29. huhtikuuta 2012

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija (1952)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 212
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Havukka-ahon ajattelija on ollut lukulistallani jo pitkään, mutta enpä ole saanut aikaan. Nyt sitten oman, Kuusi kovaa kotimaista, haasteeni myötä siihen tartuin. Huhtikuusta onkin tullut yllättävän kotimaishenkinen kuukausi...

Havukka-ahon ajattelija on nimeltään Konsta Pylkkänen, jota ei saa kutsua Pylkeröksi. Hän on metsäläishenkinen filosofi päästä varpaisiin saakka, ja tutkiskelee ja tuumiskelee asioita aina matojen sielunelämästä avaruuden kokoon saakka.
Kirjan ideana on Konstan reissu Lentualle kahta maisteria avustamaan. Maisterit Kronberg ja Ojasto ovat persoonallisia tyyppejä ja koko kolmikkoa Huovinen vertaakin lintuihin:
Jos käyttäisi vertauksia rohkeasti kuten nyrkkeilijä käyttää rustottuneita nyrkkejään, saattaisi sanoa, että Lentuan saaressa istui rinnakkain hyvässä sovussa pullea, hyväntahtoinen heinäsorsa, musta ja laiha meriteeri sekä hallava, ovela ja isokokoinen varis...
(s. 97)
Lentualla Konsta tapaa myös ystävänsä Mooseksen sekä muita kyläläisiä, joiden uteliaisuutta kutkuttaa, mitä Konsta on tehnyt vuosien 1918 ja 1924 välissä. Konstan muut vaiheet tiedetään, mutta nuo vuodet... Totuutta ei tiedä kuin Konsta itse ja hänkin hatarasti. Ratkaisu on huovismaisen ilkikurinen.

Tiesin toki, että Huovinen on huumorimiehiä. Yllätyin kuitenkin siitä, kuinka hyvin tämän tyyppinen huumori osuikin naurusuoneeni. Havukka-ahon ajattelija on aidosti hauska irvailematta oikein kenellekään. Tässä huumorissa voi vain ihailla taitavuutta. Joskus tuntuu siltä, että huumorin pitää ilkeästi kohdistua johonkin ollakseen hauskaa, mutta Huovinen osoittaa ettei tarvitse.

Toinen ihastuttava seikka tässä oli kieli. Se oli niin elävää, että melkein tuntui siltä, että aidosti kuulisin sekä kertojan että henkilöhahmojen äänet päässäni. Kielessä on rytmi erityisen hyvin kohdallaan. Tulee mieleen, että onkohan Huovinen lukenut tätä ääneen kirjoitusvaiheessa?
-Juuttaan räkäkirnu, ukonröhlä! Elä syle enää kertaakaan minun lattialleni tai lähet justiinsa tästä talosta. Minunko se pitäisi joka päivä luututa sinun räkälammikkosi lattioilta. Siinä se on kanssa minulla muuan kotka, töpehtii päivät pitkät permannolle. Ala nyt ottaa heti paperia ja pyyhi ne sylkysi pois. Kuulitko sinä, röhkäle.
-Elä sinä Iita ole milläsikään, suostutteli Konsta. -Se on niin, että tässä maapallossa on vielä enempi kiihtyttäviä asioita kuin tämä, jos kerta alkaa niitä ajankulukseen murehtia. Ja onhan näillä saloilla syletty iän kaiken...
-Suu kiinni eläkä viisastele yhtään! rähähti Iita. -Hyvä kai sinun on viisastella, kun tarvihe luututa. Etkö älyä, pöljä piisami, että tartutat vielä tuperkelin meijän poikiin. On siinä pöhkö, kun ei varo ollenkaan lapsia. Ala ottaa paperia, noh!

(s. 11)
Pöljä piisami! Saattaa olla, että tämä solvaus otetaan käyttöön meidänkin perheessä...

(kuva: YLE Elävä arkisto)
Minulle tuli Konsta Pylkkäsestä mieleen myös omalle sukupolvelleni ehkä tutumpi hahmo... Rölli! Pidän hyvin paljon mahdollisena, että Röllin luoja, Allu Tuppurainen, olisi saanut Pylkkäsestä inspiraatiota. Röllin pohdinnat ja filosofoinnit ovat nimittäin hyvin samankaltaisia kuin Konstan. Kysymykset kuulostavat periaatteessa tyhmiltä ja pöljiltä, mutta kyllä niissä sitten toisaalta on itua. Muistan hihittäneeni useinkin Röllin pohdinnoille, esimerkiksi siitä, että jos on olemassa tulitikut, niin missä on menitikut?
Samaan tyyliin Konsta pohtii atomin olemusta. Hän on kovasti koittanut tarkastella, mutta ei ole onnistunut atomia näkemään. Vihainen atomi kuuluu olevan, kun siitä kerran pomminkin saa aikaan...
Sekä Rölli että Konsta ovat luontohenkisiä, hiukan erakkomaisia eräkävijöitä. Siisteystasokin taitaa olla samaa luokkaa...

Ainoastaan välillä vähän turhankin pitkät luontokuvaukset väsyttivät ja estävät tätä olemasta minulle se täydellinen viiden pisteen kirja. Ja ihan aina ei Konstan jutut auenneet.
Pääasiassa kuitenkin lukukokemus oli hauska. Suosittelen tätä erityisesti hyvän ja lempeän huumorin ystäville sekä Rölli-faneille.

Havukka-ahon ajattelijaa on käsitelty myös Koko lailla kirjallisesti -blogissa. Veikko Huovisen tuotantoa näkyy aika vähän blogeissa noin muuten, mutta Sallan lukupäiväkirjasta löytyy useammankin Huovisen kirjan arvio.

26. huhtikuuta 2012

Armotontaaaa menoaaaa....

Sepi Kumpulainen lauloi vuosia sitten armottomasta menosta. Puhutaanpas siitä vähän täällä kirjablogimaailmassakin.

Arvioni Sisilian ruusu -teoksesta herätti keskustelua siitä, pitäisikö kirjailijoiden esikoisteoksia arvostella lempeämmin. Kysymys oli minusta niin hyvä, että se pohditutti muutaman päivän.
Kysymys nousi uudestaan esiin Mifongin perintö -romaanin kirjoittajan, J. S. Meresmaan blogissa.
Tässä välissä haluan kiittää keskusteluun osallistuneita! Tätä on pohdittu hyvässä ja lämpimässä hengessä.

Minä
Tiedän olevani paikoitellen melko tiukka arvostelija. Se linja tulee pitämään jatkossakin, sillä se vain on osa minua ja Morren maailmaa. Ilkeäksi en tunnustaudu, mutta silkkihansikkaitakaan ei kädessäni ole.

