31. joulukuuta 2013

Anu Holopainen: Viinikauppias (2005)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 301
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan kolmas osa jatkaa tasaisen varmalla, vaikuttavalla linjallaan. Viinikauppiaassa mukana seikkailevat edellisistä osista tutut Javona, Rakhenes, Zara, Adaira ja Merkinos.

On kulunut kuutisen vuotta edellisen osan, Sisarpuut, tapahtumista. Javonan tytär Yvana kärsii omituisesta luomesta selässään. Lisäksi Javona ja sisarensa menettänyt Sissa, joka Yvanaa hoitaa, käyttäytyvät oudosti.
Zara taas lähettää Adairan ja Merkinosin Satosalesin kaupunkiin viinikauppiaspariskuntana. Ratkaisu ei oikein miellytä ketään, mutta uhrauksia on tehtävä. Adairan ja Merkinosin tehtävänä on lyödä kiilaa valtauskontojen välille, jotta naisten asema vahvistuisi ja saataisiin jalansijaa myös naisten omalle uskonnolle.

Anu Holopainen kuljettaa tarinaa reippaalla, jämäkällä otteella eteenpäin. Keskivaiheilla oli aavistus tyhjäkäyntiä havaittavissa, mutta muuten turhaan vatulointiin ei tuhlata aikaa. Holopainen tuo esiin rohkeasti Syysmaan yhteiskuntajärjestyksen kieroutumia, jotka eivät välttämättä ole niin kaukana tämänkään maailman todellisuudesta...
Merkinos tiesi miten pöyristyttävää olisi ollut, jos ylipapin vaimo olisi julkisesti tehnyt hyväntekeväisyyttä kerjuunaisten avuksi. He olivat kodittomia naisia, pääasiassa bordellien ja kylpylöiden entisiä työntekijöitä, jotka heitettiin kadulle kun he olivat sen ikäisiä etteivät kelvanneet enää juopuneimmallekaan asiakkaalle. Yksikään perhe ei ottanut takaisin suojiinsa bordellissa työskennellyttä sukulaista, joten he saattoivat vain kerjätä torin laidoilla armeliailta vaimoilta leipäpalaa tai kolikkoa henkensä pitimiksi. Kaupunginvartijat ja poliisit ajoivat heitä usein keppien kanssa kaupungeista ulos, ja moni kuoli metsiin horroskauden aikana.
(s. 222)
Loistava osoitus yhteiskunnallisesta, nuorille suunnatusta fantasiakirjallisuudesta! Lisäksi Viinikauppiaassa käsitellään vanhemmuutta, kansalaistottelemattomuutta seurauksineen ja jopa hiukan avioeroa. En muista törmänneeni avioeroon fantasiakirjallisuudessa – varsinkaan nuorille suunnatussa.

Henkilöhahmojen rakentuminen on tärkeä asia, ja etenkin sarjassa se pitää tehdä huolellisesti. Minusta Holopainen on varsin onnistunut tässä, vaikka en pitänytkään kaikista ratkaisuista. Ihmisten välisiä suhteita ja niiden kehittymistä ei ole helppo ennustaa, mikä tekee jutusta vain mielenkiintoisemman. Tämän osan myötä on myös lupa odottaa muutakin kuin pelkkää heteronormatiivisuutta. En kuitenkaan koe, että Holopaisen ratkaisu huokuisi mitään "kiintiöhomo/-lesbo" -linjaa, vaan se tuntuu istuvan kokonaisuuteen luonnostaan ja perustellusti.

Viinikauppias on erinomainen! Se vie paljon asioita eteenpäin, esittää uusia kysymyksiä – saa janoamaan seuraavaa osaa.

Syysmaa-sarja:
Viinikauppias
Yölaakso
Varjoja
Matkalaiset

30. joulukuuta 2013

Maija Muinonen: Mustat paperit (2013)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 167
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Heti alkuun sanottakoon, että Maija Muinosen esikoisteos Mustat paperit on hyvä. Ehkä jopa erinomainen, mutta vähintään hyvä.

Mustat paperit kertoo Ann Mielista, joka tekee kuolemaa. Hänellä on sairaus, mutta kuolinpäivä on tilattu etukäteen. Sitä odottaessaan Ann kirjoittaa kirjeitä 3-vuotiaalle pojalleen, taloudenhoitajalleen, paperitehtaan myyntijohtajalle ja eräälle, jonka on palkannut. Ann haluaa ehtiä sanomaan kaiken.

Mustat paperit koostuvat näistä Annin kirjeistä, joihin Muinonen on saanut hienosti ujutettua kiihtyvän, pakkomielteisen rytmin. Lempeät ohjeistukset muuttuvat nopeasti kiihkeäksi määräilyksi. Kaiken alta kuultaa kateus ja katkeruus siitä, että hän ei pääse enää osallistumaan poikansa elämään – ja elämään ylipäätään.

Kuolevan ihmisen kaiketi pitäisi herättää jonkinlaista sympatiaa. Ann Miel ei herättänyt minussa sympatiaa, vaan lähinnä ärtymistä. Ymmärrän miksi Ann on tilanteessaan sellainen kuin on, mutta myötätuntoa minulta ei herunnut. Toisaalta se oli ihan virkistävää – kuolevakin voi olla "pahis". Toisaalta se taas ei saanut minua nauttimaan lukemastani.

Ann on nimittäin hiton ärsyttävä (ja taitavasti kirjoitettu) henkilö. Koitin ensin ymmärtää kirjeiden imperatiivimuotoa enemmän futuurityyppisenä tulevaisuuden haavekuvana ja toiveajatteluna, mutta kyllä se alkoi kuitenkin melkoista käskyttämistä olla:
Lucille oma huone. Hänen ensimmäinen oma huoneensa. Ei enää parisänkyä, jonka alla nukkuu hänen äitinsä. Onnellinen pieni Luc, hänellä on kanssasi hyvät oltavat. Hän saa itse päättää mitä huoneenseensa haluaa. Seinälle iso maailmankartta. Sininen sänky, peitto valkoinen.. Pöytä ikkunan eteen.
(s. 11)

Kirjeiden sävy muuttuu. Rakkaus Luciin säilyy, mutta Rosaa (taloudenhoitaja/ystävä, jolle tuo lainaamani pätkä on osoitettu) Ann alkaa kirjeissään kohdella kurjasti. Hän arvostelee, solvaa ja lopulta kertoo tutkineensa Rosan henkilökohtaisia tavaroitakin. Ann tuntuu suorastaan nauttivan siitä.
Lopulta en osannut ajatella Annia ollenkaan uskottavana, todellisena kuolevana äitinä. Annin ihmissuhteet tuntuvat niin oudoilta (esim. suhde Lucin isään). Ei mahdottomilta, mutta jokseenkin oudoilta. Totuuspohja murenee ja jäin pohtimaan Annin epäluotettavuutta.

Muinosen tyyli on persoonallinen ja erottuva. Hyvin moderni ja mukana on hitunen kokeellisuuttakin, joka näkyy tekstissä ihan kirjaintasolla ("PPPPPPPPPPPPLuokkahuoneet humisivat koneellisessa tuuletuksessa --" s. 141) ja viimeisellä sivulla asettelussakin.
Olen nirso, enkä osaa arvostaa tällaista. En tajua sen arvoa ja ideaa.

Kaikki tällainen saa minut ärtymään lukemaani kirjaan enkä osaa pitää enää lukemista nautintona. En pitänyt tarinasta enkä tyylistä (siksi alhainen pistemäärä), mutta en voi sanoa Mustia papereita huonoksi kirjaksi. Se vain jätti minut tyhjäksi kuin valkoinen paperi.

Mustat paperit on luettu mm. näissä blogeissa:
P.S. Rakastan kirjoja
Eniten minua kiinnostaa tie
Kulttuuri kukoistaa
Lumiomena
Marjatan kirjaelämyksiä
Sonjan lukuhetket (Samaistun tähän eniten. En olekaan ainoa, joka ei niin innostunut!)
Jälkilukuja

29. joulukuuta 2013

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (2003 / 2011)

Skvoznaja linija
Suomennos: Arja Pikkupeura
Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 207
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Ulitskajalta tulin lukeneeksi aiemmin Medeia ja hänen lapsensa -romaanin ja jo silloin sanoin, että Naisten valheetkin on luettava. Oletin tämän olevan enemmän novellikokoelma kuin romaani, mutta olin hieman väärässä. En paljoa, mutta hiukan.

Naisten valheet kertovat Zenjasta, joka kuulee naisten tarinoita – jotka ovat aina osittain tai kokonaan valheita. Samalla Zenja koittaa selviytyä omasta elämästään 1900-luvun lopun Neuvostoliitossa. Ulitskajan naiset eivät aina valehtele tahallaan, ikään kuin saavuttaakseen jotakin, vaan:

He valehtelevat ohimennen, sattumoisin, päämäärättä, intohimoisesti, odottamatta, vähä vähältä juttujaan paisutellen, epäjohdonmukaisesti, epätoivoisesti tai täysin ilman syytä... Ne keille on luotu siihen lahja, valehtelevat ensimmäisistä sanoistaan aina viimeisiinsä saakka. Millaista lumoavuutta, lahjakkuutta, viattomuutta ja röyhkeyttä, luovaa innoitusta ja loistokkuutta! 
(s. 8, Ulitskajan esipuhe)

Zenjan oma tarina oli kiinnostavan kuuloinen, mutta jäi sitten aika toissijaiseksi, kehyksenomaiseksi. Lisäksi pidin kuitenkin sen loppuratkaisua huonona; outo, tarinaan sopimaton ja turhan dramaattinen. Mutta Zenjan arki oli todella kiinnostavaa luettavaa. Kyseessä on älykäs, kouluttautunut ja oppinut nainen, jolle esimerkiksi käytöstavat ovat hyvinkin tärkeä asia, jonka mukaan Zenja on taipuvainen ihmisiä arvottamaan.

