29. toukokuuta 2013

Heidi Köngäs: Dora, Dora (2012)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 318
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Dora, Dora on yksi niistä e-kirjoista, jotka kuuluvat Elisa Kirjan tablettipakettiin. En kuitenkaan valinnut sitä puhtaasti siksi, vaan lähinnä sen vuoksi että niin paljon tätä on blogeissa kehuttu. Pistän vähän listaa muista arvioista taas tuohon loppuun. Osasyy oli myös se, etten ole Köngäkseltä lukenut vielä mitään. Uusiin kotimaisiin tekijöihin on aina kutkuttavaa tutustua.

Noin periaatteessa Dora, Dora ei kiinnostanut minua pätkääkään. Tarina sijoittuu vuoden 1943 ja 1944 vuodenvaihteeseen, joten senhän tietää mihin tässä voimakkaasti viitataan; toiseen maailmansotaanpa hyvinkin. Se on aihepiiri, josta olen pääsääntöisesti saanut jo kirjallisuudessa yliannostuksen. En vain jaksa sitä enää; Hitlerin viimeisiä hetkiä, karuja juutalaiskohtaloita, ihmepelastumisia keskitysleireiltä jne.
Poikkeuksia toki on. Esimerkiksi Bernhard Schlinkin Lukija teki todella vaikutuksen.

Dora, Dora lähti siis puolustusasemista. Kehujen perusteella valitun kirjan osa ei aina ole helppo. Odotukset voivat nousta kohtuuttomiksikin. Dora, Dora kuitenkin onnistui ja vieläpä yllättävän hyvin.

Aluksi on automatka. Pitkä matka Rovaniemeltä kohti Jäämerta tärkeää kaivosta katsastamaan. Matkaa tekevät Hitlerin lähin uskottu ja varusteluminister Albert Speer, hänen sihteerinsä Annemarie, tulkiksi palkattu Kallankari ja taikuri Himmelblau. Mukana on muitakin, mutta näiden neljän kautta tarina rakentuu. Pitkällä automatkalla heillä on seuranaan vilu, nälkä, salattu sotaväsymys ja muistot. Voinee arvata, ettei matka ole rattoisaa riemusaattoa.

Perillekin sentään päästään juuri ennen kuin aloin kyllästyä autoiluun. Henkilöiden sisäiset kierrokset alkavat kasvaa. Tulkki himoitsee sihteeriä, sihteeri ikävöi miestään ja on huolissaan Speeristä, Speer on huolissaan Hitleristä ja heidän suhteensa kylmenemisestä. Taikuri haluaa vain selvitä hengissä viheliäisestä Lapin reissusta ja palata kotiin rakkaansa luo.

Dora, Doran vahvuus on nimenomaan henkilökuvauksessa. Pidin jokaisesta hahmosta paljon. Etenkin sihteeri Annemarie tuntui vahvalta henkilöltä. Miltä tuntuukaan kirjoittaa kaikki ne kamalat käskyt esimerkiksi keskitysleirejä koskien? Nuori tulkki, suomalaismies, oli myös hyvin sympaattinen hahmo. Taikuristakin pidin paljon, sillä hän vaikutti niin tavalliselta ja hänen näkökulmansa sotaan oli kaikkein uskottavin rivikansalaisen silmin. Speer oli taas niin kova ja kylmä, kuten siihen asemaan edenneen miehen voi kuvitella olevan.

Loppuratkaisusta en täysin pitänyt. Mukaan ujutettu homoerotiikka tuntui aavistuksen raflaavalta ja toisaalta vanhalta vitsiltä (ottamatta kantaa kuitenkaan siihen olisiko se voinut olla totta). Teoksen kokonaisuus on kuitenkin niin hieno, ettei loppuratkaisun lievä epätyydyttyneisyys haitannut menoa. Luen mielelläni vielä jonkun toisenkin Köngäksen teoksen joskus.

Dora, Dora on käsitelty myös ainakin seuraavissa blogeissa:
P. S. Rakastan kirjoja
Luettua elämää
Lumiomena (katsokaa erityisesti teoksen nimivalintapohdinta!)
Erjan lukupäiväkirja
Kulttuuri kukoistaa

Lopuksi vielä vinkki: Elisa Kirjalla on menossa tutustumiskampanja! Voit lunastaa maksutta yhden tietystä kolmesta kirjasta (kaksi e-kirjaa ja yksi äänikirja) ja sitten päästä ällistelemään miten systeemi toimii.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

27. toukokuuta 2013

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (2006 / 2012)

Lappskatteland. En familjesaga
Suomennos: Outi Menna
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 334
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Lapinkylä. Sukutarina kiinnosti minua ennen kaikkea Lappi-tematiikallaan. Tiedän hävyttömän vähän mitään saamelaiskulttuurista ja itselleni luontaiseen tapaan näen kaunokirjallisuuden hyvänä tutustumiskeinona. Lisäksi tässä teoksessa oli kiinnostava useamman sukupolven kautta rakennettu lähestymistapa.

Tarina alkaa 1860-luvulta ja etenee aina vuoteen 2002 saakka. On Njenna, Ristin, Karin ja nimettömäksi jäävä kertoja. Lapinkylä. Sukutarina kertoo siitä, miksi kertoja ei ole saanut tietää suvustaan oikein mitään ja miksi saamelaisuus on ollut vaiettu asia.

Harmikseni romaani oli minulle pettymys. Tarina itsessään on varsin hyvä, jos vain pyrin aktiivisesti unohtamaan inhokkikliseeni: yhdestä kerrasta raskaaksi (pitäisiköhän minun laittaa näille teoksille oma avainsana?!). Njenna joutuu uudisasukkaan raiskaamaksi ja seurauksena on raskaus. Raiskauksella on paljon muitakin seurauksia, jotka vaikuttavat kertojan elämään vielä 2000-luvullakin. Seuraukset ovat varsin uskottavia, mutta toteutus tökki.

Lapinkylä. Sukutarina etenee kahdessa aikatasossa: 2000-luvun kertojan näkökulmasta, sitten ensin Njennan, toiseksi Ristinin (Njennan lapsi) ja sitten hiukan Karinin (Ristinin lapsi) kautta. 2000-luvun minäkertojan (jonka nimettömyys jäi ärsyttämään, kun en löytänyt sille mitään syytä) osuudet ovat hyviä ja tasapainoisia. Samoin Njennan osuudet, mutta Ristinin ja Karinin osuudet ovat kömpelöitä. Karin tuntuu jäävän suorastaan statistin rooliin vaikka hänellä on oma tärkeä osuutensa. Hän esimerkiksi hukkaa tärkeän sormuksen, mutta äkkiä sormus katoaa sitten tarinastakin kokonaan vaikka sillä selvästi on ollut jokin isompi tarkoitus. Tällaiset kömpelyydet jättävät aika huolimattoman leiman.

