31. lokakuuta 2011

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä (1869)

Le Spleen de Paris
Suomennos: Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 150
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Tämä teos löytyy osana Kolme ranskalaista klassikkoa -kokoelmasta, jonka Karisto on julkaissut keväällä 2010. Tämän lisäksi kokoelmassa on Anatole Francen Paita ja Marcel Proustin Päivällisvieras ja muita kertomuksia. Palaan näihin kahteen joskus myöhemmin. Ylläolevat tiedot ja pisteet koskevat vain nyt käsittelyssä olevaa teosta.

Muistanette, kuinka kovasti "ihastuin" Baudelairen Pahan kukkia -runokokoelmaan? Jostain syystä en antanut sen häiritä tarttuessani tähän. Pikaselailulla Pariisin ikävä näytti sisältävän kivoja pikkutarinoita.

Pieleen meni. Ihmettelin aluksi, kuinka jutuissa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Tarinat alkoivat aina varsin kiinnostavasti, mutta muuttuivat sitten käsittämättömiksi. Joko ne tuntuivat jäävän täysin kesken tai sitten ne muuttuivat absurdeiksi, tai sitten ne vaikuttivat yhtä narratiivisilta kuin kauppalista.
Vasta Väinö Kirstinän jälkilause antoi tuntemuksilleni selityksen; nämä olivatkin proosarunoja! Daah! Kas kun en heti ymmärtänyt.

Tässä yksi kokonainen tarina proosaruno:
VIII Koira ja pullo
-Koira se, koira se, pikku hauva, tulepa lähemmäs nuuhkimaan oikein hienoa hajuvettä; se on ostettu kaupungin parhaasta hajuvesiliikkeestä.
Ja koira tulee lähemmäksi heiluttaen häntäänsä, minkä arvelen olevan noiden olentoparkojen naurua ja hymyä vastaava merkki. Se panee uteliaasti kostean kuononsa avatun pullon suulle; sitten se perääntyy äkkiä, säikähtäen, ja alkaa haukkua, ikään kuin moittisi minua.
-Voi sinua, koira parka, jos olisin tarjonnut sinulle kasan ulosteita, olisit ihastuneena nuuskinut sitä ja ehkä hotkaissut sen. Tässä sinäkin, ikävän elämäni arvoton kumppani, muistutat yleisöä, jolle ei koskaan saa tarjota hienoja hajuvesiä, jotka saavat sen vimmoihinsa, vaan huolellisesti valikoitua roskaa.
Tarina Runohan suorastaan huutaa tulkintaa. Sitä varten Pariisin ikävän lopussa on liite, joka tulkitsee/selittää  kaikki tarinat runot. Sain käsityksen, että liitteen tulkinnat on tehnyt Väinö Kirstinä. Koira ja pullo tulkitaan näin:
Baudelaire kärsi siitä, ettei hän ollut yleisön suosikki, mutta hänen kunniakseen on sanottava, ettei hän suostunut siihen, mitä aika vaati.

Mjaah. Jälkilauseessa Kirstinä kertoo Baudelairen riitaantuneen toimittajien kanssa miltei poikkeuksetta, koska toimittajat halusivat muuttaa juttuja. "Olenhan sanonut teille: Poistakaa koko kappale, jos kappaleessa ei yksi pilkku teitä miellytä, mutta älkää poistako pilkkua; sillä on syynsä olla olemassa.", kirjoitti Baudelaire eräälle toimittajalle.
Minä olen ymmärtänyt, että tuota "muuttelua" on kutsuttu kustannustoimittamiseksi.

Oli miten oli, en vain onnistu käsittämään tässä sitä runoa. Näen tuossa esimerkissä kyllä tarinan; lyhyen, ihan hyvän ja tulkinnallisen tarinan. Mutta en runoa. En millään ilveellä.
Baudelaireahan pidetään proosarunouden isänä ja Kirstinän mukaan Pariisin ikävä on tunnetuin proosarunoteos. Olenpa nyt sivistynyt siltäkin osin, vaikka kyllä tarkoituksettomasti.
Kirstinä selvittää kyllä, miten (Baudelairen mukaan ilmeisesti) proosaruno eroaa runoudesta. Baudelaire ihaili Edgar Allan Poea ja "Poen käsitykset proosamuodon vapaudesta ovat voineet yllyttää Baudelairea etsimään proosamuodosta avoimempaa, monisävyisempää muotoa kuin säkeellinen runo tarjosi". Sitten tulee pitkät pätkät selityksiä siitä, kuinka runoudella on metafyysisiä tehtäviä, punnittua ilmaisua ym.

En vain käsitä miten tämä eroaa rehellisestä proosasta? Miksei tämä ole proosaa? Siksi, kun tämä on näin lyhyt? Olen tottunut kutsumaan tällaisia lyhyitä juttuja mm. raapaleiksi. (Ainakin Kosmoskynä -lehdessä raapaleet ovat 100 sanan pituisia tarinoita.)