Rehellisesti (!) sanottuna, en oikein tajunnut romaanin ideaa. Mikä tämän valehtelujutun pointti oikein oli? En jäänyt kaipaamaan mitään moraalista (tai muutakaan) opetusta, mutta en saanut jutuista mitään irti. Valehtelulla ei tosiaan ollut päätä eikä häntää, ja jossakin vaiheessa tuntui siltä, että valheet toistavat jo itseään. Monen keksityn jutun idea oli olematon rakkaussuhde – hohhoijaa.

Joukossa oli kuitenkin hyviä ja koskettaviakin tarinoita. Pidin paljon 'Luonnonilmiö' -tarinasta, jossa nuori Masa ihastuu iäkkääseen kirjallisuudenprofessoriin (molemmat naisia, ihastus ei romanttista). Tarina pääsi yllättämään omalla kulullaan. 'Luonnonilmiö' kuitenkin tuntui hieman ulkopuoliselta tarinalta, sillä Zenja on tarinassa vain pienenä sivuhahmona. Kaikki muut tarinat Zenja on paikalla aktiivisen kuuntelijan roolissa.

Toinen suosikkini oli tarina, jossa Zenja päätyy kuuntelemaan venäläisten prostituoitujen juttuja Sveitsiin. Kaikki valehtelevat toistensa tietämättä, mutta valheet ovat oudon yhteneväisiä. Tätä ilmiötä Zenja hieman tutkii. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, perustuuko tämä johonkin todelliseen tutkimukseen tai ilmiöön.

Ulitskaja kirjoittaa kuitenkin hyvin. Tekstissä on huumoria, ironiaa ja teräväkatseisuutta. Vaikka romaanin nimi antaisi ehkä olettaa jotain sukupuolien vastakkainasettelua, sitä on tästä romaanista turha hakea. Ulitskaja rakentaa hyviä henkilöhahmoja, mutta tarina ei tälläkään kertaa osunut makuuni.

Naisten valheet on luettu ainakin seuraavissa kirjablogeissa myös:
Sallan lukupäiväkirja
Täällä toisen tähden alla
Kirjainten virrassa

27. joulukuuta 2013

Tuomas Saloranta: Juuri sellainen yö (2013)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 71
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tuomas Salorannan Juuri sellainen yö on pienoisromaani, joka sisältää kauhua, jännitystä ja nuoruuden mokia, joista on nyt hinta maksettavana. Ei siis mitään uutta mullistavaa, mutta viihdyttävää silti.

Tarina kertoo Markuksesta, joka lähtee tapamaan vanhoja ystäviään Tolppasta ja Kivijärveä vanhalle kotipaikkakunnalle. Matka on nostalgian siivittämä ja mieleen tulee myös Susanna, johon Markus oli palavasti ihastunut. Susanna kaivelee mieltä vieläkin, vaikka Markus onkin avoliitossa suht onnellisesti.
Markus, omituinen Tolppanen ja vittuileva Kivijärvi suunnistavat kohti metsää, jossa seikkailivat myös nuorempana, koska on "juuri sellainen yö". Metsässä Markus kohtaa menneisyyden.

Juuri sellainen yö -romaanin lopussa on tekijän sanat, jotka vähän valaisevat taustoja. Tämä on ollut alunperin novelli (ja joululahja ystävälle!), jossa on ollut oikeat esikuvat ja sisäpiirijuttuakin. Sittemmin Saloranta on muokannut tätä useaan otteeseen ja tämä on laajentunut pienoisromaaniksi.

Tämä taustatieto oli mukavaa luettavaa. Lähinnä siksi, että se selitti muutamia minua häirinneitä asioita. Aistin jotain sisäpiirimäisyyttä. Markuksen, Tolppasen ja Kivijärven kaveruus tuntui jotenkin oudon perusteettomalta, vaikka sitä selitettiinkin sillä, että kylän "oudot" olivat päätyneet kavereiksi. Etenkin Kivijärvi oli hyvin rasittava, enkä käsitä miksi Markus ja Tolppanen jaksoivat häntä katsella.

Keskivaiheilla oli myös voimakasta venyttämisen makua. Markus vatuloi Susanna-suhdettaan rasittavuuteen asti. Luvut käsittelevät vuoroin menneisyyttä ja vuoroin nykyisyyttä, eivätkä ne ole keskenään ihan tasapainossa. Jompaa kumpaa vaihetta vaivaa aina venyttäminen.

Tarinan idea on kuitenkin hyvä, suorastaan erinomainen vaikka näin aukikirjoitettuna se kuulostaakin melko tylsältä ja kliseemäiseltä. Tunnustan yllättyneeni lopussa ja se on aina hyvä merkki. Tekijänsanoissa on myös kerrottu toinen vaihtoehtoinen loppu, joka sekin olisi ollut aika vinkeä.

Juuri sellainen yö on nopealukuinen, ihan viihdyttävä sinänsä, mutta ei tehnyt minuun vaikutusta.

22. joulukuuta 2013

Leena Krohn: Hotel Sapiens (2013)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 122 (e-kirja)
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Kyllä minun nyt on vain luovutettava ja todettava, ettei Leena Krohnin kirjat ole minun juttuni. Sama juttu näetsen kävi Tainaronin kanssa. Morre ei tajuu.
Koen tästä nolouttakin. Leena Krohn on ilmiselvästi hieno kirjailija. Hotel Sapiens oli Finlandia-ehdokkaanakin tänä vuonna enkä pidä ehdokkuutta outona tai perusteettomana – päinvastoin. Ei siinä ole ihmeteltävää.

Tällaisten kirjojen pisteytys on muuten erityisen haastavaa. Tiedän ja aistin kirjan olevan taidokas ja hyvä – mutta en silti itse saa siitä mitään otetta tai voi sanoa viihtyneeni sen parissa. Tuntuu oudolta ja nololta antaa kotimaisen spekulatiivisen fiktion yhdelle mestarille tällaisia pisteitä, mutta... Tämä nyt on vain oma kokemukseni. Ei mahda mitään.
Minusta olisi ihana hehkuttaa, kuinka upean ihanan arvoituksellinen Krohnin teos onkaan. Kai se sitä on. En voi kiistää. Mutta sellainen ei vain pure minuun.

Hotel Sapiens on hotelli, jonne on kerääntynyt epämääräinen ryhmä ihmisiä. Tunnelma on dystopiamainen, vaikka mitään sellaista ei missään suoraan sanotakaan. Krohn ei selittele ylipäätään juuri mitään, vaan luottaa lukijaansa. Hotel Sapiensissa ihmisiä hoitavat nunnat ja kaikkea valvovat Kaitsijat, ilmeisen tekniset olennot. Päivien kulusta kerrotaan hotellin asukkaiden kautta vuorotellen.

Hotel Sapiensissa on kiehtova pieni koukku. Erilaiset ihmistyypit ovat kiinnostavia. Krohn ei kuitenkaan kärjistä tai nojaudu stereotypioihin. Hän rakentaa ihmistyyppinsä ihan muista aineksista, joissa on jotain tuttua, mutta myös jotain ihan outoa.
Ehkä tässä juuri piilee Krohnin taika? Vaikka nimittäin sanon, ettei Krohnin kirjat ole minun juttuni enkä usko tilanteen muuttuvan, on minulla silti outo halu lukea näitä lisää. Tunne on kovin hämmentävä enkä ole varma kumpuaako se uteliaisuudesta vai jostakin epämääräisestä velvollisuuden tunteesta...

Hotel Sapiens rakentuu lyhyistä luvuista. Jokaisessa on eri näkökulmahenkilö, mutta aina en ottanut tolkkua kuka. Se selviäisi ehkä paremmin, jos lukisi kirjan uudestaan – ja vielä kerran uudestaan. Tästä löytäisi varmasti jotakin uutta jokaisella lukukerralla.
Romaani päättyy minusta kauniisti ja valoisasti – mikäli sen nyt oikein ymmärsin. Vaikka teoksen tunnelma on kovin kylmä, avuton ja hämmentynyt, näin lopussa toivon ja siitä jäi ihan hyvä mieli.

Tämä minun kokemukseni jäi nyt vähän tyngäksi, hämmentyneeksi ja ympäripyöreäksi. Jos ei ymmärrä, niin ei ymmärrä.
Onneksi Hotel Sapiensista voi käydä lukemassa lisää ainakin näistä blogeista:
Anna minun lukea enemmän
Marjatan kirjaelämyksiä
Sinisen linnan kirjasto
Luettua elämää
Yöpöydän kirjat
Ilselä
Eniten minua kiinnostaa tie

20. joulukuuta 2013

Niina With: Taisit narrata, Stella (2013)

Kustantamo: Myllylahti
Sivumäärä: 200
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Taisit narrata, Stella on saanut kiitosta monessakin kirjablogissa ja niinpä minäkin päätin tarttua tähän sivistääkseni itseäni chick litin saralla. Kotimaiseen olikin kiva tutustua, mutta sanottakoon heti tähän alkuun, että tämä ei todellakaan ole minun genreni ja arvosanakin perustuu suurimmaksi osaksi juuri siihen.

Tarina kertoo sinkku-Stellasta, joka toimii Dallatum Oy:n toimitusjohtajan Petri Puumalan (joka on hyvin komea sinkkumies) assarina. Stella tulee laittaneeksi deittipalstalle ilmoituksen ja kohtaa virtuaalisesti salaperäisen Figaron. Naapurissakin asuu ihana Markus, mutta hänen kanssaan pyörii joku hyvännäköinen Sanna...
Stellan hyvä ystävä, Mirka, on tietysti tukena ja turvana, mutta kaikkeen Mirkakaan ei pysty. Esimerkiksi Dubain-reissulla Stella on aika pulassa...

Stella on hauska hahmo, joka huokuu positiivisuutta ja hyväntahtoista kömpelyyttä. Hänen suustaan livahtelee valheitakin – ihan vilpittömästi vain vahingossa. Esimerkiksi Markus saa kuulla Stellan olevan orpo, vaikka tosiasiassa Stellan vanhemmat elelevät oikein hyvinvoivina Espoossa. Se vain jotenkin livahtaa huulilta ja Stella itsekin tuskailee asian kanssa.

