Helena Waris: Talviverinen (2013)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 333
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kävin tässä juuri opintoihini liittyen kritiikkikurssin. Opettajan mukaan uusia kriitikoita tietysti kaivataan (etenkin genrekirjallisuutta arvioimaan), mutta sanomalehdet ovat kaventaneet kritiikin tilaa.

Kurssitehtävien lisäksi lähetin työnäytteenä kritiikkini Helena Wariksen Pohjankontu-trilogian viimeisestä kirjasta juttuni muutamaan lehteen. Minulle ei vaivauduttu edes vastaamaan ja nyt kolmen viikon odottamisen jälkeen ajattelin julkaista tekemäni jutun täällä. Siksi siis tämän kertainen bloggaus on vähän erilainen kuin blogiarvioni yleensä.

--

Luopuminen on todellista rakkautta

Helena Waris: Talviverinen

Otava 2013

Huikea fantasiatrilogia saa päätöksensä kun Pohjankonnun Troi palaa kotiin.

"He jäätyvät pikku hiljaa sisältä päin ja kylmettyvät. Käyvät heikoiksi ja kuolevat nuorina. Eikä sitä kirousta voi edes purkaa, se on ehdoton..." Viimakatse, Sudentahto ja nyt Talviverinen. Troilla on monta nimeä – ja monta taakkaa.

Mikkeliläisen Helena Wariksen teos Talviverinen on kolmas ja viimeinen osa Pohjankontu -sarjaa. Kaksi aiempaa osaa, Uniin piirretty polku ja Sudenlapset, voittivat ilmestymisvuosinaan Kuvastaja-palkinnot. Nähtäväksi jää seuraako tämä teos palkintosarallakin edeltäjiään. Rahkeita kyllä olisi.

Teoksessa seurataan Troin matkaa kohti kotia, Pohjankontua. Matka alkaa ihan lapsuusvuosista Tuultensaarelta, jonne tämä outo lapsi on päätynyt kokko-linnun tuomana. Viimakatseeksi nimetty poika adoptoidaan ukkosmiesten yhteisöön. Kun nuori mies viimein muistaa oikean nimensä, on se merkittävä hetki. Reippaasti tarina kuljettaa lukijan Troin nuoruuteen ja aikuisuuteen. Kartantekijänä taitava nuorukainen tahtoo selvittää mistä on oikein tullut. Elämän varrelle kertyy kolme tärkeää naista, joista yksi täytyy unohtaa, yhtä päätyy vihaamaan ja yhden toivoo jaksavan odottaa.

Tarina etenee vaiheittain paikkojen mukana. Kirjailija välttää suvantovaihteet hyppäämällä reilusti niiden yli. Jokaista siirtymää paikasta toiseen ei tarvitse kuvata. Jokaisessa paikassa tavataan aiemmista osasta tuttuja henkilöitä ja saadaan myös heidän tarinansa päätökseen. Jotta Talviverinen avautuisi kunnolla on lukijan syytä olla tutustunut aiempiin osiin. Muutoin lukukokemus voi jäädä hämmentävän avoimeksi, sillä kirjailija ei kertaa mitä edellisissä osissa on tapahtunut.

Pohjankontu-trilogia edustaa Tolkien-tyyppistä fantasiaa ja ottaa mausteita suomalaisesta mytologiasta. Yhdistelmä on kotimaiseen fantasiakirjallisuuteen erittäin tervetullut. Erityisesti paikannimet tuntuvat ihastuttavan tutuilta mutta silti uusilta; Mustarinta, Vornanmutka, Marrasjärvi... Sarjallaan Helena Waris on hienosti osoittanut, että fantasiaa voi kirjoittaa aikuisillekin. Teokset eivät ole lastenromaaneja vaikkei niissä olekaan yksityiskohtaisia seksikuvauksia ja tarkkaan kuvailtua väkivaltaa.

"Joskus luopuminen on suurin rakkaudentunnustus." Talviverisen myötä pitää jättää haikeat jäähyväiset tutuille hahmoille. Se on kuiteinkin hyvä ratkaisu, jottei tule turhaan venyttäneeksi hienoa tarinaa. Trilogia on nyt saanut kunniakkaan ja kauniin päätöksen. On aika antaa tilaa uusille seikkailuille ja tarinoille.

Hanna Matilainen

--

Vähän vielä hehkutusta loppuun. Pohjankontu-trilogia on ehkä rakkain aikuisena lukemani kirjasarja. Se on tehnyt valtavan suuren vaikutuksen eikä kokonaisuutta voi kuin ihailla. Trilogiassa punoituu juuri ne elementit, joita kirjallisuudessa rakastan; myyttisyys, kasvutarina, samaistuttavia hahmoja, ihastuttavia hahmoja, ei helppoja ratkaisuja, kunnioitus lukijaa ja hänen oivaltamiskykyään kohtaan, kaunista romantiikkaa hitunen, eläytymispotentiaalia ja mahdollisuus totaaliseen uppotumiseen.

Minua harmittaa aika paljon se, että tätä ei tunnuta juuri markkinoitavan, sillä näkisin tässä ehdottomasti potentiaalia myös ulkomaiseen menestykseen. Meillä on muutakin kuin sotakuvauksia, alkoholismia ja yltiörealismia. Meillä on ainutlaatuista kansanperinnettä ja mytologiaa, jossa näkyy mm. luonnon merkitys. Jotain kaunista. Miksei sitä tarjota muillekin?

Tämän postauksen ajoitus juuri Kalevalan päivään tuntuu sopivalta. Tämä on sellaista suomalaista kulttuuria, jota ei soisi piiloteltavan.

Hyvää suomalaisen kulttuurin päivää!

Petteri Hannila: Kaukamoinen (2013)

Kustantamo: omakustanne
Sivumäärä: 194 / e-kirja
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Petteri Hannilan Kaukamoinen on tervetullut lisä suomalaiseen fantasiakirjallisuuteen, joka ammentaa paljon suomalaisesta mytologiasta ja Kalevalasta. Tarinat ovat aiemmin julkaistu englanniksi Fargoer -nimen alla, joten tätä kannattaa ehdottomasti suositella myös ulkomaalaisille, suomalaisesta muinaiskulttuurista kiinnostuneille.

