30. tammikuuta 2013

Avoin työhakemus

Tämä lienee hiukan erikoisempi tapa hakea töitä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Tämä postaus on siis avoin työhakemukseni. Jos sinulla on tarjota minulle töitä, ota yhteyttä!

Olen kirja-alaa monipuolisesti tunteva kolmekymppinen nainen Espoosta. Olen kiinnostunut toimimaan kustannustoimittajan, viestinnän ja tiedotuksen parissa, mutta myös muissa alalle soveltuvissa tehtävissä. Lyhyetkin sijaisuudet, freelancer-toimittajuus ja osa-aikaiset työtehtävät eivät ole pahasta. Niistähän se tutustuminen toisiimme on hyvä aloittaa!

Opiskelen Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta. Opintoni ovat siinä vaiheessa, ettei luentoja juuri ole ja työstän pro gradu -työtäni. Hum. kandiksi valmistuin syksyllä 2012. Kotimaisen kirjallisuuden lisäksi sivuainekavalkaadiini kuuluu yleinen kirjallisuustiede, folkloristiikka, luova kirjoittaminen ja mediakulttuuri. Opintoja löytyy myös suomen kielestä ja hiukan markkinoinnistakin.

Työkokemusta alan parista on kertynyt vuosista Akateemisessa kirjakaupassa sekä opettajasijaisuuksista. Olen myös ensimmäisen toimittajatyöni tehnyt Pääkaupunkiseudun sotaorpojen novelliantologian toimittajana, samalla toimin heille myös kirjoittamisen opettajana.

Akateemisessa kirjakaupassa (Helsingin keskusta) olin töissä kolme vuotta. Aluksi olin jouluapulainen ja sittemmin minut vakinaistettiin. Seikkailtuani talon eri osastoilla päädyin lopulta Humaniora-osastolle ja vastasin uskontotieteiden, kansanperinteen ja rajatiedon kirjoista. Sanouduin syksyllä 2011 itse irti opintojeni vuoksi.

Opettajana taas toimin Viherlaakson yläasteella Espoossa kahden lukuvuoden ajan vuosina 2006-2008. Ensimmäisen lukuvuoden toimin äidinkielen- ja kirjallisuudenopettajana. Kolmipäiväiseksi aiotusta sijaisuudesta tulikin lähes koko lukuvuoden mittainen pesti. Toisen lukuvuoden tein elämänkatsomustiedonopettajan töitä kahden viikkotunnin verran opiskeluni ohella.

Tämä kirjablogini Morren maailma lienee teille tutumpi merkki minusta! Se on ollut toiminnassa vuodesta 2007 alkaen (Bloggerissa tammikuusta 2011), palkittiin yhtenä blogina Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnolla syksyllä 2011 ja nykyisin kävijämäärä on noin 10 000 käyntiä kuukaudessa. 

Vapaaehtoishommiakin alan parissa tulee tehtyä. Avustan esim. Kosmoskynä -lehden toimituskuntaa oikolukemalla, editoinnilla ym. Tänä vuonna minulla on myös ilo olla Nova-kirjoituskilpailun tuomaristossa. Ensimmäinen oma novellini Metsän kuningatar ilmestyi Usva-lehden numerossa 4/2012.

Luottamustoimia on myös kertynyt matkan varrella. Olin aktiivijäsen HY:n kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö Putkinotkossa 2007-2010. Olin hallituksen jäsen sekä opinto- ja työelämävastaava, että myöhemmin tiedottaja.
Lukuvuoden 2011-2012 olin myös Kirkkojärven koulun koti- ja kouluyhdistyksen sihteeri.

Tarkemmat tiedot, suosittelijan yhteystiedot ja työkokemukseni laajemmin saa CV:ni kautta, jonka lähetän sähköpostitse mielelläni pyydettäessä.

Monipuolinen työkokemus on valmentanut työskentelemään monenlaisten ihmisten kanssa. Ikähaarukka on tuttu teinistä senioriin, ja paineensietokyky on testattu niin asiakaspalvelussa kuin opettajuudessakin. Ei vähästä hätkähdetä! Kirjablogi taas pitää kirjoittamispuolen terävänä. Työtodistuksissa on kiitelty hyvästä työtaidosta ja kannustavuudesta. Esittelen ne ilolla, jos sovitaan treffit!

Pyydän ottamaan yhteyttä mikäli teillä olisi tarjota jotakin sopivaa työtehtävää. Tulen mielelläni esittäytymään ja haastateltavaksi.

Ystävällisin terveisin

Hanna Matilainen
morre @ laiskiainen . org (poista välit)

29. tammikuuta 2013

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996 / 2012)

Медея и ее дети
Suomennos: Arja Pikkupeura
Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 359
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ljudmila Ulitskajan tuotanto on kiinnostanut minua Naisten valheet -novellikokoelmasta lähtien. Kokoelmaahan en ole lukenut, mutta arviot kuulostivat kuitenkin aika vakuuttavilta. Tämä tarttui kuitenkin käsiini ensin.

Medeia ja hänen lapsensa kertoo Krimillä asuvasta, iäkkäästä leskirouvasta Medeia Mendezistä. Omaa sukuaan Medeia on Sinopli kreikkalaisine juurineen. Nimenomaan tämä kreikkalaisuus houkutti ja ei tietenkään voi olla huomaamatta yhteneväisyyttä Euripideen Medeia -tragedian kanssa. Tarinoiden Medeioilla on muutakin yhteistä kuin nimi ja kytkökset Kreikkaan.

Teoksen nimi on tarkoituksella hämäävä, sillä Medeialla ei ole omia lapsia. Hänen tätiroolinsa on kuitenkin hyvin vahva. Medeia on suvun kiistaton matriarkka ja sisarusten lapset ovat kuin hänen omiaan. Medeia ja hänen lapsensa kertookin Medeian sisarusten ja heidän lapsiensa tarinoita. Kehyksenä on eräs 1990-luvun kevät Medeian kotitalossa. Valitettavasti Kreikka ja kreikkalaisuus jäivät vähäiselle huomiolle.

Sukutarinoissa tuppaa olemaan ongelmana henkilömäärä ja siten kärryillä pysyminen. Tämä teos ei ollut siinä suhteessa poikkeus. Henkilöitä vyörytetään niskaan melkoinen määrä ja kun suvussa ei ole tarpeeksi (Medeialla on seitsemän sisarusta...) niin otetaan naapureita ja lapsuudenystäviäkin mukaan. Jos olisin tajunnut, että epilogiin on upotettu sukukartta, niin etenkin alku olisi ollut helpompi. Tämä tietysti selvisi vasta epilogia lukiessani sivulla 356.

Tarinoita riittää koko 1900-luvun verran. Medeia on hieno keskushenkilö; hän antaa tilaa muille, on terävä tarkkailija. Hän oli ehkä hiukan liian täydellinen minun makuuni. Medeia on varsin virheetön, kunniallinen, jalo, erittäin viisas ja selkärankainen tyyppi koko elämänsä. Mutta kiinnostava ja kiehtova Medeia kieltämättä on.

Muihin henkilöihin en oikein päässyt kiinni. Tarinat sinänsä olivat ihan kiinnostavia, mutta en aina nähnyt syytä sille, miksi ne olivat oleellisia tarinan kokonaisuuden kannalta. Tiivistämisen varaa olisi ollut. 
Loppua kohti isoon asemaan nousee kolmiodraama Nikan, Mašan ja Butonovin välillä. Lopputulos on dramaattinen, vähän ennakoitavissa oleva, mutta kokonaisuuteen sopiva. Epilogi vetää langat hyvin yhteen.

Nautin kuitenkin valtavasti Ulitskajan tyylistä kertoa. Siinä on jotakin jutustelevaa ja paikoin ironistakin huumoria. Ote on kepeä, vaikka toisinaan aiheet ovat raskaitakin. Mitään ei alleviivata tai väännetä rautalangasta. Lukijalle jätetään tilaa oivaltaa. (Kuvittelenko vain, vai onko tämä jotenkin erityisen tyypillistä venäläiselle kirjallisuudelle?)

