29. helmikuuta 2012

Haastetunnustuksia

YLE:n uutiset tiesi kertoa, että karkauspäivänä asiat tuppaavat menevän pieleen. Tänään minulla ei mennyt kyllä mikään pieleen ja kaiken kukkuraksi juhlistan hienoa päivää vastaamalla kahteen saamaani tunnustukseen.

Rauhaa ja rakkautta -blogin Annan muisti minua One Lovely Blog Award -tunnustuksella. Lämmin kiitos tunnustuksesta!
Jutun juoneen kuuluu kertoa keneltä tunnustuksen sai, kertoa seitsemän sattumanvaraista faktaa itsestään ja jakaa tunnustustusta eteenpäin.



Tässä Morren tunnustukset:
1. Inhoan käsitöiden tekemistä
En osaa, en halua, en tahdo, en viitsi. Arvostan kyllä käsitöitä kovasti ja ilolla otan vastaan äidin ja anopin kutomia villasukkia! Itselläni ei vain kärsivällisyys riitä moiseen nysväämiseen.

2. Pelaan tietokone- ja konsolipelejä
Monet vielä näin 2000-luvullakin pitävät em. pelien pelaamista lasten harrastuksena, vaikka huomattava osa peleistä on K-18 -kamaa! Pelaamisen myötä surkea englantini on aavistuksen vähemmän surkeaa. Viihdyn erityisesti fantasia- ja historiallistyyppisten pelien parissa. Viimeisin hurahdukseni on The Elder Scrolls -sarjaan kuuluva Skyrim.

3. Teen ristikoita
Tätä taas usein tunnutaan pitävä eläkeläisille tyypillisempänä harrastuksena. Höpöhöpö. Ristikot ovat mukavaa aivojumppaa ja kartuttavat kivasti sanavarastoa ja yleistietoutta.

4. Kosin miestäni karkauspäivänä
En tosin tänä vuonna vaan viime karkauspäivänä. Hamekangas jäi saamatta!

5. Hurahdin ratsastamiseen
Tämä on ihan tuore tapaus. Tai oikeastaan vanha juttu jo puheen asteella, mutta tänään se tapahtui! Olen muksuna harrastanut ratsastusta monta vuotta, mutta sitten se jäi... Nyt aloitin uudestaan ja tänään oli ensimmäinen ratsastustunti yli 10 vuoteen. On se vaan mahtavata! (salaa mietin myös tätiratsastusblogin perustamista...)

6. Inhoan vieraille ihmisille soittamista
Työn puolesta sellainen sujuu ihan vailla ongelmia (olen silloin kaiketi jonkun ammatti-identiteetin suojissa), mutta noin muuten se on aika kamalaa. Takeltelen, änkytän ja sössötän. Lähestyn mieluummin sähköpostitse tai ihan kasvotusten.

7. Edellisessä tunnustuksessani kerroin, että meillä on 956 kirjaa
Tuosta on kulunut nyt yksi vuosi ja yksi kuukausi. Tämän hetkinen kirjasaldo on LibraryThingin mukaan 1102. Voe elämä...

Sitten sain Sairas, kaunis elämä -blogin Möllikältä ihanan Hyvän mielen -haasteen. Sen jujuna on kertoa kymmenen hyvää mieltä tuottavaa asiaa satunnaisessa järjestyksessä ja haastaa viisi muuta bloggaria samaan.


Tässä siis meikäläiselle hyvää mieltä tuottavia asioita:

1. Kirjat
Eikö ollutkin yllättävää?

2. Viini
Ajaijai... Hyvä viini saa aina hyvälle mielelle.

3. Hyvät blogit
Kylläpä olisi netti paljon köyhempi ilman loistavia blogisteja.

4. Harrastus
Hyvä harrastus on kultaakin kalliimpi asia.  Piti itsekin kokeilla vähän kantapään kautta.

5. Oma aika
Liittyy vähän edelliseenkin. Oma aika saa hyvälle mielelle ja antaa voimavaroja.

6. Onnistuminen
Onnistuminen jossakin asiassa, ihan pienessäkin! Tänään onnistuin työskentelemään hyvin hevosen kanssa.

7. Kevät
Tänään oli ainakin täälläpäin ihanan kevättä huokuva päivä. Kevät on talven surma ja hyvä niin!

8. Autoilu
Hiilijalanjäljestä viis, mutta autoilu on kivaa. Hyvä tie, hyvä musiikki ja hyvä auto. Väkisinhän siinä hymy pukkaa korville.

9. Musiikki
Hyvä musiikki kruunaa hetken kuin hetken.

10. Rakkaat
Ju nou. Perhe, ystävät ja sun muut. Ei tarvinne selittää sen kummemmin.

Nämä molemmat haasteet menkööt seuraaviin huippulaatuisiin blogeihin (muunlaisiahan en seuraakaan):

Kirsin kirjanurkka
Tyttö ilman helmikorvakorua
Lumiomena
Uppoa hetkeen
Kirjojen keskellä

Oikein ihanaa kevättä kaikille!

27. helmikuuta 2012

Claire Castillon: Kuplissa (2010)

Les bulles
Suomennos: Lotta Toivanen
Käännösvuosi: 2012
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 167
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ranskalaisen Claire Castillonin novellikokoelma Kuplissa sisältää peräti 38 novellia! Se on paljon, kun ottaa huomioon sivumäärän. Näin nähdään, ettei jutuilla juurikaan ole pituutta.

Jostain syystä odotin vähän reaalifantastista otetta. Ehkä siksi, että takakannessa puhutaan vinoista näkökulmista, vääristyneistä kuplista, häiritsevistä oivalluksista... Odotus meni pieleen, novelleilla ei ole mitään tekemistä reaalifantasian kanssa.

Täytyy sanoa, että tässä oli aivan liikaa juttuja. Liian lyhyitä ollakseen kunnollisia novelleja (en tosin ryhdy määrittämään nyt mitään ihannemittaa novellille) ja aivan liian samankaltaisia. Jälkikäteen mieleen ei jäänyt oikein mikään. Novellit ovat otsikoitu päähenkilön etunimillä, joten nekään eivät tue muistia yhtään. Millainen novelli oli 'Fracis', 'Ruth' tai 'Élisabeth'? Ei hajuakaan. Parhaiten tämä toimi pätkissä luettuna, sillä muuten samankaltaisuus alkoi todella puuduttaa.

