31. tammikuuta 2012

Boris Pasternak: Tohtori Živago (1956)


До́ктор Жива́го, Doktor Zhivago
Suomennos: Helvi Juvonen ja Arvo Turtiainen
Käännösvuosi: 1958
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 553
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto

Edellisvuotisten haasteiden kanssa painiminen jatkuu. Vuorossa siis toiseksi viimeinen osa vuoden 2011 Klassikkohaastetta!

Ja pakko kyllä tunnustaa, että jos tämä ei olisi ollut haastekirja, niin Tohtori Zivago olisi lentänyt nurkkaan alta aikayksikön. Silkkaa sisukkuuttani kärvistelin tämän loppuun saakka.

Tohtori Zivago kertoo Juri Zivagosta, lääkäristä, joka seikkailee pitkin Venäjää 1900-luvun alussa. Keskiössä on etenkin ajanjakso, joka ajoittuu Venäjän sisällissotaan. Zivagolla riittää naishuolia; hän on naimisissa virallisesti kerran, rakkaussuhteessa ja lopuksi vielä epävirallisessa avioliitossa. Jokaisesta liitosta siunaantuu myös jälkikasvua. Mielestäni Zivago oli lähinnä haihatteluun taipuvainen, vastenmielinen runoilijannysväke (runoista päätellen, jotka ovat liitteenä teoksen lopussa, ei edes kovin kaksinen siinäkään). Käsittääkseni tässä yritetään jollakin tapaa vallitsevalla sisällissodalla oikeuttaa Juri-reppanan toimia, joka lopuksi kuitenkin kuolee epämääräiseen sairaskohtaukseen raitiovaunussa.

Välkyimmät teistä ehkä aistivatkin, ettei tämä kirja noussut suosikkeihini. Tähän oli ensinnäkin hirvittävän vaikea päästä sisälle. Henkilöhahmoja vyörytetään lukijalle heti todella paljon ja venäläiseen tapaan heistä kustakin käytetään monia eri nimityksiä. Vähemmästäkin säkeentyy eikä edes loppua kohden juttu selvinnyt kovinkaan paljoa. Tässä painoksessa alussa oleva henkilöluettelo ei juuri ole avuksi, sillä pelkkä nimi ei välttämättä auta kiinnittämään henkilöä tapahtumiin. Iso osa menikin siis ällistelyyn; siis kuka tää nyt on? missä tämä oli aiemmin? mitä se teki?

Nyt ymmärrän myös paremmin mitä tarkoitetaan venäläisellä raskassoutuisella romaanilla. Tohtori Zivago tuntui kivireeltä. Tapahtumat etenivät paikoin todella hitaasti, kun mukaan ängettiin tyystin tarpeettomia sivuhenkilöitä, esimerkiksi Sima Jurjatinissa.
Lisäksi tämän lukeminen ja ymmärtäminen olisi vaatinut laajan kertauskurssin Venäjän kulttuurista ja historiasta. Monet vertauskuvat ja viittaukset menivät ihan ohi, kuten (s. 222):
Seudussa oli jotakin salaperäistä, vain puolittain ilmaistua. Siitä henkäili pugatšovilaisuus Puškinin näkemyksenä ja aasialaisuus Aksakovin kuvaamana.
Ainakin näin taviksena ja erityisemmin asiaan perehtymättömänä juuri tämäntyyppiset ilmaukset menivät ihan huti ja lähinnä tuskastuttivat. Voidaan tietysti pohtia sitä, että onko se minun vikani vaiko kirjailijan...
Venäjän kartta olisi ollut myös kiva lisä. Nyt kaupungit (Moskovaa lukuunottamatta) olivat minulta maantieteellisesti ihan hukassa.

Henkilöt eivät puhutelleet minua mitenkään. Juri Zivagoa pidin tosiaan vähän säälittävänä häntäheikkinä, rakastajatar Lara oli vähintään yhtä onneton tapaus puhumattakaan epävirallisesta vaimosta Marinasta. Ehdin kiintyä vain Jurin viralliseen vaimoon, Tonjaan, joka tosin aika pian heivattiin unohduksiin. Ehkä siinä kulminoituu vastenmielisyyteni Juri Zivagoa kohtaan; hän väittää rakastavansa vaimoaan ja lapsiaan, mutta eipä paljoa uhraa näille ajatuksiaan.

Miksi sitten edes kaksi pistettä? Paikoin Pasternak kuvailee esimerkiksi luontoa todella kauniisti ja tavoittaa herkkiä tunnelmia. Pidin teoksen loppupuolella olevasta osasta, jossa Lara ja Juri olivat paossa eräässä hylätyssä asunnossa. Tunnelmakuvaus osui siellä hyvin kohdilleen.
Ymmärrän myös sinänsä tämän klassikkoarvon. Kirjan julkaisu ei sujunut ongelmitta kirjailijan taustojen vuoksi (suhteessa Neuvosto-Venäjään) ja sisällissodan vaikutusten kuvaus on tärkeä pala historiaa, vaikka onkin fiktiivisessä muodossa.

Tulipahan luettua. Elokuvaa tuskin vaivaudun katsomaan, vaikka se voittikin Oscareita...

30. tammikuuta 2012

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi (2012)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 300
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Henkinen kalliolainen innostui etukäteen tästä esikoisteoksesta tavattomasti. Kosteiden mestojen balladi vaikutti veikeältä veijaritarinalta kesäisessä Kalliossa, jossa puliukot koristavat Ikuisen vapun aukiota ja baarit ovat toinen toistaan rähjäisempiä. Mielestäni Kalliossa on jotakin ihastuttavaa taiteilijaromantiikkaa.

Tarina kertoo juopottelemiseen ja naimiseen keskittyvästä Aaron Waldenista, joka paiskii silloin tällöin teatterialalla. Mitään isoa juonta tässä ei ole ja jo se laskee rajusti kirjan arvoa. Tämä ei ole Juoppohullun päiväkirjoja kummempi, kirosanoja on ehkä vain vähemmän. Tämä tyyli on jo nähty, joten odotin että olisi keksitty jotakin uutta ja omaperäisempää. Potentiaalia Wahlstenilla kyllä olisi, sillä kerronta on sujuvaa ja svengaa kuin hirvi.

Wahlsten kirjoittaa hauskasti ja konstailemattomasti. Ensimmäiset 100 sivua se jaksaa oikeasti naurattaa ja huulilta livahtaa kikatus ihan ääneenkin. Mutta 300 sivua on liikaa. Ei ryyppäämsisestä ja naimisesta jaksa kovin pitkään lukea, vaikka olisi kuinka lahjakas kirjoittaja hyvänsä. Odotin, että tarina alkoholisoituneesta siskosta, joka joutui sairaalaan, olisi muuttunut punaiseksi langaksi. Ei. Tai on-off -panosuhde naimisissa olevan Liisan kanssa. Ei. Takakannessa luvattu "nainen, joka kuvittelee jallittavansa kosteikkojen kulkurin katiskaansa", ilmestyy kirjaan kuin pakollisena lisänä viimeisen 50 sivun aikana.
Ei näin.

Kirja huokuu autofiktiota. Ari Wahlsten on teatterialan ammattilainen, jonka ohjaama komediakin voitti Vuoden näytelmä -palkinnon vuonna 2007. Kirjan päähenkilö, Aaron Walden, on myös teatterialan ammattilainen, jonka ohjaama näytelmä voitti Vuoden näytelmä palkinnon. Arvailtavaksi vain jää, montako muuta tuttua kirjasta bongaa vaikka alussa onkin ilmoitus: "Kaikki kirjan henkilöt ovat mielikuvitusta tuottavia, eikä heillä ole tekemistä todellisuuden tajun kanssa."

Minä bongasin yhden oikean henkilön ja se oli lopullinen niitti tälle kirjalle ja jätti suorastaan paskanmaun suuhun.
Sikajurrinen äijänköriläs yritti päästä ulos taksin takaovesta, mutta ei onnistunut millään. Jalat olivat jo jalkakäytävällä, mutta perse ei kerta kaikkiaan irronnut penkistä. Mies yritti saada ytyä yritykseensä ottamalla käsillään tukea oviaukon reunoista ja ponnistamalla, mutta voimat loppuivat kesken, ja humalikko kellahti selälleen penkille. Lopulta taksikuski tuli apuun ja onnistui auttamaan miehen jaloilleen.
Silloin tunnistin tyypin. Hän oli menestyvä suomalainen kirjailija Arvo Kivipaasi. Mies oli kuuluisa huumoripitoisista romaaneistaan, joita oli myös käännetty useille kielille. Tämän varsinaisen ydinosaamisensa lisäksi hän oli tunnettu juomaputkistaan, joiden kylkiäisinä oli usein sanaharkkoja, nyrkkitappeluita, rattijuopomusta ja kaikin puolin uhmaikäistä käytöstä, mikä toki sai yli kuusikymppisen hepun näyttämään omalla tavallaan nuorekkaalta. Myös kaikelle kritiikille immuuni itserakkaus oli hänen tavaramerkkejään, mutta siihen hän ei tarvinnut avukseen kuningas alkoholia.