Charles Baudelaire vetäisi taas hienosti yli Morren hilseen. Ehkä jatkossa jätän suosiolla vanhan runoilijaparan rauhaan. Häntä eivät ymmärtäneet aikalaisensa, enkä minä, mutta ilmeisesti joku kuitenkin!

30. lokakuuta 2011

Rebecca Stott: Veden muisti (2007)

Ghostwalk
Suomennos: Emma Murros ja Turkka Hautala
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 446
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Olen jo tätä lukiessani ällistellyt romaanin nimeä Veden muisti ja nyt kun tulin vilkaisseeksi alkuperäisen nimen, ällistelen sitä vielä enemmän. Vesi kun ei tunnu liittyvän juttuun oikein mitenkään - paitsi että tutkija Elizabeth löydetään kuolleena joesta kuten eräs toinenkin tutkija 1600-luvulla.
Nimi Ghostwalk kuvaa kirjaa huomattavasti paremmin. 'Haamukävely' olisi tietysti ollut hieman ontuva...

Näin rehellisesti sanottuna kirja oli aika huono ja olen siihen pettynyt. Ei Korallivaraskaan mikään huipputeos ollut, mutta tämä on selvästi surkeampi tekele. Nämähän ovat Suomessa julkaistu käänteisessä järjestyksessä; Veden muisti on Stottin esikoisteos. Sopinee siis odottaa, että Stottin kolmas teos on jo oikein hyvä.
Mutta sitten ruotimaan!

Tätä kuvataan takakannessa historialliseksi trilleriksi eikä sekään kyllä sovi mitenkään tähän juttuun. Ainakaan tämä ei jää mitenkään kirjallisuuden historiaan ansioituneena teoksena. Ja toisekseen kaikki tapahtumat tapahtuvat 2000-luvulla ja 1600-luvulle viitataan lähinnä nykyajassa murhatun tutkijan, Elizabeth Vogelsangin, keskenjääneessä käsikirjoituksessa. Tähän petyin kaikkein eniten.

Elizabeth on siis mystisesti murhattu. Hänen poikansa, Cameron Brown, pyytää ex-rakastettuaan Lydiaa kirjoittamaan haamukirjoittajana Elizabethin kirjan loppuun. Teos käsittelee Isaac Newtonia ja hänen suhdettaan alkemiaan sekä menestystä Trinity Collegessa Cambridgessa. Teos tulisi paljastamaan jotakin mullistavaa...
Samaan aikaan Cambridgessa tapahtuu muitakin murhia ja myös Cameron on vaarassa. Kuolemat näyttävät kohdistuvan neurotieteilijöihin, jotka tekevät eläinkokeita. NABED on eläinaktivistien terrorijärjestö, joka keinoja kaihtamatta taistelee eläinoikeuksien puolesta.
Miten nämä sitten liittyvät toisiinsa? Hyvin huonosti ja ontuvasti.

Veden muistin kertojana on Lydia. Hän kertoo tarinaansa Cameronille ja jo tämä ratkaisu on lukijan kannalta todella rasittava. "Sitten sinä teit sitä ja tätä. Katselin sinua. Yhdessä menimme sinne. En kertonut sinulle kuinka paljon sinua kaipasin..." ja plaaplaaplaa. Tätä tyyliä yli 400 sivua! Tehokeinona tuollainen toimii ihan kivasti, mutta koko teoksessa se oli lähinnä hyvin rasittavaa.

Kirjassa on ajoittain otteita Elizabeth Vogelsangin (kirjassa ei muuten selitetty, miksi hänen poikansa sukunimi on Brown) käsikirjoituksesta, jonka on siis tarkoitus olla jonkinlainen tieteellinen julkaisu. Se ei ollut millään tasolla uskottava. Sen tyyli oli ihan samalla tavalla proosallinen kuin Veden muisti -kirjan kokonaistyylikin. Ei sillä, että tieteellisen tekstin pitäisi olla jotenkin kuiva ja hankala. Mutta kyllä sen pitäisi erota kaunokirjallisesta tyylistä. Tässä näyte siitä tieteellisestä julkaisusta (s. 166):
Uneton, nälkiintynyt mies, jonka silmät olivat kipeät ja rasittuneet loputtomista kokeista ja jonka mieltä kiehtoivat ajatukset maailmanlopusta ja profetioista, on epäilemättä uskonut näkevänsä Ilmestyskirjan näkyjen toteutumisen omassa kaupungissaan. Monien mielestä lopun ajan neljä ratsumiestä olivat jo kaupungin porteilla, mutta vaikutti siltä kuin rutto ei olisi koskettanut nuorta tiedemiestä lainkaan. Hän näki sen tuhot ja oli kenties jopa tietoinen omasta fyysisestä hauraudestaan, mutta sairastumisen mahdollisuus oli hänelle yhtä merkityksetöntä kuin optisten kokeiden aiheuttama kipu hänen silmissään.
Traagista!!

