25. kesäkuuta 2013

Kristiina Vuori: Siipirikko (2013)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 406 (tabletti)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Kristiina Vuoren esikoisteos Näkijän tytär keräsi paljon kiitosta ja minäkin pidin siitä. Niinpä odotukset Siipirikkoa kohtaan olivat kovat. Osa lunastui, osa ylittyi – mutta pettymyksiäkin oli. Pettymykseni ovat enemmän juuri makuasioihin nojaavia seikkoja kuin varsinaisia kömpelyyksiä (vaikkapa huono kieli tms.).

1300-luvulle sijoittuva tarina kertoo orjaksi joutuneesta Seljasta, joka onnistuu kieroilemaan itsensä ylempään asemaan. Hän rakastuu ritari Aijoon, mutta tietysti matkalla on mutka jos toinenkin. Primus-kotka on Seljalle tärkeämpi kuin mikään muu... Vai onko?

Ensin niitä iloisia asioita. Kristiina Vuoren kirjoittaminen on kehittynyt! Teksti on vahvaa ja sujuvaa. Ehkä hiukan olin aistivinani termistöbrassailua; käytettiin vierasperäistä sanaa silloinkin kun tekstiin olisi sopinut hyvin nykysuomen mukainen termi (esim. aseenkantaja armigeruksen sijaan). Kirjan lopussa on kuitenkin kattava sanasto, joten arvailla ei tarvitse.
Näkijän tyttäressä moitin infoähkyjä, Siipirikossa niitä ei ollut. Tietoa oli jälleen paljon ja kirjan lopussa oli liite vielä lisää asioita taustoittamaan. Minulle on aina plussaa tällainen ja se pistää nöyränä kunnioittamaan kirjailijan taustatutkimusta. Siipirikkoa ei ole kirjoitettu hutaisten.

En pitänyt Seljasta. En pitänyt Näkijän tyttäressä Eirastakaan, mutta Seljaan verrattuna Eira oli loistava. Seljan kunniaksi on sanottava kuitenkin, että hän ei ollut historiallisten romaanien perinteinen avuton sankaritar. Selja toimii, useimmiten typerästi ja kohtalokkaasti, mutta toimii kuitenkin. En vain onnistunut kiintymään häneen millään. Seljan typeryys ja lapsellisuus ärsyttivät ihan liikaa.

Seljasta tuli myös mieleeni pohtia näitä historiallisten romaanien naisien ulkonäköä. Huomasin taas huomaavani, että päähenkilö on pieni, laiha ja siro. Periaatteessa siis nykyajan naisihanteiden mukainen. Mieleen tuli, että näitä on ollut paljon Utriollakin. Blanka ja Vendela ainakin. Muistaakseni Vuoren edellinen päähenkilö Eira oli myös hento ja pieni.
Keskiajalla kuitenkin naisihanne on ollut toisenlainen; leveä lantio kertoi hyvästä synnyttäjästä, "lihaa luiden päällä" kielii vauraasta suvusta jne. Silti näissä romaaneissa aina kaikki miehet kuolaavat juuri tämän hyvin hoikan ja siron sankarittaren perään.
Osassa tarinoita se sopii kuvioon. Esim. nyt Siipirikossa orjattarena olevan Seljan on luonnollistakin olla laiha. Orjia kun ei varsinaisesti syöttöporsaina pidetty... Osassa taas kuitenkaan ei.
Mietin siis, että eikö historiallisissakaan tarinoissa päähenkilö voisi olla tuhdimman sorttinen? Ja vielä ilman, että siitä ulkonäöstä tehtäisiin erityistä numeroa?

Ylipäätään henkilögalleria, minulle tärkeä elementti, ei nyt toiminut. Ritari Aijo ei kiinnostanut pätkääkään, ja potentiaaliset kiinnostavat jäivät turhan vähälle käsittelylle. Tällaisia olivat Seljan vihollinen Pessi ja Seljan orjakumppani Häkki. Hahmoista kiitän eniten Annaa, ritari Aijon leskiäitipuolta, joka onnistui hieman yllättämään.
Odotin, että kotka Primuksella olisi ollut loppuun saakka isompi osuus Siipirikossa. Seljan vahva kiintymys lintuun antoi odottaa sitä. Mutta Primus jotenkin häivyttyy taustalle unholaan...

Ja pitkään tämä olikin noin kolmen pisteen kirja. Viihdyttävä, sujuvalukuinen ja hyvää keskitasoa. Mutta sitten... Inhokkiklise iski! Raskaaksi yhdestä kerrasta. Taas. Argh! Se on minulle sellainen turn-off, että se onnistui latistamaan koko loppuosan kirjasta. En voinut uskoa sitä, mutta niin se vain meni.

Tästä arviostani kuultaa pettymys. Sellaista elämä on. Luulen kuitenkin, että luen siltikin Vuoren mahdollisen seuraavan kirjan.
Teidän kannattaa kuitenkin lukaista myös Sinisen linnan kirjaston arvio tästä. Se on valoisampi.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

24. kesäkuuta 2013

Stephen King: Kolme korttia pakasta (1987 / 2005)

(kirjailijan vuonna 2003 muokkaama laitos ja sen vuoden 2005 suomennos)
The Drawing of the Three
Suomennos: Kari Salminen
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 468
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

No nyt! Revolverimies ei tehnyt vaikutusta, mutta annettujen ohjeiden mukaisesti annoin kuitenkin Musta torni -sarjalle vielä tilaisuuden ja luin tämän kakkososan, Kolme korttia pakasta. Kuten pistemäärästä huomaa, en vallan hurmaantunut, mutta olihan tämä selkeä parannus ensimmäiseen osaan nähden.

Kolme korttia pakasta viittaa siihen mihin Revolverimies loppui. Tarokkikorteilla tehtiin Rolandille ennustus ja sen mukaisesti hän saa kolme seuralaista matkalleen. Tämä osa keskittyy heihin ja siinä vasta onkin kiinnostava joukko.

Ensin Roland päätyy vuoden 1987 New Yorkiin. Mukaan tarttuu Eddie, nuori narkkari, jolla on kompleksinen velisuhde. Seuraavaksi päädytään 1960-luvulle ja tavataan skitsofreeninen ja jalaton Odetta Holmes, joka sisällä asuu myös toinen persoona, Detta Walker. Viimeisenä (ja ehkä hiukan päälleliimatun oloisena, mutta tarpeellisena) tarvitaan Jack Mort, psykopaatti.
Tässä näkyy myös se, minkä vuoksi pidän Kingin jutuista niin paljon. Tyystin odottamattomia henkilöitä, jotka ovat kaikkea muuta kuin mustavalkoisia.

En vain tässä pitänyt siitä, että henkilöihin uhrattu aika ei ollut tasapainossa. Jack Mort oli tärkeä henkilö kyllä ja tärkeitä tapahtumia tapahtui Jackin myötä, mutta tilaa ei ollut. Jack Mort ei saanut kunnolla hengittää. Kun taas Eddien elämää vatuloitiin ihan tuhottoman pitkään ja alkuvaiheessa olin aluksi vähän tympiintynytkin. Ei Eddiekään turha kaveri ole, mutta en oikein tavoittanut sitä, miksi hänelle uhrattiin niin paljon aikaa.

Kiinnostavin hahmo näistä kolmesta oli Odetta/Detta, mustaihoinen, pyörätuolilla liikkuva skitso. Jotenkin ounastelen, että tämä Varjojen Leidi (Odettan/Dettan tarokkikortti) pysyy mukana pitkään. Jes! Tämä hahmo myös muuttui eniten tällä matkalla ja kiinnostuneena jään odottelemaan mitä sitten tapahtuu...

Roland, revolverimies, jäi tässä osassa hiukan statistin rooliin. Se kaiketi oli sarjan kokonaisuuden osalta välttämätöntä, mutta jäi se hiukan kaivelemaan. Noh... Rolandin vuoro tulee vielä.

Mutta kyllähän tämä nyt vahvasti näyttää siltä, että matkani sarjan parissa jatkuu. Kielen vaihtaminen vähän jännittää, mutta kai siitä kunnialla selviää. Harjoitus tekee mestarin!

Musta torni -sarja (The Dark Tower):
Revolverimies (The Gunslinger)
Kolme korttia pakasta (The Drawing of the Three)
Joutomaa (The Waste Lands)
Velho (Wizard and Glass)
Callan sudet (Wolves of the Calla)
Susannan laulu (Song of Susannah)
Musta torni (The Dark Tower)
lisäosa:
Tuulen avain (The Wind Through the Keyhole)

23. kesäkuuta 2013

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (2013)

Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 168
Mistä minulle: oma ostos

Kirjabloggaamista koskevan tietokirjan ei odottaisi olevan kovinkaan tunteita herättävä teos, mutta niin se vain oli. Kyllä sellainen liikuttunut muisteluitku ja iloitku pääsi, vaikka en pidäkään itseäni erityisen tunteiluun taipuvana ihmisenä. Tästä syystä en pisteytä kirjaa enkä oikein osaa tätä arvioidakaan. Olen aivan liian kiinni tässä, vaikka tekoprosessiin en olekaan osallistunut muuten kuin kyselyyn vastatessani. Kiitos siis rakkaille blogikollegoille ja nykyisin myös ystävilleni Katjalle ja Hannalle. Olette ihania!

Rivien välissä on kirja kirjabloggaamisesta. Siihen on haastateltu kirjabloggaajia, kirjailijoita ja kustantamoiden väkeä myös. Kirjassa esitellään kirjabloggaamista niin (lyhyen) historian kautta kuin tulevaakin vähän ounastellen. Käydään läpi yhteistyökuvioita, ulkoasuja, palkintoja ja yhteisöllisyyttä. Kaikkea sitä onkin puuhattu!

Minä, kuten moni muukin tästä blogannut, ajauduin myös pohdiskelemaan omaa bloggaamistani. Lisää aiheesta höpisin jo aiemmin.
En tiennytkään, että...
Vanhimpia suomeksi kirjoitettuja yksittäisen henkilön pitämiä kirjablogeja ovat Sallan lukupäiväkirja, Morren maailma sekä Luetut.net.
(s. 25)
Kyllä aika vierähtää! Enkä silloin osannut arvatakaan, mihin kaikkeen kirjabloggaus johtikaan; yhteisöllisyys, haasteet, arvostelukappaleet, ystävyyssuhteet... Kaikki tuli yllättäen. Yllätyksenä tuli myös aikanaan Rakkaudesta kirjaan -palkinto ja kehut, mutta myös kritiikki kirjabloggaamista kohtaan. Etenkin kritisoijille voin suositella tätä kirjaa. En tarkoita sillä, etteikö kirjabloggausta saisi kritisoida, mutta tämä teos avaa blogien maailmaa vähän enemmän ja siten kumoaa tiettyjä vakioargumentteja (kuten sen, että blogataan vain uutuuksista).

Rivien välissä puhuu myös kirjabloggaajien ja kriitikkojen eroista. Kannatta lukaista muuten vaikkapa Luutii-blogin arvostelma tästä. Siellä puhutaan aiheesta vielä vähän lisää.
Kirjablogeja on syytetty myös kriitikoiden leivän nakertamisesta, mutta kriitikot itse (ainakin sen mitä olen lukenut ja aiheesta keskustellut livenä) eivät näe asiaa niin. Kriitikoiden leivän nakerrus alkoi jo paljon ennen kirjablogeja.
Minä ajattelen bloggaajia ja kriitikoita vähän kuin vertaisi karaokelaulajia ja ammattimuusikoita. Kummallakin on aikansa ja paikkansa, kummatkin ovat tärkeitä ja toinen ei voi korvata toista – ne eivät poissulje toisiaan. Kummassakin taso vaihtelee ja makumieltymyksetkin vaikuttavat.

Yhteisöllisyys on minullekin aika merkittävä asia bloggaamisessa. Koen olevani vahvasti osa kirjabloggaajien yhteisöä (kaikkihan ei näin koe, muistuttaa Rivien välissä). On hieno tunne, kun tietää tekstiensä tulevan luetuksi ja usein kommentoiduksi. En olekaan tyhjiössä! Kaikki te lukijat (miten teitä onkaan paljon!) teette tästä harrastuksesta vielä arvokkaampaa.

Rivien välissä on tietysti hieno kirja kirjabloggaamisesta. Sitä voi suositella kaikille asiasta kiinnostuneille!
Morren maailma jatkaa menoa ja meininkiä. Tervetuloa mukaan tähän kyytiin!

