31. maaliskuuta 2013

Teemu Saarinen: Mummoni on pankkirosvo (2010)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 61
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: kirjasto

Minun ja Larin Lukudiplomi-haaste jatkuu. Tänään vuorossa oli Teemu Saarisen kirjoittama ja Annika Mannströmin kuvittama Mummoni on pankkirosvo. Teos kuuluu WSOY:n Werneri-sarjaan, joka on suunnattu juuri alakoululaisille, jotka opettelevat lukemaan itse.

Hyvin huumoripitoinen tarina kertoo Touko-pojasta, jonka mummo on ryhtynyt vanhoilla päivillään pankkirosvoksi kaverinsa Sennin kanssa. Villasukkajengiksi -nimettyyn koplaan päätyvät niin Touko kuin Astma-tyttökin. Seikkailu vie aina Ruotsiin saakka ja kun rahaa on tarpeeksi kasassa, selviää mummon motiivikin.

Tämä tarina taisi olla Larin suosikki tähän mennessä:
Vau! 4 tähteä kirjalle. Mitä jos se on totta että unissa oppii ruotsia? Aika hassu se että mitä jos suunnitelma A menee pieleen ja sillee niin miksei suunnitelma A:ta kerrottu? Ai niin, siksi koska mummoilla on huono muisti. :D

Huumori taisi siis purra ja kyllä tässä itsekin sai hieman hihitellä. Etenkin mummojen sekoilu Ruotsissa kielipulmineen oli huvittavaa.
Klikkaa suuremmaksi.
Pari vitsiä oli kyllä selkeästi suunnattu vain aikuislukijoille ja minusta se on vähän kömpelö ratkaisu. Arvostan toki sitä, että kirjassa on hupaa aikuisillekin, mutta ensisijainen viihdtyskohde on kuitenkin lapset. Niinpä epäilen, ettei esim. Ladaan ja Kekkoseen liittyvä sanailu ihan aukea 2010-luvun alakoululaiselle.
-Ei, kun tällä vormullalla mennään, mummo julisti ja poltti kumia vanhainkodin pihassa. -Tämä ei olekaan mikään vormula ykkönen tai kakkonen, vaan vormula kekkonen!
(s. 13)
Toisessa vitsintyngässä viitataan mummokaksikon samaistuvan Thelma ja Louise -elokuvan naiskaksikkoon. Mahtaako sekään 1991 ilmestynyt elokuva sanoa tämän päivän alakoululaiselle mitään? Etenkin kun elokuvan ikäsuositukseksi on Suomessa määritelty 15 vuotta? Touko on ilmeisesti elokuvan nähnyt ja vaikka pojan ikää ei mainitakaan, niin olettaisin hänen olevan myös alakoululainen.
Ikävä kyllä lyhyessä kirjassa pari viatontakin mokaa jotenkin korostuvat ja tuovat mieleen, että nyt ollaan hutiloitu eikä mietitty kohderyhmää ihan loppuun asti. Jo se laskee minun pisteeni kolmeen. Larilta nämä menivät ihan ohi, joten ehkä lapset vain skippaavat osumattomat vitsit?

Kuvitus ei myöskään ollut minun makuuni, mutta kirjan tyyliin hiukan sarjakuvastrippimäinen kuvitustyyli ja mustavalkoisuus sopi hyvin.

Mutta päällimmäisenä tästä jäi mieleen hauska vauhdikkuus, hassut mummot ja hyvä kieli. Ruotsin kanssa kikkailu oli sujuvaa ja se jaksoi naurattaa ruotsia osaamatonta lastakin.
Veikkaisin tämän osuvan hyvin 1.-3. -luokkalaisten lasten huumorihermoon.

Tehtävänään Larilla oli koota viisi esinettä kirjan tarinaan liittyen. Esineet ovat puuro, auto, hahmot (poliisi, rosvo ja tyttö), villasukka ja läksyt. Jep. Tarinaan liittyvät. Jätän arvoitukseksi sen, miten villasukat ja puuro liittyvät hurjiin pankkirosvoihin...

26. maaliskuuta 2013

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja (2013)

Kustantamo: Ntamo
Sivumäärä: 260
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Maaria Päivisen kolmas romaani, Pintanaarmuja, kiinnosti aihepiiriltään kovasti. Etukäteen osasin arvella, että kirja ei ehkä tyylillisesti olisi minun heiniäni. Otin sen hieman haasteenakin itselleni, mutta pakko se oli tunnustaa. Päivisen omalaatuinen tyyli ei ole minun juttuni ja kyseessä on puhtaasti makuasia.

Pintanaarmuja kertoo Annasta, Veikosta, Hermanista ja odottamattomasta raskaudesta. Ei, ei, ei. Tämä ei ole sitä, mitä ensin luulet. Tämä on kaikkea muuta kuin tavallisen kliseinen kolmiodraama. Anna on hukassa eikä tunnu rakastavan oikein ketään. Veikko ja Herman ovat sekopäisiä kumpikin omalla tavallaan, omissa ääripäissään.