With kirjoittaa tarinaa sujuvalla otteella ja hersyvällä huumorilla. Tässä ei turhaan jäädä asioita vatuloimaan, vaan mennään vauhdilla eteenpäin. Kevyt kirja, kevyttä luettevaa – kuuluu ihan asiaan tässä genressä. Harvinaista kyllä, olisi ehkä kaivannut tähän lisää ihan oikeaa ihmissuhdepohdintaa ja ongelmiin syventymistä. Nyt sellaiselle ei jätetty aikaa lainkaan. En vain tiedä, onko vaatimukseni ihan oikeassa lajityyppiosoitteessa.

Kapsahdan näissä kevyissä jutuissa usein uskottavuusongelmiin eikä Taisit narrata, Stella ollut poikkeus. Tässä yksi kohtaus, jossa Stella ja Mirka pääsevät keskustelemaan Mirkan uudesta miesystävästä (s.100):

-On, mutta... voi Stella, mulla on niin kauhean huono omatunto! En minä tätä tarkoittanut, mutta Sami on aivan mahtava ja Julia on tärkeintä sen elämässä ja se on ihana lapsi ja..., Mirka selosti junan nopeudella saatuaan suunsa vihdoin auki.Stella kävi salamannopeasti vaihtoehtoja läpi. Oliko Mirka rikkonut Julian vanhempien parisuhteen? Oliko Samin menneisyydessä sittenkin jotain hämärää?-Mä tiedän että me sovittiin ja vannottiin, mutta voi Stella, tämä vaan tuntuu niin oikealta! Voitko sä antaa anteeksi? Mirka aneli kyynelehtien.Nyt Stella oli entistä hämmentyneempi. Oliko Sami hänen joku exänsä, josta Mirka ei saisi mielestään olla kiinnostunut vai mistä ihmeestä oli kyse. Vielä kuukausi sitten tämä oli aina iloinen sinkku ja nyt hysteerinen äitipuoli.-Nyt Mirka istut alas ja kerrot, mistä tässä on kyse, Stella komensi ja istui itse pöydän toiselle puolelle. -Kyllä sä mulle voit kertoa mitä vain, tiedäthän sä sen. Vaikka Sami ois ollut vankilassa, niin eihän se tarkoita, että se on kauttaaltaan paha. Ihmiset muuttuu, Mirka!Mirkan kyyneliä pyyhkivä käsi jäi puolitiehen hänen kuunnellessaan Stellaa. -Missä ihmeen vankilassa? Miten sinä sen voit tietää, kun ei se ole kertonut edes minulle tuollaista?-Ei kun minä luulin, että se on tässä ongelmana.-Samiko? No ei, vaan se meidän vala!
Välttyäkseni pidemmältä lainaamiselta, kerron, että kyseessä on siis Stellan ja Mirkan 15-vuotiaana vannottu verivala, jonka mukaan alle kolmekymppisinä ei sitouduta miehiin eikä ainakaan lapsiin. Mirka itkee vuolaasti, sillä hän pelkää nyt menettävänsä Stellan ystävyyden valan rikkomisen vuoksi.
Hei oikeasti?! En vaan jotenkin voi niellä sitä, että lähes kolmekymppinen fiksu nainen ihan tosissaan kuvittelee tällaisen valan pitävän.
Samoin Dubain tapahtumat vähän nakersivat... Enkä voi millään uskoa, ettei Stellan päähän kertaakaan pälkähtänyt se ilmiselvin vaihtoehto Sannan ja Markuksen suhteesta.

Taisit narrata, Stella ei ole ryppyotsaisen tosikon kirja. Sen huumori ja Stellan itseironia pelastaa siitä paljon. Tyyli säilyy tasaisena alusta loppuun ja teos kantaa itsensä kunniakkaasti loppuun asti. Kirja sopii niille, jotka kaipaavat kevyttä hyväntuulen kirjaa ja jotka eivät takerru pikkuyksityiskohtiin niin vakavasti. Minulle kirja oli vähän väärä.

Taisit narrata, Stella on luettu ainakin näissä blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjasfääri
Sallan lukupäiväkirja
Lumiomena
Iltaluvut
Käännä jo sivua
Kuuttaren lukupäiväkirja
Mari A.:n kirjablogi
Kirjat kertovat

16. joulukuuta 2013

Lyhyet kuulumiset ja Nova-kirjoituskilpailu

Synkeää joulukuista iltaa täältä lumettomasta Salosta! Tilanne täällä ei tosin taida olla kovin ainutlaatuinen tällä hetkellä...

Olette varmaan huomanneet, että blogissa on ollut hiljaisempaa. Siihen on erityisesti kaksi syytä: lukuähky ja Skyrim. Olen taas hiukan langennut pelaamisen pauloihin (jostakin syystä altistuminen joulukuussa on erityisen helppoa) ja se lienee seurausta lukuähkystä. 

Olin alkuvuodesta hiukan hölmö ja pistin Goodreadsiin tavoitteekseni lukea 120 kirjaa vuoden 2013 aikana. Tämä kiusaa minua, mutta en osaa antaa periksikään. 115 on nyt luettu, yksi kesken ja jonossa kyllä rutkasti kiinnostavia teoksia runoudesta raapaleisiin ja novelleista pidempiin romaaneihin. Tietokirjojakin olisi vaikka mitä!

Mutta nyt en vain jaksa. Ei huvita. Työpäivän aikana luen ja kirjoitan nyt erityisen paljon, joten ehkä vähän siitäkin...

Tämä siis syynä hiljaiseloon. Koitan saada tällä viikolla postaukset ainakin kahdesta kirjasta. 


Mutta sitten mukavampaa tiedotusasiaa!
Olen jälleen saanut kunnian toimia Nova-kirjoituskilpailun yhtenä tuomarina. Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa siinä hommassa ja se oli aivan upea kokemus! Oli hieno tunne, kun sain lukea kilpailutöitä. Jännitystä tuli nimimerkeistä; ei mitään tietoa kuka kirjoittaja on, minkä ikäinen, mies vai nainen... Eihän niillä merkitystä ole sen suhteen, että onko teksti hyvä vai ei, mutta jotenkin se loi paljon salaperäisemmän tunteen.
Taso on kova. On ilo huomata, kuinka Suomessa kuitenkin kirjoitetaan hienoa spefiä myös (vielä) tuntemattomilta tekijöiltä.

Tässä vielä kisakutsu. Osallistukaa ihmeessä!

Nova 2014

Nova on aloitteleville kirjoittajille suunnattu palautteellinen science fiction- ja fantasianovellien kirjoituskilpailu, jonka järjestävät Turun Science Fiction Seura ja Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat.

Vuonna 2014 kilpailu järjestetään jo viidennentoista kerran, ja juhlavuoden kunniaksi kisa uudistuu ja muuttuu sähköiseksi. 
Kilpailu on avoin kaikille, jotka eivät ole aikaisemmin julkaisseet kaunokirjallista teosta. Omakustanteet ja julkaisut antologioissa eivät ole este osallistumiselle.

Novan tuomaristoon vuonna 2014 kuuluvat kirjailija Magdalena Hai, kirjabloggaaja Hanna Matilainen, spefikirjoittaja Tarja Sipiläinen, vuoden 2013 Nova-voittaja Anna Malinen, sekä Kosmoskynä-lehden päätoimittaja Juri Timonen. Kisassa on esiraati, joka karsii jatkoon pääsevät novellit tuomaristolle. Esiraatiin kuuluvat Taru Hyvönen, Iivari Koutonen sekä Henna Sinisalo.

Novellit tulee kirjoittaa suomeksi. Aihe on vapaa, kunhan se liittyy science fictioniin tai fantasiaan. Kisaan saa osallistua useammalla novellilla. Tekstit, joiden maksimipituus on 20 liuskaa, lähetetään viimeistään maanantaina 31.3.2014 osoitteeseen novakilpailu (at) gmail (piste) com. Sähköpostin otsikoksi nimimerkki sekä novellin nimi, viestin leipätekstiin osallistujan nimi ja yhteystiedot (osoite), ja novelli sähköpostin liitteeksi rtf-tiedostona.

Kilpailuun voi osallistua myös perinteiseen tapaan postitse. Silloin nimimerkkitiedoin varustettu novelli lähetetään viimeistään 31.3.2014 kolmena kappaleena Turun Science Fiction Seuralle osoitteeseen TSFS ry. / NOVA 2014, PL 538, 20101 TURKU. Mukaan laitetaan myös kirjoittajan yhteystiedot sisältävä kirjekuori, jonka päällä lukee nimimerkki sekä osallistuvan novellin nimi.

Voittajat julkistetaan Finncon-tapahtumassa Jyväskylässä 11.-13.7.2014.
 
Palautetta annetaan kolmiportaisen mallin mukaan. Palkitut novellit (sijat 1–10) saavat palautetta tuomaristolta. Esiraadilta tuomaristolle edenneet, mutta sijoittumatta jääneet novellit saavat palautteen esiraadilta. Loput saavat esiraadin kirjoittaman yleispalautteen, jossa käydään läpi vuoden sadon suurimpia kompastuskiviä ja yleisiä kirjoitusohjeita.

Järjestäjät toivovat runsasta osallistumista niin kokeneilta kuin aloitteleviltakin kirjoittajilta.

Lisätietoja: Nova-sihteeri Leila Paananen, nova2014(at)tsfs(piste)fi, http://www.tsfs.fi/nova/

13. joulukuuta 2013

Tapaus Adlibris, osa 4

Tapaus Adlibris on saanut nyt päätöksensä. Sieltä oltiin minuun yhteydessä sähköpostitse  hetki sitten.
Viesti kuului näin:

Hei,

Me olemme nyt tehneet tilauksen kirjoista jotka poistettiin kahdesta 15.4.2013 tekemästäsi tilauksesta, 29937118 ja 29937387.
Kirja BARNES, JULIAN:KUIN JOKIN PÄÄTTYISI on valitettvasti tilapäisesti loppuunmyyty. Haluatko että teemme siitä nyt maksunpalautuksen vai haluatko odottaa, ilmestyykö siitä uusi painos? Ilmoitathan meille tilinumerosi jos haluat maksunpalautuksen, ja laitathan kirjan valvontaan jos haluat odottaa uutta painosta.
Uuden tilauksen numero on XXXXXX, me lähetämme sähköpostia sitten kun tilaus lähtee sinulle päin ja saapumisilmoitus tulee puhelinnumeroon XXXXXXXX.