20. kesäkuuta 2013

Charlaine Harris: Samaa verta (2010 / 2013)

Dead in the Family
Suomennos: Sari Kumpulainen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 353
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Jaahas. Sitä ollaan päästy sitten kymmenenteen Sookie-kirjaan asti. Alkaako puuduttaa? Kyllä ja ei. Tietynlainen toisteisuus alkaa väsyttää, etenkin kun Harrisilla on tapana vähän kertailla aiempia osia. Toisaalta haluan tietysti tietää miten tässä koko jutussa loppujen lopuksi käy.

Sookie toipuu keijusodasta ja suhde Ericin kanssa kukoistaa. Muodonmuuttajien julkisuuteen astuminen aiheuttaa hieman päänvaivaa. Tässä osassa muuten takakansiteksti on todella outo (sen voi lukea tuosta kustantamolinkistä). Se ei ole väärässä, mutta jättää mielestäni pois erittäin keskeisen osan Samaa verta -osasta: nimittäin Ericin luoja, Appius Livius Ocella, tulee kylään uuden lemmikinsä Aleksein kanssa. Tapahtumat kytkeytyvät pitkälti juuri tähän seikkaan.

Samaa verta edustaa tietynlaista välinäytöksellisyyttä. Se oli ihan tervetullutta edellisten osien ryminöintiin nähden. Sookie pohdiskelee paljon suhdettaan Ericiin ja Eric on siinä hilkulla, että alkaako hän käydä liian pehmoksi jopa minun makuuni. Vetistelevä viikinkivampyyri tuntuu pahasti ristiriitaiselta hahmolta aiempaan Ericiin nähden.
Olen määrätietoisesti vältellyt juonipaljastuksia, mutta huhuilta en ole päässyt piiloon. Tämä osa antaa mielestäni aivan hienoisia ennakkoaavistuksia sen suhteen kenet Sookie lopulta valitsee. Minusta se on hyvä, sillä selvästi asiaa aletaan pohjustella ajoissa ja hienovaraisesti.

Yllätys oli se, että tämä oli tähän astisista osista ronskein seksikuvausten suhteen. Muutama kohtaus kuvataan varsin yksityiskohtaisesti suuseksiä myöten, mutta virkistävää on myös orgasmiongelmien käsittely. Ei se aina ole niin helppoa. Etenkin jos toipuu pitkällisestä kidutuksesta ja suurista haavoista. Sookien ongelmien taustat eivät ehkä ihan ole samaistuttavia, mutta minusta on kiva, että myös tätä puolta esitellään.

Ericin luoja, Appius, oli hieman pettymys. Siinä oli hahmo, josta olisi saanut vähän enemmän irti. Aleksei taas sai aikaan hihityksiä. Tässä on taas tuttu hahmo historiasta ja Harris käyttää sitä hyvin hyväkseen.

Seuraavaa osaa sitten taas vain odotellessa. Eric Northman, ryhdistäydy!

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa
Verta sakeampaa
Veren perintö

Pahan veren valtakunta
Veren sitomat
Pedon veri
Samaa verta
Veren muisti (heinäkuu 2013)
Veri kielellä (marraskuu 2013)

19. kesäkuuta 2013

Kommentti ASML:n blogimainonnan ohjeistusluonnokseen

Blogeissa on hiukan kohissut viime aikoina. Yksi syy on myös Asiakkuusmarkkinointiliiton blogimainontaa koskeva ohjeistusluonnos. Myös YLE uutisoi asiasta 11.6.2013.

Kirjabloggaajien FB-ryhmässä tehtiin vastine, jonka allekirjoitti kolmisenkymmentä kirjabloggaajaa. Sen tarkoituksena ei ole sanoa, että kirjabloggaajat olisivat jotenkin erilainen ryhmä, jota tulisi koskea eri säännöt. Tämän tarkoituksena on osoittaa, että blogimaailmassa on niin paljon erilaisia juttutyyppejä, että yhtenäisen käytännön laatiminen on hankalaa. 
Julkaisen tämän vastineen myös tässä ja se on jo lähetetty ASML:lle.

--
Kirjabloggaajien lausunto ASML:n Blogimainonnan ohjeistusluonnokseen

Kirjabloggaajat ovat bloggaajaryhmä, jolla on tekeillä olevaan Blogimainonnan itsesäätelyohjeistoon liittyviä huomioita. Kirjabloggaajat toivovat näiden huomioiden käsittelemistä ohjeistoa luotaessa.

Kirjabloggaajat katsovat, ettei nykyinen ohjeistusluonnos kata kirjablogien keskeistä tekstilajia, kirja-arviota, joten luonnoksen mukaista ohjeistusta ei kirja-arvioita koskien voida soveltaa kirjablogeissa. Myös luonnoksen keskeinen termi "yhteistyö" kaipaa lisämäärittelyä, jotta ohjeistoa voidaan yksiselitteisesti soveltaa kirjablogeissa ottaen huomioon yksityisyydensuojan.

Mitä kirjabloggaajat tekevät?

Kirjabloggaajat kirjoittavat pääasiassa harrastuspohjalta julkisia kirjallisuusarvostelmia ja kirjaesittelyjä sekä muita kirja-alaan ja muihin kulttuuri-ilmiöihin liittyviä kirjoituksia internetissä (tilanne 06/2013). Kirjablogien tavoitteena on jakaa lukukokemuksia ja herättää avointa keskustelua lukemisesta, kirjallisuudesta ja muusta kirjoihin tai kulttuuriin liittyvästä toiminnasta.

Kirjablogissa julkaistava kirja-arvio on taidearvostelmadiskurssiin kuuluva, teoksen vastaanotosta julkisesti kertova kirjoitus, joka perustuu teoskokemukseen.

Kirjallisuutta arvioidaan ja esitellään kirjablogeissa teosesineiden, kirjojen avulla. Kirja toimii kirja-arviossa työvälineenä: ilman paperisia tai sähköisiä kirjoja kirjablogille tyypillistä taideteosten vastaanotosta julkisesti kertovaa taidearvostelmatoimintaa on käytännössä mahdoton ylläpitää.

Arvostelukappaleet arvosteltavina teoksina

Kirja-arvioita varten kirjabloggaajat saavat arvosteltavia teoksia eri tahoilta.
  • maksutta kirjastoista
  • lahjoina sukulaisilta ja ystäviltä
  • kierrätyksen avulla esimerkiksi tuttavapiiristä tai työpaikan, bussiaseman tai kirjaston kierrätyshyllystä
  • ostettuina kirjakaupoista, kirppareilta, antikvariaateista, kirjaston poistomyynnistä 
  • muin keinoin, esimerkiksi lainaamalla kavereilta tai bookcrossingin avulla.
Kirjabloggaajat voivat saada ilmaisia arvostelukappaleita myös
  • pyytämällä kustantamoilta 
  • pyytämättä lähetettyinä kustantamoilta
  • kaikki kirjablogit eivät vastaanota tarjottuja arvostelukappaleita lainkaan
Kustantamoihin liittyvällä arvostelukappalekäytännöllä on taidearvostelmadiskurssissa pitkät juuret perinteisen median kanssa. Se on etabloitunut tapa, jolla kustantamot ovat toimineet 1800-luvulta lähtien mm. sanomalehtikritiikkojen kanssa.

Huomattavaa on, että kirjallisten teosten arvostelutoimintaa säädellään Tekijänoikeuslaissa Kuluttajansuojalakia laajemmalti (Kuluttajansuojalaki 2. luku 4 § ja Tekijänoikeuslaki 1. luku 1-8 §, 22 § (Sitaattioikeus) ja 25 §, myös luku 4.) Kirjabloggaajat katsovat, että kirja-arvioiden laillinen asema teosarvostelmina on vankka ja eroaa tässä suhteessa kulutushyödykkeisiin liittyvistä tuotearvioista. Tämä ero tulee ottaa huomioon itsesääntelyohjeistoa luodessa.

Kirjabloggaajien itsesääntely arvostelukappaleiden suhteen toimii jo tällä hetkellä erittäin hyvin: useimmissa arvostelukappaleihin perustuvissa kirjablogien kirja-arvioissa on sanallinen merkintä “arvostelukappale” joko tekstinsisäisesti tai tägeissä riippuen siitä, kumpi käytäntö sopii blogin visuaaliseen ja tekstuaaliseen tyyliin. Itsensä arvostelukappalekäytännön suhteen kriitikoihin samastavilla kirjabloggaajilla arvostelukappaleiden vastaanottaminen on mainittu useimmiten kirjabloggaajan esittelyssä Kuluttajavirastolta aiemmin saadun ohjeen mukaisesti.

Kirjabloggaajat arvostavat erityisesti mahdollisuutta sopeuttaa lukijan ja teoksen tuottajan jo lain mukaan tarvitsema informaatio blogin persoonalliseen tyyliin.

Kestitys ei ole yhteistyötä

Kustantamot, kirjastot tai muut kirja-alan toimijat kestittävät pientä osaa kirjabloggaajista satunnaisesti tai systemaattisesti. Tilaisuudet voivat olla yleisluontoisia juhlia tai tiedotustilaisuuksia. Tilaisuuksiin osallistuminen ei velvoita kirjabloggaajaa mihinkään, eikä näin ollen muodosta yhteistyösopimusta.

Kirjabloggaajat saattavat raportoida nauttimastaan kestityksestä, mainita tai arvostella tilaisuudessa jaetun kirjan, tai kiinnostua ja tilata arvostelukappaleen tilaisuudessa esille tuoduista kirjoista. Kirjabloggaajat eivät katso, että heitä voidaan velvoittaa raportoimaan kestityksestä, ellei se johda kirjablogissa realisoituvaan merkintään, esimerkiksi omaehtoiseen tapahtumaraporttiin tai kirjablogissa realisoituvaan maksettuun yhteistyöhön.

Arvostelukappaleet tai kestitys eivät muodosta yhteistyösopimusta 

Kirjabloggaajat katsovat, että tilaisuuksiin osallistuminen tai arvostelukappaleen vastaanottaminen ei muodosta yhteistyösopimusta kirja-alan toimijan ja kirjabloggaajan välille kirja-alan toimijan tai sen tuotteiden markkinoinnista. Kirjabloggaajalla on aina todellinen mahdollisuus olla bloggaamatta saamastaan arvostelukappaleesta, olla tilaamatta arvostelukappaleita tai olla osallistumatta yhteistyöhön kustantamon kanssa kestityksestä huolimatta.

Yhteistyökumppanuus kustantajien ja kirjabloggaajien välillä ei toimi Blogimainonnan ohjeluonnoksessa esitetyllä tavalla. Koska bloggaajan ja yrityksen välillä ei ole kirjallista sopimusta tai velvoitteita, on epäselvää,
a) milloin yhteistyökumppanuus syntyy,
b) kuinka kauan yhteistyökumppanuus kestää,
c) milloin yhteistyökumppanuus on kertaluontoista tai
d) milloin yhteistyökumppanuus on jatkuvaa.

Näin on myös epäselvää, miten yhteistyö tulisi blogiin merkitä yksittäisen kirja-arvion kirjan tiedoissa mainittua kustantajaa lukuunottamatta. Tällainen kustantajan mainitseminen ei kuitenkaan erota yhtä kirja-arviota toisesta, eikä sen avulla pysty erottamaan kirjan lähdettä.

Kirja-arvio ei ole tuotesijoittelua tai mainos

Kirja-arvio ei ole tuotesijoittelua, sillä arvioitu kirja on tekstin keskeinen tekijä. Kirja-arvio ei ole myöskään mainos, vaan taidearvostelma. Arvostelukappaleiden arvostelemisesta tai arvostelujen julkaisemisesta ei kustantamo tai muu taho tyypillisesti maksa bloggaajalle palkkiota. Kirja-arvostelma ei istu tyydyttävästi yhteenkään ASML:n luonnoksessa käsiteltyyn tekstilajikategoriaan. Kirjabloggaajat katsovat, että Blogimainonnan ohjeluonnosta ei voi tällaisenaan soveltaa kirja-arvioihin.

Kirjabloggaajat toivovat ohjeistuksessa määriteltävän, milloin ja miten taidearvostelmadiskurssiin kuuluva teksti voidaan määritellä mainokseksi tai tuotesijoitteluksi.

Mainostava taho

Kirja-arvioiden suhteen mainostava taho ei ole yksiselkoinen. Koska käsiteltävä kirja voi olla peräisin hyvin monesta lähteestä, esim. kustantamolta, kirjastosta tai kirjailijalta itseltään, on epäselvää, miten mainostaja määritellään. On esimerkiksi absurdia ajatella, että vaikkapa kirjastosta lainattua klassikkoteosta käsittelevä blogijuttu on jonkin tahon mainos. Kirja on taideteollinen tuote, mutta sen käsittelyä blogissa ei voi itsestäänselvästi tulkita jonkin tahon mainokseksi.