Johdonmukaisuuden puuttuminen näkyy myös sanastossa. Kirjan alkuun on mukavasti laitettu eteläsaamenkielinen sanasto. Harmi vain, että sanasto jää vähän oudoksi. Sanastossa on esim. sana "väinönputki" ja selitys: "monivuotinen, 50-150 senttimetrin korkuiseksi kasvava rohdos- ja maustekasvi. Kasvi on kauttaaltaan karvainen ja tuoksultaan miellyttävän mausteinen. Tunturialueilla tyypillisiä kasvupaikkoja ovat jokirannat ja puronvarret." Ihan kiva, mutta eikö sana "väinönputki" ole ihan suomea eikä eteläsaamea?
Sanastossa on myös sana "vaadin" ja selitys: "suomenkielinen nimitys naarasporolle". Totta. Mutta eikö tässä pitänyt olla eteläsaamen sanastoa? Ja mielestäni vaadin-sanan merkitys pitäisi kuulua ihan yleissivitykseen.
Varsinaisessa romaanitekstissä sanaston käyttö on sekavaa. Joki on välillä joki ja välillä johke (eteläsaamen sana).

Romaanin tarina jää lopuksi turhan kesken. En kutsuisi sitä edes avoimeksi lopuksi, vaan se tuntui todellakin suorastaan keskeneräiseltä. Tämä harmitti eniten, sillä muuten tarina oli ihan viihdyttävä. Etenkin Njennan ja Ristinin välinen suhde oli kiinnostavasti kuvattu. He tuntuivat vihaavan toisiaan, mutta kiinnostavalla tavalla olivat myös toistensa kaltaisia. Molempien ratkaisut saivat hyvän selityksen; asiat harvemmin ovat kovin mustavalkoisia.

Lapinkylä. Sukutarina ei siis juurikaan vakuuttanut, mutta on sitä huonompiakin kirjoja luettu. Sainpa tästä kumminkin Ruotsin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseeni. Aihepiiri kiinnostaa yhä ja odotankin innolla Päivi Alasalmen syksyllä ilmestyvää Joenjoen laulua, joka käsittelee samoja teemoja.

Lapinkylä. Sukutarina muissa blogeissa:
Koko lailla kirjallisesti
Kirsin kirjanurkka
Kirjakaapin avain
Lumiomena
P. S. Rakastan kirjoja

25. toukokuuta 2013

George R. R. Martin: Miekkamyrsky (2000 / 2005-2006)

A Storm of Swords
Suomennos: Satu Hlinovsky
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 518 + 494 + liitteet
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Tulen ja jään laulu on edennyt kolmanteen osaansa, joka julkaistiin suomeksi kahtena niteenä. Edellisen osan (Kuninkaiden koitos) lukemisesta olikin aikaa ja on ollut vähän harmikin, että en ole oikein ehtinyt enkä jaksanutkaan lukea näitä putkeen. Alussa oli nimittäin hiukan haastetta päästä kärryille. Martin kun ei todellakaan väännä rautalankaa siitä, mitä aiemmin on tapahtunut.

Miekkamyrskyn lukemiseen kului reilu kuukausi. Morren maailman FB-sivulla päivitin 16. toukokuuta 2013 näin:
Uskokaa tai älkää, mutta nyt ei Miekkamyrskyn (Martin: Tulen ja jään laulu, osa 3) lukeminen etene.
Olin aluksi niin ihastuksissani siitä, että vihdoin on fantasiassakin rohkea kirjailija, joka uskaltaa aidosti yllättää lukijan tappamalla kenet hyvänsä hahmoista.
Mutta nyt se alkaa jo tympiä ja puuduttaa. Vast'ikään taas kolme tärkeäksi kokemaani hahmoa heitti veivinsä. En uskalla kiintyä, en eläytyä. Ja jotenkin alan puutua siihen väkivaltaankin.
Miten tässä näin kävi?

Tuon jälkeen kuoli vielä kaksi tärkeää hahmoa lisää. Miekkamyrsky on todellakin nimensä veroinen osa ja en voi sanoa siihen järin ihastuneeni. Olen kuullut jo tympääntynyttä jupinaa tämän sarjan väkivaltamässäilystä ja eittämättä tästä osasta ainakin jää vähän sellainen maku.

Kirja on ennenkaikkea raskas – monellakin tapaa. Ensinnäkin tässä tosiaan kuolee porukkaa ihan kiitettävästi. Tietysti valtavasta hahmogalleriasta on mistä ottaa, mutta kuten aiemmin tuossa sanoin, alkoi se tympiä. Lisäksi tässä oli ensimmäistä kertaa venyttämällä venytetyn tarinan makua. Etenkin villien hyökkäys Muurille sai loputtomia kuvauksia, jotka puuduttivat. Tässä olisi ollut hyvin tiivistämisen varaa 200-300 sivua.

Kuitenkin Tulen ja jään laulu on minulle edelleen varsin rakas sarja. Miekkamyrskyssä on hyvääkin. Erityisesti annan arvoa hahmojen syventämiselle. Yllätyksekseni alan kiintyä Jaime Lannisteriin enemmän (Tyrionin asemaa sydämessäni ei kuitenkaan horjuta mikään). Jaime muuttuu. Hitaasti, hyvin hienoisesti, mutta muuttuu kuitenkin.
Sansa ja Arya jatkavat omaa taisteluaan omista asemistaan. Sansan toivoisi jo vähän kasvavan, mutta ehkä sen aika koittaa vielä. Arya saa yllättävän matkakumppanin ja tilanne äityy varsin herkulliseksi. Aryaa on ilo seurata!
Daenerys, Lohikäärmeiden Äiti, on myös vienyt sydämeni. Danyn kohdalla näkyy uskottavasti se, kuinka yksinäinen johtohahmo voi olla ja kuinka vaikea on tietää sitä, kehen voi luottaa ja kehen ei.

Miekkamyrsky ei siis ollut suosikkejani tästä sarjasta, mutta pakottaa tarttumaan seuraavaan kirjaan taas jossakin vaiheessa. Nyt kyllä kaipaan vähän taukoa (lisäksi on muita lukemattomia kirjoja rutkasti).

Tulen ja jään laulu:
Valtaistuinpeli
Kuninkaiden koitos
Miekkamyrsky 1 ja 2
Korppien kestit
Lohikäärmetanssi
The Winds of Winter
A Dream of Spring

24. toukokuuta 2013

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun oudot kojeet (2005)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 32
Pisteet: 4/5
Mistä Larille: ei muisteta varmasti, ehkä synttärilahja

Minä (Lari) olen tehnyt tämän bloggauksen aloitetaampa

Larin mielipide:
No ompa omituisia keksintöjä etenkin siivous asut joo noilla voisi siivota kodin helposti ja inhokkiruoka ilmaisin niin se olisi hyvä keksintö en minä tykkää esim. homejuusto mutta mitä Tatu ei tykkää oliiveista! Mutta minä tykkään. Ehdottaisin että Anu ja Laura lukisivat tämän. Kertoisin myös koko Tatu ja Patu sarjasta kaikista paras on Tatu ja Patu pihalla ja se on myös uusin Tatu ja Patu sarja kirja ja mun mielestä huonoin oli Tatu ja Patu supersankareina mutta Patu ja Tatu Suomi niin se kertoi Suomen historiasta,hyvä homma!

Lukudiplomin suoritus kommentti:
Huh! Se siitä tämä sitte on suoritettu ja tässä kyllä kesti jonkun verran.