Romaani rakentuu kahdeksasta novellimaisesta tarinasta, jotka yhdessä muodostavat kaukamoisten heimoon kuuluvan Vierran tarinan. Vierra on sinnikäs nainen, jonka elämässä riittää vastoinkäymisiä enemmän kuin olisi väliksikään. Minulle oli iloinen yllätys se, että kaukamoisten heimo on rakenteeltaan matriarkaalinen, mutta mikään feminismin ylistys tämä ei ole. Vierra on itseasiassa mielestäni aika sukupuoleton hahmo ja hyvä niin. Se sopii romaanin maailmaan hyvin.

Arvoin pitkään, että annanko tälle 3½ vai 4 pistettä. Niukin naukin taivuin 3½:een. Kaukamoisella on ehdottomasti ansionsa. Tarina on persoonallinen. Lähin mieleentuleva vertauskohde on Helena Wariksen teokset. Lisäksi tässä kalevalatyyppiset runot rytmittivät hienosti tarinoita ja antoivat lisää mystisyyden ja muinaisuuden tuntua.

Noin muuten koin vähän kielessä ja kerronnassa ongelmia. Jollakin tapaa kerrontatyyli on hiukan naiivin oloista. Ihan alkua lukiessani ajattelin vakavissani, että onko tämä suunnattu lapsille ja varhaisnuorille. Ilmaukset ovat miltei korostetun yksinkertaisia ja esimerkiksi Vierran tunnetiloja selitetään aikuislukijan makuun turhan tarkasti. Lastenkirjana en tätä kumminkaan pitäisi, mutta voin helposti suositella tätä 12+ -vuotiaille lukijoille. Nuorempikaan tuskin traumatisoituu mistään, mutta en tiedä jaksaako tarina kovasti nuorempaa kiinnostaa.

Välillä minua häiritsi myös lukujen alussa hiukan kömpelön oloinen yritys hämätä lukijaa. "Mustatukkainen nainen", "muukalainen" ym. viittaukset tarkoittivat lähes aina Vierraa ja mitä useammin tämä toistui, sitä enemmän se minua ärsytti. Tuli hieman tunne, että pidettäisiin hölmönä.

Luontokuvaus on vahvaa ja kaunista. Metsän kauneuden – ja uhkaavuuden – aisti helposti. Uskottavuusongelmia ei myöskään ollut. Vierra ei todellakaan ollut hienosteleva metsäneitonen, vaan ronskein ottein metsästi, nylki saalista ja hoiti haavoja. Välineet, pukeutumiskuvaukset ym. toimivat oikein hyvin.

Pidin myös rakenteesta; romaanin jakamisesta lyhyttarinoihin. Harmikseni kuitenkin viimeinen tarina jätti kaiken vähän turhan hämäräksi ja avoimeksi. Punainen lanka jäi puuttumaan, kuten Calendulakin totesi. Ehkä Vierran tarinalle on tulossa jatkoa? Lukisin mielelläni.

On joka tapauksessa arvokas asia, että suomalaista fantasiaa julkaistaan – vaikka sitten omakustanteena. Olen erityisen ilahtunut suomalaisen mytologian käytöstä ja siksikin Kaukamoinen on arvokas teos. Kiitos siitä.

EDIT 27.2.: Keskusteltuani tekijän kanssa sain tietää Vierran  tarinan jatkuvan ja olihan se kirjan alussa mainittukin! Se osaltaan selittää myös avonaisen tuntuista loppua.

Salla Savolainen: Maikki ja kellarin kummitukset (2011)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: n. 30 (ei numerointia)
Pisteet: 2½ /5

Luvassa taas Lukudiplomin parissa ahkerointia! Enää onkin tämän jälkeen vain kaksi kirjaa jäljellä minun ja Larin yhteisessä osuudessa.

Kiipeilyteline -tarjottimelta valikoitui Salla Savolaisen teos Maikki ja kellarin kummitukset. En kyllä oikein ymmärrä, miksi tämä on ko. tarjottimella, jota kuvataan näin: "Koulumaailma voi olla monimutkainen juttu ja niin on kiipeilytelinekin. Tutustu vaikka keksijä Patentti-Arviin ja hänen hauskaan purjeautokeksintöönsä."
Ei tässä ole mitään monimutkaista juttua, erikoista keksintöä tai kytköstä koulumaailmaankaan.
Luulen, että Lari valikoi tämän kummitusten houkuttelemana ja pettymys on vähän sen mukainen:

Annan valitettavasti 2 tähteä maikki ja muut eivät huomanneet pääkalloa ja muita hirviöitä. En kovi osaa raporttoida mutta millä väliä. Olihan se surullista että Maikin äitin hää puku meni likaseksi. 

Ei juuri siis irronnut raporttiakaan.

Maikki ja kellarin kummitukset kertoo Maikki-tytöstä, joka kerää kangaspalakokoelmaa. Kotona aikuisilla ja sisaruksilla on omat kiireensä ja Maikki tuntuu olevan vain tiellä. Loukkaantuneena Maikki piiloutuu kellariin ja sieltä löytyykin aarre tilkkukokoelmaan; ihanaa kangasta, jossa on helmiäkin! Siitähän on pakko leikata pala tilkkukokoelmaan.
Kun Maikkia sitten urakalla etsitään, aiheutuu siitä kommelluksia. Irma-koirakin saa hääpukuriemusta osansa.

Kummituksillakin tarinassa on osansa. Kellarissa näkyy piilossa pääkallo, hirviöitä ja kummitus, mutta ne ovat ja jäävät vain taustalle. Se kirvoitti pettymyksen. Ja täytyy myöntää, että oli se pettymys vähän minullekin. Taisimme olla Larin kanssa liian isoja tälle kirjalle. 3+ -vuotiaat ovat ehkä paremmin osuvaa kohderyhmää. WSOY:n sivuillakin puhutaan 4–5 -vuotiaista, joten minusta tämä on vähän 1.–2. luokkalaisten aliarvioimista. Kirjan vikahan se ei tietysti tässä tapauksessa ole.

