27. maaliskuuta 2012

C. J. Sansom: Luostarin varjot (2010)

Dissolution
Suomennos: Katariina Kaila
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 459
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Luostarin varjot on avausosa keskiajan Englantiin sijoittuvasta dekkarisarjasta. Sen päähenkilönä toimii asianajaja Matthew Shardlake, jonka tyylinä tuntuu olevan enemmän ongelmanratkonta kuin varsinainen toiminta. Sopii oikein hyvin dekkaripirtaani. Mukavaa vaihtelua Jussi Vareksen tyyliin.

Minähän en varsinaisesti ole dekkari-ihmisiä. Pari Agatha Christietä olen joskus lukenut, samoin hiukan Henning Mankellin Kurt Wallander -sarjaa. Kerran erehdyin kokeilemaan Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjaa, ja totesin ettei se nyt ainakaan ollut minun juttuni. Tarvitsen dekkariin jotakin muutakin kuin rikoksen. Jussi Vares on henkilönä minusta aivan mahtava ja hilpeä turkulaisrenttu on suurin osa Vares-kirjojen viehätystä, jossa rikokset ovat miltei sivuosassa.

Sansomin kirjassa taas kiinnosti tietysti historiallinen miljöö. Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin, ja poliittisiltakaan kiemuroilta ei voi välttyä. Kivakiva! Matthew Shardlake osoittautui henkilönäkin varsin kiinnostavaksi mieheksi. Mikään hurmuri hän ei ole, sillä kyttyräselkäisyys ja siitä aiheutuvat kivut haittaavat menestystä naisrintamalla. Karismaattinen hän kyllä on, fiksukin. Shardlake ei kuulu niihin ärsyttävän itsetietoisiin, erehtymättömiin neropatteihin, vaan tuntuu suorastaan inhimilliseltä kaverilta. Tämä oli iloinen yllätys.

Luostarin varjot -romaanissa selvitellään luostarissa sattunutta murhaa. Taustalla jyllää myös politiikka ja sen aisaparina ajan hengen (ja kirjan tapahtumamiljöön) mukaisesti uskonnot. Shardlake lähtee tutkimaan murhaa yleisvikaari Thomas Cromwellin (todellinen historiallinen henkilö) käskystä. Cromwell oli reformisti ja reformaatio on varmaankin romaanin toistuvin termi. Ihmettelen kyllä, miksei voitu puhua kertaakaan uskonpuhdistuksesta?
Samoin ihmettelin, että mikä on sakristaani ja ajattelin, että jokin kristinuskon alalahko, jota en tunnista. Pieleen meni. Se on suntio/kirkon palvelija. Miksei tästäkään voinut käyttää suomenkielistä termiä? Hiton ärsyttävää ja kertoo lähinnä suomentajan laiskuudesta.
Toisinaan tuntui, että uskontotermistöjen kertaus olisi ollut paikallaan, koska termien suomenkielisiä nimiä ei oltu jostakin syystä käytetty. Tsot, tsot.

Murhaselvittely on varsin kiinnostavasti kirjoitettu ja ovelasti rakennettu juttu. En arvannut murhaajaa, mutta se nyt ei ole ihme. Olen huono sellaisessa enkä toisaalta edes juuri ajattele asiaa lukiessani. Sansom kuvaa taitavasti luostarin tapoja, poliittisista tapahtumista seuranneita muutoksia ym., mutta pitää kuitenkin huolen siitä, että kyseessä on viihdekirja eikä historian oppitunti.

Paikoin tässä esiintyy mielestäni tietynlaista kömpelyyttä. Dialogi ei aina tunnu luontevalta etenkin keskiaikaisen asianajajan, hänen apulaisensa tai Englantiin muuttaneen maurin suuhun. Henkilöt eivät ihan aina tavoita ajan henkeä, mutta jos siihen ei takerru liikaa, niin hyviä hahmoja he kuitenkin ovat. Matthew Shardlakesta saa jopa yllättävän syvän kuvan viihdekirjallisuuden henkilöksi ja on selvää, että jatkossa hänkin tulee muuttumaan ja tuntuu siten eläväisemmältä.
Muut henkilöhahmot jäivät hiukan pinnallisiksi, mutta sehän kuuluu vain genren tyyliin.

Luostarin varjot on keskiverto, viihdyttävä historiallinen dekkari. Sitä on sanottu Ruusun nimen haastajaksi, mutta siihen otan kantaa myöhemmin luettuani sen. Sarjan seuraava osa, Musta tuli, odottaa myös lukuvuoroaan, joten jatkoa on tulossa!
Tämä kirja antaa ymmärtää kyllä, että nämä olisi syytä lukea ilmestymisjärjestyksessä. Käsittääkseni monet dekkarisarjat ovat melko joustavia tämän suhteen, mutta Luostarin varjot -romaanin loppuratkaisua saatetaan puida tuossa seuraavassa osassa vielä...

Shardlake -sarja:
Luostarin varjot
Musta tuli

25. maaliskuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 141
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kirjoittajakursseilla ja -oppaissa kuulee väsymiseen saakka neuvon "näytä, älä selitä". Neuvo on tuntunut joskus aika vaikeatajuiselta, vaikka se kuulostaakin yksinkertaiselta. Aki Ollikainen on kuitenkin sisäistänyt neuvon täydellisesti. Hän ei saarnaa, ei moralisoi, ei selittele, ei puolustele, ei syyttele.
Hän näyttää.

Olen viimeksi itkenyt kirjaa lukiessani nelisen vuotta sitten Täällä Pohjantähden alla -romaanisarjaa lukiessani. Olen toki sen jälkeenkin liikuttunut usein, mutta suorastaan itkenyt en. Nyt itkin. En oikein tiedä mitä tai ketä, mutta kiistatta rajuin lukemiseen liittynyt tunnekuohu aikoihin.

Nälkävuosi -romaanin tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1867 ja 1868. Eletään katovuosia, ruokaa ei ole. Pannaan leipään puolet petäjäistä... Perheenäiti Marja ei uskalla laittaa jäkälää, kun naapurinisäntä kuoli vastaavan kokeilun jälkeen. Vaan jostain on lapsille, Mataleenalle ja Juholle, ruokaa saatava. Isä-Juhanin kohdalla toivo on jo mennyttä...
Samaan aikaan lääkäri-Teo ja virkamies-Lars pohtivat köyhälistöä, kansaa ja sen tilaa. Takkatulen ääressä, shakkia pelaten ajatus tuntuu kovin kaukaiselta. Teo hakee lohtua Katajanokan huorista, Lars tukeutuu esimieheensä tämän käskyjen taakse piiloutuen.

