30. elokuuta 2012

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla (1958 / 1967)

Breakfast at Tiffany's
Suomennos: Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 175 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

And I said what about "Breakfast at Tiffany's?
She said, "I think I remember the film,
And as I recall, I think, we both kinda liked it."
And I said, "Well, that's the one thing we've got."

(Deep Blue Something: Breakfast at Tiffany's)

Tämä päässäni soiva rallatus haittasi alkuvaiheessa lukemista melkoisesti, mutta kyllä siitä sitten yli päästiin.

Aamiainen Tiffanylla päätyi lukemistooni 10 Klassikkoa -haasteen kautta. Yllätyksekseni kirja oli melkoisen ohut lärpäke, alle 200. Yllätyin vielä enemmän kun huomasin, että Aamiainen Tiffanylla -tarinan lisäksi niteessä on vielä kolme novellia! Luin kumminkin nekin, sillä eihän siinä kauaa nokka tuhissut.

Jälleen paljastan aukon leffasivistyksestäni, mutta tätä filmatisointia en ole nähnyt. Eikä se kiinnosta juuri nytkään. Aamiainen Tiffanylla oli lievä pettymys. Tarina oli tylsä, vähän venytetyn oloinen ja Holly oli aivan mielettömän ärsyttävä ämmä. Plussaa annan vain Capoten kielenkäytöstä, jolla hän teki hienoja tunnelmaeroja näiden tarinoiden välillä.

Useimpia ihmisiä lienee viehättänyt Holly Golightlyn "romanttinen viattomuus". Aluksi se huvitti minuakin, mutta hyvin äkkiä se vaihtui ärtymykseksi. Ei vastuunkantokykyä, vain välinpitämättömyyttä, naiiviutta ja nautinnonhalua. Ei siinä, kyllähän sitä nautintoa elämästään saa haluta, mutta Holly teki sen muiden kustannuksella.

No miksi sitten neljä pistettä? Ne novellit! Jumankekkuli, että olivat hienoja.

Novelleista ensimmäinen on Kukkien talo, joka kertoo prostituoidusta nuoresta naisesta. Hän rakastuu ja päätyy naimisiin maalle. Avioelämä ei suju kuin unelmissa, mutta silti tarina ei ollut ennalta-arvattavissa. Capote ei tee tarinasta siirappista nyyhkytarinaa, vaan rohkeasti näyttää jopa prostituoidun elämän valoisan puolen.

Toinen, Timanttikitara, kertoo vankilaelämästä. Vanha konkari, herra Schaeffer, ystävystyy uuden tulokkaan, Tico Feon, kanssa. Tico on nuori, kaunis poika. Kuin enkeli ja mukanaan hän tuo kitaran. Ticon ja herra Schaefferin ystävyys saa karun käänteen, ja tarina on surullinen. Oli jotenkin yllättävää lukea kauniin surullista, vankilaan sijoittuvaa tarinaa, missä henkilöt eivät kuitenkaan ole syyttöminä tuomittuja.

Kolmas novelli on Joulumuisto ja se oli novellisuosikkini. Tarina kertoo vanhan naisen ja nuoren pojan yhteisestä joulutraditiosta ja samalla kokonaisesta ystävyydestä. Tämä päättyy erityisen surullisesti ja tässä tunnelma on todella kohdallaan.

Kaikkinensa tämän perusteella mielestäni Capoten vahvuuksia on monipuolinen kieli ja tunnelman rakentaminen. Vaikka Aamiainen Tiffanylla ei puhutellut minua lainkaan, voin kyllä kehaista henkilörakennusta senkin osalta. Huonosti tehty henkilöhahmo ei kykenisi ärsyttämään niin paljon kuin Holly.
Ennen kaikkea nämä novellit todella puhuttelivat.

Tätä on luettu muissakin blogeissa. Kannattaa kurkata esim. Sinisen linnan kirjasto, jossa Marialle kävi eri tavalla kuin minulle.

28. elokuuta 2012

3 + 1

Epäuskoisen ilahtuneen häkeltyneenä sain kunnian vastaanottaa peräti kolme tunnustusta ja yhden haasteen. Tattista vaan!

I <3 Your Blog tunnustukset sain seuraavien ihastuttavien blogien ihastuttavilta emänniltä:
Taikakirjaimet
Oota, mä luen tän eka loppuun
Kirjakaapin avain

Kiitos!

Tunnustuksen mukana tulivat seuraavat ohjeet:
- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin

Haluan jakaa tämän tunnustuksen eteenpäin niille bloggareille, joihin tunnen jonkinlaista mystistä sielunsisaruutta. Osaa en ole koskaan tavannut, osan olen tavannut kerran tai kaksi, mutta kukaan näistä ei ole pitkäaikainen lapsuudenystävä tai muulla tavalla hyvin läheinen ihminen netin ulkopuolella. Silti jostakin syystä tunnen jotain outoa samuutta, johon ei riitä vain se, että yhteinen harrastus on bloggaaminen ja kirjallisuus.
Tämän selittelyn myötä tunnustus menköön seuraaviin blogeihin:

Paula Luen ja kirjoitan -blogista haastoi listaamaan 10 hyvän mielen kirjaa.

Oma listani näyttää tältä:
Juhani Aho: Rautatie
Stephen King: Liseyn tarina
Kaari Utrio: Rakas Henrietta
Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun Suomi
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Charlaine Harris: Veren imussa
Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa
J. K. Rowling: Harry Potter -kirjat
Olivia Goldsmith: Hylättyjen vaimojen kerho

Annankin tämän pähkinän purtavaksi näille viidelle blogille, jolle jaoin tuon I <3 Your Blog -tunnustuksen. Hah!

Palataan taas asiaan. Tulossa lähiaikoina yksi klassikkokirjan arvio, yhden ikisuosikin arvio ja yksi keskeytetty lastenkirja. Kirjoittamisestakin olisi lisää asiaa.
Etukäteisvihiä voit jutuista saada tykkäämällä Morren maailman Facebook-sivusta. Hölisen siellä kaikenlaista aina joutessani.

27. elokuuta 2012

Anne Leinonen (toim.): Kirjoita kosmos – opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen (2006)

Kustantanut: Suomen Tieteiskirjoittajat ry & Turun Yliopiston Tieteiskulttuurikabinetti ry
Sivumäärä: 140
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Kirjoita kosmos lienee tällä hetkellä ainoa suomalainen ja suomeksi saatavilla oleva kirjoittamisen opas, joka keskittyy nimenomaan scifin ja fantasian kirjoittamiseen. Kauhuakin tässä hiukan sivutaan, mutta pääpaino on scifissä ja fantasiassa. Vaikka noin muuten välttelenkin vähän kirjoitusoppaita, niin nimenomaan tämän vuoksi olen tämän ostanut ja lukenut.