Otathan yhteyttä jos sinulla on kysymyksiä.


Ystävällisin terveisin,
X, Adlibris asiakaspalvelu
Asia on siis minun puolestani kunnossa. Sen verran on kuitenkin sanottava, etten Adlibriksen asiakkaaksi enää palaa. Luotto meni, vaikka asia loppujen lopuksi korvattiinkin vaikeimman kautta.

Case is closed.

11. joulukuuta 2013

Heikki Nevala: Arvet (2010)

Kustantamo: Turbator
Sivumäärä: 216
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Kirjastossa siis taannoin keräilin kasan kotimaisia spefikirjoja ja tässä se suma hiljalleen purkautuu. Joulukuusta uhkaa tulla hiljaisempi lukukuukausi kuin marraskuusta. Koukutin itseni nimittäin taas vahingossa Skyrimiin ja... noh... siinä sitä ollaan.

Joka tapauksessa Heikki Nevalan loppuunsaatettu Arvet on hieno novellikokoelma. Osa novelleista on julkaistu aiemmin esim. Usvassa ja Alienistissa, osa ennenjulkaisemattomia. Minulle kaikki olivat uusia. Nevala on myös voittanut arvostetun Atorox-palkinnon kokoelman julkaisuvuonna ja voittajanovelli Koneesta sinä olet syntyvä löytyy tästäkin.

Kokoelmassa on 15 novellia, kaksi raapaletta ja yksi raapaleista koostettu novelli. Kokonaisuus on varsin tasapainoinen, joskin raapaleet koin vähän turhanaikaisina täytteinä; niille olisi kaivannut jonkun säännönmukaisuuden tai ne olisivat voineet olla jokinlainen "temaattinen johtotarina" seuraavaan kokonaisuuteen tms. Nyt ne tuntuivat ylimääräisiltä.
Ja kuten kokoelmissa aina, tässäkin osa ihastutti ja osa taas jäi vähän paitsioon. Pari novellia oli sellaisia, joita en oikein käsittänyt. Esimerkiksi Sielun peili ja raapaleista koostettu novelli Salamanteri eivät osuneet.

Muutamassa novellissa ihastutti pohjanmaalainen meininki, joka oli minulle ennestään tuttua juttua Nevalalta Steampunk! – Koneita ja korsetteja -antologiasta. Tässä novelli Herra Tvist toimii aivan loistavasti ja toi hiukan mieleen Härmä -elokuvan (kyseinen novelli on ilmestynyt reilusti ennen elokuvaa). Kodittomat oli taas hauska tarina, jossa kaksi kuollutta, pohjalaisittain puhuvaa kalmoa etsii sopivaa viimeistä leposijaa.

Koin kauhun teemoista vahvimmaksi ja Nevala hallitseekin sen lajin suvereenisti. Kauhussa nimenomaan tunnelma on todella, todella vahva ja vangitseva. Sitä ei voi kuin ihailla. Esimerkiksi avausnovelli Orson Shaneyn kasvot on suorastaan kurkkua kuristava (ei sellainen tunteellinen kurkunkuristus), painostava olo.
Toisaalta taas esimerkiksi Arvet -novelli kauhistutti lähinnä teemoiltaan ja lukijalle tarjoillulta ajatusmaailmaaltaan, jossa tiukan työaikarajan puitteissa olevien lääkärien kädet ovat sidotut kun raja on tullut täyteen.
Nevala ei kaihda raakaakaan menoa, mutta ei toisaalta mässäilekään. Verta ja suolia, visvaa ja limaa esiintyy vain tarvittaessa ja tarinaan niin sopiessa. Pedon vatsassa oli tästä hyvä esimerkki; Nevala kuvailee kidutusta juuri sopivasti jättäen lukijan mielikuvitukselle ihan riittämiin tilaa.

Ylipäätään Arvet on sellainen kokoelma, jota en ihan herkimmille lukijoille suosittelisi. Vankkumattomalle kauhun ystävälle tämä taas on napakymppi!

9. joulukuuta 2013

Tapaus Adlibris, osa 3

Tänään postilaatikkoon tipahti yllätys. Muistanette keväisen riidan Adlibriksen kanssa? Jos ette muista, niin kyseessä oli Adlibriksen hintavirhepäivät ja vein tapauksen Kuluttajariitalautakuntaan.Arvioitu päätösaika piti olla noin vuosi, mutta päätös tulikin jo nyt! Liekö vaikutusta sillä, että en ollut ainoa joka asiaa vei eteenpäin? Kiitos kaikille kanssataistelijoille! Olisi kiinnostavaa kuulla, oletteko te saaneet päätöksiä.

Kuluttajariitalautakunta on paneutunut asiaan huolella. Sain kolmisivuisen kirjeen, jossa yksi sivu on pelkästään päätöksen perustelua.
Tässä kuvat kirjeestä. Kuvaa klikkaamalla sen pitäisi aueta suurempana, jolloin teksti on helpompi lukea.




Lisäksi tuli yleisluontoisempi päätöksen tiedoksianto, jossa sanotaan että:
Lautakunnan päätös on ratkaisusuositus. Sitä ei voi panna täytäntöön pakkotoimin eikä siihen voi hakea muutosta valittamalla. Asianosainen voi halutessaan viedä lautakunnassa ratkaistun asian riita-asian käräjäoikeuden ratkaistavaksi.
---
Lautakunta seuraa päätöstensä noudattamista ja pitää niiden noudattamisesta ja noudatammatta jättämisestä luetteloa, joka on julkinen. Seurantaa varten pyydämme Teitä ystävällisesti palauttamaan oheisen postikortin täytettynä kolmen viikon kuluessa päätöksen postittamisesta.


(Lihavointi ja alleviivaus ovat alkuperäisessä tekstissä.)
Tämä päätös on postitettu 4.12.2013. Adlibriksellä on siis aikaa 25.12. saakka toimia. Katsotaan kuinka käy!

3. joulukuuta 2013

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää (2013)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 198 (e-kirja)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää – Tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666-1671 on blogeissa varsin paljon tietokirjaksi luettu kirja. Minäkin tietysti tartuin kirjaan, sillä noituus aiheena on kiinnostava.

Nipotan heti alkuunsa alaotsikosta. "Suomessa" on turhan kattava ilmaus, kun tarina keskittyy vain Ahvenanmaalla tapahtuneisiin asioihin, jotka olivat omaa luokkaansa Manner-Suomen tapahtumiin nähden.

Virtanen lähestyy aihettaan kaunokirjallisin keinoin, vaikka teos onkin tietokirja. Jännitysnäytelmän tavoin lukija saa seurata mitä tapahtuu 13 naiselle, jotka Karin Persdotter nimeää nähneensä Blåkullassa (joka ei ole ihan sama kuin Kyöpelinvuori, lisää aiheesta Hys, äiti lukee nyt! -blogissa).
Virtasen ansioksi on tässä laskettava se, että hän pysyy varsin uskottavalla maaperällä. Hän ei yliammu tai hae draamaa kuvitelluilla kohtauksilla. Draamaksi riittää ihan se, mitä kuulustelupöytäkirjoihin on tallennettu ja mitä voi tiedonsirpaleista loogisesti ottaen päätellä.

Kaunokirjallisessa lähestymisessä on myös varjopuolensa. Tarinasta tuli mielestäni sangen sekava. Koska kuulustelut hajautuivat usean vuoden jaksolle tekstin tapahtumat seilasivat edestakaisesti. Tekstissä toistui usein "mutta palataanpa vuoteen XX" ja "jonka tapaamme myöhemmin vuonna XX" tyyliset ilmaukset. Ja kun niihin tapahtumiin päästiin, olin jo unohtanut mikä se lähtötilanne olikaan.
Tämän kirjan kohdalla koin ensimmäistä kertaa sähkökirjan hankaluuden. Selaaminen ei ole niin helppoa, kun ei voi pitää sormea kätevästi jonkun sivun välissä. Toki voi käyttää kirjanmerkkiä ja muistiinpanoja, mutta se on työläämpää kuin nopea selaaminen. Ehkä luen etenkin tietokirjat jatkossa mieluummin paperisina.

Lisäksi minua jäi kiusaamaan aistimani puolueeton sävy. Ahvenanmaan noitavainoissa syytettiin 16 naista noituudesta ja seitsemän heistä sai kuolemantuomion (koko Suomessa noituudesta syytettiin noin 1500 ihmistä ja noin 100 tuomittiin kuolemaan). Pääasiassa tuomiot langetti tuomari Nils Psilander, josta siis rakennetaan tarinan pahista.
Jäin pohtimaan, että oliko Psilander tosiaan pahis vai tekikö hän vain sen, mitä hänen odotettiin tehtävän. Teoksessa haetaan vastausta monen sivun verran Psilanderin mahdollisesta naisvihasta, joka kuitenkin todetaan sitten lyhyesti, ettei se sitä ehkä ollutkaan. Ahvenanmaalla tuomittiin vain naisia, koska Karin Persdotter nimesi vain naisia. Syitä Psilanderin toimiin haetaan pedanttisuudesta, itsepäisyydestä, ylpeydestä - ja sitten ehkä kumminkin naisvihasta. Tämä naisvihan korostaminen hiukan kummastutti, etenkin kun sille ei löydetty kunnollisia perusteita. Vaikka onhan siinä sitä draaman ainesta...

