30. marraskuuta 2011

Ennakkojupinaa joulukuusta ja tammikuusta

Marraskuu kääntyy loppuaan kohden ja joulukuu starttaa jouluhulinoineen. Olen oikeastaan vähän anti-joulu-ihminen. En tykkää hössöttämisestä (vaikka sorrun siihen toisinaan itsekin) ja vietämme hyvin ei-perinteistä joulua. Meillä ei ole kuusta, ei tonttukoristeita, emme käy kirkossa tai haudoilla, emmekä varsinkaan kuuntele joululauluja.
Tästä huolimatta joulu on silti perheessämme juhla. Tämä pohjustuksena siis sille, ettei Morren maailmassakaan joulu varmasti juurikaan näy. Ei tonttulakkeja tai muuta vastavaa taustakuviin, ei joulukalenteria, ei joululahjavinkkejä... Niitä on varmasti riittämiin muuallakin.

Graduseminaari on edennyt tässä syksyllä ja minunkin tutkimussuunnitelmani tarkentunut. Tutkin Aino Kallaksen Sudenmorsiamen ja Tuula Rotkon Susi ja surupukuinen nainen -teoksen intertekstuaalisia suhteita. Esittelen seminaarityöni ensimmäisenä ryhmässämme, eli heti helmikuun alussa. Tämä päätettiin viime viikolla, joten tunnustan olevani hitusen paniikissa. Tutkimuskysymykseni ja -kohteeni kun vasta varmistuivat ihan viime hetkellä.
Siispä joulu- ja tammikuussa viihdyn kuvassa olevien (lisää varmasti tulossa...) kirjojen parissa. Tämä saattaa vaikuttaa blogin päivitystahtiinkin. Saatan kyllä blogata muutamasta tuostakin löytyvästä kirjasta, mutta vain jos ajattelen niiden kiinnostavan muitakin kuin kirjallisuudentutkijoita.

Saa nähdä myös, mitä haasteilleni käy, kun olen lukuaikataulustani niiden suhteen jäljessä. Aion suorittaa ne kyllä loppuun, vaikka sitten myöhässäkin. Lisäksi minulla on suunnitelmissa vihdoin oma haaste ensi vuodeksi... Siitä ehkä joulun pyhinä lisää.

Toivotan kuitenkin kaikille oikein hyvää ja omanlaistaan joulun odotusta!

29. marraskuuta 2011

Italo Calvino: Marcovaldo (1963)

Marcovaldo ovvero Le stagioni in città
Suomennos: Jorma Kapari
Käännösvuosi: 1986
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 143
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Jälleen yksi kirja, johon en olisi tarttunut ilman kurssilta tulevaa määräystä. Tällä kertaa esseessä piti pohtia henkilömaailman rakentumista. Kaipa siitä jonkinlainen sepustus tuli...

Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa kertoo köyhästä sekatyömiehestä (Marcovaldo) ja hänen elämästään kaupungissa. Marcovaldo seurailee innostuneesti luontoa ja eläimiä, mutta toisaalta tuntuu rakastavan kaupunkiakin. Hän koittaa hankkia elantoa vaimolle ja kuudelle lapselleen, ja välillä niissä kommelluksissa eksytään vähän laittomuuksiinkin.

Teos jakaantuu 20 novellimaiseen lukuun, jotka seurailevat vuodenaikoja. Ratkaisu on aika hauska ja jokainen lyhyt tarina on luettavissa omana kokonaisuutenaan. Kuten sivumäärästä voi päätellä, niin kovin pitkiä nämä tarinat eivät ole. Silti Calvino voi saada niihin huikeita tapahtumia, vaikka lähtökohta on kovin arkinen. Tässä on aavistus reaalifantasiaa, kuten vaikkapa aivastuksesta syntynyt pyörremyrsky osoittaa.

Calvino on luokiteltu postmodernin edustajaksi ja se osin selittääkin sen, miksi tämä ei minuun ihan täysillä kolahtanut. Tämä on ihan hauska, mukava lukea ja Marcovaldo oli sympaattinen tollo, mutta... Jokin tässä tyylissä ei vain kolahtanut.
Silmään pisti erityisesti myös lukuisat pilkkuvirheet. En tiedä onko se tyylillinen ratkaisu Calvinolta vai mikä, mutta lähes jokaisen relatiivipronominin edestä puuttui pilkku (s. 85):
Kaikki tämä näkyi hyvin nopeasti, jokainen yksityiskohta johon pysähtyi oli osa kokonaisuudesta joka katosi kun kaksikymmentä sekuntia päättyi ja alkoi GNAC.
Päästään siis tähän samaan ärsytykseen, mikä koski Saramagoakin.

Tarinat olivat kuitenkin sympaattisia. Edellä oleva lainaus on tarinasta "Kuu ja GNAC", joka kertoo valomainoksen häiritsevyydestä, romanttisuudesta ja sen tuomista eduista. Vinkeää! Hauska oli myös avaustarina "Sieniä kaupungissa", jossa Marcovaldo kerää sieniä syötäväksi ja samalla muutkin siitä kaupunginosasta innostuvat puuhaan. Seuraukset eivät ole järin hohdokkaat...

En tiedä tulenko tarttumaan jatkossa kuitenkaan Italo Calvinon juttuihin. Kehuja olen kyllä kuullut muutamista hänen teoksistaan, mutta jokin niissä ei houkuta. Olen kuitenkin lukenut paljon huonompiakin juttuja kuin tämä, joten ihan toivoton Calvinon tilanne minun lukemistossani ei ole.

24. marraskuuta 2011

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 45/442
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Seuraavien kuukausien aikana Morren maailmassa perehdytään varmaan enemmänkin Aino Kallaksen tuotantoon. Haluan antaa jokaiselle jutulle oman tilansa, siksi nämä eivät ole yhteispostauksessa. Otavan julkaisema Valitut teokset kokoelma sisältää tarinat Katinka Rabe, Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi, Kertomuksia ja nyt käsittelyssä oleva Sudenmorsian, joka on myös graduni toinen tutkimuskohde.

Sudenmorsianta on käsitelty kirjablogeissa yllättävän paljon ollakseen klassikko, jonka julkaisusta on jo vierähtänyt aikaa. Blogit kun yleensä taipuvat enemmän uutuuksien suuntaan. Sudenmorsian on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Koko lailla kirjallisesti, Booking it some more, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä ja Naakku ja kirjat -blogissa.

Silmiinpistävintähän tässä teoksessa pintatasolla on sen kieli. On makuasia, miten siihen suhtautuu, mutta minuun se kolahtaa kuin metrinen halko. Tarina olisi paljon vaisumpi ja tylsempi tavallisella kirjakielellä. Arkaainen, jylhä kieli kuuluu ehdottomasti tähän tarinaan. Tarinahan kertoo siis Aalosta, joka daimonin houkuttelemana lyöttäytyy Hiidenmaan susilaumaan muuttuen ihmissudeksi. Aalo viettää kaksoiselämää; päivät Piidrikin siveänä vaimona, yöt kiihkeänä sutena. Lopulta Aalo jää kiinni ja kuolee sekä ihmishahmossaan, että sudenhahmossaan.