Lopua kohden Stott suorastaan riehaantuu salaliittoteorioidensa kanssa ja juoni alkaa muuttua entistäkin epäuskottavammaksi. Loppukyhäelmä kasataan melko nopeasti ja lisäjännitystä luodaan soluttautujilla, politiikalla, spiritistisillä istunnoilla sun muilla hätäratkaisuilla.
Koko eläinaktivistijuttu tuntui vähän ylimääräiseltä täytteeltä. Sitä ei olisi tarvittu oikeastaan lainkaan.

Miksi tämä sai sitten edes kaksi pistettä? Olihan tässä jotain hyvääkin. Lydia Brooke oli uskottava henkilö ja Stott onnistui luomaan Elizabethistakin hyvän kuvan. Lisäksi arvostan sitä taustatyötä, mikä tämän romaanin eteen on täytynyt tehdä. Tiedot Isaac Newtonista ja muista hänen aikalaisistaan ovat tarkistettuja faktoja, ja 1600-luvulla Cambridgessä todella tapahtui mystisiä kuolemia. Stott kuitenkin muistuttaa lopussa kaiken olevan vain spekulaatiota. Isosta taustatyöstä huolimatta tämä ei tunnu sellaiselta nippelitietobrassailulta, vaan historialliset faktat ujutetaan hyvin fiktioon.

Veden muistin lopussa on aikajana Newtonin elämästä, tekijän kiitokset ym. Mutta lisäksi siellä on jotakin lukupiiriohjeita! Tämä tuntui minusta todella oudolta. Onkohan tämä ollut alkuperäisessäkin teoksessa? Lukupiiriohjeissa on mm. keskusteluaiheita, jotka paikoin tuntuvat aika absurdeilta ja hakemalla haetuilta.
"Osterin haju on tukahdutetun seksuaalisuuden objektiivinen korrelaatti." Mitä muita objektiivisia korrellaatteja Veden muistissa esiintyy?
Voi osteri sentään!

29. lokakuuta 2011

Harrasta messuntaa

Sydämellinen kiitos kaikille vielä onnitteluista - ja muistakaa onnitella myös itseänne!

Kirjamessut ovat vaarallinen paikka eikä sieltä kerta kaikkiaan pysty lähtemään tyhjin käsin. Hillittömyyttä aiheuttaa sekin, että nehän ovat täällä pk-seudulla vain kerran vuodessa! Joten kaikki on sallittua...

Isoimman roolin messuilla viekin kirjojen ostaminen. Ostan uutta ja vanhaa, suunnitellen ja suunnittelematta. Kirjailijoiden esiintymisiä en juuri käy kuuntelemassa, sillä en jollakin tapaa kaipaa niitä. Annan kirjan ja lukukokemuksen puhua puolestaan. Tämä varmaankin johtuu tosiaan siitä, että haluan etääntyä kirjailijasta mahdollisimman paljon. Toisinaan onnistun, toisinaan en...
Kari Hotakainen on yksi poikkeus. Uskalsin viimein käydä pyytämässä signeerauksen Ihmisen osa -romaaniin. Olisin halunnut vielä kehua kirjaa suoraan Hotakaiselle, mutta en tiennyt mitä olisin sanonut. Kaikki suunnittelemani repliikit kuulostivat joko typeriltä tai sitten mukaälykkäiltä. Pyysin sitten vain nimmarin ja kiitin. Kirja on nyt yksi tärkeimmistä aareista hyllyssäni.

Torstaina messuilla oli vielä mukavan väljää. Mukaan tarttui silloin tällainen pino:
Alhaalta ylöspäin pinossa ovat siis seuraavat opukset:
Kai Ekholm: Kirja tienhaarassa vuonna 2020
H. P. Lovecraft: Varjo menneisyydestä ja muita kertomuksia (Kootut teokset II)
Emily Brontë: Humiseva harju
Kaari Utrio: Uhritulet
Kari Hotakainen: Buster Keaton: elämä ja teot
Henry Miller: Kravun kääntöpiiri
Kari Hotakainen: Lastenkirja
URS - uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia

Henry Miller ei kuulu omiin suosikkeihini, vaan tuo toinen puolisko huvittaa itseään niillä. Minähän luin yhden jutun, enkä niin vakuuttunut...

Perjantaina minulla oli messuilla vähemmän aikaa, mutta eipä se näemmä vaikuttanut mukaan tarttuneeseen pinoon:
Alhaalta ylöspäin pinossa:
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Kari Hotakainen: Sydänkohtauksia
Mia Vänskä: Saattaja
Matt Haig: Radleyn perhe
Pekka Vartiainen: Modernismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa
Pekka Vartiainen: Barokki, klassismi, valistus ja romantiikka länsimaisen kirjallisuuden historiassa
Pekka Vartiainen: Antiikki, keskiaika ja renessanssi länsimaisen kirjallisuuden historiassa
Pekka Vartiainen: Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa
Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi ja muita kirjoituksia
Tähtivaeltaja -lehtiä

Lisäksi kuvasta unohtunut:
Ray Bradbury: Zen sanataiteessa: esseitä luovuudesta
(kirja, jota en voi esitellä, koska se on joululahja)

Tarkkaan ottaen perjantain Hotakaiset eivät löytyneet messuilta vaan Punainen planeetta -divarista, jonne kirjablogistit tekivät täsmäiskun tapaamisessaan. (Oli aivan ihanaa tavata kaikkia!)

