31. heinäkuuta 2012

Kate Chopin: Herääminen (1899 / 2009)

The Awakening
Suomennos: Raija Larvala
Käännösvuosi: 2009
Kustantamo: Faros
Sivumäärä: 200
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Herääminen päätyi lukemistooni So American -haasteen kautta. Aihepiiri kiinnostaa ja lisäsyvyyttä tähän toi myös kesken oleva Tuulen viemää. Ajallisesti siis Herääminen -romaanin päähenkilö Edna voisi olla Scarlettin tytär.

Romaania on pidetty feministisen kirjallisuuden ensimmäisenä virstanpylväänä. Suomentaja Raija Larvalan esipuhe on erittäin kiinnostava. Siinä taustoitetaan sekä tätä romaania että vähemmän tunnetun Kate Chopinin elämää muutenkin. Ilmestymisvuonnaan Herääminen sai melkoisen murskakritiikin. Teosta pidettiin liian seksuaalisena, moraalittomana ja naiseutta halventavana.

Tarina kertoo Edna Pontellierista, naimisissa olevasta kahden pojan äidistä. Avioliitto näyttää ainakin aluksi noin periaatteessa onnelliselta ja tietyllä tapaa tästä tulee aluksi mieleen Minna Canthin Salakari, etenkin kun kuvaan astuu nuori Robert (Larvala sanookin, että Chopinia voi ajatella Amerikan Minna Canthina).
Edna kuitenkin Robertin kautta alkaa herätä omaan naiseuteensa. Hän haluaa tilaa itselleen, tehdä omia päätöksiä ja valintoja, eikä elää vain sen mukaan miten naisen kuuluisi elää. Lopulta hän päätyy asumaan yksin ja mieleen tulee Ibsenin Nukkekoti. Tarinan loppu on surullinen, mutta ei mielestäni varsinaisesti traaginen.

Isoin pulma omassa lukemisessani oli se, että Edna ei herättänyt minussa minkäänlaista myötätuntoa. Hänen itsenäistymiskohtauksensa vaikuttavat lähinnä lapselliselta kiukuttelulta, mikä on tietysti tarkoituskin. Ednakin tavallaan tiedostaa sen, mutta minusta se söi tarinan tehoa. Esimerkiksi Edna kieltäytyy lähtemästä sisarensa häihin, koska hän nyt vain sattuu haluamaan niin ja haluaa näyttää, että hän kykenee omiin päätöksiin. Näin hän nöyryyttää sekä isäänsä että aviomiestään, joka sitten päätyy häihin paikkaillakseen Ednan käytöstä.

Tämä on samalla tavalla aistillinen romaani kuin vaikkapa Keräsen Sisilian ruusu. Paljon kaunista ja tunnelmallista kuvausta. Ehkä tässä onkin myös aivan hienoinen henkäys erotiikkaa, mutta ainakaan näin 2000-luvun lukijana se menee paljolti ohi. Pitäisi varmaan olla 1900-luvun alun herkkähipiäinen ja kaksinaismoralistinen amerikkalainen osatakseen pitää tätä sopimattomana. Tämänkin vuoksi taisin kokea teoksen aika tylsänä. Tässä on pari suudelmaa ja loput jätetään hyvin hienovaraisesti lukijan tulkittavaksi.

Pidän tämän perusteella Chopinia kuitenkin taitavana kirjoittajana. Erityisen hienoa minusta oli Ednan uintitaidon oppiminen. Se toimii upeana vertauskuvana Ednan myöhemille toimille ja uimisella on iso rooli myös romaanin lopussa. Herääminen antaa paljon muutakin tulkittavaa esimerkiksi sivuhenkilöiden kautta. Omalaatuinen mademoiselle Reisz, hemmoteltu Victor ja Ednan ystävätär madame Ratignolle ovat kukin hienoja aikalaiskuviaan, vaikka jäivätkin henkilöinä hiukan etäisiksi.

Herääminen on nopealukuinen ja haikean kaunis romaani. Kuitenkin minun silmissäni se jäi varsin keskiverroksi kirjaksi, vaikka sen ansiot ovat helppoja ymmärtää.

29. heinäkuuta 2012

Juri Nummelin (toim.): Hallusinatsioneja (2012)

Kustantamo: Faros
Sivumäärä: 126
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Juri Nummelin on jälleen tehnyt merkittävän kulttuurityön, ainakin minun silmissäni. Hallusinatsioneja on kokoelma varhaisia suomalaisia kauhunovelleja:

Jaakko Juteini: Otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aavis-juttuja Valistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut
Zachris Topelius: Toholampi
Aleksis Kivi: Vuoripeikot
K. J. Gummerus: Uhalla
Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja, Oikea syyllinen, Lapissa ja Hallusinatsioneja
Santeri Ivalo: Kummituksia
Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto
Uno Osmio: Kuumehoureissa

Kokoelman aloittaa Nummelinin esipuhe, jossa valaistaan suomalaisen kauhun varhaishistoriaa vähän enemmänkin. Eipä sitä ole juuri arvostettu eikä mielestäni arvosteta oikein vieläkään. Suomalainen kirjallisuus nojaa yhä vahvasti realismiin. Esipuheen voi lukea myös Nummelinin omasta blogista.

Isoimmaksi suosikikseni nousi Topeliuksen Toholampi. Tarina on kauhuromanttinen ja kansanperinteiden vaikutteet ovat aika selvät. Vanha äijä kertoo nuorelle miehelle tarinaa rakastavaisista, joiden väliin tuli iso paha virkamies. Paha sai toki palkkansa, mutta loppu ei ollut kokonaisuudessaan järin onnellinen vaan pikemminkin haikean kaunis. Kyllä se setä Topelius vaan osasi!

Opettavaista sävyä on taas Gummeruksen Uhalla -tarinassa, jossa kaikki yliluonnollinen selitetään järjen avulla. Yllytyshullu nuori isäntä lähtee kirkon kellotapuliin yöllä leikatakseen hiukan sinne siirretyn, mystisesti kuolleen miehen partaa. Isännälle käy kohtalokkaasti ja rahvas on tietysti ihan kauhuissaan. Onko vanha Vihtahousu ollut taas asialla?! Kirkkoherra selvittää asian, mutta silti taikauskoinen supatus jatkuu...

Aleksis Kiven Vuoripeikot muistuttaa enemmän satua kuin varsinaista kauhutarinaa. Peikot ovat ryöstäneet kirkosta tärkeän arvoesineen ja sitä lähtee uljas sankari upealla hevosellaan pelastamaan. Novelli on vauhdikas ja lopun satumaisen silauksen saa tarina siitä, kuinka tietyt paikat saivat nimensä.

Muutkin tarinat viihdyttivät oikein mukavasti, joskin on tunnustettava, että Juteinin kieli aiheutti hankaluuksia. Pohdin, että olisiko se pitänyt kuitenkin vääntää selkokielisemmäksi, mutta toisaalta olisiko siitä kadonnut "käännöksessä" jotakin? Lisäksi Uno Osmion Kuumehoureissa meni yli hilseeni enkä pitänyt siitä lainkaan.

Erityisplussaa annan lyhyistä kirjailijaesittelyistä. Tietysti esim. Aleksis Kivi ja Zachris Topelius ovat monelle tuttuja jo ennestään, mutta heidän esittelyissään keskitytäänkin tähän kauhupuolen valaisemiseen. Esittelyt olivat siis oikein paikallaan ja puolen sivun pituus oli aivan riittävä.

Suosittelen tätä ihan jokaiselle kauhun ja kansanperinteen ystävälle. Tässä ei ole peruskansantaruja, vaan jokaisen kirjailijan omaleimaisuus näkyy teksteissä, mutta unohtamatta kansanperinteen vaikutuksia.