Lukudiplomikirjojen mielipide:
Mikään näistä ei ollut huono minun mielestä.  Pikku prinssi: tulilinnun planeetta oli fantastinen ja Peikot hassulla päällä niin siinä oli ehkä huumoria mutta kirja Mummoni on pankkirosvo niin siinä oli varmasti huumoria.



Tehtävä kommentti:
Molempien pitäisi olla saman kokoisia mutta Patusta tuli pidempi ja tämä kuva esittää siitä että Tatu ja Patu ovat työskentelemässä ja tämä tehtävä ei ollut vaikea :)

Äidin mielipide:
Urpon ja Turpon sijaan päädyimmekin viime hetkellä Tatun ja Patun oudot kojeet -teokseen, joka löytyi hyllystä valmiina. Taattua TP-laatua huumoreineen. Oudot kojeet eivät varsinaisesti ole juuri minun juttuni, mutta sarjan kokonaissuosio ei yllätä. Erityisen paljon – ja ilolla – olen kiinnittänyt huomiota kirjasarjan kieliasuun. Havukainen ja Toivonen käyttävät erinomaista kieltä. Se ei ole rautalankakieltä eikä lässytystä, vaan suorastaan reipasta ja letkeää ilotulitusta, josta aikuinenkin nauttii. Siitä siis erityiskiitos.

23. toukokuuta 2013

Fabrice Colin: Pikku prinssi ja Tulilinnun planeetta (2011)

La Planète de l'Oiseau de Feu
Suomennos: Saara Pääkkönen
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 94
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Lukudiplomin loppukiri! Minä jään luokalleni kyllä, mutta Lari ei. Huomenna on tulossa vielä toinen postaus ja sitten olisi valmista siltä osin. Ällistelemme ehkä vielä yhdessä, miltä bloggaaminen ja lukudiplomin suorittaminen tuntui. Ja otetaanko syksyllä taas uusiksi! Sitten vaihtuukin jo lukutarjotinkin...

Mutta nyt siis Pikku prinssi ja Tulilinnun planeetta. Tässä ensin Larin mielipide:
Luulen että tässä on joitakin fantasian asioita esimerkiksi tulilintu ja hassu sana lentävä näkinkenkä. Tässä kirjassa oleva kettu oli hassu kuten kirjassa kerrottiin ja sellainen kuin kuningas Huang oli alussa tulilinnun planeetan kuningas mutta kun asia selvisi että kuninkaan kruunu olikin tulilinnun kruunu sillä Huang varasti kruunun tulilinnulta ja lopussa Huang puhutteli tulilintua:Ja vaikka minä kenties kelpo soturi, minulla ei ole sisareni tietoja (hänen sisaren nimen on Feng) tietoja eikä kärsivällisyyttä, hmmm tämä Huang tuntui olevan soturi mutta hänestä tuli lopussa kuningas ja myös hänellä on rohkeutta. Tämä kirja on mun mielestä jonkin verran FANTASIAA.

Pikku prinssi ja Tulilinnun planeetta perustuu siis Antoine de Saint-Exupéryn klassikkoteokseen Pikku prinssi ja sen pohjalta tehtyyn animaatiosarjaan. Lari on katsonut animaatiosarjaa joskus ja sen vuoksi taisi kirjakin valikoitua. Kumpikaan meistä ei ole lukenut alkuperäistä Pikku prinssiä. Häpeän tätä kyllä vähän omalta kohdaltani. Se kun nököttää hyllyssäkin odottamassa. (Kyseessä on muuten puoliskoni saama kirja, jonka hän on saanut 4.-luokkalaisena kirjoituskilpailuun osallistumisesta.)

Lähdin siis itse lukemaan vähän hataralta pohjalta. Olisin voinut saada tarinasta enemmän irti, jos tuntisin Pikku prinssin kunnolla. Ymmärtääkseni tämä teos kuitenkin noudatti kauniisti esikuvansa henkeä. Tarinassa on siis kaksoissisarukset, jotka riitelevät planeetan hallitsijuudesta. Riidan vuoksi planeetan hengen tasapainottaja, Tulilintu, hermostuksissaan tuhoaa ympäristöä. Pikku prinssi ja hänen kumppaninsa Kettu kuitenkin pelastavat tilanteen ennen kaikkea rauhanomaisin keinoin. Sisarukset päätyvät sopusointuun ja ymmärtävät, että hallita voi yhdessä.

Itse tekstitasolla en oikein vaikuttunut. Lauseet tuntuivat töksähteleviltä ja kömpelöiltä. Lisäksi näkyy huolimattomuutta. Esimerkiksi Pikku prinssi on kirjoitettu monella tavalla: Pikku prinssi, pikku prinssi ja Pikku Prinssi. Kuvitus on ilmeisesti lainattu suoraan animaatiosarjasta eikä kyllä kaikilta osin ole onnistunut kirjan sisällä. Kansikuva sen sijaan on oikein kiva. Tekijää ei mainita nimeltä, vaan kirjan graafiseksi suunnittelijaksi ilmoitetaan cedricramadier.com.

Olimme siis Larin kanssa molemmat sitä mieltä, että tämä ihan ok, keskitasoa. Kuten yllä näkyy, Lari liitti tämän erityisen vahvasti fantasiagenreen. En ollut edes tietoinen siitä, että Lari osaa käyttää termiä 'fantasia' tällaisessa yhteydessä. Olen tietysti asiasta kovasti iloinen ja ylpeäkin.

Lopuksi tehtiin tietysti vielä tehtävä:

Tämä tehtävä minkä valitsin: Piirrä jokin kirjan tärkeä paikka niin ei se vaikea ollut :)
Kuvassa ollaan Tulilinnun nukkumapaikassa ja prinsessa on palauttamassa kruunua...

20. toukokuuta 2013

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani (2012)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 221
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kristiina Lähteen ensimmäinen romaani (häneltä on ilmestynyt aiemmin runokokoelmia) houkutteli kiehtovalla tarinaan. Joku on nukkunut vuoteessani kalskahtaa jo nimenä satumaiselta ja tiivistää hyvin romaanin tarinan; Rosa herää aamulla kotonaan tuntematon mies vierellään. Mies on suorastaan asettunut taloksi ja näyttääkin periaatteessa kuuluvan kalustoon. Kenen muisti pätkii? Vai pätkiikö kenenkään?

Jostain syystä odotin leppoisaa, ehkä hiukan hirtehishumoristista tarinaa muistinmenetyksestä ja sen aiheuttamista sekaannuksista ja vähän ehkä suruistakin. Ei se kuitenkaan ihan mennyt niin. Joku on nukkunut vuoteessani -romaani ei vastannut näihin odotuksiin, vaan oli suorastaan tylsä, teennäinen ja ankea.