Maikki ja kellarin kummitukset sisältää tietysti opetuksenkin. Hääpuku on vain kangasta, vaikka sen leikkaamisesta tulee paha mieli äidille. Muistot ovat tärkeitä ja äidin voi lepyttää kakulla. Maikkia rakastetaan, vaikka hänelle ei juuri silloin riittänyt huomiota kun hän olisi sitä kaivannut. Plaaplaaplaa.

Minä antaisin kolme pistettä, Lari kaksi. Tulos on siis 2½. Ei erityisen huono, mutta ei erityisen hyväkään. Osui väärään kohderyhmään.

Tehtävänkin Lari teki:

(klikkaa kuvaa suuremmaksi)

Lehdestä leikattiin tarinaan sopivia kuvia.

Morrelasta kuuluu kummia

En olekaan taas vähään aikaan hölissyt teille kuulumisiani. Elämä kulkee tasaista rataansa eikä mitään erikoistakaan ole tapahtunut. Paitsi nyt. Asia, joka vaikuttaa jonkin verran Morren maailman sisältöönkin ja siksi haluan sen jakaa kanssanne. Olen myös kovasti paljon tohkeissani ja innostunut tästä!

Reilu viikko sitten minusta tuli Osuuskumma-kustantamon jäsen, osuuskuntalainen. Osuuskummahan on osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka julkaisee pääasiassa jäsentensä spekulatiivisen fikton alle asettautuvia kaunokirjallisia tekstejä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kaverikerho, vaan ryhmä, jolla on myös kokemusta kustannusalasta niin koulutuksen kuin työnkin kautta. Koska jäsenistö tekee pääasiassa työnsä palkatta (pst, avoin työhakemukseni on siis yhä voimassa), on taustalla vahvasti intohimo kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen.

Liityin Osuuskummaan muutamasta syystä:

• Suomessa spekulatiivinen fiktio eli spefi ei ole kovin arvostetussa asemassa. Sitä pidetään lähinnä vain lasten- ja nuortenkirjallisuutena ja vähän höpöhöpönä muutenkin. Suomalainen kirjallisuus on perinteisesti hyvin realistista koivuklapiproosaa; "työttömyys, viina, kirves ja perhe / lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe". Osaltani haluan nostaa spefi-kirjallisuuden arvostusta ja näen Osuuskumma-kustannuksen siihen parhaana mahdollisuutena.
• Osuuskumma-kustannus julkaisee myös novelleja ja saa ne menestymäänkin. 
• Osuuskumma-kustannus julkaisee tulevaisuudessa myös romaaneja. Tämä on yksi painavimmista liittymissyistäni. Tämän kautta minulla on mahdollisuus saada romaanini julkaistuksi. Se vain pitäisi kirjoittaa tietysti valmiiksi ensin...
• Osuuskumma on perustettu vasta vuosi sitten, joten nousukausi on vasta tulossa. Halusin hypätä kelkkaan nyt ja olla mukana siinä.
• Vaikka en saa palkkaa, saan työkokemusta. Asia, jota on vaikea mitata rahassa. Haluan oppia lisää ja paljon!
• Saan erittäin hyvän tekosyyn käyttää korsettiani useammin taiteilijuuteeni vedoten. 

Osuuteni tuoreudesta huolimatta minulla on kunnia olla Osuuskumman hallituksessa ja toimitusneuvostossa. Toimin nyt myös Osuuskunnan tiedottajana.

Tästä syystä jatkossa en tule arvostelemaan Osuuskumman julkaisemia teoksia täällä. Se ei tunnu reilulta ja asialliselta ketään kohtaan. En ehkä edes osaisi arvostella niitä, koska olen saattanut (teoksesta riippuen) olla mukana sen syntyprosessissa tavalla tai toisella.
Olen arvostellut aiemmin antologiat Kumman rakas ja Steampunk! - koneita ja korsetteja. Näiden syntyprosessissa minulla ei ole ollut osaa eikä arpaa.

Jatkossa kuitenkin haluan esitellä Osuuskumman teokset täällä. Vähän samaan tapaan kuin Käsi kädessä -antologian, jonka toimittajana olin. Osuuskumma ei maksa minulle niiden esittelystä (tai mainostamisesta, jos sitä haluaa niin kutsua). Esittelen ne puhtaasti henkilökohtaisista syistä; toivon ihmisten yhä laajemmin kiinnostuvan spefikirjallisuudesta. Sitä kun on niin monenlaista!

Morren maailma ei kuitenkaan muutu Osuuskumman tiedotuskanavaksi. Sitä varten on olemassa Osuuskumman oma kotisivu. Täällä jatkuu meininki muutoin samanlaisena mutuhuttuna kuin ennenkin. Höpöttelen täällä yksityishenkilönä, en Osuuskumman edustajana.

Näin aihetta vähän sivuten... Kirjoittaminen on taas piristynyt. Jostakin syystä loppusyksy ja talvi ovat pitäneet minut jonkinlaisessa horteessa. En ole talvi-ihminen lainkaan, joten ehkä se johtuu siitä. Nyt kun kevät on jo tulossa, niin herää päänikin. Työn alla on se romaanikäsis ja pari novelliakin. Joten josko sitä kohta taas kuuluisi kummia...

Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen kettujahdissa (1986 / 2005)

Rävjakten
Suomennos: Kaija Pakkanen
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: n.30 (ei sivunumerointia)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Lukudiplomi-kirjan aika taas. Minun ja Larin yhteinen Lukudiplomi-projekti edistyy näemmä paremmin kuin pelkästään oma diplomini. Ei kai pitäisi olla yllättynyt. Lari jaksaa ahkerasti aina ajoittain muistuttaa tästä projektistamme.

Viiru ja Pesonen onkin varmasti monelle jo tuttu. Itse en näitä lapsena lukenut, sillä näitä suomennettiin myöhään, mutta aikoinaan päiväkodissa työskennellessäni sain tutustua tähän hassunkuriseen kaksikkoon.

Viiru ja Pesonen kettujahdissa on lyhyehkö tarina siitä, kuinka Pesosen naapuri Kosonen varoittaa kanavarkaana kunnostautuneesta ketusta. Viiru ja Pesonen ryhtyvät virittämään ansaa ketulle, mutta kaikki ei tietenkään suju kuten suunnitelmissa oli. Pesosella on tavarat jatkuvasti hukassa, mutta onneksi Viiru-kissa tietää missä mikin on. Tuloksena on suorastaan räjähtävä ansa.