(s. 231)
Kyseisen kirjailijan tunnistaa kaikki, joilla on hivenkään hajua kotimaisista kirjailijoista. Koko luku 15 keskittyy lähinnä "Arvo Kivipaaden" panetteluun ja arvosteluun. Se ei kirjan kokonaisjutun kannalta ole mitenkään tärkeä luku tai Kivipaasi ei ole tärkeä henkilö. Ja oleellista ei ole se, onko tarina edes totta vai ei.
Minusta tällainen on noloa, lapsellista ja naurettavaa. Mieleen tuli, että onko tässä lähdetty jonkinlaiselle henkilökohtaiselle kostoretkelle? Vai mikä tämän idea on? Miksi "Kivipaasi" piti vetää tällä tavalla mukaan juttuun? Naurettavuutta korostaa se, että aito "Kivipaasi" on ollut sairaana ja hoitokodissa jo pitkään, joten tätä ei voi perustella edes ajankohtaisuudella.
Yksin tämä laski kirjan arvoa pisteellä ja jätti todella ikävän jälkimaun.

Kirjan kannesta pidän erityisen paljon. Tyyli sopii tarinaan oikein hyvin. Kansikuvan takana on Tuomo Parikka.
Noin muuten kiinnitin huomioni samaan kuin Jori arviossaan; kirjasinkoko on valtava ja tämän olisi hyvin saanut 200 sivuun. Grafiikasta tuli mieleen alakoulun kirjat (piirretty kansi korostaa sitä), mutta missään tapauksessa tämä ei ole alakoululaisille sopivaa tekstiä.

Wahlstenilla on siis selvästi sana hallussaan ja taito hyppysissään. Nyt vain päädyttiin vähän mahalaskuun. Kirjaa voi suositella Juoppohullun päiväkirjoista pitäneille, mutta eipä sitten paljon muille.
Tematiikaltaan tästä tulee muuten mieleen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, joka minulla on vielä lukematta. Kyllä se lukulistalla on, mutta nyt tarvitsee vähän happea kirjallisen ryyppyreissun jälkeen.

29. tammikuuta 2012

Satasen arvonnan voittajat

Melko pino kirjoja arvottavaksi! (Ja pahoittelen sekaista taustaa... Tuo oikealla alhaalla oleva läjä on seminaarityöni murheenkryyni...)

Höpisin sekavassa arvontajulistuksessani kahden viikon osallistumisajasta ja sitten pistin kuitenkin päivämäärän kolmen viikon päähän. Päätin kuitenkin sitten noudattaa päivämäärää, kun se kerran oli oikein lihavoituna tekstissä.

Lukuvinkkejä on Morren maailmasta saatu monenlaisia. Ainakin Kerro minulle Zorbas, Sarvet ja Lovecraftin novellit ovat herättäneet kiinnostusta.
Yksi selkeää suosiota herättänyt postaus oli Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Innostuin siitä muuten niin paljon, että hommasin sen BBC:n tv-sarjankin. Se on aivan ihana!

Kiitosta sain myös kirjoitustyylistäni ja se lämmittää sydäntäni erityisen paljon. Se on viesti siitä, että kirjoitustaito pysyy näpeissä vaikka näpyttelenkin "vain blogia" enkä mitään kaunokirjallista juttua. (Vielä minä senkin teen!) Kiitos!

Lupasin arpoa pääpalkinnon lisäksi kolme muuta kirjaa, mutta Herra Onni innostui arpomisesta niin paljon, että rykäistiin sitten kerralla enemmän.
Herra Onni ja Red Hat
Arpaonni suosi Maijaa, joka on tuttu Kirjojen keskeltä. Dan Simmonsin Kalin laulu lähtee kirjojen keskelle.

Sitten arpaonni suosi Deetä, jonka missiona on kässäri. Ehkä Tarinoita tuonpuoleisista inspiroi!

Arpa lankesi myös Katalle, jonka Luettuja maailmoja -blogi on mennyt minulta ihan ohi (tilanne korjattakoon välittömästi!). Kata pidelköön hatustaan kiinni Humisevalla harjulla.

Vaan sitten pitääkin lähettää Lemmi, joka on varsinainen Kirjasyöppö, Vaaralliselle matkalle.

Sara, joka rakastaa kirjoja, pääsee himoitun Marsipaanisotilaan huomaan.

Ja viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, pääsee Kirjavan kammarin Karoliina vuodattamaan Enkelten verta.

Onnea voittajille!! Pistäkäähän yhteystietojanne tulemaan osoitteeseen morre[ät]laiskiainen.org

...

Ainiin! Menin kaiketi lupaamaan jonkinlaisen pääpalkinnonkin. Adlibriksen 30 euron lahjakortti lankesi SALLALLE, joka pääsee täydentämään Lukupäiväkirjaansa.

Lupaan uudet arpajaiset viimeistään kun tulee 200 lukijaa täyteen. Nyt teitä on 119 ja toivotan kaikki uudet tervetulleiksi! Toivottavasti viihdytte Morren maailmassa.

28. tammikuuta 2012

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia (1914)

Dracula's Guest and other weird stories
Suomennos: Inkeri Koskinen
Käännösvuosi: 2012
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 201
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Bram Stoker on tietysti tuttu Dracula -romaanistaan ja minulle olikin yllätys, että hän on kirjoittanut myös novelleja. Ja millaisia novelleja!
Kokoelma Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia on postuumisti koottu Stokerin vaimon (jonka Bram nappasi muuten ihan Oscar Wilden nenän edestä, tunnen olevani suorastaan piireissä kun näitä lueskelee!) toimesta. Asiaa ja taustoja valaisee tarkemmin tässä painoksessa oleva Inkeri Koskisen esipuhe, jossa hän kertoo myös murrevalinnoistaan käännöksen suhteen.

Heti alkuun haluankin kiitellä käännöstä. Mielestäni Koskinen tavoittaa todella hienosti hiukan vanhahtavan kielen ja rohkeat murrevalinnat (esim. skotin puhuma pohjalainen murre) ovat onnistuneita. Suomennos tavoittaa hienosti myös luokkaerot, joihin näissä novelleissa ei viitata muutoin kuin hienovaraisesti juuri kielen kautta.
Lisäksi tässä on aivan mielettömän tyylikäs ja ajan henkeä kunnioittava, mutta 2000-lukuinen ulkoasu. Ulkoasusta vastaa Markko Taina.

Ja sitten novelleihin! Niitä on yhteensä yhdeksän kappaletta:
Draculan vieras
Tuomarin talo
Squaw
Kasvavan kullan salaisuus
Mustalaisennustus
Abel Behennan paluu
Rottien hautajaiset
Uni punaisista käsistä
Crookenin hiekkasärkät

Erityisesti 'Tuomarin talo' teki minuun vaikutuksen huikealla hyytävyydellään. Stoker näyttää, kuinka kauhu saadaan aikaan hyvin yksinkertaisilla jipoilla. Novelli kertoo matematiikan opiskelijasta, joka vetäytyy syrjäiseen kylään saadakseen opiskelurauhan. Hän vuokraa pahamaineisen talon, jota julmista tuomioistaan tunnettu tuomari on aikanaan asuttanut. Tiukan rationalistisen maailmankuvan omaava opiskelija ei varoituksista hätkähdä. Ja eihän talossa olekaan muuta kuin autioitumisen seurauksena pesiytyneitä rottia...
Tämän luettuani oli pakko vaihtaa kirjaa vielä yötä vasten, sillä muuten ei olisi uni tullut.

Tunnelmanluojana Stoker pesee esikuvansa Poen ihan mennen tullen 6-0 (en olisi ikinä uskonut väittäväni kenestäkään mitään tällaista). Parhaiten tämä näkyy novellissa 'Uni punaisista käsistä', jossa tunnelma on enemmän surullinen kuin kauhistuttava. Jacob Settleä sympaattisempaa kaveria saa hakea. Harmi vain, että mies erehtyi puolustamaan rakastettunsa kunniaa vähän turhankin rajusti ja siitä maksettava velka on hirvittävä.