Tarina kulkee vuoroin Hermanin ja vuoroin Annan näkökulmasta. Hermanin osuuksissa Herman on kertoja, Annan osuusksissa kertoja on kaikkitietävä. Ratkaisu lähentää lukijaa ja Hermania, ja jättää Annan etäiseksi. Se lienee ollut tarkoituskin. Anna on etäinen, sulkeutunut ja patsasmainen henkilö. En saanut hänestä oikein otetta, mutta eivätpä saaneet Herman ja Veikkokaan.

Päivisen kieli ja kerrontatyyli on vahvasti omaäänistä. Se oli minun ongelmani tässä kaikkein eniten. Tunnustan kyllä taidokkuuden.
Meri, hänen merensä; hän on merestä veistetty viipyvä huuto.
Uin päivittäin hänessä. Uitan lapsiani hänen sisällään.
Käyn joskus vaimoni kanssa hänen reunallaan ja katselen, kuinka vaimo kahlaa hänen rannallaan, kahlaa ja huutelee, että tänään, tänään tämä vesi tuntuu erityisen hyvältä tai lämpimältä, vain harvoin liian kylmältä, ja minun vaimoni roiskii sinun pisaroitasi minua kohti, nauraa kuin nuori neito; minun vaimoni ei ansaitse sinua. Minua. Meitä.

(s. 82)

Minun makuuni tarina oli myös vähän turhan venytetty. Silloin kun kieli on erikoisempaa ja tarinakaan ei sieltä helpoimmasta päästä, niin tiivistäminen olisi ollut poikaa ja antanut enemmän tilaa hengittää. Hermanin ja Annan vatuloinnit alkoivat ottaa hermoon jo reilusti ennen puoliväliä, mutta loppua kohden alkoi jo tapahtua. Tuskastuin ajoittain myös outoihin kielikuviin. Osa oli kauniita kaikessa outoudessaan, osa taas hämmentäviä ja osa meni ihan yli hilseen. Osaa taas oli vaikea kategorisoida mihinkään. Kuten vaikka tuota "merestä veistetty viipyvä huuto". Kaunis? On. Hämmentävä? Vähän. Meni yli hilseen? Vähän. Ymmärrys on melkein kielen päällä, mutta en ihan saa otetta.

Pintanaarmuja jäi minulta hiukan siis pintaraapaisuksi. En voi sanoa kirjaa hyväksi, mutta en huonoksikaan. Uskon tämän sopivan erityisen hyvin niille, jotka nauttivat haasteista, pienestä konstikkuudesta, erilaisista kielikuvista eivätkä hätkähdä rajujakaan käänteitä.

Edit: Ymmärtämättömyyteni vastapainoksi lukekaa vaikkapa Villasukka kirjahyllyssä -blogin arvio tästä.
Ja pahoittelut kuvateknisistä ongelmista. Hmph!

24. maaliskuuta 2013

Stephen King: 22.11.63 (2011 / 2013)

11/22/63
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 869
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

22.11.63 päivämäärä ei ennen tätä romaania olisi sanonut minulle mitään. Tämä on myös sellainen teos, johon en ikimaailmassa olisi tarttunut, jollei tätä olisi kirjoittanut Stephen King.
En ole järin kiinnostunut aikamatkustustarinoista. Eikä minua kiinnosta juurikaan 1960-luku eikä sen ajan amerikkalainen kulttuurikaan. Vielä vähemmän minua kiinnostaa John F. Kennedyn murha salaliittoteorioinen. Olisin ennen tätä romaania osannut ajoittaa Kennedyn murhan oikealle vuosikymmenelle, pinnistellen muistaa murhaajan nimen (paitsi että olisin ehkä sotkenut sen Chapmaniin, joka murhasi John Lennonin) ja sanoa, että Kennedyn Jackie-vaimo oli aikansa tyyli-ikoni. Siinäpä se.
Joten tämä teos vaati ehdottomasti Stephen Kingin kirjoittajakseen. Ja siltikin tartuin tähän tympääntyneenä mulkoillen. Miksei King voinut kirjoittaa jotain kiinnostavampaa?

4. maaliskuuta 2013 kirjoitin Morren maailman FB-sivuilla näin: "Okei. Kirjassa on lähes 900 sivua. Ensimmäiset 50 sivua kuluu, kun päähenkilö korjaa äidinkielen ainekirjoituksia ja astuu hampurilaismestan ruokakomeroon. Kuulostaa hyvin vauhdikkaalta ja koukuttavalta. Ja... Olen koukussa. Olen hienosti koukussa. Eihän tähän pysty kuin yksi mies..."
King vei ja Morre vikisi. Rimpuilin vastaakin vähän, sillä en halunnut kirjan loppuvan. Siksi vitkuttelin tämän kanssa 20 päivää. Kyllä 869 sivun lukemiseen kuluu tovi jos toinenkin, mutta nopeamminkin tämän olisi saanut ahmittua. En halunnut. En halunnut tarinan loppuvan. Halusin pysyä Jake/Georgen seurassa 1960-luvun Amerikassa.