23. heinäkuuta 2012

Raili Mikkanen: Laulu Punaisesta huoneesta (2012)

Kustantamo: Minerva
Sivumäärä: 272
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Laulu Punaisesta huoneesta kiinnosti aivan tavattomasti. Ensinnäkin siksi, että kirjoittajana oli Raili Mikkanen, jonka teksteihin ihastuin Suomen lasten linnakirjassa. Toisekseen siksi, että aihe oli todella kiinnostava. Tarina suomalaisesta ja kiinalaisesta, jotka rakastuvat toisiinsa 1900-luvun alun Suomessa. Eipä tule mieleen toista samaa aihetta käsittelevää romaania!

Niin. Kirja oli kuitenkin melkoinen pettymys, kuten pistemäärästä voi huomata. Mikä ihme tässä meni pieleen?
Varoitus! Aion tehdä häpeämättömästi juonipaljastuksia, jotta pystyn perustelemaan mielipiteeni paremmin.

Lukeminen tökki jo ensimmäisen luvun jälkeen ja tunnetusti silloin teksti on kovilla. Siitä on enää vaikea voittaa puolelleen, mutta onhan se mahdollista. Tekstissä tökki kömpelyys ja nuortenkirjamaisuus. Muutama ensimmäinen luku lähtee Annikan minäkerronnan kautta ja jatkossakin iso osa luvuista on Annikan minäkerrontaa ja loput kiinalaismies-Yaon kolmannessa persoonassa esitettyä kerrontaa.

Annikan minäosuudet tökkivät pahiten. Joka luvussa hän esimerkiksi tajuaa sitä sun tätä; "tajusin purevani hampaitani yhteen", "tajusin käsieni vapisevan", "tajusin hänen peittävän liikutustaan"... Tajusin jo! Annika on hyvä tajuamaan asioita. Normaalisti tällainen ei saa huomiotani, mutta kun sitä toistetaan ja toistetaan väsymiseen saakka. Annika ylipäätään selittää paljon tunteitaan ja vääntää asiaa rautalangasta niin että hitaampikin lukija taatusti tajuaa (sic!) että onko hän nyt iloinen vai surullinen.

Lisäksi muutama loi epäuskoa ja siten vesittää koko tarinan pohjaa. Annikan merikapteeni-isä on kuollut pari vuotta sitten Annikan juuri päästessä ylioppilaaksi ja äiti on ollut sen jälkeen aikalailla pois tolaltaan. He asuvat ilmeisen isossa talossa ja heillä on ollut ainakin yksi palvelijakin.
Jäin miettimään, että voiko merikapteeni olla ollut niin varakas, että heillä on ollut varaa isohkoon taloon ja palvelijaan? Jos on, niin onko rahaa ollut niin paljon, että Annikalla ja äidillä on ollut varaa vain olla siinä pari vuotta ansaitsematta mitään (tosin palvelijasta on luovuttu)? Jos tämäkin on mahdollista, niin onko rahaa ollut isukilla vielä niin paljon, että on elättänyt salaisen äpärälapsen ja tämän äidinkin? Tunnustan kyllä, että en tiedä 1900-luvun alun merikapteenien palkkataulukkoa. Tarinassa viitataan kyllä elintarvikepulaan (esim. sokerin puutteeseen), mutta pulaa on lähinnä tavarasta, ei rahasta.

Tarinan alussa Annika pelästyy tavattomasti, kun ikkunan takana näkyy kiinalaisen kasvot. Kiinalaisia pidetään ryöstelijöinä, joita on syytä pelätä. Niinpä Annika ja äiti pitävätkin tämän jälkeen ikkunat ja ovet tiukasti lukossa ja vielä verhotkin ikkunoiden edessä. Etenkin Annika on kovasti peloissaan, hyvä kun uskaltaa avata oven Helena-tädille.
Kuitenkin vähän myöhemmin Annika lähtee yhtenä iltana ulos haukkaamaan happea. Hän jättää oven raolleen (miksi??), kohtaa kiinalaisen miehen, joka vakuuttaa ettei tee pahaa. Annika kutsuu sitten miehen kylään (siis kiinalaisen, joita on hysteerisesti pelännyt) seuraavaksi päiväksi, vaikka asuu tässä vaiheessa yksin äidin siirryttyä parantolaan. Siis missä logiikka?

Annikan äiti on siis parantolassa, koska on ollut niin sekaisin miehensä kuoleman jälkeen. Parin viikon jälkeen Annika menee parantolaan tapaamaan äitiään, mutta siellä onkin isän veli, Birger.  Birgerin ensimmäinen repliikki Annikalle (jota ei ole koskaan tavannut aiemmin):
Mies tarttuu käteeni ja kumartuu vanhanaikaisesti käteni ylitse, antaa likipitäen käsisuudelman. Ohoh, mitä tämä nyt on olevinaan?
-Äitisi on turhan pidättyväinen. Me olimme paljon enemmän kuin ystäviä. Luulin aina, että eläisimme yhdessä koko elämämme, hän katsoo minua silmiin ja puhuu hyvin vakavasti.

(s. 133)
Siis voiko kukaan ihan uskottavasti sanoa ensirepliikikseen noin veljensä tyttärelle, jonka tapaa ensimmäistä kertaa parantolassa?! Annika pitää miestä toki yllättävän suorana, mutta silti. Ja nyt tämä Birger on siis päättänyt mennä nuoruudenrakkautensa, veljensä vaimon, kanssa naimisiin ja suunnitelma kerrotaan Annikalle jo parissa seuraavassa repliikissä. Hei hulinaa!

Näitä vastaavia epäuskottavuuksia ja suoranaisia kömpelyyksiä on tarina täynnä, ja se tympi aivan tavattomasti. Ikään kuin minua lukijana pidettäisiin tyhmänä. Mieleen tuli nuortenkirjat noin tyylillisesti ja sillä saralla Mikkanen onkin ilmeisesti enemmän kotonaan. En ole muuta häneltä lukenut, joten en osaa sanoa.

Annikan ja Yaon rakkaustarina tuntuu vähän väkisin väännetyltä. He siis tapaavat salaa toisiaan Annikan kotona äidin ollessa parantolassa. (Kuinka tavallista on, että 19-vuotias nuori nainen voi asua yksin 1900-luvun alun Suomessa ilman että kylillä ihmetellään tai sukulaiset kyseenalaistasivat?) He tutustuvat toisiinsa kääntäessään toisilleen kotimaissaan tunnettuja kirjoja. Yao kertoo Punaisen huoneen uni -tarinaa ja Annika kääntää Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -romaania. Tätä ideaa pidin hauskana ja hyvä.
Annikasta ja Yaosta tietysti aletaan kuiskutella, mutta alun arka ja päättämätön Annika pystyykin jollakin tavalla olemaan piittaamatta tästäkin. Annika ylipäätään on hyvin ristiriitainen hahmo, joka jääkin aika etäiseksi ja siten epäuskottavaksikin.

Tarinassa kansalaisuudet esitellään varsin mustavalkoisesti. Venäläiset ovat Pahoja, kiinalaiset Hyviä (vaikka he toisinaan rötöstelevätkin, niin se saa kumminkin Annikaltakin ymmärrystä) ja suomalaiset Ennakkoluuloisia. Annikakin on tietysti aluksi ennakkoluuloinen, mutta hyvin äkkiä hänen kelkkansa kääntyy...

