten tätä bloggausta lukemaan.

Tarina jatkuu noin suurinpiirtein siitä mihin Käärmeenlumooja jäi. Unna sai selville, että hänet on adoptoitu. Siispä nyt on selvitettävä ketkä Unnan oikeat vanhemmat ovat – eli miksi hän on todennäköisesti maailman ainoa faunoidinaaras.
Sitä varten on lähdettävä ihan Kaliforniaan asti ja miksikäs ei, kun kerran Joonen bändikuviotkin vetävät siihen suuntaan.
Samalla reissulla törmätään Nemoon ja Edeniin, surffaaviin sisaruksiin, jotka aiheuttavat ihan oman hulinansa tutussa faunoidijengissä.

Annukka Salaman selviä vahvuuksia ovat huumori, rento ja luonteva dialogi, ja hyvät henkilöhahmot. Tällä yhdistelmällähän päästään jo himputin pitkälle ja Piraijakuiskaajaa olikin ilo lukea. Kyllä tuli nauraa rätkätettyä muutaman kerran ja ihailen kovasti sitä, kuinka hyvin Salama hyödyntää hahmojensa voimaeläimiä myös huumoritasolla. Ei pitäisi olla yllätys, että Joone osaa keittää parhaan aamupuuron!
Huumori on kuitenkin kaksiteräinen miekka, mutta Salaman tasapaino on kuin oravan – se ei petä. Faunoidi-sarja ei ole vitsikirjojen kokoelma. Tämä ei ole parodiaa eikä hommaa vedetä ihan läskiksi. Allekirjoittanut tarvitsi lopussa nenäliinoja myös surunkyyneleitä varten...

Muutama epäloogisuus jäi kuitenkin häiritsemään sen verran, että ihan täyteen viiteen pisteeseen ei Piraijakuiskaaja yltänyt. Saatan olla toki hätäinen ja selvyyttä tulee seuraavissa osissa, mutta tässä vaiheessa ainakin ne vain tosiaan ovat häiritseviä. Lisäksi saatan ottaa joitakin juttuja turhan vakavasti. Puoliskonikin joskus irvailee, että ajattelen lukiessani liikaa.
Unna on siis adoptoitu ja hänen voimaeläimensä on orava. Tuntuukin siis vähän turhan erikoiselta sattumalta, että adoptoivan perheen (muut jäsenet taviksia) sukunimi on Oravainen.
Rufuksen voimaeläin on lohikäärme. Hänen ainoa heikkoutensa on kylmyydelle altistuminen. Hän on ainoa lajiaan, joten suvunjatkamisen kannalta lienee erityisen tärkeää pysyä hengissä. Miksi ihmeessä kylmyyden hengenvaaralliseksi kokeva lohikäärme asettuu asumaan Suomeen?
Oudolta tuntui myös se, että lukiolainen erotetaan koulusta kahdeksi viikoksi opettajan kanssa käydyn suukovun vuoksi. Ja Unnan vanhemmat reagoivat tähän: "Ehkä on ihan hyvä, että menet sinne Yhdysvaltoihin hetkeksi. Me tarvitaan isän kanssa tauko näiltä sun tempauksiltasi." Että mitä?
Jutut ovat toki pieniä yksityiskohtia, mutta joskus sellaiset jäävät kaivelemaan suhteettoman paljon.

Erityiskiitosta haluan antaa siitä, että faunoidieläinten kirjo on jo nyt aika monenkirjava. Lohikäärme on oikeastaan ainoa perinteinen sankari-/fantasiatarinoiden eläin, mutta muuten mikä hyvänsä eläin saattaa tulla vastaan. Eräs henkilö Piraijakuiskaajassa on osteri! Siis ihan oikeasti. Osteri!! Joten jatkossakin on syytä varautua ihan mihin vain...

Piraijakuiskaajan sympatiapisteet veti kotiin tällä kertaa Ronni, jonka hahmo avautui enemmän. Joone oli edelleen yhtä ihana ja Vikke yhtä rasittava. Saakohan Salama ikinä kesytettyä sitä orhia? Kieltämättä Viken pöljäilyt naurattivat kaikkein eniten. Ehkä minulla on kyseenalainen huumorintaju.
Rufuksesta on kehkeytymässä ylisuojeleva macho. Sopii lajityyppiin (tarkoitan sekä kirjagenreä että Rufuksen voimaeläintä), mutta uhkasi käydä rasittavaksi. Unna seivaa onneksi tilanteen hyvin. Edenistä ja Nemosta toivottavasti kuullaan vielä lisää.

Noiden jupisemieni epäloogisuuksien vuoksi Piraijakuiskaajan pistesaalis uhkasi jäädä ensin kolmeen, mutta loppuratkaisu oli niin hieno, että neljä paukahti kuitenkin. Ensinnäkin Unnan taustat olivat odottamattomat ja suorastaan nerokkaat. Pidin ideasta aivan valtavasti.
Ja se tunnepuoli! Sydän oli särkyä ja kehoitan tosiaan vähänkin herkistymiseen taipuvaisia varustautumaan nenäliinoin.
Salama jätti tähän melkoisen lopun, joten seuraavan osan odottaminen käy hyvin, hyvin pitkäksi. Ihanan kamalaa!

Piraijakuiskaajan on lukenut myös Kujerruksia-blogin Linnea.