Mielestäni tämä on Kingin amerikkalaisin teos ikinä. Luultavasti pitäisi olla amerikkalainen ja ehkä hiukan vanhempi kuin 1980-luvulla syntynyt ymmärtääkseen tätä romaania täysin ja sitä, mitä Kennedyn murha merkitsi. Jälkipuheessaan King sanoi halunneensa kirjoittaa tämän jo 1970-luvulla, mutta ei silloin kyennyt tekemään tarpeellisen laajaa taustatutkimusta (hän teki tuolloin opettajan töitä) ja piti "haavaa liian tuoreena". En kuitenkaan perusta mielipidettäni pelkkään Kennedyn hahmoon (joka sivumennen sanoen jää tässä aika etäiseksi), vaan koko amerikkalaisen kulttuurin muutosprosessin katsaukseen. King selvästi ihannoi 1960-lukua, vaikka ei romantisoi sitä ja näkee sen puutteet. 60-luvulla ei ollut lökäpöksyjä, käytöstavat olivat kohdillaan ja bensakin halvempaa. Ruoka ja juomakin maistuivat erilaisille, aidoille. Autot olivat hienoja, naiset naisia ja ihmiset välittivät toisistaan.
King viljelee laajalti vanhoja tuotenimiä, yrityksiä, ohjelmia, musiikkikappaleita... Hän vahvistaa sillä 1960-luvun tuntua ja korostaa sitä, kuinka päähenkilö Jake/George on todellakin oman aikansa ulkopuolella. Näin nuorehkona eurooppalaisena osa näistä jutuista menee ohi, mutta King onnistuu silti tunnelman luomisessa todella hyvin.

En tiedä kumpi meistä on vanhoilla päivillään ryhtynyt herkistelemään; minä vai King. Joka tapauksessa tirautin lopussa pari kyyneltä. Tällä tarinalla ei ole onnellista loppua – tavallaan. Jake/George tekee juuri sen virheen, mistä hampurilaismestan omistaja Al häntä varoittaa. Hän rakastuu. Ei ollut yllätys, ettei tarina saa onnellista loppua. Onhan kyseessä Kingin teos. Itketti silti. Olen sanonut, että Liseyn tarina on Kingin romanttisin kirja. Olen yhä sitä mieltä, mutta tämä on kyllä toiseksi romanttisin.

Olen pohtinut 22.11.63:n suhdetta myös kauhuun, Kingin varsinaiseen genreen. Tämä on ensisijaisesti aikamatkustustarina, toissijaisesti trilleri, mutta kolmanneksi lasken tämän olevan kyllä kauhua. Tarina itsessään on jo yliluonnollinen, mutta mitään hirviötä tässä ei ole. Tai oikeastaan on. Se hirviö on Aika. Kingimäistä hyytävyyttä on luvassa mystisen Keltaisen kortin äijän ja erään psykopaatin kautta. Tarinan varsinainen pahis on tietysti Kennedyn murhaaja Lee Harvey Oswald, mutta hän on lähinnä säälittävä reppana.

22.11.63:n punaisena lankana on muuttaa historian kulkua siten, että John F. Kennedy ei kuolekaan. Tarinassa tapahtuu kuitenkin paljon, paljon muutakin. Ja siihen tämän viehätys perustuu. Tämä on siitäkin harvinainen Kingin teos, että uskoisin tämän taipuvan hyvin tv-sarjaksi. Toivon sitä jopa! (Näen niiiiiin vahvasti Sadien roolissa Kristen Johnstonin.)

Eräs asia minua jäi kyllä tässä hämmentämään. Miksei 1960-luvulle matkaava Jake Epping (alias George Amberson) ole kiinnostunut omasta suvustaan? Hän ei kertaakaan edes pohdi käyvänsä katsomassa esim. omia vanhempiaan tai isovanhempiaan menneessä ajassa. Eikö muka sitä tulisi ajatelleeksi? King sivuuttaa asian täysin. Eppingiä kiinnostavat ihan muut ihmiset.

Olen höpöttänyt tästä jo ihan liikaa. Mutta suosittelen tätä niillekin, jotka eivät rohkene tarttua Kingin perinteisempään kauhuun, mutta haluavat lukea edes jotakin tältä kuuluisalta kirjailijalta. 22.11.63 ei ole tavanomaisinta Kingiä, mutta hieno teos joka tapauksessa.
Päätän juttuni In the Mood -kappaleeseen. Teoksen luettuasi ymmärrät miksi.