Teos sisältää kymmenen artikkelia eri kirjoittajilta:
Vesa Sisättö: Mitä on spekulatiivinen fiktio?
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Ideasta tarinaksi - hämmästyttävä pikakurssi, jonka avulla juuri sinusta tulee maailman paras spefikirjoittaja
Petri Salin: Konflikti tarinan moottorina
Mari Saario: Ei välttämättä ihan kuudessa päivässä - uskottavan maailman luominen
Liisa Rantalaiho: Ympäristöstä toiminnaksi
Anne Leinonen: Novellin tekniikka
Irma Hirsjärvi: Tieteiskirjallisuuden kliseet, lyhyt oppimäärä
Jenny Kangasvuo: Kirjoittajan viimeinen kirous - neuvoja tekstin viimeistelyyn
Sari Peltoniemi: Tyyliä ja kieltä kevyellä tassulla - retkipakkaus muihin universumeihin matkaavalle
Boris Hurtta: Vai aiot sinä romaanikirjailijaksi!

Olisin mielelläni lukenut tästä vielä puolta paksummankin opuksen! Artikkelit olivat sen verran mielenkiintoisia, mutta kuitenkin vain osaltaan pintaraapaisuja. Kokonaissivumäärästä voikin päätellä, ettei artikkelit ole pituudella pilattuja. On makuasia, jaksaako lukea opastekstiä pidempään, vai onko tämä hyvä mitta.

Itselleni antoisimpina koin Jääskeläisen, Salinin ja Kangasvuon artikkelit. Jääskeläinen kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja teksti on suorastaan hauska (kuten Boris Hurtankin pakinamainen juttu). Jääskeläinen käyttää esimerkkinä omaa novelliaan Missä junat kääntyvät havainnollistaakseen sitä, mistä ideoita voi napata. Hän tunnustaa, että on tavallaan yhdistänyt Stephen Kingin Christine tappaja-auton ja vanhoja kummitusjunatarinoita. Bingo! Novellihan on nerokas eikä minulle tullut mieleenkään Christine tappaja-auto, vaikka olen sen aikanaan lukenutkin. "Kun vanhaa ideaa muuntelee, maalaa ja kiillottaa sopivasti, se näyttää uudelta.", kirjoittaa Jääskeläinen. Neuvo ei ole uusi, mutta oivallinen muistutus.
Missä junat kääntyvät -novelli löytyy Taivaalta pudonnut eläintarha -novellikokoelmasta.

Konflikti tarinan moottorina on erinomainen ja sopii minusta realistisemmankin proosan kirjoittajalle. Salin käyttää toki spefi-esimerkkejä, mutta ne voi hyvin muuttaa ei-spefiksikin. Salin sanoo tarinaa konfliktin jälkeläiseksi ja se on minusta aika hyvä ilmaisu. Ei ole draamaa ilman konfliktia ja jostainhan se tarina syntyy. Salin havainnollistaa hyvin, kuinka konflikti voi olla kolmella tasolla; yleisellä, henkilökohtaisella ja sisäisellä tasolla. Hyvä tarina sisältää yleensä nämä kaikki.

Jenny Kangasvuo pureutuu tekstin viimeistelyyn. Vaiheeseen, joka herkästi tulee tehtyä hutiloiden. (Tunnustan heti tämän esim. opiskelutehtävien suhteen!) Tämäkin artikkeli on pätevä ei-spefin kirjoittajalle, mutta Kangasvuo muistuttaa myös erityisesti spefikirjoittajien helmasynneistä (mm. infodumppauksesta). Oikein valaisevaa ja tulen varmasti kertaamaan tämän artikkelin neuvot usein.


Anne Leinosen Novellin tekniikka on erinomainen juttu tietysti etenkin novellikirjoittajalle, mutta myös romaania kirjoittava hyötyy siitä varmasti. Etenkin pointti aikarakenteen muuttelusta on hyvä. Mitä kaikkea voikaan saavuttaa sillä, ettei kerrokaan tarinaa kronologisesti? Vaikka mitä!
Ainoastaan artikkelin lopussa oli juttu, joka jäi ihmetyttämään. Leinonen esittelee Orson Scott Cardin tyypittelyä, jossa tekstit jaetaan idea-, tapahtuma-, henkilö- tai miljöölähtöisiksi.
Tapahtumalähtöisessä tekstissä maailmajärjestys on pielessä, maailma on muutoksessa ja sankareita tarvitaan. Card nostaa tähän esimerkiksi Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjan. Pahin virhe tämän tyyppisessä tekstissä on lähteä kirjoittamaan prologeja ja epilogeja.
Häh? Miksi se on virhe? Sitä paitsi TSH:ssakin on prologi. Minä tykkään prologeista ja epilogeista. Tietysti hyvistä sellaisista ja olen lukenut huonojakin. Erityisesti fantasiassahan näitä on paljon, mutta entä sitten? Novellissa tietysti prologi tai epilogi ei oikein toimi, joten ehkä tässä viitattiin siihen.


Pidin myös kovasti Irma Hirsjärven kliseitä koskevasta artikkelista. Yleensä olen vähän taipuvainen masentumaan näistä "älä kirjoita näistä asioista" -ohjeista ja niistä tulee usein sellainen olo, ettei halua kirjoittaa kauppalistaakaan, koska maidon ja leivän luettelointi on klisee. Tämä ei aiheuttanut sitä.
Hirsjärvi on kuitenkin huumorimielellä liikkeellä ja muistuttaa samasta kuin Jääskeläinenkin; kyllä kliseitäkin voi käyttää, kunhan tekee sen taiten ja/tai muokkaa niistä uusia. Hän muistuttaa useissa kohdissa poikkeuksista, eli kirjoista, joissa on jokin tuttu klisee käytössä onnistuneesti. Hirsjärvi viittaa myös Petri Hiltusen Fantasian kliseet top 10 -artikkeliin, joka on luettavissa täällä.

Kirjoita kosmos on siis oikein mukava lisä spefikirjoittajan työkalupakkiin. Moni neuvoista toimii ei-spefiinkin, mutta on virkistävää ja tervetullutta lukea opasta, jossa puhutaan asioista spefiesimerkein. Kauhun kirjoittamisesta olisin kaivannut lisää juttua, mutta kaikkea ei voi saada.
Tällaisen oppaan lukeminen valaa kuitenkin jonkinlaista luottamusta omaan tekstiin ja tekemiseen spefin saralla. Hyvän spefin kirjoittaminen on haastavaa siinä missä hyvän realismin tai historiallisen fiktionkin. Sille soisi arvostusta enemmänkin.

25. elokuuta 2012

Mikä nyppii?

Viime aikoina on ajoittain ollut sellainen olo, että kirjablogien olemassa olo ärsyttää joitakuita. Toivottavasti vain pientä vähemmistöä, enemmistölle suomalaisia olemme varmaankin ihan hälläväliä -tasoa.
Taannoin blogeissa kiinnitettiin huomiota Tuula-Liina Variksen älähdykseen. Asiaa kommentointiin ainakin Kirjakossa ja Kritiikin Uutisissa.