Castillonilla on kuitenkin sana pääasiassa ihan kivasti hallussaan. Mitään erityisen vinoutuneita näkökulmia tai häiritseviä oivalluksia en huomannut. Tyyli on lähinnä pikkunäppärä ja kolumnihenkinen. Jenni S toteaakin, että näitä lukisi mielellään vaikka naistenlehdistä. Välillä huomasin naurahtavanikin! Castillonin ironia, esimerkiksi äitiydestä (miten se muuttaa suhdetta omaan äitiin, tai ystäviin), on osuvaa. Hän kärjistää, mutta ei pahasti. Kuplista voi nähdä heijastuman ystävistä ja tuttavista tai - mikä pahinta - jopa itsestään...

Kuplissa ovat Jenni S:n lisäksi olleet Susa, Sonja ja Lumiomena.

Ja tästä myös Ranska-pointsi Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen!

23. helmikuuta 2012

Aleksi Delikouras: Nörtti - New Game (2012)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 206
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Näin aikuisiällä tulee harvemmin enää luetuksi nuortenkirjoja, varsinkaan jos ne eivät liippaa fantasiaa tai kauhua. Nörtti -sarja kertoo DragonSlayer666:sta, joka on peliriippuvainen teini. Hän viihtyy virtuaalimaailmassa 24/7 ja ärsyyntyy kun äiti jaksaa valittaa moisesta. Kaveri herätti heti sympatiani, joten uteliaisuudestani päätin tarttua tähän.

DragonSlayer666:n tarina on alkanut jo aiemmin Youtubessa olevien dokumenttien muodossa. NÖRTTI I on videosarjan ensimmäinen osa ja se on tehty keväällä 2007. Dokumentit on ohjannut Aleksi Delikouras, 1990 syntynyt lyhytelokuvien tekijä, näyttelijä ja nyt myös kirjailija.

New Game on siis Dragon päiväkirja kesäloman lopusta aina joululoman alkuun. Dragolle ehtii tuon vajaan puolen vuoden aikana tapahtua kaikenlaista. Asiat kietoutuvat pitkälti pelaamisen ympärille (Battleflied ja Runescape), mutta varsinaisena ytimenä on eräs koulussa tapahtunut väärinkäsitys, joka saa isommat mittasuhteet. Asia on sinänsä vakavaa, mutta Drago ottaa asiat huumorilla.

Kieli on yksi asia, mihin tässä ihastuin. Se on aidosti nuorten puhumaa puhekieltä, jota oli kuitenkin helppo lukea. Kirosanoja ei vältelty (se olisi antanutkin jotenkin turhan siloitellun ja naiivinkin kuvan), mutta ne eivät myöskään olleet täytesanoja. Joskus vaan Dragoakin vituttaa, elämä on paskaa ja pahin kilpailija, Hege91, on vitun homo.
12. elokuuta
Tänään oli suuri klaanimatsi Runessa.
Hävittiin se rankasti ja alkoi vituttaa huolella.
Hege91 oli saanut synttärilahjaksi vuodeksi peliaikaa wowiin.
Mutsi valitti samoista asioista kuin aina, ja Jorgos oli kujalla.

Jorgos on Dragon äidin kreikkalainen poikaystävä. "Mehmetti." Dragolla on asiasta selkeä mielipide:
Suomessa pitäisi olla semmonen laki, ettei naiset saa seurustella enää 40 vuotta täytettyään. Nyt joku mehmetti yrittää leikkiä mun isää, vaikkei se osaa edes kunnolla suomea. Se Jorgos aina kysyy, mitä mulle kuuluu, vaikkei mulle edes kuulu mitään.
Drago on suorasanainen kaveri, jonka jutut jaksoivat hihityttää näin aikuistakin. Suhde Jorgosiin muuttui myös tarinan edetessä, mutta Delikouras rakentaa sen onnistuneen hillitysti ilman siirappista sivumakua moraalisine opetuksineen. Oikeastaan koko se tyyli on New Gamen kantava voima; tässä ei moralisoida mitään eikä ketään ja kaikenlainen opettavaisuus ja siirappisuus loistaa poissaolollaan. Jo yksin se on onnittelujen arvoinen asia.

Drago on tietysti myös ihastunut. Kohteena on söpö punatukkainen tyttö, joka vaikuttaa zombeja silmät kiinni tappavalta soturitytöltä. Fetasalaatti on tytön IRC-gallerian nimimerkki ja sitä nimitystä hänestä pääsääntöisesti käytetään kirjassakin. Siitä jälleen piste Delikourasille. Nimimerkki on hyvä valinta jonkun umpitylsän Babe91:n tai SweetRose:n sijaan. Se ei olisikaan sopinut Fetasalaatin tyyppiselle tytölle ollenkaan!

Ylipäätään sivuhenkilöt tässä ovat hyvin onnistuneita. Lyhyillä kuvauksilla heistä rakennetaan uskottava kuva. Opettajat vaikuttavat aika ääripäisiltä jatkuvine huutamisineen, mutta täytyy muistaa sekin, että kyseessä on Dragon kerronta hänen päiväkirjassaan. Näin tässäkin suhteessa Dragon uskottavuus vain vahvistuu.

En tiedä kuinka tämä avautuu aikuiselle, joka ei pelaa tai jolla ei ole muuten kontaktia pelimaailmaan. Minuun siihen liittyvä huumori kolahti erityisesti. En tosin pelaa Runea enkä Bäfää, vaan Skyrimia nykyisin. Kokemuksen pohjalta on helppo ymmärtää sitä, joka vajoaa pelimaailmaan useiksi tunneiksi. Oma pisin peliputkeni taitaa olla n. 22 tuntia (aikaa ennen perheellistymistä).
New Game näyttää hyvin nuoren näkökulman asiaan.

En löydä tästä kerrassaan mitään moitittavaa. Teksti on sujuvaa, tarina etenee hyvin. Tämä on helppolukuinen ja aidosti hauska. Tämä ei moralisoi eikä alleviivaa mitään kasvatuksellista tematiikkaa. Kukin oivaltaa tästä mitä oivaltaa, antaa aihetta ajatteluun! Mahtava kirja nuorelta nuorelle. Ja vähän aikuisellekin.

22. helmikuuta 2012

Ian McEwan: Sementtipuutarha (1978)

The Cement Garden
Suomennos: Eva Siikarla
Käännösvuosi: 1981
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 135
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto

Nyt nostan käteni pystyyn. Luovutan. Lyön hanskat tiskiin. En tule Ian McEwanin kirjojen kanssa juttuun. En käsitä niitä enkä saa niistä mitään irti. Tunnistan ja aistin, että kyseessä on hyvä kirjailija, joka todella osaa kirjoittaa. Siitä ei jää kiinni. Hänen tyylinsä ei vain selvästikin ole minua varten.
Joten jos olet Ian McEwanin suuri fani, kannattaa tämän postauksen lukeminen ehkä lopettaa tähän.