22. maaliskuuta 2013

Neil Gaiman & P. Craig Russell: Sandman – Unten metsästäjät (2009 / 2010)

The Sandman: The Dream Hunters 1-4
Suomennos: Petri Silas
Kustantamo: Egmont
Sivumäärä: 130
Pisteet: 4½/5
Mistä minulle: kirjasto

Sandman-ihastukseni jatkuu ja tämä vain pahensi asiaa. Tai miten sen nyt ottaa. Harkitsen hyvin vakavasti, että pitäisikö näitä hamstrata omaankin hyllyyn.

Unten metsästäjät kertoo yhden pitkän tarinan, joka on jaettu neljään osaan. Tarina kertoo vaatimattomasta, nuoresta munkista, joka eli kaaaaauan sitten Japanissa. Hän asuu pienessä ja vaatimattomassa luostarissa ihan yksin ja on hyvin onnellinen mies. Hänen onneaan kuitenkin kadehditaan ja munkki saa vaarallisen vastustajan. Apunaan munkilla on vain epätoivoisesti rakastunut tyttökettu.

Kirjan takaosassa on jälkipuheet niin tarinan kirjoittaneelta Neil Gaimanilta, kuvittaja Russellilta kuin Vertigon ylipääjohtaja Karen Bergeriltä. Mielenkiintoisesti ne valoittavat tarinan taustaa. Minäkin lukijana luulin (kuten Russell ja Bergerkin), että tarina perustuu johonkin vanhaan japanilaiseen taruun. Höpsis. Gaiman on keksinyt koko jutun päästään. Se kertoo mielestäni vain sen, kuinka onnistunut tämä on. Tarina huokuu japanilaista henkeä, vaikka en voi kyllä väittää itseäni alan asiantuntijaksi.


Pidän P. Craig Russelin piirrostyylistä todella paljon. Ehkä kuitenkin olisin kaivannut lisää väriä ja yksityskohtia Unten metsästäjiin ja ruudut olivat välillä sekavasti aseteltu (kuva ei liity siihen). Voi olla tietysti vielä tottumattomuutta minulta sarjislukijana.
Sandmanin hahmo on mielestäni enemmän kuin onnistunut. Olen ehkä rakastunut.

Itse tarinaa on vielä pakko kehua monestakin syystä. Pidän itämaisista opetustarinoista/-taruista ehkä ennen kaikkea juuri siksi, että niissä se tarinan opetus pitää usein oivaltaa. Sitä ei väännetä rautalangasta ja harvemmin se on räikeän mustavalkoinen. Tässä paha saa kyllä palkkansa, mutta esimerkiksi loppuratkaisun onnellisuus (tai "onnellisuus") jää aika tulkinnanvaraiseksi.
Romantiikkaakin löytyi hienoisesti, mutta kaikkinainen imelyys loisti poissaolollaan.

Kerronta ja kuvitus täydensivät hienosti toisiaan. Kerronta on aika tiivistä, mutta en osaa asettaa sitä kunnolla sarjakuvakerronnan kontekstiin. Oliko sitä sarjakuvamittapuulla paljon vai vähän? En tiedä. Sanoisin, että vähemmän kuin Don Rosan tarinoissa ja Lucky Lukeissa, mutta enemmän kuin Aku Ankassa. Todella asiantuntevaa...

Joka tapauksessa takuuvarmaa on se, että Sandmaneja luen lisää. Olen aivan ihastunut. En enää luota siihen, että kirjastossa kävelee sopivasti joku vastaan, vaan pakko pistää varaukseen.
Suosittelen mystisten tarinoiden ystäville ja niille, jotka rakastavat hiukan synkeitä ja etäisiä hahmoja.

17. maaliskuuta 2013

Aleksi Delikouras: Nörtti 2 – Next level (2013)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 173
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Aleksi Delikourasin Nörtti-sarja on päässyt toiseen osaansa. Hehkutin jo aikalailla sitä ensimmäistäkin; New Gamea. Tällä kertaa jatko-osa kutkutti erityisesti, sillä keskiössä on DragonSlayer666:n leirikoulumatka Kreikkaan. Minähän Kreikka-fanina innostuin tavattomasti. Hupaa oli muutenkin luvassa, sillä tietysti Dragon isäpuoli Jorgos lähtisi mukaan valvojaksi. Drago-parka on kuolla häpeästä... Muitakin haasteita Dragolla on. Ihastus Fetasalaattiin kutkuttaa yhä, mutta tyttöpä seurustelee tiiviisti Jaken kanssa.