En koskaan ota mitään kirjaa käteen vakaana aikomuksenani lytätä se täysin. Voin olla ennakkoluuloinen, minulla voi olla odotuksia ja olen saattanut lukea/kuulla arvioita muualta. Yksikään lukukokemus ei lähde tyhjyydestä. Jo pelkkä kansikuvan näkeminen saattaa luoda jonkinlaisia, mietojakin, odotuksia.

Näiltä pohjilta sitten kumpuaa se, mitä kirjasta ajattelen. Siksikin arvosteluni ovat täysin subjektiivisia, omakohtaisia tulkintojani. Jokaisella lukijalla on omat lähtökohtansa. Kahdella lukijalla tuskin voi olla koskaan täysin samaa pohjaa lukukokemukseensa.
Toivon, että jokainen Morren maailman lukijakin muistaa tämän. Minun hyväni ei välttämättä ole sinun hyväsi.

Mitä enemmän luen, sitä nirsompi tavallaan koen olevani. Makuni vahvistuu koko ajan. Sisilian ruusu oli opettavainen lukukokemus minullekin. Vasta sen myötä tajusin, mitä minä todella kaipaan historialliselta romaanilta. Kaipaan faktoja. Ja laajasti!
Mifongin perintö opetti myös vähän fantasiasta. Luulisi, että 20 vuoden aikana olisi oppinut tasan tarkkaan millaisesta fantasiasta pitää. Ehei... Minä haluan fantasialtanikin faktoja, sen omilla ehdoilla tosin. Kaipaan sitä laajaa ja yksityiskohtaista taustoittamistakin.
Uskon, että tällaista pientäkin oppimista tapahtuu aivan jokaisen lukukokemukseni myötä. Kaikkia en varmasti tule edes tiedostaneeksi.

Minulla ei kuitenkaan ole kristallipalloa – ja olen siitä iloinen. En voi tietää etukäteen, kuinka tarkkaan kirja vastaa makuani. Siksi lukeminen on niin jännittävää! Ja siksi esikoisteokset ovat vielä tavallistakin jännittävämpiä. Tutusta kirjailijasta osaa jo odottaa jotakin tiettyä, mutta esikoiskirjailija on aina arvoitus isolla A:lla.
Jos haluan ns. varman lukukokemuksen, niin luen tutun kirjan uudestaan. Tosin joskus sekin voi yllättää, jos edellisestä lukukerrasta on kauankin aikaa...

Kirjailija ja kirja
No pitääkö sitten tiukistella? Entä jos kirjailijalle tulee paha mieli? Olen tyly; kirjailijan paha mieli on vähän sellainen voivoi-juttu. Kun kirja menee julkiseen jakoon, niin sitä on vain varauduttava siihen, että kaikki eivät siihen ihastu. Lohduttautua voi sillä, että maailmassa on tuskin ainuttakaan opusta, jota kaikki varauksettomasti rakastaisivat. Aina on joku, jonka mielestä teos ei ole kaksinen tekele.

Olen tiukka, mutta en ilkeä. Omasta mielestäni siis. Koitan olla tarkka siitä, etten mene esimerkiksi kirjailijan henkilöön. Huono teos ei tee kirjailijasta idioottia. Ennalta-arvattava ratkaisu ei tee kirjailijasta älyltään yksinkertaista jne. Kirjailijan persoonaan käyminen on tarpeetonta.

Minusta ei kuitenkaan ole kenenkään etu, jos jätän minua vaivanneet seikat itse kirjasta kertomatta. Joissakin on tökerö juoni, onnahtelevia kielikuvia tai käsittämättömiä ratkaisuja. Tässä kohdin pitää muistaa se subjektiivisuus; voi olla, etten ole käsittänyt jotakin juttua. Saatan olla lukenutkin huolimattomasti. Kirjabloggaajakin on vain ihminen.

En myöskään osaa ajatella, että olisi tarpeen siloitella sanojaan. Tökerö juoni on tökerö juoni, vaikka sanoisinkin sitä ei-niin-onnistuneeksi juoneksi. Jos kielikuvat tuntuvat onnahtelevilta, niin ne ovat sitä (mielestäni) vaikka sanoisinkin, etteivät ne aivan vakuuttaneet.

En väen vängällä suostu hakemaan kirjasta mitään myönteistä – taikka kielteistäkään. Sellaisia kirjoja, joista ei ole mitään hyvää/pahaa sanottavaa, on loppujen lopuksi aika vähän. Muutamia sellaisia on kyllä ollut. Mutta jos kirjasta ei kumpua mieleeni suoraan mitään hyvää/pahaa, niin en kyllä lähde sitä hakemalla hakemaankaan. "Ööö... Tässä oli kivasti sijoitetut pilkut." -tyyli ei palvele ketään.

No mites ne esikoiset? Näkökulmani on yhä tiukka; on aivan sama, onko kirjailija tehnyt yhden vaiko 10 teosta. Siinä vaiheessa kun jotakin julkaistaan, ollaan jo tietyllä ammattimaisuuden tasolla. Yksityisissä kirjoittajapiireissä asia on eri. Siellä tuoreelle jäsenelle voi olla lempeämpi eikä vyöryttää kaikkea niskaan.

En kuitenkaan halua ryhtyä määritellemään, miten muut suhtautuvat esikoiskirjailijoihin. Jos joku haluaa suhtautua lempeämmin esikoisteokseen ja antaa sen puutteita anteeksi, niin se hänelle suotakoon. Se ei ole minulta eikä muilta pois.

En itsekään voi väittää, että suhtautuisin kaikkiin kirjailijoihin 100% puolueettomasti. Tullaan jälleen siihen subjektiivisuuteen ja omiin taustoihin. Minulla on lukijana aivan erityinen suhde esim. Stephen Kingiin, David Eddingsiin, Kari Hotakaiseen, Kaari Utrioon... Suhde on muotoutunut vuosien varrella ja luen taatusti Kingiä eri näkökulmalta kuin Maija Meikäisen esikoista.

Kirjablogi ja vuorovaikutus
Kirjablogeilla on yksi lyömätön etu lehtikritiikeihin nähden; keskustelu. Jokaiseen postaukseeni jokainen on tervetullut esittämään näkökulmansa! Juttua lukevan ei siis tarvitse tyytyä minun yksipuoliseen arviooni, vaan hän voi kommenteista ja muista blogeista lukea muunlaisiakin ajatuksia.

Minun puolestani kirjailija itsekin on tervetullut osallistumaan keskusteluun. Kirjailijamme ovat vain kovasti kainoja sen suhteen... Ehkä oman teoksen arvion kommentointi koetaan noloksi?
Näin bloggaajana en kyllä pidä kirjailijaa nolona, vaan kaikenlaiset yhteydenotot ovat tervetulleita. Silloinkin, kun kirjailija kokee tulleensa väärinymmärretyksi. Etenkin suoranaisia asiavirheitä suorastaan toivon oikaistavan!
Tietysti kirjailijat ovat vähän eri asemassa kielimuurista johtuen. Stephen Kingin yhteydenottoa yhä odotellen... <3 (anteeksi teinihymiö)

Sanon kuitenkin tähän loppuun sen, mikä on varmasti sanomattakin selvää: Kaikkein parhaimman kuvan kirjasta saa, kun sen lukee itse!