Nyt huomasin myös Tommi Melenderin kiinnittäneen kirjablogisteihin varsin ylemmyyden tuntoista huomiotaan:
"Juha Seppälän uutuusteos Mr. Smith ei ole onneksi kotoisin samalta liukuhihnalta kuin proosakirjallisuutemme valtavirta. Mr. Smith on tärkeä teos, eikä takuulla nouse Mitä Suomi lukee -listan kärkeen tai voita kirjabloggareiden Finlandia-äänestystä. "
Omalta osaltani voin kyllä vakuuttaa Melenderin olevan oikeassa. Juha Seppälän teokset eivät ole minun makuuni enkä aio lukea Mr. Smithiä. Ja eikä tätä nyt yksinään voi tulkita ylemmyydeksi.

Myöhemmin kommenteissa:
"Michel Houellebecq on kyllä kertonut googlaavansa itseään. Mutta vain tietääkseen, mitä hänen vihamiehensä hänestä kirjoittavat. Niitä hänellä riittää. Muuallakin kuin kirjabloggareiden piirissä. Hän on tärkeä kirjailija."
En kyllä tiedä ketään suomalaista kirjabloggaria, joka olsi Houellebecq:n vihamies, mutta voidaanhan tässä viitata ulkomaisiinkin enkä toki tunne kaikkia suomalaisiakaan. Seuraan kyllä yli 60:tä suomalaista kirjablogia.
Nämä kaksi lausahdusta yhdessä aiheuttivat kieltämättä pientä kulmien kohottelua.

Toisinaan luennoilla ja yliopistolla, jos erehtyy mainitsevansa kirjabloggaamisen, ovat katseet säälivän huvittuneita. Toisaalla taas valtaisaa lukemista ja bloggaamista on voitu ihmetellä; "Eikö sulla ole mitään muuta elämää?"

Ylireagoinko? Joidenkin mielestä ehkä ja pohdin sitä itsekin. Mutta jos katson peilistä itseäni ja kysyn, että enkö nyt liioittele, niin voin vastata että en.
Ja tiedän, etten ole ainoa, joka on tähän ilmiöön törmännyt.

En suinkaan menetä tämän asian kanssa yöuniani. Oikeastaan otan nämä reaktiot tietynlaisena kohteliaisuutenakin. Äidilläni on tapana sanoa, että säälin saa ilmaiseksi mutta kateus pitää ansaita. 'Kateus' lienee kyllä liian voimakas sana tähän asiaan, mutta jokin meissä kirjabloggareissa selvästi joitakin nyppii.
Olisi kiinnostavaa tietää mikä? Suosioko? Se, että kirjoitamme liian "taviksille" suunnatuista kirjoista? (Houellebecq eikä Seppäläkään ole aiheuttaneet mitään varsinaista blogi-ilmiötä.) Se, että arvostelemme kirjoja? Se, että kirjablogien määrä on kasvussa?

En aio esittää, että kaikkien tulisi rakastaa ja ihailla kirjablogeja. Jos ei tykkää, niin ei tykkää. En myöskään tarkoita, etteikö kirjablogeista saisi puhua tai vaikka kritisoidakaan. Tottakai. En ole arvostelun ulkopuolella. Otan mielelläni rakentavaa kritiikkiä vastaan.

Vertailun vuoksi olisi kiinnostavaa tietää, näkyykö sama ilmiö muun alan bloggareihin suhtautumisessa. Miten ammattilaismeikkitaiteilijat suhtautuvat meikkiblogeihin? Entä ammattikokit ja -leipurit oman alansa blogeihin? Entäs musiikkimaailman blogit ja tekijät?

Asia toisaalta huvittaa, mutta toisaalta surettaakin. En perustanut kirjablogia tallatakseni ammattikriitikon varpaille tai leveilläkseni kenellekään omalla lukeneisuudellani. Onhan lukemistoni aika tavallista, joten ei sillä kyllä erityisesti säväytellä.
Perustin blogin aikanaan opiskelun tueksi. Tentittävää kaunokirjallisuutta oli paljon, joten oli kiva saada kirjatuksi mieleentulleita asioita. Tein siitä julkisen, jotta siitä olisi muillekin iloa ja samalla voi harrastaa eräänlaista kirjavinkkausta. Tuolloin syksyllä 2007 kirjablogeja ei juuri ollut, eikä niistä oikein puhuttukaan. Nyt vuonna 2012 tilanne on erilainen – ja minusta paljon antoisampi!

Kirjablogi jäi harrastuksekseni ja siitä on paljon iloa. Olen kehittynyt niin lukijana kuin kirjoittajanakin. Ehkä kriitikkonakin, vaikka se ei ole ollut pyrkimyksenäni.

22. elokuuta 2012

Children of Bodom: Roadkill (2012)

Kustantanut: Hatecrew
Sivumäärä: 256
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Heti alkuun varoitus siitä, että tämä on hiukan erilaisempi postaus. En tiedä, voiko tätä kutsua edes varsinaiseksi arvioksi, sillä tämä on kaikkea muuta kuin kriittistä tarkastelua. Tämä on silkkaa hehkutusta, vaan ei mainostusta. Olen kirjan omilla rahoillani ostanut eikä minulla ole henkilökohtaisia kytköksiä (nyyh!) sen paremmin bändiin kuin Hatecrew -kauppaankaan.

Roadkill on puhtaasti valokuvateos Children of Bodomin kiertue-elämästä vuosilta 2008-2011. Sehän ei kata bändin kokonaiskiertue-elämää, sillä CoB on perustettu jo 1997 (tosin bändi oli toiminassa jo 1993 nimellä IneartheD).

Roadkill on myös ainoa kirja, jonka ilmestymistä kyttäsin kello kädessä 8. elokuuta. Tasan klo 12.00 (Suomen aikaa) se tuli myyntiin. Jujuna oli se, että 666 ensimmäistä ostajaa saavat kirjansa numeroituna ja nimmareilla.


Oma kappaleeni on 19. ja tilaukseni kuitattiin klo 12.03.


Kirja on siis täynnä pelkkiä valokuvia. Kuvat eivät ole siloiteltuja promo-kuvia, vaan krapulaa, riehumista, pelleilyä, matkustamista, väsymystä, keikkoja ja niihin valmistautumista...


Rankkaa touhua on. Joskus pitää sormen haava korjata pikaliimalla (!), jotta voi soittaa.


Välillä on hyvä rauhoittua lukemaan (!). Tästä erityispisteet! Kyllä ei kirjabloggari mieltään pahoittanut!

Tässä kuvassa lienee taas yksi Alexin ja Jannen soitto-otteluista. Kuvan alareunoissa sivunumeron viereen on aina merkitty kuvauspaikka ja vuosi. Tämä aukeama Taipei 2011, s. 150-151.

En tiedä, onko tästä iloa muille kuin CoB-faneille. Minä nautin tästä. Tämä on ehdottomasti bändin näköinen teos. Poikamaisella virneellä tehty. Kuvissa ei muuten naisia juuri näy! Pojat saavat näemmä sekoilla ihan keskenään, vaikka kaiketi osa porukasta on vakiintuneempaa sorttia. Viinaa ja tupakkaa kyllä piisaa.

Kuvat ovat pääasiassa Jussi Hyttisen käsialaa, muutama on Ville Lahtisen.