Next level ei aivan päässyt samoihin sfääreihin kuin edeltäjänsä, mutta ei kyllä jäänyt paljoa paitsikaan. Puolikkaan pisteen rokotan alun hitaasta käynnistymisestä, mutta muuten meno oli tutun hulvatonta. Tarina rakentuu jälleen Dragon päiväkirjamerkintöjen kautta ja ratkaisu onkin ovelan onnistunut. Se antaa mahdollisuuden liioitteluun ja näin pienet epäuskottavuudet häivyttyvät. Kieli on yhä nuoren suuhun sopivaa ja jälleen aikuislukijakin kiittää siitä, ettei rautalankaa käytetty. Drago oppii Kreikan-reissulla jotakin itsestään, mutta se jätetään ihan lukijan itsensä oivallettavaksi eikä tekstissä ole mitään "Mut sit mä opin että blaablaablaa" -lätinää.

Sivuhenkilöt ovat jälleen onnistuneita. Tutustutaan enemmän Dragon kavereihin. Erityisesti herkän liikuttava MegaMan herätti sympatiani. MegaManin kautta tulee ilmi se, kuinka julma nuortenkin maailma on. Jos poikkeat jotenkin massasta, on iso työ saada kenenkään hyväksyntää. Hege91:n ja Dragon ystävyys on kiinnostava. Periaatteessa kaverit vihaavat toisiaan ja ovat kilpailuasetelmassa (peleissä ja kumpi pätee historian tunneilla enemmän). Silti käyvät pelaamassa toistensa luona ja hengailevat samassa porukassa. Vinkeää, mutta uskottavaa. Ei ne ystävyys- (ja viha-)suhteet niin mustavalkoisia aina ole...

18. tammikuuta
Pinokkio soitti musiikin tunnilla Titanicin tunnussävelen pianolla, ja kaikki tytöt melkein itki. Mä olin varma, että se johtui siitä, että Pinokkio soitti niin surkeesti, mutta Pinokkio oli toista mieltä.
-Titanic theme on tie naisen sydämeen, Pinokkio totesikin ja leikki jotain helvetin ranskalaisfilosofia.
Mä sanoin Pinokkiolle, että sen soittotaidot on yhtä jäässä kuin Leonardo DiCaprio Titanicin lopussa. Mutsi oli pakottanut mut soittamaan pianoa vaivalloiset neljä vuotta, mutta onneksi mä sain lopettaa kaksi vuotta sitten, kun mutsi sai ison laskun, vaikka en käynyt koskaan tunneilla. Se hoki aika, että mä tuun katumaan aikuisena jos lopetan mutta tähän mennessä en oo vielä katunut päivääkään. Mä soitin pianolla Darth Vaderin tunnusbiisin, mutta tytöt ei tykänneet. Musan maikka paiskoi meille kanteleet käteen, ja me opeteltiin soittamaan mustikkaa ja mansikkaa. Mä luulin, että me ollaan yläasteella eikä päiväkodissa. Kun mä kysyin, miksei me opeteltu soittamaan jotain siistejä biisejä, opettaja vastasi, että se vihaa sen duunii eikä me helpoteta sen elämää yhtään.

Koulun arki ei siis aina ole helppoa! Kirjassa näkyy rivien välistä ylipäätään se, ettei nuorten elämä ole niin helppoa kuin päälle päin näyttäisi. Ehkä nykynuoriso ei hiihdä 50 kilometriä kouluun säässä kuin säässä ja molempiin suuntiin ylämäkeen, mutta tämän päivän haasteet ovat jo toisenlaiset. Oli ihana palata siihen maailmaan kirjan mukana, mutta oli ihana muistaa sekin, että ne ajat ovat jo ohitse. Aika kultaa joskus muistot, mutta silloin on hyvä tarttua tähän.
Ei sillä, Drago ei ruikuta. Hän vain kertoo kuinka hommat kulkevat ja mikä on pelin henki.

Next leveliä oli siis kiva lukea. Erityispisteitä Skyrim-viittauksesta ja Heroesin pelaamisesta, jotka saivat tämän pelaavan aikuisen hykertelemään. (Olettaen, että Heroesilla tarkoitetaan yhä Heroes of Might and Magic -sarjaa. Tai sitten olen jo pudonnut pelimaailman kärryiltä...) Odottelen siis jo seuraavaa osaa!

13. maaliskuuta 2013

Markku Hattula (toim.): Samassa huoneessa (2013)

Kustantamo: omakustanne / Maaseudun sivistysliitto ry
Sivumäärä: 259
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kirjoittajat:
Pentti Anttila
Riitta Arffman
Ani Halsas
Seija Hanski
Terttu Hentunen
Sirkka Kainulainen
Liisa Kari
Harri Koivistoinen
Paavo Kuoppa-aho
Alpo Kuusela
Anneli Matilainen
Marjo Mäki
Leena Niiles
Eero Peltoniemi
Tellervo Priha
Tuula Seikkula
Taimi Takala
Kepa Tromp
Elina Viiperi

Samassa huoneessa on laaja, vaikka ei paksu novelliantologia. Se on harrastajakirjoittaryhmän yhteinen tuotos, jo toinen laatuaan heiltä. Saranakohtia ilmestyi 2010.