Ja käyttäkäämme nyt hyväksi tätä vuorovaikutusta! Mitä mieltä olet?

25. huhtikuuta 2012

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö (2012)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 470
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Olen tätä jo jonkun aikaa odotellut ja vihdoin Mifongin perintö ilmestyi! Kotimainen fantasia on aina tervetullut lisä kirjallisuuden saralla ja etenkin silloin, kun kirja sopii aikuisempaankin makuun.

Mifongin perintö on vauhdikas ja yllätyksellisiä käänteitä sisältävä tarina. Sen keskiössä ovat Dante, vaeltajatyyppinen soturimies (ei kumminkaan mikään Aragorn-kopio), ja Ardis, nuori prinsessa ja sittemmin kuningatar. Hölmömpikin tietysti arvaa, että vipinää on luvassa, mutta siihenkin matkaan mahtuu monta mutkaa.
En halua juonta juuri kustantajan esittelyä (ks. linkki) enempää avata, sillä muuten mehevät käänteet eivät tunnu yhtä meheviltä. Kirjailija onnistui kyllä pariin kertaan kiskaisemaan maton altani oikein sujuvasti!

Fantasiassa hahmot ovat erityisen tärkeitä. Ja Meresmaa onnistuu hahmoissaan varsin hyvin!
Myönnän heti alkuun, että ihastuin Danteen täysin. Minun mieleeni piirtyi hyvin tarkka kuva siitä, millainen ja minkä näköinen Dante on (minun Dantellani on muuten jostakin mystisestä syystä parta, mitä Dantella ei taida kirjan mukaan olla?!). Dante on vaeltajasankareiden tyylin mukaan vähän jurottava, lihaksikas tyyppi, joka ei ole naisille aiemmin juuri korvaansa lotkauttanut. Danten tärkein kumppani on puuma Reu (kenellä supersankarilla oli myös puuma? He-Manilla oli se tiikeri, mutta jollakin oli muistaakseni puumakin?), joka oli oikein sympaattinen lisä tarinaan.
Prinsessa Ardis on alkuunsa juuri niin ärsyttävä, kun hemmoteltujen prinsessojen pitääkin olla. Yhdessä välissä Meresmaa tekee erittäin fiksun ratkaisun hypätessään kirjan ajassa vuoden eteenpäin. Ardis ehtii kasvaa. Ei epäuskottavan paljoa, mutta juuri sen verran, että ärtymiskynnys laski.
Hahmoista ainoastaan faroni Elingmar jäi hiukan häiritsemään. Elingmar jäi toisaalta etäiseksi, mutta toisaalta hän vaikutti hitusen liian itsevarmalta ja "ylemmältä" suhteessaan Ardisiin ollakseen kuitenkin vain hovinainen / kotiopettajatar. Luulenkin, että Meresmaalla on jokin jippo hihassaan häntä varten...

Tarina kulki eteenpäin huimaa vauhtia. Paikoin vähän turhankin huimaa vauhtia minun makuuni. Etenkin tapahtumiin ja niiden taustoihin olisi saanut syventyä hiukan enemmän. Meresmaan luoma maailma vaikutti kiinnostavalta, mutta sen esittely jäi aika pintapuoliseksi. Mifonkien historia tuli kyllä selväksi juuri sopivassa määrin, mutta samaa olisi kaivannut itse maailmasta, hallitsijoista, yhteiskuntarakenteesta...
Toisaalta tämä tietysti on ehdottomasti enemmän seikkailupainotteinen fantasiakirja kuin juonittelupainotteinen, ja minä taas olen juonittelun ja polittiisten kiemuroiden ystävä enemmän. Mifongin perinnössäkin tietysti juonitellaan, mutta isompi painotus on ihan suorassa toiminnassa.
Makuasia tämäkin, sillä tiedän taas lukijoita, joita nimenomaan rasittaa fantasiassa se maailman selittäminen ja taustoittaminen, joka tekee etenkin aloitusosista usein raskaita. Mifongin perinnössä ei tätä tarvitse pelätä.

Pidän muuten aivan valtavasti 'mifonki' sanasta. Se on sopivan eksoottinen ja sillä tavalla "fantasiamainen", mutta toisaalta myös suomalaiseen suuhun sopiva eikä kieli mene solmuun.

Suurimmat puutteet näkyivät mielestäni tekstitasolla ja se laskeekin Mifongin perinnön arvosanaa. Etenkin tarinan alkuvaiheessa on aika paljon erityisesti tunteiden ja luonteenpiirteiden alleviivaamista. Rautalangasta väännetään se, että Dante ja Ardis ovat ihastuneet toisiinsa. Se selitetään, ei näytetä.
Lisäksi tekstiä vaivaa kysymystauti. Aina ajoittain tulee iso liuta kysymyksiä, joita päähenkilö pohtii mielessään. Mitä hän teki? Miksi hän teki? Miten hän olisi voinut tehdä? Olisiko kannattanut tehdä näin? Vaiko noin? Mutta mitä sitten tapahtuisi? Entä jos? Vaan entä jos sittenkin? Tällainen ratkaisu on aika kömpelöä.
Graafisella tasolla taas kursiivifontti on minusta vähän huonosti valittu. Se on kauniin koukeroinen, mutta sitä on epämiellyttävä lukea pitkiä pätkiä.

Nämä seikat eivät kuitenkaan estäneet minua valvomasta tarinan kanssa pikku tunneille saakka. Tarinan imu on aika voimakas ja sitä huomasikin lukevansa "vielä yhden luvun". Tarinan päätös ansaitsee erityiskiitokset; loppukohtaus on melko vaikuttava!

Suosittelen Mifongin perintöä etenkin seikkailuromaaneja janonneille ihmisille ikään katsomatta. Kirja on nopealukuinen, mukaansatempaava ja rentouttava. Ja sopivan romanttinenkin!
Jään odottamaan jatkoa...

20. huhtikuuta 2012

Päivi Alasalmi: Metsäläiset (2000)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 229
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Päivi Alasalmi on nimi, joka minulta olisi varmasti mennyt ohi ilman Blogistaniaa. Toki nimi on ollut tuttu, mutta kun kaikkiin kirjailijoihin ei ehdi millään tutustua, niin joskus uhkaa käydä huonosti. Onneksi kuitenkin Blogistania on pelastanut!

Luettuani Vainolan tiesin, että tulen varmasti Alasalmen tuotantoon palaamaan. Hiukan yllättävää kautta kylläkin, sillä Metsäläiset valikoitui lukemistooni graduni taustatyötä tehdessä. Tämä liittyy ihmissusiin!
Olin tietysti hiukan ihmeissäni. Vainola oli tosiaan goottikauhuaiheinen parodia, mutta ei  kai Alasalmi nyt mikään kauhukirjailija ole? En tiedä, mutta kyllä minä lasken Metsäläiset kauhun genreen.