Siinä missä Sovitus oli mielestäni täynnä turhanaikaista vatulointia, on Sementtipuutarha taas todella tiivis tarina. Tässä McEwanin esikoisteoksessa ei turhia höpistä. Kirjablogeissa tätä onkin luettu paljon, mutta lyhyesti kerrottakoon, että Sementtipuutarha kertoo neljästä lapsesta, jotka jäävät yksin asumaan isoa taloa vanhempiensa varhaisten kuolemien jälkeen. Vapautta seuraakin vastuu ja lopulta sisarusten suhteet alkavat käydä insestisiksikin. Kertojana toimii perheen toiseksi vanhin lapsi, 15-vuotias Jack. Kuviot lopulta sotkee isosisko Julien poikaystävä Derek.

McEwanin tyyli on lakonisen kuivakka, toteava. Huumoria ei ole rahtuakaan, mutta eipä se tähän olisi sopinutkaan. Karu tyyli kruunaa karun meiningin. Ruumiillisuus on kantavana teemana; Jack on likainen ja sen kuvaamiseen käytetään suhteessa runsaasti tilaa. Hänen masturboimisensa on myös melko keskeisessä asemassa ja lääkärileikit siskojen kanssa tuovat oman vivahteensa juttuun.

Oikeastaan isoin pulma Sementtipuutarhan kanssa oli se, etten käsittänyt kirjaa alkuunkaan. Lähinnä jäin ihmettelemään miksi? Miksi joku kirjoittaa tällaista? Mikä tarinan pointti tai sanoma oli? Juttu jäi mielestäni hiukan kesken.
Tietysti varmaan monesta muustakin genrestä voi ihmetellä miksi joku kirjoittaa jotakin sellaista. Miksi ufojuttuja? Miksi kauhua ällöttävine lentelevine suolineen ja aivomassoineen? Miksi ryypiskelytarinat? jne. Kuitenkin niissäkin tarinoissa on usein joku idea; paha saa palkkansa, ihmiskunta pelastuu tms. Tässä en havainnut mitään sellaista ideaa. Tarvitseeko sellainen sitten aina olla? Minun makuuni kyllä, etenkin kun käsitellään kuitenkin melko raskasta aihetta. Jos ajatellaan klassista tragedian kaavaa, niin lopun puhdistava eheytyminen, katharsis, jäi puuttumaan.

En saanut Sementtipuutarhasta oikein minkäänlaista otetta. En henkilöistä, en tarinasta, en sen mahdollisesta ideasta (täytyyhän siinä kaiketi olla sellainen?). Tämä jäi mieleeni lähinnä ällöttävänä insestitarinana. Se tuskin on ollut McEwanin tarkoitus, mutta en mahda mitään. Tästä lähin McEwan jääköön osaltani rauhaan. Mutta sainpahan luettua taas yhden osan Totally British -haasteestani!

Sementtipuutarhaan on suhtauduttu pääosin kirjablogeissa aika positiivisesti, joten sitäkin oudommalta tämän arvion kirjoittaminen tuntui. Juttuja ainakin näissä blogeissa: Kirjainten virrassa, Luen ja kirjoitan, Järjellä ja tunteella, ja Sonjan lukuhetket.


18. helmikuuta 2012

Anja Kauranen: Ihon aika (1993)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 153
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: puolison kirja / lahja

Ihon aika mainitaan takakannessa "latautuneen henkilökohtaiseksi teokseksi" ja taitaa tämä ollakin omaelämäkerrallinen. Täysin varma en voi olla, sillä tarinassa ei nimetä ketään. On vain minä, hän, äiti, siskot. En aina ole niin vakuuttunut kirjoista, joissa ei nimetä ketään (pääsääntöisesti ne ovat mielestäni rasittavia), mutta tässä se toimi.

Ihon aika kertoo tyttärestä, joka hoitaa kuolevaa äitiään Koskelan sairaalan kroonikko-osastolla. Samalla selvitellään äidin salattua elämää, perhehelvettiä ja koko saattohoidon maailmaa. Snellman (en osaa puhua Kaurasesta) lataa lyhyeen tekstiin paljon isoja asioita eleettömän karulla tyylillään, jonka hän todella taitaa.

Tyylikkäintä minusta tässä oli se, ettei salaisuudet kokonaan selviä. On vain asioita, jotka on jäävä hämärän peittoon. Yksi lässähtäneimpiä lopetusmuotoja kirjoissa on "ja sitten kaikki selvisi ja elimme elämämme onnellisina loppuun saakka" -tyylit. En tiedä paljonko Snellmanin selviämättömyys-ratkaisuun on kuulunut totuudenmukaisuus jos ja kun tämä omaan elämään pohjaa.

Karun kaunista on myös kuvaus siitä, kuinka tyttäret hoitavat äitejään. Saattosiskot, kuten Snellman heidät nimeää. Kirjassa pohditaan, ja ehkä surraankin, myös sitä, että omahoitajuus on niin vahvasti naisten alaa. Miehiä ei juuri kuvioissa näy, paitsi kiireisinä lääkäreinä ja ruohonjuuritasoa ymmärtämättöminä päättäjinä. Snellman ei kuitenkaan sorru syyttelyyn tai naisasian nostattamiseen vastakkainasettelulla.
Ylipäätään ihailen sitä Snellmanin tyyliä olla saarnaamatta. Monissa romaaneissaan hän kuitenkin käsittelee yhteiskunnallisia asioita, mutta ei moralisoi ja saarnaa.

Yhden pisteen rokotan siitä, että aika ajoin oli vaikea pysyä kärryillä kenestä kerrotaan. Etenkin äidin elämä ennen avioitumista jäi turhan etäiseksi ja utuiseksi hieman omituisella, hiukan tajunnanvirtamaisella kerronnallaan. En saanut oikein otetta siitä, mitä tapahtui tai mikä koko pointti oli.

Ihon aika oli kiinnostava ja samalla hiukan pelottava romaani. Etenkin tuo kuolevan hoitamisen osuus kolahti. Sitäkö se on? Sitäkö se tulee olemaan kun sen aika on?
Suosittelen tätä lämpimästi erityisesti niille naisille, joilla on lämmin suhde äitiinsä, anoppiinsa ja/tai muutoin vanhempaan naiseen. Niille, jotka ajattelevat aikanaan jatkaa sitä lämmintä suhdetta kuoleman porteille saakka. En siksi, että haluaisin sanoa "harkitse uudestaan", vaan siksi, että Snellman näyttää hienosti kuinka se suhde voi jatkua ihan loppuun saakka hyvinkin läheisenä. Ihon aikana.