Romaani on absurdi, mutta varsin hienovireisellä tavalla. Tulen huonosti absurdismin kanssa juttuun. Tässä se ei tosin noussut kynnyskysymykseksi, vaan enemmän puuduin romaanin tylsyyteen ja lakonisuuteen. Rosa tosiaan selvittelee Onni-nimisen mysteerimiehen ilmestymistä. Hän käy lääkärissä ja palkkaa sitten yksityisetsivänkin, jotta asiaan tulisi jokin tolkku. Samalla tarina seuraa myös Lauraa, jonka mies on taas kadonnut ja ehkä hyvä niin. Tapahtumia siis on, mutta tunnelma on silti staattinen.

En oikein tiedä mistä se johtui. En saanut kenestäkään henkilöhahmosta mitään otetta, vaan olin lähinnä tympiintynyt. En kokenut heitä aidoiksi, sillä jokaisen itsetutkiskelu tuntui jotenkin teennäiseltä.
Jos Shackleton olisi joutunut joulun alla irtisanomaan alaisensa tehostaminen ja kehityksen nimessä, hän olisi kieltäytynyt. Hän olisi sanonut: Kannan teidät vaikka selässäni laman ja yt-neuvotteluiden läpi, jos niikseen tulee. Jos Onnilla olisi kyyneleitä, hän pudottelisi niitä nyt teräksenharmaalle kirjoitusalustalleen. Ei ole kyyneleitä, on vain vaikea, puristava olo. Sellaista ei ole ennen ollut.
Onni istui työtuolissaan ja halusi takaisin perusoloonsa. Hän oli tahtomattaan alkanut pohtia identiteettiään.
Olen hyvin pukeutuva keski-ikää lähestyvä mies, joka hymyilee pääsäässä iltaisin.
(s. 155-156)

Lähteen käyttämä kieli on jotenkin yllättävän tavallista ja persoonatonta. Jotenkin odotin runollisempaa otetta kielellisesti, mutta en kyllä löytänyt tästä sellaista. Kieli on kyllä hyvää ja huoliteltua. Ei moitteen sijaa sen suhteen.

Pääasiallisestihan Joku on nukkunut vuoteessani on kerännyt positiivisia arvosteluita, joten tämä lienee selvästi makuasiakysymys. Minun makuuni tämä ei ollut eikä Ammakaan tainnut olla innostunut. Sen sijaan Oota, mä luen tän eka loppuun, Erjan lukupäiväkirja ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa tämä teos saa kiitosta.

17. toukokuuta 2013

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (2013)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 125
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tähän romaaniin halusin tarttua jo sen nimen takia. Kirkkaat päivä ja ilta kuulosti niin kauniilta ja eteeriseltä. Houkuttelevalta. Teos lunastikin odotukseni niiltä osin, mutta en ollut täysin vakuuttunut. Tyytyväinen, mutten ihastunut.

Tarina kertoo vähän Edlasta, mutta oikeastaan enemmän hänen sisarestaan Iidasta. Iida on vastavalmistunut kansakoulun opettajatar vuonna 1938. Häntä puraisee kyy ja sillalla hän törmää salaperäiseen Eliakseen.
2000-luvulla Edla odottaa vain kuolemaansa. Mitäpä hän enää tässä maailmassa tekisi? Hän taas tapaa nuoren Viljamin, joka näyttää hämmentävän tutulta. Viljamilla taas on omat murheensa. Hän on saanut lyhyen tekstiviestin, joka mullistaa hänen elämänsä täysin ja peruuttamattomasti.

Kirkkaat päivä ja ilta on kaunis, eteerinen – ja aavistuksen ennalta-arvattava. Se ei kuitenkaan oikeastaan häiritse, sillä lukijana keskityin nautiskelemaan Nousiaisen kielestä ja tavasta kertoa tarinaa. Vuoroin mennään Iidan, Edlan ja Viljamin mukana. Asiat selviytyvät hiljalleen, mutta loppu jää avoimeksi ja paljolti lukijan tulkittavaksi. Mistä Viljamin tuttunnäköisyys johtui? Onko se vain Edlan päässä vai onko muita syitä? En ole varma, pidänkö ihan näin avoimesta lopusta.

Eniten tässä otti päähän taas tämä inhokkikliseeni; yhdestä kerrasta raskaaksi. Tässä kirjassa se tapahtuu peräti kahdesti! Auts. Auts. Auts. Tämä on tietysti henkilökohtainen murheenkryynini, että aina tartun tähän, mutta kyllä se ottaa päähän. (Aloitin muuten eilen yhden toisen kirjan ja siinäkin on sama juttu! Argh!!) Se on niin turn-off -klisee minulle, että se jättää pahan maun koko teoksesta. Luultavasti jopa tarpeettoman suuren teoksen muihin ansioihin nähden.

Tästä nillityksestäni huolimatta koin Kirkkaat päivä ja ilta -teoksen keskimääräistä hiukan paremmaksi romaaniksi. Se ei ole pituudella pilattu ja dramatiikkaakin on. Tarinan henkilöt jäivät minulle vähän etäisiksi, mutta jotenkin se tuntui asiaankuuluvalta. Etenkin Iidan osuuksista pidin paljonkin. Iidan asettuminen uuteen kylään tuoreena opettajattarena tuntui uskottavalta kuvaukselta.

Kannesta on sanottavaa hyvää ja pahaa. Kuva on mielettömän kaunis ja kuvaa kirjan tunnelmaa todella onnistuneesti. Kansikuvasta vastaa Satu Ketola. Mutta tuossa selkämyksessä on nimi "väärinpäin", kuten kuvassa näkyy! Hyvin ärsyttävää. Kirjahyllyssäni kun lähes kaikki muut ovat toisin. Siispä pidän tätä hyllyssä ylösalaisin, jotta nimeke selässä näkyy kuten muutkin.

Olisin halunnut pitää tästä romaanista enemmän, mutta kun ei, niin ei. Se on kerännyt jo varsin mukavasti kehuja muissa kirjablogeissa, kuten: Sinisen linnan kirjasto, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjainten virrassa ja P.S. Rakastan kirjoja.

15. toukokuuta 2013

Marko Hautala: Unikoira (2012)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 224 (e-kirja-versio)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja + Sähköinenkirja.fi

Taannoisella Turun kirjoituskurssilla toisena vetäjänä oli Marko Hautala. Ja minua hävetti jatkuvasti, etten ollut lukenut ainuttakaan hänen kirjaansa. Parempi sitten myöhemmin kuin ei milloinkaan. Tässä arviossani keskityn nyt Unikoiran sisältöön. Itse e-kirjan lukuprosessia kuvailen tässä.

Unikoira kertoo Joonaksesta, jonka elämä on mennyt sekaisin. Jotain tolkkua siihen saadakseen hän on päätynyt hiukan omituiseen eidolon-terapiaryhmään. Siitäkään ei tahdo olla apua, mutta viehättävä Aliisa saa Joonaksen palaamaan istuntoihin yhä uudestaan. Kuvaan astuu vielä Jyri, Joonaksen vanha lukioaikainen kaveri ja nykyinen reteä maailmankansalainen. Haiskahtaa kolmiodraamalta, mutta Hautalapa ei tyydy ihan niin yksinkertaiseen juttuun.