Kirjoittajia on 19 ja jokaiselta on 2-4 juttua. Lyhyellä matematiikalla päästään siis melkoisen moneen lyhyeen juttuun 259 sivun aikana. Samassa huoneessa kärsiikin samasta vaivasta mistä useamman kirjoittajan antologia usein kärsii; epätasaisuudesta. Ja kun kirjoittajia on monta ja juttuja on monta, on tasovaihteluillekin valtavasti tilaa.

Tietysti tässä täytyy ottaa huomioon konteksti. Teosta ei ymmärtääkseni ole tarkoitettu laajaan myyntiin eikä sillä pyritäkään bestseller-listoille. Se on kirjoittajaporukan yhteinen voimainponnistus ja arvokas muisto sinänsä. Jokainen teksti on vilpitön. Kirjoittamisen ilosta kirjoitettu.

Sain tämän kuitenkin arvioitavaksi kaunokirjallisena novelli- ja kertomuskokoelmana. Tunnen yhden kirjoittajan henkilökohtaisesti, muita en lainkaan. Tällöin siis minulla ei ole sitä yhteenkuuluvuustunnetta, vaan arvioin tätä ulkopuolisen ja vieraan lukijan näkökulmasta.

Ensinnäkin olisin ehdottomasti kaivannut sisällysluetteloa, vaikka edes sitten tekijän mukaan. Nyt tekstit on asetettu tekijän mukaan aakkosjärjestykseen ja se toki vähän helpottaa hakemista. Järjestys on tasa-arvoinen, mutta huono ratkaisu kaunokirjallisesti. Tarinat pitäisi järjestää sisällön mukaan ja siten ne pääsisivät paremmin oikeuksiinsa. Tarinalla on väliä, ei kirjoittajalla.

Kokoelmasta en löytänyt lainkaan punaista lankaa, johtoajatusta. Hain sitä kokoelman nimen, Samassa huoneessa, mukaan, mutta kovin laajasti se on syytä tulkita.

Tarinoissa on paljon vaihtelevuutta ja persoonallisuutta. On huumoria, vakavaa pohdintaa, absurdismia, tuokioita, iloja ja suruja. Tekstit toimivat yksittäisinä lukupaloina mainiosti ja jokainen varmasti löytää suosikkinsa. Minulle jäi erityisen hyvinä mieleen Riitta Arffmanin "Musta Pekka", Pentti Anttilan "Kuningashauki" ja Alpo Kuuselan "Lääkärissä". Mainioita tarinoita!

Kokonaisuutta ajatellen tyylivaihtelu teki kuitenkin lukukokemuksesta raskaan. Mielestäni kaikki tekstit eivät mahdu termien "novelli" ja "kertomus" alle. Tämä ei suinkaan tee tekstistä huonoa, mutta esim. esseet, harjoitukset ja artikkelityyppiset tekstit näyttävät kokoelmassa vähän eksyneiltä.
Jäin myös pohtimaan, miksi alaotsikko on "Novelleja ja kertomuksia"? Mitä eroa on novellilla ja kertomuksella?

Jokainen kirjoittaja oli esitellyt itsensä runolla. Idea oli aivan ihastuttava! Runot eivät olleet mitään köykäisiä riimittelyjä "Nimeni on Heikki ja nyt loppui leikki" -tyyliin, vaan metaforisia, kauniita ja koskettaviakin.

Tärkeintä näissä tämäntyyppisissä antologioissa on kuitenkin tunnearvo. Se, mitä tämä merkitsee tekijöilleen ja ehkä heidänkin läheisilleen. Rehellisesti sanoen tämä ei ole kaunokirjallisuuden kärkeä, mutta ei sillä ole merkitystä. Kirjoittaminen ja luovuuden tuoma ilo. Sillä on merkitystä.

5. maaliskuuta 2013

Milja Kaunisto: Synnintekijä (2013)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 308
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Milja Kauniston esikoisteoksesta Synnintekijä on ollut jo monessa paikkaa juttua. Kirsin kirjanurkka, Tarinauttisen hämärän hetket, Vinttikamarissa, Rakkaudesta kirjoihin, Helsingin Sanomat...
Luin arvioita vain nopsasti silmäillen ja vähän vältellen, sillä en halunnut pilata mahdollista yllätystä. Ymmärsin kuitenkin sen verran, että kyseessä olisi naisille suunnattu viihdekirja, joka olisi täynnä roisia erotiikkaa, lihallisia himoja, romantiikkaa, historiaa. Olin ihan täpinöissäni...