Ollikaisen kerronta on tiivistä ja eleetöntä. Kielellä ei kikkailla, mutta lopputulos on silti rujon kaunista. Vaikka luin tätä keväisen auringon lämmössä, palelin luita ja ytimiä myöten. Vaikka olin syönyt oivallisen aamupalan, mahani murisi ja minua kuvottikin. Nälkävuosi on psykofyysinen lukuelämys. Tästä ei tule hyvä mieli, vaikka Ollikainen ei alennukaan mässäilemään tunteilla, väkivallalla ja lapsen itkulla. Ei hänen tarvitse. Hän vain näyttää ja tapahtumat itsessään tekevät lukijan mielessä lopputyön.

Hienosti Ollikainen onnistuu myös ottamaan kantaa nykyisyytenkin tunnelmaa rikkomatta.
Tuulen nostattama lumikalmojen kulkue katoaa. Senaattori katsoo Katajanokkaa. Siellä on hänen samponsa, Rahapaja, mutta vielä sitä piirittävät nuo kurjat hökkelit, jotka tukehduttavat unelman vauraammasta tulevaisuudesta.
Senaattori sulkee silmänsä ja kuvittelee, kuinka Katajanokka tulee jonakin päivänä vajoamaan aaltoihin ja nousemaan merestä veden puhtaaksi huuhtomana, uljaat kivitalot taivasta kohti kohoten.

(s.64)

Myös rakenne on tässä täysin kohdillaan. Kauniin prologin jälkeen ei armoa anneta. Teksti lähtee liikkeelle rajusti ja rivosti. Tarina vuorottelee Korpelan perheen ja hyväosaisten Teon ja Larsin välillä, kunnes molemmat osapuolet kohtaavat talviyössä. Tarina päättyy kaiketi onnellisesti. Jollakin tapaa. Tyylikkäästi ainakin, se on varma. Lopussa ei ole siirappia, mutta ei iskua vasten kasvojakaan. Kaunis epilogi antaa hienon viimeisen silauksen.

Aki Ollikainen osoittaa, ettei historiallisen romaanin tarvitse olla tiiliskivi päästäkseen asioiden ytimeen. Nälkävuosi on lyhyt, mutta raju (kuten teemaan sopiikin). En moitteen sijaa tästä löydä. Jopa kansitaide on huippuunsa hiottu ja teoksen sisällön ajankohtaa kunnioittava. Samaa voi sanoa sisälehdestäkin. Kannen suunnittelusta vastaa Elina Warsta.
Olen varma, että tämä saa sekä Finlandia- että HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkuudet. Syystäkin.

Tämä jää pitkäksi aikaa mieleen. Sen voin vannoa, vaikka lukukokemukseni on tuore. Tunnen sen syvällä sisälläni. Leivässäni ei ole puolet petäjäistä, mutta silti se maistuu suussani tuhkalta.

24. maaliskuuta 2012

Michel Tournier: Keijujen kuningas (1970)

Le Roi des Aulnes
Suomennos: Annikki Suni
Käännösvuosi: 1984
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 380
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Vihdoinkin vuoden 2011 10 Klassikkoa -haaste on suoritettu! Ei tässä mitenkään hitaita olla, mutta... Parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan.

Michel Tournierin tuotantoon tutustumiseni jatkuu ja vaikka tämä oli aika pettymys, niin jatkan silti. Sen verran vaikuttava Kolmen kuninkaan kumarrus oli aikanaan. Osasin tietysti nytkin odottaa oudohkoa tarinaa erikoisine päähenkilöineen, mutta tämä seikkailu oli oudon lisäksi paikoin vähän liiankin ällöttävä.

Tarina kertoo ranskalaisesta Tiffauges -nimisestä miehestä. Hän on kerrassaan omituinen ja rujo tyyppi. Pituutta lähemmäs kaksi metriä ja hartialeveyttäkin kuin amerikkalaisen jalkapallon pelaajalla (vertaus on omani, ei Tournierin). Hän on hiukan syrjäänvetäytyvä, arkakin, mutta toisaalta raaka. Hän on hyvin ihastunut lapsiin ja eläimiin ja tämä piirre taiteilee pedofilian/zoofilian rajamailla. Ihastuksessa on jotakin eroottista, mutta toisaalta mitään sellaista ei teontasolla tapahdu. Tosin Tiffaugesia syytetään pedofiliasta, mutta arvoitukseksi jää oliko hän syyllinen vai ei.
Tämän selkkauksen vuoksi Tiffauges vangitaan, mutta päätyy sitten toisen maailmansodan tiimellyksessä Saksaan ja iso osa tarinasta keskittyy näihin tapahtumiin. Tarinan kautta Tournier pohtii moraalikysymyksiä juuri aikuisen miehen ihastuksesta vieraisiin lapsiin, (ihmis)rodunjalostuksesta, natsismista ja sodasta ylipäätään.

Eräänä iltana kun Tiffauges viivytteli tallin kultaisessa hämärässä, jossa leijui lantaveden makea haju, ja katseli pilttuusta toiseen lainehtivia lautasia, hän näki Siniparran hännän nousevan vähän vinosti ja paljastavan ilmatiiviisti suljetun ja keskeltä nauhalla kuristettavaa nahkapussia muistuttavan, ulkonevan ja kovan anuksen. Pussi aukeni nopeasti kuin ylinopeudella kuvattu ruusunnuppu, kääntyi kuin hansikas ja työnsi ulos vaaleanpunaisen ja kostean teriön, jonka keskeltä soljahti ihailtavasti muotoiltuja, kiiltäviä ja aivan uusia lantapalloja, jotka vierivät perätysten olkiin menemättä rikki. Moinen ulostusaktin täydellisyys tuntui Tiffaugesista Pressmarin teorioiden parhaalta todisteelta. Koko hevonen on sen lautasissa, totta vie, ja se tekee siitä Ulostuksen haltijan, Anaalienkelin ja Omegan enkelin, koko olemuksen avaimen.
(s. 230)
Tässä teille näyte siitä, miksi tämä oli paikka paikoin liian ällöttävä minun makuuni. Ulostamista ihaillaan tässä vähän turhankin usein. Kakka on toki iloinen asia, mutta en tiedä haluanko siitä niin yksityiskohtaisesti lukea...