Fani kiittää ja kumartaa, ja palaa kirjan ääreen yhä uudestaan ja uudestaan...

20. elokuuta 2012

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (2012)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 188
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kiinnostukseni Kerjäläisprinsessaa kohtaan heräsi tämän vuoden Finnconissa. En ollut aiemmin kovin perehtynyt steampunkiin, mutta se kuulosti epäilyttävän scifistiseltä, ja kuten tiedätte, scifi ei ole mun juttu. Steampunk on kyllä scifin alalaji, mutta se ei suuntaa tulevaisuuteen vaan vaihtoehtoiseen menneisyyteen. Steampunk keskittyy pääasiassa 1800-lukuun ja ihmeellisiin vempaimiin. Kerjäläisprinsessan lopussa kirjailija Magdalena Hai avaakin steampunkin ja luomansa maailman lähtökohtia.

Tarina kertoo Gigistä, jonka kuninkaallinen perhe on paennut vallankumousta. Tarinan alussa Gigi perheineen asuu Vihreällä Saarella Keloburgin kaupungissa hyvin vaatimattomasti. Gigi ei juuri muista elämäänsä prinsessana ja jonkin hyvin sopeutunut Alhaistoon, kaupunginosaan, jossa varkaat, katunaiset ja muut vähäosaiset rellestävät. Hänen paras ystävänsäkin, Henry, on katulapsi. Kauaa tätä eloa ei kestä, kun Gigin kotiin viskataan pommi, tielle tulee ihmissusia ja perheenjäsenet joutuvat erilleen toisistaan. Kirjan vauhti on hengästyttävä!

Ja tässä on sekä sen pulma että ansio, joka varmasti jakaa jonkin verran mielipiteitä. Vauhti takaa sen, ettei lukija varmasti pääse pitkästymään. Toki tämä on lyhyt, mutta tämä oli muutenkin ihan pakko lukea yhdeltä istumalta loppuun.
Toisaalta olisin kaivannut tähän paaaaaljon lisää kuvausta. Lisää Gigin elämästä Alhaistossa, lisää Henrystä, lisää Gigin muista perheenjäsenistä, lisää ihmissusikulttuurista (joka vaikutti virkistävän erilaiselta nykyiseen trendiin nähden), lisää kaupunkirakenteesta (Keloburg vaikutti mielenkiintoiselta)... Samaahan kaipasin Mifongin perinnössäkin, mutta tässä se nousi vielä voimakkaammin esille. Turha kiireen tuntu vaivasi tarinaa jatkuvasti.

Tästä päästään taas seuraavaan pulmaan. Onko tämä lasten- vai nuortenkirja? Kansikuvan (joka on aivan mielettömän ihana piirros, tekijänä Sára Köteleki) perusteella sanoisin lastenkirja, mutta sisältö on nuorten kamaa kyllä. Tiedän, että rajanveto lanu-kirjoissa on haastavaa eikä välttämättä aina tarpeellistakaan. Lapsetkin ovat niin himputin erilaisia. Omalle 8-vuotiaalleni en tätä lukisi, mutta 10+ -vuotiaille suosittelisin oikein lämpimästi.
Minä itse taas saatan olla jo vähän yli-ikäinenkin, mikä näkyy mm. tuossa taustoituskaipuussani. Ehkä keskiverto aikuislukija kaipaa enemmän syvyyttä, mutta voiko se taas olla sitten kirjan vika, jos luen itselleni sopimatonta genreä? Lisäksi en ole aiemmin lukenut mitään steampunkia, joten en tiedä "kuuluko" sitä taustoittaa niin paljoa.

Erityiskehuja haluan antaa kirjan kielestä. Sen sujuvuus ja kauniin rempseä tyyli ihastutti todella paljon. Kauniit kielikuvat miellyttivät ja ne upposivat tekstiin hyvin. Ei tullut mieleen kikkailu tai tarkoitushakuinen maalailevuus, vaan Magdalena Hai näytti, että nuorillekin voi kirjoittaa kauniisti vaikka tarina ei mikään hempeä olekaan.
Maailma, sellaisena kuin se näyttäytyi pyykkinarujen loputtoman verkon lävitse, näytti minusta tismalleen samalta kuin aina ennenkin. Taivas hohti keltaisen ja läpikuultavan harmaan sävyissä. Toisinaan harmaan seassa pilkotti kaistale sinistä, mutta useimmiten savupilvien kerros Keloburgin yllä oli niin paksu, että lokit viilsivät siihen raitoja siivillään.
(s. 46)

Kerjäläisprinsessa on Gigi ja Henry -trilogian ensimmäinen osa. Kritiikistäni huolimatta jään innolla odottamaan jatko-osia. Tätä ei minusta myöskään turhaan verrata Jules Vernen tyyliin.
Kirja sopii niin tytöille kuin pojillekin, seikkailunhaluisille varhaisnuorille, jotka eivät säikähdä pommeja, ihmissusia ja verta...

19. elokuuta 2012

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (2010 / 2012)

Full Dark, No Stars
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 355
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Aaahh... Lukuanturini pissivät hunajaa. Uutta Kingiä kohtaan on aina kovat odotukset. Se on itseasiassa hiukan ikävä kierre; mitä paremmin odotukset täytetään, sitä korkeammiksi ne jatkossa nousevat. Joka tapauksessa Pimeä yö, tähdetön taivas täytti ja vähän ylittikin odotukset.

Pimeä yö, tähdetön taivas koostuu neljästä novellista, joista yksi on oikeastaan jo pienoisromaani. Yhdistävänä teemana on kosto. Stephen King on siitä mukava kaveri, ettei hän rupea moralisoimaan tai vääntämään mitään opetustarinoita. Kosto on kosto ja se on siinä. Lukija voi moralisoida keskenänsä, jos huvittaa.

Kokoelman aloittaa novelli (joka tosin on mielestäni jo pienoisromaani) nimeltä 1922. Se on Wilfredin tunnustus vaimonsa murhasta ja poikansa elämän tuhoamisesta. Se on tarina itsekkyydestä ja sekoamisesta. Tässä tarinassa King taas näyttää, kuinka yliluonnollista ei välttämättä tarvita. Pelkkä hulluus riittää ja lukija voi itse päättää mikä oli totta ja mikä ei. Se tekee näistä tarinoista karmaisevampia.

Toinen novelli, Iso kuski, oli aika yllättävää Kingiä. Tarinassa nainen kostaa raiskauksen. Yksinkertaista ideaa on hämmennetty monimutkaisella juonella, mutta se toimii. Se vastaa kysymyksiin siitä, miksi joku saattaa jättää ilmoittamatta raiskauksesta ja miksi halutaan kostaa. Novellin sävy on vahvasti feministinen, jopa debattinen. King harvoin tekee mitään sellaista ja se pääsi yllättämään. Käsittämätöntä, että kirjailija voi yllättää vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen!