Sekä kustantamo että kirjailija hyötyvät kirja-arvion perusteella mahdollisesti myös ostetusta, kirjakaupalta yhteistyökumppanuuden merkeissä saadusta tai kirjastosta lainatusta tuotteesta suoraan; välillisesti saattavat rahallisesti hyötyä myös edunvalvontajärjestöt Sanasto ja Kuvasto. Kirjabloggaajat toivovat tarkempaa määrittelyä “mainostaja”-tahosta, jotta luonnosteltua ohjetta voidaan toteuttaa käytännössä.

Arvostelukappaleiden merkintä kirja-arvioihin

Kirjabloggaajat suosittavat, että arvostelukappaleen käyttö merkitään kirja-arvioon joko tekstinsisäisesti, liitetään kirjan tietoihin tai täginä sanalla "arvostelukappale".

Kirjablogien muut tekstityypit

Kirja-arvioiden lisäksi kirjablogien muita tyypillisiä juttutyyppejä ja niiden mahdollisesti yhteistyöksi luokiteltavia muotoja ovat esimerkiksi:
  • Kustantamon järjestämää tilaisuutta esittelevä juttu. Tyypillisesti kyseessä on kustantamon tiedotustilaisuus, johon osallistuvat myös perinteisen median toimittajat. Tiedotustilaisuuden sisällöstä kertominen mielletään yleensä normaaliksi toimittajuudeksi, ja lukija yleensä ymmärtää, että tilaisuudesta ei ole voinut ottaa kuvia, ellei ole itse ollut tilaisuuteen kutsuttuna läsnä.
  • Blogissa hyödynnettävien tuotteiden saaminen kumppaneilta, esimerkiksi tabletti Elisa Kirjalta.
  • Muut mahdolliset kumppanuudet, esimerkiksi Readberry-kirjojen esiin nostaminen tilanteessa, jossa bloggaaja toimii esilukijana ja saa Readberryltä kirjan.
  • Blogien ulkopuolella tapahtuva verkostoituminen. Onko tarpeen kertoa esimerkiksi kustantamoiden työntekijöiden tai kirjailijoiden Facebook-kaveruudesta blogissa? Miten tällainen avoimuus suhtautuu yksityisyydensuojaan, jota bloggaaja, kirjailija tai kustantamon työntekijä nauttii?

Kirjabloggaajat jakavat yhteisen huolen piilomainonnasta ja suhtautuvat yhteiseen ohjeistukseen positiivisesti. Kirjabloggaajat toivovat, että tuleva säännöstö ottaa huomioon blogimaailman moninaisuuden niin blogien sisältöjen, ulkoasujen kuin tyylilajienkin suhteen.

Ystävällisin terveisin
(allekirjoitukset)
---

Katsotaan mitä näille säännöksille tapahtuu. En ole sääntöjä vastaan, mutta niiden vain pitäisi olla vähän järkevämmät ja kunnioittaa bloggaajan lisäksi myös lukijaa. Nykyisessä ohjeistuksessahan lukijaa pidetään suorastaan idioottina.
Linkkaan tähän loppuun vielä White Trash Disease -blogin Natan kokoaman Lukijoiden näkökulman. Siinä on mielestäni myös erinomaisia pointteja.

18. kesäkuuta 2013

Osuuskummasta, hyvää iltaa!

Tänään olen viettänyt ahkeraakin ahkerampaa kummaa päivää. Luin yhtä hienoa käsikirjoitusta ja olen puuhastellut Osuuskumman sivuilla. Julkaistavaa on niin paljon! Kerron teille nyt Morrena, ihan tavis itsenäni (enkä kummatiedottajana), mitä kaikkea on luvassa.



Tänään ilmestyi Ursula! Ursula on siis romanttisia (ja ehkä hitusen kuumiakin) spefitarinoita sisältävä verkkolehti. Se on ilmainen, joten ei muuta kuin ladaten vain! Tämä oli nyt erityisen jännittävää siksi, että mukana on myös minun tarinani. Välkyimmät teistä ehkä arvaakin, mikä on minun nimimerkkini.
Kyllä korvia punotti sitä tarinaa kirjoittaessani, vaikka ei se nyt mitään niin suorasukaista ole. Erotiikan kirjoittaminen hyvin ja tyylikkäästi on minusta hiukan haastavaa. Omaa lopputulostani olen tietysti jäävi arvioimaan.
Uusimman Ursulan kansi on minusta aivan ihana! Sen tekijä on Joanna Numminen.



No sitten on Samuli Antilan esikoisromaani Kirveenkantajat. Olen kovastipaljon tohkeissani siitä, että yhä enemmän aletaan käyttää hyväksi fantasiassakin ihan suomalaista mytologiaa ja miljöötä. Helena Waris, Petteri Hannila ja nyt Samuli Antila! Jee! (Onko näitä lisääkin? Saa suositella!)
Kirveenkantajat oli oikein viihdyttävä lukukokemus. Yllätyin hyvällä tavalla siitä, ettei siinä vain maalailtu kansallisromanttisia maisemia ja kuunneltu laineen liplatuksia, vaan Antila toi esille hajut, luteet ja heimosotien mukanaan tuomat tunteet. Orjatyttö Noki oli minulle samaistuttavin hahmo, johon kiinnyinkin. Pidin myös Ketusta, sitten loppujen lopuksi. Jotain perin inhimillistä hänessäkin oli... Kirveenkantajissa piisaa vauhtia ja mystisyyttä. En tiedä onko "fantasia" sille väärä termi, mutta spekulatiivista fiktiota se kyllä on. Maagista realismia kivikaudelta.



Osuuskumman ensimmäinen käännösjulkaisu, Perhonen ja jaguaari, on myöskin jännän paikka! En ollut aiemmin kuullutkaan Aliette de Bodardista, mutta hänhän on kova mimmi! Voitti Nebula-palkinnonkin tänä vuonna ja on Finnconin kunniavieras.
Tämä novellikokoelma oli henkilökohtaisesti aika... hmm... No. Sain taas nenilleni. Lukiessani esittelyä tästä, irvistelin itsekseni. Aluksia? Mieliä? Eijeijeijei... Kuulostaa ihan liikaa vaikealta scifiltä minun makuuni!
No höpöhöpö. Ne mitään vaikeita ollut. Kuusi hyvää ja viihdyttävää novellia. Vähän dekkarihenkisiä osa ja tuli samanlainen fiilis kuin Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme -leffasta.



No mutta sitten... Jussi Katajalan Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita. Meikäläisen kaltaiselle historiallisen fiktion ja spefin ystävälle tämä on niin täysi napakymppi kun olla ja voi. Ja kun Katajala sijoittaa vielä osan jutuista Kreikkaan, niin minähän suorastaan pissin hunajaa siinä vaiheessa. Viiden pisteen kokoelma. Varsinainen helmi.
Anteeksi nyt vain tämä melkoinen ylistyslaulu, mutta tästä minä olen kaikkein eniten tohkeissani. Tämä on niin hyvä. Jos en paremmin tietäisi, niin sanoisin Katajalan olevan historioitsija koulutukseltaan. Sellaisella varmuudella tarinat menneisyydessä kulkevat. Se on minulle tärkeää ja kirjoittajana sellainen asia, jota tavoittelen; osata kulkea toisessa ajassa kuin kotonaan. Katajala osaa kaiken tämän lisäksi ujuttaa tarinoihin sen spefielementtin niin luontevasti! Esimerkiksi viikinkitarinassa Koston musta laiva spekulatiivisuus kuuluu niin vahvasti asiaan, että koko tarina tuntuisi kovin vajaalta ilman sitä ja suorastaan kammottavalta, jos tapahtumille väännettäisiin joku realistinen selitys. Historia ja spefihän sopii siinä mielessä hyvin yhteen, että entisaikoihin ihmiset todella uskoivat kaikenlaisiin henkiin, jumaliin sun muihin.
Parhaiten sydämeen jäi edelleen Katarsis, jota ylistin jo Kumman rakas -novellikokoelmassa. Se vain on jotenkin niin kreikkalainen.

Niin että tällaista kummaa nyt sitten tähän iltaan! Odotan kovasti Finnconia, joka on heinäkuun 5.-7. päivä Kaapelitehtaalla Helsingissä. Tulkaa moikkaamaan jos satutte liikkumaan niillä nurkin (Finnconiinhan ei ole sisäänpääsymaksua). Siellä on kaikenlaista kiinnostavaa ohjelmaa ja rahansa voi hassata esimerkiksi näihin opuksiin hyvään messuhintaan tietysti. Nähdään siellä!

17. kesäkuuta 2013

Jennifer Egan: Sydäntorni (2006 / 2013)

The Keep
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 220
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Sydäntorni on niitä kirjoja, joista kiinnostuin osin muiden blogien vuoksi. Ymmärsin, että kyseessä olisi vähän fantastisten elementtien kanssa flirttaileva teos. Lisäksi tietysti tarinan sijoittaminen vanhaan linnaan kutkutti. Eganin Aika suuri hämäys keräsi myös paljon kehuja.

Teoksen kuuluminen Keltaiseen kirjastoon on minulle merkki laadusta, mutta toisaalta merkki korkeakirjallisuudesta, joka taas ei niin... Noh... Minä ja Keltainen kirjasto emme aina tule juttuun keskenämme. Tunnen oloni joskus todella tyhmäksi sarjaan kuuluvien kirjojen kanssa. Joitakin taas toki rakastan! Esimerkiksi Kerro minulle, Zorbas sellainen hyvin kolahtanut juttu.

Sydäntorni jäi keikkumaan jonnekin sinne "vaikutuin" ja "en tajunnut" -ääripäiden välimaastoon. Minun on vaikea sanoa tätä keskinkertaiseksikaan, koska minusta tuntuu, etten vain tavoittanut tästä kaikkea sitä, mitä olisi pitänyt.

Aluksi tarina lähtee liikkeelle Dannysta, joka päätyy tuntemattomaksi jäävään paikkaan Itä-Euroopassa. Hän on auttamassa serkkuaan Howardia, rikastunutta liikemiestä, vanhan linnan kunnostamisessa. Linnassa on yksi salaperäinen torni, jossa asuu sekopäiseltä vaikuttava vanha paronitar.
Tarinaan tulee ovela kiepsahdus jo alkuvaiheissa, kun lukijalle käy ilmi, että tarinaa kirjoittaakin Ray. Ray istuu vankilassa murhasta ja päätyi kirjoittajapiiriin. Piiriä vetää Holly, jolla on omat luurankonsa kaapissaan.
Nämä kaksi tarinaa kietoutuvat ovelalla tavalla yhteen.

En oikein tiedä mikä tässä ei kolahtanut. Ehkä odotusten pettäminen vaikutti. Ei tässä nimittäin oikein ollut mitään fantastista tai kummaa. En oikein laske unia tai muita harhanäkyjä sellaisiksi. Kumma on kummaa, jos se on kokijan maailmassa todellisuutta eikä humalaa, väsymystä tai esim. peloissaan kuviteltuja juttuja.
Egan pelailee aika paljon pelon avulla juurikin (tämä ei silti ole kauhukirjallisuuttakaan). Howardilla ja Dannylla on nimittäin eräs yhteinen juttu lapsuudessaan, jossa nimenomaan pelko oli pääroolissa.

Pidin henkilöistä paljon. Danny ja Howard, sekä vankilassa istuva Ray kolahtivat kaikki. Jokainen oli oma vinkeä persoonansa ja he tuntuivat hyvin eläviltä, aidoilta.
Paronittaren osuus jäi mielestäni turhan vajaaksi. Hänestä olisi saanut ammennettua vielä paljon lisää. Ja taas loppupuolella oleva Hollyn osuus tuntui lähinnä turhanpäiväiseltä pitkittämiseltä.

Rakenteellisesti tästä jäi vähän turhanaikaisen kikkailun maku. Dannyn osuuksissa tarinaa kirjoittava Ray välillä kommentoi tekstiä. Ja makuasiahan se on, mutta minä en pidä luetteloista yhtään kaunokirjallisuudessa.   Siis siten, että käytetään numerointia, ranskalaisia viivoja tai kirjaimia.

Sydäntorni sai siis minut lähinnä kallistelemaan päätäni hiukan kummastuneena. En tavoittanut tästä mitään erityisen hienoa, mutta en tätä voi oikein lytätäkään. Viihdyin kuitenkin tarinan mukana ihan kivasti.
Katja Lumiomena-blogista suosittelee tätä nyrjähtäneiden tarinoiden ystäville. Ehkä vika olikin kohdallani juuri siinä! Enhän tule juttuun kunnolla Irvingin teostenkaan kanssa. Niissä on jotain, josta pidän ja siksi ne kiinnostavat edelleen, mutta samalla myös jotakin, jota en vain tavoita.