Medeia ja hänen lapsensa ei täysin tarinana vakuuttanut, mutta juurikin tuo Ulitskajan tyyli viehätti niin paljon, että ainakin se Naisten valheet on luettava. Ja joka tapauksessa olen lukenut huomattavasti huonompiakin kirjoja kuin tämän.

28. tammikuuta 2013

Hobitti: odottamaton matka -elokuva (2012)

(kuva: Filmofilia.com)
On hyvin poikkeuksellista, että käyn kaksi kertaa vuodessa elokuvissa. Vielä poikkeuksellisempaa on, että molemmat kerrat tapahtuvat samalla viikolla. Nyt kuitenkin kävi niin ja tällä kertaa oli vuorossa Hobitti: odottamaton matka.

Häpeäkseni en ollut lukenut Hobitti -kirjaa vielä. Aloitin sen ennen elokuvaa ja pääsin noin puoliväliin saakka. Joten siitä on tulossa postaus ja luin kirjan tarinaa pidemmälle kuin tätä elokuvaa. Joten tältä pohjalta lähtee tämäkin arvio liikkeelle.

Täytyy sanoa, että elokuva oli hienoinen pettymys. Hobitti -romaanihan on lastenkirja. Tämä elokuva on saanut K-12 -ikäsuosituksen ja oikein hyvästä syystä. Harkitsimme, että tämän olisi voinut katsoa myös pojan (kohta 9v.) kanssa, mutta nyt elokuvan nähtyä voin sanoa, että jää näkemättä. 12-vuotta lienee oikein hyvä suositusikä tälle.

Siitä keveydestä ja lapsekkuudesta ei nimittäin elokuvassa ole jäljellä hentoakaan henkäystä. Kun kehuin Anna Karenina -elokuvan tavoittaneen kirjan hengen, niin tämä Hobitti -elokuva suorastaan kiersi sen kaukaa.
Väkivaltaa oli paljon, isoja taistelukohtauksia, "humoristisia" päiden katkomisia ym. Kirjakin on toki vauhdikas ja toiminnallinen, mutta siltikään siitä ei jää väkivallalla mässäilyn makua kuten tässä elokuvassa. Väkivallasta oli tehty tässä ikään kuin hauskaa leikkiä! Jos vertaan Taru sormusten herrasta -elokuviin, niin tässä mentiin jo mauttomuuden puolelle vaikka ikäsuositus onkin sama. TSH-elokuvien taistelukohtaukset olivat perusteltuja ja tyylikkäämpiä. Onhan TSH -kirjakin aikuisempi ja vakavamielisempi.

Lukuisat taistelukohtaukset tekivätkin sitten sen, että elokuvan lähes kolmetuntinen kesto oli aivan liikaa. Tätä olisi hyvin voinut tiivistää tunnilla, kun olisi jättänyt taisteluita ja muita toimintakliseitä vähän vähemmälle. Semminkin kun jatko-osia on tulossa vielä kaksi! Rahastuksen maku suussa on sen verran voimakas, että sen metallisen maun voi suorastaan tuntea.

Pohdin myös eroja kirjaan. Olen nyt siis kirjassa siinä vaiheessa, kun retkue lähtee Synkmetsään. Elokuvassa esiintyvä Azog-örkki oli ihan uusi tuttavuus, jota ei kirjassa ainakaan tuohon mennessä ollut esiintynyt. Onko Azogin tarina jossain luettavissa?
Myös Rivendellin tapahtumat olivat kirjaan nähden lisäiltyjä. Kirjan mukaan seurue tapasi Rivendellissä vain Elrondin. Elokuvassa paikalla oli myös Saruman ja Galadriel. Tolkien-tuntijat, olikohan tuolle jotain perusteita?
Lisätty oli myös Radagastin osuus, mutta minusta se istui elokuvan tarinaan hyvin.

Oli elokuvassa paljon hyvääkin. Ensinnäkin nuoren Bilbon näyttelijä (Martin Freeman) onnistui roolissaan oikein hyvin. Ja enkä olisi uskonut, että kääpiöstä voidaan saada niin hyvännäköinen kuin Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) oli! Kääpiöt olivat muutenkin elokuvan parhaimmistoa.

Pidin kovasti myös lauluista ja ainakin tekstityksessä oltiin hyvin uskollisia kirjan suomennokselle. Elokuvan alku, jossa taustoitettiin tapahtumia Ereborissa, oli myös hyvin onnistunut. Pidin siitä, kuinka tässä elokuvassa lohikäärme Smaug esitettiin. Smaug jäi vielä vähän salaperäiseksi ja ratkaisu on minusta oivallinen.

Jatko-osia tuskin menen elokuvateatteriin katsomaan, mutta katsottua ne tottakai tulevat. Kolmetuntiset sessiot nauttii mieluusti kotona, jossa voi pitää omaan tahtiinsa vessa- ja venyttelytaukoja. Ja säätää äänenvoimakkuutta. Lukuisilla metallikeikoilla käyneenä en laskisi itseäni kovin herkkäkorvaiseksi, mutta ainakin Tennispalatsissa volyymi oli aivan hurja. Korviaan sai pidellä. Suosittelen eareita mukaan, jos on vähänkään ääniherkkä.

--

Nyt sitten löytyy näitä elokuva- ja teatteri arvioita elo-/tea-arvio -tunnisteen alta. Ihan mukavaa vaihteluahan tämä on. Tämä on nyt näistä arvioista neljäs, joten blogin kokonaispostauksien määrään suhteuttaen aika pieneksi osuus jää.
Voisin tosiaan näpytellä silloin tällöin vanhemmistakin kirjoihin perustuvista elokuvista ja sarjoista, joita tulen katsoneeksi.

25. tammikuuta 2013

Stephen King: Dolores Claiborne (1992)

Kustantamo: Hodder & Stoughton
Sivumäärä: 307 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Dolores Claiborne sai jostakin syystä odottaa lukemistaan varsin pitkään. Onhan minulla vielä monta Kingiä lukematta (se äijä on niin riivatun tuottelias!), mutta en tiedä miksi olen tämän kanssa vetkutellut. Lopulta rohkaistun tarttumaan tähän englanniksi, kun se kotihyllyssä nökötti.

Dolores Claiborne (suom. Doloreksen tunnustus) on mielestäni ennen kaikkea iso moraalinen dilemma ja feministinen teos. Doloreksen mies on väkivaltainen alkoholisti, joka ahdistelee seksuaalisesti tytärtään. Eletään 1960-luvun Little Tall Islandilla Pohjois-Amerikassa ja Doloreksella ei juuri ole mahdollisuuksia saada oikeutta itselleen ja tyttärelleen juridisin keinoin. Mies se on perheen pää ja vaimon kuritus on Dolorekselle jo lapsuudesta tuttua. Dolores päätyy murhaan. Vaan onko se oikein? Oikeuttaako väkivaltaisuus ja lapsen seksuaalinen ahdistelu tappamaan? Siihen ei vastausta anneta.

Tarinan kertomishetkellä kuitenkin ollaan nykyajassa. Dolores on jo kuusikymppinen, mutta istuu murhasta syytettynä poliisin kuulusteltavana. Veikeys tuleekin siitä, että ei Doloresta miehensä murhasta nyt enää syytetä, vaan työnantajansa Vera Donovanin. Vera oli vittumainen ämmä, jolla oli omituisia oikkuja – ja pelkoja. Hän oli sikarikas, mutta vaikeasti sairas. Pyörätuolissa ja lähes sokea. Ja kun hän putosi portaista, läsnä oli vain Dolores. Yksi plus yksi on...

Dolores Claibornen lukeminen sujui hitaasti kolmesta syystä. Kesken oli muitakin kirjoja, englanniksi lukeminen on vielä hidasta ja luvuttomuus teki tästä raskasta. Koko teksti on nimittäin aivan yhtä pötköä koko reilut kolmesataa sivua. Se sopii kyllä tarinan henkeen. Kerronta on Doloreksen pitkää monologia aina lapsuudesta palvelusvuosiin Veran hommissa ja avioliitosta Joe St Georgen kanssa Selena-tyttären avautumiseen. Tunnelma on vapautuneisuus. Vihdoin Dolores saa kertoa jollekin kaiken. Rakenneratkaisusta tuli mieleen Lessingin Viides lapsi.