Pääasiallisesti kuitenkin Noitanaisen älä anna elää on hyvä. Sen hyvänäpuolena on erityisesti syitten erittely aikaansa nähden. Kaikki alkoi vain muutamasta lyhteestä... Teos näyttää hienosti, miten yhteisöllisyys on rakentunut ja kuinka merkittävä asia se on ollut. Yhteisöllisyydellä on puolensa – ja puolensa...

Noitanaisen älä anna elää on luettu ainakin seuraavissa kirjablogeissa:
Rakkaudesta kirjoihin
Nenä kirjassa
Kirjakaapin avain
Kaiken voi lukea!
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjakirppu
Sonjan lukuhetket
Kirjainten virrassa

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

29. marraskuuta 2013

Tuire Kaimio: Koirien käyttäytyminen (2007)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 384
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Hauvavauva kuume jatkuu. Sitä on hyvä lääkitä alan kirjallisuudella (otan vastaan suosituksia!). Pennun kasvatuksen jälkeen oli vuorossa Koirien käyttäytyminen.

Koirien käyttäytyminen on painavaa asiaa – ihan kirjaimellisestikin teos on paksumpi ja rutkasti painavampi kuin Pennun kasvatus. Teksti on myös huomattavasti informatiivisempaa ja siten tavallaan raskaampaa. Tässä asioita ei niin väännetä rautalangasta, mutta ei toki tarvitse olla mikään eläinguru ymmärtääkseen Kaimion tekstiä.

Teoksessa on kuusi osiota: Itsekseen kesyyntynyt, Synnynnäisesti koira, Sosiaalinen käyttäytyminen, Lisääntyminen ja pentujen kehitys, Ongelmakäytöstä?, ja Oppiminen.

Jokainen osio oli tietysti kiinnostava. Jouduin paljon korjaamaan käsityksiäni, joten sikäli tämä oli erittäin hyödyllinen lukukokemus. Olen esimerkiksi pitänyt koiran ja suden yhteyttä kiinteämpänä kuin se onkaan. Tottakai olen ymmärtänyt, että kyse on eri lajeista, mutta sitä paljonko eroa on ja miksi en ole aiemmin näin syvällisesti lukenut. Koiran polveutuminen sudesta ei ylipäätään ole niin suoraviivaista, kun olen ajatellut.

Myös laumahierarkian osalta tuli opittua uutta. Koirilla ei olekaan (välttämättä) tiukkaa arvojärjestystä keskenään. Vanhempi koira ei automaattisesti ole pomo, vaan se tekee joka osaa ja se ottaa, joka eniten haluaa. Eroja on myös eri rotujen välillä.

Eräs hassu tässä oli. Kaimio puhuu tässäkin etenkin paimenkoirille tyypillisestä jahtaamisesta. Jahdataan autoja, lenkkeilijöitä – ja helikoptereita. Pennun kasvatuksessakin Kaimio puhui helikoptereiden jahtaamisesta. En kiistä, etteikö koira voisi jahdata helikopteria, mutta ehkä tämä ei ole se ongelmista tavallisin? Pisti hymyilyttämään.

Ainoa kritiikkini koskee lähinnä osioiden loppuja. Ne loppuivat jotenkin aina kuin seinään. Olisin kaivannut aina jonkinlaista lopetuskappaletta, jossa olisi jotain koottuja ajatuksia/päätelmiä osion aiheesta.
Olisin itseasiassa kaivannut myös juttua koiran inhimillistämisestä. Siihen viitataan vähän aina siellä täällä. Esimerkiksi kun koira näyttää katuvalta, niin se ei oikeasti kadu (koira ei osaa katua) vaan reagoi omistajansa  uhkaavaan (uhkaavaksi kokemaansa) kehonkieleen mielistelemällä. Koiria inhimillistetään kuitenkin varsin paljon ja toisinaan se saattaa aiheuttaa myös ongelmia. Olisi ollut kootusti hyvä lukea nimenomaan tästä aiheesta.

Erityisen hyödyllinen osio oli tuo Ongelmakäytöstä? Siinä puhutaan paljon erilaisista pulmatilanteista; vieraille koirille haukkumisesta, sohvan valtaamisesta, eroahdistuksesta... Kaimio ei anna kovin yksityiskohtaisia neuvoja miten toimia, mutta hän selittää hyvin miksi koira todennäköisesti toimii siten kun toimii. Ymmärtämällä lähtökohdat koiran käytökselle ollaan jo pitkällä ongelmanratkaisussa.

Rohkenen sanoa, että Koirien käyttäytyminen on kirja, joka kuuluisi jokaisen koiranomistajan lukemistoon. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta ja ymmärrystä koiraa kohtaan.

27. marraskuuta 2013

Tuula T. Matintupa: Tuulen kalastajat (2002)

Kustantamo: Kustannus-Mäkelä
Sivumäärä: 208
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Löytöretkeily kotimaisen fantasian parissa jatkuu. Jälleen yksi Kuvastaja-palkittu fantasiaromaani, jonka löysin kirjaston "nuoret aikuiset" osastolta. Ei uskoisi (kamalan) kansikuvan perusteella?

Tuulen kalastajat kertoo nuoresta Holkesta ja vanhemmasta Turjourista, jotka lähtevät hakemaan apua Valkohiippojen Viisailta, kun eddojen valtakunnan hallitsija Vo Mur Seuraava törttöili. Vo Mur nimittäin nai väkisin Orandalehdon neidon, joka kaikkien järkytykseksi synnytti vieläpä tyttölapsen.

Kuten niin monessa pettymykseksi osoittautuneessa kirjassa tässäkin idea on sinänsä hyvä, mutta toteutus ontui harvinaisen pahasti minun makuuni.

Ensinnäkin tässä on valtavasti henkilöitä lyhyehköön tarinaansa nähden. Niistä olisi voinut karsia 2/3 kevyesti pois ilman että tarina itsessään olisi lainkaan kärsinyt. Nyt iso henkilögalleria teki muutoinkin poukkoilevasta tarinasta sekavan. Mihinkään henkilöön en oikeastaan kiintynyt eikä heidän kohtalonsa kiinnostanut lainkaan. Ja esimerkiksi Holkin ja Nerbinin voimakas ystävystyminen tuli ihan puun takaa. Se selitettiin, mutta mikään henkilöiden käyttäytymisessä ei oikein viitannut ystävyyssuhteen syntymiseen. Rehellisesti sanoen luin kirjan loppuun vain siksi, että se oli niin lyhyt, ja teksti oli nopealukuista ja sujuvaa.

Tuulen kalastajista ei oikein tiennyt minkä ikäisille se oli suunnattu. Piikoja piestään leipälapiolla, Holk oli ymmärtääkseni noin 16-vuotias ja vihjailu seksuaalisesta kanssakäymisestä on aika voimakasta. Toisaalta nimistö, kansikuva ja tarina sinänsä voisi olla suunnattu 7-vuotiaille ja sitä vanhemmille. Toisaalta juoni poliittisine kiemuroineen ja ylipäätään sekavuuksineen vaatii harjaantuneemman lukijan. Minä aikuisena en taas saanut oikein mitään irti.

Juoni oli perusperiaatteiltaan hyvä. Eddojen maailma vaikutti ihan kiinnostavalta ja maailma on rakennettu hyvin. Lopussa mukaan tulevat louhikäärmeet oli vähän persoonaton antikliimaksi, joka ei tuntunut palvelevan tarinaa mitenkään.

Tunnen itseni vähän pöljäksi. En selvästikään ole saanut kirjasta irti sitä jujua. Kannattaa lukaista Kirjavinkeistä Mikon juttu Tuulen kalastajista. En ymmärtänyt edes kirjan nimeä!

26. marraskuuta 2013

Miina Supinen: Säde (2013)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 328
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Miksi, oi miksi en ole aiemmin tajunnut tarttua Miina Supiseen? Siis tarkoitan kirjoihin, Supisen itsensä voinee jättää rauhaan – tai halata varovasti.

Joka tapauksessa Säde onnistui lyömään ällikällä. Tarina kertoo siis Säde-nimisestä nuoresta naisesta. Hän on arkeologian opiskelija, mutta toivoton tunari. Säde on avoliitossa Antin kanssa, jonka on tuntenut päiväkoti-ikäisestä saakka. Säteen ja Antin suhde on avoin ja niinpä Säde bylsii välillä myös Vicin, kreikkalaisen arkeologin kanssa, jolla on kova naistenmiehen maine.
Vic on saanut ystävältään Voulalta kutsun tulla Suomeen suorittamaan kaivauksia Kahdeksaisen alueelle. Voula johtaa kulttia, joka palvoo suomalaisia muinaisjumalia. Kaivauksia tehdään hiukan luvatta ja muuten kultin kanssa on omat ongelmansa. Mutta ongelmana on myös rakastuminen, joka sotkee kuvioita...

Odotin sellaista hyvin keskivertoa kolmiodraamatarinaa. Jotain sellaista ehkä vähän opettavaistakin, johon on ujutettu salaa pikku moraalisaarna pettämisestä. Mukaan olisi sitten roiskautettu vähän uskontopohdintaa syvyyttä esittämään. Ja koska Supisen jutut ovat kuulemma hauskoja, niin mukana voisi olla rippunen huumoriakin. Odotin siis periaatteessa ihan hyvää, viihteellistä romaania, joka ei ehkä olisi ihan minun makuuni, mutta jota halusin kokeilla.
Mutta odotukseni ylittyivät kyllä täysin. Säde on suorastaan erinomainen romaani, jonka parissa viihdyin loistavasti. En tiedä lasketaanko tämä viihteeksi vai ei, mutta minä kyllä nimenomaan viihdyin.