Faunoidi-sarja:
Käärmeenlumooja
Piraijakuiskaaja

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

16. heinäkuuta 2013

Tuomas Saloranta (toim.): Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita (2012)

Kustantamo: Stk ry
Sivumäärä: 311
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita sisältää seuraavat novellit:
Jussi Katajala: Clothanin silmä
Petri Laine: Kaikkien aikojen Grand Prix
Seppo Kallio: Crematorium
Erik Vermeulen (toim.): Reikä Saturnuksen renkaissa
Tuomas Saloranta: Palkkasoturin arkipäivää
Markus Koskimies: Sfinksin nenä
Samuli Antila: Kyytiläiset
Jaakko Ensio: Mikko Jarmo ja Phoboksen siirtokunnan tapaus
Tero Niemi & Anne Salminen: Kirjallinen liite kannevakuuskorvausanomukseen
Markus Harju: Tiamatin värit

Tällä kertaa päätin haastaa itseni ja siirtyä poispäin omalta mukavuusalueeltani. Olen pääsääntöisesti kokenut, ettei scifi, elikkäs tieteiskirjallisuus, ole minun juttuni. Sittemmin olen joutunut hiukan taipumaan ja huomaamaan, että sitäkin on monenlaista ja joihinkin scifin alalajeihin olen suorastaan ihastunut; steampunk lienee siitä hyvä esimerkki. Kuitenkin vierastan edelleen ns. kovaa scifiä. Sitä missä on paljon vaikeita tieteellisiä ja teknisiä hölinöitä, avaruusaluksia ja sen sellaista. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien yhdistyksen julkaisema Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita edustaa juuri sellaista scifiä. Ostin sen miehelleni joululahjaksi ja hän arveli, että saattaisin selvitä hengissä tämän lukemisesta.

Tiamatin värit ei ollut huono, en tehnyt kuolemaa enkä saanut edes traumoja. Osasta novelleista pidin ja osa meni niin sanotusti yli hilseen. Antamani pistemäärä nojaa siis hyvin vahvasti juuri minun kokemukseeni lukijana enkä pyri esittämään mitään yleispätevää arvosanaa tästä antologiana tai scifigenren edustajana. Tämä on syytä muistaa aina näiden pisteytyksieni kohdalla.

Kiusallisin novelli oli Tero Niemen ja Anne Salmisen 'Kirjallinen liite kannevakuuskorvausanomukseen'. Vaikutuin siitä, sillä se oli kerrontateknisesti haastava ja siitä oli vahvasti aistittavissa sen tasokkuus tarinana. En yhtään ihmettele, että se sai kolmossijan tämän vuoden Atorox-äänestyksessä.
Harmikseni en tajunnutkaan siitä sitten oikeastaan mitään muuta. Tarina kertoi epäonnistuneesta kuljetuskeikasta ja samalla hiukan jonkinlaisen ihmisen ja jonkinlaisen tietokoneen/tietokonetietoisuuden suhteesta. Juttu oli minun makuuni niin teknistä, että tipahdin aina ajoittain kärryiltä ihan totaalisesti.

Luottoni Jussi Katajalaan ei pettänyt tälläkään kertaa. 'Clothanin silmä' oli vinkeä tarina tietyn planeetan maankaltaistamisesta (opinpahan muuten uuden termin!) kolmen eri rodun näkökulmasta ja niiden kohtaamisista. Pidin siitä, ettei ihmiset olleet yksiselitteisiä pahiksia. Ei sellaisia tuntunut tarinassa olevan ylipäätään ja koin sen varsin virkistäväksi.

Seppo Kallion 'Crematorium' nousi hienoiseksi suosikikseni tässä. Tarinassa oli varsin perinteinen vastakkainasettelu uskonnon ja tieteen välillä (pidän sellaisista), mutta selkeää "Minä voitin, te olitte väärässä" -ratkaisua Kallio ei sorru tarinassaan tarjoilemaan.

Tuomas Salorannan 'Palkkasoturin arkipäivää' on juuri niin vakavamielinen ja tosikkomainen kuin Salorannalta sopii odottaakin – eli ei sinne päinkään. Hurtti huumoripläjäys oli erittäin piristävä piikki antologian puolivälissä.

Loput menivät minulta tavallaan ohi. En osaa pitää niitä huonoina, mutta ne eivät olleet juurikaan minun makuuni. Esimerkiksi Erik Vermeulen -nimen takana oleva novelli koostui fiktiivisistä päiväkirjamerkinnöistä, uutisista ja mielipidekirjoituksista. Minusta se ei toiminut 40-sivuisessa novellimitassa lainkaan, vaan puudutti jo puolivälissä raskaasti. Markus Harjun 'Tiamatin värit' oli kaunis, mutta jäi etäiseksi. Petri Laineen 'Kaikkien aikojen Grand Prix' oli ihan viihdyttävä rakettikilpailujuttu, muttei jättänyt mitään lähtemätöntä muistijälkeä. Ja niin edelleen...

Joka tapauksessa Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita on oivallinen ensiaskel sinne kovan scifin kamaralle. Mitäköhän romaanimittaista juttua sitä uskaltaisi kokeilla?

15. heinäkuuta 2013

Pekka Matilainen: Kupoli (2013)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 299
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tutkimusmatkani historiallisten dekkarien parissa jatkuu ja Kupoli oli ihan mukava tuttavuus. Kyseessä on Pekka Matilaisen (ei tietääkseni sukua) esikoisteos, jota on muistaakseni jossakin jo ehditty vertaamaan Da Vinci -koodiin.