Jotta lyhyeen tarinaan saataisiin lisää epäuskottavuuksia täytettä, on tarinaa höystetty muutenkin. Annikan ja Yaon omituisessa suhteessa ei näemmä riitä puitavaa vaan lisäksi ensin paljastetaan Annikan äidin ja Birger-sedän rakkaustarina. Annikan isä onkin se pahis, jolla sitten vielä on äpärälapsikin muualla.
Lisäksi on tomera Helena-täti, joka on hyvin karikatyyrinen hahmo. Hän on juuri sellainen voimakastahtoinen vanhapiika-täti, jolla on tiukka mielipide asiaan kuin asiaan, ja häntä kuuluu totella ehdoitta. Helenallakin on ollut oma rakkaustarinansa.
Lisäksi Laulu Punaisesta huoneesta saa lisähöystettä raa'asta perhemurhatapauksesta ja lopussa on jännitystäkin, kun Yaoa poiskuljettava laiva osuu merimiinaan...
Kävi mielessä, että josko vähempikin olisi riittänyt?

Rehellisesti sanottuna tästä on vaikea keksiä mitään hyvää. Tietyllä tapaa tarinasta kuultaa läpi, että Mikkanen on tehnyt huolellista taustatyötä historiallisten faktojen ja yksityiskohtien kannalta. Tarinassa viitataan esim. ihan aitoon huutolaislapsitapaukseen, josta uutisoitiin Helsingin Sanomissakin tuolloin.
Lisäksi erityiskehu siitä, että Annika ei tule yhdestä kerrasta raskaaksi. Se selvin sanoin jopa kielletään tässä.

Kokonaan toista mieltä on kuitenkin Susa P. Susan kirjasto -blogista. Käykääpä lukemassa!
Minuun tämä ei kuitenkaan osunut ja uponnut, kuten varmaan tuli ilmi...

21. heinäkuuta 2012

Finncon 21.7.2012

Vastoin aikomuksiani on minun sittenkin vähän raportoitava tämänpäiväistä reissuani Finnconiin, joka järjestettiin tänä vuonna Tampereella.
Finncon on siis tapahtuma, joka on suunnattu fantasian ja scifin harrastajille. Kyseessä ei ole pelkästään kirjallisuus, vaikka se isoa roolia tapahtumassa näytteleekin. Myös elokuvat ja pelit kuuluvat tapahtuman aihepiiriin. Minä olin siellä vain tänään, mutta tapahtuma on kolmipäiväinen.

Punnitsin pitkään lähdenkö vaiko enkö. Luen mielelläni fantasiaa ja muuta spefiä ja kirjoitankin sitä, mutta entä jos siellä on vain todella asialle omistautuneita hörhöjä? Niitä, jotka pyörittelevät silmiään Dragonlancelle ja David Eddingsille (jotka ovat, paitsi surkeita, myös aivan liian mainstreamia). Ei tällainen tavallinen fantsuharrastaja sinne sovi...
Lopulta päädyin kuitenkin lähtemään. Lähinnä siitä syystä, että siellä oli kirjoittajatapaamisia, joissa oletin tapaavani kirjoittajarinkiin (johon vast ikään liityin) kuuluvaa porukkaa. Olisi kiva saada rinkiläisille kasvot.

Päivä Finnconissa oli mielettömän hauska ja jouduin syömään ennakkoluuloni. Porukkaa tuntui olevan laidasta laitaan; vain vähän asiasta kiinnostuneista aina pitkän linjan harrastajiin. Mielenkiintoisia paneelikeskusteluja oli paljon ja vaikka tapahtuman aihepiiri on fantastisen ihmeellinen, ei valitettavasti vielä ollut mahdollisuutta olla useassa paikassa yhtä aikaa.

Ensimmäisenä olin "Lihallisuus aikamme kuvastossa" -luennolla. Sali oli tupaten täynnä ja minäkin (mattimyöhäisenä) jouduin seisomaan. Luennolla esiteltiin kuvia taiteen, mainosten ja fantasiataiteen saralta, ja näkökulmana oli pohdinta mm. naisen ja miehen esittämisen eroista.
Sitten seurasin paneelikeskustelua pienlehdistä. Osallistujamäärä ei ollut aivan niin huima, mutta ei tyhjällekään salille tarvinnut Tuomas Salorannan, Mixu Laurosen ja Pasi Karppasen puhua. Tämä kiinnosti erityisesti siksi, että toivon joskus voivani julkaista jotakin novelleja näissä pienlehdissä ja toimittaminen ja lehden tekoon osallistuminen kuulosti muutenkin (hullun)hauskalta puuhalta...
Sitten olikin aika tavata kirjoittajia ja tässä tilaisuudessa tapasin (viimein) J.S. Meresmaankin! Oli kiinnostavaa kuunnella miksi kukakin kirjoittaa mitäkin ja Tommi Vännin puheenvuoro magian rakenteesta oli todella herkku! Aivot raksuttaa vieläkin kaikista niistä jipoista!

Viimeiseksi vuorossa oli paneelikeskustelu "Fantasia NYT". Keskustelua luotsasi Anne Leinonen ja osallistujina oli Anneli Kanto, J. S. Meresmaa ja Magdalena Hai. Näkökulma pyöri isoksi osaksi naishahmojen asemassa fantasiakirjallisuudessa ja nämä (kirjoittaja)naiset taitavatkin olla ihan uraa uurtavia tekijöitä ainakin kotimaisen fantasian saralla! Naiset niin harvoin ovat olleet fantasiassa erityisen aktiivisia toimijoita ja vielä harvinaisempia ovat äitihahmot (muuta kuin vain synnyttäjän roolissa).
Lisäksi retorisesti tiedustelen, että miksei kukaan ole kertonut minulle steampunkista mitään?! Magdalena Hain kertoessa tulevasta romaanistaan Kerjäläisprinsessa (elokuu 2012, Karisto), kiinnostuin tavattomasti. 1800-lukuista vaihtoehtohistoriaa! Jännää! Mun pitää perehtyä tähän aiheeseen laajemminkin...

Oloni Finnconissa oli suorastaan hämmentävän kotoisa. Ehkä tämä on kuitenkin tätä marginaaliporukan (vaikka osallistujamäärä voidaankin laskea tuhansissa) etua; ollaan yhtä porukkaa vaikka erilaisia makuja onkin.
Muistan kokeneeni aikanaan samanlaisen efektin, kun osallistuin ensimmäistä kertaa Tuska Open Air -festareille. Pelkäsin tavattomasti sitä, että minua ei hyväksytäkään, koska kuuntelen kumminkin "vääränlaista metallia". Pelko oli täysin turha. Tottakai makuasioista keskusteltiin, kiisteltiinkin, mutta aina hyvässä, humoristisessa hengessä.

Olo on nyt suorastaan hurmoksellisen inspiroitunut. Päässä surisee kirjoitusjuttuja, kirjojakin tuli ostettua ja ja ja... Haluun uudestaan!
Kiitän omasta puolestani järjestäjiä, keskustelijoita ja mukavaa juttuseuraa. Ihan mahtavaa!

20. heinäkuuta 2012

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät (2004)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 382 (pokkari)
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Kuopio-villitys valtasi kirjablogit ja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa onkin luettu paljon. Minäkin olen lukenut kaksi aiempaa osaa pari vuotta sitten, mutta sitten sarja jäi vain muiden kirjojen jalkoihin, vaikka pidinkin siitä. Kun kirjabloggarit kohtasivat Kuopiossa, sain minäkin potkun jatkaa sarjaa. Jään ja tulen kevät on siis Kuopio-sarjan kolmas osa ja pidin siitä hyvin paljon.

Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1940-1941. Lassi Tuomi on jo osoittanut jonkinlaisia toipumisen merkkejä edellisestä sodasta ja elämä Aleksanterinkadulla on varsin rauhallista. Pulaa on tosin kaikesta, mutta työteliäisyydellä ja sinnikkyydellä siitä selvitään.
Maailmalla kuitenkin tapahtuu ja isoin kysymys suomalaisille tuntuu olevankin se, että ollaanko kallellaan Englantiin vai Saksaan. Saksan nähdään johtavan tietä kohti uutta Eurooppaa ja huonosti tahtoo käydä englantilaismielisille. Sen saa tuta niin Anna Tuomi kuin Selma Lehtivaarakin.

Jään ja tulen kevät kuvaa monen perheen elämää vaikka keskiössä onkin yhä Tuomen porukka. Tämä moninaisuus on yhtä aikaa sekä kirjan vahvuus että heikkous. Välillä henkilögalleria tahtoi mennä pahasti sekaisin. Toisaalta tämä tuo kirjaan vauhtia ja monenlaisia näkökulmia. Selma Lehtivaara on hienostorouva, kun taas hänen sotakasvattinsa Juho on työläisperheestä ja isäkin on salaperäisesti kadonnut.
Hilda on yhä vanhapiika, mutta tuoko vierailta mailta kotoisin oleva Mullikka vipinää hänellekin? Osaako Hilda pehmetä lainkaan? Hilda on varsinainen kestosuosikkini ollut tässä sarjassa.
Karjalasta kotoisin olevat evakot, Helvi ja Mari-tytär, palaavat takaisin. Edellisessä osassa, Rautayöt -romaanissa, Helvi oli todella hyvä hahmo, mutta tässä hän jää Marin varjoon.

Olen yhä Kähkösen kielen lumoissa. On käsittämätöntä, kuinka sujuvasti hän laittaa samaan romaaniin yleiskieltä ja savon ja karjalan murteita. Murteita osaamatonkin pysyy hyvin kärryillä ja vaikka sukujuureni eivät ole Savossa päinkään, on olo silti lupsakkaan kotoisa. Jään ja tulen kevät on hyvin tunnelmallinen romaani, vaikka tässä ei tunteita noin muuten vatuloidakaan. Sellaiseen ylellisyyteen ei oikein ole aikaa...

On vielä pakko kehua erästä lukua, joka teki todella vaikutuksen. Anna ja Lassi päättävät lähteä elokuviin ja illasta muodostuukin sympaattisen romanttinen. Ei luvussa mitään erikoista tapahdu, mutta romantiikka on niin ihanaa, aitoa, vaatimatonta ja kaunista! Ei siirappia, ei suuria tunteita tai draamaa. Anna ja Lassi käyvät vain elokuvissa. Kähkönen onnistuu kuvauksessaan niin hyvin, että se tosiaan jäi mieleeni. Lisäksi Lassin sympatiapisteet nousivat roimasti ja oikeastaan koko Jään ja tulen kevät toi lukijaa lähemmäs etäiseksi jäänyttä Lassia.
Niinpä suru iski vähän puseroon, kun loppuvaiheessa Lassi lähtee sotaan. Taas. Ja jos Lassi kuolee, niin minulta pääsee kyllä iso parku!

Ilmaisen myös mitä syvimmän ihailuni Kähköstä kohtaan siinäkin mielessä, että tässä sarjassa puidaan Suomen historiaa aika paljon, mutta koskaan a) henkilöhahmojen uskottavuus ei kärsi ja b) sävy ei ole oppikirjamainen tai luettelomainen. Kuopio-sarjassa näkyy upeasti se, kuinka historian ratasten pyörintä vaikuttaa ihan tavikseen ja kaikilla luokkatasoilla.

Jos sinä, historiallisten romaanien ystävä, et ole tähän sarjaan vielä tarttunut, niin teepä se mitä pikimmiten!

Kuopio-sarja:
1. Mustat morsiamet
2. Rautayöt
3. Jään ja tulen kevät
4. Lakanasiivet
5. Neidonkenkä
6. Hietakehto (ilmestyy syksyllä 2012)

18. heinäkuuta 2012

Mary Shelley: Frankenstein (1818 / 1973)

Frankenstein or, the Modern Prometheus
Suomennos: Paavo Lehtonen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 252
Pisteet: 4½/5
Mistä minulle: oma ostos

Frankensteinin tietävät kaikki, mutta yllättävän monilla on siitä viihdeteollisuuden mukanaan tuomia harhaluuloja. En ole itsekään näiltä välttynyt ja olenkin vähän karsastanut koko Frankenstein-juttua. En ole ollut kiinnostunut hirviötiedemies-tyyppisestä seikkailusta ja kun vielä eräällä kirjallisuuden kurssilla Frankenstein mainittiin tieteiskirjallisuuden kantaisäksi (vaiko -äidiksi?), niin se vähäinenkin kiinnostus laski entisestään.

Pro gradu -työni myötä tähän oli kuitenkin tartuttava. Onhan tämä kauhukirjallisuuden klassikko ja jotakin tekemistä tällä on muodonmuutoksenkin kanssa. Se kyllä jäi vähälle, mutta muutoksia kokivat ennakkoluuloni. Frankenstein onkin varsin upea teos!

Korjataan kuitenkin se yleisin väärinkäsitys; Frankenstein ei ole se hirviö. Kirjan päähenkilö, Victor Frankestein, on nuori ja innokas tiedemies 1700-luvulta, joka hyvää hyvyyttään haluaa rakentaa uuden ihmisen. Voimakkaampi, mahtavampi ihminen voisi tehdä paljon hyvää. Hän tulee luoneeksi 240cm pitkän, rotevan ja hyvin ruman kuvatuksen, jota kammoaa sitten itsekin. Tämä hirviö jää teoksessa nimettömäksi ja hänestä käytetään myös demoni -nimitystä.

Frankenstein yllätti minut filosofisella ja syvällisellä puolellaan. Tarina ei olekaan niin mustavalkoinen kuin luulin. Hirviö ei olekaan luonnostaan paha, vaan katkeroituu ihmisten ja jopa luojansa hylättyä hänet. Hän viettää mm. pitkän aikaa erään mökin elämää seuraten. Tarkkailemalla hän oppii puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaankin. Salaa hän auttaa mökin asukkeja, mutta kun hän lopulta paljastaa itsensä, ei kiitollisuudesta ole tietoakaan.
Hirviö pakenee, tekee kamalia tekoja murheellisessa raivossaan ja etsii käsiinsä Frankensteinin. Hänellä on luojalleen vain yksi pyyntö; saada kumppani. Hirviö kaipaa kaltaistaan kumppania, koska ihmiset eivät häntä hyväksy. Hirviön tekemien murhien vuoksi Frankenstein ei suostu, sillä hän pelkää että kaksi hirviötä saa vielä enemmän tuhoa aikaan kuin yksi.

Frankenstein on moraalinen dilemma. Olisiko hirviö todella pitänyt lupauksensa vetäytyä kumppaninsa kanssa asumattomille seuduille, ihmisiä vahingoittamatta? Vai olisiko Frankenstein ollut oikeassa; kaksi aiheuttaa vielä pahempaa tuhoa kuin yksi? Entä jos uusi hirviö ei olisikaan kelpuuttanut aiempaa hirviötä kumppanikseen? Olisiko hirviö kaivannut kumppania lainkaan, jos ihmiset olisivat osanneet katsoa ohi kammottavan ulkonäön?
Näitä kysymyksiä tämä teos pistää pohtimaan. Ja näiden kysymysten vuoksi katson Frankensteinin olevan edelleen hyvin ajankohtainen teos, varsinkin 2000-lukuisessa, ulkonäkökeskeisessä kulttuurissa.
Tarina avaa muutenkin koko joukon tulkintamahdollisuuksia aina yli-ihmisyyden pohdinnasta myös siihen, että nainen kirjoitti 1800-luvulla tällaisen tarinan. Frankensteinia onkin tulkittu myös feministiseltä kannalta ja tietysti Shelleyn omaan elämään peilaten. Hänenkään tarinansa Percy Shelleyn kanssa ei ole niin simppeli, vaan on täynnä tragedioita.