Stoker näyttää myös kyntensä, kun puhutaan klassisesta kauhuromantiikasta. Hän ei missään tapauksessa sorru imelyyksiin, vaan romantiikka tässä on jotakin aitoa, hienostunutta ja kunniallista. 'Abel Behennan paluu' tavoittaa balladin sävyjä ja 'Kasvavan kullan salaisuus' tuo tuulahduksen Humisevalta harjulta. Molemmissa näissä rakkaus on keskeisessä asemassa ja nousee kuolemaakin väkevämmäksi voimaksi.

Vaikka kuolema onkin keskeistä kaikissa novelleissa, niin haudanvakavaa ei tarvitse olla. En sanoisi Stokeria humoristiksi, mutta jotain sellaista on kuitenkin havaittavissa novelleissa 'Mustalaisennustus' ja 'Crookenin hiekkasärkät'. Ennustukset kannattaa ottaa aina vakavissaan, mutta ei ehkä ihan kirjaimellisesti...

Tärkeintä novellistiikassa on mielestäni lopetukset. Lopetuksissa usein tulee se ratkaiseva käänne tai näkökulma. 'Draculan vieras' on tästä tyylipuhdas esimerkki. Draculasta tuttu Jonathan Harker lähtee pienelle iltakävelylle Valpurinyönä. Retki on koitua kohtalokkaaksi... Tämä novelli kuului alunperin Draculan käsikirjoitukseen, mutta jostakin syystä se jätettiin lopullisesta versiosta pois.

'Squaw' novelli kertoo siitä, kuinka kissan kosto voi olla kamala. Kovin herkille kissaihmisille en tätä kuitenkaan suosittele enkä herkkävatsaisille tyypeille ylipäätään. Novellissa on selkeät vaikutteet Poen 'Musta kissa' -novellista. Minun makuuni Stoker onnistuu paremmin.

'Rottien hautajaiset' -novellissa on yksi hengästyttävimpiä takaa-ajoja ikinä. Saatoin lukiessani läähättää ääneen, pahoitteluni kanssaihmisille, mutta pariisilaiset lumpunkerääjät ovat yllättävän sitkeää ja petollista sakkia. Tässä myös tilanteen taustoittaminen tunnelman kannalta on onnistunut erittäin hyvin.

Huomaatte varmaan, että olen innoissani! Tämä on aivan mahtavaa klassista kauhua, joka kruunaa pimeän talvi-illan. Pidän tätä erittäin suositel... ei. Pidän tätä suorastaan pakollisena kaikille kauhun ystäville. Bram Stoker ravistelee vielä 100 vuotta kuolemansa jälkeenkin!

26. tammikuuta 2012

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (1891)

The Picture of Dorian Gray
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Käännösvuosi: 2009
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 363
Pisteet: 4½/5
Mistä minulle: kirjasto

Tämä on niitä kirjoja, jotka on pitänyt jo lukea pitkään ja vasta nyt sain aikaiseksi. Dorian Grayn muotokuva on Oscar Wilden ainoaksi jäänyt romaani, joka ilmestymisaikanaan herätti kovasti paheksuntaa moraalittomuudellaan ja viittauksilla homoseksuaalisuuteen. Rehellisesti sanottuna en olisi kyllä edes tajunnut koko homoseksuaalisuusjuttua, ellen olisi tiennyt sitä etukäteen. Viittaukset ovat niin hienovaraisia, että muuten olisi mennyt ihan ohi.

Romaanihan kertoo nuoresta aatelismiehestä, Dorian Graysta, josta maalataan muotokuva. Hän tulee vahingossa toivoneeksi ikuista nuoruutta ja kauneutta (Dorian on erittäin komea mies), ja toive käykin toteen. Dorianin sijaan muotokuva vanhenee. Tämän myötä Dorian alkaa viettää hyvin hedonistista ja moraalitonta elämää. Siinä hänelle on suureksi avuksi oppi-isä lordi Henry. Kaikella on kuitenkin hintansa...

Tämä on kiistaton kauhukirjallisuuden klassikko ja kuuluu erityisesti klassisen kauhun ystävän lukemistoon. Dorian Grayn muotokuva on tavallaan velkaa nelisenkymmentä vuotta aiemmin ilmestyneelle Edgard Allan Poen novellille Soikeakehyksinen muotokuva. Wilde toki laajentaa tarinaa valtavasti, mutta Poen vaikutus on havaittavissa. Poen novelli on yksi lempinovelleistani.

Yksi upeimmista asioista tässä on kieli. Lähes joka sivulta voi löytää lauseen, joka sopisi sitaattikirjaan, motoksi tai muuten vain nousee erityisellä tavalla esiin. Oscar Wilden sanansäilä on terävä, armoton ja hienostunut.
"Totuudenmukaisuudesta pidetään niin valtavaa hälyä!" lordi Henry huudahti. "Hyvänen aika, rakkaudessakin se on pelkkää fysiologiaa. Se ei liity mitenkään ihmisen omaan tahtoon. Nuoret miehet tahtovat olla uskollisia, mutta eivät ole; vanhat miehet tahtovat olla uskottomia, mutta eivät pysty - siinä kaikki tästä aiheesta." (s. 53)

"Hyvät päätökset ovat hyödyttömiä yrityksiä puuttua luonnonlakeihin." (s. 166)

"---Kaikki hyvät hatut on loihdittu tyhjästä."
"Kuten hyvät maineetkin, Gladys", lordi Henry keskeytti. "Joka kerta kun tekee jonkinlaisen vaikutuksen, saa vihollisen. Jos on suosittu, täytyy olla keskinkertaisuus."
(s. 319)

Tätä voisi jatkaa vaikka kuinka!

Dorian Grayn muotokuva on hyvin monitasoinen teos. Se on kauhua, se on klassikko, se on aikansa kuva, se esittää kysymyksiä moraalista, kauneudesta ja estetiikasta ylipäätään. Kysymyksiä siitä mikä on luvallista ja mikä ei, kuka on vastuussa mistäkin. Vaikkei olisikaan kauhun ystävä, on tämän klassikkous tältä pohjalta helppo ymmärtää. Parasta on se, ettei se moralisoi. Oscar Wilde ei anna vastauksia eikä opeta. Ärsyynnyn hyvin äkkiä, jos kaunokirjallinen teos saarnaa minulle.

Paikoin ihan aavistuksen liian pitkä venytys rokottaa tästä puolikkaan pisteen. Wilde äityy pohtimaan vähän turhankin pitkään ja rullaavuus pysähtyy. Muutoin tämä olisi viiden pisteen kirja, jossa on yksi onnistuneimpia lopetuksia.
Suosittelen tätä erityisesti hyvien sitaattien ystävälle!

"Mutta kauneus, aito kauneus, päättyy siihen mistä älyllinen ilme alkaa." (s. 11)

24. tammikuuta 2012

Robert Goolrick: Luotettava vaimo (2009)

A Realiable Wife
Suomennos: Leena Perttula
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 331
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

"Unohtumaton murhaballadi 1900-luvun alun Amerikasta" sanoo takakansi. Pakko kyllä heti kärkeen kritisoida sanan 'balladi' käyttöä. Tämä on toki vähän surullinen tarina, mutta mielestäni loppu on varsin onnellinen. Lyyrisyydestä tässä ei ole tietoakaan. Joten miksi sana balladi? Toivottavasti sanasta ei ole tulossa samanlaista markkinointisanaa kuin saagasta, joka tungetaan joka sarjaan ja viis veisataan siitä mitä sana oikeasti merkitsee. Pikkuasia, mutta saa minut ärsyyntymään tavattomasti.

Luotettava vaimo kertoo rikkaasta Ralph Truittista, joka etsii lehti-ilmoituksella vaimoa. Ralph on jäänyt edellisestä liitostaan leskeksi yli 20 vuotta sitten ja liitto oli muutenkin traaginen ja onneton. Lehti-ilmoitukseen vastaa hurmaava Catherine Land, jolla on omat suunnitelmansa. Pakkaa sotkee vielä Ralphin kadonnut poika, Antonio. Asetelma on hitusen ennalta-arvattava, mutta hiukan Goolrick onnistuu hämäämään lukijaa. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Takakansi vielä mainitsee kielen lyyrisyyden, mutta en kyllä voi millään käsittää millä perusteella. Melko tavallista kieltä tässä on, mutta olisiko erittäin voimakas toiston käyttö syynä tähän? Minua se lähinnä ärsytti ja tuli lähinnä sellainen olo, että tässä nyt rautalangasta väännetään kenestä on kyse tai mitä halutaan.
Toisto, joka toistuu usein. Toisto, jolle annetaan paljon tilaa, sillä toistolla haetaan painoarvoa. Lyyrisyyden yksi merkki, toisto, toki täyttyy, mutta toisto vaatisi kaiketi pelisilmää ja muutakin lyyrisyyden merkkejä. Toisto, siinä on voimaa ja sitä pitää käyttää säästeliäästi. Toisto. (Ymmärsitte varmaan pointin? Pitääkö toistaa?)