Messuilu on siis ohitseni nyt tältä vuodelta. Lompakko ja kunto eivät kestäisi enempää! Ensi vuonna sitten taas...

27. lokakuuta 2011

Rakkaudesta kirjaan

Tänään minulla oli ilo ja kunnia vastaanottaa Suomen Messusäätiön jakama Rakkaudesta kirjaan -palkinto yhdessä neljän muun mahtavan kirjabloggaajan kanssa.

Minun lisäkseni palkittiin:
Jäljen ääni
Kirjainten virrassa
Sallan lukupäiväkirja
Bokbabbel

Palkintolautakuntaan kuuluivat Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Anne Valsta, toimittaja Suvi Ahola, kirjailijat Olli Jalonen ja Sofi Oksanen, päätoimittaja Jarmo Papinniemi, tiedottaja Reetta Ravi ja toimittaja Philip Teir.

Yleisten perustelujen lisäksi Morren maailma -blogin palkitseminen perusteltiin näin:
Hanna Matilainen kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli.
Koko lehdistötiedote on luettavissa Suomen Messut -sivulta.

Olen tietysti erittäin otettu tästä tunnustuksesta ja taisi muutama kyynelkin siinä tirahtaa kun tieto palkinnosta saapui.
Ennen kaikkea olen iloinen siitä, että tämä on tunnustus myös kaikille kirjabloggaajille ja sille, että tämä on arvostettu harrastus. Meistä kirjablogisteista jokainen on arvokas äänitorvi lukemisen ilon ja riemun puolesta. Luimme sitten vähän tai paljon, kotimaista tai ulkomaista, kauhua tai romantiikkaa - pääasia, että luemme ja bloggaamme.

Olen myös mitä nöyrimmästi kiitollinen ennenkaikkea teille LUKIJOILLE!! Ilman teitä, rakkaat ystävät, ei koko bloggaamisessa olisi mitään järkeä (voisin naputella näitä juttujani omiin tiedostoihini).
Siis kiitos <3

Rakkaudesta kirjaan,
                                                    Morre

24. lokakuuta 2011

Yllytyshullu

"Ei minulla ole aikaa" on pääasiallinen tekosyyni sille, etten saa kirjoitetuksi. Tätä samaa virttäni kävin vinkumassa myös Ahmun Vinttikamarissa, kun hän kirjoitti juttua NaNoWriMosta.

NaNoWriMo tulee siis sanoista National Novel Writing Month ja homman jujuna on kirjoittaa 50 000 sanainen romaani marraskuun aikana. Se tietää n. 1700 sanaa päivässä. Suomalaiselle tämä on vähän haastavampi, kun suomessa ei ole artikkeleita, mutta pitäähän sitä tavoitteita olla.

Marraskuu kieltämättä on haasteellinen kuukausi näin opiskelijanäkökulmasta. Pitäisi saada aikaan muutakin sillä saralla; luvassa on esseitä, tenttejä, gradujuttua ja muuta mukavaa.
Mutta tarvitsen tätä silti. Mitä hävittävää minulla on? Nanoon osallistuminen ei maksa mitään ja mukaan voi hypätä ihan omassa itsenäisessä hiljaisuudessaankin (ei siis julkista painettakaan). Jos en saakkaan kasaan 50 000 sanaa, niin mitä sitten?

Tavoitteenani on saada se 50 000 sanaa, mutta en edes haaveile tekstin olevan silloin valmis. Haluan vain rungon kasaan. Hiomista, historiallisten faktojen tarkistelua ym. teen sitten myöhemmin. Kunhan nyt saan vain tämän pääasian paperille.

En ole koskaan aiemmin osallistunut tähän enkä tiedä sopiiko tämä minulle ollenkaan. Mutta kokeilemalla se tämäkin selviää. Lupaan ainakin silloin tällöin raportoida tännekin kuinka homma etenee vai eteneekö se lainkaan...
Oikeastaan tämä tuntuu aika jännältä!

Rekkauduin tuonne Nanon sivuille ja ilokseni siellä on myös ihan Finland-foorumikin. Onko muita Nanottajia?

22. lokakuuta 2011

Joe Hill: Sarvet (2010)

Horns
Suomentaja: Kari Salminen
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 432
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ajattelin ensin, että annan tämän hautua huomiseen ja keksin LauantaiLyriikka -postauksen, mutta en malttanut. En sitten millään.