Tällä tuleekin kuitattua viimeinen osuus Suomalaisen keskiluokan arki -haasteesta!

13. helmikuuta 2012

Mia Vänskä: Saattaja (2011)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 308
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kotimaista kauhua on viime vuosina (ja oikeastaan ylipäätään) julkaistu varsin vähän. Niinpä Mia Vänskän Saattaja on erittäin tervetullut kotimaisen kaunokirjallisuuden joukkoon. Vänskän kirja on muistutus siitä, että meilläkin kauhua kuitenkin kirjoitetaan.

Harmikseni en kuitenkaan pitänyt Saattajasta niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Vähän epäreilustikin tätä markkinoitu myös suomalaisena Stephen Kingin vastineena, mikä luo tietysti kaltaiselleni King-fanille hillittömät (kohtuuttomat?) odotukset.

Saattajan perusidea on hillittömän hyvä. Tarina kertoo nelikymppisestä Liljasta, joka palaa kotikonnuilleen. Elämässä on sattunut kaikenlaista niin itselle kuin läheisillekin. Kotiseuduille saavuttuaan hän saa tietää, että hänellä on erityinen tehtävä. Lilja on Saattaja, jonka tehtävänä on viedä kuoleman jälkeen välitilaan jääneet eksyneet sielut perille. Idea ammentaa niin kotimaisesta (Tuonen tytti) kuin kreikkalaisestakin (Kharon, Tuonelan lautturi) mytologiasta. Erittäin onnistuneesti Vänskä rakentaa tehtävän Liljalle.

Se, mikä lukukokemustani häiritsi suunnattomasti, onkin se kaikki siihen ympärille ympätty. Vänskä ottaa Saattajaan isoja teemoja; useamman lapsen kuolema, isän kuolema, perheväkivalta, alkoholismi, vaikea suhde narsistisen miehen kanssa, äidin kuolema... Auttamatta nämä syövät tehoa toisiltaan. Lukijana jää sellainen tunne, että kaikki on niiiiiin dramaattista, niiiiiiin kauheaa ja niiiiiiiiin voimakkaita reaktioita vaativia.
Osa asetelmista oli kovin kliseisiä, joka etenkin alussa tympi ihan valtavasti. Kirja jo alkaa sillä, että Lilja saapuu kotiinsa tavallista aiemmin. Eteisessä on vieras naisten takki, yläkerrasta kuuluu patjan nitinää ja huokailua... Voitte arvata mitä tapahtuu?
Lilja kohtaa kotiseudulla vanhan ystävänsä, Kristiinan. Saunassa Lilja huomaa mustelmia Kristiinan käsivarressa ja menee suoraan asiaan "Kuinka kauan sä aiot antaa sen jatkaa?". Seuraa tuttua selittelyä rakkaudesta, "ei se koske lapseen" ym.
Liljan kotitalolla tapahtuu kuolemantapaus ja paikalle saapuu hyvännäköinen poliisi, Julius. Juliuksen ja Liljan katseet kohtaavat... Ja lopun voitte arvata. Jatkossa Juliuksen poliisi-status unohdetaan käytännössä kokonaan.
Näitä klisekimppuja jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Mukana on jopa kauhuelokuvissa usein nähty soittorasia ballerinoineen, jonka avulla Lilja pääsee tietynlaiseen transsitilaan. Oikeastaan todella moni kohtaus kirjassa oli hyvin elokuvamainen, mutta aina se ei ollut huono asia.

Ehkä näistäkin johtuen en saanut Liljasta otetta. Ensinnäkään Lilja ei tuntunut nelikymppiseltä. En osaa suoraan nimetä asiaa, mistä se johtuu. En myöskään lähde määrittelemään, miten nelikymppisen naisen pitäisi käyttäytyä. Lilja tuntui ehkä 10-15 vuotta nuoremmalta. Ehkä asiaan vaikutti kliseeasetelmat, jotka yleensä kuvataan juuri 20-30 -vuotiaiden elämässä. Treffailu söpön poliisin kanssa, mä ja sä -muotoinen puhekielisyys dialogeissa ja ylipäätään Liljan käytös ei vain ollut kokonaisuudessaan uskottavaa. Lopuksi Lilja tulee tietysti vielä raskaaksi. (Tämän ikäasian vajaa argumentointi ärsyttää itseäni erityisen paljon, mutta kyseessä on niin mutu-tuntuma, jota on vaikea selittää.)

Vahvimmillaan Vänskä on pysytellessään puhtaasti kauhun tematiikassa. Liljan kokemukset metsässä, pelottavassa kellarissa ja ns. välitilassa ovat tämän romaanin ehdottomia huippukohtauksia. Saattajan tunnelmakuvaukset ovat hyvin vahvoja ja onnistuneita. Pidin siitä, kuinka Vänskä hyödyntää etenkin kotimaista tematiikkaa metsineen ja mummonmökkeineen. Mukana oleva karhu oikeastaan kruunaa tälle suomalaisen leiman. Hienoa!

Kritiikistäni huolimatta Saattaja on hieno lisä kotimaiseen kauhuun. Toivon, että Vänskä kirjoittaa tällaista lisää. Kun esikoismainen kömpelyys on hioutunut pois, niin luvassa on taatusti todellisia helmiä!

Saattajasta on myös juttua seuraavissa blogeissa:
Järjellä ja tunteella
Kirjamielellä
Booking it some more

12. helmikuuta 2012

Anne Rice: Veren vangit (1976)

Interview with the Vampire
Suomennos: Hanna Tarkka
Käännösvuosi: 1992
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 414
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Tämä kuului osana Susan viime vuoden puolella lanseeraamaan Nostalgia-haasteeseen, jonka nyt sitten sain viimein suoritettua.
Tämä oli kolmas kerta kun luin Veren vangit. Ensimmäisen kerran olen lukenut joskus teininä, toisen kerran sairaalassa poikani synnyttyä (huonoin ajankohta ikinä lukea mitään näin syvällistä) ja nyt sitten tämän haasteen myötä. Jokaisella lukukerralla olen löytänyt tästä jotakin uutta ja joka kerta tämä on myös parantunut.