Kolmas novelli, Kahden kauppa, on taas klassisempi paholaistarina Faust-henkeen. Aggressiivista syöpää sairastava mies törmää Elvid -nimiseen hemmoon, joka lupaa hänelle parantumista ja lisäaikaa ainakin 15 vuodeksi, jos hän vaan saa vastineeksi vuosituloista 15%. Ja vähän muutakin... Pidin tästä erityisen paljon. Tarina oli tiivis, kytkeytyi hauskasti ajoittain oikeisiin tapahtumiin ja loppu oli yllättävä.

Viimeinen novelli, Onnistunut avioliitto, palaa vähän taas feminismiin. Tarinassa nainen saa tietää aviomiehestään ikävän yllätyksen ja ottaa oikeuden lopulta omiin käsiinsä. Novelli pistää miettimään sitä, kuinka hyvin lopulta läheisensä tuntee. Ja onko sitä osittain syyllinen läheisen pahoihin tekoihin, jos ei niistä ole tiennyt? Vai onko se sitä, ettei ole halunnut tietää?

En tiedä kuinka puolueettomaksi vanhan King-fanin arviota voi väittää. Stephen King vain nyt sattuu osumaan sellaiseen lukuhermooni, joka saa nauttimaan. En ole kaikista Kingin jutuista pitänyt, mutta valtaosasta kuitenkin. Vaikka Kingin genre on kauhu ja on ollut sitä koko ajan, osaa hän mielestäni uudistua ja yllättää yhä. Peruselementit ovat monessa tarinassa samat, mutta miksi rikkoa hyvää kaavaa? Joku juttu siellä pääsee aina ajoin yllättämään.

Pohdin myös sitä, kuinka tärkeitä aloitukset novelleissa ovat. Tässä kokoelmassa kolme novellia neljästä koukutti jo ensimmäisestä virkkeestä alkaen. Tässä aloitusvirkkeet novelleista järjestyksessä:

Nimeni on Wilfred Leland James, ja tämä on tunnustukseni.
***
Tess otti vastaan kaksitoista maksettua esiintymiskutsua vuodessa sikäli kun niitä tarjottiin.
***
Streeter näki kyltin vain siksi, että joutui ajamaan tien sivuun oksentaakseen.
***
Darcy ajatteli niinä päivinä, jotka seurasivat hänen autotallista tekemäänsä löytöä, että kysymys, jota kukaan ei esittänyt rupattelun lomassa, oli tämä: Mitä avioliittoosi kuuluu?
Mihin tarinaan tarttuisit ensimmäisenä?

Tässä haluan kiittää myös suomennosta, jota Kingin romaanien kohdalla on usein moitittu. Muistan esimerkiksi Tukikohdan, jonka suomennos oli aika järkyttävä. Tässä tosin on eri suomentaja.
Joka tapauksessa esimerkiksi novelli 1922 on hienoa käännöstyötä. Wilfredin kieli on ilmeisesti alunperin vanhahtavaa, maalaishenkistä englantia. Se sama tyyli taipuu myös suomennokseen hyvin. Rekiaro ei ole ampunut yli ja vääntänyt tätä johonkin murteeseen, vaan sopivissa kohdin sanavalinnat ovat vanhahtavia. Esimerkiksi ehtoo ja kyökki.

Pimeä yö, tähdetön taivas oli siis varsin täydellistä luettavaa. En oikein keksi tästä mitään moitittavaa. Viihdyin tämän parissa erinomaisesti. Aihepiiriltään tämä on sellainen, jota voisin suositella kauhuun (ja Kingin tuotantoon) vasta tutustuvalle. Tästä olisi hyvä aloittaa sukellus pimeyteen...

15. elokuuta 2012

Jonathan Carroll: Naurujen maa (1980 / 2005)

The Land of Laughs
Suomennos: Laura Lahdensuu
Kustantamo: Loki-kirjat
Sivumäärä: 279
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Linnea Kujerruksia -blogista haastoi minut Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen tiimoilta lukemaan tämän Carrollin Naurujen maan. Hänellä oli tuoreessa muistissa vielä taannoinen Valkoiset omenat -romaanin keskeyttäminen eikä antanut minun antaa periksi. Osittain juuri siksi haaste tuntui erityisen jännittävältä. Carrollin kirjoissa on näemmä oltava jotain erikoista, kun sitä näin vahvasti suositellaan! (Sitä paitsi annoin Ian McEwanillekin toisen mahdollisuuden.)

Rakastuinko? Ikävä kyllä en, mutta en kyllä keskeyttänytkään. Lähellä se oli parikin kertaa, mutta koitan olla haastekirjojen kanssa tiukempi. Lopulta olen kuitenkin iloinen, että tulin lukeneeksi Naurujen maan loppuun asti. Ja Linnea oli siinä mielessä oikeassa, että pidin tästä kumminkin enemmän kuin Valkoiset omenat -romaanista.

Naurujen maa kertoo Thomas Abbey -nimisestä englannin opettajasta. Hänen isänsä on ollut kuuluisa näyttelijä ja Thomas inhoaa sitä, että hänet nähdään vain isänsä poikana (kukapa ei inhoasi). Thomas ihailee kovasti edesmennyttä lastenkirjailijaa, Marshall Francea, ja päättäkin ottaa virkavapaata kirjoittaakseen tämän elämäkerran. Sattuman kautta mukaan lyöttäytyy Saxony Gardner ja heistä tuleekin söpö pari. Elämäkertatutkimus vie Thomasin ja Saxonyn Francen kotikaupunkiin Galenin. Mutta siellä onkin tapahtumassa jotakin kummallista. Ja jotakin outoa, mutta viehättävää, on myös Francen tyttäressä Annassa...

Tässä tökki vähän sama kuin Valkoiset omenat -romaanissa: tylsyys. Tämä oli hyvin pitkälle tylsä. Alkuun päästään ihan rivakasti, mutta sitten on luvassa vatulointia ihan urakalla. Omaan makuuni Carroll pitkittää turhaan Galenin salaisuuden paljastamista ja antaa jännitteen löystyä ihan tyystin. Loppuosa menee taas vähän hötkyilyksi, vaikka siitä olisi saanut sitten paljon enemmän irti ja ehkä vähän huumoriakin revittyä. Huumori jäikin tässä yllättävän vähälle – tai sitten en vain tajunnut sitä.

En juuri pitänyt Thomasista henkilöhahmona, koska hän oli... tylsä! Toistan itseäni (ja kohta koko bloggaus muuttuu tylsäksi), mutta aluksi Thomas oli jännä, sitten hän alkoi vatuloida ja lopulta hötkyillä. Naurujen maan epätasapainoisuus haittasi lukukokemusta pahasti ja heijasteli yllättävän paljon myös henkilöhahmojen rakenteeseen.

Sen sijaan Anna ja Saxony olivat naishahmoja minun makuuni. Keskenään kovasti erilaisia ja Saxonysta tuli ajoittain mieleen True Blood -kirjoista tuttu Sookie Stackhouse; vähän hömelö, mutta sympaattinen. Anna taas on vähän kovempi luu eikä niin sympaattinen, mutta kiehtova kuitenkin. Pidin siitä, etteivät Anna ja Saxony olleet tarkoitushakuisesti vastakohtaisuuksia, vaan erilaisuus rakentui luontevammin.