Odottelin Sarvet -romaania hiukan jännittyneenä. Muistanette, etten juurikaan ollut vakuuttunut Sydämen muotoinen rasia -romaanista, kun taas novellikokoelma Bobby Conroy palaa kuolleista vakuutti aivan täysin. Kirjojen keskellä -blogin Maija ei vakuuttunut tästä romaanista, Booksy suhtautui hieman positiivisemmin.

Minut (ja puoliskoni) Sarvet onnistui keihästämään lähes napakympin arvoisesti. Joe Hill onnistuu tehokkaalla tavalla käyttämään vanhaa kunnon Vihtahousua hyväkseen. Luulisi, että piru-juttu on jo kulutettu kauhun parissa loppuun, mutta ei. Joe Hill todistaa, että piru sopii arkipäiväisiin ympyröihin kenties paremmin kuin koskaan.

Ig siis herää eräänä aamuna sarvet päässään. Tyttöystävä Merrin on kuollut raa'alla tavalla vuotta aiemmin ja nyt Igiä pidetään pervona seksimurhaajana. Lukemisen aikana onnistuin epäilemään lähes kaikkia koko ajan vuorotellen. Oliko surmaaja Lee Tourneau, Igin paras kaveri - ja parisuhteen kolmas pyörä? Vaiko isoveli Terry, jolla meni aina paremmin kuin Iggyllä? Ehkä Glenna, tyhmä hutsu? Eric, joka oli jo lapsena hyvin viehättynyt väkivallasta? Ihan joku muu? Tai ehkä kuitenkin Ig itse?
Iggyn muuttuessa hiljalleen demoniksi, alkaa vyyhti aueta hissukseen.

Minusta Hill yhdistää tässä tehokkaasti monta kliseetä saaden aikaan maukkaan keitoksen. Pohdinnassa on hyvä ja paha, uskonto, kolmiodraama, sisaruskateus, rikkaan lapsen -topos, ihmisen salaiset mielihalut ja psykopatia. Kaikki vanhoja juttuja yhtä kaikki, mutta uudella tavalla käsiteltynä.
Ajattele nyt. Saatanan ja Jumalan pitäisi olla sodassa keskenään. Mutta jos Jumala vihaa syntiä ja Saatana rankaisee synnintekijöitä, eivätkö he silloin työskentele samalla puolella? Eivätkö tuomari ja teloittaja ole samaa joukkuetta? (s. 369)

Iggyn suhtautuminen omaan demonisuuteensa on uskottavaa ja ilokseni Hill ei sorru 'se olikin vain unta' -tyyppiseen loppuun. Sarvet sisältää reaalifantastisia piirteitä, mikä on vienon uusi tuulahdus kauhussa. Igin demonisoitumista ei selitetä (tai jätetä selittämättä) psykologialla tai alitajunnalla, vaan se esitetään faktana. Sarvet todella kasvavat Iggyn päästä ja ne antavat hänelle tietynlaisia voimia. Iggy ei ole supersankari (sille ajatukselle tässä lähinnä vinoillaan), vaan voimilla on huonotkin puolensa. Sitä ei aina haluaisi tietää mitä ihmiset todella ajattelevat.

Pidän myös valtavasti siitä, millaisen naiskuvan Hill rakentaa kauhukirjallisuuteen. Naisilla on hiukan taipumus olla kauhussa (etenkin elokuvissa) avuttomana kirkuvia olentoja. Hillin romaaneissa nainen on muutakin. Toimija ja jotakin muuta, miltä päällepäin näyttää.
Saatan olla puolueellinen, sillä Hill on selvästi mieltynyt rock-henkisiin naisiin.

Hillin kielenkäyttö on ronskia ja suoraviivaista. Kielellä ei juuri kikkailla, mutta eipä se ole tarpeenkaan. Minusta tämä oli huomattavasti sujuvampaa kerrontaa kuin Sydämen muotoinen rasia -romaanissa. Maijan mainitsemia suomennosmokia en edes huomannut tarinan imussa, mutta kyllä ne siellä ovat. Noloa, sanoisin. Partnerukset?!

Siitä olen Maijan ja Booksyn kanssa yhtä mieltä, että ihan pikkiriikkisen tätä olisi voinut tiivistää. Ei paljoa, mutta vähän löysää tässä oli. Tarinaa kerrotaan paikoin monestakin näkökulmasta ja laajasta aikaperspektiivistä, joten viehän sellainen tilaa. Mutta esimerkiksi Iggyn saarnakohtaus demonina oli mielestäni aika turha.
Lisäksi rokotan aavistuksen sentimentaalisuuteen taipuvasta lopusta. Ehkä tämä taas uppoaa amerikkalaisiin paremmin.

Sarvet oli kuitenkin hyvin viihdyttävä kokonaisuus. Sen luki aika nopsasti, tarina imaisi mukaansa ja lopuksi jäi hyvä fiilis eikä palaneen käryä nenään. Keskitasoa parempaa kauhua, ehdottomasti.

20. lokakuuta 2011

Ei alle X-vuotiaille!

