30. lokakuuta 2012

Federico Andahazi: Hurskaat sisaret (1998 / 2001)

Las Piadosas
Suomennos: Tarja Roinila
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 187
Pisteet: 1/5
Mistä minulle: kirjasto

En tiedä itkisinkö vai nauraisinko. Yleisesti ottaen eroottisen kirjallisuuden on kaiketi tarkoitus kiihottaa jollakin tavalla, mutta se ei käynyt kyllä mielessäkään tämän teoksen kanssa.

Tartuin tähän kirjastossa hetken mielijohteesta. Tämä löytyi kauhuosastolta ja takakannessa tätä kuvataan räävittömän seksuaaliseksi romaaniksi goottilaisen kauhuromaanin syntysijoilta. Kiinnostavaa!

Tarinassa seikkailevat oikeat historialliset henkilöt ja juoni perustuu osin oikeaan historialliseen tapahtumaan. Nimittäin siihen kuuluisaan kohtaamiseen Geneve-järven rannalla, jossa Mary, John ja George päättivät keksiä kauhutarinoita. Syntyi sellaisia teoksia kuin Frankenstein ja Vampyyri (johon palataan Morren maailmassakin vielä marraskuun aikana!). Tämän teoksen tekijä on sitten vähän värittänyt tarinaa.

Hurskaat sisaret kertoo John Polidorista, Vampyyrin kirjoittajasta ja siitä miten Vampyyri -teos syntyi. Eroottiseksi mainittu romaani kertoo spermanjanoisesta hirviöstä ja hänen kahdesta sisarestaan. Polidori näyttäytyy tässä pilkattuna ja kaikin puolin säälittävänä miehenä. Lord Byronin huvilassa tuolla Geneve-järvellä hän alkaa saada kirjeitä Annette Legrandilta, joka kertoo omaa tarinaansa. Hän on se hirviö, joka tarvitsee eläkseen "elämän eliksiiriä", mutta koska hän on kuvottavin olento mitä maa päällään kantaa, on sen hankkiminen vähän työlästä.
Enempää teidän ei tarvitse juonesta tietääkään. Ette edes halua tietää. Uskokaa huviksenne.

Pisteistäkin voitte arvata, ettei tämä teos ollut mielestäni kovinkaan kaksinen. Jo rakennetasolla tämä on aika onneton; epätasainen, epäolennaisia seikkoja venyttävä ja tylsä. Ihan alussa on kohtaus, jossa Mary hyppää alasti miehensä syliin ja lord Byron nuolee Maryn sisaren märkää ihoa. Palvelija passittaa heidät huoneisiinsa ja se siitä. Seuraavan kerran mitään seksiin viittaavaakaan on joskus teoksen puolessa välissä ja alun kohtaus jää täysin irralliseksi ja tarpeettomaksi.

Sen jälkeen Polidori alkaa saada näitä mystisiä kirjeitä, joissa Annette kertoo elämästään. Tylsää, tylsää, tylsää... Annette kertoo kotiopettajan hiplailusta, yhdestä murhasta (sisältää myös onanointia kiväärin kanssa, kuinka kiihottavaa!) ja lopulta Polidorin kanssa tekemästään sopimuksesta. Varsinaisia seksikohtauksia on neljä kappaletta ja nekin aika lyhyitä ja onnettomia.
Tässä eräs oiva sitaatti (s. 157):
Annette Legrand avasi nappi kerrallaan Polidorin housunsepaluksen ja otti käteensä laihan mutta hauskannäköisen sotasaliin, joka muistutti lähinnä ujoa herkkusientä.
Olen sanaton.

23. lokakuuta 2012

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (1998 / 2012)

Ночной дозор
Suomennos: Arto Konttinen
Kustantamo: Into
Sivumäärä: 414
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Yöpartio on samannimisen viisiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Nimi Sergei Lukjanenko ei sanonut minulle aiemmin mitään, mutta nyt se on visusti talletettu muistiin ja suosittelen samaa muillekin toiminnallisen spefi-kirjallisuuden ystäville.

Lukjanenkon teos sijoittuu Moskovaan ja jo se tuo mieleen Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanin. Muutakin yhteistä on; yliluonnollisuus, ja pohdinta hyvästä ja pahasta. Lukjanenko on viihteellisempi, kevyempi ja helppotajuisempi kuin Bulgakov, mutta onnistuu olemaan silti yhtä syvällinen. Kevyttä perushuttua tämä ei ole, vaikka tämä onkin helpompi kuin Saatana saapuu Moskovaan.

Tarina kertoo Anton Gorodetskista, keskitason velhosta, ja Svetlanasta, naisesta, jonka ylle on langetettu vaarallinen kirous. Asetelmasta voi arvata, että romantiikkaakin on ilmassa, mutta se on hyvin pieni osa tarinaa eikä niin yksioikoista joka tapauksessa. Svetlanan varalle on suunniteltu ihan jotakin muuta kuin keskitason velhoja ja poliittiset kiemurat eivät ole niin kiinnostuneita jostakin yhdentekevästä romanssista. Keskiössä on nimenomaan Anton ja hänen suhtautumisensa Muihin, Valoon ja Pimeyteen. Muut ovat ihmisiä, joilla on jokin yliluonnollinen kyky. Useimmat Muut kuuluvat joko Valolle tai Pimeydelle, mutta näiden kahden ero ei ole niin mustavalkoinen.