Mitään yliluonnollista tässä ei ole. Varsinaisesti. Näyt, telepatia ja tunnot kun voidaan laittaa psyyken tiliin. Se oikeastaan tekee Dolores Claibornesta astetta karmeamman. Kaikki tämä voisi tapahtua ihan oikeasti. Uhkana on jälleen ihminen itse. Karmivuus tulee ennen kaikkea Doloreksen tilanteesta ja seurauksista. Hän kuulee jatkuvasti miehensä huudot vanhasta kaivosta... Help meeee pleeease... Duh-lorrrrr-isss... Dolores tuntee Joen käden tarttuvan nilkkaansa ja yöt täyttyvät painajaisista. Murhalla on korkea hinta.

Dolores Claiborne on täynnä vahvoja naisia ja heikkoja miehiä. Olin aika yllättynytkin tästä asettelusta vaikka tiedänkin, ettei Kingin tyyliin kuulu naisten käyttäminen vain tyhjäpäisinä kirkujina. Dolores ja Vera ovat molemmat lopulta kovia kokeneita naisia.
This is how. This is how you pay off bein a bitch. And it ain't no use sayin if you hadn't been a bitch you wouldn't've had to pay, because sometimes the world makes you be a bitch. When it's all doom n dark outside and only you inside to first make a light n then tend it, you have to be a bitch. But oh, the price. The terrible price.
(s. 255)

Miinusta tulee pitkästä ja vähän puuduttavastakin alusta. Lisäksi vaikka toisaalta ymmärrän tiiviin rakenneratkaisun, ei se ihan näin paksussa kirjassa toimi (vrt. tuo Lessingin Viides lapsi). Tarinan tiivistämiseenkin olisi ollut vähän varaa.

Kokonaisuudessaan kuitenkin Dolores Claiborne on hieno kirja raskaasta aiheesta. Alkoholismi, perheväkivalta, lasten puolesta taistelu, naisen asema ja moraalinen dilemma. King näyttää jälleen, kuin ihminen on ihmisen pahin vihollinen.

22. tammikuuta 2013

Anna Karenina -elokuva (2012)

(kuva: Filmofilia.com)
Anna Kareninasta on tehty moniakin filmatisointeja, mutta en ole onnistunut näkemään yhtäkään. Tämä osui oivalliseen saumaan, kun Anna Karenina lukukokemuksena on vielä aika tuoreessa muistissa. Pitihän siis tämä kehuttukin elokuva käydä katsomassa.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia kului sopeutuessa. Kävi hyvin selväksi, että tämä on lavastukseltaan jotakin muuta kuin perinteinen Hollywood-spektaakkeli. En olen aina ilahtunut niistäkään, mutta tämäkin tyyli aiheutti hämmennystä aluksi. Kuitenkin elokuvan loppuun mennessä pidin ratkaisua suorastaan nerokkaana.
Uusimmassa Anna Karenina elokuvassa siis lavasteet näkyvät. Niitä siirellään ja teatterikulissit ovat oleellinen osa elokuvaa. Minusta se tuo kirjan ideaa hienosti esiin. Sitä, kuinka tärkeitä kulissit ovatkaan...

Huomiota kiinnitti myös hiukan poikkeava näyttelijätyö aina ajoittain. Mieleen tuli suorastaan musikaalit, vaikka tässä ei lauletakaan. Tanssilla on varsinkin aluksi tärkeä merkitys ja kohtaus, jossa Anna ja Vronski tanssivat ensimmäistä kertaa yhdessä, on merkittävä ja hyvä.

Täytyy kuitenkin sanoa, että Annan ja Vronskin näyttelijävalinnat lässäyttivät elokuvasta paljon. Keira Knightleylla ei ole karismaa nimeksikään. (Elokuvan on ohjannut Joe Wright ja ilmeisesti Knightley kuuluu hänen luottonäyttelijöihinsä. En ymmärrä tosin miksi.) Hän on nätti, mutta Anna Kareninan pitäisi olla komea ja näyttävä nainen. Anna Kareninaa on näytellyt aiemmin esimerkiksi Vivien Leigh, jolla onkin varmasti riittänyt potkua Annan rooliin.
Vronskin astuessa esiin olin kirkaista! "Mikä TUO on??" Aaron Taylor-Johnson oli poikamaisen söpö. Ei siis sinänsä mitään vikaa, mutta kun kreivi Aleksei Vronski ei missään tapauksessa ole poikamainen ja söpö. Hän on tumma, sotilaallinen, charmantti, hiukan kovakin komistus. Minun olisi tehnyt mieli itkeä suorastaan.
Pääpari siis vaikutti lähinnä teiniromanssiparilta.

Onneksi sivuhenkilöt pelastivat hyvin paljon. Erityisesti Aleksei Kareninia näytellyt Jude Law vakuutti. Hän oli ehkä hiukan pehmeämpi kuin kirjan Karenin, mutta ei niin paljoa ettäkö se olisi ollut epäuskottavaa. Toinen mestari oli Oblonski "Stivaa" näytellyt Matthew Macfadyen. Hän onnistui olemaan juuri niin huoleton, höpsö ja toivoton kuin Stivan pitääkin.
Pakko on vielä kehua Konstantin Levinin näyttelijää Domhnall Gleesonia, joka sai hahmoonsa sitä suloista kömpelyyttä, vakavuutta ja surumielisyyttäkin. Näyttelijän tuttuus aiheutti päänvaivaa, mutta näin kotona Google pelasti; tämä kaveri on tehnyt myös Bill Weasleyn roolin Harry Potter -elokuvissa!

Kokonaisuudessaan siis Anna Kareninasta jäi kuitenkin hyvä maku, vaikka harmittaa, että itse pääparin kohdalla mentiin minun makuuni niin pahasti mönkään. Kirjan henki oli tavoitettu hienosti ja arvostan paljon sitä, ettei tässä alleviivattu asioita, vaan katsoja sai ihan itsekin päätellä tarinan kulkua. Olin ihastunut myös siihen, kuinka esim. junan merkityksellisyys tuotiin elokuvassa esiin. Voin siis suositella erityisesti niille, jotka haluavat elokuvaltaan vähän enemmän kuin mitä perinteinen Hollywood-spektaakkeli tarjoaa.

--

Näin gallupina voisin kysellä, että kiinnostaako nämä kirjoihin liittyvät leffa- ja teatteriarviot? Myös vanhemmat elokuvat? Niiden osalta tarjoilen kyllä todellista mutuhuttua, sillä katson kumminkin elokuvia varsin vähän enkä käy teatterissakaan kovin usein. Lisäksi minulla ei ole elokuvien ja teatterin osalta minkäänlaista koulutusta, mutta en tiedä näkyykö koulutukseni kirja-arvioissakaan yhtään sen paremmin.

21. tammikuuta 2013

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit (2013)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 136
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Taskunovellit -kokoelma on yksi osa Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hanketta, jota Karistokin on tukemassa. Innolla siis tartuin tähän kokoelmaan, jonka takakannessa toimittaja Vilja-Tuulia Huotarinen kertoo haastaneensa yksitoista kirjailijaa ja yhden sarjakuvataiteilijan kirjoittamaan hyvin lyhyitä novelleja.

Taskunovellit sisältää seuraavat novellit:
Riku Korhonen: Leipäjono
Rosa Meriläinen: Pieni naiskaartilainen
Tuomas Kyrö: Kaksijakoinen Raimo
Petri Tamminen: Erään ihailijan päiväkirjasta
Eino Santanen: Nyt ulos ja tapaamaan ihmisiä, Pekka!
Tommi Musturi: Musta kappale
Anu Holopainen: Yksi kaksi kolme neljä viisi NYT!
Tiina Raevaara: Puutarhurin tyttäret
Ville Hytönen: Sellaisena iltana
Sirpa Kähkönen: Sorbettisydän
Taija Tuominen: Elämä ei ole kebab-passi
Laura Lindstedt: SLAM BOOK eli kertomus siitä kuinka sinun isäsi nussi hänen äitiänsä

Syntyi pieni, taskukokoinen kirja. Novellit tosiaan ovat hyvin lyhyitä ja siten ehkä vaativiakin. Rehellisesti sanottuna en ole niin vakuuttunut siitä, että tämä kokoelma innostaisi ihmisiä lukemaan novelleja lisää. Jos olisin törmännyt tähän silloin kun novellit olivat vielä kohtuullisen vieraita minulle, niin kyllä olisi taatusti tyssähtänyt. Iso osa nimittäin kokoelman novelleista korostaa sitä ennakkoluuloa, että novellit ovat vaikeita, tulkintaa kovasti vaativia kirjoitelmia.