Mutta koska hän vaimoansa näin ristimänimeltä kutsui, joka hänelle kerran P. Kasteessa oli annettu, niin sudentaika laukesi, ja Aalo seisoi yhtäkkiä hänen edessänsä ihmisen hahmossa, mutta ilkialastomana, niinkuin juuri kylystä tullut. Vaan suden nahka oli pudonnut sykkyräksi hänen jalkoihinsa, niinkuin perhosen kotelo. (s. 273)

Tarina on lyhyt, vain 45 sivua, mutta Kallas saa siihen tavattomasti voimaa ja tasoja. Tämä ei syyttä suotta ole klassikko. Tässä on valtava määrä luontokuvausta, joka elää voimallisella tavalla tarinan mukana alkaen aina kauniista "suvi huomenesta" aina kirpakoihin yöpakkasiin saakka.

Sudenmorsianta tituleerataan myös balladiksi ja sitä se kaikessa surullisuudessaan on. Kertojahahmo näkee Aalon uhrina, mutta Hiidenmaan yhteisö suhtautuu häneen kuin saastaiseen viholliseen. Aalon loppu on kauhistuttava. Jo siksi, että se on kaksinkertainen, mutta myös siksi, että hänet tuhotaan läheisimpiensä taholta.

Sudenmorsian on erinomainen teos. Siinä näkyy 1600-luvun aikalaisuus noituuspelkoineen ja uskonnon vahvana läsnäolona. Rokotan pisteissä lähinnä sitä, että olisin mieluusti lukenut tarinaa vielä pidempään. Tällä olisi ollut varaa venyä, vaikka ei tämä nytkään vajaaksi jää. Suosittelen tätä lämpimästi ihan kaikille.

22. marraskuuta 2011

Tuula Rotko: Susi ja surupukuinen nainen (1998)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 125
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Syksyn mittaan graduni on saamassa vihdoin pysyvämpää ja tarkempaa suuntaa. Hylkäsin Kari Nenosen kirjojen tutkimisen ja pitäydyin perinteisemmässä (hyväksytymmässä?), mutta silti kiinnostukselleni uskollisessa aihevalinnassa.
Tarkoituksenani on tutkia Aino Kallaksen Sudenmorsianta ja tätä Tuula Rotkon romaania intertekstuaalisesta näkökulmasta. Aiheeseen on viitattu kahdessa muussa gradussa, joten minä käyn pintaa syvemmälle.

Susi ja surupukuinen nainen on tavallaan modernisoitu versio Kallaksen Sudenmorsian -romaanista. Tässä aviopari Raakel ja Antti kokevat oman kriisinsä lapsettomuuden ja uskottomuuden kautta. Antin salarakas Mervi löytyy eräänä aamuna kotoaan raadeltuna ja samaan aikaan Raakel on kadonnut mystisesti. Asuinsaarelle on myös ilmestynyt susi...

Tarina on raadollinen ja kaunis. Niin surumielinen ja konstailematon. Sivumäärä on pieni, mutta täysin riittävä. Ääneen pääsevät Antti, Mervi, Raakel, surupukuinen nainen ja susi. Oli oikeastaan aika yllättävääkin, että moinen hahmogalleria mahtui näin pieneen teokseen, mutta niin vain kävi. Ja vieläpä täysin sujuvasti! Tuula Rotko onnistui lyhyessäkin ajassa piirtämään jokaisesta henkilöstä selkeän kuvan.

Teemanahan tässä on ennen kaikkea naisen pimeä puoli, jota suden hahmo edustaa. Joskus sanotaan, että nainen on naiselle susi, mutta tämän teoksen sanoma on lähinnä nainen on itselleen susi. Susi edustaa vuosien aikana patoutunutta vihaa, joka janoaa kostoa. Vaan onko kosto kaiken väärti? Siihen Rotko ei ota oikeastaan kantaa. Teos ei missään nimessä moralisoi mitään.

Kaikkein eniten nautin romaanin tunnelmasta. Minusta se oli hyvin samanlainen kuin Katja Kaukosen Odelmassa, mutta tämä oli kokonaisuudessaan helppotajuisempi ja suoraviivaisempi. Tässä ei kieli noussut mitenkään erityiseen asemaan (vrt. Odelma), mutta tunnelma oli samaa; haikeaa, surumielistä ja hiukan mystistäkin. Jos siis pidit Odelmasta, niin kokeile tätä!

21. marraskuuta 2011

MusaMaanantai 13 ja 14

Ja potkaistaanpa päivä käyntiin musiikkihaasteella, joka alkaa ollakin kohta puolivälissä.

MusaMaanantai 13: Salainen pahe

Noin periaatteessahan en kannata mitään paheita tässä suhteessa. Kukin kuunnelkoon mitä tahtoo ilman että asiaa tarvitsisi häpeillä tai salata.
Mutta näin leikkimielisesti ottaen joskus on tullut tunne, että tämän kuuntelua pitäisi vähän salailla:
Rap ei kuulu musiikkimakuuni noin muuten lainkaan, mutta Eminem tekee poikkeuksen. Minusta hän on nerokas sanoittaja, joka myös irvailee rapin blingbling-kulttuurille. Without Me on yksi suosikkejani.

MusaMaanantai 14: Kappale, josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän

Koska olen niin paljon profiloitunut metallimusiikin kuuntelijana ja erityisesti iskelmän inhoajana, saattaa tämä tulla joillekin yllätyksenä:
Sekä minä että puolisoni emme ole iskelmäihmisiä yhtään. Eikä Rauli Badding Somerjoki ollutkaan mikään varsinainen iskelmätähti. Mutta esimerkiksi Valot on hyvin iskelmällinen ja silti erittäin kaunis. Ystäväni lauloi tämän saman kappaleen häissämme upeasti.

Näihin kuviin ja tunnelmiin... Hyvää alkavaa viikkoa!

19. marraskuuta 2011

Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 273
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Olen niin pettynyt, niin pettynyt. Ja se harmittaa kovasti. Huolimatta mehiläiskammostani (pelkään kaikkia lentäviä ötököitä, paitsi perhosia ja kärpäsiä) tartuin tähän kirjaan innolla. Olihan Ennen päivänlaskua ei voi niin vaikuttava teos, ettei tätä nyt yhdet mehiläiset voi pilata!
Ei tätä mehiläiset pilanneetkaan.

Tarina kertoo siis mehiläishoitaja-Orvosta ja hänen pojastaan Eerosta, joka on eläinoikeusaktivisti. Sivuhenkilöinä ovat Ari, Orvon isä ja Eeron isoisä, joka omistaa Toivonoja Meats -karjatilan, sekä Marja-Terttu, joka on Orvon ex-vaimo ja Eeron äiti.
Tapahtumat sijoittuvat 2010-luvun loppuun.