Seikkailu sijoittuu 1400-luvun Firenzeen, Italiaan. Pimeältä kujalta löydetään ruumis. Kaveri oli ylhäisen suvun nuori mies, rahakukkaro on tallessa, mutta mystinen käsikirjoitus on kadonnut. Syytetyksi joutuu hieman kyseenalaisessa maineessa oleva pappi ja silminnäkijöitäkin löytyy. Pappi vannoo syyttömyyttään, mutta paavin lupaamaa asianajajaakaan ei kuulu eikä näy.
Paikalle sattuu onneksi papin vanha ystävä, Antonio Loschi, mutta hänkään ei taida olla kavereista luotetuin Firenzessä. Mukanaan Antoniolla on sattumalta mukaan päätynyt kaima, Pikku-Toni, joka tarinaa kertoo.

Kupoli seikkailee jo mainitun Da Vinci -koodin, Ruusun nimen ja Sherlock Holmes -tarinoiden jalanjäljissä. Historiallinen tunnelma ja tietämys, nokkelat ratkomiset ja kadonneet käsikirjoitukset virittivät em. mestareiden taajuudelle ja viihdyttävä tarinahan tämä oli. Eli jos pidät tuosta kolmikosta, niin viihdyt varmasti Kupolin parissa myös.

Hienoinen esikoisuusmaisuus tästä kuitenkin näkyi. Tarinan kupoli jäi varsin löyhäksi kehykseksi. Olisin toivonut sille hiukan selvempää ja isompaa roolia – ottaen huomioon, että se on nostettu ihan teoksen nimeksi asti.
Pikku-Tonia kehutaan kirjassa tarkkasilmäiseksi kaveriksi ja sitä hän totisesti on! Hän kuvailee tapaamiaan ihmisiä niin tarkasti (lihaksien ja nenien muodot, silmien värit, eleet, liikkeet...), että välillä se tuntui hiukan epäuskottavalta. En oikein aina nähnyt pointtiakaan henkilöiden tarkoille ulkomuotokuvauksille, sillä niitä oli paljon, niihin ei palattu ikinä myöhemmin ja ne eivät tuntuneet merkittäviltä. Minulla ei esimerkiksi ole enää aavistustakaan minkä näköinen toinen päähenkilö, Antonio Loschi, mahtoikaan olla.

Antonio Loschi jätti sellaisen vaikutelman, että häneen palataan vielä. Jotain salaisuuksia sillä kaverilla on ja Matilainen onnistui luomaan hänestä sellaisen, että kiinnostukseni kyllä heräsi. Ovelasti kaikkea ei paljastettu, Loschin menneisyyttä raotettiin vain hieman. Minulle jäi vaikutelma, ettei hän ole ehkä niitä kaikkein perinteisimpiä dekkarisankareita, mutta toisaalta minun lajiperehtyneisyyteni on auttamattomasti vajavainen.

Kaiken kaikkiaan Kupoli ei ottanut kupoliin (olinpas sukkela!), vaan viihdyin tarinan parissa hienosti. Ei erityisen säväyttävä tai maata mullistava teos, mutta iloinen yllätys.

9. heinäkuuta 2013

Timo Sandberg: Mustamäki (2013)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 295
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Historialliset dekkarit ovat sitä harvaa dekkarisorttia, joka saattaa herättää kiinnostukseni. Näin kävi myös Timo Sandbergin Mustamäen kohdalla, joka sijoittuu 1920-luvulle. Edetään kansalaissodan jälkeisiä vuosia ja kieltolain aikaa. Poliisin aika kuluu viinatrokareita jahdatessa ja uskottavuutta havitellessa. Kaikki eivät luota poliisin puolueettomuuteen – syystäkin.

Mustamäki on ymmärtääkseni uuden sarjan avaus ja samalla Sandbergin ensimmäinen dekkarialuevaltaus. Tässä tutustutaan etsivän hommia tekevään Kekkiin, joka selvittelee paria murhaa. Kollegat haluavat leimata jutun pirtutrokarien keskinäiseksi välienselvittelyksi, mutta Kekki aavistaa muuta. Vaikuttaa siltä, ettei kansalaissota ole kaikkien kohdalta ohi. Ja jollakin tapaa syntisen houkutteleva Vera liittyy asiaan.

En tykännyt. Ja jotta voin perustella mielipidettäni paremmin, joudun avaamaan juonta hiukan tarkemmin. Joten jos et ole lukenut ja haluat olla jännityksessä, niin kipin kapin kirjan pariin ja sitten vasta tätä postausta lukemaan.

Eletään tosiaan kansalaissodan jälkeistä aikaa. Ajankohta on ihan kiinnostava, mutta olisi ollut paljon kivempi lukea tätä, jos asettelua ei olisi tehty niin yksisilmäisen mustavalkoiseksi: punaiset hyviksiä ja valkoiset pahiksia. Kertoja on kuitenkin kaikkitietävä, joten siihenkään on vähän huono vedota. Asetelma olisi ollut ymmärrettävämpi, jos kyseessä olisi ollut jonkun minä-kerrontaa. Nyt tämä jäi kovin yksipuoliseksi ja pinnalliseksi tältä osin.

Kiitosta on kyllä annettava sinänsä asiallisesta ja uskottavasta ajankuvasta yksityiskohtineen noin muuten. Ja plussaa tulee myös persoonallisesta miljöövalinnasta. En muista lukeneeni kovinkaan montaa Lahteen sijoittuvaa tarinaa. Ihan virkistävää vaihtelua muiden isompien kaupunkien joukkoon.