Isoimman pettymyksen aiheutti Tuomas Kyrön novelli Kaksijakoinen Raimo. Odotin innolla, mitä tuleman pitää. Olenhan pitänyt kovastikin niistä kirjoista, joita olen Kyröltä lukenut. Kaksijakoinen Raimo kertoo siis hyyyyyvin lihavasta miehestä.
Raimo oli niin lihava mies, että hänen piti asua kahdessa asunnossa. Lapset asettelivat Raimon vatsan ensimmäiseen asuntoon ja toiseen Raimo peräytti takamuksensa. Käsivarsille oli varattu työhuone ja kirjastohuone.
Sitaatti on novellin alku ja tekee selväksi, että kyseessä on satu-tyyppinen tarina. Hain tästä jotakin vertauskuvaa koko ajan, mutta en kyllä tavoittanut sitä. Novelli tuntui aika tyhjänpäiväiseltä ja typerältä. En tajunnut tarinan ideaa ollenkaan.

Petri Tammisen novelli Erään ihailijan päiväkirjasta koostuu Petri Tamminen -nimistä kirjailijaa suuresti ihailevan naisen päiväkirjamerkinnöistä ja siten (kuvitellusta) salasuhteesta. "Jaha?", oli reaktioni. Jotain ironiaa tästä olin aistivinani, mutta siinäpä se. Ja hitunen halvan makuista "usko itseesi" -filosofiaa.

Suosikeiksini nousivat naisten novellit. Erityisesti Tiina Raevaaran Puutarhurin tyttäret oli kaunis, mutta tavallaan vähän hyytäväkin tarina sisaruksista, joista toinen lähtee ja toinen jää. Raevaaran tuotantoon minun on pitänyt tutustua jo jonkin aikaa ja tämä antoi sille aikeelle mojovaa lisäpotkua.

Sirpa Kähköseltä oli erittäin kiinnostavaa lukea jotakin muuta kuin Kuopio-sarjaan liittyvää tekstiä. Ja novelli Sorbettisydän oli aivan ihana ja haikea tarina teini-ihastumisesta! Tarina jäi jollakin oudolla tavalla soimaan päähäni. Flip-flop!

Laura Lindstedtin novellilla on vähän turhan raflaava nimi, mutta tarina siivitti minut muistelemaan omia slämäriaikojani. Joskaan minulle ei kyllä tapahtunut sellaista kuin novellin päähenkilölle, mutta rakenteellisesti tarina oli aidosti vinkeä ja erottui joukosta hienosti.

Taskunovellit sisälsi minun makuuni muutaman helmen, mutta liikaa mitäänsanomattomia novelleja. Siksi sen kokonaisarvosanakin on niin alhainen. Hyvää kokoelmassa on se, että se näyttää eri novellityylejä, mutta toisaalta tuntuu siltä, että pituutta on rajoitettu liikaa. Joihinkin tarinoihin lyhyys sopii, mutta joistakin tulee mieleen, että se on väkisin väännetty sille sopimattomaan muotoon.
Suosittelen novelleista kiinnostuneille, mutta en ehkä ensimmäiseksi novellikokoelmaksi.

16. tammikuuta 2013

Arto Salminen: Varasto (1998)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 148
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Kirjablogeissa on jonkin verran kohkattu Arto Salmisesta. En tiedä mistä villitys on lähtöisin, koska minusta se alkoi jo ennen Varasto -elokuvan ilmestymistä. Arto Salmisen kirjoista löytyy useampia arvioita esimerkiksi Kaiken voi lukea!, Sallan lukupäiväkirja ja Booking it some more -blogeista.

Minä en nyt tästä niin kovin innostunut. Olen lukenut paljon huonompaakin, mutta paljon parempaakin. Ehkä odotinkin liikoja? Tämä oli siis silkasta uteliaisuudesta napattava kirjastosta. Kovin paksukaan tämä ei ole eikä vaikeatajuinen, joten luin tämän lähes yhdeltä istumalta.

Tarina kertoo Antero Rouskusta, joka on töissä maalivarastolla. Eletään 1990-luvun laman aikoja ja elämä on synkkää ja ilotonta. Antero panee Karitaa, myymälän myyjää, joka sitten tulee raskaaksi. Antero pöllii myös varastolta tavaraa ja myy sitä pimeästi. Syyn hän röyhkeästi vierittää toisen ihmisen niskaan.
Loppu pääsi vähän yllättämään hienoisella imelyydellään (kontekstin huomioonottaen), joka ei oikein tuntunut sopivan koko romaaniin.

Varasto ei ole hyvän mielen kirja. Tiesin etukäteen odottaa tylyä, lakonista ja synkkääkin juttua. Silti tämä pääsi yllättämään. Salmisen kieli on karkeaa, suoraa ja hyvin päähenkilöidensä suuhun sopivaa.
-Mä menen tohon pubiin ottamaan pari tuoppia, minä sanoin.
-Mäkin tulen, sanoi Karita.
-Et helvetissä tule. Sun maha näkyy jo. Ei sen kanssa kaljalle voi lähteä. Sähän poltat tupakkaakin. Nehän soittaa sosiaalitädit perään, ja poliisit ja tv-lupatarkastajat. Enkä mä sitä paitsi halua mitään vammaista jälkeläistä. Vaikka vammainenhan siitä tulee kun sä olet sen äiti.

(s. 89)

Kukaan päähenkilöistä ei ole järin miellyttävä eikä edes myötätuntoa herättävä. Salminen on tuskin mitään sellaista hakenutkaan. Salminen tylyttää oikein ankaralla kädellä.

Tästä tuli minulle jollakin tapaa Hotakaismainen olo, mutta tämä jää silti siitä kauas. Arto Salminen on tylympi, lohduttomampi, ankarampi ja suorastaan ilkeämpi. Hänen kielensä on terävää, mutta ei niin nokkelaa ja oivaltavaa kuin Hotakaisen.
Oikeastaan ihmettelen vähän, miksi tämä ei toiminut. Minähän pidän realismista ja naturalismista, jota tämä lähentelee. Pidän yhteiskuntakriittisyydestä, jota tässä totisesti on. Jään ehkä kuitenkin kaipaamaan edes jotakuta miellyttävää henkilöhahmoa.

Tuskin tulen palaamaan Salmisen teoksiin enempää. En vain koe tarvetta.

13. tammikuuta 2013

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (2011 / 2012)

The Marriage Plot
Suomennos: Arto Schroderus
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 599
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Naimapuuhia (jonka suomenkielisestä nimestä saa paljon huumoria) kiinnosti minua erityisesti siksi, että päähenkilönä on kirjallisuudenopiskelijaneitonen, joka selvittää "onko 1800-luvun suurten romaanien rakkautta enää olemassa" (lainaus takakannesta). Epäilin vähän, että miten mahdan suhtautua moderniin kolmiodraamaan, mutta toisaalta Eugenidesia on paljon kehuttu ja 1800-luvun romaanien viitekehys houkutteli.

Joskus ennakkoaavistuksia ei kannata uskoa. Toisinaan kuitenkin kannattaa. Naimapuuhia oli kieltämättä melkoinen pettymys minulle. Ensimmäiset 50 sivua ihastelin ja luin jopa pätkiä miehelleni ääneen ja laitoin sitaatteja Morren maailman Facebook-sivulle. Mutta sitten alkoi alamäki, joka jatkui ja jatkui ja jatkui... En käsitä mitä tapahtui!