Mitä vikaa tässä sitten oli?
Ensinnäkään en missään vaiheessa käsittänyt, että miksi tarina on sijoitettu 2010-luvun loppuun. Orvo selailee nettiä konsolilla (miksei tietokoneella?) ja kännykän on korvannut mobardi (miksi?). Kummallakaan välineellä ei tehdä mitään sellaista, etteikö sitä voisi tehdä tavallisella kännykällä tai tietokoneella.
Lisäksi romaanissa viitataan laajasti eri tutkimuksiin, tapahtumiin ja haastatteluihin 00-luvulta. 2010-luku jää lähes kokonaan pimentoon. Vuoteen 2015 viitataan kerran, mutta siinäpä se. Olisin toivonut etenkin tähän asiaan vähän panostamista, sillä nyt se epätasapaino käy silmään pahasti.

Eero pitää yllä kahtakin eri blogia ja teksti on painettu kirjaan blogimaisesti. Yllä näkyy blogin otsikko ja aina postauksen aihe. Lisäksi muutama kommentti. Mutta missä on päivämäärä? Uskottavuuspisteet jälleen laskevat, vaikka kyse onkin lähinnä grafisesta pikkuasiasta.
Eero on kiivas nuori, idealistinenkin. Ja hyvin uskottava ja onnistunut hahmo, vaikka hänet tavataankin lähinnä vain bloginsa kautta. Eero saarnaa eläinten tehotuotannosta ja esittää vakuuttavia (ja ihan oikeita) faktoja. Mutta lopulta se käy ärsyttämään. Koko kirja saa hiukan debattimaisen sävyn ja romaaniainekset ovat kasassa lähinnä vain muodon vuoksi. Faktojen vyöryttäminen on ensisijaista, tarina toissijaista. En tykkää.

Orvo oli hahmoista onnistunein ja hänen kanssaan viihdyinkin parhaiten. Orvon kautta päästään tutustumaan mehiläisten myyttiseen historiaan ja se olikin kiinnostavaa. Orvon mehiläistenhoitotoimenpiteet vaikuttivat myös uskottavilta, vaikka myönnän etten ole asiaan perehtynyt. Orvon, Arin ja kauan sitten kuolleen Pupan (Orvon isoisä) suhde on mielenkiintoinen ja huumoria saatiin hiukan myös Orvon normaalista päivätyöstä (en paljasta sitä tässä, se on niin hilpeä ylläri).
Joskin romaanin loppupuolella Orvon ja Marja-Tertun seksikohtaus oli kyllä sellainen "mitä hemmettiä tapahtui??" -juttu, joka jäi täysin motivoimattomaksi ja irralliseksi.

Teoksen lopussa on Sinisalon huomautus siitä, että mehiläisyhdyskunta-asiat ovat tosia ja myyttiset asiat myös lähteisiin perustuvia. Mukana myös lähdeluettelo. Mutta samalla Sinisano paljastaa kirjoittamisajankohdaksi kesän 2011. Enkelten verta ilmestyi kauppohin syyskuussa 2011.
Olisiko tullut kiire? Tässä on vakuuttavia kokonaisuusmöhkäleitä, mutta ne eivät sulaudu yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi. Se olisi kaivannut vielä hiomista.

Harvinaista kyllä, olin tästä aika samaa mieltä kuin HS:n Juhani Karila.
Blogistaniassa tämän ovat lukeneet myös Zephyr, joka laillani ei ollut niin vakuuttunut; Booksy, joka oli vähän vakuuttuneempi; Jenni, joka oli vielä hiukan vakuuttuneempi ja Tessa, joka oli oikein vakuuttunut.

18. marraskuuta 2011

NaNoWriMo-tunnelmat, osa 3

18. marraskuuta. Sanoja kasassa 6166. Heeeeiii! Olen nähnyt tämän luvun aiemminkin... Missä se nyt oli? Hm. Ai niin. Viime viikon perjantaissa! Humanistin matikkapäällä tämä tarkkoittaa 0 sanan lisäystä.

Arpokaamme tämän viikon tekosyyt. Opiskeluhommat, uusi blogi, essehdintä, yksi tentti...
Nanottamiseni on tyssännyt kuin kanan lento. Marraskuu ei ole minun kuukauteni ainakaan näin opiskeluaikana. Joten julistan Nanoni päättyneeksi ja totean, ettei voittoa tullut tänä vuonna.
Jos asia olisi ollut tsemppaajien määrästä kiinni, olisin varmaan vääntänyt parikin Nanoa tässä vaiheessa. Kiitos siis kaikille myötäeläjille.

Mitkä ovat nyt tunnelmat?
Ihan jees. Olosuhteisiin nähden. En koe osallistumistani turhaksi, koska se antoi messevän potkun kuitenkin eteenpäin. Taustatutkimusta olen tehnyt koko ajan ja ajatukset pyörivät päässä. Romaani hakee vielä muotoaan. Yksi, kaksi vai kolme aikatasoa? Rakenne? Lopullinen juoni? Katsotaan kuinka käy.

Osallistutko ensi vuonna?
Ehkä, ehkä en. Riippuu elämäntilanteesta.

Terveisesi muille Nanoilijoille?
Hurjasti tsemppiä kaikille! Hatunnoston arvoinen suoritus on jo Nanon loppuun jatkaminen ja voittaminen ansaitsee vielä kumarruksenkin.

17. marraskuuta 2011

Marko Nenonen & Timo Kervinen: Synnin palkka on kuolema (1994)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 287
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Noituushistoriaan tutustuminen jatkuu ja vuorossa oli Synnin palkka on kuolema - Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700 -luvuilla. Nimensä mukaisesti tässä keskitytään lähinnä Suomessa tapahtuneisiin noitaoikeudenkäynteihin.

Tämä oli vielä kiinnostavampi kuin Nenoselta aiemmin lukemani kirja   Noitavainot Euroopassa - myytin synty. Tämä oli tietysti vielä vähän kansantajuisempi ja tuntui läheisemmältä Suomi-painotteisuudensa vuoksi. Tässä oli myös enemmän kuvia ja ulkoasu oli muutenkin viihteellisempi ja helposti lähestyttävämpi.

Ehdottomasti parasta tässä oli tarinat oikeudenkäynneistä ja oikeista ihmiskohtaloista. Antti Lieroinen, Erkki Juhonpoika "Puujumala",, Marketta Ristontytär Punasuomalainen ja monet muut tuntuivat todella eläviltä ja todellisilta. He ovat todellisia henkilöitä ja tämä teos onnistuu vakuuttamaan sen. Oli myös kiinnostavaa lukea noitumistavoista suolalukuineen, tyrien manaamisineen ja olutonnen vaikuttamisineen.

Kiinnostavia oli myös noituuden taustat, jotka tässä tulivat hyvin esiin. Noituussyytökset pohjautuivat usein riitatilanteeseen ja syytös oli siis kosto. Tietysti se oli harkittava tarkkaan, sillä aiheettomasta syytöksestä saattoi saada 40 markkaa sakkoja, mikä oli varsin iso raha. Jos ei ollut rahaa, niin sakko maksettiin ruumillisen kurituksen kautta.