Teoksen rakenne on mielenkiintoinen, joskin ehkä vähän turhan kikkaileva. Tarina rakentuu niin, että Pohjoisnavalle purjehtiva Walton kirjoittaa kirjettä sisarelleen. Kirjeissä hahmotellaan ensin vähän Waltonin taustoja ja kun Walton kohtaa Frankensteinin, niin Frankenstein kertoo tarinansa Waltonille, joka taas koostaa tarinan käsikirjoitukseksi lähettääkseen sen sisarelleen. Frankensteinin tarinaan sisältyy vielä hirviön tarina, jota hirviö kertoo siis Frankensteinille.
Pieni yksinkertaistaminen olisi siis ollut paikallaan. Waltonin kirjemuoto sisarelleen oli turha. Tästä siis vähän miinusta.

Kuitenkin Frankenstein on huima teos. Ajatelkaa, että Mary Shelley on ollut vain 18-vuotias tämän ensimmäistä kertaa hahmotellessaan ja kirjoittaessaan. Tämäkin on sen erään kuuluisan tapaamisen peruja, jossa Geneve-järven rannalla kokoontuivat Mary Shelley, lordi Byron ja John Polidori kertomaan tarinoita.
Suosittelen Frankensteinia kaikille niille, jotka uskaltavat haastaa itsensä pohtimaan miten olisi suhtautunut kammottavan näköiseen hirviöön, joka olisi – ehkä – tarkoittanut vain hyvää.

Frankenstein olikin myös osa 10 Klassikkoa -haastettani!

14. heinäkuuta 2012

Heinähölinää ja riskaabeleita haasteita

Pitää höpöttää nyt näin jotain ylimääräistä, kun kirja-arviotakaan ei ole nyt tarjota. Minulla on peräti kolme kirjaa kyllä kesken ja ainakin kaksi niistä ovat nopealukuisia, joten ne loppuvat pian, mutta...

Olen taas innostunut pelamaan. Lasketaanko se kirjalliseksi touhuksi, kun käsikirjoituksesta vastaa R. A. Salvatore? Kingdoms of Amalur: Reckoning on siis roolipeli perinteisine fantasiahöysteineen. Latasin siitä joskus talvella demon ja se jäi kutkuttamaan. Ja nyt sitten iski Prismassa sulovilen-kohtaus; ku halvalla sain...

Marjis lanseerasi taannoin Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, joka kuulosti huisin hauskalta. Sainkin sitten Kujerruksia -blogin Linnealta oman haastekirjan:
Ja haastanpa vielä ihan piruuttani Morren lukemaan Jonathan Carrollin Naurujen maan, koska hän ei Valkoisista omenoista vielä ihan vakuuttunut ja toivoisin että hän kokeilisi vielä tätä toista.
Hainkin Naurujen maan jo kirjastosta, joten haaste on otettu vastaan!

Luonnollisesti haasteeseen kuuluu vastata haastajalle ja pistää haastetta etiä päin.

(kuva: Marjis)
Säännöt:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Linnean haastan lukemaan Stephen Kingiä. En tiedä, paljonko hän on Kingin tuotantoon tutustunut. Kingin tuotanto on laaja, joten avustan Linneaa kahdella ehdotuksella:
novellikokoelma Maantievirus matkalla pohjoiseen
tai
hempeitäkin piirteitä saava Liseyn tarina -romaani.

Haastan myös Booksyn Booking it some more -blogista. Booksy lukee ja on lukenut ihan hemmetin paljon ja meillä on paljolti samanlainen  makukin, mutta kokeilen jos osuisin lukemattomaan kirjaan. Pidätän tämän vuoksi itselläni oikeuden antaa hänellekin kaksi vaihtoehtoa:
Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat sopii varmasti Booksylle enkä löytänyt sitä hänen blogistaan. Kirja on toki ilmestynyt kauan ennen blogeja, mutta olisi silti ihanaa kuulla Booksyn punnittu bloggaus siitä!
tai
Juhani Aho: Panu, jossa on myös sopivasti mystisiä piirteitä. Panusta ei paljoa blogeissa pukahdeta eikä sitä Booksynkaan listoilla näkynyt...

Kolmas haastettavani on ei-kirjabloggaaja, rakas ystäväni Möllikkä Sairas kaunis elämä -blogista. Meilläkin on paljolti samanlainen kirjamaku, mikä on ihan luontevaa, kun olemme ala-asteiästä alkaen kaveeranneet. Mutta poikkeuksiakin on, ja nyt haluan Möllikän kokeilevan jotakin uutta. Vaihtoehtoja olisi paljon, mutta karsin ne kahteen:
Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt, koska Möllikkä on kiinnostunut naisten ja nuorten tyttöjen asemasta myös Suomessa
tai
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät, koska se on niin outo ja hämärä, että Möllikkä taatusti tykkää.

Enempää ei uskalla haastaa, sillä näillä haastetuillahan on oikeus haastaa takaisin!

Möllikkä itseasiassa haastoi minut blogissaan vastaamaan kymmeneen kysymykseen, joten turinointini lopuksi vastaan vielä niihin:

1. Kuka sinä haluaisit olla?
Kyllä minä haluaisin olla ihan vaan minä, niin tylsää kuin se onkin. Sen sijaan yhden päivän ajan olisi kiva olla Barack Obama. Ihan vain siksi, että haluaisin kokeilla miltä tuntuu olla mies isossa vallankahvassa.

2. Mistä tulet, minne olet menossa?
Minä tulen talviteitä, liian vähän rinnassani,
liettehiä povella ja haaveissa puhdasta kultaa...
3. 3 parasta lukemaasi kirjaa?
Kirjabloggarilta ei kuulkaas voi kysyä tällaisia! Aivan liian vaikeaa. Mutta jos nostan esiin kolme lukuisista suosikeistani, niin:
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Stephen King: Liseyn tarina
Aki Ollikainen: Nälkävuosi

4. Elokuvagenresi?
Historialliset pukudraamat (lasketaanko se genreksi?) ja Kaurismäki -leffat (lasketaanko ne?).

5. Suurin haaste elämässäsi?
Saada kasaan romaanikäsikirjoitus.

6. Mitä muuttaisit itsessäsi juuri nyt?
Lisäisin itselleni pitkäjännitteisyyttä ja itsekuria. Helpottaisi painonpudotusta ja romaanikäsiksen kirjoittamista.

7. Unelmiesi mies?
Niin kliseinen vastaus kuin se onkin, niin on vaan pakko sanoa tuo oma puolisko. Harhaosumien jälkeen napsahti aikamoinen napakymppi.
Vaalea pitkätukkainen muusikko-nörtti. Mitä muuta tyttö voi kaivata?

8. Jos voittaisit 1 000 000€ niin mitä tekisit ensimmäisenä?
Jos nyt ajatellaan ihan sitä voittotilannetta ja sen hetken ensimmäistä tekoa, niin ottaisin varmaan viskipaukun.

9. Lempikorusi ja sen tarina?
Nettiystävältä joululahjaksi aivan yllättäen saatu hopeinen lohikäärme. En muista oliko vuosi 2005 vai 2006. Emme enää ole paljoa tekemisissä, mutta koru on minulle hyvin tärkeä.