Kirja olisi jäänyt kesken jo ennen puoltaväliä, ellei tämä olisi ollut arvostelukappale. Ensin kyllästyin Mitchelliin. Mitchell on rakastunut kirjallisuudenopiskelija Madeleineen. Uskontotieteitä opiskellut Mitchell lähtee ystävänsä Larryn kanssa ensin Eurooppaa kiertelemään ja sitten Intiaan Äiti Teresan hommiin. Tarina sijoittuu 1980-luvulle. Matkan tarkoituksena on tietysti tutkiskella omaa sieluntilaa ja suhtautumista myös Madeleineen, joka torjui Mitchellin. Tätä uskonnollis-filosofistyyppistä vatulointia jatkuu ja jatkuu. Mitchellin rypeminen itsessään otti pahasti pannuun.

Kun Mitchellin rypemistä oli vatuloitu tarpeeksi, siirryttiin Leonard Bankheadiin, johon Madeleine on rakastunut. Maanis-depressiivinen Leonard on hyvin... noh... maanis-depressiivinen. Eugenides osaa hyvin tuoda sen esiin jo tekstin rytmillä. Maniavaiheessa sitä huomasi lukevansakin maanisesti, depressiovaihe oli varsinaista suossa tarpomista. Leonard on biologi, joka työskentelee stipendiaattina Pilgrim Lakessa ja salaa sairautensa. Hän ja Madeleine asuvat yhdessä, mutta mitään auvoa elo ei ole. Sairauskuvaukset ja tutkimuskuvaukset kyllästyttivät nekin alta aikayksikön.

Madeleine Hannasta pidin kirjan loppuun asti. Naimapuuhien saamasta kahdesta pisteestä toinen kuuluu Madeleinelle ja toinen edes ajoittaiselle huumorille. Madeleine on uskottava, häneen oli helppo samaistua. Hän ei juuri ruikuttanut, mutta sortui naiselle niin tyypilliseen vaivaan; haluun parantaa puoliso.

Vaikka Madeleine opiskelee kirjallisuutta, ja alussa puhuttiinkin Derridasta ja Barthesista ja vähän 1800-luvun romaaneistakin, niin en kyllä muuten löytänyt tästä samaa henkeä kuin niissä 1800-luvun romaaneissa. Siksi kai petyinkin niin valtavasti. Naimapuuhia -romaanin isoja teemoja olivat kolmiodraama, halu parantaa, sairaus, uskonnot ja filosofiat, ja opiskelijaelämä 1980-luvulla. Romanttinen tämä ei mielestäni ollut pätkääkään. Loppuratkaisu lässäytti tämän ihan pannukakuksi. Arvelin kaksi päättymistapaa ja toinen, se eniten pelkäämäni, osui oikeaan. Plöts!

Naimapuuhia olisi saattanut toimia minulle paremmin, mikäli tekstimäärä olisi ollut puolet pienempi. Nyt tässä oli aivan liikaa tyhjäkäyntiä ja itsesäälistä rypemistä minun makuuni.
Kannattaa kuitenkin kurkkia muitakin arvioita tästä. Esimerkiksi Järjellä ja tunteella -blogin Susa ihastui tähän täysin, Sallan lukupäiväkirjassa puhutaan suomennoksista ja troopeista, ja Täällä toisen tähden alla oleva Jaana huomasi myös Leonardin osuuksien taituruuden.

Ainiin. Tämä oli myös osa So American -haastettani.

7. tammikuuta 2013

Kirjakevät 2013

Moni kirjablogi on jo julkaissut listoja kevään kirjallisuudesta ja nyt viimein minäkin. Olen kyllä selannut katalogeja sitä mukaa kun niitä on ilmestynyt ja hiukan yllättäen mutu-tuntumani onkin että jonkinlainen taantuma näkyy nyt myös kirja-alalla. Syksy on tietysti kirjojen kohdalla isompi sesonki kuin kevät, mutta siltikin... Noh. Katsotaan!
Tuttuun tapaan kustantamot ovat aakkosjärjestyksessä ja pyrin vähän perustelemaankin miksi kyseinen kirja kiinnostaa. Kirjat itsessään ovat luultavasti siinä järjestyksessä, missä ne katalogissa on esitelty.

Atena:

Anne Leinonen: Viivamaalari (maaliskuu)
Suomikummaa on taas tulossa. Paranoidinen nainen, joka pelästyy kun pihapuu äkkiä katoaa. Häh? Ihan pakko lukea.

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä (maaliskuu)
Klemettilä valoittaa tietokirjassaan keskiajan ihmisten ja eläinten välistä suhdetta. Historiafriikille eläinrakkaalle ihan ehdoton.


Art House / Jalava:

H.P. Lovecraft: Siivekäs kuolema ja muita kertomuksia (huhtikuu)
Jalava jatkaa Lovecraftin novellien julkaisua ja tämä kokoelma on viisiosaisen sarjan viimeinen. Hieno kulttuurityö.

Satu Hovi, Hannele Maahinen ja Katri Niemi: Keskiajan puvut (huhtikuu)
Kirjoitan mielelläni historiajuttuja ja kuvailen pukuja. Tietoteos oikeista puvuista olisi siis tarpeen. Tästä löytyy jopa ohjeita puvun tekoon. Pukuhistoria on minusta muutenkin kovin kiinnostavaa.


Bazar:

Stef Penney: Näkymättömät (huhtikuu)
1980-luvun Englantiin sijoittuva trilleri. Trillerit eivät yleensä inspaa, mutta tämä kertoo kadonneesta mustalaisvaimosta ja sitä kautta pääsee kurkistamaan tuohon hyljeksittyyn joukkoon ja heidän elämäänsä yhteiskunnan laidalla.


Gummerus:

Joonas Konstig: Totuus naisista (helmikuu)
Kirjan nimi! Lankesin jo siihen. Mutta juttu kuulostaa kiinnostavalta. Tapanille paljastuu hiljalleen perheensä naisten elämä, etenkin lukioikäisen Roosan, jonka miesystävästä ilmeisesti tulee jonkinlainen pulma.

Milja Kaunisto: Synnintekijä (tammikuu)
Historiallista romaania pukkaa! Tarina sijoittuu 1400-luvun Ranskaan ja pappismies Olaus Magnus joutuu intohimon kouriin...

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen (maaliskuu)
Historialliset dekkarit saavat minutkin kiinnostumaan. Tämä sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin ja kustantaja kuvaa sitä noir-henkiseksi ja sensuelliksi. Tilaa saa myös jazz-laulajattaren ja poliisietsivän suhde. Kuulostaa tutustumisen arvoiselta.

Charlaine Harris: Samaa verta (maaliskuu)
Uusi Sookie-kirja tietysti kiinnostaa!


Into:

Sergei Lukjanenko: Päiväpartio (helmikuu)
Ehkä eniten odottamani kirja! Yöpartio oli niin hyvä, niin uusi ja niin omaperäinen.


Karisto:

Timo Sandberg: Mustamäki (tammikuu)
Historiallinen dekkari 1920-luvulta. Kansalaissodan kaikuja ja välienselvittelyjä. Ajankuva kiinnostaa ja tuleepahan tutustuttua itselle uuteen kirjailijaan.

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit (tammikuu)
Minä nyt vain satun pitämään novelleista. Huotarisen toimittamassa kokoelmassa on mm. Tuomas Kyrön, Sirpa Kähkösen ja Tiina Raevaaran novelleja.

J. S. Meresmaa: Mifongin aika (maaliskuu)
Mifonki-sarjan avausosa Mifongin perintö nappasi sen verran tehokkaasti, että eihän tätä voi jättää lukematta.


Like:

Maria Björk: Poika (maaliskuu)
Marion on aina tiennyt olevansa poika. Transsukupuolisuudesta kertova romaani perustuu Björkin oman lapsen kokemuksiin.

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri (helmikuu)
Mysteeritarina sijoittuu Cornwallin rannikolle. Saariyhteisö ja myytit on aina kiehtova yhdistelmä, vaikka tarina sijoittuukin nykyaikaan. Noidan rippi on vielä lukematta...