Tarina kertoo Sallasta ja Ilkasta, jotka muuttavat Tampereen betonilähiöstä maalle Uuhijärven kylään. He haluavat tiukasti tavoittaa maalaisromanttisen hengen ja kaikki meneekin aluksi hyvin. Tosin Ilkka onnistui pelottamaan minua alusta asti. Hän on kiivas tyyppi, joka kovaäänisesti meuhkaamalla ottaa kantaa niin politiikkaan kuin Sallan sosiaalisiin suhteisiinkin.
Tunnelma on kumminkin idyllinen ja pian Salla onkin raskaana. Unelmien täyttymys! Mutta sitten tulee talvi... Sika-Ollin kanssa on monenlaista kärhämää ja metsän siimeksestä Salla löytää oudon mökin, jossa asuu outo nainen. Lisäksi Salla kuulee, että hänen ostamaansa Ladaan on kuollut nuori poika, jonka äiti sitten menetti mielenterveytensä ja katosi...

Pidin valtavasti Alasalmen tyylistä kertoa tarinaa. Tässä oli jotakin satuhenkistä, joka varmasti johtui myös siitä, että Alasalmi kytki tähän hienoisesti Hannu ja Kerttu -tarinaa. Tunnelma oli alusta asti rakennettu hienosti painostavaksi, vaikka kaikki oli kuitenkin hyvin.
Tarina eteneekin reipasta tahtia eikä suvantokohtia ole. Tässäkin Alasalmi näyttää kuitenkin kyntensä. Tunnelmaa voi rakentaa, vaikka tahti on reipas. Hosumisen vaikutelmaa ei jää.

Henkilöhahmot ovat myös hyvin onnistuneita, jopa pieniä sivuhenkilöitä myöten. Sallasta saa yllättävän syvänkin vaikutelman, Ilkka jää taas jurottavan vieraaksi mutta se tuntuu tarkoitukselliselta. Sika-Olli, Lydia, Riitta, Aila ja anoppinsa... Kaikki ovat tärkeitä, vaikkei kaikilla isoa roolia olekaan. Metsäläiset on hyvin karsittu romaani, jossa ei juurikaan turhia rönsyjä ole, paitsi...

Ainoa kritiikkini koskee romaanin loppua, joka oli mielestäni turhan venytetty ja epäuskottava. Viimeinen osio on lyhyt ja turha. Lisäksi Ilkan kohdalta tarina jäi vähän turhankin kesken eikä hänen touhunsa saanut mitään selitystä.

Kokonaisuudessaan kuitenkin Metsäläiset on ansiokas romaani. Se yhdistää hienosti suomalaista kansanperinnettä, kauhua ja Viron historiaa sekä asettaa ironisella tavalla kaupunkilaisuuden ja maalaisuuden vastakkain. Näen tässä yhteneväisyyttä Tuula Rotkon Susi ja surupukuinen nainen -romaaniin ja voin vain arvailla, onko se tietoista. Sudenmorsian on taatusti Alasalmelle tuttu myös, mutta yhteys siihen on heikompi ihmissusiteemaa lukuunottamatta.

Tulen varmasti palaamaan vielä Alasalmen kirjoihin. Pidän hänen tyylistään ainakin nyt näin kahden romaanin perusteella. Sopivasti synkkyyttä, ironiaa, huumoria ja kauhua. Kiitos nam!

19. huhtikuuta 2012

Volter Kilpi: Antinous (1903)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 122
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Alastalon salissa on vielä lukematta! Enkä tiedä olenko Volter Kilven tyyliin niin ihastunut, että jaksaisin tuhlata aikaani siihen. Jollakin tasolla pidin aikanaan Bathsebasta, mutta Antinous ei kyllä onnistunut säväyttämään mihinkään suuntaan.

Antinous tuli lukulistalleni Symbolismi ja dekadenssi -kurssin myötä. Kirjan nimihenkilö, Antinous, on historiallisesti todellinen henkilö. Keisari Hadrianuksen kaunis rakastaja.
Volter Kilven Antinous peilautuu Narkissokseen, mikä siis oli aika tyypillistä tämän aikakauden kirjallisuudelle. Antinous ei vaikuta sillä tavalla itsekkäältä, mikä Narkissoksesta tulee mieleen. Tämä narkissoshahmo on lähinnä apaattinen kauneudenihailija.

Antinouksen apaattisuus löi leimansa koko romaanille. Taidokasta, mutta minun makuuni turhan väsyttävää. Romaanin koko tunnelma on hyvin staattinen. Tapahtumat jaetaan eri paikkoihin (Bithynia, Ateena, Rooma ja Egypti), joissa Antinous lähinnä katselee. Tunnelma muuttuu yhä jähmeämmäksi ja jähmeämmäksi. Sen huomaa jo Antinouksen katselun kohteista; metsä -> marmoripatsaat - > pylväät -> sfinksi ja lopulta Antinouksen itsemurha.

Antinous ei siis ole toimija. Hadrianukseen ei viitata tässä millään tavalla, homoseksuaalisuuden voi kyllä aistia vaikka siihenkään ei puututa. Antinous kohtaakin naisen, Clelian, mutta pitää tätä uhkaavana.

Viehättävintä, mutta ajoin raskastakin, tässä on oma vanhahtava kielensä ja Kilven koukeroiset lauseet:
Siinä jalkojen edessä luikertaa kalpea puro puiden juuria, sen kelmeäkalvoisessa kuvastuksessa näkee liikkumattoman hiljaisen metsän toistamiseen parkkisine, ylevine, toistensa taakse peittyvine runkoineen ja raskaasti huojuvine lehtikatoksineen, jonka holvikosta tulikukkaiset köynnökset hinteloina riippuvat vettä kohden ja ikäänkuin pisartavat helakanpunaiset varjonsa puron liikkumattomaan kuvastukseen. Pyörryttävänä hiljaisuutena ja liikkumattomuutena seisoo metsä, silmä hukkuu toistensa taakse häviäväin runkojen seisontaan, joka etäämpänä ja etäämpänä tihenevänä seinänä sulkee ihmisen olon ja mielen ylt'ympäriltä, yllä huumenevat aistit taajan elävän lehtikatoksen tuntemisesta, joka sankkana ja raskaana huojuu yllä ja levittäytyy ympärille yhtyen kaukaisuudessa runkojen kanssa niiden samean sankkaan taustaan, joka seisahtaa ihmisen mielikuvituksen ylt'ympäriltä.
(s. 8-9)
Huh! Kuten huomaatte, kieli on kaunista mutta joskus lauseet piti lukea useampaan kertaan...