Tilastot sinänsä olivat myös kutkuttavia. Suomessahan noituudesta on syytetty poikkeuksellisen paljon miehiä, mutta ei se mitenkään ainutlaatuista ollut. Mm. Venäjä, Viro ja Islanti kuuluvat samaan joukkoon. Suomessa syytettiin noituudesta vuosina 1620-1700 noin tuhatta ihmistä ja heistä hiukan yli puolet oli miehiä. Usein vahingoittavasta noituudesta syytetty oli mies, mutta taikuus (parannukset ym. hyvä taikuus) ja noitasapatit olivat taas naisten hommia - näin karkeasti ottaen.

Nenonen ja Kervinen jo tässä vaiheessa tuovat esiin sen, että tarinat noitavainoista, inkvisitiosta, kammottavista kidutuksista ym. ovat aika liioiteltuja. Ei toki täysin perättömiä, mutta vahvasti liioiteltuja. Esimerkiksi aiemmin on väitetty, että koko Euroopassa noitavainojen uhreina kuoli miljoonia naisia. Karu totuus: "Eurooppa, jossa vuonna 1650 oli noin 100 miljoonaa asukasta, olisi tänään autio, jos miljoonia naisia olisi kuollut vainoissa."

Puoli pistettä rokotan samasta syystä kuin edellisessäkin Nenosen kirjan arvioinnissa; käsittämättömät otsikot. Tämä ei ollut ihan niin paha kuin se edellinen, mutta olisin kaivannut jälleen informatiivisempia otsikoita. Mm. nämä otsikot olivat ihan helmiä: "Mitä annat vasikkas kuolla, kun Jumala kotona on", "Kallista aikaa", "Irtiriehuva käräjäperkele" ja "Voin polttaa ne".
Kun sisällysluettelosta selaa tällaisia otsikoita, niin on vaikea löytää sitä hakemaansa aihepiiriä.

Jos noituus kiinnostaa vielä lisää, niin pikaisena lääkkeenä toimii vaikkapa Noitanetti, joka on Nenosen oma saitti.

16. marraskuuta 2011

Morren toinen maailma

Kyllä minä sitä ällistelin! Pohdin, tuumin, pähkäilin. Ja lopulta päätin uskaltaa. Ei kai tässä mitään menetä?

Sain pyynnön tai lähinnä kutsun mennä Uuden Suomen Vapaavuoroon bloggaamaan. Aikani tuumittuani sopivaa lähestymistapaa ja muotoa, päätin lähteä.

Älkää hätääntykö! Ei paniikkia! Rauhallisesti! Morren maailma, tämä täällä Bloggerissa, ei katoa mihinkään. Täällä jatketaan kirja-arviointien merkeissä kuten ennenkin.

Mutta olen jo jonkin aikaa pohtinut, että laajentaisin näitä puhinoitani kirja-arvioiden ulkopuolelle. Kirjallisuudesta on paljon muutakin sanottavaa, kuin vain kirjojen arvostelut. Niinpä Vapaavuoroon ilmestyi hetki sitten Morren toinen maailma.
Siellä höpötän kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, lukemisesta ja kaikesta siihen liittyvästä yleisemmällä tasolla tuttuun rämäpäiseen tyyliini. Näin ollen täällä Morren maailmassa jää yleiset höpötykset vähemmälle, mutta kirja-arviot ovat ja pysyvät ja jatkuvat.

Mutta tulkaa ihmeessä kurkkaamaan tuonne toiseenkin maailmaan. Se voi muodostua jännäksi paikaksi, vaikka nyt siellä on lähinnä havaittavissa hämmentynyttä hortoilua...

15. marraskuuta 2011

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (2011)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 607
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Katariina II Suuri kuuluu ehdottomasti suosikkikuninkaallisiini. Olen noin keskimäärin kiinnostunut enemmän kuolleista kuin elävistä kuninkaallisista (tästä huolimatta toivotan pitkää ikää kaikille monarkeille vailla poliittisia taustavaikuttumia) ja Katariina II on ollut suosikkini yläasteiästä lähtien.

Olikin siis selvää, että tämä olisi luettava. Lisää vauhtia sain, kun tämä teos asetettiin tämän vuoden Finlandia-ehdokkaaksi. Lisäksi syy, miksi olen Katariina II:n fani, on myös Laila Hirvisaaren. Hän nimittäin kirjoitti sen näytelmän Katariina II:sta, joka sai minut 15-vuotiaana innostumaan aiheesta. Vasta nyt muistin/tajusin, että Lailahan senkin näytelmän takana oli!

Minä, Katariina sijoittuu Katariina II:n elämän puoleen väliin. Tämä antaa lopussa ymmärtää, että jatko-osa olisi luvassa, sillä istunnot ylikamariherra Leonin kanssa jäävät kesken, mutta niitä on aikomus jatkaa. Katariina siis kertoo elämästään luotetuimmalle ystävälleen, jonka on tarkoitus kirjata totuus ennen Katariinan kuolemaa.

Ja tässä on se syy, miksi en anna romaanille täyttä viittä pistettä. Minä-muotoinen fiktiivinen elämäkerta on todella vaativa ja siksi huomasin koko ajan raivostuttavasti epäileväni; olisiko Katariina II ihan oikeasti ajatellut noin? Jos kerrontaratkaisu olisi ollut etäännyttävämpi, on tarinasta helpompi saada uskottavampikin. Hirvisaari toki korostaa teoksen lopussa, että "Tämä kirja ei ole tutkimus eikä elämäkerta vaan romaani, jonka päähenkilö on saksalainen prinsessa josta kasvoi keisarinna" (oiva esimerkki myös pilkkuvirheistä, jota kirja on pullollaan - samoin kirjoitusvirheitä on silmiinpistävän runsaasti...).
Romaaniuden korostamisesta huolimatta minusta tämä ratkaisu oli uhkarohkea eikä täysin onnistunut. Olen itse asiassa lukenut vain yhden onnistuneen kirjan tällä ratkaisulla; Helena Sinervon Runoilijan talossa.

Katariina on melko poikkeuksellinen ajattelija, jota tietysti osin selittää mm. vilkas kirjanvaihto filosofi Voltairen kanssa ja muutenkin laaja lukeneisuus. Etenkin kirjeenvaihtoon Voltairen kanssa viitataan romaanissa paljon, mutta mitään lainauksia kirjeistä ei oteta, vaikka kirjeitä noin muuten tässä esitellään paljon. En tiedä olisiko kirjeet antaneet juuri uskottavuutta Katariinan melko liberaaleille ajatuksille (aikaansa nähden siis) mm. homoseksuaalisuuden (tässä esitetään, että Pietari III olisi ollut homo) ja uskontoepäilyjen suhteen.
Katariinasta saa melko ristiriitaisen kuvan etenkin uskonnon suhteen. Toisaalta Katariina suhtautuu uskontoon hyvin ateistisesti, mutta toisaalta taas välillä kovinkin hartaasti.
Mm. näiden seikkojen suhteen tuo minä-kerronnallinen ratkaisu on ongelmallinen. Ristiriitoja ei selitetä lainkaan.