Tarina itsessään on oikein vetävä ja tätä luki suorastaan ahmien. Ainoastaan lopussa oli hiukan liikaa venyttämisen tuntua minun makuuni, mutta ei mitenkään häiritsevän paljon. Historiallisille yksityiskohdille ei ole juurikaan annettu tilaa, mutta en kokenut sitä tarpeelliseksikaan. Goolrick tavoittaa kuitenkin tunnelman hyvin ja ympäristön kuvailu oli sujuvaa. Kylmällä, talvisella miljööllä on tässä iso merkitys ja se oli helposti aistittavissa. Tämä on hiljaisen talvi-illan kirja ehdottomasti.

Päähenkilöille, Catherinelle, Ralphille ja Antoniolle, annetaan juuri sopivasti tilaa merkityksensä mukaan. Kenestäkään ei rakennu erityisen syvää kuvaa, mutta eipä se tämän tyylisen jutun pointtina olekaan. Jokaisella on oma menneisyytensä, joka ei voi olla vaikuttamatta tulevaisuuteen. Catherine on kurtisaanihenkinen prostituoitu, Ralph kylmä liikemies ja Antonio itsekäs kapakkapianisti.
Monessa blogiarviossa on kiinnitetty huomiota seksin määrään ja kyllä sitä tässä riittää. Mikään eroottinen juttu tämä ei kyllä ole ja seksikuvaus oli lähinnä tylsää. Kirjailija on omimillaan enemmän siinä maisemakuvauksessa kuin nänneissä.

Kaikkiaan tämä on keskiverto murhajännitysjuttu. Ei minun mielestäni unohtumaton klassikko, mutta ei hukkaan heitettyä aikaakaan. Tämän parissa viihtyi ihan mukavasti ja uskon tarttuvani jatkossakin Goolrickin juttuihin, mikäli aihepiiri kiinnostaa.
Luotettavasta vaimosta ovat bloganneet ainakin myös Mari A.,Arja,anni.M,Kirsi ja Emilie.

20. tammikuuta 2012

Tove Jansson:Nukkekaappi (1978)

Dockskåpet och andra berättelser
Suomennos: Eila Pennanen
Käännösvuosi: 1978
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 168
Pisteet: 1/5
Mistä minulle: kirjasto

Olen järkyttynyt, hämilläni ja hiukan nolonakin. Nyt on vika oltava minussa. Täytyy olla! Ei voi olla niin, että joudun antamaan Tove Janssonin teokselle yhden pisteen. Vaan siihen on mentävä. Ei täällä jaeta pisteitä nimen perusteella, vaan kirjan perusteella. Nukkekaappi ja muita kertomuksia ei vain vastannut odotuksiani millään tasolla.

Kokoelma sisältää seuraavat novellit:
Apina
Nukkekaappi
Aikakäsite
Lokomotiivi
Kertomus Hilosta, Havaijilta
Muisto uudesta maasta
Sarjakuvapiirtäjä
White Lady
Taidetta luonnossa
Päärooli
Kukkalapsi
Suuri matka

Kun luin Viiltokuvia -novelliantologian, kiinnitin huomiotani siihen, että Tove Janssonin novelli Lokomotiivi oli tylsä. Oli se sitä yhä ja niin olivat nämä muutkin. Kokoelma oli erittäin tasapaksu ja mitäänsanomaton. Olen joskus ajatellut, että Tove-parka on jäänyt vain Muumiensa vangiksi, ettei hänen muita kirjoituksiaan ole edes vaivauduttu kunnolla huomioimaan. Ainakin tämän kokoelman myötä ymmärrän nyt sitä seikkaa paremmin.

Novellit ovat tosiaan tasapaksuja. Mikään ei erotu, mikään ei jää erityisenä mieleen. Kaikissa on samanlainen, aavistuksen lakonisen sävyinen kerronta. Kieli tuntuu paikoin suorastaan kömpelöltä ja mieleen tulivat peruskoulun ala-astelaisten kirjoittamat aineet.
Suomalainen Johanna istui ja korjasi alusvaatteita huoneessa jonka oli vuokrannut itselleen ja kahdelle nuoremmalle sisarelleen suuressa amerikkalaisessa kaupungissa. Oli maaliskuinen ilta ja katulyhdyt syttyivät ulkona keväisen hämärän laskeutuessa.
Alussa oli ollut vaikeaa. he kaipasivat hiljaisuutta eivätkä voineet nukkua, kukaan heistä ei saanut unta vieraassa kaupungissa. Mutta he tottuivat eivätkä enää kuulleet liikennettä, se oli vain kuin metsän suhinaa tai sadetta.

('Muisto uudesta maasta' -novellin alku)
Kaikkein eniten minua kiusasi se, että novellit päättyivät järjestäen mahalaskuun. Tavallaan eräänlaiseen tyhjyyteen. Useinhan novellissa viimeisessä kappaleessa tulee lukijalle jokin oivallus, jokin tärkeä seikka paljastetaan tai lopetus on muulla tavalla vaikuttava. Nukkekaaappi -kokoelmassa ei ollut näin yhdessäkään novellissa. Tuli tunne, että olisin lukenut keskeneräistä luonnostelmaa sinänsä kiinnostavasta aiheesta.

Janssonin aihevalinnat olivat kyllä ihan kiinnostavia. Oli seksuaalivähemmistöjä, Amerikkaan muuttaneita, taiteilijoita, yksinäisiä naisia, äidistään huolehtiva tytär jne. Ehkä se vielä korosti pettymystäni. Huonot aiheet olisi voinut kuitata omalla kiinnostumattomuudellani, mutta ei sekään käy nyt selityksenä.

Valitettavasti en onnistu tästä löytämään mitään hyvää. En yhtäkään novellia, josta olisin pitänyt edes vähän tai jota olisin inhonnut muita enemmän. Ei, ei, ei.
Olen lähinnä hämmentynyt. Arvostan Tove Janssonia kirjailijana noin muuten. Olen lukenut Muumi-kirjoja ja vähän sarjakuviakin. En voi millään käsittää, että nämä tekeleet on kirjoittanut sama ihminen kuin hienot ja upeat Muumit!
Huomattavasti ihastuneempi tähän oli Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogista.

Saatan joskus tarttua vielä paljon kehuttuun Kesäkirjaan. Mutta jos tyyli on sama, niin annan jo etukäteen itselleni luvan keskeyttämiseen. Nyt sitkistelin loppuun, sillä tämä on osa Suomalaisen keskiluokan arki -haastettani enkä siksi halunnut jättää tätä kesken.
Ja jos Kesäkirjakin vielä pettää, niin keskityn vain Muumeihin ja koitan unohtaa novellikokemukseni.

19. tammikuuta 2012

Matti Savolainen ja Päivi Mehtonen (toim.): Haamulinnan perillisiä (1992)

Kustantamo: Kirjastopalvelu Oy
Sivumäärä: 288
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: kirjasto

Tämä tietokirja on aiheesta kiinnostuneelle todellinen helmi! Haamulinnan perillisiä sisältää kymmen artikkelia kauhufiktiosta 1760-luvulta 1990-luvulle. Artikkeleja ovat kirjoittaneet alan ammattilaiset. Se on kunnianosoitus Eino Railon Haamulinna -väitöskirjalle.
Kirjan ulkoasu ja sisältö ovat oikein kohdillaan. Ensin muutama sana ulkoasusta. Paperi on paksua ja kiiltävää. Fontti on isohko ja hyvin luettava. Kaiken kruunaa erittäin tyylikäs kuvitus, joka on Jukka Murtosaaren käsialaa.

Artikkelit ovat:
Gotiikka eilen ja tänään (Matti Savolainen)
Aukot ja goottilainen sensibiliteetti (Anthony Johnson)
Miten moderni maailma kohtaa irrationaalisen? (Päivi Mehtonen)
Paha minussa (Arto Kivimäki)
Udolphon mysteereistä Lady Oracleen (Tuulevi Ovaska)
Järjen isä älä lastasi vihaa... (Ilkka Mäyrä)
Danny Torrance, 5 vuotta (Virpi Koskela)
Hurjan inhimillinen peto (Leena Peltonen)
Brian de Palma ja seksuaalinen ahdistus (Sari Saloranta)
Muovista gotiikkaa (Pekka A. Manninen)

Artikkelit käsittelevät kirjallisuuden lisäksi myös elokuvia, sarjakuvia ja muuta nuorisokulttuuria. Ne ovat kirjoitettu niin, että maallikkokin pystyy ne ymmärtämään. Tietysti kauhukulttuurin tuntemus helpottaa asiaa ennestään. Lisäksi elokuvia ja romaaneja referoidaan paikoin aika tarkkaan, joten jos vaikka et ole lukenut Aino Kallaksen Sudenmorsianta ja haluat yllätyksen säilyvän, niin Leena Peltosen artikkeli kannattaa jättää väliin.