Veren vangit kertoo vampyyri Louisin tarinan hänen 200-vuotisesta elämästään. Louisin tekijä, Lestat, ja "heidän tyttärensä" Claudia ovat merkittäviä hahmoja tarinassa. Kehyksenä tarinalle toimii Louisin antama haastattelu nuorelle reportterille ja kiinnostavinta onkin se, miten Louis yrittää selittää vampyyriolemuksen kulmakiviä; muuttumista, syömistä, tappamista, lähes ikuista elämää.

Louisin ja Lestatin suhde on myös kiinnostava enkä muistanutkaan kuinka se muuttui ajan kuluessa ihailusta vihaan ja lopulta välinpitämättömyyden kautta tietynlaiseen anteeksiantoon. Rice kuvaa ystävyyssuhteen kaaren hienosti vääntämättä sitä rautalangasta ja antaen lukijalle omaa tilaa ja aikaa oivaltaa se.
Tällä kertaa ihailin myös erityisesti Claudian hahmoa. Claudia tehdään vampyyriksi viisivuotiaana lapsena ja siihen hahmoon hän jää. Roolin traagisuus piilee siinä, että Claudian mieli ei jää lapsen tasolle. Sisimmässään Claudia kasvaa naiseksi, mutta ruumis on lapsen. Claudian sisältä kumpuava viha ja syytökset Louisia ja Lestatia kohtaan tuntuvat aidoilta ja uskottavilta.

Olin yllättynyt siitä, kuinka voimakkaasti homoeroottinen Veren vangit onkaan. Enkö ole aiemmin todellakaan tajunnut sitä, vai onko mielikuvani olleet liian tiukasti elokuvaversiossa, jossa se on häivytetty taka-alalle?! Tavallisesti en ole homoerotiikan ystävä, mutta tässä se todella toimii. Se eroottisuus on vain häivähdys, tunnelma ja ajatustasolla. Mitään varsinaista ruumiillista Veren vangeissa ei tässä suhteessa ole. Voimakkaimmin se näkyi Louisin ja Armandin välisessä suhteessa.
Vinkeää oli sekin, että naishahmot olivat aika sivuroolissa (lukuunottamatta tyttölapsi-Claudiaa). En kokenut sitä kylläkään kovin häiritseväksi.

Veren vangit on aika ainutlaatuinen lukemistani vampyyrikirjoista. Nykyiset vampyyrijutut kalpenevat tämän rinnalla kevyesti. En tarkoita, että niiden pitäisi ollakaan samankaltaisia, vaan sitä, etteivät ne tavoita sitä samaa syvyyttä mitä Anne Rice onnistuu tavoittamaan. Niin paljon kuin pidänkin esim. Sookie-kirjoista, niin välillä kaipaisin tällaista vakavampaakin vampyyrijuttua. Tätä kai Stephenie Meyer yritti tavoitella surkeasti epäonnistuen.
Mikään pelottava tämä ei ole. Silti tämä on minusta kauhukirjallisuutta; kuolema, tappaminen ja yliluonnollisuus ovat merkittäviä teemoja.

Ainoastaan kaipasin toimintaa tähän hiukan lisää. Tunnelma on melko pysähtynyt, mikä paikoin sopi tähän, mutta paikoin olisi ollut tilaa toiminnallekin.
Lisäksi tässä on yksi rumimmista kansikuvista ikinä. Jos vilkaisee tämän kirjan muunmaalaisia kansikuvia, niin en voi käsittää tätä millään. Kansi ei todellakaan sovi kirjaan. Ei millään tasolla.

Toisenlaisen näkökulman antaa tähän 1992 Aikakone -lehdessä ilmestynyt arvostelu. Täytyy sanoa, että olen tästä Leena Peltosen kanssa tyystin eri linjoilla. Johtunee ehkä siitä, että luin tästä enemmän kuin ensimmäiset 80 sivua...

Morren maailmassa tullaan näkemään myös seuraavat osat; Vampyyri Lestat ja Kadotettujen kuningatar. Nostalgioidaan nyt sitten oikein urakalla!
Korkkaan tällä myös tänä vuonna startanneen So American -haasteen!

10. helmikuuta 2012

Vuoden 2012 haasteet

Niinhän sitä sanotaan, että ahneella on... Kyllä te tiedätte. Vuoden 2011 haasteetkin ovat vielä osin kesken, mutta lanseeraan tässä nyt jo lopulliset vuoden 2012 haasteet. Ihan vain siksi, etten sorru haasteisiin enempää. En, en, en! Jos huomaatte minun haikailevan jossakin vielä lisää haasteita, niin muistuttakaa minua tästä postauksesta!

Ensinnäkin tänäkin vuonna on luvassa 10 Klassikkoa. Ihan vain siksi, että haaste on minusta niin kiva ja klassikoihin tutustuminen on mielenkiintoista. En ole pitänyt kaikista klassikoista, mutta se ei ole tarkoituskaan. Vuoden 2012 klassikot päätin jo jokin aika sitten ja ne ovat tässä:

  1. Umberto Eco: Ruusun nimi
  2. Henrik Ibsen: Nukkekoti
  3. Mary Shelley: Frankenstein
  4. Rudyard Kipling: Viidakkokirja
  5. Maria Jotuni: Huojuva talo
  6. Victor Hugo: Kurjat
  7. L. Onerva: Mirdja
  8. Wislawa Szymborska: Ihmsiä sillalla
  9. Thomas Harris: Uhrilampaat
  10. Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla


Sitten on tietysti oma haasteeni, Kuusi kovaa kotimaista. Kerrataan vielä siihen valitsemani teokset:



Kirjavan kammarin Karoliina on kunnostautunut aivan loistavasti haasteiden teossa. En vain kykene vastustamaan hänen luomiaan haasteita. En millään!

(kuva Kirjavasta kammarista)
Ikkunat auki Eurooppaan -haaste houkutteli heti. Idean monimuotoisuus selviää parhaiten kurkkaamalla itse haasteeseen, mutta oma lähtökohtani on nimenomaan on se, mihin maahan kirja sijoittuu. En siis anna painoarvoa erityisesti kirjailijan kotimaalle, vaan kirjan tapahtumamaalle (tämä näkyy myös tunnisteissani; maa-kohtainen tunniste tarkoittaa nimenomaan kirjan tapahtumamaata ja sitä, että sen täytyy tulla siinä kirjassa esiin kunnolla esim. kulttuuriseikoin). Pyrin kuitenkin valitsemaan kirjoja niin, että sekä tapahtumamaa että kirjailijan kotimaa olisivat samat.
Pyrin saamaan jokaisesta kategoriasta jotakin, mutta en oikein osaa suunnitella listaa tarkasti etukäteen. Suosituksia otetaan vastaan! Listaan tähän sitä mukaa, kun jokin maa täytyy.