Lyhyestä virsi kaunis; suosittelen Antinousta hitaalle, nautiskelevalle lukijalle. Niihin hetkiin, kun haluaa pysähtyä ja tuntee olonsa ehkä hiukan kaihoisaksikin.

17. huhtikuuta 2012

Milla Keränen: Sisilian ruusu (2012)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 305
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Joskus tulee miettineeksi, paljonko odotukset vaikuttavat lukukokemukseen. Jos odottaa huonoa kirjaa, niin muuttuuko keskitasoinen kirja tavallista paremmaksi? Tai jos odottaa hyvää kirjaa, niin muuttuuko keskitasoinen kirja tavallista huonommaksi?
Kaiketi me kaikki luemme jonkinlaisten odotusten pohjalta. Ne eivät välttämättä liity siihen, että onko kirja hyvä vai huono.

Minä odotin historiallista romaania romanttisella painotuksella. En osannut etukäteen odottaa sen tasosta mitään, mutta kaiketi tältä pohjalta ajattelin jotain Kaari Utrion -tyyppistä juttua. Juonellisesti hömppää, mutta vahvasti historiaan nojaavaa kirjaa.
Valitettavasti Milla Keräsen esikoinen osoittautui pettymykseksi. Sisilian ruusu on lähinnä ohuelti historialla voideltua harlekiinityyppistä hömppää. Avatakseni perusteluani, minun täytyy tehdä aika paljon juonipaljastuksia.

Tarina kertoo Rosaliasta, joka asuu 1200-luvun Sisiliassa. Hän kuuluu jonkinlaiseen porvariluokkaan, ja hän elää varsin yltäkylläisen oloista elämää. Perheen äiti on kuollut, Rosalia sisaruksista vanhimpana on jonkinlaisessa erikoisasemassa. Hänen täytyy mennä naimisiin ensin, jotta nuorempi Floriana-sisko pääsisi naimisiin myös. Tosin jonkun on jäätävä hoitamaan perheen isää...
Rosaliaa odottaakin avioliitto hiukan vanhemman Salvatoren kanssa. Rosalia ei haluakaan mennä rakkaudesta naimisiin, vaan romaanin alussa haaveilee lähinnä itsellisestä leskeydestä. Kuitenkin sinnikäs Giovanni häntä kosiskelee... Sattumalta Rosalia kuitenkin törmää luostarin puutarhassa salaperäiseen, vaaleaan muukalaiseen ja siitä alkavat yölliset salareissut.

Ensinnäkin en pitänyt Rosaliaa oikein uskottavana hahmona. Hänessä ei ollut minkäänlaista syvyyttä, vaan tuntui siltä, että Rosalian hahmo koitti olla yhtä aikaa hurskas, pikkutuhma, rohkea ja arka. Tämän olisi voinut vielä pelastaa jonkinlaisella henkilön sisäisellä "tuskalla" ristiriitaisuuksien aallokossa (onhan näitä nähty), mutta ei. Yhtäältä Rosalia tuomitsee Florianan viattoman flirtin ja paheksuu tavattomasti, kun Giovanni kerran puolivahingossa hipaisee häntä. Mutta kuitenkin hetki sen jälkeen Rosalia itse paneskelee vieraan muukalaisen kanssa luostarin takapihalla. WTF?!?, sanois teini.
Rosalia ei myöskään haikaile tosiaan rakkauden perään, vaan unelmoi leskeydestä ja matkustamisesta. Kuitenkin hän ihastuu välittömästi tähän muukalaiseen, jota itseasiassa luulee enkeliksi. Saman tien alkaa tyypilliset ihastumisen elkeet. No ei siinä, kerrankos sitä mielensä muuttaa. Tässä se muutos vain häivytettiin, sivuutettiin ihan täysin. Luulisi Rosalian itse pohtineen asiaa?
Kiltti ja paikoin aranoloinenkin Rosalia myös huumaa isänsä oopiumilla päästäkseen yöjalkaan ja myrkyttää kirahvin kuoliaaksi. Ei, ei, ei... Ja 1200-luvun tiukan patriarkaalisessa ilmapiirissä vaatisi taatusti melkoista rohkeutta huumata isänsä. Tämä isä ei kumminkaan ole mikään hissukka, vaikka ei toisaalta mikään tyrannikaan.

Vieras muukalainen, joka jää nimettömäksi, jää vielä etäisemmäksi hahmoksi. Vaalea nuorukainen, jolla on lyhyiksi ajellut hiukset (joka kuitenkin sipaisee tuon tuosta kultaisia kiharoita silmiltään) ja jolla on jalassaan joustava haarniska (siis mikä??). Pilkunnysväämistä, myönnän. En vain osaa kuvitella joustavaa haarniskaa, jolle tyttö vielä mieluusti laskee päänsä.

Henkilöhahmoista pidin oikeastaan sivuhahmoja paljon onnistuneimpina. Etenkin sisko Floriana tuntui hyvällä tavalla tavalliselta, 1200-luvun neitokaiselta. Perheen isä vaikuttaa myös todelliselta huolineen ja vanhentumisineen. Palvelija Isabettakin onnistui hahmona hyvin. Puuhakas palvelijatar, joka jää vielä salasuukottelusta kiinni, on omalla tavallaan ja vähäeleisyydellään aika sympaattinen ja onnistunut henkilö.

Entäs se historia? Minua häiritsi mm. se, ettei tapahtumavuotta mainittu itse romaanissa lainkaan. En olisi osannut arvata sitä kovinkaan tarkasti, ellei sitä olisi kerrottu takakannessa. Tietysti, jos sattuu muistamaan keisari Fredrik II:n ja ajoittaa hänet historian aikajanaan, niin vuosikin selviää.
Historia jää tässä aika hataraksi kehykseksi. Siihen olisi kaivannut rutosti lisää taustoittamista ja syventämistä. Tämä ei tarkoita oppikirjamaisuutta, vaan asian voi hoitaa vaikka dialogilla, henkilön sisäisellä pohdinnalla... Johonkin sotaakin tässä ollaan kovasti lähdössä, mutta en juuri nyt jaksa muistaa mikä se mahtoikaan olla.
Fredrik II oli kahnauksissa piispojen kanssa ja joutuikin lopulta kirkonkiroukseen. Tässä olisi ollut oivaa dialogia luostarin pihoille!
Keränen on kuitenkin kansitietojen mukaan lukenut historiaa, joten tiedonpuutteesta tai tutkimisen osaamattomuudesta historiaköyhyys ei voi olla kiinni. Ehkä siinä pulma tavallaan piileekin? Saattaa unohtua se, että tavallisen lukijan muistissa ei 1200-luvun Sisilian historia ole ihan niin tuoreessa muistissa. Hatarat viittaukset eivät riitä.