Kirjoillahan ei ole ikärajasuosituksia lain silmissä. Vanhempien silmissä voi ollakin - ja ihan hyvä niin.

Ajatuksia heräsi Anne Tammelinin blogipostauksesta, jossa hän kertoi kustannustoimittajan laittaneen Veriveljet -kirjaan ikärajasuosituksen.
Ei kuitenkaan puhuta nyt Veriveljistä (semminkin kun ole lukenut sitä), vaan haluan herättää keskustelua ikärajoista kirjallisuudessa ylipäätään.

On tietenkin sanomattakin selvää, että kaikki kirjat eivät sovi kaikille. Kyse ei aina ole edes iästä, vaan aikuisillakin on erilaisia herkkyystasoja eri asioiden suhteen. Siinä missä toinen lukee sujuvasti sisälmyksien poistamisen yksityiskohtia, toinen taas saa halvauksen pienestäkin homoeroottisesta viittauksesta. Joku toinen taas ei osaa hätkähtää insestiaihetta, toiselle se voi olla hyvinkin ahdistava.
Minä en mielelläni lue juttuja, joissa on lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Luen järeitäkin kauhujuttuja, mutta lapsiväkivalta on jotakin niin ahdistavaa, että se ylittää sietorajani aika äkkiä.

Kirjallisuutta on aina ajoittain yritetty kalehtia jollakin tapaa. On sensuuria, tuomioitakin (kuuluisin kotimainen tapaus lienee Hannu Salaman Juhannustanssit -juttu) ja ikärajoja. Viime aikoina Harry Potterit ovat ainakin herättäneet keskustelua ja vampyyrikirjallisuutta on pidetty epäilyttävänä nuorille suunnattuna kirjallisuutena. Muistan myös manga-sarjakuvien puhuttaneen tämän tiimoilta.
Onko siis puhe siitä mistä puute? Tarvitaanko ikärajoja tai -suosituksia?

Oma näkemykseni on, että ikäsuosituksia ei tarvita. Kirjan ulkoasu ja takakansiteksti jo usein kertovat, onko kirja lasten vai aikuisten. Välimaastossa ovat nuoret ovat ehkä haastavampi pala, mutta kirjakaupat ja kirjastot ovat tässä usein avuksi. Kirjan sijoittaminen jo yleensä kertoo missä mennään.
Poikkeuksen tekevätkin minusta Harry Potterit. Ne ovat useassa paikassa lastenkirjojen osastolla, mutta minusta ne kuuluisivat nuortenkirjoihin. (Ainahan näitä osastoja ei ole erotettukaan toisistaan.)

Toinen asia on valvonta. Pitääkö kirjanostajalta tai -lainaajalta kysyä paperit? Kieltäytyä myymästä/lainaamasta? Jos ei, niin mitä väliä suosituksella sitten on? Harva teini taitaisi kysyä vanhemmiltaan, että saanko lukea tämän kirjan. Ja jos kysyykin ja vanhempi kieltää, niin uskooko teini? Mikä onkaan sen parempi yllyke! Kielletyn houkutus on jo niin vanha juttu, että se näkyy vuosituhansia vanhoissa myyteissäkin.

Entä jos 12-vuotias lukee jotakin sopimatonta? Luin itse Untinen-Auelin kirjoja. Lisää yllykettä sain, kun äitini lakonisesti totesi etteivät ne ole oikein sen ikäisen kirjallisuutta (olen nyt samaa mieltä). Oli kuulkaa hirveä työ lukea ne järkäleet muutaman (väkivaltaisenkin) seksikohtauksen tähden! Ei minusta kuitenkaan tämän kummempaa tullut.
Uskallan luottaa siihen, että mielikuvitus toimii rajana. Vaikka se voi olla vilkaskin, niin sillä on myös rajansa. 12-vuotias ei osaa kuvitella niin kamalia juttuja kuin enemmän lukenut/nähnyt/elämää elänyt 22-vuotias. Ei vaikka se lukisi hänen silmiensä edessä.
Kirjallisuus nojaa paljon mielikuvitukseen, koska tapahtumat täytyy "kuvittaa" itse. Juuri kauhun kohdalla tämä näkyy parhaiten. Parhaat kauhukirjat eivät mässäile hirvittävyyksillä, vaan pahinta onkin jättää juuri tarpeeksi lukijan mielikuvituksen varaan. Siksi kauhukirja X voi olla 12-vuotiaasta tylsä ("eihän täs ees tapahdu mitään??"), kun taas äiti näkee suorastaan painajaisia.

7-vuotias poikani osaa lukea jo sujuvasti. Niinpä tämä ikäasia kirjallisuuden(kin) tiimoilta on pohdituttanut. Toistaiseksi mitään tarvetta rajoittamiselle ei ole ollut. Risto Räppääjä, Kauhukartano, Tatu ja Patu ym. ovat kovasti suosiossa eikä aikuisten kirjat juuri kiinnosta. Harry Potteria olen hänelle lukenutkin, mutta ei päästy edes ensimmäisen osan puoliväliin asti. Juoni oli liian monimutkainen, vaikka velhopoika olikin jännä.