Tyhjäkäyntiä lukuunottamatta Naurujen maa oli lukukelpoinen kirja. Tarinan idea oli hauska, hahmot persoonallisia ja pidin kirjan lopusta. Jonathan Carroll -fania minusta ei tullut vieläkään, mutta onpahan tämäkin aukko spefi-sivistyksessäni paikattu.

Kiitos Linnealle haasteesta!

12. elokuuta 2012

Lotta-Liisa Joelsson: Vivika (2012)

Kustantamo: Art House
Sivumäärä: 196
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kotimaista kauhua on taas tarjolla ja mikäs siinä. Avoimin mielin ja kiinnostuneina niitä ainakin tässä osoitteessa odotellaan. Tällä kertaa uutena tuttavuutena on Lotta-Liisa Joelssonin esikoisteos Vivika.

Heti kärkeen haluan jupista samasta asiasta kuin Mia Vänskän Saattajaa koskevassa bloggauksessa, nimittäin kirjan markkinoinnista. Vänskän kohdalla kirjailijaa esiteltiin "Kinginsä lukeneena", joka siis tietysti väistämättä saa ainakin meikäläisen vertaamaan kirjaa Stephen Kingin. Joelssonin kohdalla yritettiin ehkä olla hienovaraisempia ja mainittiin (esim. kirjan sisäkannen liepeessä), että hän on nimennyt koiransa Cujon Kingin samannimisen romaanin mukaan. Ja tsädäm! Vertausefekti syttyy taas.
Miksi? MIKSI näin pitää tehdä? Tulee mieleen, ettei kustantamo luota uuteen suojattiinsa, vaan pitää ovelasti sirotella vahvempia nimiä taustalle. Mutta kun kauhukirjailijaa markkinoinnissa verrataan Stephen Kingiin, niin kirjailija-parka joutuu altavastaajaksi jo heti alkuunsa ja ilman omaa syytään.
Voi tietysti olla, että tämä häiritsee vain minua King-faneuteni vuoksi. Mutta kyllä minua nyppii yhtä lailla nämä "uusi Da Vinci -koodi!" -jutut kuin vaikkapa se, että uudesta fantasiakirjailijasta kerrottaisiin, että hän on Tolkieninsa lukenut.

Mutta sitten Vivikaan, joka valitettavasti tuotti minulle pettymyksen (jonka en usko johtuvan vain verhotusta King-vertauksesta). Olisin niin halunnut pitää tästä, sillä kotimainen kirjallisuus kaipaa lisää hyvää kauhua!
Vivika kertoo kahden teinin ystävyydestä, kuuden koulutytön murhasta ja kansansaduista. Kuulostaa ovelalta sopalta ja odotinkin, miten Joelsson tämän keitoksen pitää kasassa.

Teoksen rakenne on haasteellinen ja kunnianhimoinen, ja toi jollakin tapaa mieleen Marisha Rasi-Koskisen Katariinan. Tarina etenee kolmessa eri aikatasossa ja lisäksi välissä on kansansatujen uudet, astetta karummat ja tylymmät versiot. Rakenteellinen ratkaisu ei minusta onnistunut, vaan kokonaisuus jäi sekavaksi ja kielelle jäi tarkoitushakuisen kikkailun maku. Loppuratkaisu jäi myös vajaaksi. Luin loppuosan kahdesti, koska luulin huolimattomuuttani unohtaneeni jotakin, mutta edes toinen lukukerta ei antanut mitään uutta. Jäin lähinnä ymmälleni.

Lisäksi Vivikassa on pieniä uskottavuusongelmia. Tarina lähtee siitä, kun päähenkilö löytää kotinsa yläkerran kylpyhuoneesta raa'asti tapetun Vivikan. Mitä henkilö sitten tekee? Menee paniikkiin ja soittaa poliisit? Ei. Hän jatkaa elelyä talossa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan! Vasta aivan lopussa hän muistaa ahdistua siitä, ettei soittanut poliisia, ambulanssia tms. Tämä häiritsi minua jatkuvasti lukiessani. Jos tarina vaatii sitä, ettei poliiseja kutsuta, niin tällaista epäloogisuutta ei saisi vaieta kuoliaaksi. Tulee sellainen olo, että lukijaa pidetään tyhmänä.
Kiinnitin Katariina Norontauksen (arvostelu Turun Sanomissa) tapaan huomiotani pitkiin pyörämatkoihin, jotka eivät tuntuneet sopivan pikkukaupunkiin. Samoin aikatasosta oli vaikea saada otetta.
Samoin tuntuu oudolta, että huippuvartioidussa koulussa jäisi peräti kuuden ulkovessan kompleksi keneltäkään muulta kuin kahdelta lapselta huomaamatta...

Rohkeasti Joelsson lähti myös uudistamaan satuja. Pidin ideasta, vaikka kaikki satujen uusintaversiot eivät olleetkaan mieleeni. Esim. Peukalo-Liisan idea meni minulta ihan ohi, mutta Punahilkka taas oli aivan hillittömän hieno.

Vivikan kerronta ja kieli on selkeää. Tarinan kuljetus onnistuu koukuttamaankin (rakennepulmista huolimatta) ja kuvailun Joelsson taitaa oikein hyvin. Veriset ruumiit ja etenkin lopussa oleva tyhjä koulu saivat kyllä niskavillani pystyyn hyvällä tavalla.
Vivika ei täysin onnistunut vakuuttamaan, mutta romaanilla on hetkensä.

10. elokuuta 2012

Taru Luojola & Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas (2012)

Kustantamo: Osuuskumma
Sivumäärä: 249
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Kumman rakas on Osuuskumma -kustantamon ensijulkaisu. Se on antologia, joka sisältää spekulatiivisen fiktion määritelmät täyttäviä novelleja 14 kappaletta:

Tuomas Saloranta: Diplomaattinen selkkaus
Kristel Nyberg: Saalistaja
Kalle Lintunen: Todellista rakkautta
Jeff VanderMeer: Kannettu (suom. Markus Harju)
Aleksi Kuutio: Raskas isä
Siria Kohonen: Patakuningatar
M. G. Soikkeli: Se mikä luonnostaan lankeaa
Antti Riimuvuori: Nettideitti
Jussi Katajala: Katarsis
Christine Thorel: Viimeinkin
Tarja Sipiläinen: Pintaa syvemmälle
Liliana Lento: Rose & May
Maria Carole: Pahanilmanlintu
Taru Luojola: Kuuntele Tomppaa

Kokoelman yleisteemana on rakkaus ja siinä kompastuin jo omiin ennakkoluuloihini ja -oletuksiini. Odotin, että tämä olisi ollut romanttisempi ja että kummallinen rakkaus tarkoittaisi laajempaa parisuhdekäsitystä; esim. polyamoriset suhteet, homo- ja lesboparit jne. Parissa novellissa onkin kyse homo- ja lesbopareista, mutta se ei ole tarinan isoin juju. Ylipäätään rakkauskäsitys on Kumman rakas -kokoelmassa paljon laveampi ja rakkaus ei tarkoita aina rakkautta romanttisessa mielessä. Rakastua voi niin taloon, jonkinlaiseen vedessä elävään olentoon, jumalattareen ja kuolleeseen. Ihaninta kaikissa novelleissa oli se, että ne eivät huutaneet sitä erikoisuuttaan eikä teksteistä kuultanut rivien välistä mitään katsokaa-kuinka-nerokkaan-monipuolisesti-ja-avarakatseisesti-tätä-asiaa-voi-käsitelä -asennetta. Aiheita käsiteltiin kuin ne olisivat maailman luonnollisimpia asioita. Ja sitähän rakkaus on.