Sydäntorni muissa blogeissa:
Kulttuuri kukoistaa
Oota, mä luen tän eka loppuun
Ilselä

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

16. kesäkuuta 2013

Stephen King: Revolverimies (1982 /2005)

(kirjailijan vuonna 2003 muokkaama laitos ja sen vuoden 2005 suomennos)
The Gunslinger
Suomennos: Kari Salminen
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 244 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

No nyt. Nyt se on tehty. Asia, joka on vaivannut minua pitkään ja ollut suorastaan häpeätahra sielussani. Kuinka muka voisin väittää itseäni Kingin tuotannon faniksi, jos en ole lukenut Musta torni -sarjaa? Sehän on Kingin pääteos. Tarinakudelma, joka kokoaa yhteen koko Kingin universumin. Mieheni virnisteli ja sanoi, että tapaan paljon tuttuja matkan varrella. Se kuulosti kiehtovalta – ja pelottavalta.

Nyt se on joka tapauksessa aloitettu. Revolverimies, Musta torni -sarjan ensimmäinen osa, on luettu – ja huonoksi havaittu. Ei se yllättänyt. Olin aloittanut tätä joskus vuosia, vuosia sitten aiemminkin ja hyytynyt alkumetreillä. Nyt vain päätin jatkaa loppuun. Ohut lirpakehan tämä on Kingin mittapuulla.
Yllätys oli se, että King itse pitää tätä myös huonona. Tässä pieni sitaatti alun esipuheesta:
Kun palasin takaisin ensimmäiseen osaan, jota nyt pitelette käsissänne, kolme ilmiselvää totuutta pisti siitä silmään. Ensimmäinen oli se, että Revolverimiehen on kirjoittanut hyvin nuori mies (Morre huom. King aloitti tämän kirjoittamisen vuonna 1970 ollesssaan 23-vuotias), ja että siinä oli kaikki hyvin nuoren miehen kirjan ongelmat. Toinen oli se, että se sisälsi erittäin monia virheitä ja varaslähtöjä, erityisesti seuraavia osia ajatellen. Kolmas oli se, että Revolverimies ei edes kuulostanut samalta kuin myöhemmät kirjat – se oli rehellisesti sanoen melko vaikealukuinen. Aivan liian usein kuulin pyyteleväni anteeksi sitä ja kertovani ihmisille, että jos he jatkaisivat hellittämättä, he pääsisivät sisään tarinaan, joka löysi todella äänensä osassa Kolme korttia pakasta(s. 18)
Minulle ovat vakuuttaneet samaa muutkin. Tästä lukemastani versiosta King on siistinyt pahimpia sotkuja (mm. lukuisia adverbeja ja machopullistelua), joten en tiedä kuinka paha se alkuperäinen versio oli. Huh. Tämä oli jo tarpeeksi. En siis pettynyt, vaan olin asianmukaisesti varautunut.

Revolverimies muistuttaa sekavaa ja liian pitkää esinäytöstä. Se on kuitenkin tarpeellinen ja siinä on muutamia erinomaisia kohtauksia. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin tosiaan hajanainen, jäsentelemätön ja vaikeaselkoinen. Onneksi tämä on näin lyhyt!

Tässä ollaan jossakin toisessa todellisuudessa. Todellisuus muistuttaa meidän maailmaamme ja ne risteävätkin hiukan. Kummastakin todellisuudesta tihkuu asioita toiseen. Revolverimiehessä Roland, toisen todellisuuden asukki, kohtaa Jaken, joka on ilmeisesti kuoleman kautta päätynyt tästä maailmasta tuonne toiseen todellisuuteen. Rolandilla ei ole hajuakaan mikä on esimerkiksi New York tai resiina, mutta molemmat tuntevat Jeesus-miehen ja Raamatun.

Roland on kiehtova kaveri ja lähdenkin hänen kanssaan reissuun mielelläni. Tämä revolverimies ei ole kovinkaan jalo sankari, mutta ei antisankarikaan. Hän jahtaa mustiin pukeutunutta miestä. Minulla on aavistus siitä kuka se mustapukuinen mies on (tai keneksi mies lopulta tulee), mutta enpä sano vielä mitään.

Minulla on valmiina hyllyssä Kolme korttia pakasta, suomenkielinen Mustan tornin toinen osa. Jos se nappaa, niin loput varmaankin luen englanniksi, koska ne löytyvät kaikki jo kotoa. Tuleepahan välillä treenattua sitäkin.

Musta torni -sarja (The Dark Tower):
Revolverimies (The Gunslinger)
Kolme korttia pakasta (The Drawing of the Three)
Joutomaa (The Waste Lands)
Velho (Wizard and Glass)
Callan sudet (Wolves of the Calla)
Susannan laulu (Song of Susannah)
Musta torni (The Dark Tower)
lisäosa:
Tuulen avain (The Wind Through the Keyhole)

--

Tämä on nyt 15:sta Stephen Kingiä koskeva postaus. Näitä on tulossa vielä ihan sairaasti lisää. Pienenä haaveenani on blogata kaikista Kingin kirjoista (mutta en todella uskalla antaa mitään aikataulua). Niinpä perustan tuonne ylälaitaan Kingille oman sivun ja otan tunnisteen pois tuosta kirjailijalaatikosta.
Ensinnäkin King ansaitsee sen, sillä hänellä on erityisasema sydämessäni ja kirjahyllyssäni. Toisekseen se helpottaa teitäkin. Nyt niitä pienemmällä olevia kirjasinkokoja ei tarvitse niin tihrustaa (haluan kuitenkin, että fonttikoossakin näkyy kirjailijan suosio).

Tähän samaan liittyen ylälaitaan tulee myös ns. Hall of Fame. Sinne siirtyy kirjailijat, joilta olen lukenut yli 10 teosta. Näitä rajoja hätyyttelevät Charlaine Harris, Reijo Mäki ja Kaari Utrio. Sarjakirjailijoilla on pieni etulyöntiasema, mutta toisaalta... Mitäs kirjoittavat niin hyvin!
Ottaisin mielelläni vastaan hyviä suomennosideoita Hall of Fame:lle. En haluaisi käyttää englanninkielistä termiä. "Kunniataulu" kuulostaa tässä yhteydessä vähän pöljältä.

Tunnisteista puheenollen... Mediassa on viime aikoina ollut puhetta blogien mainonnasta ja läpinäkyvyydestä. Olen nyt tehnyt "Mistä kirja?" lootan tuohon oikealle, josta voi tarkastella mistä kirjoja minulle päätyy. Ja kyllä se minustakin on kiva! En ole ehkä oikein käsittänyt, paljonko ostan kirjoja... Suurin osa tosin tulee ostettua divareista.

Olen myös lisännyt tunnisteet Blogistania (koskien näitä äänestyksiä, esim. Blogistanian Finlandia ym.), bloggaus (yleistä höpinää bloggaamisesta) ja inhokkiklise (yhdestä kerrasta raskaaksi). Täydentelen niitä tässä hiljalleen.

12. kesäkuuta 2013

Saara Henriksson: Linnunpaino (2012)

Kustantamo: Into
Sivumäärä: 246
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Linnunpaino kiinnosti lähinnä siksi, että siinä on voimakas kytkös Siniparta-satuun. Kaikki tällainen satukytkentä kiehtoo minua tavattomasti vaikka aihepiiri ei muuten olisikaan sitä omintani. Linnunpaino liikkuu vahvasti baletin maailmassa, joka on taas minulle tyystin vierasta enkä ole siitä koskaan ollut järin kiinnostunutkaan.

Tarina kertoo ammattitanssija Liljasta, joka on juuri eronnut poikaystävästään. Hänen täytyy omistautua tanssille ja hän onkin saamaisillaan Siniparta-satuun perustuvassa balettiohjelmassa naispääosan. Judith on pahamaineisen ritari Siniparran uusin vaimo. Mutta sitten Lilja loukkaantuu ja kohtaa Tommin, lintutieteilijän.

Linnunpaino ei edennyt siten kuten luulin. Ajattelin, että loukkaantunut Lilja on hyvin vakavasti sairas, suunnittelisi itsemurhaa ja sitten ylitsevuotavan empaattinen hörhö pelastaa Liljan ja he rakastuvat ja Lilja hylkää tanssin ja happy end. Ei. Se ei mennyt kuulkaa sinne päinkään.

Hienointa tässä romaanissa oli baletin kuvaus. Ainakin näin maallikon silmin se vaikutti niin uskottavalta ja aidolta. Hiki, kalkki, teippalut, lihassäryt... Pidin Henrikssonin tyylistä kuvata Liljan kiputiloja. Ne olivat jollakin tapaa täynnä tunnetta, mutta eivät ruikuttavia. Kipu kuuluu osana tanssijan elämään. Se kulki siellä arjessa mukana tupakan, dödön ja lämpösäärystimien kanssa.

Pidin myös Liljan ja Tommin suhteen kehittymisestä (joka ei siis edennyt ylläolevan odotukseni mukaan), joka vaikutti niin tavalliselta. Ei mitään suurta ja dramaattista, vaan tavallista. Mutta yksi asia aiheutti minulle päänvaivaa ja se varjosti koko romaania. Tommilla on salaisuus: Petri. Ja Lilja haluaa välttämättä tonkia sitä. Tässä tulee taitava heijastus juuri Sinipartaan ja sen tulkintaan. Mutta en vain saanut otetta Liljan motiivista. Pakkomielle tuntuu syntyvän tyhjästä; Lilja näkee valokuvan ja Tommi vastaa vältellen. Ja siitä se lähtee. Ei jotenkin tuntunut sopivan Liljaan ollenkaan.

Tommi jäi yllättävän etäiseksi hahmoksi. Se vähän harmitti, sillä hän vaikutti vinkeältä tyypiltä. Kerronta tapahtuu tosin Liljan näkökulmasta ja kuvastaa omalla tavallaan sitä, kuinka salaperäisenä Tommi Liljalle näyttäytyy.
Balettiryhmän muut jäsenet erottautuvat toisistaan juuri sopivasti. Vetäjä Jukka ottaa kaikkia aivoon enemmän tai vähemmän, yksi tekee sitten oman ratkaisunsa. Tämäkin kuvaus tuntui aidolta ja kiinnostavalta.
Muutama henkilö tuntui hieman ylimääräiseltä. Esimerkiksi Anna-siskon poikaystävä. Anna ja Jonas tietyllä tapaa heijastavat Liljaa ja Tommia, mutta jotenkin se jäi vähän tyhjän päälle roikkumaan.

Siniparta-satu sulautuu hienosti Linnunpainoon. Tarinaa ei tarvitse tuntea ennestään. Se tulee kyllä selväksi tässäkin. Myös erilainen musiikki on hienoinen osa romaania; löytyy Vivaldista Lady Gagaan. Linnunpainossa tunnelma on kantava voima ja Henriksson luo ennen kaikkea sen avulla jännitteen, joka kantaa loppuun saakka. En oikeastaan jännittänyt sitä, kuinka Liljan ja Tommin käy, vaan lukemiseni oli lähinnä fiilistelyä.

Linnunpaino sopii taiteista ja saduista kiinnostuneille. Niille, jotka pitävät vahvasta tunnelmasta ja vähemmän kaavamaisista rakkaustarinoista.

Linnunpaino muissa blogeissa:
Anna minun lukea enemmän
Kirsin kirjanurkka
Vielä yksi rivi...
Sinisen linnan kirjasto
Routakoto
La petite lectrice

11. kesäkuuta 2013

Top Ten Tuesday: 10 vähälevikkistä kirjaa

Sallan lukupäiväkirjassa heitettiin hauska haaste nostaa esiin vähälevikkisiä kirjoja. Sitkeästi elää väite, ettei blogeissa sellaisia lueta. Luetaan kyllä. Ne vaan eivät saa niin suurta huomiota kuin isot hitit.

Etenkin spekulatiivisen fiktion puolella näitä riitää. Riittää siellä Harry Potter -hittejäkin, mutta myös muuta. Etenkin kotimaiset spefinovelliantologiat nousevat harvemmin minkään sortin listojen huipuksi.

Menen nyt ihan mutu-tuntumalla. En tiedä kirjojen painosmääriä tai myyntimääriä. Kirjat ovat aakkosjärjestyksessä tekijän mukaan.