Otso Kekistä en onnistunut pitämään myöskään. Henkilöhahmona hän jäi motiiveiltaan hiukan epäuskottavaksi. Hän nimittäin rakastuu prostituoidun hommia tekevään venäläiseen Veraan, koska tämä on niin nätti. Kekki jopa hiukan suunnittelee tulevaisuutta Veran kanssa eikä näe tätä vain pelkkänä ihastuksena. Suloista, mutta kun oikein muuta syytä ei anneta kuin Veran ulkonäkö, jää se vähän hataraksi. Minun on hankala uskoa, että tuona aikana poliisi voisi rakastua venäläisprostituoituun vain tämän ulkonäön vuoksi niin kovasti, että suunnittelee ihan tulevaisuutta tämän kanssa. Ja kaikki tämä muutamassa päivässä! Rakkaus toki ylittää kaikenlaisia rajoja, mutta odottaisin vähän syvempiä motiiveja.

Otso Kekkiä myös syytetään eräässä kohtauksessa pikkutytön hiplailusta. Syyttäjänä on tytön äiti, mutta aika äkkiä hän myös luopuu syytöksistään. Koko pedofiliaviittaus tuntui vähän turhan raflaavalta ja keinotekoiselta kikkailulta. Tässä syytöskeskustelu:
-Minun pitänyt puhua sinun kanssasi, mutta nyt ei taida olla oikea aika.
Kekki katsoi Hildan poikkeuksellisen kireää ilmettä.
-Sano nyt jos joku asia mieltäsi kalvaa.
-Minä olen huolissani myös tytöstä, Eliisasta.
-Mitä siitä?
-Mitä ihmettä sinä olet puuhaillut sen kanssa? Hilda kivahti, astui aivan Kekin eteen ja katseli tätä ylöspäin silmiin.
Kekki perääntyi hiukan.
-Olen vain kysellyt siitä ruumiista, minkä tyttö löysi, ja sitten tupakkarasiasta.
-Tarkoitin että mitä siveetöntä olet tehnyt sen kanssa?
-En taatusti mitään.
-Se on sanonut jotain sellaista pihan ämmille. Ja minulle se sanoi, että halusit koskettaa sen jalkoväliä.
-Nyt tyttö on kyllä puhunut omiaan.
-Ämmät sanoivat, että se tuli silloin täältä, puhui oudoista leikeistä ja kulki omituisesti.
-Minu luona ei mitään sellaista, Vera puuttui asiaan. -Minä vanno se aivan varma.
-Minä en pikkutyttöihin kajoa, Kekki vakuutti. -Tunnethan sinä minut.
Hilda katsoi Keikkiä pitkään. Kulmat kurtistuivat, ja hänen ruskeissa silmissään oli tuima ilme. Sitten ilme pehmeni.
-Minä uskon sinua, hän huokaisi. -Se on taas niitä sen tytön houreita, sillä on niin vilkas mielikuvitus.

(s. 258)
Ja se siitä. Asiaan ei palata enää. Minua jäi tämä vaivaamaan, koska se tuntui tosiaan hyvin irralliselta. Eikä aiemmin anneta ymmärtää, että Eliisa olisi mitenkään taipuvainen satuiluun.

Huomasitte varmaan tuossa myös Veran huonon suomen. Se ei myöskään toiminut, sillä se ei vaikuttanut lainkaan johdonmukaiselta huonolta suomelta. Esimerkkidialogi:
-Se sano se Aatos ystävä.
-Mitä Kaunisto halusi?
-Se tuoda kangas ja halusi minä tehdä paita.
-Ja maksoi niin hyvin, että sinun täytyi osoittaa hellyyttä?
Vera ei vastannut.
-Kuinka monta kertaa Kaunisto kävi? Kekki jatkoi kyselemistä ja tarttui tiukasti Veran käsivarteen.
-Kaksi.
-Koska viimeksi.
-Kaksi päivää aikaisemmin.
-Toissapäivänä siis?

(s. 162)
Etenkin tuossa tuo puhdas "Kaksi päivää aikaisemmin" ei tunnu istuvan Veran puhetyyliin lainkaan. Osaisiko noin huonosti suomea puhuva taivuttaa sanat noin? Ehkä uskottavampi muoto olisi jotakin "Kaksi päivä sitte." tms.

Loppuratkaisu sentään yllätti, mutta valitettavasti lähinnä löysyydellään. Siitä jäi hiukan laiska maku; syylliset löydettiin, mutta heitä ei voinut pidättää ja tuomita (ne pahat valkoiset!) ja sitten käytettiin oman käden oikeutta. Hmph.

Tulin nyt ehkä turhankin tiukasti korostaneeni huonoja puolia, vaikka tässä oli hyvääkin. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista. Tarina etenee eikä vain meinaa, juttua viedään koko ajan hyvin eteenpäin. Ja onnistuihan tämä olemaan sillä tavalla koukuttava, että aina sitä huomasi lukevansa vielä vähän, vielä vähän ja yksi luku vielä, vaikka kello oli paljon.
Tunnustettava kuitenkin on, etten varmaan tule jatkamaan Otso Kekin parissa. Niin paljoa en innostunut. Kaiken voi lukea! -blogin Jori ja Kirsin kirjanurkan Kirsi näyttävät kuitenkin vihreää valoa, joten lukaiskaa myös heidän arvionsa älkääkä tyytykö minun jurputuksiini.