Lukjanenkolla on taito kiepauttaa juoni varsinaseen solmuun. Samaan aikaan hän onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä, olematta mustavalkoinen, sortumatta kliseisiin (vaikka aineksia olisi, kun puhutaan vampyyreista, noidista, ihmissusista, rakkaudesta...) ja olemaan vaativa. Lukjanenko ei väännä lukijalleen rautalankaa, kyydissä on pysyttävä ihan itse. Ja se ihastutti minua kaikkein eniten! Kirjasta huokuu arvostus lukijaa kohtaan (oman kokemukseni mukaan varsin tyypillistä venäläiselle kirjallisuudelle). Alku oli tosin hieman sekava ja siten aavistuksen raskas, mutta sen yli kannattaa sitkistellä, sillä sinnikkyys palkitaan kyllä.

Pidin Antonista aikasta paljon ja onnistuin kiintymään myös Olgaan, hänen arvoitukselliseen työpariinsa. Muut henkilöt jäivät hiukan etäisiksi, mutta uskon asian korjaantuvan sarjan edetessä. Anton on ihastuttavan tavallinen ja ihan oikeasti keskitasoinen kaveri. Ei siis muka-vaatimaton sankari, joka löytääkin pakon edessä itsestään ihmeellisiä kykyjä. Olgan tarina jäi kovasti kutkuttamaan, sillä tämä mielenkiintoinen nainen esiintyy kirjassa ensin pöllön hahmossa. Se kuuluu hänen rangaistukseensa, jonka taustoja vain vähän raotellaan.

Kirjan rakenne muistuttaa hiukan Noituri -sarjaa. Yöpartio sisältää kolme osiota, joista jokainen on oma tarinansa. Erillisistä novelleista tai pienoisromaaneista ei kuitenkaan voi puhua, sillä tarinoilla on toisiinsa vahva, kronologinen kytkös. Siinä missä Noitureiden kohdalla olin epävarma ratkaisun istuvuudesta, toimi se tässä mielettömän hyvin.
Tämä sai myös Kirjamielellä -blogin marjiksen muistelemaan Noitureita.

Yöpartiossa viehätti myös venäläisen kulttuurin luonteva esilletuonti. Se ei tuntunut siltä, että Lukjanenko olisi kirjoittanut teoksen esitelmäksi tästä aiheesta. Tästä voidaan kiittää myös suomennosta, joka oli hyvin sujuva ja luonteva.

Kirjan takakannessa on sitaatti Quentin Tarantinolta: "Yöpartio on poikkeuksellisen vahva eepos." En tiedä mistä sitaatti on ja kummastelin, että miksi juuri Tarantinolta. Kirjan luettuani ymmärsin sen paremmin. Yöpartiossa on jotakin hyvin tarantinomaista; synkkää, viihteellistä, ei yksinkertaistavaa. Niin väkivaltainen tämä ei kuitenkaan ollut kuin Tarantinon elokuvat usein ovat. Olisin voinut kuvitella, että Tarantino tekisi tai olisi tehnyt tästä elokuvan, mutta näin ei ole. Kirjasta on kyllä elokuva, mutta ei Tarantinolta.

Vinttikamarin Ahmukin hehkutti Yöpartiota, kritisoi vain kansikuvaa. Minä taas pidin kansikuvasta! Sopivan erilainen perusfantasiakansiin nähden ja antaa hyvän kuvan kirjasta; synkkää toimintaa.
Kannessa muuten puhutaan kauhufantasiasta, mutta tässä törmätään taas genreluokittelun vaikeuteen ja epämääräisyyteen. Mieleen tulee varmaan enemmänkin perinteinen fantasia mutta mielestäni tämä on enemmänkin maagista realismia. Miellän itse fantasian enemmän sellaiseksi, jossa liikutaan pääasiassa toisessa maailmassa. Yöpartion tapahtumat ovat taas tukevasti Moskovassa.

Oli miten oli, tämä kannattaa katsastaa, jos aihepiiri vähänkään kiinnostaa. Marjiksen lailla myös minä odotan, että tämä on vähintääkin Tähtifantasia -ehdokas, ehkä jopa voittajakin.

20. lokakuuta 2012

M. A. Jeskanen: Santala – Perkele II (2011)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 153
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Lupasin ensimmäiseen Perkeleen kohdalla tarttua Santalaankin, joten tässä sitä nyt tulee!

Perkeleen kohdalla nipotin hiukan seksillä mässäilystä. Santalakin alkaa kyllä sillä, mutta mässäily on jäänyt pois. Tämä on kokonaisuudessaankin vähäseksisempi kuin edeltäjänsä, mikä teki tästä miellyttävämmän.

Santala on rakenteellisestikin edeltäjästään hiukan poikkeavampi. Siinä missä Perkeleessä oli erillisiä tarinoita, kertoo Santala yhden ihmisen tarinaa. Pääosassa on iso, vähän hidasälyinen mies nimeltään Santala. Hänestä tulee tietäjä onnettoman rakkauden kautta ja näistä seikkailuista koostuu tämä teos.

Noituuden parissa siis edetään jälleen vahvasti. Piirrostyyli on säilynyt samana, ja se sopii kyllä teemaan ja teokseen. Moraaliset kysymykset tulevat tässä vahvemmin esiin ja se tekee Santalasta astetta vakavamman. Jeskanen avaa noitavainojen taustoja ja syitä fiktiiviseltä pohjalta, mutta joka voisi (ja on varmasti jossakin määrin ollutkin) totta. Santalassa pohditaan myös kostoa, katkeruutta ja sitä, mistä hyvä ja paha ovat peräisin. Tieto nähdään vaarallisena, so. pahana, jos ei sitä osata käyttää oikein. Tottahan se.

Santalan tarina siis vakuutti, mutta toisaalta en ollut tähän ihan niin ihastunut kuin Perkeleeseen. Pistemäärä molemmissa on kuitenkin sama, koska tämä nosti arvoaan sillä seksimässäilyn poissaololla.
Tämäkään osa ei kuitenkaan ole minusta mikään koko perheen sarjakuva, vaan selkeästi aikuisten juttu. Jeskasen piirrostyyli luo vahvan tunnelman ja paikoin kuvat ovat oikeasti pelottavia. Siitä hatunnostot ja kiitokset. Tämän taiteilijan tuotantoa pidän jatkossakin silmällä!