Hannila Petteri: Kaukamoinen (2013)
Tekijän minulle tarjoama omakustanne. Osui kiinnostusalueideni napakymppiin, joten en epäröinyt tarttua tähän. Jatkoakin on luvassa ja tulen taatusti lukemaan nekin. Muinaissuomalaishenkinen fantasiatarina.

Heyerdahl Thor: Tigris (1979)
Thor Heyerdahlin teoksia ei juuri blogimaailmassa näy. En tiedä olivatko ne hittejä omana aikanaan? Tammi on tämänkin Heyerdahlin Suomeen tuonut. Luvassa siis tutkimusretkeilyä Lähi-idässä, ei proosaa vaan tosijuttua. Toivottavasti Kon-Tiki -elokuva saisi Heyerdahlin muillekin kirjoille vähän nostetta!

Lukjanenko Sergei: Yöpartio (1998 / 2012)
Erittäin hieno spefisarjan avaus. Tätä ei ole juuri missään näkynyt, muutamissa blogeissa. Into-kustannuksen helmiä.

Meresmaa J. S. & Harju M. (toim.): Steampunk! – koneita ja korsetteja (2012)
Suomen ensimmäinen steampunk-novellien antologia Osuuskumma-kustannukselta.

Pekkola Mika: Aamun kirkastus (2012)
Like-kustantamolta ilmestynyt kaiketi taideproosaksi laskettava teos. Tulen huonosti sellaisten kanssa juttuun, mutta intoudun silti välillä kokeilemaan.

Polidori John: Vampyyri (1819 / 2005)
Omanlaisensa ja -aikaisensa klassikko 1800-luvulta. Ei kaiketi lyönyt leiville juuri silloinkaan. Suomennoksen teki Faros-kustantamo.

Saloranta T. & Koskimies M.: Me emme valehtele ja muita Puolueen hyväksymiä novelleja (2012)
Spefinovelleja työläispolitiikan näkökulmasta. Kustantanut Jyväskylän Science Fiction Seura 42 ja URS-liike.

Talvio Maila: Kootut teokset I (1895-1898)
Maila Talvio jäi omana aikanaankin vähän muiden aikalaistensa varjoon. Tein Kaksi rakkautta -romaanista kandityöni. Nämä Kootut teokset I:n kustansi WSOY.

Törmi Kaarlo: Sivellin, sielu ja maisema (2011)
Minervalta ilmestynyt romaani kertoo Renne Haverisesta, joka opastaa muutamia herroja, mm. taitelija "Akkea" (Akseli Gallen-Kallela) Karjalan maisemissa 1800-luvulla. Hiljaista taisi olla tämänkin myynti.

Viitala Maria: Mikä tiinusta pöllähti? (2011)
Satu heinähousutontuista. Omakustanne.

Semmoisia on tullut luettua. Kaikista en ole pitänyt, joistakin taas kovastipaljon. Tällä viikolla ilmestyy taas yksi ehkä vähälevikkikseksi laskettava teos. Lasken sen ehkä myös taideproosaksi. En tiedä. Tunnen sen määritelmiä niin heikosti.

Monenlaista mahtuu siis blogienkin syövereihin.

--

Omalta osaltani en enää jaksa jatkaa tässä kuohussa asian tiimoilta. Aktiivisemmin olen kommentoinut Luutii-blogissa sekä tehnyt oman postauksen tänne. Ne riittäkööt minun osaltani. Eiköhän asiani tullut selväksi. Keskustelu on ollut hyvää ja kiivastakin. Nautin sellaisesta, mutta pitää osata lopettaa ajoissa (siinä riittää opiskelua etenkin minulla itselläni).

9. kesäkuuta 2013

Suorasanainen ja itsekäs kirjabloggaaja

Arvaat varmaan mitä aihe koskee? Jos olet jo tyystin kyllästynyt tähän kirjablogeissa kuhisevaan keskusteluun, niin älä vaivaudu lukemaan tätäkään. Ärsyynnyt ja kyllästyt lisää. Jos sen sijaan sinua jostakin oudosta syystä kiinnostaa vielä minunkin ajatukseni aiheen tiimoilta, niin ei muuta kuin silmät selälleen vain!

Kaikkihan lähti siis Helsingin Sanomien Nyt-liitteen artikkelista ja samassa lehdessä olleesta Sanna Kangasniemen kolumnista. En nyt ruodi kumpaakaan. Kirjavan kammarin Karoliina ja Amman lukuhetken Amma sanoivat niistä jo oleellisen. Kiintoisaa juttua on myös Luutii-blogissa ja Missio kässäri -blogin Dee:kin älähti. Lukaiskaapa myös Sallan lukupäiväkirjan juttu.

Nämä keskustelut ovat ajaneet minut pohtimaan omaa bloggaamistani.

Miksi kirjabloggaan?
Näpytin tässä ensin historiaani, mutta senhän voi lukea esittelystäni. Pidetäänpä nyt vain ajatus siinä, miksi ihmeessä minä bloggaan.
Minusta lukeminen on kivaa. Siinä se syy yksinkertaisimmillaan. Olen harrastanut lukemista (niin että sitä voi sanoa harrastukseksi) noin 10-vuotiaasta asti. Ei kai kukaan harrasta jotakin asiaa vuosia, jos ei siitä jollakin tapaa nauttisi? En harrasta lukemista siksi, etten muuta voi. Enkä siksi, että kokisin sen jollakin tapaa yleväksi taiteen harrastamiseksi ja siten jonkinlaista henkilökohtaista statusarvoani nostavaksi asiaksi.
Luen, koska sitä kautta pääsen mielikuvitukseni kera erilaisiin aikoihin, paikkoihin, maailmoihin ja tunnetiloihin. Jonkinlaista eskapismia siis? Juu kai. Minä nautin siitä tavattomasti. Lukiessani pääsen omaan maailmaani, missä minulla on omaa tilaa. Joku kyökkipsykologi voi miettiä, että miksi teen sellaista. Ehkä siihen löytyykin jokin syy lapsuudestani. Vinkiksi voin antaa tämän Sirpa Kähkösen hienon kolumnin, johon samaistuin todella paljon.
En ole hävennyt lukuharrastustani koskaan. Joskus olen joutunut sitä vähän selittämään ("Siis miten sä voit lukea niin paljon?"), mutta en häpeämään. Lukeminen on ollut ihan cool jo ennen bloggaustakin.

Miksi päädyin kirja-alalle?
Minusta lukeminen on kivaa. Siinä se syy yksinkertaisimillaan. Anteeksi, en kai toista itseäni?
Eikö aika monelle saata harrastuksesta tulla ammatti? Oli minulla joskus vaihtoehtojakin. Olin vähällä päätyä kosmetologiksi. Jos en olisi päässyt lukioon, olisi ollut oppisopimuspaikka. Valitsin lukion. Seuraan nykyisin jonkin verran kosmetiikkablogeja. Olen surkea meikkaaja eikä minulla ole taiteellista silmää lainkaan.
Opiskelin vuoden verran lähihoitajaksi. Olin töissäkin esim. päiväkodeissa ja vanhainkodeissa. Ei minusta ole siihen. Lähihoitajat tekevät hienoa työtä, mutta minusta se ei ollut kivaa. En nauttinut siitä. Olin itsekäs ja mukavuudenhaluinen ja haluan tehdä sitä mistä nautin.

Bloggaajan etiikka
No tässäpä nyt sitten aihe, joka meikänkin sai nyt näpyttämään koko roskaa! Ensiksi haluan linkittää White Trash Disease -blogin jutun. Noin!
Bloggaajille (koskee myös kirjablogeja) ollaan luomassa säännöstöä. Pidän sitä hyvänä asiana ja tietenkin aion noudattaa sääntöjä parhaani mukaan. En siis puutu nyt niihin sen tarkemmin.
Luutii-blogin jutun kommenteissa ja muuallakin on esitetty vaatimuksia kuinka kirjabloggaajan pitäisi tai ei pitäisi sitä sun tätä. Pitäisi kirjoittaa myös vanhemmista kirjoista, pitäisi kirjoittaa runoudesta, pitäisi kirjoittaa vähälevikkisistä julkaisuista, ei pitäisi ottaa vastaan arvostelukappaleita. Perusteluina käytetään bloggaajien mainosarvoa. Koska osa meistä on (muistutan nyt tässä yhteydessä taas kerran, että meitä on niiiiiiin monenlaisia että huh hah hei ja tequilaa pullo!) kytköksissä kustantamoihin, asettaa se myös meille velvoitteita.

Paskanmarjat. Anteeksi vain. Olen itsekäs ja suorasanainen nyt. Bloggaaminen on minulle harrastus. Se tarkoittaa sitä, etten saa tästä palkkaa. Blogger ei maksa minulle. Kustantamot eivät maksa minulle. Elisa Kirja ei maksa minulle. Elisa Kirja on tosin siinä poikkeus, että heiltä sain täppärin ja sitä vastaan lupasin tietyn määrän bloggauksia. Siitä lisää tässä. Se on ainoa taho, jonka kanssa olen mitään sopimuksia tehnyt.

En tietenkään kiistä ajatusta siitä, etteikö kirjablogit vaikuttaisi johonkin. Tottakai. Jokaisen meidän pienikin teko vaikuttaa kaikenlaisiin asioihin.
Kysymys kuuluukin, että milloin pitäisi pistää oma etu sivuun ja ajatella asiaa laajemmalta näkökulmalta. Ja siinä tulee minun kohdallani tässä nimenomaisessa asiassa raha kysymykseen. Voin lukea jotakin (ja sitten blogata), joka ei itseäni niin kiinnosta rahallista korvausta vastaan. Ei kannata innostua, sillä hintani tämän kanssa olisi aika korkea. Jos lähtisin myymään itseäni ja blogiani, kokisin pettäväni myös itseni. Haluan pitää Morren maailman harrastuksena. Elisa Kirjan kanssa tein sopimuksen, koska se ei velvoita minua lukemaan jotakin epäkiinnostavaa ja halusin lukulaitteen, jolla lukea muitakin kuin Amazonin kirjoja ja ilmaisia klassikoita.

Käyn kustantamoiden tilaisuuksissa mahdollisuuksieni mukaan. On siellä toimittajiakin. Montako kertaa on Hesarista luettu juttua, kuinka kivaa oli kustantamo X:n kekkereissä ja mitä kirjoja annettiin mukaan? Hiljaista taitaa olla. Blogeissa tämä on avoimempaa. En itse kirjoita niistä, koska en osaa ja haluan pitää pääpainon kirja-arvosteluissa. Merkkaan kuitenkin mikä kirja on arvostelukappale ja mikä on muualta tullut.
Arvostelukappaleet eivät ole kaksinen rahaetu. Uutuuksia saa ilmaiseksi kirjastoista ja kirjojen jälleenmyyntiarvo on olematon. Blogata voi ilman arvostelukappaleitakin.

Mikä minua kiinnostaa?
Näihin ulkopuolelta tuleviin vaatimuksiin liitetään siis usein vähälevikkiset kirjat. Sellaisiksi laskettaneen ainakin omakustanteet ja runous, mutta muuten en oikein tiedä, mikä olisi vähälevikkistä.
Maaria Pääjärvi muistuttaa Luutii-blogin kommenteissa, että osa kriitikon työtä on etsiä niitä "kiinnostavia tapauksia". Kustantajat eivät lähettele suosituksia ja kirjapaketteja. Ymmärrän. Enkä kiistä.
Avainsana on "työ". Edelleenkin tämä on minulle harrastus eikä työ. En yksinkertaisesti halua uhrata kovinkaan paljoa aikaani siihen, että etsisin itseäni kiinnostavia tapauksia. Käytän sen ajan mieluummin lukemiseen ja kirjabloggailuun.

Koko "blogiurani" aikana minulle on tarjottu kuutta omakustannetta. Kolmesta olen kirjoittanut, yksi odottaa vuoroaan ja kaksi olen hylännyt ei-kiinnostavina. (Väitin Luutii-blogin kommenteissa, että viittä tarjottu ja kahdesta kirjoittanut, mutta unohdin yhden.)
Pääjärvi kommenteissaan sanoi:
Hanna – vaatimus kirjoittaa monipuolisesti ei koskaan osu vain yhteen ihmiseen. Sinä kirjoitat paljon spefistä, myös ja etenkin pienkustannuspuolelta jai lman sinun blogiasi en tietäisi tuosta kirjallisuudenhaarasta senkään vertaa kuin nyt tiedän.
Minä kiitän tästä. On aina iloista, kun koen itselleni rakkaan genren (spefin) kiirineen muidenkin korviin.
En levitä spefitietoutta silkkaa jalouttani. Ehei... Syyni ovat paljon itsekkäämmät. Minä tykkään spefistä! Luen niitä siksi, että nautin kaikenlaisesta kummasta. Siksi liityin Osuuskummaankin. Ja siksi varmaan pienkustanteet tässä näkyvätkin korostuneina; muut julkaisevat spefiä niin vähän.