Lari kertoo oman arvionsa näin:
Nooh 3 tähteä annan tälle kirjalle. Muksuna muistaakseni aikuinen luki tätä kirjaa kun olin päivä kodissa. Ehkä kettuja ei saa oikeasti tappaa Siitä voi joutuu oikeutee. Miten ihmessä Viiru Ja pesonen tekivät teko kanan ilma pallosta? miten se voi räjähtää kun kettu tulee? No niillä oli omat ideansa.

Tästä voinee päätellä, että jonkinlaisia uskottavuusongelmia tässä oli. Minua ne eivät häirinneet, mutta pikkukoululaiseni oli kriittisempi.

Pidän kovasti Nordqvistin piirrostyylistä. Mukavia yksityiskohtia piirroksissa on paljon ja ne kertovat välillä suorastaan omaa tarinaansa, mitä tekstissä ei tule ilmi. Mielestäni teoksessa on myös hyvää kieltä (kiitos tietysti myös suomentajalle); lasta ei pidetä tyhmänä eikä kieli ole lässyttävää.

Mikään huippu tämä ei kuitenkaan minunkaan mielestäni ollut. Tarina jäi vähän torsoksi. Antaisin neljä pistettä ja kun Lari antoi kolme, niin lopputulokseksi saadaan 3½.

Lukudiplomi-tehtävänä Lari piirsi kirjan jännittävimmän tapahtuman:

Pirkko Saisio: Punainen erokirja (2003)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 298
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Pirkko Saision tuontato on jäänyt aika vähälle lukemiselle. Kainin tyttären luin kauan sitten, mutta siinäpä se. Punainen erokirja tuli luettavaksi elämäkertakurssin myötä, edustaahan se autofiktion lajityyppiä.

Punainen erokirja kertoo Pirkko Saisio -nimisestä fiktiivisestä henkilöstä, joka tosin muistuttaa hyvin paljon kirjailija Pirkko Saisiota. Ymmärtääkseni Saision ratkaisu perustuu siihen ajatukseen, että hänen mielestään elämäkerrat ovat aina fiktiota, koska muistotkin voivat vääristyä, voi muistaa väärin jne. Paha tuota on mennä kiistämään. Saisiolla on pointti.

Tarinassa kerrotaan Pirkon elämästä 1970-luvulta 2000-luvulle. Kerronta on hajanaista, tuokiokuvamaista. Periaatteessa en pidä tällaisesta tyylistä, mutta jollakin tapaa kirjailija Saisio onnistuu tässä hyvin. Ne lyhyet tuokiokuvat onnistuvat kertomaan paljon ja antavat tilaa lukijakin tulkinnalle. Tulee tunne, että Saisio luottaa lukijaansa eikä pidä tätä tyhmänä. Sellaistahan ei voi olla arvostamatta.

Pirkko-hahmon tarinaan mahtuu seksuaali-identiteetin löytäminen, kaksi rakastettua ja kaksi kipeää eroa; klovnisilmäinen tyttö ja Havva, Teatterikorkeakoulu, ja Sunnuntailapsi. Ajankuva on hieno! On jokseenkin karmeaa lukea Pirkon välirikosta vanhempiinsa, jotka pitävät lesboutta sairautena. He olivat valmiita kustantamaan tyttärelleen yksityislääkärinkin, jotta hän pääsisi "tuosta". Ja mikä jännityksen kutkutus olikaan olla rikollinen; homoseksuaali. Ja ollako näyttelijä vaiko kirjoittaja?

Miksi sitten vain 3½? Jossain puolivälin paikkeilla tapahtui notkahdus. Ikään kuin väsyin kirjaan. Erikoinen kerrontatyyli toimii minusta parhaiten hiukan tiiviimissä romaaneissa. Lisäksi homma alkoi mennä hiukan sekavaksi. Siinä vaiheessa kun Pirkko alkaa löytää kirjailijarooliaan Bert Brecht -hahmon kautta, putosin kärryiltä varsin tehokkaasti. Ehkä keskittymiskykyni oli jo herpaantunut ja väsynyt.
Ja vaikka pidän tätä Saision kirjoittamaa tyyliä onnistuneena, ei se silti ole minulle ominta lukijana.

Punainen erokirja palkittiin Finlandia-palkinnolla ja ymmärrän kyllä miksi. Tämä varmasti kestää aikaa, on hyvä aikalaiskuvaus ja taitavasti kerrottu tarina.

Tätä on luettu mm. näissä blogeissa:
Kulttuuri kukoistaa
Luettua
Kirjava kammari
Kirjainten virrassa
Lurun luvut

J. S. Meresmaa & M. Harju (toim.): Steampunk! – koneita ja korsetteja (2012)

Kustantamo: Osuuskumma
Sivumäärä: 314
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Steampunk on suomeksi höyrypunk. Tahtoo sanoa sitä, että tarinat sijoittuvat 1800-luvun tienoille vaihtoehtoisen historian näkövinkkelistä katsoen. Tämä erikoinen näkökulma pitää sisällään usein erilaista tekniikkaa ja mekaniikkaa, ja suunnilleen siihen minun kiinnostukseni on aina aiheesta pysähtynyt; "Jaajaa. Jotain tekniikkajuttua. En jaksa, ei kiitos." Mutta sitten tuli ensin Kerjäläisprinsessa ja nyt sitten novellikokoelma Steampunk! – koneita ja korsetteja. Huomaankin olevani varovaisen innostunut tästä genrestä. Mikään missä on korsetteja ei voi olla huono asia!

Novellikokoelma sisältää yhdeksän seuraavaa novellia:
Magdalena Hai: Vaskimorsian
Saara Henriksson: Arkistonhoitajan salaisuus
Heikki Nevala: Hevostuhatjalkainen
J. S. Meresmaa: Augustine
Markus Harju: Prahan teurastaja
Shimo Suntila: Kruunun vihollinen
Jani Kangas: Kapina tunturilla
Christine Thorel: Viuhka käy kartanossa
Anni Nupponen: Joka ratasta pyörittää

Novellikokoelmien ihastuttavin puoli on se, että ikinä ei tiedä mitä saa seuraavaksi. Kokoelma on onnistunut, jos jokainen novelli onnistuu olemaan kirjoittajansa oloinen vaikka aihepiiri tai teema olisi yhteneväinen. Steampunk! onnistui tässä erinomaisen hyvin. Minun ei kertaakaan tarvinnut ajatella, että "no tämähän on ihan samaa tyyliä kuin tuo aiempi".