19. lokakuuta 2012

Tunnustus ja blogin päivitystä

En yleensä tapaa laittaa useampaa postausta yhden päivän aikana, mutta joskus näitäkin sattuu. Tänään minulla on aikaa ja halua tehdä vähän muutoksia, ja samalla on oiva tilaisuus kiittää ja kuitata Magdalena Hailta saamastani tunnustuksesta.

Ensin muutoksia. Teen taas yhden uuden tunnistelaatikon lisää tuohon oikealle ja sen teemana on maanosat, maat ja suomalaiset kaupungit. Minun maa-tunnisteni eivät riipu kirjailijan kotimaasta, vaan siitä mihin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Ja tämäkin vain, jos se tulee kirjassa esiin jollakin oleellisella tavalla. Ainahan se nimittäin ei ole niin merkittävässä roolissa. Suomi on tunnisteista hankalin kotimaisten kirjojen osalta, sillä se mikä ulkomaiselle lukijalle merkkaa vahvasti Suomi-henkisyyttä, saattaa meikäläisiltä mennä ihan ohi. Suomen avuksi olen ottanut kaupungit ja tässä sama juttu; kyse ei ole kirjailijan kotikaupungista, vaan kirjan tapahtumien kaupungista sikäli mikäli se on merkittävässä roolissa tai tulee muuten usein esiin.
Ulkomaiset kaupungit olen jättänyt listaamatta, sillä muuten lista paisuisi turhaan. Maanosat menevät vähän mutu-tuntumalla ja myönnän, ettei selkeää logiikkaa ole. Etenkin Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta luen niin vähän, ettei maittain järjestäminen tunnu mielekkäältä – lukuunottamatta Egyptiä, josta olen kiinnostunut etenkin historialliselta näkökulmalta. Sama pätee Etelä-Amerikkaan. Esittäkää ihmeessä toiveita ja parannusehdotuksia tämän tiimoilta!

Toinen muutos koskee merkintää siitä, mistä kirja on minulle päätynyt. Tuolla esittelyssäni Morre -sivun alla olen kirjoittanut näin:
En ainakaan toistaiseksi aio laittaa merkintää arvioihini siitä, mikä on arvostelukappale ja mikä ei. Oletan, että sinä lukijani, luotat minun puolueettomuuteni etkä näin ollen edes kaipaa sitä tietoa. Uskon, että tietoisuus arvostelukappaleesta vaikuttaa lukijaan tahattomastikin ja näin ollen sitä on taipuvainen hakemaan tekstistä merkityksiä, joita siinä ei ole.
Tämä muuttuu nyt. Tästä käydään aina ajoittain keskusteluja niin kirjabloggarien keskuudessa kuin blogeissa ylipäätään. Lisäksi olen joutunut pohtimaan asiaa paljon media-alan opintojeni suhteen (luen uutena sivuaineena mediakulttuuria).
Asia on tuntunut aavistuksen kiusalliselta ja olen nyt tullut siihen tulokseen, että ilmoitan mistä kirja on minulle tullut. Se tuntuu rehellisemmältä ja avoimemmalta kaikkia osapuolia kohtaan.
Suurin osa kirjoista päätyy minulle kirjakauppoista ja divareista (+kirjamessuilta ja muista vastaavista tapahtumista), mutta myös niitä arvostelukappaleita tulee sekä pyynnöstäni että pyytämättäni. Kirjastoakaan en ole unohtanut.
Merkitsen nämä takautuvasti nyt ainakin tämän vuoden osalta. Arvostelukappaleitahan olen saanut ensimmäisen kerran keväällä 2011, joten sitä aiemmat kirjat ovat aina joko kirjastosta tai omasta hyllystä. Merkintä tulee heti alkuun siihen kohtaan, missä on ilmoitettu kustantamo, suomentaja, sivumäärä ym. Pitäisikö tämä tieto laittaa myös tunnisteisiin?

Ja sitten tunnustelemaan...



Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle blogille.
3. Ilmoita blogin pitäjille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

1. Kiitos siis Magdalena Hai!
2. ja 3. Tämän saakoon kahdeksan ensimmäistä tähän postaukseen kommentoivaa! (Heh.. Nyt kukaan ei ainakaan uskalla ;) )
4. Ruumiillisia tunnustuksia:
  • Olen 160,4 cm pitkä.
  • Minulla on ollut 15 vuotta musta tukka ja nyt se on punainen. En ole ihan sopeutunut.
  • Nyt se tukka piti vielä leikata lyhyeksikin, koska tuhosin sen permanentilla. En ole sopeutunut siihenkään.
  • Oikea silmäni on lähestulkoon sokea. Tämä ei hankaloita elämääni lainkaan, mutta en näe 3d-elokuvia.
  • Minulla on neljä tatuointia ja niistä kolme on lohikäärmeaiheisia.
  • Minulla on lantiossa syntymämerkki.
  • Lopetin kynsienpureskelun 23-vuotiaana.
  • Parhaana puolena itsestäni pidän huuliani. Pitäisi vain rohkeammin käyttää huulipuniakin.
Hauskaa viikonloppua!

William Shakespeare: Macbeth (1606 / 2005)

Macbeth
Suomennos: Matti Rossi
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 165
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Lupaan ryhdistäytyä Shakespearen näytelmien suhteen. Aikaisempi postaukseni, Hamlet, on jo luvattoman vanha. Ja minä kuulkaas pidän näistä! Shakespearea on siis luvassa jatkossakin.