Pohjois-Eurooppa

Itä-Eurooppa

Etelä-Eurooppa

Länsi-Eurooppa

Keski-Eurooppa


(kuva Kirjavasta kammarista)
Kaiken kruunaa vielä toinen Kirjavan kammarin haaste, johon en aikonut missään tapauksessa lähteä, mutku... Voi Karoliina, minkä teit! Listalla oli paljon minua kiinnostavia teoksia ja yksi peräti on jo luettuna ja odottaa postausvuoroaan!
So American -haasteessa voi kisata teemoittain ja/tai osavaltioittain. Ideana on siis perehtyä amerikkalaiseen kirjallisuuteen, joka minulle on oikeastaan aika vierasta... Pysyttelen itse teemoissa, jälkikäteen voi sitten katsoa mitä osavaltioita tuli napatuksi.
American Realism
  • Henry James: Naisen muotokuva
  • Kate Chopin: Herääminen
  • Jack London: Erämaan kutsu
Slavery
Jewish-American Experience
Black America
  • Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
  • Kathryn Stockett: Piiat
  • Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Modern Women Writers
Modern Men Writers
Elämässä pitää siis olla haastetta! Jospa sitä näistä selviäisi kunnialla...

9. helmikuuta 2012

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (2009)

The Thing Around Your Neck
Suomennos: Sari Karhulahti
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 265
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Huominen on liian kaukana on nigerialaisen Adichien novellikokoelma, joka sisältää 11 kertomusta:

Ykkösselli
Jäljennös
Yksityisasia
Aaveita
Viime viikon maanantaina
Loikkivan apinan kukkula
Se, mikä kuristi kurkkuasi
Yhdysvaltojen lähetystö
Vapina
Naimakauppojen järjestäjät
Huominen on liian kaukana
Härkäpäinen historioitsija

Tarinat sijoittuvat sekä Afrikkaan että Pohjois-Amerikkaan. Keskiössä on kuitenkin afrikkalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin yhteentörmäykset, sota (etenkin Nigeriassa), uskonto, naisen asema... Pitkälti samoja asioita kuin kahdessa edellisessäkin teoksessa. Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus olivat minusta erittäin hyviä kirjoja eikä Huominen on liian kaukana juurikaan kalpene niille. Ehkä vähän...

Novellien tarjoilema totuus on karu. Siinä ei ole tahallisen mustamaalaamisen sävyä, mutta kyllähän se karuksi vetää, jos lapsesi ammutaan syliisi vain siksi, että miehesi kirjoittaa lehteen poliittisia juttuja. Näin novellissa 'Yhdysvaltojen lähetystö'.

Adichie tuo rohkeasti novelleissaan esiin myös sen, kuinka länsimaalainen voikaan ylenkatsoa afrikkalaista, vaikka olisikin ystävällinen. Tämä korostuu etenkin novellissa 'Loikkivan apinan kukkula', jossa päähenkilö on kirjoittamisen workshopissa (mikä suomennos!! miksei voi olla työpaja?), jota vetää länsimaalainen Edward. Edwardista huokuu ylenkatseellinen siitä mikä on oikeaa afrikkalaisuutta niputtaen ensinnäkin kaikki afrikkalaiset samaan kastiin ja noudattaen vain omia mieltymyksiään. Raivostuttava äijä!

Osataan sitä toisinkin päin. Yhtä raivostuttava äijä on novellissa 'Naimakauppojen järjestäjät', jossa päähenkilö on järjestetty vaimoksi lääkäriksi opiskelevalle miehelle. He asuvat Amerikassa ja mies yrittää kovasti käyttäytyä kuin amerikkalainen omaa taustaansa häveten. Motiivi avioliitollekin on aika kamala...

Suosikkinovellini oli kokoelman viimeinen 'Härkäpäinen historioitsija'. Adichie kutoo taitavasti novellimuotoon peräti kolmen sukupolven tarinan! Pidin kovasti romaanin rakenteesta ja siitä, miten Adichie onnistui tavoittamaan kunkin sukupolven näkökulman asioilleen. Etenkin novellin loppu, jossa katsotaan päähenkilön pojantyttären tulevaisuuteen oli huippuhieno. Siinä käytettiin toistoa hyvin ja tehokkaasti! Yksi parhaimpia novelleja ikinä.

Nämä novellit kannattaa lukea pieninä annoksina. Muuten iskee masennusähky. Näissä harvemmin näkyy valoa ja tietyllä tapaa kokoelma toistaa itseään aika paljon. Aina sitä samaa... Novellit olivat mielestäni keskimääräisiä tai hiukan parempia, mutta samankaltaisuus söi toistensa tehoa. Kokoelmana tämä siis hieman ontuu tästä syystä.

Tässä on kuitenkin kirjailija, jonka teoksia aion vastaisuudessakin lukea. Tämä on hieno tapa kurkistaa vieraaseen kulttuuriin - ja vähän omaammekin.

8. helmikuuta 2012

Hölinää helmikuussa

Talvinen tervehdys kaikille! Täällä odotellaan jo kevättä ja kesää. En ole tippaakaan talvi-ihminen; inhoan kylmää, liukasta, suurta lumimäärää, lumipyryjä... Talvi on kiva jouluaattona ja postikorteissa.

Tammikuu meni pitkälle seminaarityöni kanssa vääntäessä. Seminaarityöhän on siis osa varsinaista päättötyötäni, pro gradua. Sen pituus on 30-40 liuskaa (sis. lähdeluettelo, kansilehti, sisällysluettelo ym.) ja se sisältää gradusta noin neljänneksen; johdannon ja 1-2 ensimmäistä lukua. Oma seminaarityöni oli 34 sivua pitkä ja sisälsi johdannon ja ensimmäisen luvun. Eilen sitten oli vuorossa työni käsittely seminaari-istunnossa. 2x45min puhuttaisiin vain minun seminaarityöstäni. Tiesin toki, ettei luvassa ole mikään kehumistilaisuus vaan istunnossa on tarkoitus esittää kritiikkiä ja antaa palautetta.

Olin varautunut pahempaan. Olin nähnyt edellisenä yönä painajaisia siitä, kuinka proffa kiljuu siitä ettei pro gradu -vaiheessa oleva opiskelija voi suoltaa tällaista kuraa. Toinen painajaisversio oli se, ettei työni ollutkaan mennyt sähköpostitse eteenpäin ja seminaarin osallistujat tuijottavat minua syyttävästi ja halveksien, kun koitan selitellä "tekniikan ihmeistä".
Kumpikaan painajainen ei toteutunut. Proffa ei kiljunut ja työni oli tullut perille.