Novellikokoelmien haastavin puoli on taas saada laatu pysymään tasaisena. Epätasalaatuisuus vaivasi vähän tätäkin. Ainuttakaan huonoa novellia ei ollut, mutta kaikki eivät kuitenkaan vakuuttaneet ihan täysin. Ongelmina oli esim. jännitteen katkeaminen tai tietynlainen viimeistelemättömyyden tunne. Ja tietysti puhdas makuasiakin. Jotkut olivat enemmän makuuni, jotkut vähemmän.

Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen oli vinkeä tapaus! Oli vähän vaikeuksia suhteuttaa steampunk-maailmaa Pohjanmaalle murteineen, mutta kyllä minä siihen sitten taivuin. Sen verran varmalla otteella novelli kulki. Sen loppu oli aika hyytävän onnistunut.

Hyytävä loppu oli myös Magdalena Hain Vaskimorsian -novellissa. Aihe tuo mieleen tietysti Kalevalan ja Ilmarisen morsiamen, mutta Hain tarina itsessään kulkee ihan omia latujaan. Yksi suosikeistani eikä vähiten juuri tuon loppuratkaisun vuoksi. Toisinaan eloonjääminen voi olla pahempaa kuin kuolema...

Markus Harjun Prahan teurastaja toi taas mieleen From Hell -elokuvan absintin litkimisineen (ja tietysti Viiltäjä-Jack viittauksineen). Teksti olisi kaivannut vähän napakoittamista, mutta pidin tarinasta, joka herättää myös saman kysymyksen kuin Frankenstein.

Saara Henrikssonin Arkistonhoitajan salaisuus ja Christine Thorelin Viuhka käy kartanossa novelleja vaivasi kohdallani sama vaiva; ne jäivät etäisiksi. En kuollaksenikaan keksi niistä mitään moitittavaa. Pidin Arkistonhoitajan salaisuus -novellin Paulista ja Viuhka käy kartanossa ihastutti kepeällä kerronnallaan. Mutta en saanut niistä otetta. Hmph!

Shimo Suntilan Kruunun vihollinen oli hyydyttää minut alkuunsa ihan täysin. Taistelua, taistelua... Ja minä jupisin, että mikä perhanan idea tässä on?! Mutta sitten kun päästiin asiaan, niin ihastuin täysin. Ehkä eniten tunteisiini vetoava tarina.

Jani Kankaan Kapina tunturilla oli samalla tavalla persoonallinen kuin Hevostuhatjalkainen. Tarinan sijoittaminen Lappiin toimi hyvin ja pidin pikinahoista. Niistä soisin kuulevani lisääkin. Novelli itsessään jäi minusta hiukan keskeneräisen oloiseksi.

Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää on kokoelman viimeinen ja se on sille hyvä paikka. Novelli tuntuu ikään kuin sitovan teemat yhteen ja jättää miellyttävän, hiukan kaihoisan jälkimaun. Ehdottomasti yksi hienoimpia kokoelman juttuja!

Steampunk! on erittäin tervetullut novellikokoelma kotimaiseen kirjallisuuteen. Tahtoo lisää tämmöistä, kiitos! Pidin siitä, että novelleissa otettiin kantaa historian kulkuun, yhteiskunnallisuuteen, ihmisen ja koneen suhteeseen, kostoon ym., mutta ikinä en kokenut lukevani moraalisaarnaa tai pamflettia. Novellien parissa viihtyi aidosti.
Muita viihtyjiä ovat mm. Kirsi, Taika ja Minna Vuo-Cho.

Andreas Eenfeldt: Ruokavallankumous (2011 / 2011)

Matrevolutionen
Suomennos: Sirpa Vuento
Kustantamo: Readme.fi
Sivumäärä: 260
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Karppaus. Vähähiilihydraattinen ruokavalio. Moni varmasti pyörittelee jo nyt silmiään. Saattaa jopa ärsyyntyäkin. Taas joku karppaaja kohkaamassa! Koitan olla kohkaamatta, mutta henkilökohtainen säväys tähän postaukseen tulee kumminkin.

(Itse asiassa tässä teoksessa ei kehoiteta ketään suostuttelemaan muita tekemään saman muutoksen. Eenfeldt on vakuuttuneempi hiljaisen esimerkin voimasta. Uteliaisuus ajaa toisen ihmisen sitten kysymään, että mitä ihmettä olet tehnyt...)

Siinä vaiheessa kun lähdetään tekemään radikaalia muutosta elämäntavoissa, on hyvä perehtyä asiaan kunnolla. Ei riitä, että noudattaa ohjeita vaan on hyvä ymmärtää miksi niitä ohjeita pitäisi noudattaa. Tämä toimii isona motivaattorina ja helpottaa asian sisäistämistä. Pätee varmasti moneen muuhunkin asiaan kuin vain ruokavalion muuttamiseen.

En ole kovin innokas laihdutusoppaiden lukija, muutamia olen lukenut ja niihin tympiintynyt (poikkeuksena Patrik Borgin kirjat). En lue kokkauskirjojakaan, sillä en pidä ruoanlaittamisesta. Pitänyt siis. En ole innostunut mistään ruoka-aiheisista kirjoista muutenkaan, koska ruoka on minun rakas viholliseni. Oli siis. Ymmärsin kuitenkin, että on tartuttava johonkin kirjaan, jos muutoksen tielle lähtee.

Minulle suositeltiin Ruokavallankumousta, kun päätin kokeilla hiilihydraattien vähentämistä. Kirja tuntui kiinnostavalta heti ensiselaamisen jälkeen. Se on selkokielistä asiaa kaltaiselleni tavikselle. Toinen syy oli sen ruotsalaisuus. Se tuntui läheisemmältä kuin esimerkiksi amerikkalaisen Atkinsin opas.