8. heinäkuuta 2013

Anu Holopainen: Welman tytöt (2003)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 259
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Kotimaiseen fantasiaan tutustumiseni jatkuu ja tällä kertaa vuoroon pääsi Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan ensimmäinen osa Welman tytöt. Olen lukenut kehuja tästä sarjasta ainakin Booking it some more -blogista, mutta en osannut kuvitella tätä näin voimakkaasti tunteisiini vaikuttavaksi.

Welman tytöt kertoo Adairasta, jota ollaan naittamassa ällöttävälle Samakille. Syysmaan lakien mukaan Adairan isällä on tähän oikeus eikä nuorella naisenalulla näytä olevan muuta vaihtoehtoa kuin alistua kohtaloonsa. Mihin hän muka pakenisi? Millä eläisi? Matkalla Samakin, tuon rikkaan ja vaikutusvaltaisen miehen, kartanolle Adaira ryöstetään. Ryöstön takana on joukko kapinallisia ja Adaira pelastuu karulta kohtalolta. Mutta entäs pikkusisko Nenea...

Kirjan takakannessa sanotaan, että "Mahtava uusi fantasiasarja varttuneille nuorille!". Ehkä Holopainen onkin ollut kotimaisessa fantasiakirjallisuudessa jonkinlaisen young adult -luokittelun edelläkävijä? Sillä sellaiseksi minä tämän koin. En tiedä millainen menestys tämä oli ilmestyessään, mutta tämä on taatusti tervehenkistä luettavaa vieläkin ihan jokaiselle nuorelle naiselle.

Welman tytöt on vahvasti kärjistävä kirja, sillä Syysmaassa eletään melkoista sortovaihetta. Tiukan patriarkaalisessa yhteiskunnassa naisia sorretaan ja he ovat käytännössä alistettuina nyrkin ja hellan väliin. Naisen tehtävänä on pitää huolta kodista, synnyttää lapsia ja huolehtia miehensä tarpeista. Tytöt kasvatetaan tähän jo pienestä pitäen ja esimerkiksi Adairan äiti on vihainen kapinoivalle, opiskelunhaluiselle tyttärelleen, kun tämä tahtoo laistaa velvollisuuksistaan.
En yleensä pidä tällaisesta vastakkainasettelusta, mutta Holopainen tekee tämän taidolla. Voimakas kärjistäminen sopii etenkin kirjan alkuun, sillä se heijastaa vahvasti Adairan, 17-vuotiaan naisenalun, kokemuksia. Mutta hiljalleen värien arkku rakoilee ja jatko-osat tuntuvat lupaavan, että Syysmaassakin on mustan ja valkoisen lisäksi harmaan eri sävyjä.

Kirjoitin kesken lukuprosessini Morren maailman FB-seinälle näin:
Voi jukra! Tiedättekö sen tunteen, kun kirjaa lukiessa tuntisi palaavansa kotiin? Kyseessä on kuitenkin kirja, jota ei ole lukenut aiemmin.
Minä luen nyt sellaista. Taannun aivan tiettyyn teini-ikään. Siihen, kun ei ole vielä nainen muttei enää tyttökään. Olo on kodikas, suloinen ja lämmin. Silti aivan aavistuksen jännittynyt, kun ei tiedä mitä odottaa.
Toivon, että olisin saanut lukea tämän joskus silloin. Ja toivon, ettei se ole myöhäistä nyt. Kirja, jonka jokaisen nuoren naisenalun tulisi lukea.
Welman tytöt oli yllättävän tunnepitoinen kirja. En keksi tähän nyt muuta sanaa kuin voimaannuttava, vaikka en ko. sanasta pidäkään. Koin tämän erityisen vahvasti nimenomaan naiskirjaksi, suorastaan feministiseksi. Welman tytöt on julistus sille, että naisellakin on oikeuksia (joka ei tarkoita miehen oikeuksien polkemista, vaikka joskus niin halutaan feminismi tulkitakin).

Tässä asetetaan Adaira hienosti pohtimaan myös muita moraalikysymyksiä. Welman tytöt elävät hiukan Robin Hoodin ja Kolmen iloisen rosvon hengessä. Saako varastaa? Omaan tarpeeseen? Entä muiden tarpeeseen? Missä raja menee? Milloin saa vahingoittaa tai jopa tappaa?

Pidin valtavasti myös siitä, kuinka Holopainen toi mukaan luonnonuskonnot puineen. Syysmaa näyttäytyi kiinnostavana maailmana, vaikkei sivutilaa tuhlatakaan pitkille historiaselotuksille. Adairan opiskelu antaa hyvän väylän valoittaa tämän maan taustoja, joissa puihin nojaavalla uskonnolla on vahva osuus.
Olisin tietysti kaivannut vielä lisää tietoa ja vähän hahmojen syventämistäkin, mutta nuortenkirjalle tyypilliseen tapaan tämä oli varsin toimintapainotteinen teos.