Tähän painokseen on tehnyt esipuheen Ralf Långbacka ja se olikin kiinnostavaa antia. Hän valaisee siinä lyhyesti Shakespearen ja ylipäätään englantilaisen teatterin taustoja ja tietysti sitten juuri Macbethia.

Macbeth on verisin Shakespearen näytelmistä. Långbackakin sanoo, että sana 'veri' mainitaan tässä tragediassa yli sata kertaa. Macbeth ei myöskään kuulu Shakespearen suosituimpien tragedioiden joukkoon ja hyvästä syystä; se on paikoin aika sekava ja epäjohdonmukainen. Esim. lady Macbeth puhuu yhdessä kohtauksessa imettämisestä, mutta toisaalla taas mainitaan että hän on lapseton. Henkilöitä on paljon, mutta harvalla on merkittävä rooli.

Macbeth kertoo siis samannimisestä miehestä, jolle vallanhimo nousee pakkomielteeksi vaimon vielä yllyttäessä. Macbeth kohtaa kolme noitaa, jotka tervehtivät häntä kuninkaana vaikka Macbeth on vain tavallinen soturi, joskin kuninkaalle sukua. Hän ja lady Macbeth ottavat noitien sanoista vaarin ja ryhtyvät murhapuuhiin. Ja kun ensimmäinen murha on tehty, on lyhyt matka toiseen, kolmanteen...
Mikäli haluaa tarinan kulun jäävän yllätykseksi, kannattaa esipuhe lukea vasta myöhemmin.

Tarina saa pohtimaan syyntakeellisuutta. Perinteisesti vain Macbethia on pidetty pahana, mutta vaimo on kyllä vähintään yhtä paha. Entä mikä onkaan noitien osuus? He eivät toki yllyttäneet murhiin, mutta... Pienestä se lähtee ja Macbeth varsinkin alussa potee ankaraa syyllisyyttä. Ja juuri se ajaa hänet lopulta hulluteen. Sama kohtalo on ladylla, vaikka hän vaikuttaakin kylmäverisemmältä naiselta.

Parasta tässäkin Shakespearen näytelmässä ovat repliikit. Jestas kuinka hienoja ja paikoin humoristisia ne ovat! Tämä on sellaista siteerauskamaa, että oksat pois.

Portinvartija:
Se on sillä lailla, armollinen herra, että täällä ryypättiin toiseen kukonlauluun, ja viini, kuten herra tietää, on vahva vaikuttaja kolmessa asiassa. 
Macduff:
Mihin kolmeen asiaan se viini niin vahvasti vaikuttaa? 
Portinvartija:
No siihen, armollinen herra, että tulee punaisia neniä, nukuttaa ja kusettaa. Se lietsoo lihanhimon liekkeihin ja sammuttaa sen, ja halun se nostaa mutta kyvyn se kaataa. Sen takia voidaan sanoa, että lemmentöissä paljo viini on varsinainen jokeri; se kannustaa ja kampittaa, lupaa ja pilaa, rohkaisee ja masentaa, paisuttaa ja kutistaa – lyhyesti sanottuna se vie tajun kankaalle, kusettaa ja jättää. 
Macduff:
Taisi viini sinut pettää viime yönä.

Shakespearessa on ajoittain siis yllättävää huumoria, mutta myös roisiutta. Jotenkin sitä kuvittelisi, että klassikkonäytelmissä vain hienostellaan, mutta totuus on ihan toinen.

Tätä on luvassa taatusti lisää Morren maailmassa. Yksi toinen Shakespearen näytelmä odottaa jo lukuvuoroaan...

17. lokakuuta 2012

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1902 / 2012)

The Hound of the Baskervilles
Suomennos: Yrjö Weilin, 1904
Kustantamo: Elisa Kirja
Sivumäärä: n. 190
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: ilmainen e-kirja Elisa Kirjalta

Pahoittelen vajaavaisia, outoja tietoja. Elisa Kirja ei mainitse, kenen suomennos on kyseessä enkä siten osannut laittaa otsikkoon oikeaa suomennosvuottakaan. E-kirja on julkaistu Elisa Kirjassa 2012, joten siitä otsikon vuosiluku. Pistän asiasta vielä palautetta Elisalle. Minusta olisi kiva tietää kuka on suomennoksen takana, varsinkin jos suomennoksia on olemassa useita.

edit 17.10.2012 klo 19.36: Suomennosvuosi ja suomentaja löytyikin kirjan etusivulta.

Baskervillen koira on ensimmäinen ikinä lukemani Sherlock Holmes -juttu. Juu-u. (En ole kuitenkaan ainut lajissani, sillä ainakin Hys, äiti lukee nyt -blogin Tii tunnustaa saman!)En sen suuremmin ole dekkarien ystävä, mutta tähän tartuin klassikkostatuksensa vuoksi ja siksi, että halusin jatkaa e-kirjakokeiluani. Kirja on siis saatavilla ilmaiseksi Elisa Kirjalta (ja varmaan muualtakin). Tässä vaiheessa totean, että puhelin ei ole kyllä hyvä. Tai siis ainakaan minun Samsung Xcoverini. Sen ruutu on vain liian pieni ja huomaa, ettei sitä ole tarkoitettu lukulaitteeksi. Palaan siis e-kirjoihin sitten joskus, jos saan/ostan lukulaitteen.

Perusjuoni lienee monille tuttu, mutta minulle tuli yllätyksenä se, että tämä on pääasiassa Watsonin kertomaa! Onkohan tämä ainoa laatuaan Holmes-kirjoissa? Ylipäätään rakas Watson on tässä isommassa roolissa kuin itse Holmes. Ja minä kuulkaa pidin Watsonista! Herra Holmes vaikuttaa turhan itseensä tyytyväiseltä ja itsetietoiselta tyypiltä. Watson on maanläheisempi ja siten samaistuttavampi ja rennompi kaveri.