...ja hiukan puoleen väliin saakka hemmetin pettynyt. Jos tämä ei olisi ollut arvostelukappale, olisin luultavasti jättänyt kirjan kesken. Nyt olen iloinen, etten sitä tehnyt (ja sillä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämä on a-kappale), mutta kirskuttelen yhä vähän hampaitani. Tulin huijatuksi aika tehokkaasti.

Tarina sijoittuu keskiajalle alkaen vuodesta 1460. Erään henkilön tarinaa vähän taustoitetaan ja olin tipahtaa kärryiltä jo siinä vaiheessa. Eihän tämä liity suomalaiseen pappiopiskelija Olavi Maununpoikaan (Olaus Magnus) mitenkään? No päästiin sitten siihenkin ja lukija sai suorastaan aistia Pariisin tunkkaiset lemut ja irvokkaat näyt. Tämän Kaunisto todella osaa; likaisuuden, saastan, rumuuden ja irvokkuuden kuvaamisen. Synnintekijä ei todellakaan ole vaaleanpunaisin lasein kuvattua keskiaikaromantiikkaa. Onneksi osasin varautua tähän muita arvioita silmäiltyäni.

Kuvailu onkin Kauniston vahvuuksia. Kaikki eivät välttämättä pidä hänen runsaasta adverbien ja adjektiivien viljelystään, mutta minusta se sopi tähän hyvin. Olisin kyllä tosin kaivannut sitä kauneuttakin, vaikka ei se aina niin realistista olekaan. Harvakarvaisten kivespussien, suonikkaiden kalujen ja ihraisten mahojen kuvailu ei vain oikein viihdytä, vaikka se onkin taiten tehty.

Toinen Kauniston vahvuus on historiantuntemus, etenkin maantieteenosalta. En tosin kyllä tarkistellut faktoja, mutta vakuuttavin ottein Kaunisto kuljettaa lukijaansa pitkin keskiajan Ranskaa ja sitten kohti Suomea. Kyllästyin vain välillä nimiviljelyyn:

En saanut kakistettua mieltäni vaivaavaa kysymystä vielä Auvergenessakaan. Maisema oli muuttunut, kukkulat olivat jyrkempiä ja horisontissa näkyivät jo nuoret Tiemme mutkitteli nyt komeiden kukkuloiden välisissä laaksoissa. Ohitimme Clairmontin ja Montferrandin mustat laavakivikaupungit ja La Tour d'Auvergnen, josta Miracle kertoi monta tarinaa. La Tour'in suku oli hänenkin sukuaan ja sen paronit jo vuosisatoja hallineet Rouerguessa, jopa Villecomtalia, sitä pientä kylää, jonka läheisyydessä hänen kotinsa sijaitsi. La Tour d'Auvergnen suku oli hurskasta väkeä. Erityisesti Villecomtalin seigneurin puoliso Beatrix, jonka sukuperintöä kylä oli.
(s. 159-160)
Ehkä juttu pisti silmään siksikin, ettei Ranskan maantiede (ja kieli) ole kovin tuttua ja niinpä nimet eivät juuri sanoneet minulle mitään.

En halua pilata teiltä yllätystä, mutta vähän minun täytyy raottaa juttua, jotta voin kertoa mikä mätti alkuun. Joten jos olet hyvä arvailemaan ja haluat säilyttää yllätyksen, niin lopeta lukeminen nyt. Jos olet kirjan jo lukenut, niin jatka vapaasti.

Olaus ihastuu opiskelijatoveriinsa Miracleen. Näissä tunnontuskissa ja himojen kourissa kiemurellaan sinne puoleen väliin asti. Mitään romantiikkaa en kyllä aistinut, mutta en osannut samaistua tähän rakkaussuhteeseen ollenkaan. Ei sillä, ettäkö se ahdistaisi, mutta en vain saa nimenomaan romanttista tunnelmaa. Ihmettelin, että miten hitossa tämä voi olla naisille suunnattu viihderomaani? Olin pettynyt. Tosi pettynyt.

Sitten tapahtui käänne. Olin arvaillut sitä jo vähän aiemmin, mutta hylännyt arvaukseni, koska se olisi niin älytön juttu. No... Ei se niin älytön sitten ollutkaan. Se istui tarinaan yllättävän hyvin ja oloni kohentui huomattavasti. Maton kiskaisu lukijan alta on tietysti aina kutkuttavaa, mutta siinä on riskinsäkin, jos salaisuutta venytetään kovin pitkälle. Kaunisto onnistui nipin napin.

Synnintekijä on minusta hyvä kirja loppujen lopuksi, vaikka en voi sanoa erityisemmin viihtyneeni sillä tavalla, mitä viihdyn romanttisten tarinoiden kanssa. Sotkeuduin siis vähän odotuksiini. Tietyltä genreltä odottaa tiettyjä asioita ja jos ne asiat petetään, niin hyväkin kirja voi silti jättää ikävän jälkimaun. (Tämä ei tarkoita sitä, että genrekirjallisuudessa ei saisi olla yllätyksiä tai muuta uutta.)