Osa kirjoittajista oli minulle ennestään tuttuja Verenhimo -antologiasta, osa taas tuntemattomia. Toivon kuitenkin saavani lukea lisääkin novelleja esim. Siria Kohoselta ja Tarja Sipiläiseltä.

Kohosen novelli Patakuningatar kertoo pelikortista tutun patakuningattaren tarinan. Pidin sen kertojaäänestä, hiukan kyynisenoloisesta mustalaiseukosta, aivan valtavasti! Patakuningattaren tarina on kuitenkin varsin yllättävä. Olisin kuvitellut, että se liittyisi jotenkin patakuninkaaseen, mutta ei. Patakuningataren rakastettu on ihan tavallisen oloinen Helena, mutta tarina ei lopu onnellisesti.

Tarja Sipiläinen taas kertoo Pintaa syvemmälle -novellissaan vesiolennon ihastuksesta ihmisnaiseen. Rakkaustarina on ihan tavallinen ja minusta kokoelman romanttisin, mutta juuri spefimäinen elementti saa siihen ihan oman säväyksensä.

Jussi Katajalan Katarsis nousi suosikikseni (taas, sillä näin kävi Verenhimossakin). Katarsis sijoittuu antiikin Kreikkaan ja kertoo nuoren miehen rakkaudesta kaupungin suojelijajumalattareen. Novelli on erittäin taitavasti tehty kunnianosoitus antiikin Kreikan taruja ja historiaa kohtaan. Nimeään ja tyyliään myöten se noudattaa tarustotyyliä aina dramaattiseen loppuun saakka.

Muutama novelli meni minulta ohi kokonaan tai osittain. En päässyt kunnolla kärryille VanderMeerin Kannettu -novellin kanssa. Aistin kyllä, että se on tavallaan hieno, mutta siinä oli liikaa selittämättömyyksiä minun makuuni.
Kalle Lintusen Todellista rakkautta oli alussa aivan valloittavan hieno ja pidin päähenkilön käyttämästä kielestä paljon, mutta sen loppu minusta lässähti. Piikki tosi-tv -ohjelmia kohtaan oli kyllä hyvin osuva.

Henkilökohtaisesti tämä novellikokoelma antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta myös omassa kirjoittamisessani. Hämmästelin, kuinka luontevasti voi kertoa tarinoita rakkaudesta niin monesta näkökulmasta ja erilaisista maailmoista ilman romaaninpituista selittämistä ja taustoittamista.
Minulla ei esimerkiksi ollut mitään tarvetta tutustua Salorannan Diplomaattinen selkkaus -novellin maailmoihin yhtään enempää. Tarinasta tuli ilmi oleellinen ja loppuaika kuluikin kikatteluun. Rituaalinomainen perseenpuristelu kunniaan!

Kumman rakas -kokoelman on lukenut myös Jori Kaiken voi lukea! -blogista.

7. elokuuta 2012

Petja Lähde: Poika (2012)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 189
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Petja Lähteen esikoisromaani Poika kiinnosti oudosta lähtökohdastaan. Mies ja 3kk:n ikäinen poikavauva ovat matkalla pois kotoa vain kylpytakit päällään, äiti on lukittuna vessaan. Mitä hittoa?

Tilanteen tausta ovat noin periaatteessa yllätyksettön. Perheriitahan siellä oli menossa. Tavallisesti se on kuitenkin äiti, joka lähtee vauvan kanssa. Ei isä.

Lähde onnistuu käsittelemään tilannetta hienosti ja henkilöhahmot ovat minusta erittäin onnistuneita. Janne, tarinan isä, on työttömäksi jäänyt entinen vankilakundi. Saija, tarinan äiti, on entinen narkkari. Petja Lähde ei kuitenkaan sorru moralisoimaan kumpaakaan eikä tekemään kummastakaan mitään ääripahaa tyyppiä tai toisaalta mitään ääriuhriakaan. Saijalla ja Jannella on kummallakin toki taustansa, mutta ne vaikuttavat aidoilta eivätkä melodramaattisilta.

Jannen taustat avautuvat eniten ja ovat oikein malliesimerkkejä siitä, kuinka pienestä asiasta lähtee tahattomasti suuri kivivyöry, jota ei voi enää hallita. Liian myöhään kun huomaa erheensä, sitä on vaikea enää korjata.

Jostakin syystä minulle tuli tästä mieleen Hotakaisen Juoksuhaudantie, vaikka näillä kahdella ei tarinallisesti paljoa yhteistä olekaan. Lähtökohta on vähän sama kuitenkin. Perheenisä tekee jotakin harkitsematonta naisen provosoimana ja seuraukset ovat mitä ovat.
Petja Lähteen tyylissä oli muutenkin jotakin hotakaismaista. Ihan yhtä terävää ja yhteiskuntakriittistä se ei ollut, mutta samanlainen iskevä tyyli hänellä on. Lauseet ovat lyhyitä, konstailemattomia eikä teksti muutenkaan rönsyile.

Loppua kohden Poika sortuu mielestäni hiukan ylidramaattisuuteen, kun availlaan Tiilikaisen taustoja. Se tuntuu irralliselta ja ylimääräiseltä. Dramatiikkaa (ihan onnistunutta) on jo lopussa sinänsä ja pidin siitä, kuinka loppu jäi aika tulkinnanvaraiseksi.

Jään kiinnostuneena seuraamaan, josko Lähde jatkaa hyvin alkanutta kirjailijanuraansa. Poika on erinomainen esikoisteos, joka valoittaa hyvin sitä, kuinka kolikolla on kaksi puolta.

5. elokuuta 2012

M. A. Jeskanen: Perkele – myytillisiä tarinoita (2011)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 211
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Kokeilujen kesä jatkuu vaikka syksy jo pukkaa esiin... Sallan lukupäiväkirjan Salla yllytti minut joskus lukemaan tämän ja tutustumaan samalla sarjakuvan maailmaan. Tänä kesänä sain sitten jotakin aikaan...

Tottakai olen aiemminkin lukenut sarjiksia. Kukapa ei olisi? Meille tulee Aku Ankka ja lisäksi perheessä keräillään Lucky Lukeja ja Asterixeja. LL:a olen jonkun verran lukenut jo alakoululaisena, Asterixit eivät jostain syystä ole oikein napanneet vieläkään.
Lisäksi rakastan Don Rosan Roope Ankka -sarjiksia. Ne ovat todella huikeita!