Otava:

Johanna Holmström: Itämaa (maaliskuu)
Pidin Holmströmin tyylistä Camera Obscura -novellikokoelmassa. Tämän aihe kuulosti myös kiinnostavalta. Suomenruotsalaisen äidin ja maahanmuuttajaisän tyttäristä kertova kirja. Äiti tuputtaa hijabia, isä on maallistuneempi, mutta tarkka tyttäriensä maineesta. Leila ja Samira saavat tukea toisiltaan, mutta sitten Samiralle tapahtuu jotakin...

Helena Waris: Talviverinen (tammikuu)
Vihdoin!! Tätä on odotettu. Pohjakontu-trilogian päätösosa, jossa keskitytään suosikkihahmooni Troihin.

Aleksi Delikouras: Nörtti – Level up (helmikuu)
Muistanette varmaan, kuinka ihastuin sarjan ensimmäiseen osaan New Gameen. Level up on siis luonnolliesti kiinnostava. Mutta iloinen yllätys on sen aihepiirikin; leirikoulu Kreikassa!


Siltala:

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (huhtikuu)
Kiinnostavan oloinen tarina piirtää jatkumoa 1930-luvulta nykyaikaan saakka. Edla olisi jo valmis kuolemaan, mutta nuoren Viljamin kohtaaminen nostattaa muistoja.

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset (tammikuu)
Tarinaa siirtolaisuudesta New Yorkissa. Venäläistaitelija ja naistenmies Alik tekee kuolemaa ja vaimo uskoo hänen parantuvan kunhan hän vain ottaisi kasteen. Ei auta ja loppu tulee. Mutta vielä omissa hautajaisissaan Alikilla on asiaa...


Tammi:

Stephen King: 22.11.63 (tammikuu)
Tunnustan, että tämän aihepiiri – Kennedyn murha – ei juuri kiinnosta, mutta koska kirjailijana on Stephen King, niin luotan siihen, että jotain erityisen kutkuttavaa on luvassa.

Kristiina Vuori: Siipirikko (kesäkuu)
Näkijän tyttärestä tutun Eiran tarina ei jatkukaan, vaan nyt hypätään 1300-luvun Karjalaan. Kuvaus kuulosti jännittävältä: kaksi Seljaa ryöstetään Karjalaan, vain toinen pääsee hengissä perille. Vähäarvoisempi Selja omii kuolleen Seljan vaakunasormuksen. Selja kasvattaa haukkoja ja Mielo -niminen mies alkaa kiinnostua hänestä. Selja ryhtyy suunnittelemaan pakoa...

A. S. Byatt: Ragnarök – Jumalten tuho (maaliskuu)
Byattin nimi on tuttu, mutta en ole lukenut häneltä aiemmin mitään. Vaikka 2. maailmansotaan liittyvät kirjat jo kyllästyttävät, niin tässä siihen kytketään myös skandinaavisia jumaltarustoja. En voi olla kiinnostumatta.


Teos:

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä (tammikuu)
Vampyyreita, mutta kuvaus antaa odottaa jotain muuta kuin viihderomantiikkaa. Nälkä kertoo yksinäisyydestä ja piirtää historiaa.

Aleksi Järvelä, Miika Osamitsu ja Miika Pölkki: Mitä miten zen (helmikuu)
Zeniläisyys kiinnostaa meikäläistä. Tässä kirjassa perehdytään möllöttämiseen. Kuulostaa hauskalta ja rennolta lähestymistavalta aiheeseen.


WSOY:

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet (helmikuu)
Rasi-Koskisen esikoisteos Katariina oli niin jännä ja veikeä juttu, että Valheet kiinnostaa myös. Jotain hämmentävää on taas odotettavissa.

J. P. Koskinen: Ystäväni Rasputin (huhtikuu)
Huolimatta siitä, että teoksen nimi saa Boney M:n biisin soimaan päässä, tämä kiinnostaa. Kustantamon esittelyssä luvataan historiaa, mystiikkaa ja romantiikka. No sehän on kuin minulle tehty!

Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät (toukokuu)
Trilleriltä vaikuttava juttu taas, mutta jotakin jännää tässä on. Tarina kertoo Helenasta, joka on saamassa palkinnon uskontojen tabuja rikkovasta oopperaesityksestä. Näytöksen jälkeen saliin jää Helena, hänen tyttärensä Sophie ja tämän rakastettu Khalili. Kaksi heistä on siellä vasten tahtoaan.

Andrzej Sapkowski: Halveksunnan aika (heinäkuu)
Noituri-sarjan suomentaminen jatkuu. Eläköön!

J.P. Ahonen ja K.P. Alare: Perkeros (maaliskuu)
Avantgardistisesta hevibändistä kertova sarjakuvaviihderomaani. Hevimusiikin ystävää kutkuttaa tämä.

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (heinäkuu)
Käärmeenlumooja onnistui lyömään ällikällä takavasemmalta. Heinäkuuhun on liian pitkä aika. Mitä Unnalle ja Rufukselle tapahtuu?


31 kiinnostavaa kirjaa. Luvassa voi tietysti olla vielä mustia hevosia ja muita yllättävyyksiä. Noin vertailun vuoksi laskin, että montako kirjaa listasin viime keväänä: 49. Onhan noilla luvuilla eroa... En tiedä onko tosiaan jotakin taantumaa vai olenko itse vain nirsompi.

Ei tässä kuitenkaan lukemisesta pulaa tulee. Ehtiipähän lukea vanhempia teoksia enemmän. Niissäkin kyllä piisaa.

6. tammikuuta 2013

Heidi Strengell: Kingin maailma - lajityyppitutkimus (2004)

Kustantamo: Lapin yliopisto
Sivumäärä: 298
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Tämä päätyi lukuvalikoimaani kun erään kurssin tiimoilta tein esseen Stephen Kingin novellista "1922" (löytyy kokoelmasta Pimeä yö, tähdetön taivas). King-fania tietysti ilahdutti muutenkin, että aiheesta löytyi tutkimuskirjallisuutta suomeksikin.

Heidi Strengell on väitellytkin Kingin tuotannosta ja tämä teos pohjautuu hänen King-tutkimukseensa. Esipuheessaan Strengell kirjoittaa että: "Vaikka arvostan Kingiä taitavana, monipuolisena ja ahkerana kirjailijana, en määrittele itseäni faniksi enkä pyri sellaiseksi lukijaakaan käännyttämään.". Viimeksi mainittu todella pitää paikkansa. Kingin maailma on puhtaasti asiallinen tietoteos eikä hehkuta tai lyttää sen kummemmin.
Strengellin "fanittomuus" on kyllä vähän kyseenalaista, sillä jo muutaman sivun päästä hän ei malta olla iloitsematta, että hänellä on hyllyssään From a Buick 8 erikoiskappale nimikirjoituksella varustettuna. Hän perustelee "fanittomuuttaan" sillä, että kaikenlaista kirjaillisuutta (myös Kingiä) tulisi voida tarkastella kriittisesti. Olen samaa mieltä, mutta minusta se ei poissulje faneutta. Fani, jos kuka, se vasta kriittinen onkin!

Kingin maailma sisältää viisi lukua:
Kingin maailma
Kingin amerikkalainen gotiikka eli kauhun kellareissa
Kingin myytit ja sadut eli kauhukabinetin asuinkamareissa
Kingin kirjallisuusnaturalismi eli kauhukamarin vintillä
Kauhukabinetin tupaantuliaiset

Lukujen nimet olivat minusta vähän oudot, mutta sisällössä ei sen suuremmin valittamista. Ensimmäisessä luvussa tarkastellaan Kingin tuotantoa ja sen vastaanottoa noin yleisesti. Kingin tuotanto käsittää tällä hetkellä noin 50 romaania (en ole varma nyt tarkasta lukumäärästä) ja yli 200 novellia. Yksi minuakin ihastuttava piirre Kingin tuotannossa on sen ristiviittaukset toisiinsa. Kingillä on oma universuminsa, jossa on kaupunkeja (esim. Jerusalem's Lot, Derry) ja kyliä (esim. Hemingford Home), jotka esiintyvät useissa eri romaaneissa ja novelleissa. Sama pätee henkilöihin. Kuuluisin lienee Randall Flagg, Musta torni -sarjan heppuja, joka seikkailee hiukan muuallakin. Näitä yhteyksiä on kiva bongata.
Kinghän ei ole kirjallisuuskriitikoiden parissa saanut kovin ihastunutta vastaanottoa. Kyseessä on enemmän lajityypin ongelma kuin jokin henkilökohtainen King-missio. Kärjistäen: kauhu on viihdettä, viihde on roskaa.