Luin... Anteeksi. Ollaanpas nyt rehellisiä. Ahmin Uninkoiran junamatkalla Helsingistä Tampereelle ja takaisin. Oli kaunis ja lämmin päivä. Koivut olivat jo luoneet pieniä silmujaan ja sinisellä taivaalla lipui vain muutama valkea hattara. Junan ikkunasta luultavasti vilahtelivat kauniit maisemat, mutta sitä minä en huomannut. Tuijotin täppäriäni. Minulla oli kylmä. Minua kuvotti. Minua ärsytti. Sykkeeni oli kohonnut ja luultavasti vähän verenpainekin.

Unikoira pääsi yllättämään. Puolivälissä oli hiukan tyhjäkäyntiä ja muutama epäloogisuus (nimien selittämättömät tietämiset ym.) pudottivat arvosanaa hieman, mutta muuten Unikoira livahti sydämeeni erinomaisen persoonallisella jutullaan. Tarinan nerokkuus piilee siinä, että tämä on tulkittavissa kahdella tavalla; joko jotakin outoa todella tapahtui tai sitten jotkut vain sekoilevat. Tulkintojen ero on hyvin hienovarainen.

Henkilöhahmot olivat minusta varsin onnistuneet. Etenkin Jyri on varsin vaikuttava hahmo. Ärsyttävämpää tyyppiä saa hakea, mutta lopuksi oma suhtautumiseni vain hävetti. Jyri on ilkeä, häijy ja hankala, mutta hänellä on syynsä. Ei ehkä oikeutta, mutta syynsä. Jyrin tarina pisti ahdistamaan ja oikeastaan suurin osa tämän romaanin kauhusta tulikin sitä kautta. Se uhkaava ja ahdistava tunne leijui läpi Unikoiran ja Hautala osoittautui oppiensa mittaiseksi; tuntemattoman/tiedostamattoman pelko on vaikuttavampaa kuin esimerkiksi väkivallan pelko.

Unikoira sopii laadukkaan ja modernien kauhutarinoiden ystäville. Ei herkille ihmisille. Väkivaltaa tässä ei juuri ole, mutta se melkein pahinta onkin. Pahuus on paljon muutakin.
Selvää on se, että Hautalan tuotantoa menee lisää lukuhyllyyn täällä!

Unikoirasta blogattu myös: Järjellä ja tunteella sekä Kirsin kirjanurkka

10. toukokuuta 2013

Morren maailma sai yhteistyökumppanin!

Elämme jännittäviä aikoja, ystävät hyvät!

Voin ilokseni kertoa, että Morren maailma ja Elisa Kirja ynnä Sähköinen kirja solmivat yhteistyösopimuksen. Yhteistyö ei muuta blogiani sen enempää, kuin että tietyistä kirjoista tulen linkkaamaan Elisa Kirjan ja Sähköisen kirjan sivustolle. Kirja-arviot tulevat pysymään samanlaisina ja edelleenkin luen mitä lystään.

Sähköinen kirja -sivusto ei myy mitään, vaan jakaa enemmänkin tietoa e-kirjoista ja lukulaitteista. Elisa Kirja taas myy e-kirjoja ja äänikirjoja. En saa mitään provisiota, jos satutte ostamaan e-kirjan tai äänikirjan minun blogistani linkaten. Olen saanut Elisa Kirjalta lukulaitteen ja latauskoodeja. Lukemani kirjat saan valita itse eikä Elisa Kirja puutu arvioitteni sisältöön muuten kuin että sopimuksen mukaan minä luon linkit em. sivuille.

Lukulaitteeni on Samsung Galaxy Tab 2 10.1.
Olen rakastunut. Suhteelle oli kyllä olemassa hyvät edellytykset, sillä vuosi sitten ostamani puhelin, Samsung Galaxy Xcover, oli ensimmäinen kosketukseni Android-maailmaan ja olen tullut sen kanssa juttuun hyvin. Näin siis minun oli helppo ottaa käyttöön tämä.
Samsungilla yrityksenä ei muuten ole Morren maailman kanssa mitään tekemistä.

Ensin siis piti saada laite wlan-yhteyden päähän ja sitten latasin sinne Elisa Kirja -sovelluksen (myös Adobe Digital -sovellus täytyy asentaa DRM-suojattujen kirjojen vuoksi).
Elisa Kirja -sovellus on ilmainen eikä velvoita mihinkään.

Sovelluksen kautta avautuu näkymä omaan kirjahyllyyn.
Ostoskärryn kuvaa painamalla pääsee Elisa Kirja -kauppaan, josta voi ostaa ja ladata myös ilmaisia kirjoja. Ilmaisia ovat vanhemmat klassikot ja tällä hetkellä niitä näyttäisi löytyvän suomeksi 323 kappaletta. Ei lopu heti kesken.

Kauppanäkymässä voi sitten hakea haluamaansa kirjaa:


Jotta kirjahyllyssä pysyy tolkku, niin kirjat saa järjestää haluamaansa tyyliin. Se onnistuu täppäämällä tuota oikean yläkulman oikeanpuolimmaista kuvaa.
Pahoittelen epäselvää kuvaa. Luulen, että vika on enemmän kuvaajassa kuin kamerassa. Joka tapauksessa kirjat voi järjestää lukuhetken mukaan (viimeksi luettu ensin), kirjailijan mukaan tai kirjan nimen mukaan.

Oikean yläkulman vasemman puoleisesta kuvasta saa näkyviin Elisa Kirjan uutisia palvelusta:

No mutta sitten asiaan eli lukemiseen!

Tämä täppärini painaa 774 grammaa (kera suojuksen) eli keskivertoa kovakantista kirjaa enemmän. Esimerkiksi Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis kovakantisena painaa 381 grammaa. Suunnilleen samassa luokassa on aiempi lukulaitteeni Kindle, joka kera suojakansien painaa 393 grammaa.
Mutta jos paksumpaa opusta lukee, vaikkapa Stephen Kingin 22.11.63, niin täppärikin on jo kevyt. Kingin järkäle painaa nimittäin 1 157 grammaa.

Täppärin ilo on esimerkiksi tämä:
Lukukohdan voi synkronoida. Jos kirja jää täppärillä kesken, niin voipi sitä jatkaa puhelimella (useimpiin älypuhelimiin saa Elisa Kirja sovelluksen ladattua) tai tietokoneella.

Täppärilläni kirja näyttää tältä:
Vaakatasossa.
Pystysuorassa.
Itse pidän tuosta pystysuorasta enemmän.
Koe-esimerkkinä toimii muuten nyt Marko Hautalan Unikoira, josta on tulossa arvio myöhemmin.

Sivua käännetään liu'uttamalla tai täppäämällä pari kertaa. Pidän enemmän liu'uttamisesta.

Alareunaa täpätessä saa esiin tällaisen näkymän:
Lisäksi ylhäälle tulee myös valikko, jossa on mahdollisuus nähdä sisältö (voi hypätä suoraan haluamaansa lukuun), takakansi ja kirjanmerkit.

Tuossa alavalikossa näkyy siis sivunumero. Se ei ole sama kuin painetussa kirjassa. Unikoiran sivumäärä on Tammen kotisivujen mukaan 280, Järjellä ja tunteella -blogissa sanotaan 266 ja e-kirja 224.