Näitä seikkoja lukuunottamatta Minä, Katariina on upea romaani. Hirvisaari taitaa hienosti etenkin tunnelmakuvauksen ja jännityksen ylläpitämisen. Nuoren Katariinan elämä keisarinna Elisabeth I:n silmien alla on sykähdyttävää luettavaa, samoin kuin avioliittokuvaus Pietari III:n kanssa. Myös Katariinan synnytykset ja loppuhuipennus vallankaappauksineen saa suorastaan ahmimaan tätä tekstiä. Tarina kulkee reipasta tahtia eteenpäin. Ainoastaan hienoisen aavistuksen koin kyllästymistä, kun kuvattiin vanhan Katariinan elämää sinä hetkenä, kun hän sanelee tarinaansa Leonille. Mutta tästä seikasta taas Norkku Nenä kirjassa -blogissa oli päinvastaista mieltä. Norkun lisäksi myös Saran kirjat -blogissa on tästä arvio.
Vaikka tietysti kerrontaratkaisun epäonnistuminen (minun mielipiteeni) onkin iso miinus ja antaisi aihetta isompaankin rokottamiseen pisteiden osalta, nostavat nämä positiiviset seikat pistemäärää. Niin vaikuttavia ne ovat. Toivon tälle ehdottomasti jatkoa!

Entäs se Finlandia-ehdokkuus?
Paha kysymys. Tästähän on ollut puhetta, että voiko viihdekirjailija viihdekirjalla tulla Finlandia-palkituksi. Minusta tietenkin voi - eihän se nyt mikään synti saa olla, jos kirja viihdyttää! Inhottaa se snobistinen ajatus, että mitä vaikeampi kirja on, sen hienompi se muka olisi. Pah!
Toinen kysymys on se, että onko tämä nyt se Hirvisaaren Finlandia-teos, vai onko Hirvisaari nostettu ehdokkaaksi lähinnä pitkän uransa ja suuren suosionsa vuoksi? Siihen en osaa vastata, sillä en juurikaan ole Hirvisaaren tuotantoon perehtynyt. Teininä lukenut yhden tai kaksi. Tämä kyllä antoi potkua - haluan perehtyä lisää!
Tämän tyylinen elämäkerrallinen romaanihan on aiemmin voittanutkin Finlandia-palkinnon - juuri tuo Sinervon teos. Siihen verrattuna tämä kyllä vielä häviää.
Voittaja-ainesta tässä tuskin on, mutta ehdokkaana tämä on oikein tervetullut tuulahdus.

14. marraskuuta 2011

Joseph Conrad: Pimeyden sydän (1902)

Heart of Darkness
Suomennos: Kristiina Kivivuori
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 160 (pokkari)
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Taas saatiin oivallinen opetus sille, ettei takakansia kannattaisi lukea. Tämän takakannessa nohevasti kerrotaan, että Pimeyden sydän on "kertomus norsuuvälittäjä Kurtzista" ja kuinka "Kurtz aloittaa harhaisen matkansa niin oman mielensä kuin Afrikan pimeään sydämeen".
Oikeasti tämä kertoo Marlowista, joka on matkalla tapaamaan Kurtzia ja hänen matkastaan omaan mieleensä ja Afrikan sydämeen. Itse Kurtz tavataan vasta ihan romaanin loppuvaiheessa eikä siinäkään kovin kauaa, kun hän jo kuolla kupsahtaa.

Pimeyden sydänhän on klassikko. Coppola teki siihen löyhästi perustuvan elokuvan Ilmestyskirja.Nyt., jonka tapahtumat tosin sijoittuvat Vietnamiin. Ymmärrän kyllä tietyllä tapaa, miksi tämä kirja on klassikko, mutta henkilökohtainen mielipiteeni on, että tämähän oli aivan hanurista.

Kirjassa siis Marlow kertoo tarinaa, ja kirjan varsinainen kertoja on tarinan kuuntelija. Koko kirjassa on vain kolme lukua, joten sekin teki tästä jo aika raskaan. Kaikki luvut ovat Marlowin monotonista puhetta. Sinänsä se on puheena ihan uskottavaa, sillä se poukkoilee paikoin aiheesta toiseen, mutta voi hyvä elämä kuinka rasittavaa tätä oli lukea! Usein piti palata pari sivua taakse päin, koska lasittunut katseeni sai lukemisestani vain mekaanisen suorituksen, jolloin päähän ei jää mitään.
En kyllä tiedä onko sinne jäänyt juuri nytkään mitään. Olisin keskeyttänyt tämän jo ensimmäisen luvun jälkeen, ellei minun olisi pakko tehdä tästä esseetä (voe elämä!).

Klassikon tästä varmaankin tekee lähinnä aikalaiskuvaus ja 1800-luvun lopun ihmisten suhtautuminen Afrikkaan ja afrikkalaisiin, joita eivät oikeastaan pidä edes ihmisinä. Ne olivatkin tämän kirjan kiinnostavinta antia ja odotan henkeäni pidätellen milloin tämän sensuuria vaaditaan rasistisena teoksena. Paikoin kuvaus on ihan kaunistakin (s. 125):
Ja oikealta vasemmalle liikkui valaistua rantaa pitkin villi, upea naisenhahmo.Hän kulki tasaisin askelin, juovikkaissa, ripsupäärmein koristetuissa vaatteissa, astui ylväänä tämän maan kamaraa barbaariset korut kilahdellen ja välkähdellen. Hänen päänsä oli pystyssä, hänen tukkansa oli kammattu kypärän muotoiseksi, hänellä oli polviin ulottuvat messinkisäärykset, kyynärpäihin ulottuvat messinkiset taisteluhansikkaat, kirkkaan punaiset täplät kellanruskeissa poskissaan ja lukemattomia lasihelminauhoja kaulassaan; hänen vaatteidensa päällä riippui oudon näköisiä esineitä, taikakaluja, velhoilta saatuja lahjoja, jotka kimalsivat ja värähtelivät joka askeleella. Varmaan hänellä oli usean norsunhampaan arvoinen omaisuus yllään. Hän oli barbaarinen ja upea, kesytön ja loistava; hänen verkkaisessa kulussaan oli jotakin enteellistä ja ylvästä.
Kyseinen tekstikohta oli romaanin paras. Jos se olisi ollut tuollaista koko ajan, niin arvioni olisi ihan toisenlainen.

Kenestäkään henkilöstä en saanut kunnolla otetta. En Marlowista enkä Kurtzistakaan. Lopuilla ei ole edes nimeä. Jonkinlaista muutosta olin Marlowissa aistivinani, mutta heikosti sitäkään.