Näiden ällöttävyyksien ja outouksien vuoksi pisteet laskivat. En oikein päässyt tarinaan mukaan. Lisäksi Toinen maailmansota ei juurikaan kuulu kiinnostukseni kohteisiin. Olen oikeastaan sitä, holokaustia, natsismia, Hitleriä ja sun muuta ihan kurkkuani myöden täynnä.

On kuitenkin tunnustettava edelleen Tournierin kirjoittamisen taitavuus. Teoksen rakenne oli eheä. Se alkaa Tiffaugesin päiväkirjalla, muuttuu sitten ulkopuolisen kertojan kertomaksi ja välillä sitten taas höystetään päiväkirjalla. Ensimmäinen päiväkirjaosio uhkasikin venyä jo liian pitkäksi ja kyllästyminen kuikuili nurkan takaa.

Tämä oli aika vaikea kirja näiden em. seikkojen vuoksi ja siksi tämän lukeminen kesti liiankin kauan. Kun mistään ei saa otetta ja päähenkilö on kaikkea muuta kuin samaistuttava, niin lukuprosessi muodostuu aika tuskaiseksi. Jos Toinen maailmansota ja/tai oudohkot päähenkilöt kiehtovat, niin tämä voi olla hyväkin lukuelämys. Mutta minun kohdallani tämä Tournierin teos ei toiminut.

23. maaliskuuta 2012

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö (2010)

Gold Boy, Emerald Girl
Suomennos: Seppo Loponen
Käännösvuosi: 2012
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 260
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kultapoika, smaragdityttö on novellikokoelma, jonka tarinat sijoittuvat nyky-Kiinaan.
Novelleja on yhteensä kahdeksan:
Ystävällisyys
Hänenlaisensa mies
Vankila
Omistaja
Palavat talot
Puutarhatie kolme
Aika kiitää
Kultapoika, smaragdityttö

Näistä ensimmäinen, Ystävällisyys, on lähemmäs pienoisromaani sadan sivun mitallaan ja näin rouskaisten kelpo osuuden koko kokoelmasta. Tämä oli myös kokoelman vaikuttavin ja tiheätunnelmaisin, huolimatta sen lakonisuudesta. Tarina kertoo naisesta, joka passiivisella käytöksellään torjuu ystävällisyyden. Ystävällisyys valottaa hienosti myös vanhempaa kiinalaista koulumaailmaa ja armeijaa.

Hänenlaisensa mies oli melko vinkeä tarina opettaja Feistä. Hän on jo eläkkeelle jäänyt kuvaamataidon opettaja, joka nykyisin hoitaa vanhaa äitiään. Lisäksi Feillä on hiukan omituinen harrastus, jonka moraalisuudesta voidaan olla montaa mieltä...

Aika kiitää oli kokoelman koskettavin. Ei kuulkaa ollut itku kaukana. Tarina kertoo kolmesta ystävyksestä, jotka lapsena vannovat verisisaruusvalan. Yhdessä pitää olla ja toista tukea, vaikka mitä tulisi. Järkyttävä tragedia kuitenkin on hajottanut kolmikon. Tässä novellissa kohtaa hienosti myös vanha ja uusi sukupolvi. Yksi kolmikon jäsenistä kertoo tarinaa pojantyttärelleen ja ajatusmaailmat eivät aina kohtaa.

Valitettavasti muut novellit jäivät vähän tyhjiksi. Ne eivät olleet huonoja, mutteivät erityisen hyviä tai mieleenpainuvia. Välillä novellin otsikko vaikutti oudolta tarinaan nähden, kuten juurikin tuo Aika kiitää tai kokoelman niminovelli. Osa novelleista loppui tavallaan kesken ja loppu lässähti. Ylipäätään novellien haasteina on saada niihin eheä, kokonainen tarina (+ mahdollisesti yllätyksellinen tai näkökulman kääntävä loppu) eikä Li:kään onnistunut aina.

Tämä on kuitenkin muuten melko laadukasta tekstiä. Lähes kaikissa novelleissa näkökulma on vanhuksen, mutta silti tässä ei sorruta mihinkään "nykynuoriso on kamalaa ja ennen vanhaan kaikki oli paremmin ja hiihdettiin kouluun 50km kesät talvet" -tyyppiseen vastakkainasetteluun. Silloin harvoin kun vastakkainasettelu on aistittavissa, se on hienovaraista ja joko haikean surumielistä tai sitten ihannoivaa.

Novellit tavoittavat myös varsin hyvin kiinalaista yhteiskuntaa, sen arvomaailmaa ja keskiluokkaista elämäntapaa. Moralisointi tai maailmanparannus eivät kuulu Lin repertuaariin. Hän jättää novellien henkilöt ja tarinat puhumaan puolestaan.

Kultapoika, smaragdityttö on varsin miellyttävä, hiukan haikeatunnelmainen novellikokoelma. Kokonaisuutena ei kovin vaikuttava, mutta kyllä tämän luki mielellään. Tätä voi suositella erityisesti niille, joita kiinalainen kulttuuri kiinnostaa.

21. maaliskuuta 2012

Oman hyllyn TBR 100

Kirjavasta kammarista kuului jälleen! Ideana olisi listata 100 kirjaa, jotka aikoo lukea (TBR = To Be Read). Ajattelin ensin, että listoja on tarpeeksi, mutta sitten... Jos koostaisinkin täysin omasta hyllystä löytyvien kirjojen perusteella TBR-listani? Aloinkin sitten innostua asiasta. LibraryThing kertoo, että hyllyssämme on tällä hetkellä 1 114 kirjaa, joten kyllähän sieltä nyt sata riipaisee helposti. Otan erivapauden valita myös sellaisia kirjoja, jotka olen lukenut aiemminkin, mutta jotka haluan lukea uudestaan. Kyseessä tosin on sellaisia kirjoja, joista en ole blogannut, joten ne ovat luettu ennen vuotta 2008. Päätin jättää listasta pois myös arvostelukappaleet, joten kirjat ovat saatu joko lahjaksi tai ostettu itse milloin mistäkin.