Alavalikosta voi säätää myös fonttikokoa ja näytön kirkkautta. Etenkin jälkimmäinen osoittautui aivan loistavaksi. Aurinkoisella säällä tabletilla lukeminen voi olla vähän haastavaa sen heijastuvuuden vuoksi. Sivun kirkkautta säätämällä siitä saa kuitenkin miellyttävämmän. Säätö koskee vain e-kirjan kirkautta, eikä vaikuta laitteen näyttökirkkautteen muuten. Enkä huomannut, että se olisi kuluttanut akkuakaan yhtään runsaammin.

Täppärin kautta lukiessa tekstien lainaaminen (ja lainausten jakaminen) käy myös näppärästi:
En ole testannut vielä kuinka homma toimii, mutta ehkäpä lähiaikoina Morren maailman Facebook-sivuilla näkyy!

Ensimmäinen kirja on nyt luettu. Lukeminen sujui miellyttävissä merkeissä junamatkalla. Juuri matkaolosuhteissa koen tämän erityisen näppäräksi. Mukananihan voi olla vaikka sata kirjaa ja paino on yhä sen vajaat 800 grammaa.
Ongelmia sovelluksen kanssa ei ollut. Uskollisesti kirjanmerkki pysyi siinä mihin olin jäänyt (täpätään sivun oikeaa yläreunaa) ja sovelluksen avattuani pääsin kätevästi jatkamaan siitä mihin jäin.

Ja eiköhän me sitten tämän myötä Morren maailmassakin jatketa siitä mihin jäätiin. Kirja-arvioita tippuu tasaiseen tahtiin kuten ennenkin ja aina silloin tällöin muutakin höpötystä.
Lempivuodenaikani kesä jo kuiskii ovella... Ihanaa toukokuuta, runsaslukuiset lukijani!

9. toukokuuta 2013

Marco Kosonen: Ravintola Loppu (2012)

Kustantamo: Like
Sivumäärä: 196
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ravintola Loppu pääsi vähän yllättämään. Odotin humoristisempaa, ronskimpaa ja rapajuoppoisempaa kirjaa. Odotuksiini ei vastattu, mutta se osoittautui vain hyväksi asiaksi. Ravintola Loppu EI vertaudukaan Kosteiden mestojen balladiin tai Juoppohullun päiväkirja -sarjaan.

Tarina kertoo Adamista, jonka elämä kääntyy hieman yllättäen ikävämpään suuntaan. Työpaikka meni alta ja sitä myöten häätökin uhkaa kolkutella. Adamin elämään kuitenkin ilmestyy Irina – ja ravintola Loppu erikoisine asiakaskuntineen. Eletään 1900-luvun loppua. Ehkä 1980- ja -90 -lukujen vaihdetta.

Kaikkein ihastuttavinta ja taitavinta tässä teoksessa oli tunnelman luominen. Minulla oli tästä tismalleen sama fiilis kuin eräästä elokuvasta ja sitten noin puolivälin kohdalla tähän elokuvaan viitattiinkin! En halua paljastaa mikä elokuva on kyseessä, sillä se saattaa tahattomastikin ohjata lukukokemusta. Mutta tunne oli minulle poikkeuksellisen voimakas, ja se loi tähän kirjaan synkän ja ahdistavan leiman – josta pidin paljonkin. Lisäksi tuli itselle hieno tunne siitä, että on tavoittanut kirjan ideasta jotakin erikoista.
Lisäksi Ravintola Loppu sisältää aivan hiuksen hienon spefi-vireen. Se voi tietysti olla vain omaa tulkintaani.

Ravintola Loppu nojaa myös musiikkiin yllättävän paljon. Teoksen lopussa on jopa soundtrack-lista, joka löytyy myös Spotifysta nimellä Ravintola Loppu. Musiikki on blues ja jazz -painotteista, joka taas ei ole minun ominta alaani. Jos biisit olisivat olleet tuttuja, olisi tästä voinut saada ehkä irti vielä enemmän. Tuttuja minulle olivat vain The Doorsin ja David Bowien kappaleet.

Teoksessa oli paljon hyvää, mutta aivan kompuroimatta ei lukumatkani sujunut. Minua kiusasi tavattomasti päähenkilön nimi. Adam. Se ei tuntunut sopivan teoksen henkeen eikä päähenkilölle ollenkaan. Mitään selitystä nimi ei saanut ja yritykseni Aatami-tulkinnoista olivat aika onnettomia. En löytänyt mitään järkevää syytä. En kyllä osaa sanoa mikä päähenkilön nimen olisi pitänyt olla. Joku erikoinen kuitenkin, sillä ihan tavallinen "Matti" ei ravintola Loppuun varmasti eksyisikään...

Ja toisinaan Kosonen äityy filosofoimaan elämänkulkua henkilöidensä kautta vähän turhankin pitkäpiimäiseen ja pateettiseen sävyyn. Ravintolan erikoisella ja omalaatuisella asiakaskunnalla on toki kullakin omat syynsä vatvoa asiaa, mutta välillä tuli sellainen opetettu olo. Ikään kuin koitettaisiin nostaa teoksen profiilia vähän pohtimalla syvällisiä, sopi se siihen tai ei.

Joka tapauksessa Ravintola Loppu oli mukava lukukokemus. Ahmaisin sen junamatkan aikana, joka kuluikin mukavasti tämän parissa.
Suosittelen teosta bluesin ja jazzin ystäville. Kaurismäkeläisyydestä pitäville. Niille, jotka kaipaavat hieman hyytävyyttä, mutteivät ihan kauhua. Niille, jotka uskaltavat avata suljetun oven.

Ravintola Loppuun ovat eksyneet myös Booksy ja Arja.

7. toukokuuta 2013

URS: Valkoinen antologia (2011)

Kustantamo: Hauenleuka
Sivumäärä: 97
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

URS ei tietenkään ole kenenkään nimi, vaan lyhenne sanoista uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio. Ideana on siis kirjoittaa ja julkaista vanhaa kunnon seikkailukertomusta spekulatiivisessa hengessä. URS julkaisee aina ajoittain näitä ns. värikoodattuja novelliantologioita ja nyt arvioitavana onkin Valkoinen antologia.

Valkoinen antologia sisältää seitsemän novellia:
Alpo Leppänen: Barbaari Verenhukka
Jussi Katajala: Leonardon rasia
Samuli Antila: Viheltäjä
Tarja Sipiläinen: Liekitettyä paahtoleipää
Tuomas Saloranta: Pyörätuolimummo
Markus Harju: Polku, joka joelle johtaa
Mixu Lauronen: Rauhallista

Ensiksi kuitenkin vähän moitteita. Ulkoasuseikat ovat varsin huolimatonta jälkeä. Esimerkiksi Barbaari Verenhukka novelli on otsikossa kirjoitettu muotoon "Barbaari verenhukka" ja sisällysluettelossa taas Verenhukka on isolla. Luulisin, että tarkoituksena on ollut kirjoittaa se isolla.
Osa otsikoista on kirjoitettu kokonaan isoilla kirjaimilla, osa taas ei. Yhdessä kohdassa (s. 44-45) yläsivuun on jäänyt musta raita. Ilmeisesti jokin leikkausviiva?
Nämä tällaiset antavat turhan halvan leiman kirjallisuudelle, joka sitä leimaa ei kuitenkaan kaipaisi yhtään enempää.