Pimeyden sydän ei vakuuttanut. Ehkä toisenlaisella rakenteella ja kertojaratkaisulla, ja vähemmän koukeroisella kielellä tämä olisi parantunut. Romaanin aihe sinänsä on kuitenkin kiinnostava. Coppolan elokuvaakaan en ole nähnyt ja tämän jälkeen se kiinnostaa entistä vähemmän.
Nyt koitan vain värkätä sen esseen...

MusaMaanantai 11 ja 12

Otetaanpas pitkästä aikaa musamaanantai! Ihan vaan piristykseksi ankeaan marrasmaanantaihin ja siihen, että koitan tänään saada blogiin arvion kirjasta, josta en pitänyt juuri lainkaan...

MusaMaanantai 11: Kappale lempibändiltäni/-artistiltani

Näitä lempibändejä on tietysti monta - ja lempikappaleitakin. Siltikin tämä ei tuottanut juurikaan vaikeuksia. Tiesin heti bändin ja kappaleen...
Children of Bodom on pidellyt suosikkibändieni joukossa korkeinta asemaa vuodesta 1997. Se on myös bändi, jonka olen nähnyt livenä kaikkein useiten; arviolta 15-20 kertaa. Nyt joulukuussa seuraavan kerran, viimeksi tämän vuoden maaliskuussa.
Angels Don't Kill on suosikkikappaleeni ollut pitkään. Se on tavallista hidastempoisempi CoB:n biisiksi, siinä on hyvät sanat ja se on mukavan synkkä ja raskas.

MusaMaanantai 12: Kappale bändiltä tai artistilta, jota inhoan

Tähän kukin voi hakea mieleisensä biisin Lauri Tähkältä. Inhoan monia, mutta se ...tanan pohjalaisvinkuna (rakastan kyllä murteita, mutta nyt ei vaan putoa) ottaa hermoon alta aikayksikön. En todellakaan linkitä tähän videota - etenkin samassa postauksessa CoB:n kanssa! Se olisi suorastaan pyhäinhäväistys.

11. marraskuuta 2011

NaNoWriMo-tunnelmat, osa 2

Marraskuun 11. päivä. Sanoja kasassa nyt 6166. Pitäisi olla 18 333, joten ei hyvältä näytä.

Pientä luovuttamisen tunnetta ja väsymystä alkaa olla ilmassa. Ei kirjoittamisen suhteen, vaan Nanon suhteen. Ehkä tämä ei olekaan minulle oikea tapa. Aikataulu on liian tiukka elämäntilanteeseeni ja tekstilleni. Ryhmäpaineet kasvavat, nyt kun Nanon foorumilla on jokaisen nickin jälkeen näkyvissä muiden sanamäärä. Etenemistaulukko muistuttaa joka kerta paljonko olen jäljessä ja se ystävällisesti kertoo myös, että tätä vauhtia Nanoni on valmis 28. tammikuuta 2012.

Teen kyllä töitä tekstini eteen useita tunteja päivässä. Ajatustasolla vähintään, mutta päivittäin olen kuitenkin lukenut myös asiaan ja aikaan liittyvää historiaa. Tämän olisi voinut tehdä etukäteen, jos olisin tajunnut ja tiennyt osallistuvani Nanoon.

Lisäksi olen kuitenkin vielä (liian?) itsekriittinen. Ja toisaalta haluan sen myös säilyttää. En kirjoita Nanoa varten, vaan kirjoitan saadakseni joskus kelvollisen romaanikäsikirjoituksen. En siis kerta kaikkiaan voi muuttaa esim. fonttia valkoiseksi, jotta en näkisi omaa tekstiäni. Tiedostan tämän olevan ensimmäinen raakaversio, muovaamaton rautamöykky. Mutta se ei (minun päässäni) anna lupaa olla täydellisen välinpitämätön rakennetta, hahmojen kehittymistä ym. kohtaan.

Myös se muu elämä painaa. En voi elää ilman lukemista. En edes kirjoitusaikataulun alla. Minun on pakko saada lukea. Lisäksi minun pitää lukea myös kursseja varten ja suoltaa vielä muutaman sivun esseekin kerran viikossa aina per luettu romaani.
Gradun tutkimussuunnitelma pitäisi vääntää eikä sekään onnistu ilman pohjatyötä. Espanjan alkeisopinnotkin jatkuvat...

Eräänä aamuna heräsin klo 4 kirjoittamaan. Se olikin hyvä ja tuottelias aamu. Olen selvästi aamukirjoittaja, vaikka en ole aamuihminen. Olisi kovin romanttista olla yökirjoittaja, mutta ei. Yöt ovat minulle lukemisen tai syvällisen keskustelun aikaa (nukkumisen lisäksi). Aamut ovat yksinäisyyden aikaa, jolloin on paras rauha kirjoittaa.

Mahdollisuuksieni mukaan jatkan näitä aamuharjoituksia. Muutama viimeinen päivä on ollut ihan tekstitön jo sairastamisen takia. Olen jaksanut roikkua lähinnä Facebookissa ja sängyssä lukemassa - nukkumisen lisäksi. Nano-tunnelmat ovat siis tällä hetkellä hiukan tympiintyneet, ahdistuneet, mutta toisaalta oivaltaneet.

9. marraskuuta 2011

Nobelangsti

Ja kesken jäänyt kirja on... Herta Müllerin Sydäneläin.

Mikä kumma siinä on, etten tule näiden Nobel-kirjailijoiden kanssa juttuun juuri lainkaan (en tietty ole lukenut suurintakaan osaa)? Saramagon sinnittelin loppuun, mutta tämän kanssa en aio tapella. Tämä on yhden yleisen kirjallisuustieteen kurssilla luettava teos, ja käytän hyväkseni nyt sen yhden jokerikortin ja jätän tämän välistä.

Sydäneläin sijoittuu diktatuuriajan Romaniaan ja kertoo neljästä kaveruksesta sekä siitä, kun eräs opiskelija tekee itsemurhan. Näitä neljää kaverusta sitten seuraillaan, heidän tavaroitaan tutkitaan ym. Odotettavissa traagisia kohtaloita.
Kirjan kokonaispituus on 205 sivua ja luovutin sivulla 62.

Müllerin kieli on kaunista ja jollakin tapaa suorastaan lyyristä. Ehkä osin juuri siksi keskeytin tämän. Tyyli on aavistuksen tajunnanvirtamainen ja välillä oli vaikea pysyä jutussa mukana. Tässä ei myöskään ole lainkaan varsinaisia lukuja, vaan teksti on jaoteltu kappaleisiin, joiden pituus vaihtelee muutamasta rivistä muutamaan sivuun.

Ovatkohan kaikki Müllerin teokset samaa tyyliä? Jokin tässä jäi kumminkin kiehtomaan, vaikka juuri tämä teos sai minut vain pyörittelemään silmiäni.

6. marraskuuta 2011

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (2010)

Lilla stjärna
Suomennos: Jaana Nikula
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 575
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

So I say
thank you for the music, the songs I'm singing
Thanks for all the joy they're bringing...