Hienointa artikkeleissa oli se, että vaikka ne koskivat vain yhtä tai muutamaa teosta, niiden käsittelemin teemoin otettiin kantaa laajemminkin kauhukirjallisuuteen ko. aiheen saralta. Lisäksi kunkin artikkelin lopussa on kiinnostava kirjallisuusluettelo.

Stephen King -fanina etenkin Virpi Koskelan artikkeli kiinnosti. Siinä hän pohtii ja selvittää, miksi King käyttää lapsia tietyissä kauhukirjoissaan, etenkin Hohdossa. Ainoan kritiikinpoikasen annan ko. artikkelin alaotsikosta "Stephen King lasten hyväksikäyttäjänä". Otsikko on mauton, vaikka hyväksikäytöllä tässä ei tarkoitetakaan pedofiliaa.

Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille kauhukirjallisuudesta kiinnostuneille. Ja niille, jotka ihmettelevät, miksi joku lukee kauhua!

17. tammikuuta 2012

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (2009)

The White Queen
Suomennos: Natasha Vilokkinen
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 476
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Minulle on suositeltu Philippa Gregoryn romaaneja, kun olen kaivannut hyvää historiallista romaania. Ja kun luvassa oli vielä 1400-luvun Englantiin sijoittuva kuninkaallinen rakkaustarina hovijuonitteluineen keskellä Ruusujen sotaa, niin johan sormet syyhysivät! Ei voi mennä pieleen! Eihän?

Valkoinen kuningatar kertoo siis Elisabet Woodvillestä, joka rakastuu nuoreen kuninkaaseen, Edvard IV:een. Suhdetta on historiankirjoituksessakin kuvattu hyvin intohimoiseksi ja näkyy se jälkeläistenkin määrästä; heillä oli seitsemän lasta.

Tässä romaanissa Elisabet on itse tarinan kertojana ja minusta ratkaisu ei toimi. Etenkin kun yhdessä välissä Gregory antaakin kertojaäänen kuningas Edvardille, jotta pääsisi kuvailemaan hieman taisteluakin. Ratkaisu ontuu, sillä ainoana motiivina kertojaäänen vaihdokselle on tuo taistelukohtaus (miksei asiaa voinut korvata vaikka kirjeenä tai muuna selontekona, jota Elisabet olisi kuunnellut?). Muita muutoksia ei olekaan. Ratkaisu olisi sulautunut tekstiin paremmin, jos koko tarina olisi kerrottu vuoroin Elisabetin ja vuoroin Edvardin näkökulmasta.

Elisabet on kovin ristiriitainen hahmo ja täysin epäuskottava. Hän on jumalattaren sukulinjaa (kuinkas muuten...) ja tietysti aivan huikaiseva kaunotar. Hän tukeutuu aluksi paljon äitiinsä, joka on tietysti kovin viisas (se jumalallisuus katsokaas) ja peloton nainen. Elisabetista kasvaa samanlainen ja hänestä luodaan kovin itsevarma kuva. Hän itsekin tietää, että kuningatar ei ole tavisvaimo ja että Edvardin naistenmiehen maine on huisa, mutta luonnollinen kuninkaalle. Huorissakäyntihän kuuluu suorastaan asiaan!
Silti Elisabet on suorastaan raivona eräälle Edvardin rakastajattarelle ja niinpä Elisabet Shoreen liitetään jatkuvasti termi 'huora'. Se sanan viljely alkoi suorastaan tympimään. Lopulta toki Ellu osoittaa ylenkatseellista armoa Shorea kohtaan.
Mm. tämä sotii tätä jumalaisen viisaan Elisabetin henkilöhahmon rakentumista vastaan. Loppujen lopuksi tästä jää lähinnä hemmotellun kiukuttelijan kuva. Se tuskin on ollut pointtina.

Paikoin Valkoisen kuningattaren sävy oli suorastaan oppikirjamainen. Tämä on oiva opas hovijuonittelijoille! Lisäksi tässä vyörytetään jo heti kärkeen huima määrä englantilaista aatelistoa ja minusta kaikki henkilöt eivät todellakaan olleet tarpeen. Lisäksi nimistö aiheutti himskatisti päänvaivaa. Tässä taisi olla peräti viisi Elisabetia, kolme Rikhardia/Richardia, pari Annaa, kolme tai neljä Edvardia... Tämä ei tietysti sinänsä ole Gregoryn vika. Kaikki ovat oikeita historiallisia henkilöitä ja minkäs niille nimille sitten voi!

Tapahtumatahti on huisa ja mitään ei jäädä pureksimaan ja pohtimaan. Kenenkään henkilön kuva ei rakennu kovin syväksi. Ei edes Elisabetin itsensä; hänhän vain selostaa sitä, kuinka hyvä ja ylevä ja jumalallinen hänen sukunsa on, ja kuinka pahoja kaikki muut ovat. Unohtamatta tietysti taikakeinoja (joiden voimat ovat peräisin jumalatar Melusinalta), joilla ennustetaan tulevaa ja kirotaan toisia. Kaikki keinot tietysti toimivat. Kuinkas muuten, onhan Elisabet jumalattaren kaukainen jälkeläinen. (Kai olen nyt muistanut korostaa asiaa tarpeeksi? Tässä kirjassakaan tämä totuus ei pääse hetkeksikään unohtumaan.)

Ja kun kerran puhutaan romanttisen kiihkeästä rakkaustarinasta, niin minä haluan seksiä, jumaliste! Anteeksi suorasukaisuuteni, mutta kun tässä suorin seksiin liittyvä ilmaus on "Vuoteeseen, vaimo" ja sen jälkeen kuvataan seuraavaa aamua, niin lähinnä tästä jää tekosiveä kuva. En kaipaa pornoa, mutta mitään romanttisen intohimoista tässä ei ole.

Näin tiivistetysti voisi sanoa, että Valkoinen kuningatar on pilattu liian nopealla etenemisellä, henkilöhahmojen ohuudella ja epäuskottavuudella, sekä epäonnistuneella kerrontaratkaisulla. Ajattelin, että tämä olisi ollut tavallaan naisellinen vastine Cornwellin Uhtred-sarjalle, joka on hyvää, viihteellistä historiaa. Siihen tämä kaiketi jollakin tavalla pyrkii, mutta auttamattomasti häviää.

Sen verran kuitenkin on annettava tunnustusta, että historialliset faktat tässä on hyvin kohdillaan. Tarina juonikuvioineen sinänsä on uskottava ja kuin sanojen vakuudeksi kirjan lopussa on kattavahko lähdeluettelo. Lisäksi lopussa on Gregoryn oma selostus siitä, mikä on faktaa (ja oletettavasti faktaa) ja mikä puhdasta fiktiota. Tällainen ilahduttaa aina!

Minun laillani Le Masque Rouge -blogin Emilie ei ollut järin ihastunut tähän. Kuitenkin esimerkiksi Norkku Nenä kirjassa -blogista on ollut tyytyväisempi Gregoryn kirjoihin.
Minä taidan osaltani jättää sarjan tähän.

PS. Saankin tällä yhden Englanti-pisteen Karoliinan Eurooppa -haasteeseen, johon osallistun tänä vuonna.

16. tammikuuta 2012

Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan (2002)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 193
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Aloitin tänä vuonna kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Sen myötä tuli tartutuksi tähän. Noin muutenhan en yleensä kirjoitusoppaita lue, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.

Sana kerrallaan - johdatus luovaan kirjoittamiseen on nimensäkin mukaan johdatus aiheeseen. Jääskeläisen teos ei siis ole perinteinen kirjoittamisen opas, vaan enemmän pohdiskelua ja siihen avaimia antava kirja. Siinä yksi syy, miksi pidin tästä niin paljon.

Teos jakaantuu viiteen osaan:

Kirjoittava ihminen
Luvussa käsitellään kirjoittamiseen ajavia syitä (kutsumus, alalle ajautuminen, julkisuuden halu ym.), suhdetta kieleen, mahdollisia kriisipaikkoja ja kirjoittajan asemaa. Tässä etenkin huomasin hakevani tekstistä itseäni. Ja välillä tuli suorastaan vimma nousta seisomaan ja huitoa käsillään minä minä minä!