Baskervillen koira on aika klassinen esimerkki vanhasta kauhujännäristä, jossa yliluonnolliseksi epäilty osoitetaan luonnolliseksi. Tämä ei suinkaan latista tarinaa ja etenkin kohtaukset nummilla ovat jännittäviä. Lisäksi selitys Baskervillen koiralle oli vaikuttava ja ainakin minun makuuni tarpeeksi uskottavakin.

Tarina kulkee hyvin eteenpäin, enkä lainkaan ihmettele Doylen saamaa suosiota. Voisin lukea Holmes-juttuja lisääkin, sillä ne sopivat kevyiksi jännitysvälipaloiksi (ainakin siis tämän perusteella). Olisi kiinnostavaa tutustua Sherlock Holmesin hahmoon paremmin ja nähdä, muuttuuko mielikuvani hänestä. Ja sympaattinen Watsonkin houkuttaa!

Kertokaapas mitkä ovat teidän Sherlock Holmes -suosikkejanne?

14. lokakuuta 2012

Lukudiplomi -haaste x 2

Edellisen tempauksen mukana tuli puheeksi myös koululaisten ja lukiolaisten lukudiplomit. Hyönteisdokumentti -blogin Hdcanis operoikin meille aiheesta haasteen.
Se menee näin:

LUKUDIPLOMI-HAASTE

kaikille innokkaille lukijoille ikävuosista riippumatta.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Valitse vapaasti luokkatasosi ja diplomi jonka haluat suorittaa. Pohjana suosittelen tuota Opetushallituksen Kunnaria, mutta vastaavat paikkakuntakohtaiset diplomiohjelmat hyväksytään myös. Ilmoita valintasi tämän bloggauksen kommenttiosiossa.

2. Seuraa diplominsuorituksen ohjeita. Tyypillisesti tarjolla on useita temaattisia lukulistoja joista kustakin valitaan luettavaksi yksi kirja niin että yhteensä luetaan 6-10 kirjaa.Luetuista kirjoista joko tehdään normaali bloggaus oman tyylin mukaan tai tehdään jokin diplomiohjeissa annetuista tehtävistä, tai mieluiten tietysti molemmat (kannattaa lukea ne tehtävälistat läpi, siellä on lukuisia mielikuvitusta kutkuttavia tehtäviä...)
Mahdolliset elokuvatehtävät ovat vapaaehtoisia, tällä kertaa keskitymme kirjoihin ja ajoittaisiin sarjakuviin.

3. Haaste alkaa nyt, ja kouluvuoden mukaisesti päättyy lauantaina 25.5.2013. Tuosta viikon päästä, 1.6.2013 kevätjuhlissa jaetaan diplomit ja saatetaanpa jakaa stipendeinä myös muutama kirjapalkinto arvottuna suorittajien kesken (myös hyvällä yrityksellä pääsee mukaan arvontaan vaikkei koko diplomia saisikaan suoritettua).
Myös jo luetuilla kirjoilla voi osallistua, kunhan ne on lukenut 1.8.2012 jälkeen.

4. Jos lähipiirissäsi on lukeva lapsi, ota selvää olisiko hän kiinnostunut lukudiplomista ja onko hänen koulussaan mahdollisuutta sen suorittamiseen.

--

Minähän innostuin! Ja onnistuin yllyttämään 2. luokkalaisten poikanikin mukaan. Näillä näkymin hänen koulussaan ei tehdä lukudiplomeja (aion vinkata opelle kyllä!), mutta se ei estä meitä suorittamasta tätä kahdestaan.


Käytimme tuota haasteessa suositeltua Kunnaria ja sieltä 1.-2. luokan Tapiiri -osaa. Annoin Larin valita kirjat. Kirjoista ei etukäteen juuri ollut tietoa, joten valinnat olivat varsin summanmutikkaisia.
Lista näyttää tältä:
Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen
Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun oudot kojeet
Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen kettujahdissa
Teemu Saarinen: Mummoni on pankkirosvo
Sylvia Vanden Heede: Kettu ja jänis

Pidämme oikeudet muutoksiin, mikäli kirjan löytäminen osoittautuu haasteelliseksi. Kirjasto on paras ystävämme, sillä mitään näistä ei löydy omasta hyllystä ennestään.
Suunnitelmissa on toimia siten, että kumpikin meistä lukee kirjat (yksin tai yhdessä) ja kumpikin tekee lukemisen jälkeen yhdessä valitun tehtävän. Kuvaan tehtävät tänne bloggauksen yhteyteen aina kirjakohtaisesti. Minä bloggaan kirjoista kuten ennenkin, mutta annan Larille myös sanansa sanottavaksi.

Tässä Larin ajatuksia haasteesta:
Joo jännältä tuntuu kyllä ja näyttää kivalta.Kuulostaa siltä että tulee paljon tehtävää ja paljon lukemista ja vielä yksi elokuva joka on Viirun syntymä päivä.Kirjoista joita ollaan valittu ja niitä mua kiinnostaa kun  Fabrice Colin: pikku prinssi ja tulilinnun planeetta.
Tässä taas nähdään miksi apulainen on toisinaan tarpeen; unohdin mainita tuon elokuvan.

Halusin kuitenkin suorittaa vielä toisenkin Lukudiplomi -haasteen ja valitsin 8. luokkalaisille tarkoitetun osion Sinuhe -osasta. Helpottaakseni valinnan vaikeutta, päätin, että mahdollisuuksien mukaan valitsemani kirjat löytyisivät omasta hyllystä jo ennestään. En tiedä pitäisikö olla huolestunut, mutta jokaiselta tarjottimelta löytyi kirja kotihyllystä...