10. Mukavin kohteliaisuus, jonka olet saanut?
Kääk... Inhoan kohteliaisuuksia. Tai siis onhan niitä kiva saada, mutta en osaa ottaa niitä vastaan kiusaantumatta ja se ärsyttää. Muistan mieheni kerran yllättäen kehuneen minua tosi nätiksi. En muista milloin ja minne olimme menossa, mutta se tapahtui kerrostalomme hississä. Se sykähdytti, koska se oli niin yllättävää eikä tilanne ollut mitenkään otollisen romanttinen.

Tälläisia pölinöitä siis täällä. Koitan nyt pelaamisen lisäksi kuitenkin lukeakin. Tiukkaa tekee, koska kohta tulee PS3:llekin Skyrimin lisäosa ja ja ja... Sitten se on menoa!

11. heinäkuuta 2012

Minna Canth: Köyhää kansaa (1886) / Salakari (1887)

Kustantamo: Elisa Kirja
Sivumäärä: 114
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: ilmainen Elisa Kirjalta

Näin siinä sitten kävi. Tulin lukeneeksi elämäni ensimmäisen e-kirjan. Tai oikeastaan kaksi, mutta yhdessä "painoksessa" nämä olivat.
Hommasin taannoin uuden kännykän, Samsung Galaxy Xcoverin. Vasta kuukausi sen jälkeen tajusin, että sillähän voisi varmaan lukea e-kirjoja. Elisa Kirjalle löytyi Android-sovellus valmiina, joten ei muuta kuin tutkimaan. Ja jummijammi! Siellähän on ilmaisia klassikoita vaikka kuinka paljon! Tämän hetkinen saldo on tarkalleen 163 kpl. Joten kynnys kokeilemiseen ei ollutkaan järin korkea.

Valitsin kokeiluun lyhyehkön kirjan ja päädyin Minna Canthin Köyhää kansaa ja Salakari -kirjaan. Kumpikin oli minulta lukematta, mutta ovat pitkään olleet lukulistalla. Valintaani vaikutti lisäksi tällä viikolla ollut kirjabloggaajien tapaaminen Kuopiossa, johon olin ilmoittautunut. Canth sopi siis matkalle oikein hyvin. Lisää tapaamisesta kertoo Amma Amman lukuhetket -blogista, joka oli myös paikallisoppaamme.


Mutta sitten teoksiin!

Köyhää kansaa ei ole mikään piristävä juttu, mikä ei tietenkään tule yllätyksenä jos Canthia on vähänkään lukenut. Siinä missä Työmiehen vaimo aiheutti minussa kiukkua, aiheutti Köyhää kansaa surua.
Köyhää kansaa kertoo köyhästä Holpaisen perheestä. Työtä ei tahdo löytyä, lapset sairastavat ja ovat nälästä heikkoja. Perheen äiti, Mari, hoitaakin kirjan alkaessa sairastavaa Anni-vauvaa. Vanhin lapsista, Hellu, kantaa isoa vastuuta vaikka:
Hän oli surkean näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki, toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt.

Köyhäinhoito oli juuri 1879 siirtynyt kuntien vastuulle, mutta kirkkokaan ei kritiikiltä säästynyt. Teosta lukiessani minua yllätti Minna Canthin rohkeus kritisoida kirkkoa ja Jumalaa henkilöhahmojensa kautta. Canth itse kun oli kuitenkin harras kristitty.
Köyhää kansaa on hyvin yhteiskuntakriittinen ja radikaalikin. Valtio tarjosi sitten köyhille työtä, mutta palkka oli todella huono. Jonkinlaista pulaakin koettiin, sillä välttämättä raha ei anna ollut ongelma, vaan tavaroiden ja elintarvikkeiden saatavuuskin takkuili.

Canth kuvaa hienosti kaikkien perheenjäsenten tuntoja. Ei unohdeta isäntä Holpaisen suhtautumista vaimoonsa Mariin, eikä väsyneen Marin suhtautumista lapsiinsa. Canth ei lankea kenenkään glorifiointiin eikä rakenna kenellekään marttyyrin autuasta sädekehää. Kaikella on kääntöpuolensa ja kun itse aluksi syytin Holpaista välinpitämättömyydestä, aloin kuitenkin ymmärtää syitä siihenkin. Kaikkein eniten tuntoja herätti pieni Hellu...
Hyvän mielen teos tämä ei ole, sillä loppu on kaikkea muuta kuin onnellinen.


Salakari on taas tyystin toisenlainen tarina eikä minusta parhainta Canthia, vaikka ei tätä huonoksi voikaan sanoa.
Salakarissa on kyseessä kolmiodraama. Alma ja John Karellin onnellinen avioliitto alkaa rakoilla, kun kuvioihin astuu nuori maisteri Nymark. Aviorikokseen päädytään monistakin syistä eikä kukaan oikeastaan säästy kritiikiltä. John uppoutuu yhteiskunnallisiin asioihin ja Alma kokee jäävänsä vaille huomiota. Hänen tehtävänään on oikeastaan vain kuulustella läksyjä ja pitää huolta ulkonäöstään. Niinpä hän turhautuneisuuttaan hakee muuta sisältöä elämäänsä, vaikka varmasti muitakin vaihtoehtoja olisi.
Maisteri Nymark taas vannoo ystävälleen vielä onnistuvansa viettelemään sievän rouva Karellin.

Tämä on selkein opetustarina, mitä olen Canthilta lukenut. Hänellä itsellään oli hyvin tiukka sukupuolimoraali ja se näkyy tässäkin teoksessa. Alma saa teoistaan pahimman mahdollisen rangaistuksen eikä Johnkaan vähällä pääse. Yllättäen kuitenkin maisteri Nymark tuntuu päässeen jutusta kovin vähällä.

Kiinnostavinta oli kuvaus siitä, miten aviorikokseen päädytään. Alma ajautuu siihen ikään kuin puolivahingossa siinä missä Nymark on tarkoitushakuisempi. Alma pitää Nymarkia pitkään puhtaasti ystävänä ja suorastaan säikähtää, kun heistä aletaan kuiskutella. Eräs talvinen luisteluretki kuitenkin päätyy kohtalokkaaseen hetkeen kanervapusikkoon (lisäpointsit Canthille; ei raskaaksi yhdestä kerrasta -klisettä!). Alman omantunnontuskat ovat hirvittävät.

Salakari on paikoin suorastaan ylidramaattinen ja se syö vähän sen uskottavuutta, etenkin kun Canthilta odottaa niin vahvaa realistista näkökulmaa. Booksyn tavoin minäkin ihmettelen, miksi nämä kaksi teosta on tällä tavoin niputettu samaan painokseen.

Sananen vielä e-kirjan lukemisesta. Tuossa yllä onkin ote Salakarista ja miltä se kännykässäni näyttää. Lukukokemus oli ihan positiivinen, mutta en voi sanoa olleeni mitenkään haltioitunut. Kotimatkalla Kuopiosta luin tavallista pokkaria ja kyllä se on miellyttävämpää. Tietysti kännykkä ei ole lukulaite, joten siltä osin vertailuni ehkä ontuu.
Rivitys ja kappalejaot välillä ontuivat, mutta eivät nyt mitenkään dramaattisesti. Kosketusnäytöllisellä puhelimellani sivut vaihtuivat peukalon sipaisulla kätevästi ja voisin lukea pidempääkin juttua tällä tavoin. Sivulle saa asetettua hyvin myös kirjanmerkin.