Haluan ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Oikeastaan ihastuin tähän niin paljon, että jos joku tahtoo myydä sopuhintaan koko sarjan (osat 1-6), niin saa ottaa yhteyttä morre@laiskiainen.org

Syysmaa-sarja:
Welman tytöt
Viinikauppias
Yölaakso
Varjoja
Matkalaiset

7. heinäkuuta 2013

Finncon 2013

Nyt se on ohi. Elämäni toinen Finncon. Euroopan suurimmaksi kasvanut scifi- ja fantasiakulttuurin tapahtuma järjestettiin tänä vuonna Helsingissä ja teemana oli vastavoimat. Se kuvasti myös hyvin omaa Finncon-kokemustani, joka oli ihana ja katastrofaalinen.

Viime vuonna Tampereella olin vain yhden päivän, mutta tänä vuonna omistin Finnconille kaikki kolme päivää. Kokemus oli intensiivinen ja antoisa – siltä osin kun se oli onnistunut.
Iso osa ajastani meni tietysti Osuuskumman mukavassa joukossa.
Kummaa joukkoa: Jussi Katajala ja Tarja Sipiläinen
Perjantaina olin katsomassa kahta ohjelmaa.
Ensin puhuttiin Suomesta fantasiamiljöönä. Voiko Suomi toimia vampyyrien, ihmissusien, faunoidien ja muiden öttiäisten maailmana uskottavasti? Paneelin puheenjohtajana toimi Sini Neuvonen (vasemmalla) ja puhujina (vasemmalta oikealle) Maria Turtschaninoff, Elina Rouhiainen ja Annukka Salama.

Keskustelu oli tietysti kiinnostava. Maria Turtschaninoff kertoi taustoittamisestaan romaaniaan Helsingin alla varten. Teos kertoo Helsingin alla olevasta maailmasta, jossa mm. peikot asuvat. Elina Rouhiainen taas puhui romaanistaan Kesytön, joka avaa Susiraja -sarjan. Se kertoo Kainuussa elävistä ihmissusista. Tämä jäi kiinnostamaan minua eniten, sillä jostain syystä koko kirja on mennyt minulta ihan ohi korvien. Annukka Salama puhui Käärmeenlumoojasta ja hieman myös juuri ilmestyneestä jatko-osasta Piraijakuiskaajasta. Salaman teokset erottuivat joukosta eniten siinä mielessä, että Salama on kehitellyt faunoidit itse eikä nojaa juuri minkäänlaiseen kansanperinteeseen – luonnonuskonnoista hän on toki ottanut vaikutteita.

Kaikilla kolmella oli vakaa usko siihen, että Suomi voi toimia tapahtumapaikkana fantasiassa siinä missä mikä tahansa muukin maa. Enkä minäkään sitä kiistä. Olen lukenut tästä kolmikosta vain Salaman kirjan, jossa Suomi toimi hienosti, vaikka hiukan etäännytetysti (missään ei muistaakseni edes mainita tapahtumamaata).
Siinä mielessä olin hiukan pettynyt, että olisin toivonut paikalle edes yhtä aikuisille suunnatun kirjan edustajaa. Nämä kaikki olivat lanu-kirjailijoita. En halua väheksyä sitä mitenkään, mutta keskustelusta olisi voinut tulla vielä monipuolisempi.


Sitten höyryä koneeseen ja puhuttiin suomalaisesta steampunkista. Panelistit vasemmalta oikealle: Magdalena Hai, Boris Hurtta, J. S. Meresmaa ja Siri Kolu.
Tämän paneelin aikana koin varsinaisia ahaa-elämyksiä siitä, mitä steampunk oikeastaan on. Se ei ole pelkästään sitä, että lisäillään pari ratasta, korsettia ja höyrypumppua. Oleellista on myös se viktoriaanisen ajan tunnelma tietynlaisine vastakkainasetteluineen. Lyhyesti pohdittiin myös sitä, miksi steampunk tekee Suomessa nousuaan juuri nyt. Tähän oli Siri Kolulla erinomainen pointti; yhteiskunnan jakautuminen. Harva on voinut olla huomaamatta sitä, kuinka Suomessa(kin) kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa. Tämä muistuttaa 1800-luvun yhteiskunnasta. Steampunk ei ole PUNK syyttä suotta: punk on kapinaa. Se näkyy (ja sen täytyy näkyä) myös steampunk-kirjallisuudessa.
Tätä paneelia olisi seurannut sujuvasti vielä toisenkin tunnin...

Loppuperjantai kuluikin seurustellessa, shoppaillessa ja kahden kovan Osuuskumman kirjan julkkareissa.


Lauantaiaamu valkeni kauniina ja rauhallisena. Vietin pari tuntia Osuuskumman tiskin takana ja onnistuin samaan Perhonen ja jaguaari -novellikokoelmaan Aliette de Bodard'n, Finnconin kunniavieraan, nimikirjoituksenkin!
Mutta sitten iski katastrofi. Migreeni. Hiukan väsynyt olotila, painostava ilma, kuumuus, korsetti... Siinä kai ne isoimmat syyt. Oli pakko lähteä kotiin ennen kuin päivä oli ehtinyt kunnolla alkaakaan ja se oli siinä. Voi perkeleen perkele.


Sunnuntai valkenikin parempana päivänä. Olin varannut päivän vain yhdelle ohjelmalle, sillä äidinvelvollisuudet kutsuivat ja menin iltapäivästä saattamaan lasta kesäleirireissulle.