Abba ei ole kyllä tämän jälkeen entisensä minun korvissani. Tai ainakaan tuo biisi. Sen verran karmeat jälkitunnelmat tästä jäi. Tämä oli ensimmäinen ruotsalaisen John Ajvide Lindqvistin teos, minkä luin mutta ei taatusti viimeinen. Sen verran hyvin tämä vakuutti.

Tarina kertoo siis Theresistä ja Teresasta. Theres on kasvanut hyvin oudoissa olosuhteissa ja näin ollen hän vihaa Isoja eli aikuisia. Teresa on taas kasvanut hyvin tavallisessa keskiluokkaisessa ruotsalaisperheessä, jossa kaikki on periaatteessa hyvin. Lindqvist ei sorru edes mihinkään "mutta kuitenkin perheessä oli alkoholismia" -ratkaisuun, vaan perhe on tavallinen kiireineen, harrastuksineen ym. ilman mitään erityisongelmia. Jokin kuitenkin menee Teresankin kohdalla pieleen...

Yhteen päädyttyään tytöt ikään kuin täydentävät toisiaan. Tietyllä tapaa tätä voi tulkita kaksoisolento -tematiikan kautta. Theres ja Teresa eivät suoraan ole toistensa vastakohtia, mutta jo nimeään myöten (minkä he itsekin huomaavat) he muodostavat yhdessä eheän kokonaisuuden. Theres laulaa, Teresa sanoittaa. Lindqvist on hitsannut heidät hienosti yhteen.

Kantavana voimana Kultatukka, tähtönen -teoksessa on myös musiikki ja musiikkiteollisuus. Kovin valoisaa kuvaa Lindqvist ei musiikkiteollisuudesta maalaa, vaan raadollinen puoli tuodaan voimakkaasti esiin. Mustavalkoinen se ei kuitenkaan ole. Theresin kasvatusvanhempien kokemukset ovat parempia, vaikkeivät he mitään huippuartisteja olleetkaan.
Musiikki itsessään saa sen sijaan asiaankuuluvan kunnioituksen. Onhan sen voima valtava - hyvässä ja pahassa.

Tulkitsin tämän ennen kaikkea hätähuutona nuorten tyttöjen puolesta. Theres ei selkeästi ole perinteinen kiltti tyttö, mutta muut hänen ja Teresan laumaan, Skansenin susiin, liittyvät ovat. Tietyllä tapaa Theres edustaa suoraan heidän pimeää puoltaan; kellarissa kasvanutta, Isojen uhan alla olevaa olentoa.
Kiltit ja hiljaiset tytöt tarvitsevat myös huomiota. Aikuisten sokeus ja naiivius tässä kirjassa on hämmästyttävää, mutta niin todentuntuista. Tarinan aikuiset kyllä kantavat huolta holhokeistaan, mutta jollakin tapaa huoli on enemmän velvollisuudesta kuin rakkaudesta kumpuava. Jerry, Theresin "isoveli", tavoittaa aluksi Theresin maailman hyvin, mutta mitä yhteiskuntakelpoisemmaksi Jerry muuttuu, sitä kauemmas hän Theresistä liukuu.
Lopulta kiltit tytöt päättävät kostaa. Jälki ei ole järin kaunista.

Kultatukka, tähtönen on vahva teos. Siinä on monta teemaa ja monta hätähuutoa. Se ei ole osoitteleva eikä edes moralistinen. Sen kuopan Lindqvist välttää hyvin. Kirja on paikoin raaka, hyvin raaka. Se ei kuitenkaan mässäile väkivallalla hyytyneistä aivoaineksista huolimatta, vaan pahinta on juuri lähes lakoninen toteavuus. Kirja ei ole puhtaasti kauhugenreä edustava, mutta kauhuksi minä tämän silti lasken. Mitään yliluonnollista tässä ei ole. Siinä se kauheus piileekin. Tämä voisi olla totta.

Pientä rokotusta tulee kuitenkin siitä, että paikoin Lindqvist nojaa liikaa sattumiin. Esimerkiksi niinkin vahva käänne kuin Theresin ja Teresan kohtaaminen perustuu sattumuksiin internetissä. Kyllähän kaikkea voi tietysti sattua, mutta näin vahva sattumien summa on vähän liikaa uskottavuutta syövä.
Lisäksi tarinan loppupuolella Teresan vanhemmat katoavat tarinasta jotenkin mystisesti.

Näistä miinuksista huolimatta Kultatukka, tähtönen on todella hyvän kamala kirja.
Sitä on luettu myös näissä blogeissa: Kirjojen keskellä,Kolmas linja,Lukuisa, Järjellä ja tunteella sekä Kirjamielellä.

4. marraskuuta 2011

NaNoWriMo-tunnelmat, osa 1

Kuten lokakuun lopussa kerroin, olen yllytyshullu. On marraskuun 4. päivä. Sanoja on kasassa 3289. Olen aikataulusta jäljessä, sillä tähän mennessä pitäisi olla sanoja kasassa 6666. Nanoa pitäisi kirjoittaa päivässä 1731 sanaa, mikäli mielii saada 50 000 täyteen.

Olen murehtinut etenemistäni nämä muutamat päivät. Olen kirjoittanut joka päivä, mutta eteneminen on hidasta ja tuskallista. Tiedän tarinani isot linjat, mutta en yksityiskohtia. Miten päästä käänteisiin A, B ja C?

Olen myös valinnut hankalan Nano-aiheen. Tai ei kai siinä mitään hankalaa ole, jos ajoissa tietää osallistuvansa Nanowrimoon. Tiesin tietysti että historiallinen romaani vaatii taustatutkimusta. Koska idea on ollut pitkään ajatuksissani, olen jonkin verran jo taustatutkimusta tehnytkin. Nyt vain pitää pistää isompaa vaihdetta silmään siltäkin osin. Etenkin arjen historian tutkiminen on jäänyt paitsioon, samoin yksityiskohtaisempi tutkimus tiettyjen ammattien historiasta.
Inhoan anakronismeja historiallisissa romaaneissa. Onkin siis selvää, etten halua itse sortua niihin. Ajattelin ensin olevani näppärä ja kirjoittavani vain nyt tarinan rungon ja täydennän sitä sitten myöhemmin historiallisilla faktoilla. Se vaan ei toiminutkaan niin. En voi kirjoittaa mitään, ellen tiedä miten henkilöni voi käyttäytyä, miten hän pukeutuu, mitä hän söisi jne. Minun täytyy tutkia seutuhistoriaa, käsityöläishistoriaa ja vaikka mitä! Ja kuitenkin samalla kirjoittaa.