Lista näyttää siis tältä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Reijo Mäki: Tatuoitu taivas
Jane Austen: Järki ja tunteet
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Rudyard Kipling: Viidakkokirja
Erlend Loe: Supernaiivi
Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja
Uuno Kailas: Runoja

Elokuvatkin löytyivät omasta hyllystä vaikka meillä on elokuvia tosi vähän. Aki Kaurismäen Juha ja Antti-Jussi Annilan Jadesoturi. Kumpikin ennestään katsomatta.
Bloggauksen yhteyteen liitän taas tekemäni tehtävän.

Plagioinnin vastainen kampanja poiki paljon keskusteluja, kiitosta ja kritiikkiäkin. Hyvä niin ja kiitos kaikille osallistujille minunkin puolestani.
Huomasin tässä yhteydessä miettiväni, että miten tämä haaste suhtautuu edelliseen kampanjaan. Nythän suorastaan tarjoamme tarjottimella niitä kouluissa luettavia kirjoja ja tehdään vielä tehtävätkin! Makusteltuani ja mutusteltuani asiaa tuumin niin, että tämä olisi enemmän omaa inspiraatiota aiheuttavaa kuin kopioitavaksi tyrkyttämistä. Minusta se on väärin kaikkia kohtaan, että muutaman (kaikki koululaiset ja opiskelijathan eivät ole kopioijia) väärinkäytöksen takia omaa huvia pitäisi rajoittaa. Ehdotettiinpa keskusteluissa blogien piilottamista hakukoneiltakin. Ajattelen niin, että mitä julkisempaa tämä on, niin sitä helpompaa opettajienkin on tämä löytää tarkastamista varten.
Niinpä toivon, että tämä poikisi innostumista, inspiroitumista ja rohkaisisi myös kirjamaailmassa omien mukavuusalueiden ulkopuolelle.

8. lokakuuta 2012

Katja Kaukonen: Vihkivedet (2012)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 219
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Katja Kaukosen esikoisromaanin Odelman pisteytystä olen katunut eniten. Annoin sille kolme pistettä ja nyt antaisin neljä tai neljä ja puoli. En ole kuitenkaan halunnut pistetytystä muuttaa. Annan pisteet siinä tilanteessa, kun postausta kirjoitan. Pisteytys lähtee hahmottumaan jo kyllä lukukokemuksen aikana (en mieti sitä kuitenkaan silloin aktiivisesti) ja silloin se voi heilahdella rajustikin.

Tästä viisastuneena halusin sulatella Vihkivedet -novellikokoelmaa ensin hiukan. Se on tietysti lukukokemuksena jo Odelmaa erilaisempi, koska kyseessä ei ole yhtenäinen tarina tai edes yhtenäiset novellit. Yhdistävä teema, vesi, on kyllä olemassa.
Päädyin kolmeen ja puoleen pisteeseen, ja toivon ettei tätä tarvitsisi katua.

Vihkivedet sisältää 13 novellia, jotka ovat jaettu kolmeen ryhmään. Ensimmäisessä osassa näkökulma on lapsen, toisessa aikuisen ja kolmannessa vanhuksen. Jako toimi hyvin ja lukijana ikään kuin tuntui sukeltavan yhä syvempiin ja syvempiin vesiin.

Kieli on tässä hyvin samanlaista kuin Odelmassa ja yhteistä on myös vesi-elementin keskeisyys. Kaukosen kieli on kaunista, mutta haastavaa. Ote ei saa herpaantua, sanojen yli ei saa hypätä. On edettävä hitaasti ja rauhallisesti. Maistellen ja tunnustellen.
En kuitenkaan aina ole ihan täysin sinut tämän kielen kanssa. Paikoitellen kauneus vaihtui vähän turhaksi sanahelinäksi ja teennäisyydeksi. Etenkin kolmannessa osiossa tämä korostui. Vikaa on varmasti (myös?) minussa, sillä juuri tähän ongelmaan monesti töksähdän myös runouden kanssa.


Lähden ihan pian. Sää vaihtuu täällä alinomaa. Tuulee, pian sataa, pilvet hakeutuvat toistensa luo, kerrostuvat. Ihan kuin portaita. Kiivetä jotakin noin hataraa pitkin, vajota alas tyhjyyteen. Ehkä mitään taivasta ei ole. Pelkkä lokeilla täytetty tyhjyys. Minun pitäisi ottaa kiikarini ja katsoa, vieläkö näen. Toisinaan myrskyllä, kun ääret hiipuvat, kaikki tiivistyy minun ympärilleni, ja se on ainut tila. Silloin haluaisin huutaa. Ehkä huudankin. Ei ole ketään kuulijaa, keneltä tarkistaa. Siksi olen pakannut jo osan tavaroistani. (s. 176)

Ensimmäisessä osiossa taas kieli oli minusta vahvimmillaan. Ehkä se johtuu siitä, että en ollut vielä täynnä? Olisiko pitänyt lukea hitaammin (luin tätä parisen viikkoa)?
Muori moitti minua pakanaksi. Hän olisi mieluusti rikkonut saatanallisen alttarini, sellaisella nimellä kutsui kokoelmaani, josta olin opettajaltakin saanut kehuja. Itse kävi kirkkomaalla palvomassa omia vainajiaan, jätti sinne taskustaan leivän, jolla olisi pitänyt ravita nälkäisiä täällä. Muori hyvitteli antamalla meille hengen ravintoa. Niin hän sanoi ja luetteli sananlaskuja suuresta kirjasta. Pienet nukahtivat niihin väkeviin sanoihin, minä en.
(s. 31-32)

Osa novelleista meni minulta ihan ohi. Ne tuntuivat melkein tajunnanvirtamaisilta tuokiokuvilta, enkä tule juttuun sellaisten tekstien alta. Osa taas kolahti hyvinkin lujaa. Esimerkiksi avausnovelli Lauteille mahtui vain kolme, joka yhdistää hienosti kolme sukupolvea. Aloitin tinasotilaista kertoo avioliiton ja unelmien murtumisesta lapsen näkökulmasta. Vihkivesille kertoo poikamiehen morsiamesta ja Kuolinkosto kertoo erikoisesta lahjasta sairaalle vaimolle. Nämä olivat ehdottomia suosikkejani, jotka jäivät pitkäksi aikaa mietityttämään ja joiden jälkeen oli lukemisessa pidettävä vähän taukoa, jotta tarina saa ottaa oman tilansa ja aikansa.