Takakansi mainitsee teoksen aistillisuuden ja sen osan Keränen todella hallitsee! Tätä lukiessa tulee nälkä! Lisäksi nenään kantautuu niin yrttien kuin kukkienkin tuoksut, ja lämpimän yön vaipan voi suorastaan tuntea kietoutuvan ympärilleen vaikka keskellä kirkasta päivää. Tunnelmat, tuoksut ja muut aistiseikat ovat selvästi tämän esikoiskirjailijan vahvaa aluetta, josta olisi kannattanut ammentaa jopa laajemminkin.

Sisilian ruusu vaikutti pitkään noin kolmen pisteen kirjalta, mutta sitten tapahtui jotakin, joka laskee arvosanaa välittömästi minun silmissäni. Tiedän, että se on henkilökohtainen fiksaationi ja allergiani, mutta olen vain kirjallisuuden piirissä niin hemmetin kyllästynyt siihen kliseeseen, että nainen (tässä vielä neitsyt) tulee yhdestä aktista raskaaksi miehen kadotessa. Argh, argh ja ARGH!!
Tässä vielä sitä ilmeisesti koitetaan perustella jonkinlaisella Neitsyt Maria -teemalla. Luuleehan Rosalia muukalaista enkeliksi. Hän uskoo vakaasti synnyttävänsä jonkin asteisen ihmelapsen. Mene ja tiedä, loppu jää avoimeksi, mikä ei sovi genreen eikä tämän romaanin tyyliin ollenkaan.

Kuten huomaatte, en vaikuttunut. Sisilian ruusu romaanina jää vähän jopa laajan synopsiksen oloiseksi. Siinä on ehdottomasti tarinana itua, mutta se olisi vaatinut roimasti syventämistä niin henkilöhahmojen kuin historiankin osalta.
Kuitenkin jään mielenkiinnolla seuraamaan mahdollista seuraavaa romaania. Keräsellä selvästi on taito kirjoittaa ja tarina kulki jouhevasti eteenpäin, kuten kevyen viihteen pitääkin. Ensiyritys ei vain minun makuuni osunut ihan nappiin.

15. huhtikuuta 2012

George R. R. Martin: Kuninkaiden koitos (1999)

A Clash of Kings
Suomennos: Satu Hlinovsky
Käännösvuosi: 2005
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 778 + n. 40 sivua liitteitä
Pisteet: 4½/5
Mistä minulle: oma ostos

Tulen ja jään laulu on lukuprosessissani päässyt toiseen osaansa. Ensimmäinen osa, Valtaistuinpeli, tulikin luettua lähes vuosi sitten. Pidän kovasti sarjoista, mutta en jaksa (enkä ehdi) kaikkia aina ahmia putkeen. Varsinkin kun tämän sarjan jokainen osa on tällainen jumalaton tiiliskivi.

Sitten varoitus; jos et ole lukenut Valtaistuinpeliä tai katsonut Game of Thrones -sarjaa telkkarista, niin lopeta tämän postauksen lukeminen tähän. En voi olla spoilaamatta edellistä osaa ja oikeastaan vähän tätäkin. Sama pätee jatkossakin!

Ehkä myös yksi syy pitkään taukoon oli se, että edellinen osahan päättyi melkoisen järkyttävästi. Ned Starkin kuolema oli todellakin jotakin, mitä en osannut odottaa. Jumankauta, George!! Tapoit päähenkilön! Sellaista ei ole tapana tehdä. Ja siinä tämän viehätys piileekin. Sitä saa lukea sydän kurkussa eteenpäin. Jos Martin pystyy tappamaan niinkin tärkeän henkilön kuin Eddard Starkin, niin kuka tahansa voi kuola jatkossakin.

Kuninkaiden koitos siis lähtee liikkeelle suoraan siitä, mihin Valtaistuinpeli jäi. Kuningas Robert on kuollut, Kuninkaan Koura on kuollut ja valtakunta on hajallaan. Kuninkaansatamassa istuu kuningas Joffrey, yksi perkeleen kakara, jolle olisi tehnyt mieli antaa oikein äidin kädestä!
Etelässä on peräti kaksi kuningasta; molemmat Robertin veljet. Renly Baratheon kuvittelee leikkivänsä turnajaisia ja Stannis Baratheon saa taas Arnold Schwarzeneggerinkin vaikuttamaan hyvin ilmeikkäältä ja eläväiseltä kaverilta.
Pohjoisessa taas Nedin poika, Rob Stark, on huudettu kuninkaaksi ja hän otteleekin menestyksekkäästi Lannistereja vastaan. Onhan heillä hallussaan varsinainen kultapoika, Jaime Lannister, kuningatar Cersein, sisarensa, rakastaja. Sukurutsa on myös fantasiassa minusta melko harvinainen ilmiö, mutta Martin tarjoilee sitä peräti kahdessa suvussa.
Lisäksi kuninkaaksi pyrkii vielä yksi kaveri, jota en osannut odottaa...

Nimensä mukaisesti Kuninkaiden koitos on melkomoista valtataistelua ja poliittista juonittelua. Pidän sellaisesta aivan valtavasti, mutta täytyy tunnustaa, että turnauskestävyys oli vähän kovilla. Massiivinen kirja, massiivinen henkilögalleria ja massiivinen juonirakennelma pistää lujille, mutta palkitsee myös koko rahan edestä.

Henkilöistä yhä enemmän alan kiintyä Aryaan, Joniin, Cerseihin ja etenkin Tyrioniin. Myös Sansa Stark sai tässä osassa enemmän uutta ulottuvuutta ja eräs asia jäi kutkuttamaan ihan helkkaristi. Mikä se juttu Sansan ja Hurtan välillä on? Siinä on selvästi jotakin, mutta en tiedä vielä mitä. Argh!
Tyrion, tuo Lannisterien Peikko, on kerrassaan piristävä hahmo ja tuo mieleen Belgarionin tarujen Beldinin (joka oli yksi lemppareistani). Ainakin tässä vaiheessa kumminkin Tyrionin ja Shaen suhde tuntuu vähän päälleliimatulta ja ounastelen, että siinäkin on jokin juttu taustalla. Ei Martin romantisoi huvikseen, se on varma.
Daenerys vähän jollakin tapaa hyydähti. Tässä osassa hän ei ollut parhaimmillaan, vaikka vierailu maagien talossa olikin yksi tämän kirjan lempikohtauksiani.

Kuninkaiden koitos on siis saman juonen syventämistä, sotkemista ja kieputtamista. Loppu ei ole aivan yhtä dramaattinen kuin Valtaistuinpelissä, mutta tarpeeksi järkyttävä. En osaa yhtään ennakoida tulevaa. Kuka rautavaltaistuimella lopulta istuu? Miten käy Talvivaaran? Jon Nietoksen?
Seuraava osa, Miekkamyrsky, on jaettu kahteen eri niteeseen. Tulen arvioimaan ne kuitenkin yhtenä pakettina. Koitan pitää taukoa vähän lyhyemmän ajan kuin lähes kokonaisen vuoden...