Kirja siis nerokkaalla tavalla suojaa itse itsensä. Harva kovin nuori jaksaa lukea monisataasivuista juttua, joka vaatii paljon mielikuvitusta ja ehkä genretuntemustakin. Poikkeuksia on varmasti aina. Olikohan se Juice, joka väitti lukeneensa Tuntemattoman sotilaan 4-vuotiaana (minun on aika vaikea niellä tätä, mutta milläs kiistätkään?). Ei hänkään niin tainnut traumatisoitua, vaikka en kyllä Tuntematonta suosittelisi ihan niin pienelle...

Nyt puheenvuoro teille! Ovatko ikäsuositukset (tai -rajat) tarpeen? Jos niitä kirjoissa on, niin miksi? Valvotko mitä teinisi lukee? Annatko lapsesi lukea mitä hän haluaa?

19. lokakuuta 2011

Sapfo: Iltatähti, häälaulu (n. 600 eaa.)

Suomennos: Pentti Saarikoski
Käännösvuosi: 1969
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 130
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Kuten pistemäärästä voitte huomata, Sapfo ei saanut minua syttymään. Ei sitten vähääkään. Tilanne on tietysti vähän epäreilu Sapfon kannalta. Koska runot eivät ole säilyneet kokonaisina (yhtä lukuunottamatta; Hymni Afroditelle), täytyy tyytyä versioon joka on täynnä kysymysmerkkejä ja tyhjiä sulkeita. Tuskin Sapfo niitä sellaisiksi tarkoitti.

Sapfohan oli kovasti arvostettu runoilijatar antiikin aikana. Hän taisi olla myös melko poikkeuksellinen nainen yhteiskunnallisestikin, sillä hän toimi jopa koulun rehtorina. Sapfo on myös vaikuttanut muihin runoilijoihin meidänkin aikana, esim. Ezra Poundiin (en ole lukenut).

Tunnistan kyllä Sapfon runoista kauniin ja hyvin lyyrisen kielen. Hän kuvaa paljon luontoa, Kyprosta ja Kreetaa, ja tietysti rakkautta ja jumalia. Mutta koska olen tällainen antirunollinen tyyppi, niin ei satunnaiset kauniit sanat riitä. Tarvitsen kokonaisuuden ja mieluummin vielä ymmärrettävän sellaisen.

Tässä näyte hajanaisuudesta:
naimattomat miehet ajoivat hevoset ikeiden alle, kauas
                                                           ...vaununajajat
                                  ................                            
...........
                                                  ............................

Niin että analysoi nyt sitten tuotakin. Useilla sivuilla oli vain yksi säe, joka joskus harvoin kuulosti ihan mukiinmenevältä aforismilta, mutta useimmiten ei siltäkään. Esim. "sinä olet unohtanut minut". Kaihoisaa joo, mutta ei kovin erikoista ainakaan nykylukijalle.

Olen hiukan yllättynyt siitä, että kuinka paljon Sapfolle laitetaan nykyäänkin painoarvoa vaikka runoista on säilynyt vain pieni osa eikä juuri kokonaisuuksia. Johtuuko se siitä, että hän on nainen? Ja siitä, että hän oli arvostettu omana aikanaan? Varmaan, mutta vaikeaa sitä on nähdä näin 2000-luvulta jaa. käsin.

Onpahan nyt sivistyttytty tältäkin osin. Antiikin kirjallisuuden tenttikin on nyt suoritettu (juuri runoudesta piti kirjoittaa essee, en odota kovin huimaavaa arvosanaa), mutta komedia vielä on lukematta. Palaan siihen vielä myöhemmin, mutta sitten saa antiikin tomut jäädä joksikin aikaa ainakin. Suosituksia otan kyllä vastaan, mutta mitään en lupaa.

17. lokakuuta 2011

Euripides: Medeia (n. 430 eaa.)

ΜήδειαSuomennos: Kirsti Simonsuuri
Käännösvuosi: 1999
Kustantamo: Lasipalatsi
Sivumäärä: 50
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Tietyssä mielessä tämä antiikin kirjallisuuden lukeminen on hyvin sivistävää ja hämmästyksekseni minulla on ollut paljonkin hieman harhaluuloja näiden suhteen. Yksi niistä koskee juuri Medeiaa. Medeia ei ole Euripideen keksimä hahmo tragediaa varten, vaan Medeian tarina kuuluu kreikkalaiseen mytologiaan. Euripides on vain yksi niistä monista näytelmäkirjailijoista, jotka ovat kirjoittaneet näytelmän myytin innoittamana.
Medeia -myytistä ja sen versioista voi lukea lisää vaikkapa Wikipediasta. Minä keskityn tässä Euripideen tragediaan, nimeltä Medeia. Tarinan klassisuuden vuoksi en varo juonipaljastuksia, sillä muuten tästä ei oikein jäisi mitään sanottavaa.