Kuvion kolmiodraama ei ole niin kaavamainen kuin voisi odottaa. Tässä oli ensimmäinen mukava yllätys. Säteen, Antin ja Vicin suhde on vinkeä.
Pidin Säteestä paljon. Hän oli jotenkin hyvin persoonallinen tapaus. En osaa sanoa millaiseksi voidaan stereotypioida arkeologityttö (halusin itse pienenä arkeologiksi Jurassic Parkin nähtyäni – tajuamatta, että siinä oli paleontologeja...), mutta Säde oli jotakin ihan muuta. Hauskan hajamielinen, jännä tyyppi.
Antti pääsi yllättämään. Pelejä koodaava nörtti ei sinänsä tarjonnut yllätyksiä, mutta Antin taustalta paljastuu muutakin, joka selittää paljon asioita.
Vic on tarinan kertoja. Hän itseasiassa kertoo heti alkuun olevansa kuollut, joten lukija jää hyvin koukkuun. Mitä ihmettä tapahtui? Tässä kohdin minulla oli jo omat arvaukseni, jotka kyllä menivät huti. Vic ruotii säästelemättä myös itseään. Ja kyllä hän aika sikamaiselta tyypiltä vaikuttaakin, mutta hyvin onnistunut henkilöhahmo.

Kaiken tämän kukkuraksi Säde oli oikeasti hauska. Nautin kovasti Supisen rennonletkeästä kielenkäytöstä, jossa huumori ei maistu väkisin väännetyltä, vaan iskee tavallaan salakavalasti. Uskontopohdintaakin tehdään hyvällä maulla. Paljon kevyemmin kuin Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -romaanissa (jossa pääpaino onkin lähinnä kuolemakäsityksessä), mutta samalla tavalla mihinkään kantaa sen kummemmin ottamatta ja vastauksia tarjoamatta.

Säde ei ollut vaikuttava tai elämyksellinen, mutta se on erinomainen ja viihtyisä romaani. Tässä vaiheessa vuotta uskallan sanoa, että yksi tämän vuoden parhaimpia kotimaisia. Siksikin harmittaa hiukan se, että tähän oli jäänyt silmiinpistävän paljon painovirheitä ja huolimattomuuksia. Ne latistavat aina vähän lukutunnelmaa, jos niitä on runsaasti. Toivon sydämestäni, että kustantamoissa herättäisiin oikoluennan tärkeyteen kaiken kiireen keskelläkin...

Säde on myös luettu ainakin näissä kirjablogeissa:
Luetut, lukemattomat
Lumiomena
Kirjasfääri
Kulttuuri kukoistaa
Kaiken voi lukea!
Pisara

22. marraskuuta 2013

Hannu Raittila: Terminaali (2013)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 454
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Hannu Raittilan Terminaali oli tässä perheessä yksi syksyn odotetuimpia uutuuksia. Raittilan teokset kun kolahtavat meihin molempiin. Ja nyt kun Terminaali on Finlandia-ehdokaskin, niin pitihän siihen tarttua pikimmiten.

Terminaali kertoo kahden tytön ystävyydestä ja matkailusta lentokentiltä toisille. Laura ja Sara kuuluvat lentokenttähengaajien "heimoon" (onkohan tällaista olemassa oikeasti?), mutta leikille tulee karu loppu.
Terminaali kertoo myös Lauran vanhemmista. Johanin ja Pirjon suhteesta – toisiinsa ja lapseensa. Johan on merivartiostossa töissä, Pirjo taas Yle:n toimittaja.

Juttu on hyvin raittilamainen. Monimutkainen, syvä eikä niin helppo. Uusia näkökulmia tulee tarinaan koko ajan, kun palaset hiljalleen loksahtavat paikoilleen. Se on hyvän romaanin merkki. Mikään ei ole mustaa eikä valkoista.

Terminaalin henkilöt olivat loistavia. Pidin jokaisesta, ehkä eniten jäyhästä, muodollisesta ja jopa hiukan kylmästä Johanista. Johan onkin paljon tässä äänessä ja tulee paljastaneeksi itsestään paljon kuin huomaamattaan. Se on upeasti toteutettu Raittilalta. Miten saada sellainen jäyhä tyyppi kertomaan itsestään niin ettei ko. henkilö itsekään tajua sitä!

Laurakaan ei jäänyt etäiseksi huolimatta siitä, että hän oli vahvasti poissaoleva ja rakentui lähinnä hatarien päiväkirjamerkintöjen ja toisten muistelujen kautta. Monet henkilöllisyydetkään eivät vaikeuttaneet Laurasta luotavaa kuvaa, vaan kertoivat omaa kieltään. Laura jäi hieman salaperäiseksi, mutta se sopi tyyliin oikein hyvin.

Mutta. Mutta, mutta... Terminaali ei ollut mielestäni parasta Raittilaa. Paikoin tässä oli turhaa löysyyttä. Esimerkiksi lintumies Markku oli ihan tarpeeton tyyppi muuten niin tiiviissä henkilögalleriassa. Loppua kohden teos muistutti lähinnä Clive Cusslerin juttuja eikä Raittilaa. Olen kyllä tykännyt Cusslerinkin jutuista, mutta tässä yhteydessä se ei ole kehu. Toimintaa ja ryminää oli liikaa ja koko romaanin uskottavuus kärsi. Minun makuuni tämä oli myös hiukkasen liian venytetty juttu.

Tämäkään ehdokas ei siis kuulu kärkiveikkauksiini Finlandia-kisassa. Terminaali on silti lukemisen arvoinen teos, jos Raittilan romaaneista pitää. Se on globaali ja kunnianhimoinen, mutta silti se näkee pienenkin ihmisen vaikutuksen suuressa maailmassa.

Myös Kirjakaapin kummitus on lukenut Terminaalin.

19. marraskuuta 2013

Virpi Saarinen: Jäälinnun sulka (2005)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 206
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto

Toivioretket kotimaisen fantasian pariin jatkuvat. Tavoitteenani on tutustua mahdollisimman monen kotimaisen spefikirjailijan tuotantoon. Pääpainotukseni on aikuisille suunnattussa kirjallisuudessa, mutta kuten Viides tuuli -romaanin kohdalla totesin, niin Suomessa kaikki fantasia halutaan herkästi laittaa nuortenkirjallisuuden piiriin.

Jäälinnun sulka tarttui mukaani Salon pääkirjaston 'Nuoret aikuiset' -osastolta ja innokkaasti siihen tartuinkin.
Jäin ehkä hiukan tämän kategorian vangiksi, sillä Jäälinnun sulka ei minusta ole YA-genreä lainkaan. Ja näin ollen pettymys varjosti lukemistani, vaikka ei se suinkaan ollut ainoa syy, miksi tämä ei vakuuttanut.

Jäälinnun sulka etenee kahdessa aikatasossa. Muinaissuomalaisessa ajassa on nuori nainen Laia, joka koittaa selviytyä heimossaan maamonsa kuoleman jälkeen ja kohtaa Juran, pojan vieraasta heimosta.
Nykyajassa on taas kömpelö Aura, joka vie uuden ystävänsä Jurin mystiselle Valaisten rannalle, jota ei näy edes kartassa.

YA-genreen (young adults) liitetään usein vahva romantiikka, seksi ja väkivaltakin. Tässä oli ehkä hienoinen aavistus ihastumista, ei seksiä eikä juuri väkivaltaakaan. Voisin suositella Jäälinnun sulkaa helpostikin noin 10-vuotiaille ja sitä vanhemmille, kun normisti ajattelisin YA-genren olevan vähintään 15-vuotiaiden juttua. Olin siis ehdottomasti liian vanha tämän kirjan teemoille.

Muinaissuomalainen miljöö ja ylipäätään miljöökuvaus on Saarisen vahvuus. Se oli kaunista ja uskottavaa. Ei niin (inho)realistista kuin esimerkiksi Samuli Antilan Kirveenkantajissa (joka toki onkin aikuisille suunnattu), mutta käytännön toimia hyvin kuvaavaa.
Sen sijaan Laia henkilönä tuntui kovasti nykymaailmaan sijoittuvalta. Jollakin tapaa hänen ajatuksensa ja toiveensa, sekä usko itseensä tuntui epäuskottavalta. Maamonsa kuoleman jälkeen Laia päättää selviytyä yksinelävänä naisena, vaikka se onkin kyseisen ajan heimokulttuurissa epätavallista. Laialla ei ole oikein mitään edellytyksiäkään. Hän ei osaa tehdä pyydyksiä, selviää heikosti kasvienkin kanssa eikä minkäänlainen ompelukaan tahdo sujua. Tässä on iso ristiriita.

Nykyajassa olevat Aura ja Juri eivät niinkään toimineet hekään. Jos en olisi ollut tietoinen kirjan ilmestymisvuodesta, olisin arvellut tämän ilmestyneen 30 vuotta sitten. Jotakin hyvin 80-lukulaista tässä oli ja kaksikko muistuttikin lähinnä oman lapsuuteni kavereita. Kohottelin kulmiani Jurin hämmästelylle siitä, että "likka" voisi olla kiinnostunut luonnosta ja retkeilystä. Ei kai se 2000-luvulla niin ihmeellistä ole, että poika voisi ihmetellä tytön luontokiinnostusta?

Oletin, että näiden parien (Aura/Juri + Laia/Jura) tarinat olisivat jotenkin koskettaneet toisiaan enemmän. Olihan niillä yhteneväisyytensä, mutta tasapainossa ne eivät olleet. Aura ja Juri jäivät ihan kehyksiksi, jotka olisi voitu poistaa koko romaanista sen mitenkään siitä kärsimättä. Laian ja Juran tarina oli paljon kiinnostavampi ja tietyllä tapaa uskottavampi.

Jäälinnun sulka ei ole huono, mutta ei sillä minun silmissäni ollut erityisiä ansioitakaan. Olin tietysti myös tyystin väärää kohderyhmää. Tämä sopii parhaiten koululaisikäisille lapsille ja nuorille.

18. marraskuuta 2013

Päivi Honkapää: Viides tuuli (2007)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 220 (e-kirja)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Suomen Tolkien-seura Kontu ry tapaa jakaa vuosittain Kuvastaja-palkinnon parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle. Yksi palkituista oli aikanaan Päivi Honkapään Viides tuuli, jonka sain nyt viimein luetuksi. Lukeminen itsessään ei siis ollut pitkä tai vaivalloinen prosessi, mutta ei vain ole tullut tartutuksi tähän aiemmin.