Tätä osaa on käsitelty myös Booking it some more ja Vinttikamarissa -blogeissa, joissa sarjaa on myös luettu pidemmälle.

Tulen ja jään laulu:
Valtaistuinpeli
Kuninkaiden koitos
Miekkamyrsky 1 ja 2
Korppien kestit
A Dance With Dragons
The Winds of Winter
A Dream of Spring

11. huhtikuuta 2012

Kirsti Mäkinen: Kruunupäinen käärme ja muita Suomen kansan tarinoita (2012)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 167
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Olen aina pitänyt aivan erityisesti kansantarinoista. Niistä juuri, missä on kummituksia, haltijoita, noitia ja muuta jännittävää. Tällaisia kokoelmiahan on aika runsaasti saatavilla, mutta Kruunupäinen käärme -kokoelman ei tarvitse hävetä muiden rinnalla.

Tässä kokoelmassa tarinat ovat selkeyden vuoksi luokiteltu aihepiireittäin:
Aarretarinoita
Haltia hallitsee
Metsänväkeä
Vedenhaltian valtakunta
Vainajia ja valekuolleita
Rikos tulee ilmi
Piru ottaa omansa
Kirkossa kummittelee
Käärmeitä ja jättiläisiä
Noitia ja tietäjiä
Trulleja ja silmänkääntäjiä

Toisissa osioissa on tarinoita enemmän, toisissa vähemmän. En kyllä osannut kaivatakaan mitään tasapäistämistä asian suhteen.
Lopussa on vielä jälkisanat ja sanasto! Sanastosta olin aivan erityisen mielissäni. Osa sanoista oli itselleni vieraita tai käsitykseni oli hatara. Sanaston avulla sai myös hyvin ja tiiviisti selitettyä 2000-luvun kaupunkilaislapselle, että mistä on kyse.

Kielellisesti tämä oli myös hyvää tekstiä ja hienosti vanhaa tyyliä kunnioittavaa. Sen sijaan tietynlainen kehyksen sekavuus hämmensi. Välillä tässä tuntuu olevan jonkinlainen kertoja, joka oli kuullut tarinan isoisältään tai käytti muuten muotoa "olin käymässä mummolassa kun kuulin jutun...". Välillä tämä taas puuttuu täysin. Tähän olisin kaivannut yhteneväisyyttä. Joko selkeää taustoittamista (vaikka kuten Decameronessa) tai sitten poistaa tuollaiset viittaukset kokonaan. Nyt ne jäivät lähinnä hämmentämään ja ärsyttämään.

Tarinoissa itsessään eniten nautin pienestä kauhun kutkutuksesta ja tapakulttuurin esilletulosta. Tarinoista pystyy lukemaan kuinka on suhtauduttu vainajiin, uskontoon, kirkkoon (niin rakennuksena kuin instituutiona), rakkauteen, avioliittoon, omaisuuteen... Moniin asioihin! Arjen historiaa tulee satujen kautta opittua kuin huomaamattaan.



Kirjan kuvituksesta olen vähän kahtalaista mieltä. Kuvituksesta vastaa Jussi Kaakinen ja kuvat ovat aivan mielettömän hienoja - aikuiseen makuun. Kirjaa kuitenkin markkinoidaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden alla ja huomasin, että oma pikkukoululaiseni ei kuvista pitänyt. Ne ovat aika synkkiä ja pelottavia. Tulee mieleen myös tietynlainen sarjakuvamainen tyyli (esim. Sin City).
Koululainen 8v.: "En minä ymmärrä näistä kuvista mitään. Jotenkin tuntuu aikuisten kuvilta eikä saduilta."


Aivan pienille lapsille tämä teos ei sovi ehkä muutenkaan kuin valikoidusti. Tarinat vainajista ja kummituksista voivat olla perheen pienimmille turhan rankkaa tavaraa. Sadut ovat aika lyhyitä, joten ääneen luettaessa sensuurille ja siloittelulle ei jää oikein tilaa.

Sanoisin, että Kruunupäinen käärme ja muita Suomen kansan tarinoita on varsin kiitettävä kokoelma kansantarinoita nuorille ja aikuisille. Etenkin fantasian ja kauhun ystävä varmasti nauttisi näistä tarinoista!

5. huhtikuuta 2012

L. Onerva: Mirdja (1908)

Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 354
Pisteet: 2½/5
Mistä minulle: oma ostos

Mirdja on ollut lukulistallani jo suorastaan hävettävän pitkään. Se päätyi myös 10 Klassikkoa -haasteeseeni ja samalla se on yhden kirjallisuuskurssin lukulistalla. Nyt Mirdja on siis luettu, hiukan tuskaisesti tosin.

Professori Pirjo Lyytikäinen pitää Mirdjaa kotimaisen kirjallisuuden symbolismin ja dekadenssin aikakauden huipentumana. En lähde kiistämään sitä ja onhan tyylilajin piirteet Mirdjassa voimakkaasti esillä.
Tarinahan kertoo Mirdja Ast -nimisestä naisesta, joka on naispuolinen donjuan ja oikukas taitelijatar. Hän ei halua eikä voi rakastua, mutta päätyy kuitenkin naimisiin. Liitto on pääasiassa onneton. Mirdja on tavallaan myös naispuolinen Narkissos ja vastine myös Laulu tulipunaisesta kukasta -romaanin päähenkilölle Olaville. Mirdjaa on myös verrattu Dorian Grayn muotokuvaan ja tiettyjä yhteneväisyyksiä löytyykin.

Ottaen huomioon, mitä pidin näistä kahdesta verrokista, olisi minun luullut ihastuvan Mirdjaan kovastikin. Vaan niin ei käynyt kuitenkaan. En tahtonut saada Mirdjasta mitään tolkkua ja romaanin kiihkeä tyyli ei uponnut minuun lainkaan. Se on toki aikakaudelleen ja tyylilleen tyypillinen, mutta ei silti minun makuuni.
-Mutta sillä, jonka minä tunnustan miehekseni, sillä ei saa olla missään rajoja. Kuuletko!
Ja Mirdja polki jalkaansa.
-Kuuletko! Minun täytyy saada olla ylpeä sinusta! Minä himoan nähdä sinut itseäni etevämpänä, voimakkaampana, viisaampana. Ja koko maailman täytyy nähdä se, ja etupäässä sen. Sinun pitää olla elämän herra, kohtalon kovasilmäinen ruhtinas, niin kova, että maailma sinun allasi vapisee sinun valtaasi ja kunniaasi. Minun rakkauteni vaatii sen, kuuletko...
Runar katseli pimeästä ikkunasta ulos liikahtamatta ja sanomatta sanaakaan.
Mirdja on selvästikin jollakin tapaa sairas. Kyvytön kiintymään kehenkään ja keskittymään mihinkään. Hän saa omituisia kohtauksia, jotka tuovat mieleen 1800-luvun kirjallisuuden hysteeriset naiset. Romaanin lopussa Mirdja diagnosoidaankin mielisairaaksi, mutta tulkinnanvaraista on, onko hän ollut sitä koko ajan.
Romaanina Mirdja on hyvin päähenkilönsä näköinen; sekava, kohtauksia saava, kiihkeä ja oikukas. L. Onerva on selvästikin ollut lahjakas kirjailija enkä ihmettele Mirdjan klassikkostatusta.