Tällä tavoin e-kirja toimii minulle hyvänä hätävarana, jos sopivaa pokkaria ei laukkuun löydykään tai sellainen vain unohtuu kotiin tai loppuu kesken matkan. En usko, että tähän tulen hankkimaan mitään kallista e-kirjaa, mutta muutaman euron voisin maksaakin. Ilmaisia klassikoita kuitenkin on runsaasti, joten vähään aikaan näille ei ole tarvetta.

Seuraavaksi taidan kokeilla myös äänikirjan kuuntelua kännykällä!


Kirjallisia tuomisia Kuopiosta.

5. heinäkuuta 2012

Uusi ulkoasu

Tässä se nyt on. Ulkoasumuutos. Erityisen ihastunut olen tuohon logoon, joka on ihan vain Morren maailmaa varten suunniteltu! Sen suunnittelusta vastaa ystäväni Päivi Hakanen, jolla on tietoa, taitoa ja ammattitaitoa näihin hommiin. Minä itsehän en piirrä edes tikku-ukkoa, saati suunnittele logoja.

Päivi suunnitteli ja piirsi vielä aivan ihanan taustakuvan, jota en kuitenkaan saanut tähän järkevästi tungettua. Taustakuvissa tuppaa olemaan sekin ongelma, että ne kuormittavat sitä selainta ja näin latautuminen hidastuu. Näillä näkymin tyydyn ihailemaan sitä vain siis oman koneeni työpöydän taustakuvana.

Lohikäärmeillä on minulle aivan erityinen merkitys. Yksi sellainen on ihossanikin tatuointina ja yksi vanha tatuointini täydennetään toiseksi lohikäärmeeksi ensi viikolla.
Lohikäärme edustaa minulle mystisyyttä, viisautta, taikuutta, iättömyyttä ja neutraaliutta. Vähän sitä samaa kuin kirjallisuuskin.

(kuva: Jalava kustannus)
Olen lohikäärmemaussani hyvin nirso ja tarkka. En pidä kiinalaistyyppisistä lohikäärmeistä, vaan lohikäärmeellä pitää olla reilut siivet ja kärkeensä suippeneva kuono. Se ei ole kirjava kuin kukko, vaan on pääsääntöisesti yksivärinen. Lohikäärmemakuni on peräisin Dragonlance-kuvittajalta Larry Elmorelta.

Kirjallisuudesta rakkain lohikäärme on myös peräisin Dragonlancesta. Kitiaran lohikäärme Skie (oik. Khellendros) on uskollisuudessaan vertaansa vailla. Se ei ole silti nöyristelevä tyyppi, vaan sillä on omaakin tahtoa ja luonnetta. Skie on väriltään sininen ja onkin kotonaan paremmin viileissä oloissa (toisin kuin esim. punaiset ja vihreät).
Skie on tuossa taka-alalla Talviyön lohikäärmeet -teoksen kannessa. Kuva siis Larry Elmoren käsialaa.

Tällaisia lohikäärmeturinoita siis ulkoasu-uudistuksen ohella. Äkkiseltään tietysti näin pelkistetty ulkoasu voi tuntua tylyltä, mutta yleensä se vain helpottaa käyttääjää. Palautetta otetaan toki silti vastaan!

4. heinäkuuta 2012

Johanna Holmström: Camera Obscura (2009 / 2011)

Camera Obscura
Suomennos: Asko Sahlberg
Kustantamo: Teos & Söderström
Sivumäärä: 347
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: kirjasto

Camera Osbcura valikoitui lukemistooni gradukirjallisuuden tiimoilta. Kyseessä on novellikokoelma, jonka tarinat kytkeytyvät hienoisesti yhteen. Kokoelma sisältää seuraavat novellit:
Opiskelija
Suden vuosi
Nukentekijän lapset
Camera Obscura
Sinivuokkokunnas
Sapfon fragmentit
Laajakulma, Ida # 2

Tätä on kehuttu jonkin verran, mutta näin äkkiseltään en löytänyt kuin Lumiomenan bloggauksen tästä. Olenkin hänen kanssaan monesta asiasta samaa mieltä (ja joistakin eri mieltä), aavistuksen kriittisemmällä otteella tosin.

Camera Obscura lähtee vahvasti liikkeelle itsemurha-teemalla. Radikaali Ida keksii ratkaisun länsimaisen ihmisen kulutusongelmaan ja päätyy itsemurhaan. Tähän Idan kuolemaan liittyvätkin sitten kokoelman kaikki muut novellit. Camera Obscura onkin rajatapaus; novellikokoelma vai romaani? Minusta novellin pitäisi toimia myös itsenäisenä tekstinä mutta lukuunottamatta tätä ensimmäistä, Opiskelija -novellia, ne eivät mielestäni toimi. Idan kuolemaan viitataan jatkossakin sen verran vahvasti, että kokonaisuuden palanen jäisi lukijalta puuttumaan ilman kokoelman tuomaa kontekstia.

Minun makuuni Camera Obscura -kokoelma alkoi hyvin, mutta loppua kohti mentiin alaspäin. Suosikikseni nousi 'Suden vuosi', jossa Idan ystävät Anna ja Sebbe lähtevät asumaan mökkiin korpimetsään. Mukaan lähtevät myös tuttavat Lotta ja Markus. Soppaa hämmentää omituinen Äijä, mökin varsinainen omistaja. Lisäksi ympärillä pyörii susia, mutta nainen on naiselle pahempi susi, kuten Annan ja Lotan välit todistavat.
'Suden vuosi' on tunnelmaltaan ja kuvauksiltaan hyvin onnistunut. Holmström rakentaa Annan romahdusta hiljalleen, ja Sebben ja Annan suhteen kuvaus on erittäin realistista ja hyvää. Siinä ei ole siirappia, mutta ei mätetä turpaankaan. Joskus tuntuu, että kaunokirjallisuudessa se on joko tai.

Novellissa 'Nukentekijän lapset' alkoi runsas ja yksityiskohtiin tukeutuva kuvaus ärsyttää. Ärsytys pysyi viimeiselle sivulle saakka. Yksityiskohtaisuudella on aikansa ja paikkansa, mutta tässä ne vain venyttivät tarinaa turhaan ja runsaudellaan tukahdutti kokonaisuutta. Ihan joka ihohuokosta, hikikarpaloa ja silmien värivivahduksia ei tarvitsisi kuvata.
Mutta verstaassa minä istuin ja tarkkailin hikipisaroita isäni nenällä, ja sinä iltana oli jotakin erityistä siinä pisarassa, joka veti minua puoleensa. Minä näin miten se muodostui kevyestä kerroksesta kehonkosteutta ja höyryävää hengitystä, näin miten se tihkui kapean, kyömyn nenän huokosista ja kasvoi. Minä tutkin sitä, kun se kupli pintaan ja liittoutui yhteen muutaman muun, pienemmän pisaran kanssa ja kasvoi sitten niin suureksi, että se alkoi tutista, vapista, hyllyä tukahdutetusta kiihkosta ennen lähestyvää matkaa alas nenänluuta pitkin.
(s. 125)
...ja plaa plaa plaa...

'Sinivuokkokunnas' antoi hetkeksi toivoa, koska siinä oli toimintaa sen verran, ettei kuvailuun maltettu keskittyä, mutta 'Sapfon fragmentit' -novellissa Holmström otti vahingon takaisin. Oikeastaan kaksi viimeistä novellia menivät minulta vähän yli hilseenkin ehkä siksi, etten enää vain jaksanut keskittyä.