Toisessa luvussa Strengell luokittelee ja lajittelee Kingin hirviöitä. "Ne ovat gotiikan keskeisiä piirteitä, ja jokainen näistä olennoista ilmentää tiettyä sosiaalista motiivia, jonka kanssa viktoriaanisen ajan ihmiset painiskelivat ja jonka kanssa King on kamppaillut koko kirjailijauransa ajan." (s. 24) Nämä hirviöt ovat vampyyri (seksuaalisuus), Frankensteinin hirviö (erilaiset sankarit), ihmissusi (kaksoisolento-teema) ja kummitus (melodraama).
Pidin luokitteluista, vaikka ne kieltämättä joskus tuntuivat hakemalla haetuilta. Esimerkiksi Kingin vampyyrien homoeroottisuus on minusta vähän tulkitsemalla tulkittua.

Kolmannessa luvussa rinnastetaan Kingin tuotantoa kansansatuihin ja myytteihin. Tämä oli hurjan kiinnostavaa ja aika selvääkin. Esim. Carrien ja Tuhkimon yhteyttä ei tarvitse paljoa miettiä, kun sen jo ymmärtää. Novellia "1922" analysoidessani havaitsin itsekin suorat viittaukset antiikin taruihin. Novellin Wilfred on nimennyt lehmänsä antiikin Kreikan jumaltaruston mukaan ja nimet ovat merkityksellisiä myös tarinan kannalta.

Neljäs luku oli periaatteessa kiinnostava, mutta kokoelman sekavin. Vierastin tavattomasti termiä "kirjallisuusnaturalismi". Olen tottunut pelkkään naturalismiin ja kun käsillä on kirjallisuudentutkimuksen aihepiiriin lukeutuva teos, niin konteksti sanalle käy hyvin ilmi ilman 'kirjallisuus' liitettäkin. Raskaat ja pitkät termit vain raskauttavat lukemista.
Strengell sanoo pyrkineensä selkokielistämään tekstiään, mutta en kyllä ole ihan vaikuttunut pyrkimyksen onnistumisesta.
Puritaanisen kosmologian kaiut yhdistyvät sosiologiseen determinismiin kautta Kingin koko kirjailijanuran. Voisi jopa väittää, että King-merkkinen kauhu ammentaa voimansa sosiaaliseksi vallankäytöksi ja rangaistukseksi kääntyneestä puritaanisen teologian metafysiikasta. King hyödyntää orjuusnarratiivia ja hengellistä omaelämäkertaa kauhugenren tarpeisiin. Sekä orjuus että possessio ovat olleet syvästi resonoivia kulttuurisia metaforia aina Winthropista ja suurista kansainvaelluksista lähtien.
Jaa?

Viides luku oli lähinnä edellisten kokoamista ja ajatusten työstämistä. Ihan jees.

Asiaa on paljon ja tietoa taatusti ihan hemmetisti. Lähdeluettelo on aivan aarreaitta King- ja kauhututkimuksesta kiinnostuneelle lukijalle.
En malta kuitenkaan olla mainitsematta toisesta minua häirinneestä seikasta. Esipuheessaan Strengell sanoo että "Kaikki tekstilainaukset ovat omia suomennoksiani Kingin teksteistä." Tämä ok, joskin niitä tekstilainauksia on yllättävän vähän. Mutta Strengell oli ottanut vapauksia myös parin teoksen tittelin kohdalla ja tämä oli minusta sangen outoa. Hän puhui sujuvasti "Lemmikkieläinten hautausmaa" -teoksesta, joka on siis suomeksi Uinu uinu lemmikkini ja englanniksi Pet Sematary. Kuten eräs ystäväni huomauttikin, niin Strengellin suomennos ei ole edes täsmällinen. Englanniksi hautausmaa on cemetary, mutta teoksen nimessä oleva sematary on tahallinen virheellinen muoto, jolla King on jäljitellyt lapsen kirjoitusasua.
Lisäksi ihmettelin, mikä Kingin teos on "Vuosisadan myrsky". Asia selvisi googlettamalla. Storm of the Century on Kingin tv-minisarja ja se on suomennettu nimellä Myrskyn silmässä.
En voi käsittää tällaista omaa suomentelua. Jos suomennoksista ei pidä, niin ei siinä mitään, mutta odottaisin tutkijan puhuvan teoksista niiden vakiintuneilla suomenkielisillä nimillä tai sitten pitäytyvän alkuperäisissä nimissä.

Pääasiallisesti kuitenkin Kingin maailma oli enemmän hyvä kuin huono. Se sopii parhaiten Kingin tuotantoon jo ennestään perehtyneille, nimittäin muuten kyllä tehokkaasti spoilaantuu suunnilleen koko tuotannosta. Tunnustan, että vain silmäilin nopeasti Mustaa tornia koskevan osuuden, sillä haluan säilyttää yllätysmomentit sen kanssa. Jos sen vaikka saisi luetuksikin...

3. tammikuuta 2013

Morren maailman vuoden 2013 haasteet

Ehhehhhee... Monia varmaan naurattaa jo nyt. Sen verran mahtavasti nämä haasteet ovat kohdallani menneet. Vuoden 2011 haasteistakin vielä Totally British on suorittamatta ihan loppuun, mutta siinä ollaan jo voiton puolella. Vuoden 2012 haasteista suoritin loppuun vain omani (sentään...).

Niinpä tämän vuoden yhtenä isona haasteena on suorittaa vanhat haasteet loppuun. Koitan vältellä uusia, vaikka ne olisivat kuinka houkuttelevia hyvänsä. Saatan kyllä sortua, mutta tavoitteitahan sitä pitää olla. Lisäksi haasteena on lukea oman kirjahyllyn lukemattomia kirjoja.

Tiivistetysti siis vuoden 2013 haasteet:

Totally British loppuun (vuodelta 2011)
10 Klassikkoa loppuun (vuodelta 2012)
So American loppuun (vuodelta 2012)

Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen edistämistä

Lukudiplomi x 2 loppuun 25.5.2013 mennessä

Vauhtia näihin haasteisiin tuovat...

Ofelia Outolinnun haaste 1800-luvun kirjoista. Näitähän löytyy sekä Totally British -haasteesta että ihan omasta kirjahyllystä. Haasteessa tavoitellaan aatelisarvoa luettujen kirjojen mukaan näin:
Herttua/herttuatar – 20 teosta
Markiisi/markiisitar – 16 teosta
Jaarli/kreivitär – 12 teosta
Varakreivi/varakreivitär – 8 teosta
Paroni/paronitar – 4 teosta

En uskalla veikata mikä minusta tulee...

Mari A.:n haaste Kirjavuori Mount Everestille. Ideana lukea siis oman hyllyn kirjoja, jotka omistaa jo ennestään. Lähtökohtana käytän tätä TBR 100 -listaani, joka koostuu siis omasta hyllystäni ja kirjat olen omistanut jo tuolloin maaliskuussa 2012.
Mari A.:n haaste on alkanut jo lokakuussa, joten mukaan suoritetuksi lasken kaksi kirjaa (Viidakkokirja ja Canal Grande), jotka olen jo sinne merkannut (suoritettu on myös Baby Jane, mutta se on luettu jo syyskuussa 2012 ja Kuninkaiden koitos, joka on luettu huhtikuussa 2012).
Haasteen mukaan tavoittaa seuraavat vuoret näin:
Kolille pääset, kun luet 12 kirjaa TBR-listaltasi
Haltille pääset, kun luet 25 kirjaa TBR-listaltasi
Galdhøpiggenille pääset, kun luet 40 kirjaa TBR-listaltasi
Mount Blancille pääset, kun luet 50 kirjaa TBR-listalta
Macchapucchrelle pääset, kun luet 75 kirjaa TBR-listaltasi
Mount Everestin huipun saavutat, kun luet 100 kirjaa TBR-listaltasi

Mount Everestiä en uskalla haaveilla, mutta nuo muut ovat ihan realistisia.