Päivän polttava ohjelma olikin tietysti kirjabloggarit vs. kriitikot. Vastakkainasettelu oli hiukan leikkimielinen ja noudatti Finnconin teemaa.
Panelistit vasemmalta oikealle: Liina Poropudas (Sivukirjasto), Anmari Viljamaa (Booking it some more), Markku Soikkeli, Vesa Sisättö ja Jussi Ahlroth.
Paneeli lähti liikkeelle väittämillä, joita puolustettiin ja kritisoitiin ajastetusti. Väittämät olivat tarkoituksella kärjistettyjä ja niitä käsiteltiin erityisen humoristisesti, mutta ei kuitenkaan vedetty hommaa ihan lekkeriksi.
Kirjabloggareita kyllä nauratti – mutta niin myös yleisöä. Lisäksi pidin Ahlrothin tyylistä vetää paneelia – tosin sisäinen nipottajani ei malta olla sanomasta, että "Jussi! Purkka pois suusta kun vedetään keskustelua!". Kaikella kunnioituksella kumminkin. Hauskaa silti oli!

Ennen alueelta poistumistani jäin kuuntelemaan Juha Jyrkästä, joka soitti heviä sähkökanteleella.
En hoksannut kysyä, että mahtaakohan tätä musiikkia olla ihan levytettynä. Pitää selvittää asia. Kuulosti nimittäin aivan mahtavalta ja suorastaan inspiroivalta kirjoitusmusiikilta.

Tältä näyttää Finncon-saaliini. Olen yhä ihan täpinöissäni ja tästä on hyvä lähteä taas kirjoitushommiin.

Huomaan yhä vahvemmin sen, kuinka kovasti olen suomalaiseen sf-fandomiin kiinnittynyt ja kiintynyt. On jotenkin vinkeä tunne, kun on löytänyt sen oman porukkansa, joka tuntuu lähes perheeltä. Ei samalla tavalla kuin se oikea (juridinen) perhe, vaan ikään kuin sellainen sieluperhe.
Nyt menee korkealentoiseksi, joten raportti on hyvä päättää tähän. Parempilaatuisia tunnelmakuvia voi käydä ällistelemässä täällä. Siellä oli hauskempaa, mitä ilmeeni antaa tässä ymmärtää:
Kuva: Henry Söderlund / Finncon 2013

Ensi vuonna sitten taas ja sillä kertaa suunnistetaankin Jyväskylään!

3. heinäkuuta 2013

Michael Ridpath: Varjojen saartama (2010 / 2013)

Where the Shadows Lie
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom
Kustantamo: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 362
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tätä suositeltiin mytologioiden ja Tolkienin tarinoiden ystäville. Vaikka en dekkareista niin piittaa, niin olihan tähän tartuttava, sillä ainekset kiinnostivat sen verran.

Tarina kertoo Bostonissa työskentelevästä poliisista, Magnus Jonsonista, joka joutuu pakenemaan turvaan synnyinmaahansa Islantiin. Magnus on nimittäin tehnyt jotakin sellaista, mitä kunnon poliisi ei ikinä tee: vasikoinut työparistaan. Magnus on jo yritetty tappaa muutaman kerran ja mukaan on vedetty on-off -naisystävä Colby. Siispä Magnus palaa kotikonnuilleen ja saa ryhtyä selvittämään erään professorin murhaa. Professori on etsinyt myyttistä sormusta, Gaukrin sormusta, jonka tarinasta itse J. R. R. Tolkien on ammentanut ideansa Taru sormusten herrasta -eepostaan varten.

Varjojen saartama on ehkä kömpelöin lukemani dekkari ikinä. Mieheni piti tätä ihan viihdyttävänä ja kelpona kesähuttuna, mutta sanoikin ettei tämän kanssa saa ajatella. Ja minä kun en osaa heittää aivojani niin tehokkaasti narikkaan. Liekö ammattitauti? Se joskus nimittäin oikeastikin harmittaa.
Kömpelyydestä kertoo sekin, että arvasin murhaajan varsin pian vaikka se ei varmasti ollut kirjailijan tarkoitus. Olen siis normaalisti tavallistakin huonompi arvaamaan syyllisiä, kun luen dekkareita niin vähän.

Ensinnäkin aivan liian moni seikka perustui sattumalle. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa Magnus etsii Googlen avulla henkilöä, joka käyttää nimimerkkiä Isildur. Ja kas vain, jo ensimmäiseltä Magnuksen löytämältä TSH-foorumilta löytyy juuri se oikea Isildur, Kaliforniassa asuva tyyppi. Ihan oikeasti... Kuinkakohan monta Isildur-nimimerkkistä englanniksi kirjoittelevaa kaveria netissä onkaan? No ei siinä mitään. Magnus pistää tälle tyypille sähköpostia ja kaveri vastaakin kätevästi ihan muutaman minuutin kuluttua. Viis Reykjavikin ja Kalifornian välisestä aikaerosta, puhumattakaan muuten tuollaisen todennäköisyydestä...
Kaikki tämän tyyppinen jää ärsyttämään ihan suunnattomasti enkä voi ottaa tarinaa millään muotoa tosissani.