Viilattavaa siinä tietysti on paljonkin. Ihan aluksi minun pitää tutkimuksessani selvittää vielä tarkemmin, että tutkinko näiden kahden teoksen (Sudenmorsian ja Susi ja surupukuinen nainen) välistä keskinäistä yhteyttä vai yhteistä yhtenäisyyttä kauhukirjallisuuteen/ihmissusitematiikkaan. Nyt puhuin johdannossani enemmän kauhukirjallisuudesta ja ihmissusista kuin intertekstuaalisuudesta, mutta kuitenkin käsittelemässäni ensimmäisessä luvussa puhuin kuitenkin pääasiassa teosten keskinäisestä yhteydestä.Hyvä pointti. Oikeastaan palautteen tärkein pointti.
Lisäksi puhetta oli terminologian tarkentamisesta ja tietysti puhtaasti kieliopillisesta viilaamisesta. Minulle on tullut jokin ihme tauti, jossa tungen samaan lauseeseen yksikön ja monikon; "Taloissa oli koira". Noloa.

Nyt tosin se työ saa hengähtää, jotta muutkin opinnot etenisivät.

Blogiin tuli myös pieni uutuus. Tuossa oikealla näkyy nyt arvioimani kirjat myös kustantamoittain. Listaus oli oikeastaan ihan kiinnostavaa ja yllätyksiäkin piisasi. Olin yllättänyt, että Otava, Tammi ja WSOY ovat noin hallitsevassa asemassa. Se selittyy tietysti osin kustantamoiden iällä ja sillä, että luen (opintojenkin vuoksi) paljon klassikoita.
Pienehköt kustantamot loistavat poissaolollaan. Se ei ole tahallista, vaan niissä vain harvemmin on sellaista tarjontaa mikä kiinnostaa. Ja joskus vaatii aika paljonkin työtä, jotta osaisi niitä hakea. Nyt kirjablogien myötä toivottavasti tämäkin helpottuu. Puskaradio, jos mikä, on tehokas tässä asiassa!
Otsikon "Muut" alla on lähinnä sellaisia kustantamoita, jotka ovat kuolleita (esim. Book Studio) ja/tai sellaisia, joilta olen lukenut vain yhden kirjan (esim. Hanki ja jää, Lasipalatsi, Kirjastopalvelut Oy...). Poikkeuksen tekee Kirjava, mutta sen tuotantoa on hyllyssäni vino pino, jota aion lukea lisää (esim. Tulen ja jään laulu -sarja).

Eipä tänne tämän ihmeempiä kuulu. Koitan näin alkuvuodesta ottaa kiinni noita nolosti laahaavia haasteitani ennen kuin ryhdyn korkkailemaan uusia. Tällä viikolla yksi haaste saadaan jo päätökseen, kunhan saan kirjan loppuun ja näpyteltyä siitä jutun tänne!

Hyvää talven jatkoa kaikille. Koitetaan sinnitellä näiden hankien keskellä. Maaliskuu on vielä irvistelyä, mutta huhtikuussa kevät jo koittaa. Ja se on pian!

7. helmikuuta 2012

Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen (1923)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 31/448
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Barbara von Tisenhusen ei kaiketi nykymittapuulla ole edes pienoisromaani, vaan lähinnä novelli, kuten sivumäärästä voi päätellä. Valittuihin teoksiin se on kuitenkin otettu omana kokonaisuutenaan, ikään kuin romaanina ja se kuuluu myös yhtenä osana Surmaava Eros -trilogiaan. Siksi siis käsittelen sitä tässä näin "yksinään" kuten muitakin Kallaksen romaaneja. Surmaava Eros -trilogiasta onkin enää käsittelemättä vain Reigin pappi!

Kuten Surmaava Eros -trilogialle on tyypillistä, ei tämäkään tarina ole kaunis eikä sen loppu ole onnellinen. Kallas itse kutsui näitä proosaballadeiksi. Barbara von Tisenhusen on minusta jopa surullisempi kuin Sudenmorsian. Tarina kertoo siis nuoresta naisesta, Barbara von Tisenhusenista, joka aika nuorena jää orvoksi. Hänen holhoojikseen määrätään hänen lapseton tätinsä miehensä kera ja Barbara pääsee varsinaiseen paratiisiin. Tädillä ja sedällä ei ole rahasta puutetta, joten ei ole mitään mitä Barbara ei voisi rahalla saada. Nuori Barbara on myös erittäin kaunis; hiukset ovat kiiltävän mustat ja hän on muodoiltaan runsas.
Joten mikä voikaan mennä pieleen? Rakkauspa tietenkin. Barbara rakastuu alempisäätyiseen kirjuriin ja siitä ei hyvää seuraa. Pärnun lain mukaan säätyrajoja rikkova liitto on kuolemalla rangaistava teko...

Balladimaista tunnelmaa tuo synkän tarinan lisäksi myös Kallaksen käyttämä kieli. Tässäkin, kuten Sudenmorsiamessa, kieli on arkaaista tyyliä. Barbarasta käytetään termiä neitsykäinen, hänellä on mustat hivukset ja hän on ylön kaunis. Tämä ei ole kuitenkaan niin voimakkaan arkaaista kuin Sudenmorsiamessa käytetty kieli, mikä johtunee tarinan kertojan eri säädystä. Kyllä Kallas on taitava ja hän osaa tyylinsä. Tuntuu melkein vaikealta uskoa, että tarina todella on kirjoitettu 1920-luvulla ja että sama nainen kirjoitti Katinka Raben.

Barbara von Tisenhusen sijoittuu 1500-luvun Liivinmaalle, nykyisen Viron alueelle. Lyhyeen tarinaan mahtuu monta historiallista yksityiskohtaa, jotka tuovat tarinaan uskottavuutta. Tämä tarina on voinut olla totta ja se tuo omaa karmivuuttaan.

Tätä tarinaa suosittelen erityisesti niille, joita Sudenmorsian kiehtoo, mutta arkaainen kieli pelottaa. Tämä on hyvä harjoitus sinne suuntaan; lyhyt ja lievempi. Lisäksi suosittelen tätä niille, jotka pitävät surumielisistä tarinoista, joissa ei kuitenkaan surulla tai tragedialla mässäillä. Vielä suosittelen tätä niille, joita 1920-luku ja sen naiskuva kiinnostaa; lisäavuksi tulkintaan suositan Kallas-tutkija Kukku Melkaksen väitöskirjaa Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen tuotannossa.