Ruokavallankumous ei siis ole laihdutusopas eikä kokkausopaskaan. Se kertoo vain sen, että miksi vähähiilihydraattinen ruokavalio on hyvä asia. Se taustoittaa ensin miksi nykyiseen tilaan, väestön lihomiseen (myös Ruotsissa), on tultu. Millaiset rahat elintarviketeollisuudessa pyörii. Miksi Becel on saanut lukuisia varoituksia kyseenalaisesta markkinoinnistaan. Ja miksi Japanissa ei ole niin paljoa lihavia ihmisiä, vaikka siellä syödään paljon riisiä.

Teos jakautuu kolmeen osaan: Historiaan, Tulevaisuuteen ja Oppaaseen. Nimet ovat jo aika selventäviä sisällön suhteen. Itseasiassa johdannon ja ensimmäisen luvun voi käydä lukemassa täällä.

En osaa arvioida teoksen luotettavuutta. Minulla ei ole niin laajasti tietoa aiheesta, että osaisin kiistää tai myöntää Eenfeldtin esittämiä faktoja. Teos sisältää kyllä asialliset lähdeviitteet. Tärkeämpää minulle on se, että homma käy järkeen. Ihan puhtaaseen maalaisjärkeen. Tukena sille on nyt myös omat kokemukseni.

Olen noudattanut vähähiilihydraattista ruokavaliota nyt kolmisen kuukautta. Muutoksia on tapahtunut paljon. Yksi niistä on laihtuminen (joka jatkuu yhä – ihmeitä tekevä pikadieetti tämä ei ole), mutta se on jäänyt melkein sivuseikaksi. Ajatukset ovat taipuneet siihen malliin, että jatkan tällä tiellä, vaikka laihtuminen loppuisi tykkänään. Isoin asia on se, että minulla on fyysisesti hyvä olla. Bonusta on energisyys ja ihon hyvinvoinnin paraneminen (heippa vaan sekaiho, tervetuloa normaali iho!). Olen alkanut innostua ruoanlaitossa ja Morren koekeittiö onkin nykyään hauska paikka. Suhteeni ruokaan alkaa normalisoitua. Voin syödä potematta syyllisyyttä – ja ähkyä.

Eenfeldtin teksti on sujuvaa. Historiaosuus käy suorastaan viihteestä ja erilaiset tutkijat tuntuvat hyvin eläviltä hahmoilta. Tulevaisuusosiossa ollaan minun makuuni ehkä hitusen kuitenkin julistavan oloisia. Mutta kai se vain kuuluu oppaan kuin oppaan tyylilajiin. Opas-osuus on taas lähinnä luettelointia ja siten hyvin hyödyllistä luettavaa, jos on päätynyt lähteä muutoksen tielle.

Suosittelen teosta aihepiiristä kiinnostuneille. Tämä ei vaadi elintarvikealan tai ravitsemustieteen opintoja.

Zachris Topelius: Kuninkaan hansikas (1881 / 1909)

Konungens handske
Suomennos: Ilmari Jäämaa
Kustantamo: WSOY / Project Gutenberg
Sivumäärä: -
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: ilmainen e-kirja

En tiedä onko kamala etikettivirhe julkaista Topeliusta koskeva juttu Runebergin päivänä, mutta sellaista elämä nyt joskus on. Syökää torttua Johanin kunniaksi!

Kuninkaan hansikas oli minulle tyystin tuntematon teos edes nimitasolla. Halusin lukea kokoelman Talvi-iltain tarinoita, koska huhujen mukaan luvassa voisi olla vähän kummitusjuttutyylistäkin tarinaa kuten Linnaisten kartanon viheriä kamari. Kokoelma onkin vähän laajempi ja Project Gutenbergissä Talvi-iltain tarinoita on viisiosainen läjäys. Ensimmäisessä osassa on juurikin Kuninkaan hansikas ja LKVK, joista jälkimmäisestä olen jo blogannutkin.

Kuninkaan hansikas kertoo nuoresta, hyvin urhoollisesta ja kirkasotsaisesta sotilaasta Lennart Croneldista. Romaanin alaotsikko on "Historiallinen kertomus Kustaa III:n ajalta" ja tarina sijoittuukin vuoteen 1788. Tarkempia taustoja voi vakoilla Wikipediasta artikkelista Kustaa III:n sota, jos juttu ei satu olemaan ihan tuoreessa muistissa.

Kansa on osin vähän jakautunut kahtia. Toiset ovat uskollisia kuninkaalle, mutta toiset nyökyttelevät Venäjän suuntaan. Lennart on mitä uskollisin kuninkaan sotilas ja jo hänen isälleen päätyi kuninkaan hansikas erään taistelun seurauksena. Lennart paljastaa inhan kuninkaan päänmenoksi tehdyn salajuonen (tulkintani mukaan Topelius viittaa Anjalan liittoon) ja on näin ansainnut hänen majesteettinsa ikuisen kiitollisuuden.

Minun makuuni Topeliuksen tyyli tässä ei ole ihan kestänyt aikaa. Tyyli on aika satuileva, vaikka tarina ei ole satu eikä lapsille sopivakaan. Koko juttu tihkuu jaloutta silkkaan siirappisuuteen saakka eikä se saa pontta oikein aikalaiskuvauksestakaan – paitsi sen suhteen, että kuninkaalle uskolliset tuntuvat olevan in ja venäläismieliset out. Tässä keskitytään paljon sotilaallisuuden kuvaamiseen ja tarinoiden turhankin monimutkaiseen taustoittamiseen.

Tässä mahtipontisesta kielestä pikkunäyte:

Vielä kahdeksankolmattavuotiaana saattoi häntä [prinssi Fredrikiä, Morre huom.] sanoa komeaksi keikariksi; vielä hän oli naisten ihastus ratsastaessaan vestmanlantilaisen rykmentin johtajana Tukholmaan, ja kun hän kuninkaan lähtiessä sotaan saattoi kyynelehtivää kuningatarta laiturille, ei kukaan tiennyt koskaan nähneensä kauniimpaa paria. Mutta noiden nuoruudenkukoistuksen jäännösten alla piili nyt enää himojen kuluttamassa ruumiissa vain kylmentynyt sydän, väsynyt ja kuihtunut sielu. Häneltä oli evätty rakkaus ja annettu sijaan himot; häneltä oli kielletty aurinko ja tarjottu tuli; tuo sydämen oikeudelle tehty väkivalta oli lakastuttanut hänen hennon henkensä.