Ja tällainen siitä listasta tuli:

(anonyymi kirjailija): Herra Jackin ihmeellinen huone
Aho Juhani: Helsinkiin
Ajvide Lindqvist John: Ystävät hämärän jälkeen
Alasalmi Päivi: Tuo tumma nainen
von Bagh Peter: Aki Kaurismäki
Baum Frank L.: Ozin velho
Barbery Muriel: Siilin eleganssi
Bitsch Jørgen: Ulu - maailman päätepiste
Blake Michael: Tanssii susien kanssa
Bloom Jerry: Musta ritari - Ritchie Blackmore

Bradbury Ray: Zen sanataiteessa - esseitä luovuudesta
Bradley Marion Zimmer: Avalonin usvat
Carlson Kristina: William N. päiväkirja
Chevalier Tracy: Tyttö ja helmikorvakoru
Clarke Susanna: Jonathan Strange ja herra Norrell
Cooper Susan: Pimeä nousee I-III
Cooper Susan: Pimeä nousee IV-V
Dostojevski Fjodor: Rikos ja rangaistus
Dumas Alexander (nuor.): Kamelianainen
lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär

Eco Umberto: Ruusun nimi
Follet Ken: Taivaan pilarit
Fredriksson Marianne: Anna, Hanna ja Johanna
Gruber Michael: Kangastusten kirja
Haanpää Pentti: Noitaympyrä
Haanpää Pentti: Jauhot
Hawking Stephen W.: Ajan lyhyt historia
Heyerdahl Thor: Kon-Tiki - lautalla yli Tyynenmeren
Hirvonen Elina: Että hän muistaisi saman
Hoffman Alice: Noitasisaret

Hotakainen Kari: Iisakin kirkko
Hotakainen Kari: Huolimattomat
Huovinen Veikko: Hamsterit
Ishiguro Kazuo: Pitkän päivän ilta
Jacq Christian: Tutankhamonin hauta
Joenpelto Eeva: Tuomari Müller, hieno mies
Järnefelt Arvid: Isänmaa
Jääskeläinen Pasi Ilmari: Lumikko ja yhdeksän muuta
Kaartinen Marjo: Arjesta ihmeisiin - eliitin historiaa 1500-1800-luvun Euroopassa
Karppi Mikko: Unkarilainen taulu

Katajavuori Riina: Hevikimmat
Kazantzakis Niko: Veljesviha
King Stephen: Julma leikki
King Stephen: Piina
Kipling Rudyard: Viidakkokirja
Kivi Aleksis: Seitsemän veljestä
Kunnas Tarmo: Paha - mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta
Lachman Gary Valentine: Tajunnan alkemistit - kuusikymmenluvun mystiikka ja Vesimiehen ajan pimeä puoli
Laine Jarkko: Vampyyri eli Miten Wilhem Kojac kuoli kovat kaulassa
Lauerma Hannu: Pahuuden anatomia - pahuus, hulluus, poikkeavuus

Lee Harper: Kuin surmaisi satakielen
Le Guin Ursula: Maameren tarinat 1-4
Le Guin Ursula: Pimeälipas ja muita kertomuksia
Leinonen Anne: Kirjoita kosmos - opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen
Lindgren Torgny: Akvaviitti
Lloyd Alexander: Kolmen kertomus (Prydainin kronikka, osa 1)
Lloyd Alexander: Hiidenpata (Prydainin kronikka, osa 2)
Lloyd Alexander: Llyrin linna (Prydainin kronikka, osa 3)
Lloyd Alexander: Taran vaeltaja (Prydainin kronikka, osa 4)
Lloyd Alexander: Suurkiningas (Prydainin kronikka, osa 5)

Loe Erlend: Supernaiivi
Martin George R. R.: Kuninkaiden koitos
Martin George R. R. Miekkamyrsky 1 ja 2
Martin George R. R.: Korppien kestit
McKillip Patricia A.: Unohdettu Ombria
Morton Kate: Paluu Rivertoniin
Nicholls David: Sinä päivänä
Nummi Markus: Kiinalainen puutarha
Oksanen Sofi: Baby Jane
Ollila Mape: Nightwish

Pakkala Teuvo: Vaaralla
Pratchett Terry: Noitasiskokset
Pratchett Terry & Gaiman Neil: Hyviä enteitä
Raittila Hannu: Canal Grande
Rane Irja: Kiinan keisarin lentävä hevonen
Rane Irja: Naurava neitsyt
Rice Anne: Vampyyri Lestat
Rice Anne: Kadotettujen kuningatar
Rimminen Mikko: Pussikaljaromaani
Rothfuss Patrick: Tuulen nimi

Rowling J. K.: Harry Potter ja viisasten kivi
Rowling J. K.: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Rowling J. K.: Harry Potter ja Azkabanin vanki
Rowling J. K.: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Rowling J. K.: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Rowling J. K.: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
(Rowling J. K.: Harry Potter ja kuoleman varjelukset)
Sardou Romain: Kolmastoista kylä
Scott Walter: Ivanhoe
Setälä Päivi: Keskiajan nainen
Tartt Donna: Jumalat juhlivat öisin

Utrio Kaari: Isabella
Utrio Kaari: Vaitelias perillinen
Utrio Kaari: Yksisarvinen
Valtonen Jussi: Vesiseinä
Verne Jules: Salaperäinen saari
Väntänen Ari: Hanoi Rocks - All Those Wasted Years
Väntänen Ari: Michael Monroe
Wassmo Herbjørg: Dinan kirja
Weiss Margaret: Lohikäärmeen luut
Westö Kjell: Missä kuljimme kerran

Tulipas niitä paljon! Pottereista yksi on suluissa, koska Harry Potter ja kuoleman varjelukset on luettu blogin aikana. Niinpä sitä ei lasketa TBR-listaan, mutta halusin ottaa sen mukaan kun ideana on kuitenkin lukea koko sarja uudestaan.
Jotkut kirjat ovat listattu jo haasteisiin ja toisaalta kaikkia omasta hyllystä löytyviä haastekirjoja ei ole listattu tähän. Otokset ovat sattumanvaraisia.
Mitään aikataulua en halua laittaa, koska olen niissä huono joka tapauksessa.

Ei muuta kuin lukuhommiin!

19. maaliskuuta 2012

Eino Leino: Helkavirsiä I (1903) ja Helkavirsiä II (1916)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: -
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: äidin kirjahyllystä

Olen yhä varsin surkea runojen lukija. En tiedä mikseivät ne oikein puhuttele minua. On joitakin, jotka tunnen hyviksi, mutta useimmat menevät vain yli hilseen. Joskus tunnen tämän asian edessä tietynlaista noloutta. Mikä se semmoinen kirjallisuudenopiskelija on, joka ei runoja ymmärrä? Koulutettu ihminen! Toisinaan tuntuu siltä, että runous on jotakin kirjallisuuden ylempää kastia ja sitä tutkivat ja ymmärtävät ovat niitä todellisia guruja. Huoh... Ehkä jään odottelemaan valaistumistani.