Mitä kirjoittaminen on?
Tässä puhutaan mm. ajankäytöstä, joka on monelle kirjoittavalle se kynnyskysymys. Ei ole aikaa tai sitä ei muka ole. Lisäksi puhutaan siitä, paljonko tietokone on muuttanut kirjoittamisprosessia. Tämä oli todella kiinnostavaa ja yllättävän vähän huomiota saanut seikka! Jääskeläisen mukaan ns. puhtaaksikirjoittamiskierroksia ei enää tehdä samalla tavalla, vaan tekstiä korjataan eri tavalla, jopa kesken ensimmäisen kirjoitusprosessin.
Ilahduttavaa on, että tässä ei kuitenkaan sorruta "tee näin" -tyyppiseen neuvomiseen.

Tekstin tekemisen taito
Luvussa pohditaan sitä, mistä ideat tulevat, mitä saa sanoa ja mitä ei, jälleen suhde kieleen ja kielioppiin. Puhutaan myös hiukan lajeista, näkökulmavalinnoista, dialogin rakentamisesta ym.
Tässä luvussa näkyy parhaiten se, kuinka kirjassa on otettu huomioon muutkin kuin romaanikirjoittajat. Muistetaan myös se, että syntyy runoja, käsikirjoituksia (tv, elokuva, näytelmä) ja novelleja. Joskus nämä oppaat jumahtavat vain romaanikirjoittamiseen.

Hyvää ja huonoa kirjoittamista
Asiaa lähinnä palautteen antamisesta ja vastaanottamisesta. Puhutaan myös itsearvioinnista, vaikka se ymmärretäänkin haastavaksi. Ja onhan se sitä. Omaa tekstiään on usein vaikea nähdä toisten silmin.

Luovan kirjoittamisen oppimisesta
Pohditaan sitä, miten kirjoittamista opitaan ja opetetaan. Tämä oli jotenkin kaikkein valaisevin osuus minulle. Olen joskus kauan aikaisemmin ollut sitä mieltä, että kirjoittamista ei voi opettaa. Taito joko on tai ei ole. Olemassaolevaa taitoa voi kehittää.
Nykyisin tämä näkökantani lähinnä hävettää. Jääskeläinen vahvistaa sitä ja kertoo, että jotkut ammattikirjailijatkin suhtautuvat nuivasti kirjoittamisen opettamiseen. Jääskeläinen kysyykin, että mitä eroa sillä on muihin taiteenaloihin nähden? Kukaan ei kyseenalaista Teatterikorkeaa tai Sibelius-Akatemiaa, joissa opetetaan näyttelemistä ja säveltämistä. Mutta kirjoittamisen opettamiseen suhtaudutaan jotenkin nihkeästi.
Kirjoittamista voi oppia, voi opettaa ja voi kehittää. Ihan siinä, missä muutakin ammattitaitoa.

Kaikkiaan teos oli oikein hyvä ja sai taas sen tutun palonkin syttymään. Vähän lyhyehkö tämä oli, juttua olisi mielellään lukenut enemmänkin. Lisäksi joihinkin kohtiin (esim. näkökulman valinnasta ym.) olisi voinut liittää lyhyitä esimerkkitekstejä tunnetuista klassikoista tms.
Teoksen nimi muuten tulee Stephen Kingiltä. Häneltä kysytään usein, kuinka hänen kirjansa oikein syntyvät. Kingin vastaus on aika yksinkertainen: sana kerrallaan.

12. tammikuuta 2012

Aino Kallas: Katinka Rabe (1920)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 118/442
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Aino Kallaksen Valitujen teosten lukeminen jatkuu. Onhan se nyt noloa, etten ole lukenut muuta kuin Sudenmorsiamen kun kerran Kallas on toinen gradukirjailijanikin...

Katinka Rabea on pidetty ja tulkittu Kallaksen omaelämäkerrallisena romaanina. Se on kuvaus lapsen kasvusta kohti aikuisuutta. Oikeastaan koko romaani päättyy siihen, kun Katinka kasvoi aikuiseksi yhdessä yössä traagisen tapahtuman johdosta.

Tyylillisesti tämä on hyvin erilainen kuin Sudenmorsian. Poissa on arkaainen kieli, mutta tietysti nykylukijan silmin kieli kuulostaa vanhahtavalta. On ehtoo, jalkopohjat, hohtopaltteiset pilvet, huvitetut neidit, kampaajatar... Sanajärjestys ja rytmi ovat aivan omaa luokkaansa. Tässä on yksi syy, miksi niin mielelläni luen näitä hyvinkin vanhoja juttuja. Nykykirjailijan on kielellisesti vaikea saavuttaa tuota vanhaa tyyliä.

Katinka Raben tapahtumat sijoittuvat pääosin Hovi -nimiseen kartanoon, joka sijaisee itäisen Suomenlahden rannalla. Tarina alkaa jo oikeastaan ennen Katinkan syntymää ja taitavan tiivisti Kallas hahmottelee kartanon historian. Ihailen tuota taitoa kertoa lyhyessä määrässä niin paljon. Sukutarinaan ei tarvita tiiliskiviromaania.

Hovin vaikuttavin hahmo on Mummuli, Katinkan isänäiti. Mummuli on hyvin vahvatahtoinen nainen, oikein rautarouva. Yllättäen kuitenkin Katinkan ja Mummulin suhde jää aika etäiseksi. Mummuli on selvästi Katinkan yläpuolella eikä hän ole lämmin isoäiti -tyyppiä lainkaan. Suhde oli minusta aika kiinnostava, sillä Mummulilla on iso rooli romaanissa.

Katinka on itseasiassa aika ärsyttävä lapsi. Hän on hyvin vahvatahtoinen, mutta oikeudenmukainen. Itsekäs, hemmoteltu ja ajoin julmakin. Hän on herkkä tuomitsemaan. Katinka on siis hyvin uskottava lapsihahmo ja aikansa kuva. Katinkan kehittyminen ihan vastasyntyneestä varhaisteini-ikään asti on hienosti kuvattua ja erityisesti pidin kohdasta, jossa Katinka rakastuu. Rakkaudenkohde oli yllätys!

En kuitenkaan vaikuttunut tästä niin paljon kuin Sudenmorsiamesta. Jollakin tapaa Katinka Rabe jäi ilman motiivia. Tarkoitan, että tarinan luettua ei tullut sellainen olo, että olisi lukenut tarinan, vaan juttu jäi tavallaan kesken. "Jaa. Mitä sitten?" oli päällimäinen olo lukukokemuksen jälkeen. Toisaalta tarina kuitenkin oli eheä kokonaisuus, mutta vaikutti enemmän pidemmän tarinan ensimmäiseltä osalta.

Onkin kiinnostavaa tietää, paljonko Katinka Rabessa on yhtymäkohtia Kallaksen omaan elämään. Tarkoitus olisi lukea Kallaksen elämäkerta, joten palaan asiaan varmaan vielä jossakin vaiheessa.

10. tammikuuta 2012

Jukka Sarjala: salonkien aaveet - Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa (2007)

Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 216
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Saatoin kehrätä ääneen saatuani tämän teoksen käsiini, mutta onnellinen kehräys vaihtui aika pian tympääntyneeksi jupinansekaiseksi murinaksi. Petyin.

En tiedä kuinka pahasti onnistuin itse pettämään itseäni. Odotin innolla kirjaa varhaisesta kotimaisesta kauhukirjallisuudesta, jossa tuotaisiin esiin esim. Edgar Allan Poen vaikutukset ja ylipäätään kauhuromantiikka. Lainasin teoksen kirjastosta lähinnä graduani varten ajatellen, että tässä olisi sananen Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta, joka ilmestyi 1928.

Odotukseni olivat väärät ja siksikin tämä arvioni voi olla kohtuutonkin. Salonkien aaveet koskee vain 1840-luvun kotimaista ns. kauhukirjallisuutta. Mitäh? Oliko silloin kotimaista kauhua niin paljon, että aiheesta kannattaa laatia ihan oma teoksensa?? Ei ollut. Niinpä tämä teos koskeekin lähinnä Zachris Topeliusta, Fredrik Berndtsonia ja Axel Ingeliusta. Näistä kaksi julkaisi yhden kumpikin kauhuromanttiseksi luokiteltavan teoksen. Topelius kirjoitti Linnaisten kartanon viheriä kamari -teoksen ja Ingelius Harmaa linna -teoksen.