Minulla on siis lempigenrejä. Kiinnostuksen kohteeni näkynevät siis tunnistepilvessä oikealla. Pidän historiallisista romaaneista, spefistä, kauhusta ja romantiikasta (tietyin varauksin). Kiinnostun jos kirjassa viitataan satuihin tai muuhun kansanperinteeseen. Musiikkimaailma kiinnostaa myös tietyin varauksin. Olen suopeampi metalli- ja rock -musiikkia koskeville jutuille, kuin jazzille ja rap-musiikille. Tämä pohjautuu ihan henkilökohtaiseen musiikkimakuun.

Lopuksi
Lopuksi olisin halunnut keksiä paremman väliotsikon ja kirjoittaa lyhyemmin, mutta kun pääsi purskahtamaan. En tiedä toinko edes keskusteluun mitään uutta, mutta tässä näkyy syy miksi kirjoitan: olo helpottaa. 
Olen ärtynyt vaikka minua ei henkilökohtaisesti ole syytetty mistään tai esitetty vaatimuksia. Ärryn, kun kirjabloggaajista esitetään outoja väitteitä ja unohdetaan kirjablogien monimuotoisuus. Ärryn, kun kirjablogeja arvostelevat ne, jotka eivät juurikaan kirjablogeja seuraa.
En ärry siitä, että halutaan herättää keskustelua. Höpsis! Mutta lähestymistapa on a ja o. Vastaan mieluusti kysymyksiin enkä pahastu niistä. "Ovatko kirjablogit...? Pitäisikö kirjablogien...?" ym. ovat paljon hedelmällisempiä lähestymistapoja kuin yhtenäistävät väitteet: "Kirjablogeissa kirjoitetaan aina vaan samoista uutuuksista!". Kohtelias lähestyminen ei ole nöyristelyä tai päänsilittelyä – se on vain käytöstapojen muistamista.
Vinkkaan, että kirjablogin perustaminen on helppoa. Lukuisia ilmaisia palvelimia löytyy paljon ja kirjoja maailma on pullollaan. Siitä se lähtee! En koe uusia/muita kirjablogeja kilpailijoiksi, vaan uusiksi kiinnostaviksi kollegoiksi. Siitä vain luomaan juuri sellaista kirjablogia kuin sinä haluat!

Kon-Tiki -elokuva (2012)

Kuva: Atlantic Film Finland Oy
*liput elokuvan katsomiseksi saatu blogiyhteistyönmerkeissä Atlantic Film Finland Oy:lta*

Kon-Tiki -elokuva! Voitte kuvitella kuinka täpinöissäni olin. Olinhan juuri tätä silmällä pitäen lukenut sen Thor Heyerdahlin Kon-Tiki -kirjan, johon tämä perustuu.
Norjassakin tämä elokuva on ollut merkkitapaus. Kyllä. Suureksi riemukseni elokuva on vieläpä norjalaistuotantoa eikä Hollywood-tauhkaa. Elokuvan on ohjannut kaksikkoJoachim Rønning ja Espen Sandberg. Kyllä nyt kelpaa...

Ei kelvannut. Kon-Tiki oli varsinainen pettymys. Käykö sitä aina näin kun kirjasta tehdään elokuva? Siltä on nyt viime aikoina tuntunut. Norjaankin on ilmeisesti iskenyt Hollywood-tauti.

Kon-Tiki -elokuva keskittyi pariin näyttävään (tai... no... "näyttävään") Tappajahai-kohtaukseen, miehistön väliseen skismaan ja romantiikkadraamaan. Kirjassa näitä ei ollut. Ja ne kirjan jännittävät kohtaukset loistivat poissaolollaan.

On tietysti selvää, että kun kirjaa muutetaan elokuvaksi, täytyy jotakin karsia. Mutta miksi pitää karsia niin paljon, että sekaan pitää mennä tunkemaan jotakin muuta, joka ei sinne sovi eikä kuulu? Ja miksi se romantiikka on väkisin tungettava mukaan? Kuka sitä haluaa? Yleisesti kai syytetään naisia, mutta en minä halua mitään pakkoromantiikkaa. Enkä usko olevani mielipiteeni kanssa mikään harvinaisuus.

Elokuvan alussa ollaan Fatuhivan saarelta, jossa Thor ja Liv-vaimo ovat. Tiedän, että ovat siellä ikään kuin häämatkalla vaikka sitä ei elokuvassa sanota (pitääkin lukea Heyerdahlin Fatuhiva piakkoin). Rakennetaan siis tällä Livin ja Thorin välille jännitettä. Sitten siirrytään Thorin rahoitustavoitteisiin lauttaretkeä varten. Moni tarjoaa ei-oo:ta ja tyrmää idean hulluna itsemurharetkenä. Heyerdahlin tavoite on siis todistaa, että Polynesian saaret asutettiin Etelä-Amerikasta käsin eikä Aasiasta. Todistaakseen väitteensä, hän aikoo purjehtia lautalla Tyynenmeren yli. Rahoitus lopulta järjestyy, miehistö löytyy ja reissuun päästään. Thor ilmoitti vaimolleen ettei tule jouluksi kotiin. Lisää draamaa... Kirjassa on vielä monia mutkia (esim. balsapuiden hankinnasta), mutta elokuvassa ne sivuutetaan.

Miehistön välit ovat hyvin kireät. Kon-Tiki -kirjassa tästä ei puhuta, mutta se ei tarkoita tietenkään etteikö niin olisi ollut. Mitään kunnon motiivia ei välien kireydelle oikein annettu. Herman huolehtii erityisen paljon köysien kestävyydestä. Köydet kun näyttävät syövyttävän tukkeja ja jos lautta leviää kasaan, niin huonosti käy. Köysistä saadaankin iso episodi kun hain veressä rypevä Herman anelee Thoria vahvistamaan köysiä metallilangalla, jota on salaa ottanut mukaan. Siis mit vit?! Ei kirjassa ollut mitään tuollaista kohtausta. Tämän episodin jälkeen koko köysijuttu unohtuu. Täh?
Kirjassa köydet todella aiheuttivat huolta koko miehistössä, mutta asia selvisi – toisin kuin elokuvassa. Köydet syöpyivät tukkeihin, mutta juuri se piti ne sitten ehjinä. Kun köysi oli painunut tukin rungon sisään, ne lakkasivat hinkkaamasta toisiaan ja siksi ne kestivät. Jos niihin olisi laittanut metallilankaa, se olisi syöpynyt tukin läpi kokonaan.

Herman Watzingerista tehtiin elokuvassa ylipäätään varsinainen syntipukki vähän joka asiaan. Otan tähän sitaatin Kon-Tiki -kirjasta ja sen jälkeen kerron miten kohtaus tehtiin elokuvaan.
Todellisuudessa valashai kierteli meitä tuskin tunnin, mutta meistä se tuntui kokonaiselta päivältä. Lopulta Erik, joka seisoi lautan kulmalla, kiihtyi niin että tarttui puolenkolmatta metrin käsiharppuunaan. Kehoitushuutojemme rohkaisemana hän kohotti sen päänsä yläpuolelle. Kun hai liukui hitaasti häntä kohden ja oli saanut leveän päänsä aivan lautan kulman alle, Erik sytemällä syti harppuunan suoraan alas ja sai sen tunkeutumaan syvälle pedon rustopäähän.
s. 105
Hai keikauttaa vielä lauttaa ja kolme miestä kaatuu. Yksikään ei putoa veteen ja hai katoaa matkoihinsa.

Elokuvassa Herman tarttuu harppuunaan vaikka muut ärjyen estelevät häntä. Paniikissa Herman iskee harppuunan vasarahain päähän, hai suuttuu ja yksi miehistä tipahtaa veteen (unohdin jo kuka). Mies nipin napin selviää hengissä ja muut ovat hyvin vihaisia Hermanille. Thor vähän koittaa pitää Hermanin puolta, mutta hänkin on vihainen. Lähinnä siksi, että muut komensivat Hermania laskemaan harppuunan. Lautalla kun käskyjä jakaa vain Thor.

Siis miksi tämäkin kohtaus piti vääristää?

Lautan ohjaaminen aiheutti myös pulmia ja sitäkin elokuvassa murehdittiin. Lautta ajatui liian pohjoiseen. Erään dramaattisen myrskyn seurauksena lautta sitten päätyikin vahingossa oikealle reitille hyvään virtaukseen ja ohjauspulmatkin unohdetaan.
Höpöhöpö! Elokuvassa sivuutettiin se, kuinka miehistö lopulta keksi miten lauttaa ohjattiinkaan. Keksiminen tapahtui kyllä myrskyn aikana sattumalta, mutta oli hyvin oleellinen osa lauttamatkan onnistumista jatkossakin.

Tämän jälkeen hypättiin yli sata päivää, eli lähes koko lauttamatka. Pois jäivät ne kiinnostavat selitykset miksi Thor Heyerdahl uskoi Polynesian asutuksen tulevan Etelä-Amerikasta, miten lauttamatka todennäköisesti sujui 1500 vuotta sitten, arkielämän kuvaus lautalla, merenelämän seuraaminen (esim. luotsikalojen tärkeä merkitys) – eli kaikki kiinnostava jäi pois.
Elokuvassa keskityttiin erittäin paljon haiden aiheuttamaan jännitykseen. Elokuvassa hai jopa nappaa lautan maskottipapukaijan. Kirjan mukaan lautalla tosiaan oli maskottipapukaija, mutta se katosi myrskyn yhteydessä. Kirjassa ylipäätään hait ovat aika pienessä roolissa ja niiden merkitys korostuu lähinnä paistinpannulla.

Sitten saadaan viimeinen dramaattinen kohtaus: Raroian riutan ylitys. Se olikin tehty varsin kirjauskollisesti, sillä se oli todella hengenvaarallinen paikka.
Tosin ennen Raroian riuttaa Kon-Tiki yritti rantautua erääseen toiseen saareen, mutta se ei onnistunut. Knut piipahti saarella sen alkuasukkaiden kajakilla, mutta oli jäädä jumiin sinne ikään kuin panttivangiksi. Tämä oikeastikin jännittävä juttu jäi sekin elokuvasta pois! Miksi?!

Raroian riutan takana olevalla saarella Thor saa vaimoltaan kirjeen (joka oli pitänyt antaa jo maissa, mutta jostakin syystä miehistötoveri pimitti sitä saarelle asti), jossa Liv kertoo hakevansa avioeroa. Elokuvan lopussa kerrotaan, että he erosivat lauttamatkan jälkeen. Se on totta, mutta se tapahtui kylläkin kaksi vuotta myöhemmin.

Huh! Pitkäksi venynyt postaus ja pelkkää solvausta. Oli Kon-Tiki -elokuvassa hyvääkin. Esimerkiksi musiikista pidin paljon. Siitä vastasi Johan Söderqvist.
Pidin myös näyttelijöistä. Thoria näytteli Pål Sverre Hagen,  Bengt Danielssonia näytteli Gustaf Skarsgård, eli True Blood -sarjan Eric-vampyyriä näyttelevän Alexander Skarsgårdin pikkuveli. Pikkuveikan tosin täytyy kasvattaa karismaansa vielä, mutta oikein söpö hää oli. Herman Watzingeria näytteli Anders Baasmo Christiansen, Knut Hauglandia näytteli Tobias Santelmann, Erik Hesselbergia Odd Magnus Williamson ja Torstein Raabya Jacob Oftebro. Thorin Liv-vaimoa näytteli Agnes Kittelsen ja hänkin teki roolinsa oikein hyvin.
Hyvää oli myös se, että elokuvan lopussa kerrottiin lyhyesti mitä kukin teki elämässään myöhemmin.

Olin katsomassa elokuvaa mieheni ja poikani (9v.) kanssa. Mies oli vielä tuohtuneempi kuin minä elokuvan suhteesta kirjaan. Lari (ei kirjaa lukenut) taas piti elokuvaa ihan okei -tasoisena ja antaisi elokuvalle kolme tähteä.
Minusta tämä olisi ollut ihan okei, jos tämä ei perustuisi kirjaan. Tarinana keskitasoinen, paikoin vähän yliampuva, mutta ihan ok. Mutta koska tämä sivuutti kirjan oleellisia asioita ja painottui ihan muihin juttuihin, en voi sanoa olevani järin tyytyväinen.
Pitäisi kaivaa se alkuperäinen dokumenttielokuva vuodelta 1950. Se voitti Oscarinkin. Tämä oli kaiketi ehdolla, mutta ei voittanut. Ei olisi ansainnutkaan.