Ah!

Joskus lauseet saattoivat olla tällaisia:

Upseeri – tuskin neljääkymmentä vuotta vanhempi herra, joka ryhdiltään oli ylevän sotainen ja rohkea, mutta jonka kasvonpiirteet kuitenkin olivat niin älykkäät ja henkevät, ettei Lennart ennen ollut nähnyt muuta kuin yhdellä ainoalla miehellä yhtä puhuvan, vilkkaan ja ilmeikkään katseen, nimittäin kuninkaalla itsellään – oli silloinen mainio eversti ja Karjalan rakuunoiden päällikkö, joka sittemmin pääsi sotamarskiksi, kreivi Kurt Bogislaus von Stedingk, eräs niitä harvoja kuolevaisia, joille onni oli tuhlannut lähes kaikki lahjansa, luonto kaikki antimensa, sydän ja nero kaikki parhaimmat ominaisuutensa.

Puhhuh!

Kritiikistäni huolimatta tämä oli kuitenkin "ihan ok" tasoa. Kovasti eriparinen kyllä osastokaverinsa Linnaisten kartanon viheriä kamari -romaanin kanssa, mutta eihän niitä yhteen kaiketi ole alun alkaen tarkoitettukaan.
Kiinnostavia olivat juurikin ihan oikeaan historiaan tehdyt viittaukset, vaikka olisinkin kyllä kaivannut aikalaiskuvausta laajemmin enemmän.

Jatkan Talvi-iltain tarinoiden parissa taas jossakin vaiheessa, kun lukuprojekteissani on tilaa. Kyllä ne kaikki luettua varmasti tulee!

Sylvia Vanden Heede: Kettu ja Jänis (1999 / 2003)

Vos en haas
Suomennos: Saara Hyyppä
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 140
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto

Lukudiplomi-tehtävämme jatkuu ja tällä kertaa oli vuorossa Sylvia Vanden Heeden teos Kettu ja Jänis. Pistin Larin kirjoittamaan oman mielipiteensä kirjasta ennen kuin näpyttelin tätä muuta tekstiä, jotta minun ajatukseni eivät vaikuttaisi pojan mielipiteeseen.
Kovin innostuneelta Lari ei vaikuttanut ja minusta kirja oli suorastaan typerä. Lari antaisi pisteitä kolme, minä yhden, joten keskiarvo on kaksi.

Larin raportti:

Noh tämä kirja: huumorista,kiistelystä......Mikäs Siinä! Onhan tämä kirja hyvä tai OK. Kettu oli ainaki XDkerran se teki näin että Ketulla oli nälkä ja pyysi että tekisitkö ruokaa Mutta Jänis ei tehny koska sillä oli muita kiirellisiä hommiasitten Kettu päätti tehdä ite. Ruuan jälkeen:Kettu teki keittoa.Minkä makuista se oli? Tulos: Jänis maistoi ja  se keitto oli tulista.

Kettu ja Jänis kertoo ketusta ja jäniksestä, jotka asuvat yhdessä metsässä. Heidän sukupuoliaan ei mainita, mutta kuvituksen perusteella jänis on ikään kuin vaimo ja kettu mies. Näin ketun ja jäniksen tarinan jonkinlaisena avioliittoallegoriana, sillä tässä puhutaan mm. kotitöiden jakamisesta ja mustasukkaisuuttakin koetaan kun kaupunkilaisorava rouva Plyymi (ainoa hahmo, jonka sukupuoli tuodaan esiin) ilmaantuu sotkemaan kuvioita. Jänis ei pidä Plyymistä, mutta Kettu ja Pöllö (Jäniksen ja Ketun naapuri) hullaantuvat oravarouvaan täysin. Rouva Plyymi paljastuu kuitenkin koppavaksi ja hankalaksi hienostelijaksi, joka on kaiken lisäksi aamuäreää sorttia ja metsään tyytymättömänä palaa takaisin kaupunkin herra Kurren luo. Kettu ja Jänis saavat sitten välinsä kuntoon.

Toinen teema on jonkinlainen adoptio. Pöllö nimittäin löytää munan, jonka omii itselleen. Hautomisen jälkeen munasta kuoriutuu tipu, joka saa nimekseen Piip. Tipusta kasvaa kana (tai kukko, lopputulos jää vähän epäselväksi) ja kana muuttaa jonkin ajan kuluttua pois. Lohduksi hän lähettää myöhemmin postitse Pöllölle uuden munan.

En oikein nähnyt mitään itua tarinakokonaisuudessa. Kokonaisuus kattaa yhden vuoden ja siihen mahtuu kaikenlaista, mutta jäin kuitenkin hämmentyneeksi lopussa. Mikä tämän idea oli? En kaivannut mitään moraalista opetusta tms., mutta olisi kaiketi tarinalla joku idea hyvä olla olemassa. Laria tämä taas ei tuntunut häiritsevän eikä hän ainakaan maininnut mitään avioliitto tai adoptio mielleyhtymiä.

Jonkinlaista kielellistä kikkailua tässä oli myös. Aluksi nimittäin kaikki isot kirjaimet puuttuivat. Mutta kun rouva Plyymi astuu kuvioihin, niin hänen hienostunut puheensa tuo mukanaan isot kirjaimet. Aluksi ne ovat sitten joka sanan alussa, mutta sittemmin oikeissa paikoissa. Rouva Plyymin lähtö ei palauta aiempaa tapaa eikä tavasta puhuta lainkaan. Jäi vähän turhanaikaisen kikkailun maku suuhun.

Kirjaa jollakin tapaa pelastaa kuvitus, joka on Thé Tjong-Khingin käsialaa. Se tuntuu sopivan kirjaan hyvin ja on paikoin hauskakin.