Nillitän ensin parista pikkuasiasta. Ensinnäkin Salonkien aaveet -kirjassa puhutaan Linnaisten kartanon vihreästä kamarista. Vakiintunut suomennos kuitenkin on nimenoman viheriä. Nimeke on minusta oleellinen ja juuri tuo muoto tuo siihen sitä vanhahtavaa tunnelmaa.
Lisäksi kirjassa puhutaan Topeliuksen lehtiin kirjoittamista följetongeista. Anteeksi mistä? Miksei voinut käyttää pätevää suomenkielistä termiä; jatkokertomukset. Olen aika paljon kuitenkin lukenut kirjallisuudentutkimusta käsitteleviä juttuja enkä ole törmännyt följetongeihin.
Ihmettelen myös hiukan miksi musiikin kulttuurihistorian dosentti kirjoittaa kotimaista kauhukirjallisuutta ja kirjallisuuden historiaa käsittelevän teoksen? Tämän ei kuitenkaan ole tarkoitus olla edes millään tasolla ns. populaaritietokirja, vaan ihan ammattikirjallisuutta. Sarjala on kuitenkin hyvin perehtynyt aiheeseen, en minä sillä.

Näiden kolmen kirjailijan kohdalla Salonkien aaveet antaa ihan kohtuullisen pätevän katsauksen kauhuromantiikkaan painottuen. Välillä tuli tosin tunne, että esim. novellien sisältöä referoitiin tarpeettomankin laajasti ja analyysipainotteisuus jäi pieneksi. Ehkä olisi ollut paikallaan liittää kokonaiset novellit juttuun eikä sivujen mittaisia referaatteja?
Lisäksi tässä oli tarpeettoman paljon käsitelty kirjan kaupallisuuden historiaa Suomessa. En tarkoita, että se olisi pitänyt ohittaa täysin, mutta "Lukeva keskiluokka markkinoita luomassa" -luku on aika pitkä. Kyllä siellä se kauhukirjallisuus mukana kulkee, mutta lähinnä otsikkotasolla ja ohuena sivujuonteena.
Jollakin tapaa myös koin, että 1840-luvun kirjallisuudesta annetaan vähän turhankin kauhupainotteinen kuva. Ikään kuin mitään muuta ei olisi luettukaan.

Äh. Olen nyt ehkä turhankin tyly. Kaipaisin vain teosta, joka käsittelisi aihetta hiukan laajemmin jämähtämättä 1840-lukuun, joka on kuitenkin aika lyhyt jakso.
Ja siitä kaipaamastani Edgar Allan Poesta ei puhuta sanaakaan.

8. tammikuuta 2012

Satasen arvonta

Hähhää! Hämäännyitte otsikosta kuitenkin vähäsen. Vaikka ei se ihan tyhjästä temmattu ole... Teitä Bloggerin kautta rekisteröityneitä lukijoita on jo sata! Ja hiukan ylikin. Wow!

Lupasin joulukuussa, että lukijoita on rekisteröitynyt sata, niin järkkään arvonnan. Nyt on siis tullut aika lunastaa tuo lupaus. Ja siitä tuli nimitys Satasen arvonta.

Morren maailman Satasen arvonta on tarkoitettu tällä kertaa siis vain niille, jotka ovat rekisteröityneet lukijoikseni Bloggerin kautta. Osallistuaksesi tee näin:
  • rekisteröidy lukijakseni oikealla puolella olevan "Lukijat" laatikossa olevan (aika alhaalla, rullaa reilusti alaspäin) palkin kautta jos et ole jo lukijani
  • ilmoittaudu arvontaan kommentoimalla tähän postaukseen ja kertomalla oletko saanut täältä lukuvinkkejä (mitä luit tai minkä päätit jättää lukematta), mikä postaus ilahdutti tai vihastutti, tai mistä kirjasta toivoisit minun bloggaavan
  • kerro samalla, minkä lohdutuspalkinnon (pistä varmuuden vuoksi kaksi vaihtoehtoa) haluaisit, jos päävoitto menee huti
Päävoittona arvotaan 30 euron lahjakortti Adlibrikseen (valitettavasti ei siis ihan sataa euroa). Lohdutuspalkintoina arvotaan kolme kirjaa kera yllärin. Osallistumisaikaa on kaksi viikkoa eli 28. tammikuuta klo 18 saakka. Pyrin suorittamaan arvonnan saman illan aikana.

Kirjalista:
Emily Brontë: Humiseva harju
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisesta
Mirja Tervo: Huimaavat korot - luksuskenkien vaarallinen viehätys (pokkari)
Helen Moster: Hylky
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja (pokkari)
Raija Oranen: Puhtaat valkeat lakanat
Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas
Dan Simmons: Kalin laulu (pokkari)
Arto Paasilinna: Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä
Rebecca Stott -paketti (Korallivaras -pokkari ja Veden muisti)

Sekä muutama lastenkirja:
Jere Jarruvaunu (Tammen kultaiset kirjat -sarjaa)
Juha Itkonen: Taikuri Into Kiemura
Tove Jansson: Vaarallinen matka
Mauri Kunnas: Herra Hakkaraisen aakkoset (kulmissa hieman kulumaa)

Lämmin kiitos siis kaikille lukijoilleni ja tervetuloa teille uusille! Olette tärkeitä, ihan jokainen!


5. tammikuuta 2012

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta (1905)

Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 364
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Laulu tulipunaisesta kukasta on taas yksi osa 10 Klassikkoa -haastetta, joka etenee hitaasti mutta varmasti. Tähän en ole nyt laittanut kuvaa, sillä teos on minulla 1940-luvulla tehtynä painoksena, johon ei kansipapereita joko ole ollut tai ne ovat kadonneet.

Tarina kertoo Olavista, joka lähtee Don Juan -tyyppiseen seikkailuun muutamaksi vuodeksi ja palaa sitten kotiin särjettyään monen tytön sydämen. Romaanin perusvire on ihan onnellinen, mutta donjuanmaisuudella on hintansa ja sen saavat kokea niin Olavi kuin hänen vaimonsakin.

Kuten pistemääräkin kertoo, minä pidin tästä kirjasta. Ensinnäkin tämän kieli oli aivan ihanaa. Vanhahtava kieli, jolla kuvataan luontoa ja kiihkeää rakkautta, saa minut aina aivan erikoiseen tunnelmaan. Linnankoski oli saanut tarinaan myös suorastaan taianomaista sadunhohtoa, jota korosti mm. peilin, avaimen, kirveen ym. ei-ihmisten puheenvuorot. Se sopi tähän teokseen aivan älyttömän hyvin.
Syysilta käveli mustissaan. Käveli teillä, hiipi kedoilla ja istuskeli metsissä - ojissa kuultava vesi polkujen suuntaa osotti. (s. 272)
Olavista piirtyy tekojensa kautta aika syvä kuva, vaikka sitä ei sen kummemmin selitelläkään. Olavi kasvaa ja kehittyy seikkailujensa myötä haaveellisesta haihattelijasta aina maailmalle katkeraan raivohenkeen saakka. Olavin kiivaus ja kiihkeys on jollakin tapaa hyvin ainutlaatuista vuosisadan vaihteen kotimaisessa kirjallisuudessa. Linnankoski vie tämän aspektin ihan uusiin ulottuvuuksiin.

Olavin lukuisat rakastajattaret eivät saa oikeita nimiä (paria poikkeusta lukuunottamatta), vaan heidät on nimetty jotain ominaisuuttaan mukaellen; Gaselli (gasellisilmäinen), Tumma (tummatukkainen), Elämänlanka (sorea ja vieno kuin elämänlanka) jne. Hyvin uskottavasti Olavi vakuuttaa jokaiselle rakkauttaan, mutta maksun aika on myöhemmin...

Lisäksi minua aina viehättää löytää näistä vanhoista klassikoista yhtymäkohtia toisiin klassikoihin. En usko, että Olavin nimi on vain sattumalta Olavi, vaan uskon nimityksen kytkeytyvän Papin rouvan Olaviin. Myös Linnankosken Olavilla on rakastajar, jonka nimeksi paljastuu myöhemmin Elli...
Lisäksi Olavi lähes käytännössä ryöstää itselleen vaimon, jonka nimi on Kyllikki. Ja missäs teoksessa aiemmin ryöstettiin Kyllikki -niminen nainen vaimoksi? Jepjep.

Ihan aavistuksen verran tätä oli mielestäni venytetty, ja siksi tämä ei ihan täysiä pisteitä saa. Loppua kohden Laulu tulipunaisesta kukasta sai myös hiukan liikaa moralisoivia sävyjä, mikä toisaalta on tietenkin aikansa piirre, mutta olisi kyllä voinut olla paremmin häivytettävissäkin.
En tiedä miksi, mutta ennakko-odotukseni eivät olleet tästä kovin korkealla. Niinpä sainkin yllättyä positiivisesti. Saman on kokenut tämän kohdalla myös Amma Lukuhetkessään.

4. tammikuuta 2012

Kurkkaus kevään uutuuksiin, osa 2

Hiphei ja uutta vuotta 2012!