8. kesäkuuta 2013

J. S. Meresmaa: Mifongin aika (2013)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 494
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Mifongin aika jatkaa miltei siitä mihin Mifongin perintö jäi. Joten jos et ole lukenut tuota ensimmäistä osaa, niin kannattaa lopettaa tämän postauksen lukeminen justiinsa tähän ja lukaista Mifongin perintö.

Aikaa on vierähtänyt nelisen vuotta. Ardis elelee tyttärensä kanssa ja onpa hänellä uusi sulhasehdokaskin, vakaa Connail-seppä. Ardisin poika taas kasvaa Elingmarin ja Ulisiaksen hellässä huomassa. Dante ja Ardis eivät ole unohtaneet toisiaan, mutta asiat eivät ole kovin yksinkertaisia. Vauhdissa on myös Danten merirosvosisko Linn ja hänen toverinsa Harben. Toisen mifongin herääminen aiheuttaa pulmia ja siitä sitä menoa ja meininkiä syntyykin.

Ihan ensimmäiseksi kiinnitin huomiotani siihen kuinka Meresmaa on kirjoittajana kehittynyt. Mifongin perinnön kohdalla annoin pyyhkeitä kysymystaudista. Nyt sitä ei ollut. Poissa oli myös kaikenlainen tunteiden vääntäminen rautalangasta. Tästä syystä on hienoa lukea kirjailijan tuotantoa aikajärjestyksessä; kehityksen voi huomata. Iloitsen tietysti aina tällaisesta!

Kaipaan kuitenkin yhä vähemmän vauhtia ja lisää taustoittamista. Tämähän on puhtaasti maku- ja tyylikysymys. Osaa lukijoista Mifonki-sarjan vauhdikkuus taatusti miellyttää. Ja tietysti jos seuraava osa olisikin kovin hidastempoinen ja taustoittava, niin näyttäisihän se pöljältä sarjan muihin osiin nähden.
Mutta samoin kuin edellisen osan kanssa, myös tämän parissa viihtyi ohi järkevän nukkumaanmenoajan. Oli luettava vielä yksi luku, ja yksi ja tämä yksi...
Mifongin aika laukkaa siis reippaasti ja varsin tasaisesti eteenpäin. Muutama onnahdus sieltä löytyy kuitenkin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ardis kertoo Connailille tiettyjä totuuksia, on minun makuuni vähän kömpelö ja kovin töksähtelevä.

Eniten nautin Linnin ja Harbenin seurasta tällä kertaa. Heidän mukaansa lyöttäytyy vielä nuori Mohari, josta kehkeytyy vielä varmasti kiinnostava hahmo. Pikkuryysyläisestä tulee mieleen Eddingsin Eleniumin ja Tamulin -tarujen Talen-poika. Linnin ja Harbenin välissä kipinöi kerrassaan hauskalla tavalla. Linn on niin ihanan pöljä!
Viihdyin erinomaisen hyvin myös pantterikansan parissa. Siinä oli yhteisö, josta lukisi mieluusti lisää ja paljon. Rituaalit ja tavat olivat mielenkiintoisia.
Meresmaalla on yllätyksiä hihassaan eikä oikeastaan mikään mene niin kuin olisin odottanut. Ja minä kun ajattelen tuntevani fantasian kaavat hyvin? Varmaankin. Meresmaa ei vain noudata niitä.

Minulla on aina pöljä tarve verrata jotakin olemassa olevaa kirjaa toiseen. Suokaa se anteeksi. Mifonki-sarjan vauhdikkuus ja tietynlainen "taustoittamattomuus" tuovat minulle mieleen Sapkowskin Noituri-sarjan. Noitureissa ote on vähän ronskimpi, mutta jotain samaa näissä silti on.

Ja niin siinä kävi, että Meresmaan-ryökäle jätti tämän taas sellaiseen kohtaan, että seuraavan osan odottaminen saattaa käydä tuskalliseksi. Odottavan aika on pitkä...

Mifongin aika on käsitelty myös näissä blogeissa:
Kujerruksia
Todella vaiheessa
Hemulin kirjahylly
Nenä kirjassa
Kirjoihin kadonnut

4. kesäkuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)

Is
Suomennos: Leena Vallisaari
Kustantamo: Teos ja Schildts & Söderström
Sivumäärä: 366
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kuten kaikki tietävät, Finlandia-voittaja Jää on saanut melkoista suitsutusta niin kriitikoilta kuin bloggaajiltakin. Yleensä tällaiset hehkutuskirjat saavat aikaan minussa varauksellisen suhtautumisen. Jää ei aiheuttanut sellaista, koska olin lukenut Marsipaanisotilaan muutamia vuosia aiemmin. Se asettui mielessäni keskitason kirjaksi, mikä hillitsi odotuksiani Jäätä kohtaan. Ehkä siksi Jää pääsi yllättämään positiivisesti.

Tarina on tavallaan jatkumoa Marsipaanisotilaalle, mutta täysin itsenäinen teos siitä kuitenkin. Kummelin perheen veljeksistä vanhin, Petter, on Jään keskiössä. Hän on mennyt naimisiin ja perheeseen on syntynyt pieni Sanna-tyttökin. Petter Kummel on valmistunut papiksi ja pääsee pastoriksi Luodoille, saaristoalueelle kartan ulkopuolelle. Hän on paikasta haltioissaan ja Mona-vaimo viihtyy myös. Petter pänttää pastoraalitutkintoa varten, jotta hän voisi saada ihka oikean vakituisen viran Luodoille. Eletään sotien jälkeistä aikaa, 1940-luvun loppua.

Mielestäni tämä oli huomattavasti sujuvampi ja kaikin puolin parempi kuin Marsipaanisotilas. Siinä olleet rakenteelliset kömpelyydet, kaksoispisteen viljely ym. loistivat poissaolollaan. Lundbergin oma ääni on vahva, jos sallinette näin kliseisen ilmauksen. Hänen kerrontansa on jutustelevaa ja paikoin vähän poukkoilevaa – mitä tietysti jutustelu toisinaan oikeastikin on.

Olisin luultavasti pitänyt Jäästä vielä paljon enemmän, ellen olisi inhonnut niin tavattoman paljon Mona Kummelia, Petterin vaimoa. Hänestä jäi inhottavan ja tylyn ihmisen kuva. Hän kohteli lapsiaan hyvin kylmän välinpitämättömästi. Ne ominaisuudet eivät toki Monasta tehneet hahmona huonoa, vaan se, etten saanut selville miksi Mona oli sellainen kuin oli. Se tuntui jäävän täysin vaille selitystä.
Auki jäi myös se, miten ja miksi Petter rakastui Monaan. Mona on pelastanut Petterin kiusallisesta tilanteesta ja Petter kyllä rakastaa Monan toimeliaisuutta, mutta äitiyden Petter tuntuu kyseenalaistavan – syystäkin toki.
Äiti suostuu tulemaan pöytään, isä tarjoilee keiton ja yrittää syöttää Sannaa. Hän levittelee keittoa lautasella että se jäähtyisi, mutta kun hän ottaa sitä lusikkaan, se on yhä liian kuumaa, ja Sanna kääntää päänsä pois ja tönäisee lusikkaa. Voi ei! Sanna!
Äiti raivostuu. "Hiljaa! Mitä tuo ikuinen vinkuminen on olevinaan! Sinä olet mahdoton! Hyi!" Hän säntää pystyyn ja sieppaa keittiörätin, pyyhkii laajoin liikkein, huitaisee Sannaakin joka vollottaa täyttä kurkkua. Tätä ei pastori Petter Kummelin kaltainen sovittelijaluonne voi voittaa, ei auta kuin vetää päänsä sisään ja toivoa, että myrsky menee ohi.
"Nyt sinä syöt!" äiti komentaa. Hän lusikoi keittoa Sannan suuhun, eikä tyttö uskalla olla nielemättä, isä tietää jo että hän oksentaa ennen kuin ilta on lopussa.

(s. 114)
(Minusta tuossa on muuten paljon pilkkuvirheitä ja vähän lauserakenteessa hiomista. En tiedä onko Lundbergin tyyliä vaiko suomentajan?)

Ihaninta ja vahvinta oli Lundbergin saaristolaiselämän kuvaus. Jotenkin tuli vahva tunne siitä, että kirjailija todella tietää mistä puhuu. Hän maalaa eteen taitavasti tuulet, tuoksut ja äänet. Ja ennen kaikkia ihmiset. Jäässä on monta mielenkiintoista persoonaa!

Lukiessani mietin pitkään, että miksi tämä voitti Finlandian. Mikä tässä oli niin erikoista? Tämä on kyllä varsin hyvä, mutta... En harrasta näitä "no koska se oli suomenruotsalainen / nainen" -teorioita, vaan pyrin oikeasti katsomaan puhtaasti teosta. Naiivia ehkä. En edellytä koskaan, että F-voittaja olisi kirja täysin minun makuuni. Eihän se niin mene. (Sitä varten on Blogistanian Finlandia, jossa saan äänestää omia suosikkejani.)
Mutta lopussa se juju löytyi. Jään loppuratkaisu on hieman erikoinen ja ainakin minulle täysin odottamaton. Ehkä ihan lopussa aavistuksen venytetty, mutta ideana loistava.

Jää on hieno romaani. Ei minun makuuni täydellinen, mutta hieno ja lukemisen – ja Finlandian – arvoinen teos.

Jää on luettu lukuisissa blogeissa. Ainakin näissä:
Kirsin kirjanurkka
Luettua elämää
Koko lailla kirjallisesti
Järjellä ja tunteella
Oota, mä luen tän eka loppuun
Booking it some more
Rakkaudesta kirjoihin
Täällä toisen tähden alla
Lumiomena
P. S. Rakastan kirjoja
Sinisen linnan kirjasto
Aamuvirkku yksisarvinen
Hys, äiti lukee nyt
Luetut, lukemattomat

3. kesäkuuta 2013

Kirjasyksy 2013

Näin alkukesän helleaallossa on hyvä kurkata syksyn kirjasatoon. Syksyhän tuppaa olemaan sitä astetta kiivastahtisempaa aikaa kirjarintamalla, joten tämä toimikoon taas hyvänä muistilistana, mitä aion mitä luultavimmin lukea jossakin vaiheessa.
Osahan näistä ilmestyy jo kesällä, kun taas osa kustantamoista on ilmoittanut kesällä ilmestyvät kirjansa jo kevätkatalogeissaan.

Art House / Jalava / Tietosanoma
Juri Nummelin (toim.): Kuun pimeä puoli  – suomalaisia ihmissusinovelleja (elokuu)
Ihmissusinovelleja! Pitääkö perustella lisää? Suomalaisia ihmissusinovelleja!

Kaija Unhola: Elämää koiran kanssa – Suomalainen koiraharrastus ennen ja nyt (joulukuu)
Jonkinasteisena ikikoiraihmisenä ja entisenä aktiiviharrastajana tämä tietysti kiinnostaa. En muista, että tällaista teosta olisi aiemmin edes tehty!

Atena
Pekka Matilainen: Kupoli (kesäkuu)
1400-luvun Italiaan sijoittuva jännitysromaani. Historiasta innostunut herää heti. Tiettävästi kirjailija ei ole sukua.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (lokakuu)
Eihän PIJ:n uutuutta voi jättää väliin kaiken kokemani jälkeen. Kustantaja lupaa kauhua ja psykologista trilleria. PIJ:n tietäen luvassa on jotakin häiriintynyttä. Lokakuuhun on pitkä aika, mutta ehdin ehkä välissä vihdoin nauttia Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanin.

Avain
Vesa Haapala & Juhani Sipilä: Kiviaholinna (lokakuu)
Tutut opettajani kartoittavat suomalaisen romaanin vaiheita 1800-luvulta nykypäivään. Luultavasti luvassa on herkullinen ja sivistävä kattaus.

H. K. Riikonen & Sari Kivistö: Mitä jokaisen ihmisen tulee tietää antiikista (lokakuu)
Kyse ei ole huonekaluista, vaan ajasta. Antiikin Roomasta ja Kreikasta on sivistyksemme lähtöisin, joten kunnollinen perehtyminen on paikallaan. Ehkä opin ymmärtämään Odysseustakin paremmin?

Bazar
Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika (elokuu)
Kuvaus erään perheen sopeutumisesta, kun maailma muuttuu. Maapallon pyörimisliike hidastuu ja sillä on seurauksensa niin luonnossa kuin ihmissuhteissakin.