Joka tapauksessa erästä kirjallisuuden kurssia varten piti lukea mm. Eino Leinon Helkavirsiä II. Olen Helkavirsiä I:n lukenut joskus aiemmin, mutta pitipä nyt sitten lukaista molemmat samaan syssyyn hahmottaakseni edes jonkinlaisen kokonaiskuvan. Helkavirret voi lukea kätevästi myös netistä täältä.

Muistan, että pidin Helkavirsiä I:sta kovastikin. Sen likeisyys Kalevalan kanssa tuntui miellyttävältä; pidinhän kovasti Kalevalasta ja Kantelettarestakin. Runoissa oli selkeää tarinallisuutta ja siksi ne tuntuivat myös ymmärrettävimmiltäkin. Ihan kuten Kalevala. Näistä runoista suosikkini oli päätösruno Tumma. Näin toisellakin lukukerralla olo vain vahvistui. Kalevala-tyyppistä juttua ymmärrän vähän paremmin.

Ehkä juuri sitä varten Helkavirsiä II oli hieman yllättävä pettymys. Kalevalainen poljento ja tyyli jatkuu näissäkin, mutta selkeä tarinallisuus on poissa ja tämä vaatii jo tulkintaa. Tulkintani valossa tässä on kyse jo Suomen itsenäisyydestä ja sen tulosta. Venäjä nähdään uhkana, mutta koska sitä ei voitu suoraan sanoa, piti se pukea piiloon runoihin. Monet Helkavirsiä II runoista liittyykin kansoihin ja heimoihin, joille käy enemmän ja vähemmän ohraisesti toisten selviytyessä.
Kyse on myös kirjallisuuden aikakaudesta. Symbolismi oli tuolloin kova sana, joten kovin suoraviivaiset tarinat eivät olleet huudossa silloin.
Näistä runoista tarinallisin (ja siten suosikkini) oli Ukri.

Eino Leinoa ja runoharjoitusta on siis lähiaikoina tulossa vielä lisää. Pahoin pelkään, että Helkavirret olivat minulle sieltä helpoimmasta päästä...

15. maaliskuuta 2012

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti (1999)

Chocolat
Suomennos: Arja Gothoni
Käännösvuosi: 1999
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 413 (pokkari)
Pisteet: 1½/5
Mistä minulle: kirjasto

Lienee jo tunnettu asia, etten ole romanttisten hömppäromaanien ystävä. Pieni suklaapuoti on otettu osaksi Totally British -haastetta ihan sokkovalintana. En tiennyt tästä kuin nimen ja odotukset olivat epämääräiset. Ehkä tässä on jotain ironista juttua tai ehkä tämä on joku 1800-luvulle sijoittuva tarina? Rohkein mielin tartuin opukseen. Se ei pelaa, joka pelkää!

Tämähän oli järkytyksekseni aika karmeaa kuraa! Siitä huolimatta, että koitin kovasti suhteuttaa tätä lajityyppiinsä. Koitin suhtautua tähän kevyenä, romanttisena hömppänä. Välillähän sellainen on oikein paikallaan. Luen jopa mielelläni sellaista, jos se vain sijoittuu johonkin mielenkiintoiseen aikakauteen tai jos siinä on jokin muukin juju tai idea. Tässä ei ollut. Luvassa nyt juonipaljastuksia, jotta saan purkaa sydäntäni antaumuksella.

Pieni suklaapuoti kertoo Vianne Rocherista, hiukan salaperäisestä naisesta, joka on olevinaan jonkinlainen noita. Tässä kohdin huokaisin ensimmäisen kerran, mutta sitten soimasin itseäni. Koukutuinhan hömppävampyyrijuttuunkin, joten tämähän voi olla vaikka kuinka hauska. Vianne Rocher muuttaa tyttärensä Anoukin kanssa pieneen ranskalaiseen kylään ja perustaa sinne suklaapuodin. Okei... Paikallinen ahdasmielinen pappi ei ihastu ajatukseen ja pitää Viannea epäilyttävän pakanallisena... ja vähän himoittavanakin. Ylläri... Kirja saa tosin puolikkaan pisteen siitä, että rakkaustarina EI ole Viannen ja papin välinen.

Vianne on tietysti lumoavan kaunis ja monikin mies silmäilee häntä sillä silmällä... Hän on tietysti muutenkin aivan ihastuttava ihminen. Niin fiksu, nokkela, empaattinen ja tietysti hyvin taitava suklaanamusten tekijä. Pian kyläläiset ovatkin jo ihastuneet Vianneen ja hänen niiiiiiin suloiseen tyttäreensä. Ah!! Ihkua!! Paitsi tietysti pappi ja hänen muutama kätyrinsä. Nuo häijyt, ilkeät ja pahansuovat ihmiset, jotka tahtovat määräillä, moralisoida ja olla samaan aikaan mahdollisimman jaloja kristittyjä.

Kaiken kukkuraksi paikalle saapuu jokimustalaisten joukko ja pappi on jälleen repiä pelihousunsa. Nuo varastelevat, inhat pakanat, jotka soittavat hävyttömästi hanuriakin! Ja tietysti ihastuttava Vianne tulee oivasti juttuun inhottujen mustalaisten kanssa ja huomaa kuinka hauskoja, ahkeria ja mukavia he ovatkaan. Voi tätä riemun ja ilon päivää! Mustalaisten mukana on myös komea, salaperäinen Roux, joka on vähän yrmy. Mutta kukapa hänen sydämensä sulattaisi, jollei ihastuttava Vianne! Oih!
Toisen puolikkaan pisteen romaani saa siitä, ettei Viannen ja Rouxin välille synny kuitenkaan suhdetta. He rakastelevat vain kerran eräänä maagisena yönä. Ja arvatkaapa mitä? Oi kyllä!! Vianne tulee raskaaksi! Eikö olekin ihkua ja nokkelan omaperäistä?

Roux itseasiassa muodostaa suhteen Joséphinen kanssa, joka Viannen avustuksella eroaa väkivaltaisesta aviomiehestään. Tämä aviomies tietysti on papin kätyreitä ja kuinka ollakaan avioerosta, tuosta synneistä suurimmasta, syytetään tietysti Viannea. Ja eikö olekin ihan loogista ja uskottavaa, että vain muutamassa viikossa tapahtuu Joséphinen ero ja uuden parisuhteen luominen? Pöh. Eipäs nyt nipoteta, vaan jatketaan kliseiden keräilyä.