Tänään ymmärsin antaa itselleni hiukan armoa. Olen Nano-untuvikko enkä käsittänyt mihin lähdin. En missään nimessä luovuta. Voin saada joku päivä kohtauksen, jolloin kirjoitan useita tuhansia sanoja ja saan kiinni aikataulusta. (Tai sitten en.)
Mutta nyt ymmärrän, miten minun tulee toimia jatkossakin. Aion kirjoittaa joka arkipäivä. Edes vähän. Viikonloput voin omistaa tutkimukselle. Pystyn näet lukemaan kyllä, vaikka lapsi on hereillä ja keskeyttää minut. Mutta (luovan) kirjoittamisen voin silloin unohtaa. Silloin minun pitää päästä omaan rauhaan.
Tämä jatkukoon niin kauan kunnes käsikirjoitukseni on valmis.

3. marraskuuta 2011

Marko Nenonen: Noitavainot Euroopassa - myytin synty (2006)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 303
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Noitavainot ovat kiinnostaneet minua jo vuosia. Tutkijat ovat maalanneet kuvan historiallisesta roviolöylystä oikein huolella. Varhaisimmat englantilaistutkijatkin arvioivat, että Englannin noitavainoissa olisi kuollut 30 000-70 000 ihmistä.
Tässä teoksessa historiantutkija Marko Nenonen putsailee virheellisten tutkimusten ja viihdeteollisuuden värittämää kuvaa oikein huolella.

Kirjan suurin arvo on mielestäni ensisijaisesti juurikin mielikuvien korjaamisessa. Vaikka olen ehkä keskimääräistä kaduntallaajaa kiinnostuneempi aiheesta, oli minullakin virheellisiä mielikuvia (mikään asiantuntija en ollut, enkä ole nytkään).
Isoimpana on lukumäärä. Eräs vaikuttava tutkija (Gottfried Christian Voight, 1792) laski päättelemällä, että noitavainoissa tapettiin 9 442 994 noitaa. Melko eksaktia! Ja tähän arvioon luotettiin paljon. Harmi vain, että hänen laskukaavansa petti pahasti. Uudemmat, ja Nenosen mukaan luotettavimmat arviot, pyörivät n. 45 000 ihmisessä. Koko Euroopassa siis.

Toinen oleellinen virhe on ollut inkvisition syyttäminen. Elokuvissa on nähty synkkäkaapuisia inkvisiittoreita, jotka julmasti kiduttaen pakottivat naisparat tunnustamaan - ja tuomitsivat heidät sitten roviolle. Todellinen kuva inkvisitiosta nojaa Ars Magicassakin seikkailleen Salazarin kuvaan, jonka missiona oli todistaa ettei noituutta ole olemassakaan.
Ei inkvisitio mikään viaton systeemi tietenkään ollut. Mutta se tuomitsi kuolemaan vain harvoin (yleensä rangaistuksena oli nuhteet, katumusharjoitukset ja ruumisrangaistukset). Inkvisitio itseasiassa edisti oikeustapaa, sillä sen toiminta perustui syytöksen tutkintaan. Aiempi tapa oli nimeltään akkusatorinen oikeuskäytäntö. Siinä käytännössä uhrin piti itse nostaa syyte ja etsiä asialleen todistaja ym. Tämä oli vaikeaa, etenkin jos uhri oli alempiarvoinen kuin syytetty.
Inkvisitio ei myöskään käyttänyt kidutusta siinä määrin kuin annetaan ymmärtää. Maallinen tuomioistuin sen sijaan oli kunnostautunut kiduttamisessa ja ruhtinaiden ja kuninkaiden vankikellarit olivat kerrassaan karmaisevia paikkoja.

Kolmas oleellinen virhe on noitaoikeudenkäyntien tituleeraus. Noitasapattioikeudenkäynneillä tarkoitetaan niitä tilanteita, joissa syytettyä syytetään noitasapattiin lentämisestä, irstailusta paholaisen kanssa ym. nykyihmisen silmin älytöntä juttua. Perinteistä noituutta koskevat oikeudenkäynnit on tutkimuksissa jätetty vähäisemmälle huomiolle. Näillä tarkoitetaan sellaisia noituussyytöksiä, että joku olisi tehnyt vahinkoa toiselle magian avulla; sairastuttanut karjaa, aiheuttanut huonoa onnea ym.
Noitasapattioikeudenkäyntejä on pidetty isoimmassa arvossa tutkijoiden kannalta ja sen vuoksi niiden suhteellinen määrä nousi harhaisiin mittoihin.
Perinteellistä magiaa voitiin pitää noitavainojen kannalta täysin mielenkiinnottomana ja se voitiin jättää sivuun tutkimuksesta. Näin teki muun muassa Trevor-Roper, joka ilmoitti olevansa kiinnostunut vain noitahysteriasta eikä kaikenlaisista noita- ja taikauskomuksista tai oikeudenkäynneistä, jotka eivät liittyneet noitasapattiin. Hän nimitti tällaisia uskomuksia väheksyvästi "alkeellisiksi kylähullutuksiksi, joita antropologit löytävät kaikilta aikakausilta kaikkialta". Kuitenkin tämä näkökulma vei noitavainotutkimuksen harhaan koko Euroopan ja siis myös Länsi-Euroopan osalta. Uusien ja yksityiskohtaisten tutkimusten perusteella voidaan sanoa, että aiempi tutkimus liioitteli noitasapatti- ja paholaisteorioita ja niiden osuutta.
(s. 191-192)

Tässä siis muutama huomio siitä, miksi Noitavainot Euroopassa - myytin synty -teos oli niin hyvä ja mielenkiintoinen.

Silti siinä oli myös puutteensa. Kun puhutaan paljon alueista ja lukumääristä, niin kartat ja taulukot olisivat kivoja. Ne auttavat hahmottamaan kokonaiskuvaa. Tässä oli viimeisellä sivulla yksi kartta, mutta se koski "kirjassa mainittuja paikkoja". Ihan pöljää! Jokainen voi tarkistaa omasta kartastaan missä on Pariisi, Turku, Rooma tai Bryssel. Mutta sitä, missä oli enemmän tai vähemmän noitavainoja ym. ei voi tarkistaa omasta kartastaan.

Lisäksi lukujen otsikot olivat paikoin outoja eivätkä niin informatiivisia kuin niiden toivoisi olevan. Luulen, että luvuilla on pyritty viihdyttämään ja luomaan erikoisempaa tunnelmaa, mutta minusta niiden tärkein pointti olisi kuitenkin informatiivisuus. "Epäily" ja "Väärä maantiede" ovat lyhyitä ja ytimekkäitä otsikkoja, mutta harmikseni ne eivät vastaa synnyttämäänsä mielikuvaa. Esim. Epäily -otsikon alla on sillisalaatti inkvisition uudistamisesta, kuinka vähän noitia tuomittiin kuolemaan missäkin, juutalaisvainot ja Pohjolan inkvisitio. Olisin odottanut kattavaa pohdintaa ja esitelmää siitä, millä perusteilla jotakuta epäiltiin noidaksi ja miten epäilyt näytettiin toteen.

Mutta muuten tämä oli oikein asiaa. Palaan vielä aiheeseen tämän teoksen "jatko-osassa" Noitavainot Euroopassa - ihmisen pahuus.