Hämmentävää kyllä, en tiedä kenelle Synnintekijää oikein suosittelisin. Ehkä niille, jotka eivät koe olevansa odotustensa vankeja ja osaavat päästää niistä irti. Niille, joilla on pitkä pinna. Niille, jotka eivät kavahda suorastaan inhorealistista kuvausta vaan ovat suorastaan kyllästyneet ruusuiseen historiakuvaukseen.
Itse aion kyllä tarinan parissa jatkaa, sillä tämä avaa sarjan. Josko jatkossa saisi sitä romantiikkakin?

Piti sanomani vielä, että tässä on yksi kevään tyylikkäimmistä kansikuvista. Kannen suunnittelusta vastaa Tuomo Parikka.

2. maaliskuuta 2013

Umberto Eco: Ruusun nimi (1980 / 1983)

Il nome della rosa
Suomennos: Aira Buffa
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 624 + liitteet (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Ruusun nimi on teos, joka minun on pitänyt lukea pitkään. Se kuului viime vuotiseen 10 Klassikkoa -haasteeseeni, mutta en saanut aikaiseksi. Sitten Lukeminen.fi -sivustolla käynnistyi haaste, jossa Ruusun nimi luettiin helmikuun aikana. Ihan en pysynyt aikataulussa, sillä luin tämän eilen loppuun.
Tällä nappaan lisäksi Ikkunat auki Eurooppaan -projektistani Italian ja oman hyllyn TBR 100 -projektikin täydentyy. Hyötyarvo on siis melkoinen!

Teoshan on klassikko. Juonesta lyhyesti sen verran, että keskiaikaisesssa munkkiluostarissa tapahtuu murhia, joita isä William Baskerville (kyllä, nimi viittaa juuri siihen mihin luulettekin sen viittaavan) ja hänen oppipoikansa Adson selvittävät. Tarinaa kertoo vanha Adson ja mukana on runsaasti teologista pohdintaa ja muuta höpinää kristinuskon suuntauksien välisistä kiistoista. Lisää viittauksista ja juonesta voi kurkata vaikka Wikipediasta. Teos on myös filmatisoitu ja Williamin roolia näytteli upeasti (kuinkas muuten?) Sean Connery. Ja sanonpa vain, että tämä on toinen lukemani ja katsomani tapaus, jossa filmi voittaa kirjan. Se on harvinaista.

Tiivistetysti sanoen olen sitä mieltä, että tämä olisi ollut parempi, jos teologisia höpinöitä olisi karsittu. Tästä syystä taidan pitää tuosta filmatisoinnista enemmän. Ne höpinät puuduttivat, tylsistyttivät ja ärsyttivät. Ja olen joskus jopa harkinnut teologiksi ryhtymistä (en halunnut papiksi, kuten kaikki automaattisesti luulivat – olinhan jo lukioikäisenä ateisti, mutta tieteenä asia kiinnosti), joten minulla ei ole teologiaa vastaan mitään. Lisäksi lukuisat latinankieliset sitaatit (siksi tässä on liiteosa) alkoivat pidemmän päälle maistua aivan turhanaikaiselta kikkailulta ja snobailulta.

Dan Brownin Da Vinci -koodia on usein verrattu Ruusun nimeen ja samalta pohjaltahan Brown ponnistaa. Huomaankin pitäneeni Da Vinci -koodista hitusen enemmän! Mutta on sanottava, että Econ teos on älykkäämpi ja korkeakirjallisempi, Brownin teos on leimallisesti viihteellisempi. Ruusun nimi myös päättyy tyylikkäämmin.
Tämä ei ole älykkäämpi viitaustensa ja latinan vuoksi, vaan siksi, että tässä on ovelampi juoni ja paljon hienosti rakennettua ratkaisemisen tematiikkaa. Arvostan sitä ja sen pohjalta ymmärrän miksi tämä on klassikko.

C. J. Sansomin Luostarin varjot -teosta (Shardlake-sarja) on myös verrattu tähän. Samankaltaisuus onkin suorastaan silmiin pistävää aluksi. Murhat luostarissa, sokea munkki, mukana kulkeva oppipoika... Vähän liikaa matkimista. Sansomkin kuitenkin näemmä veti hiukan pidemmän korren ehkä juuri tuon viihteellisyyden vuoksi.

En siis voi sanoa viihtyneeni Ruusun nimen parissa. Sillä on kiistattomat ansionsa ja hienovarainen huumori pääsi yllättämään positiivisesti. Ylenpalttisen filosofian, teologian ja suoranaisen kirkkohistoriallisen infodumppauksen vuoksi teos oli kuitenkin enemmän rasitus kuin nautinto.