Mirdjahan herätti ilmestyessään kovastikin paheksuntaa. L. Onervan kotonakin oli jopa käynyt joukko naisia moralisoimassa tätä teosta. Avioliiton, perhearvojen, työn ym. halveksunta on Mirdjassa melko keskeinen piirre ja pisteenä i:n päällä vielä Mirdja-hahmon eroottisuus ja avoimet suhteet. Sinänsä tältä pohjalta kunnioitan teosta. Se on aikanaan ollut rohkea veto niin kirjailijan kuin päähenkilönkin sukupuolen vuoksi, sekä aihepiirinsä vuoksi.

Tunnustan siis Mirdjan ansiot, mutta myönnän että tämän lukeminen oli vähän tuskaista tarpomista. Väsyin Mirdjaan henkilönä eikä hän onnistunut millään tavalla herättämään myötätuntoani (toisin kuin vaikka Linnankosken Olavi). Haastava rakennekin vaati veronsa ja minun puolestani tätä olisi joutanut tiivistääkin. Tulipahan nyt kuitenkin sivistyttyä.

3. huhtikuuta 2012

Virginia Woolf: Oma huone (1929)

A Room of One's Own
Suomennos: Kirsti Simonsuuri
Käännösvuosi: 1980
Kustantamo: Kirjayhtymä
Sivumäärä: 156
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

En ole teitä unhoittanut, vaan täällä ollaan yhä. Muut aktiviteetit ovat vain väliaikaisesti vieneet aikaani ja yksi paksumpi romaani takkuaa... Välipalaksi nappasin, hiukan pitkin hampain, Virginia Woolfin hiukan omaelämäkerrallisen ja pohdiskelevan Oma huone -teoksen. Kirjasto näetsen muistutti lainausajan jo päättyneen ja onhan tämä osa Totally British -haastettani.

En oikein käsitä, miksi menin valitsemaan tämän Totally British -haasteeseen. Jotain Woolfia piti lukea jo yleissivistyksen nimissä, mutta oliko pakko valita juuri tämä. Tämähän on taatusti kunnon telaketjufeminististä kiihkoilua. Eikös Woolf itse ollutkin sellainen? Kai tätä nyt kestää... Onneksi tämä on näin lyhyt!

Oma huone ei vastannut odotuksiani. Aluksi se tuntui kyllä kankealta. Ei feminismisyistä, vaan lähinnä siksi, että Woolfin polveilevaa ajatuksenjuoksua oli vaikea seurata. Hän on tavoitellutkin tähän puheenrytmiä ja esipuheessaan Simonsuurikin sanoo puhuneensa suomennoksesta ääneen suurimman osan (mainittakoon, että suomennos tuntuikin kovin sujuvalta ja hyvällä tavalla puherytmiseltä). Mutta kun rytmiin pääsee kiinni, niin suorastaan ihastuin. Täti Virginiahan on hyvä tyyppi!

Vastoin odotuksiani ja minulle luotua kuvaa, Oma huone ei ole feminististä kiihkoilua. Se toki on feministinen, sillä se kertoo naisista ja kirjallisuudesta. "Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa" on ehkä teoksen tunnetuin sitaatti ja Woolf perustelee sitä todella hyvin.
Hän valaisee miksi naisten kirjallinen nousu tapahtui vasta lähempänä 1800-lukua, jos vielä kunnolla silloinkaan. Hän ei syyttele miehiä, mutta ei myöskään nöyristele. Patriarkaalisella yhteiskuntajärjestyksellä on ollut hintansa, joka näkyy naisten asemassa myös kirjallisuuden saralla. Vielä näin 2000-luvullakin tuntuu siltä, että naisen on tehtävä tuplasti enemmän töitä ollakseen uskottava kirjailija (viihdekirjallisuutta lukuunottamatta). Naisten romaanit herkästi leimataan sinne viihteen puolelle joskus aiheettomastikin.

Oma huone on historialliselta kannaltakin hyvin valaiseva opus. Vain sata vuotta sitten naisista on esitetty hyvin kyseenalaisia käsityksiä, joihin Woolfin pureutuu (esim. Sir Egerton Brydges rohkaisi naisia kirjoittamaan vuonna 1928: "Naiskirjailijoiden tulee pyrkiä mahdollisimman korkeaan tasoon hyväksymällä rohkeasti heidän sukupuolensa määräämät rajoitukset."). Woolfin ote on pääasiassa pureva ja ironinen, ei syyttelevä. Siksikin ihastuin tähän niin kovasti.
Hän kertoo, kuinka erilaisessa asemassa hänen aikalaisensa mies- ja naisopiskelijat ovat. Naisilla ei esimerkiksi ollut asiaa yliopiston kirjastoihin ilman collegen jäsenen seuraa tai suosituskirjettä. Nais- ja miesopiskelijoilla on erilaiset päivälliset ja lounaat. Woolf tässä kohdin kuitenkin muistaa, että edistytty on; naisilla on äänioikeus ja he saavat opiskella! Oi autuutta. Asioita, mitä pidämme nyt itsestäänselvyyksinä.

Woolfin jättämä perintö on arvokas niin miehille kuin naisillekin.
Niin kauan kun kirjoitat sitä mitä haluat kirjoittaa, vain se merkitsee jotain; eikä kukaan voi sanoa, merkitseekö se vuosien ajan vai vain muutaman tunnin. Mutta hiuskarvankaan uhraaminen näkökentästäsi, vivahteenkaan sen väristä, nöyristelläksi jotakin Rehtoria hopeamaljakko kädessään tai jotakin professoria mittakeppi hihassaan, on kaikkein halpamaisinta petturuutta, ja rikkauden ja siveyden uhraaminen, joiden sanottiin olevan suurimpia inhimillisiä onnettomuuksia, on sen rinnalla pelkkä kirpunpurema.

Suosittelen tätä kaikille naisille, jotka haluavat kirjoittaa. Mutta erityisesti suosittelen tätä niille miehille ja naisille, joita joskus niin sanotut telaketjufeministit, femakot, ottavat kupoliin. En suosittele siksi, että kiihkofeminismin pitäisi olla hyväksyttävämpää. Vaan siksi, että Oma huone näyttää yhden näkökulman siihen, miksi joskus naiset ovat asemastaan niin vihaisia ja sortuvat sukupuolisotaan (mitä feminismi EI pohjimmiltaan ole vaikka välillä siltä tuntuu). Tämän jälkeen sitä kiukkua ehkä ymmärtää paremmin.

Kuka pelkää Virginia Woolfia?