Vihkivedet oli siis minun makuuni vähän epätasainen, mutta parhaimmillaan hyvin syvissä vesissä lipuva teos!

Tämän yhteydessä haluan vinkata myös Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hankeesta, jolla tavoitellaan novelleille lisää näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Novelli on hieno laji, jota tunnetaan liian vähän. Palaan tähän asiaan vielä lisää myöhemminkin, mutta jos nyt heti haluatte lukea hyviä novelleja, niin kurkatkaa vaikkapa Usva -verkkolehteä.

3. lokakuuta 2012

György Spiró: Kevätnäyttely (2010 / 2012)

Tavaszi Tárlat
Suomennos: Juhani Huotari
Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 308
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tämä on yksi haastavimpia postauksia, jota olen tässä nyt koittanut pari päivää sulatella. Mietin jopa, että jättäisinkö tämän kokonaan kirjoittamatta, mutta tulin siihen tulokseen, että se olisi kyllä huijaamista.

En nimittäin ymmärtänyt Kevätnäyttelyä juuri lainkaan. Joten mitä sanoa kirjasta, josta ei tajunnut mitään? Korostan tässä arviossani nyt siis hyvin paljon tätä rajoittuneisuuttani. Sen verran omahyväinen olen, että en epäile niinkään älykkyyttäni (vaikka en mensalainen olekaan), mutta sen sijaan Unkarin historian tuntemukseni on todella vajaata sorttia ja sen myönnän ihan avoimesti.

Kirjoittaja György Spiró on unkarilainen näytelmäkirjailija ja esseisti. Molemmat tyylit näkyvät Kevätnäyttelyssäkin. Kohtaukset rakentuvat kuin näytelmässä ja kertojatyyli on esseemäinen. Aluksi mm. "sankarimme teki sitä sun tätä" -tyylinen kerronta ärsytti, mutta loppujen lopuksi se istui tähän omalaatuiseen teokseen varsin hyvin.

Tarina kertoo Gyula Fátraysta, miehestä, joka on sairaalassa vallankumouksen aikaan syksyllä 1956. Myöhemmin hänen sukunimensä, joka on harvinaisempaa sorttia, julkaistaan eräässä lehdessä sangen epäilyttävässä yhteydessä ja tästä alkavat ongelmat. Fátray koittaa todistaa syyttömyyttään (olihan hän sairaalassa kriittisellä hetkellä!), mutta sepä ei tässä neuvostohenkisessä ilmapiirissä noin vain onnistu. Toveri Fátray on vain hankala.

Ensinnäkin tarina käynnistyi todella hitaasti. Oikeastaan vasta puolessa välissä alkoi tapahtua. Koitin repiä jotain irti Fátrayn perhe-elämästä, mutta en saanut siitäkään otetta. Suhde vaimoon on omituinen ja aina vain omituisemmaksi se käy, vaikka Kati vaikutti oikein kiinnostavalta persoonalta. Ja taas ainakin nykynaisen näkökulmasta Fátray ei ole häävi isäkään, joka kohtelee hyvin tylysti 6-vuotiasta Matyi-poikaansa. Poika on aran ja ujon oloinen eikä omaa lainkaan kapinahenkeä ja sekös sankariamme sapettaa.

Takakansi kertoo, että tässä ruoditaan sosialistista järjestelmää ja unkarilaista yhteiskuntaa. Jaa? Kyllä varmaan. En minä tiedä. Sosialismin kritiikin tajusin sentään minäkin, mutta muu meni oli. Lisäksi takakansi kertoo että: "Vahvana juonteena näyttäytyy kansallisen ja individuaalin identiteetin etsiminen, jolle oman sävynsä antaa holokaustin stigma." Ahaa? Paha mennä sanomaan. Kyllä varmaan.

Jos Unkarin historia on hyvin hanskassa, niin tästä voi varmaan ammentaa paljonkin. Minä en saanut tästä oikein mitään. Luvatun kafkamaisuuden tavoitin vain heikosti; poliittinen kritiikki ja absurdi tilanne lienevät niitä kafkamaisuuksia. Kafkan kanssa näemmä tulen juttuun ihan hyvin, vaikka Unkarin historia onkin vähemmän vahvaa alaani. Spiró vaatii lukijaltaan enemmän.

Noh... Jos ei muuta, niin sainpa Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseeni Unkarin!

1. lokakuuta 2012

Kirjabloggarit tempaisevat plagiointia vastaan

Lokakuu käynnistyykin nyt näin syksyisin esiin nousevalla asialla; plagioinnilla. Kirjabloggarina tätä näkee aika paljon jo ihan sillä, miten blogiini löydetään. Syksyisin suosituiksi hakukohteiksi nousevat tunnetut klassikot, joita paljon kouluissa luetaan. Klassikon nimen perään liitetään vielä sanoja essee, juoni, esitelmä, juoniselostus...