Tunnustan, että joulun jälkeen lukeminen on ollut vähän jäissä. Olen nimittäin ollut varsin uppoutunut Skyrim -roolipelin maailmaan. Nautin kunnon roolipelistä vähintään yhtä paljon kuin lukemisesta. Jos minun pitää valita, katsonko elokuvan vai pelaanko, niin vastaus on helppo; pelaan.
Tietysti lukupuolella on edistetty gradua ja olenkin asettanut itselleni säännön; jos ei päivällä lueta (tai muulla tavoin edistetä opintoja), niin illalla ei saa sitten pelatakaan.

Tässä nyt joka tapauksessa toinen kuikuilu kevään uutuuksiin, jotka kiinnostavat meikäläistä. Ensimmäisen kerranhan kuikuilin joulukuun puolen välin tienoilla.

Atena:
Satu Grönroos: Lumen syli
Jälleen kolmen naisen tarinaa 1960-luvun Suomesta. Tietyllä tapaa sukutarina, vaikka yhtenä naisena onkin päähenkilö-Helmin opettaja. Kiinnostava esikoisteos siis!

Saija Nissinen: Sitomisen taito ja muita novelleja
Pidän novelleista ja Atenan sivulla näiden sanotaan olevan outotunnelmaisia. Valpastuin heti!

Carolly Erickson: Minä, Marie Antoinette
Marie Antoinette kuuluu myös kiinnostaviin kuninkaallisiin. Lisäksi arvostan historiantutkijan tekemää elämäkertaa, tosin tämäkin on näemmä romaanimuotoinen, rakenteeltaan kuvitteellinen (?) päiväkirja.

Bazar:
Andrei Volos: Animaattori
Tulevaisuuteen sijoitettu tarina, jossa animaattori eläytyy äskettäin kuolleiden sielunelämään. Kuulostaa vinkeältä ja omaperäiseltä.

Annica Wennström: Lapinkylä
Sukutarina 1860-luvulta nykypäivään. Sukutarinat kiehtovat minua aina ja mitä kauemmas ne historiassa ulottuvat, sen jännempää.

Victoria Hislop: Saari
Kreikkalainen sukutarina! Oikeesti! En pysy nahoissani! Pissin ouzoa jo valmiiksi!

Jalava:
H. P. Lovecraft: Hautausmaan kauhu ja muita kertomuksia
Lovecraftin koottujen teosten kokoaminen jatkuu. Tämä on osa 4/5. Keräilykohteita! Tämän kokoelman juttuja ei ole ennen suomennettu.

Like:
Mika Pekkola: Aamun kirkastus
Kauhuromantiikkaa, surrealismia, uskonnollisia ääriryhmiä ja naisen kasvutarina. Kuulostaa kiinnostavalta sopalta.

Marja Björk: Prole
Kasvutarina jälleen. Isä lähti Ruotsiin ja äiti käy tansseissa. Tyttärestä ei olla paljoa kiinnostuneita. Mitä siitä syntyy?

Siltala:
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
1860-luvun Suomen nälkävuosiin sijoittuva tarina. Historiaa, realismia, traagisuutta. Muutaman erilaisen kohtalon risteämistä. Erittäin kiinnostava.

Anja Snellman: Ivana B.
Julkkistyrkky Ivana B. vainoaa kirjeillä kokenutta kirjailijaa. Romaani koskettelee taiteen tekemisen ehtoja ja median pyöritystä. Ja tietysti Snellman on Snellman.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Taas on aistittavissa tuoksahdus kreikkalaisuutta yhdistettynä 1900-luvun Venäjän historiaan. Ulitskaja kirjailijana kiinnostaa myös.

Minna Sarantola-Weiss: Hulluja päiviä, huikeita vuosia. Stockmann 1862-2012
Stockmann historioineen on kiinnostava ilmiö. Kiinnostukseni on myös henkilökohtaista laatua, kun siellä on ollut töissäkin.

Teos:
Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani
Miltä tuntuu, kun yhtenä aamuna vierestä herää vieras tyyppi, joka on talossasi kuin kotonaan?

Timo Heinonen & al.: Aristoteleen runousoppi - opas aloittelijoille ja edistyneille
Tämä taiteen perusteos kuuluu jo suorastaan yleissivistykseen. Asiaa tukevat selitykset saattavat tulla tarpeeseen...

Jari Salminen: Koulun pirulliset dilemmat
Näinä kulttuurien kohtaamisten, erilaisten kasvatusmetodien, yhteiskunnan muutosten ym. luvattuina vuosina koulu on melkoisessa välikädessä. Asiaa pohtii tarkemmin Jari Salminen, didaktiikan lehtori.

WSOY:
Petja Lähde: Poika
Tarina avioerosta, kidnappauksesta. Perhetragediahan siitä syntyy.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike
Kyllä on taas pahoitettu mieli, kun entisestä on tullut etnistä... Pakkohan tämä on lukea! Mukana myös reseptejä!

Maritta Lintunen: Sydänraja
Nuoresta Ronjasta tulee kiihkoisänmaallinen nainen, joka lyöttäytyy asian tiimoilta äärijärjestöön. Lintunen vakuutti jo novellikokoelmallaan, joten tokihan romaani kiinnostaa.

Aki Raatikainen: Kristallikuningas
1600-luvun Ranskaan sijoittuva tarina, jonka pitäisi sopia historian, romantiikan ja vauhdikkaiden käänteiden ystävälle. Täällä ollaan valmiina!

Téa Obreht: Tiikerin vaimo
Vuonna 2011 Orange-palkittu romaani sijoittuu sodasta toipuvaan maahan (mihin?) ja kertoo tarinaa 100 vuoden ajalta. Kuulostaa jännältä!

Deborah Harkness: Lumottu
Aikuisille fantasiaa. Luvassa noitavainoja, murha, Afrikka, yliopistomaailma ja darwinistivampyyri. Eh? Ihan pakko tutustua.

Andrezj Sapkowski: Haltiain verta (Noituri 3)
Jeejeejee!! Noituri-sarjan suomennokset jatkuvat. Jos sinä fantasian ja kieroutuneen huumorin ystävä et ole vielä tähän sarjaan tutustunut, niin hopihopi! Ehdit vielä lukea kaksi aiempaa osaa ennen kesäkuuta.

Emilia Lehtinen ja Laura Valojärvi: Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti
Tarina prinsessasta ja lohikäärmeestä. Mutta tässä voikin päättää itse loppuratkaisun viidestä eri vaihtoehdosta. Ja ihailen Laura Valojärven kuvitusta!

Teemu Ollikainen: Syö mitä mielesi tekee
Laihduttaminen on psykologiaa. Erikoispsykologin ja psykoterapeutin kanta aiheeseen. Erittäin kiinnostava ja tervetullut näkökulma. En yleensä innostu laihdutusoppaista (vaakani on huomannut sen myös), mutta tämä kiinnostaa.

Kuten siis huomaamme tästä ja kurkistuksen ykkösosasta, on kirjakeväästä tulossa älyttömän runsas ja kiinnostava. Kaikkia en lupaa lukea (ainakaan tuoreeltaan), mutta paljon on siltikin luvassa! Ihanaa kirjakevättä 2012!

2. tammikuuta 2012

Morren maailman BF-ehdokkaat

Sallan lukupäiväkirjan ohjeen mukaisesti on aika tullut julistaa omat ehdokkaani Blogistanian Finlandia 2011 -ehdokkaiksi.

Ohjeen mukaan ehdokkaaksi sai asettaa myös sellaisia, joita ei itse ole lukenut. En halunnut kuitenkaan toimia niin, joten ehdokkaiksi pääsivät vain sellaiset kirjat, jotka olen itse lukenut.

Ehdokkaita sai asettaa 3-6, joten tässä ovat minun ehdokkaani satunnaisessa järjestyksessä:

Iida Rauma: Katoamisten kirja
Hieno esikoisteos. Teoksesta kuultaa kirjailijan omaäänisyys sopivalla rosoisuudella höystettynä. Aihe on myös yhteiskunnallisesti tärkeä, mutta ei saarnaa tai moralisoi.

Katja Kaukonen: Odelma
Lyyrisesti kaunista tekstiä ja suomalaisuudesta ammentavaa mystiikkaa. Teos jää pitkäksi aikaa mieleen ja sen jälkimaku on voimakas.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Tyylillä tehty kunnianosoitus Jäniksen vuodelle ja siten koko kotimaiselle kirjallisuudelle. Yhdistää onnistuneesti historiaa ja nykyaikaa, kansainvälisyyttä ja suomalaisuutta.

Kolme riittää minun ehdokkaikseni, vaikka muitakin hyviä oli. Silti en voi väittää, että valinta olisi ollut vaikeaa. Ei se oikeastaan ollut.

Voittaja julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa 2. tammikuuta klo 20.