Vianne on tutustunut myös omalaatuiseen vanhaan naiseen, joka on myöskin jonkinlainen noita. Tämä nainen, Armande, on sen verran hauska hahmo, että tästä romaani saa myös puoli pistettä. Nyt siis kasassa se 1½, jonka Pieni suklaapuoti ansaitsi.
Armandella on ollut aiemminkin skismaa papin kanssa, joten ilmankos hän tulee hyvin juttuun Viannen kanssa. Armanden tytär, Caro - tuo kristillisyyden perikuva ja papin uskollisin kannattaja, yrittää tehdä vanhuksen elämästä inhaa ja saada hänet hoitokotiin. Mutta sisukas Armande ei anna periksi, vaan hänpä tahtoo viettää vielä kerran kunnon synttärijuhlat!
Kemut ovatkin ikimuistoiset ja kaikilla on kivaa että hauskaa. Väsyneenä, mutta onnellisena Armande vetäytyy keskiyön aikoihin nukkumaan. Ja arvatkaapa mitä? Snif! Kyllä. Armande kuolee. Toki hän on ehtinyt rustata Viannelle vielä viimeisen kirjeen.

Pieni suklaapuoti -romaanin loppuhuipentumana oli kaiketi tarkoitus olla ns. suklaafestivaalit, jotka järjestetään (papin suureksi kiukuksi) juuri pääsiäisen aikaan (ju nou, suklaamunat ja -puput...). Festivaali jäi ihan toissijaiseksi.
Keskiössä oli lähinnä Viannen sekaantuminen muiden asioihin ja suklaan jatkuva syönti ja tuputus (en oikeasti ehkä halua edes nähdä suklaata vähään aikaan). Siinäpä se. Ei tässä oikeastaan ollut edes romantiikkaa. Yksi ankea puskaseksisessio ei oikein kanna...
Henkilöhahmot olivat paperinohuita, vain Armandessa oli ehkä hiukan yritystä. Tiedän, ettei tällaisten romaanien ideana kuulukaan olla mikään syväluotaava henkilökuvaus, mutta jotain rajaa nyt toisellakin ääripäällä.

Lähinnä tympiinnyin oikein huolella. En todellakaan aio kiduttaa itseäni tämän elokuvaversiolla. En edes Johnny Deppin vuoksi.

14. maaliskuuta 2012

You Have Lovely Blog ja hummailua

Olin törkeästi mennyt unohtamaan Deen (Missio kässäri -blogista) antaman haasteen. Nyt on viimeistään aika korvata tämä nolo erhe!
Haasteeseen kuuluu vastata muutamaan kysymykseen ja perustellen jakaa tämä eteenpäin.

1. Lempiruoka: Ruokaa!! Rakastan ruokaa, vaikka inhoan sen laittamista. Paradoksaalista, eikö? Lemppareita ovat lasagne ja kreikkalaiset ruoat (salaatti, tsatsiki, moussaka ym.). Lapsuusaikainen suosikki on äidin tekemät kalapuikot, perunamuusi ja kananmunakastike!

2. Lempimakeinen: Irtokarkit ja suklaa. Maitosuklaa ja tumma suklaa ovat suosikkejani, samoin Fazerin Geishat. Ja jouluna huomasin aivan lyömättömän yhdistelmän; Julia-karkit ja punaviini!!

3. Lempiluettava: Ehhehhee... Ei kirjabloggarille voi esittää tällaista kysymystä! Oikea kirja oikeaan aikaan on nautinnollinen yhdistelmä, joka ei aina kuitenkaan onnistu. Noin pääsääntöisesti tykkään lukea klassista fantasiaa, romanttissävytteistä historiaa, hyytävää kauhua ja taidokasta yhteiskuntakritiikkiä (en tiedä miten muuten kuvailisi esim. Kari Hotakaisen tyyliä).

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: Olenko se vain minä, joka aistin tässä kevyen kaksimielisyyden? Jos nyt puhutaan ihan oikeista käsitöistä, niin sellaista ei ole. Tämä suutarin lapsi syntyi ilman kenkiä ja inhoaa mokomaa värkkäämistä. Siinä menee vain hermot.

5. Lempielokuva: Elokuvamakuni on vähintäänkin outo ja sekava. En ole ylipäätään kunnolla elokuvaihminen. Joitakin suosikkeja kumminkin löytyy: Labyrintti, Pan's Labyrinth, Taru sormusten herrasta -elokuvat, Titanic, Mies vailla menneisyyttä, Zombie ja kummitusjuna, I Hired A Contract Killer, Tuulen viemää, Matrixit, Veren vangit ja Kadotettujen kuningatar, Terence Hill & Bud Spencer -elokuvat, Tukikohta, Robin Hood (sekä se missä on Kevin Costner että Sankarit sukkahousuissa)... Ota tuosta nyt sitten selvää.

Haaste menköön eteenpäin kahdelle sisukkaalle naiselle:
Haihattelijalle ja Möllikälle.

Möllikälle etenkin siksi, että hän ilahdutti tänään ihanalla synttärilahjalla, jossa oli mukana eräs suosikkihahmoni kirjallisuudesta:

Lisäksi tässä yhteydessä mainittakoon, että höyrähdin niin pahasti ratsastamiseen, että perustin sitäkin varten blogin. Tämä vain on niin kätevä tapa pitää vähän päiväkirjaa tekemisistään ja edistymisestään. Bonuksena on tarjota hupia muillekin, sillä sitä tätiratsastukseni taatusti tarjoaa:
Morren polleilut

12. maaliskuuta 2012

Téa Obreht: Tiikerin vaimo (2011)

The Tiger's Wife
Suomennos: Irmeli Ruuska
Käännösvuosi: 2012
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 362
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Uskallan väittää, että tietyllä tapaa Tiikerin vaimo on yksi mielenkiintoisimmista tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista. Se on haastavalukuinen, minulla kesti sen parissa kauan, mutta kuitenkin vähän lukijaansa palkitsevakin.

Tiikerin vaimon kehyskertomuksena on tarina Nataliasta ja hänen ystävästään Zórasta, jotka ovat menossa rokottamaan syrjäisen kylän orpolapsia Jugoslaviassa. Kylässä tapahtuu vähän kummia. Se on hentoinen, mutta tärkeä sivujuoni.
Keskeisempi osuus on Natalian isoisällä, jonka kuolemaa tässä selvitellään. Natalian isoisän kautta avautuu kiinnostava tarina Galinan kyläläisistä - ja tiikeristä. Suurimmaksi osaksi tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen provinssiin entisen Jugoslavian alueella.