3. helmikuuta 2012

Jussi Valtonen: Siipien kantamat (2007)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 193
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Tämän kirjan valinnassa näkyy Blogistanian mahti parhaimmillaan. Ensin en tiennyt koko romaanin olemassa olosta. Sitten siitä putkahti muutama blogiarvostelu. Sitten vielä vähän lisää. Ja lopulta arvostelut vaikuttivat sen verran ponnekkailta ja kehuvilta, että ajattelin kokeilla. Tämä sopii myös Suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen, joka yhä roikkuu suorittamattomana (enää yksi teos!).

Siipien kantamat on tarina Juhani Koskelasta, joka ihastuu luokio-oppilaaseensa Marianneen. Tarinan mukana avautuu myös Koskelan kariutunut avioliitto lapsihaaveineen ja uusi parisuhde Marjutin kanssa. Loppu on surullinen, mutta tietyllä tapaa kaunis - ja kirjallisesti varsin onnistunut. Näin tässä romaanissa myös aivan aavistuksen ns. uuskummaa. Hiukan maagisia piirteitä siis. Kuka olikaan harmaatakkinen mies?

Tässä on kytköksiä moneen teokseen ja niitä oli kiva bongailla. En varmaankaan kaikkea tunnistanut (esim. lukuisia runoja ja Vartion teoksia), mutta eipä se jäänyt häiritsemäänkään. Valtosella on taito upottaa ne viittaukset tekstiin sujuvasti ilman että suuhun jää biljeeraamisen maku.

Ensimmäiset 50 sivua olivat kyllä vähän tuskaa. Lolita oli liian tuoreessa muistissa ja asetelma toistuu tässä hyvin samanlaisena. Tarina jopa alkaa päähenkilön ollessa sairaalassa. En tiennyt kumpi kuvotti enemmän; oppilastaan himoitseva Juhani (joka kyllä kokee syyllisyyttä siitä), vai itseään tyrkyttävä Marianne. Mariannesta en onnistunut pitämään missään vaiheessa, kun taas Juhanin karu elämä vei sympatiani hänen puolelleen. Tietysti oppilaansa naiminen on ällöttävää, mutta ikäsuhdanne helpottaa vähän. Siinä missä Lolita oli 12-vuotias, on Marianne 17-vuotias.
Tämän ällöttävuusaspektin vuoksi annan tälle vain neljä pistettä. En voi sille mitään, mutta hyväksikäyttöjutut kuvottavat niin paljon vaikka niistä kirjoitettaisiin hyvin.

Ihailen myös Valtosen tarkkanäköisyyttä ja taitoa kertoa lyhyessä ajassa niin paljon. Kirjanurkan Kirsi kiinnitti huomiota tuohon Koskelan ammattiuskottavuuteen ja kyllä se tosiaan oli vakuuttava. Opettajatyypit, OVUKA:t ja sun muut projektit kuulostivat ikävän tutuilta.
Koskelan sairastuminen ja sitä seuraava "sairasmaailman" kuvaus on myös uskottavaa. Tämän uskottavuuden myötä Koskelaa on helppo lähestyä. Hän on hahmo, jonka jokainen meistä voisi tuntea.

Siipien kantamat on kirja, jota on helppo suositella kenelle tahansa. Se on helppolukuinen ja sujuva. Se on uskottava, eikä siinä sorruta turhaan mässäilyyn tai skandaalihakuisuustyyliin vaikka aihe olisikin siihen aineksia antava. Se haastaa myös pohtimaan hiukan samaa kuin Riikka Pulkkisen samana vuonna ilmestynyt Raja; missä menee raja?

(Nyt etenkin tuntuu niin epäreilulta, että Raja sai enemmän huomiota kuin tämä. Mielestäni Siipien kantamat on paljon parempi! Uskallan kysyä, että johtuuko se siitä, että Raja oli esikoisteos, vai siitä ettei Jussi Valtonen ole kaunis nainen?)

1. helmikuuta 2012

Blogistanian Globalia 2011 -ehdokkaani

Blogistanian Finlandian ohella julkaistiin myös Blogistanian Globalia -äänestys, jota emännöi Kirjavan kammarin Karoliina. Ideana on nostaa ehdolle 2-6  Suomessa vuonna 2011 julkaistua käännöskirjaa ja eniten ääniä saanut teos voittaa.

Yleensä lukemistoni painottuu kotimaisiin kirjoihin johtuen jo pääaineestani. Ulkomaisten suhteen olen nirsompi ja ennakkoluuloisempikin. Mitä enemmän jotakin "kansainvälistä bestselleriä" hehkutetaan, sitä epäluuloisemmaksi käyn. Ulkomainen kirjallisuus painottuukin minulla lähinnä fantasiaan ja kauhuun; tuttu genre tuntuu luotettavammalta. Tämä näkyy myös nyt ehdokasasettelussani.

Ehdokkaani ovat satunnaisessa järjestyksessä:

  • Charlaine Harris: Veren imussa - Sarjat menestyvät näissä äänestyksissä yleensä huonosti, sillä ne vaativat usein koko kokonaisuuden lukemista. Veren imussa on neljäs ja mielestäni paras Sookie-kirja. Siinä yhdistyi kevyen viihdekirjallisuuden parhaat puolet; toiminta, romantiikka, huumori ja jännitys.
  • Joe Hill: Sarvet - Tässä teoksessa on veikeä idea, jonka kehittely kantaa loppuun asti. Vaikka pirutarinoihin luulisi jo kyllästyvän, niin Joe Hill saa tästä jotakin uutta irti omalla persoonallisella tyylillään.
  • Stephen King: Kuvun alla - Vaikka massiivisessa koossa oli haittapuolensakin, kuuluu tämä viime vuoden ehdottomiin merkkitapauksiin. Kuvun alla on onnistunut kuvaus siitä, kuinka ihminen itse on ihmisen pahin vihollinen.
  • Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka - Jälleen sarja ja sen toinen osa, joka ylsi edeltäjäänsäkin paremmaksi. Omaperäinen fantasia on aina raikas tuulahdus ja tämän suomentamista voi jo sanoa kulttuuriteoksi.
  • John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen - Kauhuksikin laskettava teos, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. So I say thank you for the music...
Ja nyt ei sitten muuta kuin jännäämään tuloksia, jotka julkaistaan 2. helmikuuta Kirjavassa kammarissa!