Josko tässä siis olisi haastetta tälle vuodelle? Jännäksi käy! Minkä sortin aatelisena sitä itsensä löytää miltäkin vuorelta...

2. tammikuuta 2013

Blogistanian Finlandia 2012 voittaja on...

Helsinki 2.1.2013
Tiedote. Julkaisuvapaa 2.1. klo 20.00

















Kirjablogistit valitsivat Blogistanian Finlandian – voittajaksi Aki Ollikaisen Nälkävuosi

Kirjablogistit nimesivät vuonna 2012 ilmestyneiden kotimaisten kaunokirjojen kovimman kuusikon. Internetissä suoritettu Blogistanian Finlandia -äänestys käynnistettiin 15.11.2012, jolloin blogistit haastettiin nimeämään 1-3 lukemisen arvoista suomalaista kirjaa. 44 blogia julkisti ehdokkaansa 2.1.2013. Ääniä satoi 47 kirjalle.

Kaikkien ehdokkaiden joukosta kuusi eniten ääniä saanutta nostettiin Blogistanian Finlandia -listalle. Voittoisat kuusi kirjaa ovat Aki Ollikaisen Nälkävuosi, Ulla-Lena Lundbergin Jää, Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Sirpa Kähkösen Hietakehto, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Johan Bargumin Syyspurjehdus. Näistä Nälkävuosi sai suurimman äänimäärän.

Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain yhteensä useita satoja kirja-arvioita. Arviot tavoittavat satojatuhansia suomalaisia lukijoita. Kirjablogeja pitävät sekä lukuharrastajat että kirja-alan ammattilaiset. Kirjablogit lisäävät lukuharrastusta ja kotimaisen kirjallisuuden arvostusta ja tuntemusta.

Voittajista ja kilpailusta voi lukea lisää sivulla http://sbrunou.blogspot.fi ja Kotimaisten kirjablogien Facebook-sivulla: https://www.facebook.com/pages/Kotimaiset-kirjablogit/138027126290795

Otteita Blogistanian Finlandian voittajakuusikon blogiarvioista:

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

"Miten noin pieneen kirjaan voi mahtua niin paljon? Kirja kosketti, veti hiljaiseksi, herätti ajatuksia ja sai vuodattamaan kyyneliä." - Villasukka kirjahyllyssä

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Is on tunnelmaltaan yksi vahvimpia romaaneja, joita muistan koskaan lukeneeni." - Luettua

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

"Vaikutuin Itärannan kyvystä kuvitella tulevaisuuden maailma, ja yhtä lailla vaikutuin hänen tavastaan kertoa tarinaa." - Luetut, lukemattomat

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

"Hietakehto on aivan yhtä loistava kuin kaikki aikaisemmat viisi osaa, ellei vähän loistavampikin." - Täällä toisen tähden alla

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

"Minulle Kun kyyhkyset katosivat oli erittäin positiivinen kokemus, se oli vaikuttava ja mukaansatempaava ja sen henkilöt tuntuivat kaikessa erehtyväisyydessään inhimillisiltä." - Nenä kirjassa

Johan Bargum: Syyspurjehdus

"Syyspurjehdus on taidokas ja mielenkiintoinen pienoisromaani." - Erjan lukupäiväkirja


Lisätiedot:

Salla Brunou: brunou@POISTATÄMÄcorded.org
Sallan lukupäiväkirja: http://sbrunou.blogspot.fi/

Katja Jalkanen: lumi.omena@POISTATÄMÄyahoo.com
Lumiomena: Kirjoja ja haaveilua: http://luminenomena.blogspot.fi/

Hanna Matilainen: morre@POISTATÄMÄlaiskiainen.org
Morren maailma: http://morrenmaailma.blogspot.fi/

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani

Kirjabloggaajat jakavat Blogistanian Finlandia -palkinnon nyt toista kertaa. Blogistanian Finlandia on kirjabloggaajien vastine Finlandia-palkinnolle. Ehdolle saa asettaa kotimaisia vuonna 2012 ilmestyneitä romaaneja, novelli- ja runokokoelma, ja nyt myös sarjakuvia.
Lasten- ja nuortenkirjallisuus huomioitiin aiemmin jakamalla Blogistanian Kuopus -palkinto.

Edellytys ehdolle asettamiseen on, että bloggaajan täytyy olla itse lukenut kirjat ja hänen on täytynyt kirjoittaa kirjoista blogiarvio omaan blogiinsa. Ehdokaslistassa on linkitettävä kirja blogiarvioon.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä kolmen kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vähemmän kuin kolme kirjaa, menee pisteytys näin: paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Morren maailman Blogistanian Finlandia -ehdokkaat ovat:


Nälkävuosi on lukukokemuksena ja romaanina yhä tiukasti mielessä. Vuoden 2012 kaunein ja surullisin kirja, joka tavoittaa jotakin myös tästä ajasta. Ollikaisen kerronnan eleettömyys ja koruttomuus vain korostavat Nälkävuoden rujoa kauneutta. Lohduton tarina sisältää kuitenkin pienen toivonkiteen.


Sudenveri jatkaa hienosti kotimaista, korkealaatuista ihmissusikirjallisuuden perinnettä. Kangasvuo tuo oman, uuden näkemyksensä ihmissuteudesta ja ottaa esiin samalla kysymyksiä identiteetistä ja sen rakentumisesta, sekä erilaisuuden hyväksymisestä.


Poika on hieno romaani, joka nostaa isän ääntä ja oikeuksia kuuluviin. Lähde kulkee perinteisen suomalaisen realismin jalanjäljillä, mutta omaäänisesti ja aikalaisesti. Henkilöiden syvyys korostaa onnistuneesti sitä, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia.

Tulokset julkaistaan 2.1.2013 klo 20.00 Sallan lukupäiväkirjassa.

1. tammikuuta 2013

Vuoden 2012 kolmoset

Useassa blogissa on viime päivinä ollut vuosikatsauksia. Niitä on ollut kiva lukea ja ajattelin kantaa korteni kekoon minäkin. Mennään tällaisilla top 3 -listoilla. Kaikenlaista sitä on vuoteen mahtunutkin!
Tilastotiedot perustuvat Google Analytics -ohjelmaan ja taas tunnepitoisemmat jutut pääkoppaani. Eli hyvin poikkitieteellistä menoa.


Kolme faktaa kirjoista:
  • Luettuja kirjoja yhteensä 107 kpl
  • Arvostelukappaleita oli 40 kpl
  • uusia asioita: e-kirja, englanniksi luettu kirja ja sarjakuvat

Kolme faktaa kävijämääristä:
  • 200 000 käynnin raja rikkoutui vielä vuoden 2012 puolella. Kiitos siitä teille kaikille!
  • käynneistä 53% perustui hakuliikenteelle ja 38% viittausliikenteelle
  • isoin kävijäpiikki tapahtui 1. lokakuuta, kun julkaisin tiedotteen plagiointitempauksesta, kävijöitä oli tuolloin 1012
Kolme suosituinta postausta:

Kolme suosituinta hakusanaa:
  • morren maailma
  • aki ollikainen nälkävuosi
  • seksitarinat

Kolme vuoden parasta lukuelämystä:

Kolme vuoden lukupettymystä:

Kolme vuoden iloista yllättäjää:

Kolme muistettavaa kirjatapahtumaa:

Kolme ihanaa kirjoittajatapahtumaa:
  • ensimmäinen novellini julkaistiin Usvassa
  • toimittamani novelliantologia Käsi kädessä ilmestyi toukokuussa
  • olin elämäni ensimmäisellä romaanileirillä, käsikirjoitus yhä työn alla...

Kolme muuta merkittävää tapahtumaa:
Kolme kuvaa vuodelta 2012:






Kolme aietta vuodelle 2013:
  • luen vähintään 120 kirjaa
  • luen enemmän omaan hyllyyn kertyneitä vanhempia kirjoja
  • suoritan vanhat haasteet loppuun ja välttelen tiukasti uusia (joskin yksi poikkeus oli tehtävä...)