Viides tuuli kertoo Sawanasta, nuoresta naisesta, jolla on aivan erityinen taito. Sawana lähtee etsimään mystistä haltiakaupunkia ja aarretta Jarren, mestarivarkaan, kanssa. Matkalla Sawana löytää kuitenkin ihan jotain muuta...

Kieltämättä juoni kuulostaa kliseiseltä; haltioita ja mestarivarkaita... Niin nähty! Pistemäärästäkin huomaa, etten ollut erityisen vaikuttunut. Siltikin ymmärrän oikein hyvin, miksi tämä on Kuvastajansa totisesti ansainnut.
Viides tuuli on Honkapään Tuulitrilogian ensimmäinen osa.

Viides tuuli on kaikkea muuta kuin kliseinen. Haltiat ovat jotakin ihan toista kuin mihin on totuttu. Oikeastaan niistä ei saanut vielä tässä osassa kunnolla tolkkuakaan. Jarre, mestarivaras ei juurikaan varastele eikä ole hassunhauska supliikkimieskään.
En myöskään tituleeraisi tätä nuortenkirjaksi vaikka kustantaja niin tämän luokittelee. Tässä ei ole mitään, mitä nuorikin ei voisi lukea, mutta tämä sopii ihan yhtä hyvin aikuisellekin. Sawanan tarkkaa ikää ei kerrota, mutta vaikutelmaksi jää aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen. Uskon vahvasti siihen, että tämä on luokiteltu nuortenkirjallisuuteen, koska tämä on fantasiaa.

Viides tuuli on ennen kaikkea matkantekoa ja itsensä löytämistä. Pidin Sawanasta ja lisäpointsit sille, ettei hän ole orpo. Hän lähtee, koska hän haluaa lähteä Jarren kanssa. Kyseessä ei ole mikään pakollinen romantiikkakuviokaan. Romantiikkaa tämä ei itseasiassa sisällä lainkaan.

Teoksen pulma oli kohdallani se, että tämä jäi aika etäiseksi. Tunnelma on jollakin tapaa lakoninen ja haikea, mutta kaunis. Vaikka pidinkin Sawanasta ja muista henkilöistä, jäivät he kaikki aika etäisiksi. Mitään samaistumispintaa en kokenut. Seurasin tarinaa lasin läpi; näkyvyys oli kirkas, mutta kosketus heikko. Ripaus huumoriakaan ei olisi ollut pahitteeksi. Tämä on totinen, muttei toisaalta ryppyotsainen.

Nautin Honkapään käyttämästä kielestä. Lauseissa oli kaunista syvyyttä, mutta se ei tuntunut itsetarkoitukselliselta.
Setiä kuunnellessa en voinut kateuden kuohahdukselle mitään. Hän oli nähnyt niin paljon matkoillaan, mutta silti hänen äänessään ei ollut ripaustakaan ylpeyttä. Ylpeyteen sortuvat ne jotka ovat nähneet juuri sen verran, että ymmärtävät kuinka vähän ovat nähneet. He kuvittelevat nähneensä tarpeeksi valoa ja pimeyttä ymmärtääkseen eron niiden välillä. Mutta todelliset matkaajat ovat nähneet harmaan.

Viides tuuli oli kuitenkin sen verran kiehtova, että luen varmasti trilogian loputkin osat. Ehkä saan kokonaisuudesta sitten paremman otteen?

Tuulitrilogia:
Viides tuuli
Meren alku
Taivaan paino

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

17. marraskuuta 2013

J.S. Meresmaa ja Markus Harju: Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita (2013)

Heti alkuun taas muistutus siitä, että tämä ei ole arvostelu / arvio samaan tapaan kuin Morren maailmassa yleensä. Kyseessä on Osuuskumman julkaisu, ja olen mielestäni jäävi arvostelemaan niitä tarpeeksi puolueettomasti. Toisekseen tässä on mukana oma novellini Rafael, joten en osaa sitäkään vähään olla puolueeton. Eihän minulla ole ollut mitään tekemistä kokoelman muiden novellien kanssa edes oikoluvun vertaa, mutta ymmärrätte varmaan pointtini.

Luettuani ja kirjoitettuani Osuuskumman edellisestä steampunk-antologiasta (Steampunk! – Koneita ja korsetteja) en osannut villeimmissä kuvitelmissanikaan ajatella olevani seuraavan kokoelman yksi kirjoittajista. Enhän edes kunnolla tiennyt mitä steampunk, höyrypunk, oikein on! En tiedä tiedänkö vieläkään, mutta kyllä se maailma vei!

Höyryä ja helvetinkoneita on kunnianhimoisempi kuin edeltäjänsä. Novellit ovat vaativampia, hiotumpia ja arvaamattomampia. Miljööt ovat monipuolisia Euroopan kaupungeista Lapin perukoille. Löytyy romantiikkaa, jännitystä ja tiukkoja tilanteita.

Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita sisältää novellit:
Jussi Katajala: Sierra Nevadan salaisuus
Taru Luojola: Missä paikkasi, tiedätkö sen?
J.S. Meresmaa: Alexandre
Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac
Shimo Suntila: Valkean naisen palvelija
Jani Kangas: Varjo Angelinrovan yllä
Markus Harju: Rautainen aika
Hanna Morre: Rafael
Anne Leinonen: Falachustin talossa
Tero Niemi: Lorelein laulu

En oikein osaa päättää suosikkiani. Pidin monesta novellista paljon. Shimo Suntilan cthulhuhenkinen Valkoisen naisen palvelija jäi kutkuttamaan mukavasti. Pidin kahden naispäähenkilön keskinäisestä suhteesta kovasti. Lady America oli loistava tyyppi! Tähän maailmaan sijoittuva romaani olisi kiva! (Kyllä. Tämä oli vinkki kirjailijalle.)

Viimeksi moitin Jani Kankaan novellia keskeneräisyydestä. Nyt ei ollut mitään huomautettavaa. Varjo Angelinrovan yllä oli vahvatunnelmainen kertomus samoista maailmoista kuin Kankaan edellisessäkin kokoelmassa ollut Kapina tunturilla. Tämä oli tasapainoisempi ja aidosti jännittävämpi.

Magdalena Hain Siivekäs mies Isaac oli haikean kaunis, hyvin surullinen tarina. Samoihin tunnelmiin päättyy Tero Niemen Lorelein laulu. Oli mukava huomata, että tällaiset hidastempoiset, viipyilevätkin tarinat sopivat kokoelmaan hienosti.

Sierra Nevadan salaisuus ottaa kantaa naisen asemaan kaiken muun toimintarytinän ohessa. Jussi Katajalan käsialaa oleva novelli on siis todellakin punk! Punkia on myös miljöö. Ei olla Euroopan pääkaupungeissa, joihin steampunk yleensä mielletään kuuluvaksi, vaan Ameriikan mailla.

J.S. Meresmaan Alexandre on jälleen edellisen kokoelman novelliin liittyvä. Alexandre on ikään kuin itsenäinen jatko-osa Augustinelle, mutta toimii hyvin vaikkei olisi lukenut edellistä novellia. Tästäkin vaihtoehtohistoriallisesta Pariisista olisi mukava lukea enemmänkin. Meresmaan lapsinäkökulma tarinoihin on uskottavan tuntuinen.

Rautainen aika esittää myös vahvan naishahmon ja muistuttaa hyvin siitä, millä se tie Helvettiin olikaan kivetty... Tämä on yksi parhaita Markus Harjulta lukemiani novelleja. Mahtipontinen, tunteikas, mutta samaan aikaan hienostuneen eleetön.

Missä paikkasi, tiedätkö sen? kysyy Taru Luojolan novelli, joka sijoittuu Ruotsiin ja puhuu luokkayhteiskunnasta. Asemaansa on vaikea muuttaa eikä siihen taida edes kapinat auttaa. Päähenkilöiden suhde oli tässä novellissa myös mielenkiintoinen.

Falachustin talossa on upea. Minulla tuppaa aivot nyrjähtämään sijoiltaan, kun ryhdytään leikkimään ajan ja aikakäsityksien kanssa, mutta onneksi Leinosen Annen kanssa on mukava muutella aikojakin. Siinä oli samanlainen hieman haikea tunnelma kuin Hain ja Niemen novelleissa, mutta pohjavire oli valoisampi. Entä jos voisikin elää ilman aikaa?

Novellini on siis erittäin upeassa seurassa! Jos siis yhtään steampunk aihepiirinä kiinnostaa, niin kyllähän tämä on pakkohankinta. Kaupallisena tiedotteena on tietysti sanottava, että sen voi ostaa Osuuskumman holvikaupasta *klik* tai Elisa Kirjan kautta *klik2*.

15. marraskuuta 2013

Rob Zombie: Salemin kirous (2013 / 2013)

The Lords of Salem
Suomennos: Einari Aaltonen
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 371
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Rob Zombie on minulle tuttu lähinnä musiikkona. En mikään suuren luokan fanityttö ole, mutta Hellbilly Deluxe -albumi kököttää levyhyllyssäni ja kyllä se aina toisinaan soikin. Niinpä kauhukirjallisuudesta, noituudesta ja Rob Zombiesta innostuneena tartuin Salemin kiroukseen.

En odottanut maailmanluokan kirjallisuutta, mutta enpä kyllä näin surkeaakaan lopputulosta. Kirjoittajakaveriksi tähän on merkitty B. K. Evenson (Brian Evenson), palkittu kirjailija, sanoo sisäsivu. Jaa-a. Tähän se ei kyllä auttanut.

Salemin kirous kertoo noitaoikeudenkäynnin kostosta. 1600-luvun lopulla tuomitut naiset palaavat Salemin kylään kostamaan tuomionsa. Tapahtumien keskiössä on Heidi; ex-narkkari (Miksi kirjallisuuden rock/metalli/gootti -tytöt ovat aina joko narkkareita tai insestistä kärsineitä? Tuli mieleen Joe Hillin Sydämen muotoinen rasia tässä kohdin.) ja nykyisin kuivilla oleva radio-dj. Tapahtuu pari murhaa, sekoamisia, näkyjä, unia... Siis kaikenlaisia kliseitä. Verta lentää oikein huolella.