Johanna Holmströmin kielenkäyttö ja tunnelmakuvaus nostaa kuitenkin Camera Obscuran kokonaisuudessaan hiukan keskitasoa korkeammalle. Pidin siitä, kuinka tarinat kytkeytyivät toisiinsa ja joskus saattoi kestää kauankin, ennen kuin yhteys paljastui. Yhteys ei jättänyt hakemalla haetun vaikutelmaa, vaan uskon, että tämä on etukäteen mietitty ja suunniteltu kokonaisuus. Lopputulos on siinä mielessä eheä ja onnistunut.
Luonto- ja aktivisti-tematiikat tuovat mieleen Johanna Sinisalon, mutta Holmström ei ole niin poleeminen kuin hän.

Camera Obscura sopii niille, jotka haluavat lukea laadukkaita ja hiukan mystisiä novelleja. Näissä tarinoissa on mukavan synkkä sävy.

1. heinäkuuta 2012

Palautekeskustelun purku ja arvonnan voittajat


Tällainen läjä kirjoja ja kaksi Adlibriksen lahjakorttia saivat tänään uudet omistajat. Kiitän kaikkia palautekeskusteluun osallistuneita. Tietyllä tapaa Morren maailma on myös lukijoiden maailma. Jos emme nyt koko maailmaa saa pelastettua, niin tätä piskuista osaa kyllä voimme kehittää!

Pääsääntöisesti Morren maailmassa asiat tuntuvat olevan lukijoidenkin mielestä hyvin. Sanani säilä toimii ja arvioistani pidetään, vaikkei kirja niin kiinnostaisikaan. Tämä on huojentavaa kuulla, sillä toisinaan mietin, että pitäisikö olla pehmeämpi ja jotenkin avarakatseisempi ja ymmärtäväisempi myös sellaisia kirjoja kohtaan, joista en pidä.

Kirjailijalista sai pituutensa vuoksi parannusehdotuksia ja nyt se onkin pilvimuodostelmassa. Jäin pohtimaan Linnean ehdotusta siitä, että siirtäisin kirjailijalistan erilliselle sivulle haasteiden, esittelyjen ym. joukkoon tuonne ylös. Se olisi kyllä yksi vaihtoehto. Tuo kirjailijalista kun on pilvenäkin jo aika iso ja se kasvaa jatkuvasti... Olisi kaiketi helpompaa, jos pysyisin jo tutuksi tulleissa kirjailijoissa!
Olisikohan se eri sivulta kuitenkin kätevästi löydettävissä? Paljonkohan sitä ylipäätään käytetään?

Pihi nainen ehdotti, että Suositut tekstit -laatikko saisi lähteä ja se lähtee. Se on tosiaan vähän liikaa tuossa muutenkin ahtaassa sivupalkissa. Tähän liittynee myös Magdalena Hain kommentti hitaasta latautumisesta. Pistin teknisemmin suuntautuneen puoliskoni vähän tutkimaan asiaa. Mitään isoa "tämä latautuu hitaasti" -möhkälettä ei löytynyt, mutta puhuimme sitten siitä, että tämä blogi on jo aika iso postausmäärältään (ja siten myös muotoilu, kuva ym. määrältään). Ratkaisuksi tähän pudotan sitä postausmäärää, mikä näkyy nyt kerralla lukijalle. Vanhempia postauksia saa toki selattua jatkossakin linkkien kautta, mutta nyt taitaa näkyä 7 postausta kerralla, niin tiputan tätä määrä. Toivottavasti se helpottaa latautumista!

Maria Sinisen linnan kirjastosta toivoi enemmän keskustelunavauksia kirja-asioista muutenkin. Tästä minun onkin pitänyt jo naputella... Uusi Suomi -sivustolla oleva Morren toinen maailma on käytännössä nykyisin kuollut. Senhän oli tarkoitus olla tällaisia kirja-asioita yleisemmin pohdiskeleva blogi. Asiaan ei liity suurempaa dramatiikkaa, vaan en vain onnistunut kotiutumaan sinne. Jatkossa siis kirjahöpinät pysyvät täällä.
Samoin Morren polleilut -blogi vaikenee, sillä juuri löytämäni ratsastuskoulu lopettikin toimintansa ja minun polveni ei kuitenkaan ollut ihan valmis säännölliseen ratsastamiseen.
Kumpaakaan blogia en poista ja hevosblogi saattaa jopa herätä jossakin vaiheessa taas eloon.
Morren maailman Facebook-sivu on yhä ja toimii ja onpa vilkastunutkin. Sitä tykkäämällä voit nähdä päivän sitaatteja, kirjauutislinkkejä ja joskus jotain muutakin pientä jupinaa.

Minna ehdotti selvennystä käännöskirjojen vuosilukumerkintään. Kuten huomaatte, olenkin sitä jo vähän harjoitellut. Tykkään laittaa ilmestymisvuosiluvun heti otsikkoon siksi, että hahmotan itse kirjan heti tiettyyn ajanjaksoon. Ja jotenkin olen tottunut opiskelumateriaaleistakin heti näkemään kirjan ilmestymisvuosiluvun.
Jatkossa siis otsikkoon mahdutan kaksi vuosilukua, joista ensimmäinen on ilmestymisvuosiluku ja toinen käännösvuosiluku. Käännösvuosiluku koskee sitä käännöstä, jonka olen lukenut. Se vähän venyttää otsikkoa, mutta tuleepahan selväksi.

Ulkoasusta ei juuri pyyhkeitä muuten tullut. Muutosta on luvassa ja Maija toivoi, ettei sävy mene tummanpuhuvaksi. Ällös huoli, Maija! Itse asiassa muutos menee vaaleampaan suuntaan. Sävymaailma tulee olemaan musta, valkoinen ja harmaa. MieVaa:llekin iloisia uutisia; hillitympään (ja silti minun näköiseen!) suuntaan mennään. Musta teksti vaalealla pohjalla on minusta paras ratkaisu tekstivaltaisille sivuille ja tämä pysyy Morren maailmassakin.

Fonttiasia äityi oikein kiusaksi asti ja olenkin iloinen, että Laura huomautti siitä! Jostakin syystä Blogger ei enää näyttänyt gothic-tyylillä tuota otsikkoani, vaan Comic Sansilla! Kamala fontti! Ainoa, minkä sain nyt Bloggerin hyväksymään, oli tuttu ja turvallinen Times New Roman. Tylsää, mutta parempi kuin Comic Sans. Tämä tulee uudistuksessa kokemaan kyllä myös muutoksen, mutta selkeydessä pysytään toki yhä. On kamalaa, jos edes otsikosta ei saa selvää...

Kirjatoivomuksia ei juuri tullut, mutta Venla toivoi enemmän runoja. Voisin koittaa ryhdistäytyä asian kanssa! On kuitenkin runoilijoita ja runoteoksia, joista pidän, niin miksen esittelisi niitä täällä? Samalla saisin ehkä kalasteltua lisää suosituksia samantyyppisistä runoteoksista!

Iso kiitos siis kaikille kommentoijille. Olenpa taas viisaampi. Yksi asia jäi mietityttämään... Pitäisiköhän minun muuttaa blogi MORRELAksi? Moni käytti sitä nimeä ja se tuntuu kotoisalta minustakin. Morren maailma -nimenä ei ollut mikään kovin tarkoin punnittu asia.


Mutta sitten arvontavoittajiin eikä lätistä lämpimiä enää!

Adlibriksen 25 euron arvoiset lahjakortit saivat ladyt LIISA ja LINNEA! Onneva, onneva!

Kirjaläjälle kävi näin:
Hunajaa ja tomua: Norkku
Varjo menneisyydestä ja muita kertomuksia: Jori
Kultapoika, smaragdityttö: Karoliina
Neko: Outi/Kanervala
Kristallikuningas: Minna

Onnea kaikille voittajille!