Sitten novelleihin. Huonoja ei ollut. Muutama olisi kaivannut lisää hiomista. Esimerkiksi Polku, joka joelle johtaa oli kaunis ja karmaiseva, mutta loppu vähän lässähti. Se loppui tavallaan liian katkaisten. Hyytävä lopetus on tietysti ollut osa novellin ideaa, mutta vähän turhan avoimeksi se minun makuuni jäi.

Barbaari Verenhukka on malliesimerkki humoristisesta ja kliseillä leikkivästä urs-kirjallisuudesta. Ei täysin minun juttuni, mutta ei siinä ollut moitittavaakaan. Viihdyin sen parissa kuitenkin.
Mixu Laurosen Rauhallista on taas kertomus avaruuden älyllisen olennon ja ihmisen kohtaamisesta. Ei sekään täysin juttuni, mutta novellin tunnelma on todella sitä mitä nimi sanoo. Vaati taitoa saada rauhallinen ja silti lukijan kiinnostuksen ylläpitävä tarina kasaan. Juttu on lyhyt, mutta eipä Lauronen sorrukaan turhaan pitkittämiseen.

Tarja Sipiläisen Liekitettyä paahtoleipää oli tämän kertainen suosikkini. Se oli älytön, ihana, hauska ja hassu. Tarina kertoo velhosta, joka haluaa paahtoleipää. Sitä on vain niin vaikea valmistaa... Novelli hymyilytti minua vielä seuraavana aamunakin, kun olin illalla sen viimeiseksi lukenut. Novellista ei parane paljastaa enempää, sillä muuten sympaattinen loppuyllätys menee ihan piloille.
Liekitettyä paahtoleipää osoittaa, että lempeän leikittelevillekin novelleille on sijansa myös spekulatiivisessa fiktiossa. Tästä jäi todella hyvä mieli.

Toisella tapaa mieleenjäivät novellit Viheltäjä ja Pyörätuolimummo. Kyllä kuulkaa yksinkertaisin keinoin saadaan kauhukirjallisuutta aikaan. Etenkin Pyörätuolimummo on Salorannalta todella hieno taidonnäyte juuri siitä, mistä Turun kirjoituskurssilla oli puhe; siitä, kuinka tuntemattoman pelko on kaikkein tehokkainta. Pyörätuolimummo kuulostaa ehkä vitsiltä, mutta ei se naurattanut. Se karmaisi. Hyvällä tavalla toki.
Viheltäjä on myös kauhugenreä edustava. Tarina sijoittuu öiselle hautausmaalle, mutta omaperäisyys takasi sen, etten tiennyt yhtään mitä on tulossa. Ja tässäkin väkivalta loistaa poissaolollaan, mutta iho on silti kananlihalla tätä lukiessa. Hyvin onnistuneesta lopetuksesta myös pisteet Samuli Antilalle!

Leonardon rasia -novelliin palaan myöhemmin vähän toisessa yhteydessä. Mutta sanon, että taattua Katajalaa taas!

Valkoinen antologia edustaa siis sitä, mitä pitääkin. Viihdyttävää, mukavaa, leppoisan letkeää spefikirjallisuutta.

6. toukokuuta 2013

Kirjoituskurssilla Turussa

Kirjoittamiseni on taas ollut vähän jäissä. Olen lähinnä lukenut paljon ja kaikenlaista muutakin täpinöitävää ja ajateltavaa on ollut. Jos minulla on jokin tohkeilun aihe, niin helposti siinä kirjoittaminen jää sen alle.

Sikälikin siis hyvään saumaan osui turkulaisen Kirjan talo -yhdistyksen järjestämä spekulatiivisen fiktion kirjoituskurssi. Kesällä koitan saada kirjoitettua niin proosaa kuin tietokirjallisuuttakin. Tosin yhden novellin deadline kolkuttaa uhkaavasti... Hmph. Oli miten oli, nyt kurssin antimiin.

Lauantai

Ensimmäisenä päivänä meillä oli opettajana Marko Hautala. Minun on jo pitkään pitänyt lukea jokin hänen kirjoistaan ja oli kyllä lievästi nolo olo, etten kurssiin mennessä ehtinyt. Mutta nyt on ihan pakko. Ensinnäkin Hautala oli hyvä opettaja, hyvin asiantunteva ja kertakaikkisen mukavan oloinen heppu. Ensimmäisen päivän painotus oli vahvasti kauhukirjallisuudessa ja sehän sopi minulle mainiosti.

Puhuttiin siitä, kuinka vahvasti kauhukirjallisuus on draaman ja ennen kaikkea tunteen laji. Kauhu on tunne, jota lukijassa pyritään tekstin avulla herättämään. Koko genren nimityskin huokuu tätä vaatimusta. Siitä sitten olikin hyvä lähteä ällistelemään, että miten tämä tehdään.

Puitiin läpi paljon Stephen Kingin "reseptiä". Onhan kaverin kirjat kohtuullisen myyviä. Kingin tärkeimpiä keinoja lienevätkin samaistuttavuus (päähenkilöinä taviksia), idyllin taitava rakentaminen (Kingin maailmoissa toistuva leppoisa pikkukaupunkilainen tunnelma on helposti vaikkapa juuri suomalaisenkin lukijan tavoitettavissa) ja jutusteleva tyyli. Lisäksi Kingin kirjoissa on kauhukirjallisuuden maneereihin nähden semionnelliset loput. Ihan kaikki eivät kuole. Tämän ns. pohjatyön ansiosta lukija antaa helposti anteeksi kliseiset, kömpelöt, kaavamaiset ja jopa ennalta-arvattavat juonenkäänteet.

Pelon herättäminen on kirjoittajalle haaste. Esimerkiksi väkivallan pelko (hahmo juoksee pakoon kirvesmurhaajaa) on astetta helpompi keino, mutta se voi olla myös vähän laimea. Usein tehokkaampaa onkin ns. tiedostamattoman pelko. Jotakin on tapahtumassa. Onko se kirvesmurhaaja? Aave? Maailmanloppu?
Tästä oli hyvä pohtia väkivallan osuutta kauhukirjallisuudessa. Kauhu ei välttämättä vaadi väkivallalla mässäilyä. Väkivaltahan usein laukaisee jännitteen ja tunnelman; no nyt se kirvesmurhaaja iski. Mitäs sitten? Tässä mielessä vain sen uhan ylläpitäminen onkin tehokkaampaa jännitteenkin kannalta.

Tunnelman luomisessa yksityiskohtien merkitystä ei parane väheksyä. Ei ole sattumaa, että kauhussa käytetään paljon tiettyjä jo tutuksi tulleita yksityiskohtia; nuket, naamiot, hyönteiset, peilit... Pohdintamme ja keskustelumme jatkui paljon tämän tiimoilta ja esiin tuli myös outo laakso (uncanny valley) -ilmiö (linkki suomenkieliseen artikkeliin, englanniksi juttu on laajempi).