En suinkaan kuvittele, että kaikki juoniselostusta hakevat olisivat koulutyötä tuskastelevia oppilaita. Hakua tapahtuu varmasti muutenkin ihan yleisestä mielenkiinnosta. Mutta uskon, että iso osa hakee helpotusta koulutehtäväänsä.
Siinähän ei sinänsä ole mitään väärää, että haetaan tietoa ja apua. On mielenkiintoista peilata omaa tulkintaansa muiden vastaaviin – siinähän on iso syy sille, miksi minäkin kirjabloggaan ja luen muiden kirjablogeja!
Mutta se, että kopioidaan blogin tekstiä omaa esitelmää, esseetä tms. varten, on suorastaan hanurista. Ensinnäkin se on karhunpalvelus itselle. Toisekseen se on rikos.

Kaipaisin sitä, että kouluilla otettaisiin tiukempi ja yhteneväisempi suhtautuminen tällaiseen plagiointiin. Ihan oikeasti tuntuva rangaistus, kun palautetaan netistä kopioitu essee. Ei mitään numeron alentamista, vaan täysi hylsy! Asenteet sen suhteen tuntuvat olevan todella löyhät ja mikäs sen parempi kasvualusta välinpitämättömälle suhtautumiselle tässäkin asiassa.
Samalla voisi olla muutenkin oiva tilaisuus puhua piratismista, tekijänoikeuksista ja niihin liittyvästä vastuusta ja vaikutuksista. Netistä "warettamista", laitonta lataamista, ei tunnuta pitävän minään rikoksena tai edes rikkeenä. "Kaikkihan niin tekee." Ei tee. Lisää aikeesta vaikka Wikipediasta.

Tässä vielä virallinen tiedote kirjabloggaajien tempauksesta. Toivon ihan aidosti, että edes joskus kopiointi kalahtaisi kopioijan nilkkaan.

edit 1.10.2012 klo 14.42: Oikaisua vähän. Koulutyön kopioiminen ei ole rikos, vaan tekijänoikeuden rikkomus. Rikokseksi se muuttuu, kun se tehdään ansiotarkoituksessa ja aiheuttaa haittaa/vahinkoa.

Helsinki 1.10.2012
Tiedote. Julkaisuvapaa 1.10.2012 klo 10.00.

Kirjablogistit tempaisevat plagiointia vastaan

Suomalaiset kirjablogistit järjestävät flashmob-tapahtuman netissä. Noin 20 blogistia julkaisee maanantaina klo 10 vääristellyn kirja-arvion. Arvioissa vääristellään kirjojen juonta ja teemoja. Syy tempaukseen on blogitekstien lisääntynyt plagiointi. Kirjablogistit ovat huolissaan siitä, että koululaiset ja jopa tekstiammattilaiset kopioivat tekstejä blogeista.

Blogistit näkevät kävijäseurantatyökalujen avulla blogilukijoiden käyttämät hakusanat. Tilastot kertovat karua kieltä: kirjablogeista haetaan esseitä, mallivastauksia ja juoniselostuksia.

Tempauksen tavoite on herättää keskustelua plagioinnista ja havahduttaa opettajat ja lasten vanhemmat ilmiön yleisyyteen, vahingollisuuteen ja laittomuuteen. Toinen tavoite on muistuttaa plagioijille, ettei kaikkea netissä luettua voi ottaa todesta. Kolmas tavoite on ilkikurinen: jos joku koululainen todella kopioisi vääristellyn kirja-arvion ja palauttaisi tekstin opettajalle omana työnään, muistuttaisi tilanne jännittävästi Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan alkuasetelmaa.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajina työskentelevät kirjablogistit Kirsi Hietanen ja Minna Rytisalo ihmettelevät, että monet vanhemmat tietävät lastensa kopioivan tekstejä netistä, mutta eivät pidä sitä vääränä. "Kun kerran kysyin plagioinnista kiinni jääneeltä oppilaalta, mitä kotona oli sanottu, hän sanoi vanhempien vain todenneen, että älä jää kiinni seuraavalla kerralla", kertoo Rytisalo. Kouluilla ei ole yhtenäisiä käytäntöjä sen suhteen, miten tekijänoikeusrikkomuksesta kiinni jääneitä oppilaita rangaistaan.

Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain yhteensä useita satoja kirja-arvioita. Arviot tavoittavat satojatuhansia suomalaisia lukijoita. Kirjablogit tuovat esille myös kirjoja, joita valtamedia ei arvioi. Näin blogit laajentavat kirjakeskustelua.

Vääristellyt kirja-arviot (tekstit julkaistaan 1.10.2012 klo 10):
Aho, Juhani: Rautatie - http://suketus.blogspot.fi
Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo - http://luenjakirjoitan.blogspot.fi
Canth, Minna: Anna-Liisa - http://luminenomena.blogspot.fi
Canth, Minna: Työmiehen vaimo - http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira - http://bibliofile-x.blogspot.fi/
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu - http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja - http://aitilukeenyt.blogspot.com
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä - http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase - http://kirjasfaari.blogspot.fi
Kianto, Ilmari: Punainen viiva - http://bookingitsomemore.blogspot.fi
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä - http://sbrunou.blogspot.fi/
Meyer, Stephenie: Houkutus - http://pigeonnaire.blogspot.fi/
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää - http://kirjakissa.blogspot.fi/
Niemi, Mikael: Aivot pellolle - http://kannestakanteen.blogspot.fi/
Orwell, George: Eläinten vallankumous - http://kirjamieli.blogspot.fi/
Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani - http://ilsela.blogspot.fi/
Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa - http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/
Shakespeare, William: Romeo ja Julia - http://sininenlinna.blogspot.fi/
Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä - http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/
Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen - http://hdcanis.blogspot.fi/