Varsinaiset sarjakuvaromaanit ovat kuitenkin olleet vieraita. Pitäisiköhän Perkelettä sanoa sarjakuvanovelliksi, sillä tässä on monta eri tarinaa, joilla on kuitenkin sama teema?
Vierastan myös ajatusta siitä, että jo perinteiseksi romaaniksi kirjoitettuja teoksia muunnetaan sarjakuvamuotoon. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin tunnustettava, etten ole lukenut sellaista. Ja toisaalta... Tehdäänhän niitä elokuviksi, oopperoiksikin jne. Miksei sitten sarjakuvaksikin?

Perkele – myytillisiä tarinoita sisältää kuusi eri tarinaa. Niitä yhdistävä teema on noituus ja vanha kunnon vihtahousu. Jeskanen on ammentanut suoraan kansanperinteestä ja tunnetuista noitatarinoista. Näistä kuuluisin lienee Blåkulla, jossa 11-vuotiaan Gertruden ilmianto saa aikaan varsinaisen noitavainon.
Teoksen alussa onkin listattu muutama tietolähde ja se tuo oman painoarvonsa tarinoihin. Se, mitä itse olen noitavainojen ym. historiaa lukenut, täsmää kyllä hyvin tämän kanssa. Tietopuolelta ei siis mitään nipotettavaa.

Perkeleen piirrostyyli on melko karkeaa ja paikoin se noudattelee samaa tyyliä, kuin historiallisetkin piirrokset noidista (tyylille oli joku nimikin, jota en nyt kuollaksenikaan muista).

Minusta tyyli kuitenkin sopi varsin synkkiin tarinoihin. Erityisesti kasvojen tyyli miellytti paljon. Varjostuksilla saa ihan hurjasti aikaan, kuten tästäkin kuvasta voi nähdä.

Ainoa, mikä minua tarinoissa jonkun verran häiritsi, oli seksillä mässäily. Tätä ei todellakaan ole syytä jättää lasten ulottuville!
Osassa tarinoista on melkoista pornoa ja yhdessä kuvassa Blåkulla -tarinassa paholainen ottaa Gertruden (11v.) takaapäin. Eh... Tiedän, että se kuuluu tarinaan ja noitatarinoissa seksillä on iso osuus. Mutta tästä mässäilystä en ollut järin ihastunut, vaan se kuvotti suorastaan. Lukiessa tuollainen jää oman mielikuvituksen varaan ja se on tavallaan helpompi ohittaakin. Mutta sarjakuvassa (samoin kuin elokuvassa) sen ohittaminen ei ole niin helppoa.

Pidin kokonaisuudessaan Perkeleestä kuitenkin niin paljon, että aion ehdottomasti tutustua sen jatko-osaan, Santalaan.
Perkele muissa blogeissa:
Sallan lukupäiväkirja
Erjan lukupäiväkirja
Kirjamielellä

1. elokuuta 2012

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio (1955 / 1955)

Mio, min Mio
Suomennos: Kristiina Kivivuori
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 160
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Kun saimme poikani kanssa loppuun Veljeni Leijonamielen, satuin divarista löytämään tämän. Ei muuta kuin kantoon ja lukuun kotona. Olin itse lapsena ensin kuullut Mio, poikani Mion opettajan lukemana ja myöhemmin luin sen itse. Muistan pitäneeni siitä hurjan paljon. Ehkä hevostyttöyteeni kolahti kultaharjainen Miramis-ratsu, sillä muuta selitystä faneudelleni en nyt keksi.
Tämä riski on aina olemassa, kun lukee lapsuuden suosikkejaan uudestaan...

Mio, aluksi nimeltään Juhani Ville Hämäläinen, asuu Kaisaniemessä Eedla-tädin ja Kosti-sedän ottopoikana. Mitenkään rakkaudentäyteistä ei tuo elo ole ja usein poika kadehtiikin ystäväänsä Penaa, jonka isä ja äiti vaikuttavat niin mahtavilta.
Eräänä päivänä hän katoaa ja päätyy Kaukaisuuden Maahan. Siellä hän saakin kuulla olevansa prinssi Mio ja isäkin on kuningas (missä Mion äiti?!). Miolla onkin tehtävä. Hänen on taisteltava julmaa ritari Kaamoa vastaan.

Minusta tämä oli tekstitasolla yllättävän heikko. Väsyin varsin nopeasti jatkuvaan toistoon, jota Lindgren annostelee tässä oikein reilulla kauhalla. "Mio, poikani Mio", "Sinä, Mio, et sitten paljoa tiedä", "isäni kuningas", "mutta silloin tapahtui jotakin merkillistä", "...ja kunpa emme olisi niin pieniä ja niin yksin" ym. hokemat toistuvat aivan liian usein.
Lindgren on painanut lujasti mieleensä, että kolme on maaginen satuluku ja se saadaan tässä kyllä tuta (noita hokemia tosin viljellään useammin kuin kolmesti per hokema). Miolla on kolme taikavälinettä (viitta, miekka ja lusikka), kolme auttajaa (kutojatar, Miekantakoja, lumottu lintu), kolme paikkaa Kaukaisuuden Maan ja Autiuden maan välillä (Vihreitten Niittyjen Saari, Aamunkajon silta ja Hämärä Metsä), kolme merkityksellistä paikkaa Autiuden maassa (vuori, järvi ja linna) jne. Kolme on tietysti perinteinen satuluku, mutta sen taaja viljely väsyttää.

Tarinatasolla pidin Mio, poikani Mio -kirjasta edelleen. Tarina on ihan suloinen ja ihastuin vieläkin Miramis-ratsuun. Kaivo, joka kuiskii iltasella, on ihana pieni matkaan lähettävä elementti. Melkein harmittaa nuo tekstitason kömpelyydet. Ei niihin lapsena kiinnittänyt mitään huomiota eikä poikanikaan niitä kommentoinut. Se on tätä aikuisen silmää...

Pikku Otuksen (8v.) kommentti:
Se oli kyllä kiva kirja. Viimeiset luvut lähellä loppua nii ne oli jännitäviä. Mä luulin että kaikki on ohi mut kävi sitte sillee kaikki kävi sitte hyvin. Ritari Kaamo nii Mio tappoi sen Ritari Kaamon sillee iski miekallaan sen kivisydämeen niin se kuoli. Kun Mio ja Jum-Jum oli siellä rannassa nii ne näkivät Jirin siskot ja kaikkien muitten siskot. Maassa ne näkivät Milimanin se oli kuollut mutta kun Mio levitti häneen taikaviitan sitten tapahtui kummallista se avasi silmänsä sitten se oli elossa. Sitten ne lähti kotimatkalle.

Loppuhuipentuma taisi siis tehdä pienempään lukijaan vaikutuksen, vaikka minä pidin enemmän esim. Veljeni Leijonamielen lopusta, joka ei ollut näin siloiteltu.

Lastenkirjaklassikko ei siis minuun uponnut enää, mutta pieneen lukijaan se vaikutti. Niinhän lastenkirjojen kaiketi kuuluu toimiakin.