Selväksi käy heti, että tämä on hieno kirja. Melko pian käy selväksi, että tämä on haastavakin. Tässä on paljon henkilöitä, eri aikatasoja, sisäkkäiskertomuksia... Lukuprosessini oli aika hidas juuri siksi, että vei aikaa yrittää hallita kokonaisuutta. Minusta Obreht ei epäonnistu tarinan koossapitämisessä, mutta toisaalta ei osu ihan napakymppiinkään.

Tietynlaisen sirpaleisen rakenteensa vuoksi minun oli vaikea saada mistään otetta. Tämä on kuin upea lasipallo; maailma, jota voit kyllä ihailla ulkopuolelta, mutta et pääse sen sisälle. Tämä alensi pisteitä. Haluan lukijana päästä kunnolla tarinaan sisälle, kiintyä henkilöhahmoihin ym. Tässä se ei onnistunut. Tunnistan ja tunnustan taitavan kirjoittajan ja mielenkiintoisen tarinan.

Sisälle pääsemisen puute harmittaa siksikin, että tässä oli rutkasti kiinnostavia henkilöitä. Natalia, Zóra, isoisä, kuuromykkä tyttö, Luka, kuolematon mies... Obreht kuvaa Galinan ja sen asukkaat hyvin elävästi ja uskottavan tuntuisesti. Kyläläiset tapoineen tuntuivat kovin aidoilta ja ihailtavan hienosti koko ajan tekstistä kuulsi oma kulttuuriperimä.

Obreht onnistuu hienosti ottamaan mukaan maagisen realismin piirteet tähän. Mietinkin etukäteen, että miten mahtaa onnistua... Mutta sen suhteen tässä ei ole moittimista. Hyvin luontevasti kuolematon mies istuu tarinaan ja vaikka maagisuus on oikeastaan vain hienoisena aromina tässä kirjassa, maistuu se suussa koko ajan miellyttävällä tavalla.

Kiinnostavana yksityiskohtana tässä on Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan mukana kulkeminen. Se on Natalian isoisälle tärkeä kirja. Viidakkokirjahan kuuluu tänä vuonna 10 Klassikkoa -haasteeseeni, joten kohta pääsen katsomaan mikä näiden keskinäinen suhde lopulta onkaan!

Tunnustan kuitenkin, ettei tämä ihan täysin vakuuttanut minua. Tämä vaatinee ehdottomasti toisen lukukerran, joten vielä en suostu luovuttamaan. Suosittelen Tiikerin vaimoa sellaiseen aikaan, jossa hitaalle lukemiselle on aikaa. Ehkä rinnassa pirskahteleva kevät ei ole paras mahdollinen... Minulla ainakin keskittymiskyky on nyt pahasti hukassa!

Tiikerin vaimo on ihastuttanut ainakin seuraavissa blogeissa:
Luettua
Nenä kirjassa
Oota, mä luen tän eka loppuun

Lisäksi tästä on avattu keskustelu Juonittelua -blogiin. Kurkkaa varovasti, jos et ole lukenut tätä! Jos taas olet, niin tule ihmeessä pähkäilemään kanssamme!

Haasteet: Tiikerin vaimo on myös osa So American -haastetta. Lisäksi otan tämän mukaan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Jugoslaviaa ei enää ole, tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen provinssiin, joten otan lähtökohdaksi kirjailijan synnyinkaupungin, Belgradin, joka on siis Serbian pääkaupunki.

7. maaliskuuta 2012

Maria Viitala: Mitä tiinusta pöllähti? (2011)

Kustantamo: omakustanne / Heinähousu
Sivumäärä: 61
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: lahja lapselle

Mitä tiinusta pöllähti? on satukirja lapsille ja lapsenmielisille. Se kertoo pienien ukkojen joukosta eli  heinähousuista, heidän syntymään ja toilailuistaan. Heinähousujen tarina on sikäli hauska ja kiinnostava, että kirjan tekijä on todella tehnyt kaikki tarinassa esiintyvät ukot. Nämä on voinut nähdä joulun aikaan esim. Valkeakosken kaupunginkirjastossa ja keväällä jatkossa muuallakin.

Kirja on kuvitukseltaan, graafiselta ulkoasultaan ja muutoinkin fyysisenä kappaleena todella korkealaatuinen. Laadukkaista valokuvista vastaa Tommi Käppi. Piirroskuvitus on Viitalan omaa käsialaa. Mielestäni kuvat ja piirrokset toimivat oikein hyvin yhdessä ja tätä on kiva katsella. Myös 7-vuotias poikani kiinnitti huomionsa näihin!
Paperi on paksuhkoa, kuten lastenkirjalle sopiikin. Mutta tekstitasolla tässä olisi ollut rutkasti hiomista vielä.



Oikoluku olisi tehnyt tekstille hyvää. Lyöntivirheitä ei juuri ole, mutta muuten sitten kielioppisäännöt on paikoin unohtuneet nurkkaan pölyttymään (esim. "alkoi hieman hymyilyttämään"). Pilkutus vähän mitä sattuu ja lauseenjäsennyksistä ei tietoakaan. Paikka paikoin aivan turhaa sanojen toistoa:
Niin asteli joukko heinähousuja ullakolle, pienet rappuset kitisivät hieman juuttikenkien askelista, mutta vikinä, joka jonon perältä kuului, ei kuulunutkaan rappusista. Se vikinä kävi ottamaan jo koko joukkiota nuppiin. Kuka kumma siellä nyt vikisi? (s. 19) 
Korvissani jo vikisee!
Lisäksi jotkut sanat olivat ainakin lapselle hankalia ymmärtää. Mikä onkaan komuinen ominaistuoksu? Kaupunkilaislapselle piti selittää myös tiinu, juuttikenkä, piipunjuuri... Hyvin nuo kuitenkin selvisivät.
Dialogin asettelussa häiritsi hieman tavanomaisesta poikkeava tyyli:
"Vai satajalkaisia sitä nyt sitten ollaan.",hän tokaisi.
Piste ei kuulu lainausmerkeissä merkityn dialogin sisään. Lisäksi välillä käytettiin dialogiviivaa ja välillä taas lainausmerkkejä.

Rakenteelliselta kannalta olisin kaivannut yllättävän pitkään tarinaan lukuja. Se olisi auttanut hahmottamaan yksittäisiä tarinakokonaisuuksia paremmin. Samoin henkilömäärä tuntui aika suurelta ja välillä olimme molemmat jo sekaisin, että kuka tekikään mitä ja paljonko heinähousuja olikaan.