Ehkä suomentajakin on kyllästynyt 'veri'-sanan viljelyyn, sillä vaihtelun vuoksi puhutaan joskus hurmeesta. Se ei kyllä sovi kokonaiskieleen ollenkaan, vaan tökkäsi silmään pahemman kerran. Romaanin kieli on hyvin puhekielimäistä ja vitukasta. Se olisi ehkä toiminut paremmin, jos kerronta olisi ollut minämuotoista. Nyt kertoja oli kaikkitietävä, mutta näkökulmahenkilöt vaihtelivat.

Tarinan idea on minusta hyvä, mutta kun se toteutus tökkii pahemman kerran. Tässä on tosiaan paljon kauhukirjallisuuden kliseitä; unia, pimeitä huoneita, verta, vanha viisas mies, kolme pahiseukkoa ja suolenpätkiä, näkyjä... Noitarituaalit olivat koomisia takaperin luettuine Isä meidän -rukouksineen. Puhdasta saatananpalvontaa siis, joka tosin oli sotkettu satanismiin. En tiedä onko moka suomentajan vai onko se ollut alkuperäisessäkin tekstissä. Satanismi (satanism) on eri asia kuin saatananpalvonta (devil worship). Englannin kielessä ero on tosin häilyvämpi.

Salemin kirous enemmän siis tympi kuin pelotti. Mitään jännittämistä tässä ei ollut. Teoksen rakenne ja kerronta on hyvin elokuvamaista ja ilmeisesti Zombien elokuvaan tämä pohjautuukin. Kuvailu tuntuu paikoin olevan napattu suoraan elokuvakäsiksestä (huomatkaa myös hän-viljely...):
Peto keskeytti hetkeksi ja tarkasteli kädenjälkeään peilistä. Sitten se hymyili. Varovaisesti se puhkaisi saksien kärjillä reiät poikkiviivan molemmin puolin. Maisien rinta oli nyt verestä liukas, mutta hurmehunnusta huolimatta symboli näkyi, sen ääriviivat olivat tummat ja erottuvat. Hän katsoi, kuinka hänen suunsa mutristui ja vääntyi jälleen hymyyn.
"Kuulut nyt Herroille", peto kuiskasi hänen äänellään, hänen suullaan hänen kuvajaiselleen. Tai ehkä kuvajainen kuiskasi hänelle.
"Maisie, missä olet?" hän kuuli Jarretin huikkaavan toisesta huoneesta. "Tuletko sinä sieltä vai et?"
Hän kuuli pedon sisällään höristävän korviaan. Se oli unohtanut Jarretin, mutta nyt kun sitä oli muistutettu, se huomasi olevansa nälkäinen. Se nuolaisi hänen huuliaan.
"Olen tulossa, kulta", hän huikkasi takaisin. Tai peto hänen sisällään huikkasi.
Mutta hänen äänessään oli jotain kummallista, peto käytti sitä oudolla tavalla. Se oli liian matala ja jotenkin vääränlainen. Jarret huomasi sen.
"Oletko kunnossa?" mies kysyi. Mutta Maisie ei vastannut. Sen sijaan hän näpsäytti saksien terät yhteen, tarttui tiukasti niiden kädensijaan ja palasi makuuhuoneeseen.

(s. 171)

Hohhohoijaa. Ei liene vaikea arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Salemin kirous ei yllätä, mutta loppuratkaisusta on kyllä vähän annettava plussaa.
Tämä voinee siis toimia leffana paremmin kuin kirjana. Tosin mikäli IMDB:n pisteytykseen on uskominen, ei leffakaan häävi ole.

Nopeastihan Salemin kirous tuli luettua, mutta kesken olisi jäänyt, jos ei olisi ollut arvostelukappale. Ei vaan olisi jaksanut. En oikein osaa edes suositella tätä kenellekään. Ehkä kauhukirja-ahmatille, joka ei millään keksi mitään luettavaa ja kirjastossakin on tarjolla vain harlekiiniromaaneja? Hmm... Ehkä siltikin ottaisin vaikka tirsat sellaisessa tilanteessa.

13. marraskuuta 2013

Tuire Kaimio: Pennun kasvatus (2002)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 272
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Monelle varmasti Tuire Kaimio on tuttu nimi. Liekö Suomen kuuluisin eläinkouluttaja? Nimen luotettavuudesta vakuuttuneena tartuin tähän opukseen divarissa. Ja en minä tätä ihan ilman syytä lue. Perheenlisäystä on vielä tulossa, mutta siitä lisää vielä myöhemmin.

On ehkä jokseenkin koomista, että en ole lukenut ainuttakaan lastenkasvatusopasta. En oikein usko sellaisiin. En sano, että ne ovat pahasta tai ettäkö niitä ei saisi lukea. Mutta jotenkin suhtaudun niihin nihkeämmin. Ja ainakin näin yhden lapsen perusteella uskallan sanoa, että hyvin menee, vaikkei opuksiin ole aikaansa laittanut.
Ei koirankasvatusoppaatkaan ole mitään autuaaksi tekeviä, mutta koen ne omalla kohdallani silti tarpeellisempina – ja kiinnostavimpina. Olen siis viimeiset kymmenen vuotta ollut koiraton, mutta sitä ennen koirat ovat kuuluneet vahvasti elämääni lapsesta saakka. Joten aivan kuutamolla en ole ollut alunperinkään, mutta silti sain tästä irti paljon.

Pennun kasvatus on hyvin rautalankainen, selkeä ja täysin aloittelijallekin sopiva opus. Se jakautuu viiteen eri osa-alueeseen: Pentua odotellessa, Pentu asettuu taloksi, Myöhäinen leimautumisvaihe 8-12 viikkoa, Koiran lapsuusikä 3-6 kuukautta ja Murrosikä.
Osa-alueet ovat selkeät, mutta niiden sisältö on kovin epätasainen. Jakotapa on hieman ongelmallinen. Esim. tervehtimisharjoitus ei ole kokonaisuudessaan missään, vaan jakautuu eri ikävaiheisiin sopivaksi. Se tekee lukemisesta vähän sekavaa ja varovasti kiistän myös ikäjaksottamisen sopivuuden koirakohtaisesti.
Jotkut kappaleet olisivat sopineet paremmin kirjan alkuun. Esimerkiksi "Koiran lapsuusikä" osa-alueessa on kappale "Miten koira oppii?". Sisältö on hyvin mielenkiintoinen, mutta se olisi ollut hyvä lukea ihan aluksi.

Opetus ja harjoituksia koskevat ohjeet ovat hyvin selkeät. En tietenkään ole samanlainen asiantuntija kuin Kaimio, mutta ne tuntuivat myös kovin pitkiltä ja hitailta. Omien koirieni kanssa aiemmin en ole noin pitkän kaavan mukaan opetellut esim. yksinoloa, eikä silti sen kanssa ole ollut pulmia. Pennun kasvatus -teoksessa yksinoloharjoitus koostuu yhdeksästä kohdasta. Aloitetaan siitä, että laitetaan pentu aitaukseen/portin taa hetkeksi, otetaan pois. Sitten taas pidemmäksi hetkeksi ja otetaan pois. Sitten seuraavissa harjoituksissa ollaan pennun näkösällä esim. kirjaa lukien tai muuta rauhallista tehden. Sitten seuraavaksi taas voidaan tehdä jo jotain askareita. Kun nämä hoituu, niin hiljalleen käydään poissa pennun näköpiiristä jne. Sitten harjoitellaan ulkovaatteiden + kenkien pukemista pennun nähden. Ensin vain puetaan, sitten riisutaan. Sitten puetaan, pidetään hetki, riisutaan. Sitten käydään ulkona ihan pikaisesti jne.
Olen itse vain tylysti aloittanut suoraan pennun jättämisestä yksin. Aluksi ihan muutamia sekunteja, sitten minuutteja, puoli tuntia, pari tuntia jne. En sano, että oma tapani on ainoa oikea. Eikä sano Kaimiokaan. Mielestäni Kaimion ohje on siinä mielessä omaa tapaani parempi, että a) se sopii herkälle ja arallekin pennulle hyvin, ja b) sillä ei taatusti onnistu pilaamaan koiraa. Ylipäätään Kaimion ohjeet ovat sellaisia pomminvarmoja ohjeita epävarmalle koiranomistajalle. Ja hyvä niin. Varjopuolena on se, että se saa pennunkasvattamisen kuulostamaan ehkä tarpeettomankin hankalalta.

Erityisen vahvoilla Kaimio on selittäessään koirien käyttäytymisjuttuja yleisemminkin. Todella kiinnostavaa ja avartavaa! Minulla onkin lukuohjelmassa pian Kaimion toinen koira-aiheinen teos Koirien käyttäytyminen, jossa asiaan perehdytään laajemmin.
Toinen vahvuus on harjoitusleikit. Niistä sai paljon kivoja ideoita, mitä touhuta pennun kanssa. Esim. Jäljestysleikki ja Avaimet hukassa? -harjoitukset voivat joskus tulla ihan todelliseen tarpeeseen!

Pienoisesta kritiikistäni huolimatta suosittelen tätä lämpimästi uusille pennunomistajille. Pidempään koirien kanssa touhunneille tämä voi olla turhankin perusasiaa, mutta toisaalta ainakin harjoitukset kannattaa lukea ihan inspiraatioksi.

12. marraskuuta 2013

Blogistanian parhaat kirjat 2013

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:
Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10.
Blogistanian Finlandia 2013
Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. 

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja.

Blogistanian Globalia 2013
Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri.

Blogistanian Kuopus 2013
Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!

Blogistanian Tieto 2013
Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat.

Osallistumisohjeet
Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (20.1.2014). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin. 

Pisteytys
Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään kirjakohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt
Kilpailu on kirjabloggaajien vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Palkintona jaetaan kunniakirja ja voittajakirjailijalle järjestetään kukitus mahdollisuuksien mukaan. 

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Kilpailun järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden kilpailuemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.