Lukudiplomiin kuuluu myös tehtävä. Tällä kertaa Lari piirsi teokselle uuden kannen:

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin (1937 / 1985)

The Hobbit or There and Back Again
Suomennos: Kersti Juva
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 328
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Joulupukki toi

Minähän en itse asiassa ole varsinaisesti mikään Tolkien-fani. Taru sormusten herrasta oli "ihan ok", mutta en ainakaan lukioikäisenä ollut siitä erityisen vaikuttunut. Siksipä Hobittikin on saanut jäädä odottelemaan vuoroaan varsin pitkäksi aikaa. Takaraivossa on kyllä koko ajan jyskyttänyt se pitäisipitäisipitäisi, mutta vasta elokuvan myötä sain tartutuksi kirjaan.

Hobitti -elokuvan ensimmäiseen osaanhan olin vähän pettynyt, mutta Hobitti -kirja taas pääsi yllättämään positiivisesti. Tarina ei varmaan sen kummempia esittelyjä kaipaa. Nuori Bilbo Reppuli päätyy 13 kääpiön kanssa pelastamaan kääpiöiden muinaista aarretta takaisin lohikäärme Smaugilta. Tarina sijoittuu noin 60 vuotta ennen TSH:n tapahtumia.

Hobitti on lastenromaani, satu. Hyvin erilainen verrattuna TSH:an, joka on huomattavasti eeppisempi, raskaampi ja siten enemmän aikuiseen makuun suunnatumpi. Hobitti taas kevyt seikkailuromaani. Oli hauskaa huomata esimerkiksi Gandalfin erilaisuus. Hobitissa Gandalf on jotenkin reippaampi ja nuorekkaampi (onhan hän tietysti 60 vuotta nuorempi), eikä jotenkin niin mahtipontinen.

Hobitit hahmoina ovat aivan ihania! Keskimääräinen hobittihan on hyvin kotona viihtyvä, kerta kaikkiaan seikkailua karttava, hyvästä ruoasta pitävä, ystävällinen ja pienikokoinen tyyppi. Suvuissakin on eroa ja etenkin Bilbon Tuk-verenperimä aiheuttaa kynnyksen mataloitumista seikkailuunlähdön suhteen. Kerta kaikkiaan sympaattisia hahmoja!

Tunnustan, että minua kiusasi tässä naishahmojen melko täydellinen puuttuminen. Hobitit sinänsä tietysti vaikuttavat aika sukupuolettomilta hahmoilta ja kaiketi tämä on vähän kuin poikien seikkailuromaani. Enkä tiedä olisiko "kiintiötyttö" parantanut romaanin kokonaisuutta yhtään sen paremmin. En kaivannut avutonta prinsessaa tai näppärää soturitarta. Mutta kunhan kiusasi.

Toinen minua vähän enemmänkin häirinnyt asia oli aika lukuisat deus ex machina -ratkaisut. Aika usein sattuma ratkaisi monta ongelmaa ja tilannetta. Saduissa se onkin vähän sallitumpaa kuin yleensä, mutta kun tässä oli paljon tiukkoja ja täpäriä tilanteita, ja aina sattui sopivasti joku tulemaan väliin tai tekemään jotain poikkeavaa tms. Nämä ovat ehkä juuri tällaisia aikuislukijan ongelmia. Lasta tällaiset tuskin häiritsisivät.

Ihastuttava seikka oli taas tietynlainen käytännöllisyys. Bilbo tekee ihan virallisen sopimuksen retkikuntaan osallistumisesta. Myöhemmin hän miettii sitä kuinka saisi kuljetettua osuutensa aarteesta kotiin. Perinteisimmissä saduissa ei pohdita ikinä tällaisia ongelmia! Lisäksi Bilbon koti-ikävä, seikkailuvastahankaisuus ja kömpelyys toivat tähän ihan oman erikoisen säväyksensä, joka saa Hobitin erottumaan muista tarinoista kirkkaasti.

Ei ole vaikea ymmärtää miksi Hobitti on klassikko ja niin hyvin aikaa kestänyt teos. Suosittelen tätä täysin varauksetta ihan kaikille, joilla on edes hippunen seikkailumieltä ja sydämessään tilaa yhdelle hyvälle tarinalle. Bilbon ja kääpiöiden kanssa ovat seikkailleet myös Satu ja Tii.

EDIT: 2.2.2013, klo 18.36

Unohdin vallan, että tämä kuului osaksi Lukudiplomi-tehtävääni! Kirja on luettu ja nyt pitäisi kirjoittaa teoksen käännekohdasta.
Tulkintani mukaan Hobitin käännekohta on se, kun Bilbo varastaa Arkkikiven. Sen jälkeen nimittäin muuttuu Bilbon suhtautuminen kääpiöihin (etenkin Thoriniin) ja päinvastoin. Teko on ratkaiseva kaikin puolin ja sitä vartenhan Bilbo oli retkueeseen palkattukin.

Blogistanian Globalia 2012 -ehdokkaani

Blogistanian Globalia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Tarkoitus on lisätä kansainvälisen kirjallisuuden laaja-alaista lukemista ja käännöskirjallisuuden sekä kirjallisuuden kääntäjien arvostusta. Kilpailuun voivat osallistua bloggaajat, jotka kirjoittavat blogiinsa kirjoista.

Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelle on oma kilpailunsa, joten Blogistanian Globalia -äänestyksessä ei voi asettaa ehdolle lasten- ja nuortenkirjoja.

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen.

Morren maailman ehdokkaat:

1. Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (3 pistettä)

Uskallan väittää, että tämä olisi ollut ehdokas numero yksi ilman King-faneuttakin. Novellikokoelma on Kingin onnistuneimpia. Se on ehyt, sillä on yhtenäinen teema, jolla on monta näkökulmaa. Kokoelman suomennos on myös hyvin onnistunut.

2. Sergei Lukjanenko: Yöpartio (2 pistettä)

Yöpartio oli kerrassaan virkistävä uutuus spekulatiivisen fiktion lukijalle. Se on selkeästi venäläinen, mikä tuo omaäänisyyttä teokseen hyvällä tavalla. Yöpartio kyseenalaistaa hyvyyden ja pahuuden haastavalla tavalla alleviivaamatta mitään.
Myös tämän kohdalla suomennos on suorastaan loistava.

Tulokset julkaistaan Kirjavassa kammarissa maanantaina 4.2.2013. Jännittävää!