Päivään sisältyi myös kirjoitusharjoituksen ja sainkin sellaisen jutun, jonka väännän taatusti kunnon novelliksi kun vain ehdin.


Sunnuntai

Toisena päivänä meitä luotsasi Markku Soikkeli. Hyvinkin kokeneen opettajan tyyli näkyi heti ja sunnuntai olikin paljon tietopainotteisempi lauantain keskustelevuuteen verrattuna. Molempi parempi! Ei sitä silti tarvinnut tuppisuuna olla itsekään. Toisen päivän näkökulma oli taas sitten enemmän tieteiskirjallisuudessa, fantasiassa ja ylipäätään kummakirjallisuudessa.

Soikkeli antoi runsaasti erilaisia harjoitusvinkkejä, joista kaksi teimme paikanpäällä. Ensimmäinen oli spekulatiivisen rikoksen harjoitus. Piti keksiä rikos, joka ei ole rikos meidän maailmassamme. Sitten piti kuvailla vähintään yhden henkilöhahmon toimintaa siten, että lukija joutuu päättelemään millaiseen rikokseen henkilö on syyllistynyt. Rikosta ei saanut nimetä eikä henkilön ajatuksia tai tunteita saanut kuvata.
Se oli haastavaa, mutta jännitävää. Opettavaista siinä mielessä, kuinka paljon yksityiskohdilla onkaan merkitystä!

Toisessa harjoituksessa tehtiin "goottilaisen kaavanovellin" synopsis tarkkaan annetun kaavan mukaisesti. Hetkeä myöhemmin tarinaa muutettiin niin, että jokin asia novellissa piti monistaa ja katsoa, muuttaako se tarinaa.
Tämä oli hyvin antoisa kikka! Voitte kuvitella, miten vaikkapa Raamatun luomiskertomus olisi mennyt, jos olisikin Aatami, kaksi Eevaa ja käärme. Tai Aatami, Eeva ja kaksi käärmettä. Tai kaksi Aatamia, Eeva ja käärme.
Oma tarinani muuttui hiukan ja nyt isoin tuskani lähinnä onkin, että kumpi versio olisi parempi täysimittaisena novellina. Kummatkin kutkuttavat sormiani.

Puhuimmekin siitä, ettei kliseitä aina tarvitse niin pelätä. Niitä pitää vain osata hyödyntää. Sen voi tehdä yhdistelemällä kahta eri tuttua elementtiä/tarinaa (Lumikki ja 40 rosvoa), vaihtamalla sukupuoliroolituksia (prinsessa pelastaa ritarin) ja juurikin monistamalla (Aatami ja kaksi Eevaa). Lisää varmasti keksii vaikka kuinka paljon.

Ajatustasolla tärkeä oivallus oli myös spekulatiivisen fiktion ero ns. tavalliseen kirjallisuuteen. Siinä, missä tavallisessa kirjallisuudessa katsotaan tutusta vieraaseen, niin spefissä homma toimii päinvastoin; katsotaan vieraasta tuttuun. Esimerkiksi Tylypahkasta kohti jästimaailmaa. Tai kuinka vampyyri katsoo ihmistä.
Tavallisessa kirjallisuudessa usein katsotaan nykyisestä tulevaisuuteen tai menneestä nykyisyyteen. Tieteiskirjallisuudessa etenkin näkökulma on päinvastainen; katsotaan tulevaisuudesta tähän hetkeen. Miten on esimerkiksi päädytty tilaan, jossa vesi on kultaa kalliimpi kuten Teemestarin kirjassa.


Viikonloppu oli siis raskas, mutta antoisa. Sitä vain ällisteli itsekseen, miksei saa aikaan tehdä kirjoitusharjoituksia kotona itsekseen, vaan tarvitsee aina ohjaajan?! Eräs ystäväni tosin lohdutti, että käyväthän ihmiset jumpassakin vaikka ihan yhtä hyvin voisi jumpata kotonakin... Ajatus oli kovin lohdullinen. Ja käyn taatusti jatkossakin kirjoituskursseilla. Aina sitä oivaltaa ja oppiikin jotain uutta.

Kiitos Marko Hautalalle, Markku Soikkelille, muille kirjoittajille ja Kirjan talo ry:lle!

2. toukokuuta 2013

Anne Leinonen: Viivamaalari (2013)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 268
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ursula maalaa valkoista viivaa. Yhä eteenpäin ja eteenpäin. On tarkka juttu mistä viivan vetää – ja kummalla puolella seisoo.

Viivamaalari oli minulle haastava. Koin samanlaista mielialanvaihtelua tässä kuin Marisha Rasi-Koskisen Katariina -romaanissa. Viivamaalarikaan ei päästänyt helpolla, mutta sain palkkioni. Koin jonkinlaisen oivalluksen.

Romaani kertoo naisesta, joka vihdoin ja viimein pääsee taas työarpajaisiin pitkän sairausjakson jälkeen. Työresurssitoimistosta hänelle osoitetaan käsitetaiteilijan työ. Päähenkilö on hämmentynyt, mutta päättää sitten tarttua toimeen. Eipä hänellä taida olla vaihtoehtoja. Avukseen nainen etsii Ursulan, valkoista viivaa maalaavan naisen. Ja sitten maailmankuva mullistuu.

Hain Viivamaalarista jatkuvasti jotain allegorista viestiä. Tässä näkyy tietynlaista yhteiskuntakriittisyyttä ja yhdistettynä tällaisen tyyliin, se tuo mieleen väistämättömästi Franz Kafkan. Joskus pienikin ihminen voi tehdä jotain suurta.

Hiukan yllättäen päähenkilö jäi minulle vähän vieraaksi, mutta Ursulaan kiinnyin. Oikeastaan näin sieluni silmin, minkä näköinenkin Ursula on. En samaistunut häneen, mutta kiinnostavan persoonan Leinonen onnistui luomaan aika vähäeleisellä kuvauksella.
Viivamaalarin maailma on omanlaisensa. Se on hyvin lähellä meidän maailmaamme. Tiettyä vierauden tunnetta korostetaan hitusen erilaisia termejä käyttämällä, joista kuitenkin ymmärtää heti pointin. Esimerkiksi työresurssitoimisto.

Tästä romaanista on myös vaikea kirjoittaa, koska iso osa jutusta menee pilalle, jos kovin tarkkaan tätä käy ruotimaan. Sama juttuhan oli muuten aiemmin mainitsemassani Katariinassa.
Minusta tuntuu, että jäin jotakin vielä vaille. Tämä täytyy lukea uudestaan myöhemmin.

Leinonen ei jää kielellä kikkailemaan turhia, minkä näen vain hyvänä asiana. Kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Tarina etenee pääasiassa kronologisesti, mutta välissä on pieniä lyhytkertomuksia. Pidin tällaisesta ratkaisusta. Se on oleellinen osa Viivamaalarin jippoakin.

Uskallan suositella tätä niille, jotka pitävät haasteista ja siitä, ettei lukijalle väännetä rautalankaa. Niille, jotka pitävät Kafkasta ja Rasi-Koskisesta. Ja niille, jotka uskovat että pienestä voi syntyä suurta.