Dialogi on paikoin todella tökeröä. En usko, että vika on kääntäjän, sillä repliikkien sisällöt eivät ylipäätään vain jotenkin toimi ja ovat lähinnä jotenkin naiivin hölmöjä. Tässä yksi esimerkki (Magnus ihmettelee, miksi hänen äidinpuoleiset isovanhempansa ovat olleet niin ilkeitä hänelle. Sigurbjörg on hänen serkkunsa, jota hän ei ole tavannut 12 vuoteen):
"En käsitä, miksi he olivat niin katkeria", Magnus sanoi. "Tiedän, että isä jätti äidin, mutta äiti teki hänen elämästään helvettiä. Pitää muistaa, että äiti oli alkoholisti."
"Siinäpä se", Sigurbjörg sanoi. "Hän rupesi juomaan saatuaan tietää, että isälläsi oli suhde. Kaikki muu seurasi siitä. Isäsi lähti. Äitisi menetti työnsä. Sitten tapahtui se kauhea onnettomuus. Vaari syyttää isääsi kaikesta, tulee aina syyttämään."
Naisen ja miehen äänekäs seurue istuutui viereiseen pöytään ja alkoi jutella edellisenä iltana katsomastaan televisio-ohjelmasta.
Magnus ei huomannut heitä. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet ilmeettömiksi.
"Mitä nyt?"
Magnus ei vastannut.
"Voi taivas, sinä et tiennyt. Kukaan ei kertonut sinulle!"
"Mikä suhde?"
"Unohda mitä sanoin. Kuule, minun pitää mennä." Sigurbjörg liikahti noustakseen.
Magnus ojensi kätensä ja tarrasi serkkunsa käsivarteen. "Mikä suhde?" Hänen äänestään kuulsi kiukku.
Sigurbjörg istuutui takaisin ja nielaisi. "Isälläsi oli suhde äitisi parhaan ystävättären kanssa. Äitisi sai tietää, heillä oli hirvittävä riita, ja äitisi rupesi juomaan."
"En usko sinua", Magnus sanoi.
Sigurbjörg levitteli käsiään.
"Oletko varma, että tuo on totta?"
"En", Sigurbjörg sanoi. "Mutta luulen että se on. Kuule, heillä täytyi olla muitakin ongelmia. Pidin äidistäsi varsinkin ennen kuin hän alkoi juoda, mutta hän oli aina vähän neuroottinen. Sitä tuskin tarvitsee ihmetellä, kun muistaa, millaisia hänen vanhempansa olivat."
"On se varmaan totta", Magnus huokaisi. "Olet oikeassa, sen täytyy olla. Sitä on vain niin vaikea uskoa." 
 (s. 145)
Tämän jälkeen Sigurbjörg poistuu ja Magnus ryyppää tajunsa kankaalle märehtien lapsuuttaan. En vain jotenkin onnistu nielemään sitä, että serkku, jota ei ole nähnyt yli 10 vuoteen, kertoo jotain aivan uskomatonta ja tyyppi nielee sen yhdellä vastalauseella vaatimatta lisää selityksiä tms. Plaah ja plääh.

Tarinaan oli liitetty mukaan myös Tolkienin (fiktiivisiä) kirjeitä. Ne kuulostivat lähinnä nykyaikaisilta sähköpostiviesteiltä eikä  1940-luvun englantilaisen herrasmiehen kirjeiltä. Kieleen ei oltu yritettykään saada mitään vanhahtavuutta. En tiedä missä määrin kääntäjä on ollut tässä kohdin osallisena. Yhdessä kirjeessä lukee näin: "Islantilaisista saagoista ei ikinä tiedä. Ne ovat niin realistisia, ja silti tutkijoilla on tapana pitää niitä fiktioina." 'Realistisia' kuulostaa 2000-lukulaiselta, mutta ehkä englanniksi se on kuulostanut uskottavammalta 1940-lukulaiselta.

Oli ihan kiva lukea tarinaa, joka sijoittuu Islantiin. Uskon myös, että Ridpath on tehnyt ihan hyvää taustatyötä aiheesta. Mutta toisaalta kumminkin nyppi se jatkuva islantilaisuuden alleviivaaminen. Kaikki oli niiiiin islantilaista, niin islantilaista. Vähän sama, jos joku kirjoittaisi Suomeen sijoittuvan tarinan, jossa kaikki ovat blondeja, rakastavat ruisleipää ja saunomista, syövät koko ajan salmiakkia, eivät puhuisi mitään paitsi silloin kuin juovat Koskenkorvaa. Lopuksi olisi vain lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe...
Joten näemmä kulttuurin esiintuomisessakin voi liioitella.

Tietysti tähän oli ympätty mukaan pakollinen romanssikuvio. Colby ei suostu lähtemään Islantiin, koska Magnus ei suostu menemään hänen kanssaan naimisiin (tämä oli kanssa kyllä taas sellainen epäuskottavuuskömmähdys). Magnus on suhteessaan Colbyyn kahden vaiheilla, mutta sitten törmääkin Islannissa viehkoon Ingileifiin, joka tietysti liittyy myös rikokseen omalla tavallaan.

Varjojen saartama on hyvin elokuvamainen. Harvoissa romaaneissa se toimii, eikä tämä ole poikkeus. Dramatiikkaa ja toimintaa oli juuri elokuvakohtaustyyppisesti. En olisi yllättynyt, mikäli tämä joskus filmataan. Tämä saattaa jopa toimia elokuvana paremmin.

Kuten varmaan jo oivalsitte, niin en oikein vakuuttunut. Tämä saattaa toimia paremmin, jos osaa olla ajattelematta liikoja lukiessaan. Minä en osaa. Ja kun en sitten ole dekkarien ystävä muutoinkaan, niin lämpeämiseni taisi olla turhan tiukasti kiven alla.

Blogeissa tätä ei juuri ole näkynyt, mutta Kirjasähkökäyrässä Varjojen saartama on luettu.