Tarinat ja toilailut ovat kuitenkin todella hauskoja ja erityisesti lorut ovat todella ansiokkaita. Niitä olisimme kaivanneet lisää!
"Olen Heinismuori vallaton,
taikinatiinu mulla verraton.
Vaivaan hiukan ja loitsun luen,
saan ystävän parhaan ja lämmön tuen".
Seikkailuihin mahtuu niin pelottavia hirviöitä (mikä onkaan tuo jännittävä Tirppa...) kuin laskemisen pulmallisuuksia. Laskea voi monellakin tapaa, tietävät heinähousut.
Kaikkiaan Mitä tiinusta pöllähti? on hauska lukukokemus, vaikka sen lukeminen viekin aikaa. Pidän erityisesti siitä, että näiden ukkojen myötä palautetaan vähän muistiin sitä, että suomalaisessa kansanperinteessä tonttujen (kuten poikani näitä nimitti) aika ei rajoitu vain jouluun.
Tässä kuitenkin näkyy se, ettei tätä ole toimitettu kunnolla. Kokemukseni mukaan aika yleinen ongelma omakustanteissa. Tässä tapauksessa kuitenkin kuvitus ja tarina sinänsä pelastavat paljon.

2. maaliskuuta 2012

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 266
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Emmi Itärannan Teemestarin kirja on ollut paljon medioissa esillä ja blogiarvioitakin on ilmestynyt mukavasti. Ainakin Lumiomena, Booksy ja Raija ovat pitäneet tästä paljonkin. Tämähän voitti Teoksen suuren fantasia- ja scifikirjoituskilpailun.

En ollut kovin vaikuttunut. Tässä täytyy toki muistaa nyt se, että olen kohtuullisen nihkeä scifin lukija ylipäätään. Olen enemmän fantasian ystävä ja mitä massiivisempi, sen parempi. Fantasiassa on pitkät perinteet trilogioille ja muille pitkille sarjoille. Se antaa tilaa selittää ja taustoittaa. Se puuttui paljolti Teemestarin kirjasta ja se häiritsi omaa lukukokemustani ihan tavattomasti. Kun kirjalla on mittaa alle 300 sivua, niin siinä ei kummoisia maailmoja rakennella.
Tartuin tähän kirjaan, koska se oli saanut paljon kehuja ja koitan päästä yli scifivastaisuudestani (Minua häiritsee, etten fantasian ystävänä ymmärrä scifiä - etenkin kun olen kuitenkin hurahtanut scifi-ohjelmiin. Vähän sama, jos kauhun ystävä ei tykkäisi jännityksestä.).

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Suomeen muutaman sadan vuoden päähän. Tarkkoja vuosilukuja ei anneta. Suomi -nimistä valtiota ei tunnu enää olevan, vaan Skandinavian Union alue kuuluu Uusi Qian -liittoutumalle (tai jollekin vastaavalle). Tässä tuli ensimmäinen töksähdys. Mikä? Mitkä? En kaipaa mitään tietokirjamaista selitystä historioineen, mutta nyt nämä jäivät vain tyhjyyttään kumiseviksi nimiksi.

Tarinan päähenkilö on Noria Kaitio, nuori nainen, joka opiskelee isänsä johdolla teemestariksi. Kaition suku on ollut jo sukupolvien ajan sillä alalla ja teeseremonioiden suorittaminen on iso osa kirjaa. Tässä töksähdys numero kaksi. En ymmärtänyt teeseremoniaa lainkaan. On inhaa, jos kirjan ymmärtämiseen tarvitaan googletusta ties mistä aiheista. Teeseremonia jäi niin motivoimattomaksi. Miksi sitä suoritetaan? Mikä sen pointti on? Etenkin tässä ajassa, kun vesi on kultaakin kallimpaa sen vähäisyyden vuoksi. Selväksi kävi, että kyseessä on vanha seremonia (ihan siis oikea sellainen), mutta nyt tuli tunne, että kirjailija olettaa teeseremonian merkityksen olevan yleistietoutta. Onko se?

Teemestarin kirjan vahvuuksia ovat kieli ja nimistö. Näin kaunista, sujuvaa kieltä en muistakaan kotimaisessa kirjallisuudessa vähään aikaan lukeneeni. Paikoin tuli Katja Kaukosen Odelma mieleen, mutta Itäranta on ilmauksissaan suorempi. Mutta samanlainen eteerisyys, sulokkuus ja herkkyys kielestä välittyy.
Nimistöön olin erityisen ihastunut henkilönimien kohdalla; Noria, Taro, Sanja, Bolin, Jukara, Ninia, Lian... Hiukan aasialaista, mutta kuitenkin suomeenkin sopivaa. Nimet kytkevät hienosti kirjan aasialaisen ja suomalaisen teeman yhteen. Paljon puhuttiin myös Xinjing-kaupungista, mutta en tiedä mihin tällä viitattiin. Helsinkiin? Johonkin ihan uuteen kaupunkiin? Tältä aasiapohjalta jäin vain, hiukan vitsimielessä, ihmettelemään miksei Kuusamo ollut Qsamo.

Tarinan kulku ei sen sijaan ihan ollut sujuvaa. Etenkin alku oli todella hidas ja vähän löysä. Ihmettelin, koska päästään asiaan ja teeseremonioille uhrattiin paljon aikaa. Ja kuten sanoin, sen merkitys jäi tyhjäksi ja tuskastutti entisestään. Loppua kohti Itäranta tuntuu pääsevän paremmin vauhtiin ja homma alkoi sujua paremmin. Henkilöissä olisi ollut vähän tiivistämisen varaa. Esimerkiksi Taron apuri, Muromäki, oli aika turha. Tehtävät olisi voinut antaa Tarolle tai sitten kuvata myöhemmin jonkun nimettömän apurin kautta. Nyt Taron henkilö, jossa olisi todella ollut potentiaalia, jäi turhaan hyödyntämättä.
Kirjan loppuratkaisu oli hyvin onnistunut, suorastaan tyylikäs. Norian osalta vähän turhan venytetty, mutta silti parempi mitä odotin. Siksi pisteet venyivät 3½:een.

Kaikkiaan Teemestarin kirja oli ihan ok lukukokemus. Selvää on, että Itärannassa on ehdottomasti kirjalija-ainesta. Kritiikistäni huolimatta odotan mielenkiinnolla jatkoa hänen uraansa. En ole varma, tarttuisinko enää aiheeltaan tämän tyyppiseen kirjaan, mutta siinä ei kyse ole kirjailijasta vaan aiheesta.