Eowyn Ivey: Lumilapsi (syyskuu)
1920-luvun Alaskaan sijoittuva tarina lapsettomasta pariskunnasta, joka tekee lumesta itselleen lapsen. Mutta mitä tapahtuu, kun lapsi herääkin eloon?

Gummerus
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (syyskuu)
Tietysti uusi Alasalmi kiinnostaa, kun en mitään huonoa ole häneltä lukenut. Joenjoen laulussa on vieläpä varsin kiinnostava aihe; saamelaisuus. Ja se kun yhdistetään vielä historialliseen(kin) kerrontaan, niin se on siinä.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (elokuu)
Lestadiolaisparin tarina. Kustantajan esittelyteksistä ei tullut sensaatiohakuisen tarinan puistatusta, vaan jotenkin jäi sellainen olo, että jotakin parempaa on luvassa kuin pelkkä kauhisteluromaani.

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista (syyskuu)
Kolmen erilaisen naisen tarina, joiden ympärille kietoutuu ranskalaisuus ja afrikkalaisuus. Tämä kuulosti vähintään yhtä lupaavalta ja kiinnostavalta kuin Chimamanda Ngozi Adichien romaanit.

Charlaine Harris: Veren muisti (elokuu)
Charlaine Harris: Veri kielellä (marraskuu)
Nämä eivät vaatine selityksiä.

Into
Pentti Haanpää: Ilmeitä isänmaan kasvoilla (elokuu)
Haanpää aikanaan vakuutti niin hyvin Noitaympyrä romaanillaan, joten tottahan novellikokoelmakin kiinnostaa.

Jonathan Lyons: Viisauden talo – Länsimaiden arabialainen perintö (lokakuu)
Keskiaikaisen Euroopan ollessa takapajula, oppia haettiin arabeilta. Näistä retkistä kertoo Jonathan Lyons. Kiehtovaa! Esim. Thor Heyerdahl on viitannut usein arabimaista haettuun sivistykseen.

Karisto
Simona Ahrnstedt: Unelmia ja yllätyksiä (kesäkuu)
Tämän piti ilmestyä jo aiemmin, mutta julkaisu viivästyikin. Nyt sitten uusi yritys. Historiallista hömppää luvassa siis. Tätä on verrattu itse Jane Austeniin - mutta eroottisemmalla latauksella.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä (heinäkuu)
Tarina sijoittuu 1900-luvun alkuun, jossa lapsettomuudesta kärsivä pariskunta pelastaa pienen vauvan haaksirikosta. Vuosia myöhemmin vauvan oikea äiti onkin selviytynyt ja vaatii lastaan takaisin. Mikä on oikein ja mikä väärin?

Magdalena Hai: Kellopelikuningas (kesäkuu)
Jee!! Vihdoin Kerjäläisprinsessan tarina jatkuu. Pakko jo tässä vaiheessa kehua kerrassaan lumoavaa kansikuvaa.

Like
Stefan Spjut: Staalo (kesäkuu)
Pohjoismaisista mytologioista ammentava jännityskertomus, jota verrataan Kingin varhaisempaan tuotantoon. Onko jättiläisiä oikeasti olemassa? 1970-luvulla mystisesti kadonneen pikkupojan kohtaloa selvitellään.

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi (syyskuu)
Jake on Lontoossa kaaottista elämää elelevä tyyppi, joka lajityyppinsä viimeisenä edustajana saa tappajat kannoilleen. Tunnustan, että tässä suhteessa luotan nyt erityisesti tähän siksi koska tämä on nimenomaan Liken listoilla. Se antaa luvan odottaa jotakin vähän erikoisempaa eikä hömppäviihdepainotteista romaania.

Rob Zombie: Salemin kirous (syyskuu)
Rob Zombie on minulle tuttu enemmän muusikkona, mutta enhän voi olla kiinnostumatta noituusaiheisesta romaanista. Zombien habitus antaa luvan odottaa astetta rankempaa, kauhupainotteista teosta.

Minerva
Johanna Aminoff-Winberg (toim.): Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut (syyskuu)
Katsaus suomalaisiin aatelissukuihin (1800- ja 1900-luvuilla) ja Ritarihuoneen toimintaan. Hyvin kiinnostavaa historiauteliaalle.

Myllylahti
Hilkka Ravilo: Terhi (marraskuu)
Hilkka Raviloa on niin paljon kirjablogistaniassa kehuttu, että ei voi olla kiinnostumatta. Jospa aloittaisi tästä? Lähihistoriallinen aspekti (1970-luku) kiinnostaa myös.

Antti Eronen: Operaatio: Harmageddon (elokuu)
Haastan itseni taas kotimaisella scifillä. Ollaan vuodessa 2204 ja luvassa on poliittista kieroilua. Pelissä lienee mukana muutakin.

Osuuskumma
(Tietysti esittelen kaikki Osuuskumman syysjulkaisut. Katalogikin on kohta julki. Hienoa kampetta tulossa!)
Aliette de Bodardin: Perhonen ja jaguaari (kesäkuu)
Nebula-voittajan novelleja. Vaihtoehtohistoriaa ja scifiä. Aliette de Bodardin on Finnconin kunniavieras tänä vuonna.

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita (kesäkuu)
Tästä olen kovasti tohkeissani. Hieno kokoelma historiasta ammentavia spefinovelleja. Osuu meikäläisen kiinnostuksen kohteisiin täysillä ja kovaa.

Samuli Antila: Kirveenkantajat (kesäkuu)
Myöhäisen kivikauden Suomeen sijoittuva tarina. Ahti ja Kettu etsivät Nahkasuun, suuren tietäjän, aarretta. Mutta tuoko aarre tarinoiden veroista valtaa ja voimaa?

J. S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia – Keskilinnan ritarit I (elokuu)
Hiukan erilainen ritaritarina, mihin perinteisesti on totuttu. Pienoisromaani, joka julkaistaan vain e-kirjana.

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana (lokakuu)
Alempi virkamies unettomuuden kierteessä. Ei mitään erikoista? Mutta kun kaikkea vartioivat valtavat etanat, jotka seuraavat ihmisten liikkeitä. Jopas jotakin...

J. S. Meresmaa & Markus Harju (toim.): Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita (lokakuu)
Höyrypunkia tarjolla taas! Steampunk! – Koneita ja korsetteja oli hieno pläjäys ja samalla linjalla jatketaan. Nyt jänskättää erityisen paljon, kun oma novellini on mukana myös. Iik!

Lisäksi on tietysti Ursula, joka ilmestyy viekoitellen juhannuksen tienoilla ja uudestaan joulukuussa. Sähköisenä ja ilmaiseksi!

Otava
Laila Hirvisaari: Me, keisarinna (syyskuu)
Tämä on jatkoa Minä, Katariina -romaanille, joka siis kertoo suosikkikuninkaallisestani Katariina II Suuresta. Katariina kruunataan keisarinnaksi. Mitä sitten tapahtuu?

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (syyskuu)
Koska Adichie. Romaani, joka kertoo Ifemelusta, joka tasapainoilee amerikkalaisuuden ja afrikkalaisuuden välillä. Luvassa lienee romantiikkaakin, mutta mikäli Adichien juttuja osaa yhtään ennakoida, niin siirappi on tästä kaukana.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä (lokakuu)
Nuortenromaani onnistui herättämään kiinnostukseni. Tarina kertoo Pilvistä, joka sairastuu P-influenssaan ja joutuu eristyksiin. Kuvauksesta tuli jotenkin mieleen Saramagon Kertomus sokeudesta, mutta luotan siihen, että Kolun kieli on selkeämpää.

Essi Tammimaa: Noaidin tytär (syyskuu)
Nuortenromaani myös, jossa on luvassa saamelaista mytologiaa ja nuoren tytön elämää. Aura näkee mystisiä näkyjä, elää ylisuojelevan isän kanssa ja lienee ihastunut bändilaulaja-Pajuun.

Schildts & Söderström
Sanna Tahvanainen: Kuningatar (lokakuu)
Tahvanaisen valokeilassa on Englannin kuningatar Victoria 1800-luvulla. Tuon vahvan hallitsijan fiktiivinen elämäkertaromaani kiehtoo tavattomasti.

Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt (elokuu)
Nimestä voisi kuvitella, että kyseessä on jokin blingbling-chicklit-romaani. Ei. Kyseessä on spefielementtejä sisältävä sarjamurhaajatrilleri. Pakko katsastaa!

Siltala
Kari Hotakainen: Luonnon laki (syyskuu)
Olen täpinöissäni! Luvassa lienee jälleen viiltävän terävää Hotakaista, jolla on sanansa sanottavana tästä hyvinvointiyhteiskunnasta.

Tuomas Kyrö: Kunkku (elokuu)
Kunkku syntyy kuninkaalliseksi – suoraan juorulehtien palstoille siis. Mutta mitä käy kun Kunkku mokaa? Ketkä kaikki kärsivät? Entä kun Kunkku päätyy duunarihommiin?

Hannu Raittila: Terminaali (elokuu)
Lentokenttähengailua. Terrorismia. Rikkinäisiä perhesuhteita. Ei kuulosta minun jutultani, mutta luotan Raittilaan kuin kallioon.

Tammi
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät (syyskuu)
Jee! Uutta Valtosta. Amerikkalainen Joe on neurotieteilijä, joka elää perheensä kanssa Suomessa. Vuosia myöhemmin Joe on palannut Amerikkaan, mutta poika Samuel on eksyksissä – ja hyvin ristiriidassa isänsä työn kanssa. Kuinka vaikeita asioita voi tehdä oikeaksi uskomansa asian puolesta?

Stephen King: Tuulen avain (elokuu)
Vaikka Musta torni -sarja on lukematta, en tietenkään voi olla nostamatta esiin Kingin uutuutta. Tuulen avain on itsenäinen jatko-osa Musta torni -sarjalle. Vielä minä sen luen...

Salla Simukka: Valkea kuin lumi (elokuu)
Valkea kuin lumi on jatkoa Simukan Lumikki-trilogialle. En ole lukenut vielä sitä ensimmäistäkään osaa (Punainen kuin veri), mutta koitan tehdä sen mahdollisimman pian. Sen verran tämä kutkuttaa, että jatko-osakin jo kiehtoo.

Teos
Erkki Kauhanen: Segrfellin unikuningas (syyskuu)
Kiinnostava kotimainen fantasiauutuus. Tekijänsä esikoisteos ja trilogian avausosa. Luvassa on mitä ilmeisemmin poliittista kieroilua toisessa maailmassa. Nam!

Jenni Linturi: Malmi, 1917 (syyskuu)
Ihan vain jo siksi, että pidin Isänmaan tähden -romaanista niin paljon. Tämä teos kertoo sukupolvien välisestä kuilusta sisällissodan kynnyksellä.

Maija Muinonen: Mustat paperit (elokuu)
Ann haluaa valmistautua kuolemaansa hyvin järjestelemällä kaikki huolellisesti. Mutta siinäkin voi liioitella. Eihän kuolemaa voi kontrolloida ihan niin.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen (elokuu)
Karenin veli hirttäytyi linnassa murhasta syytettynä. 65 vuotta myöhemmin Karen osuu keskelle huoltoasemaryöstöä ja ystävystyy toisen ryöstäjän kanssa. Tässä on niin erikoinen kuvio, että on vaikea olla kiinnostumatta.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (syyskuu)
Koska Sinisalo ja kirjoittamisen lahja. Luvassa uskontokultismia ja chilin diilaamista.

WSOY
Pekka Hiltunen: Iso (syyskuu)
Katalogissa olleen ingressin luettuani päätin, että tämä on luettava! Se kuului näin: Anni on 37-vuotias, hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve. Hänellä on yksi ongelma: muu maailma. Miten voisin jättää tämän väliin?

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera (elokuu)
Kauhufantasiaa ja näennäisrealismia, sanoo kustantaja. Lisäksi teoksella on dramaattisen houkutteleva nimi. Esikoiskirjailijan teos pääsi lukulistalleni.

Miina Supinen: Säde (syyskuu)
Arkeologiaa, ateismia, satanismia, suomalainen uhrilehto ja Supisen kieroutunut huumori. Josko nyt vihdoin saisin aikaiseksi tutustua kehutun kirjailijan tuotantoon? Aiheetkin kun ovat suorastaan minulle kirjoitettuja.

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää – Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671 (syyskuu)
Tarina ahvenanmaalaisesta naisesta, joka "niin katsoi pahalla silmällä". Noituudesta ja historiasta kiinnostuneen pakkovalinta.

Jösses! Onpa näitä paljon! Missäköhän välissä minäkin nämä aion lukea... Oliko joku löytänyt sen paikan, josta sai tilattua vuorokauteen lisää tunteja?