Tragediaan ei liity onnelliset loput ja tapahtumat, eikä Euripides tee Medeialla poikkeusta. Antiikin tragediat ovat hyvin raakoja ja julmia, ja Medeia kuuluu siihen kastiin oivallisesti. Se esitettiin ensimmäistä kertaa vuonna 431 eaa. Ateenassa Dionysos-teatterissa, eikä se saanut kovin suurta suosiota. Kirsti Simonsuuri taustoittaa asiaa loppupuheessaan hyvin. Medeia oli konservatiiviselle ateenalaisyleisölle liikaa; vahva nainen saa miehet näyttämään tossukoilta, on julma noita ja murhaaja, ja pääsee vielä lopuksi karkuunkin.

Lyhyesti: Medeia on vierasmaalainen kuninkaantytär, joka on karannut kotimaastaan kreikkalaisen prinssi Jasonin kanssa. He ovat menneet (ainakin jollakin tapaa) naimisiin ja saaneet kaksi lasta. Nyt Jason kuitenkin aikoo naida toisen prinsessan ja tästäkös Medeia kimmastuu. Kostoksi Jasonille Medeia tappaa korinttilaisprinsessan, tämän isän ja omat lapsensa. Karua, vai mitä?

Vaikka tämä ei ole kovin pitkä näytelmä, niin Euripides on onnistunut saamaan sekä Medeiasta, Jasonista että kuningas Kreonista (Jasonin uuden puolison isä) hyvän kuvan. Etenkin tietysti Medeia on onnistunut. Vihassaan Medeia on hurja:
Nyt kaikki kääntyi pahoin päin - kuka toisin väittää?
Vaan tuskin siinä vielä kaikki, turhaan toivoitte!
Nuoren parin edessä on vielä vastatuulta,
Pienin vaivoin pääsee tuskin naittajakaan!
Et kai luullut että tuota miestä mielistelen
Jollen etsi hyötyä tai juonittele häntä ansaan?
En olisi häntä puhutellutkaan, en käsin koskenut!
Vaan hänen typeryytensä on nyt niissä mitoissa
Että vaikka saikin minut kiikkiin ajamalla
minut maanpakoon, hän salli minun vielä viipyä
yhden päivän. Hyvää aikaa tehdä kolme ruumista.
Vihamiehistäni tyttärestä, apesta ja puolisosta.
Medeian puhe ajoittuu sen jälkeen, kun kuningas Kreon on päättänyt hänet karkoittaa. Kreon ei kuitenkaan tunnu olevan edes osin syyllinen omaan ja tyttärensä kuolemaan. Medeia on mitä ilmeisemmin päättänyt tehdä jotain kamalaa ilman karkoitustakin.

Liekö syynä runomitallisuus vai mikä, mutta en näytelmätekstinä tästä niin vakuuttunut ja vaikuttunut kuitenkaan. Tunnistan sen aikalaisuuden, syyt klassikkoasemaan ym., mutta tämä olisi varmasti parhaimmillaan ehtana näytelmänä. Raskas tunnelma, jota rakennetaan alusta saakka, ei ihan ehdi vaikuttamaan täysillä näin vajaassa sivumäärässä. Oikeine näyttelijöineen ja kuoroineen (antiikin ajan näytelmään kuului aina kuoro, jonka roolina oli olla yhteisö tms. Medeiassa kuoro oli korinttilaisnaiset) tunnelma nousisi huippuunsa varmasti nopeastikin.

Onpahan nyt kuitenkin sivistytty yhden tragedian verran. En ehkä näitä aio lukea lisää, mutta näytelmänä nämä kyllä kiinnostaisivat.

16. lokakuuta 2011

Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius: Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 607
Pisteet:  4/5
Mistä minulle: oma ostos

Antiikin kirjallisuuden kurssia varten meillä oli tentittävänä yksi teoriakirja; Kirjallisuus antiikin maailmassa. Aluksi ihmettelin, että meinataanko tosiaan yhdellä kirjalla pärjätä.
Teoksen luettuani en enää ihmettele.

Kirjallisuus antiikin maailmassa on hyvin kattava esitys. Se on perusteellinen, ehkä jopa liiallisuuksiin saakka, jos ajatellaan lukijaa, joka haluaa vain päällisin puolin perehtyä aiheeseen. Mutta toisaalta, miksi tekisi vain pintapuolisen yleisesityksen etenkin kun tällaiselle perusteelliselle suomenkieliselle kirjalle on ollut kysyntää?

Nimittäin selkeys on tässä teoksessa hiottu huippuunsa saakka. Jokainen artikkeli on itsenäinen kokonaisuutensa, joten tästä voi lukaista vaikka vain  ne aiheet, joka ovat erityisen kiinnostavia. Artikkelit tukevat, mutta eivät toista toisiaan. Niiden rakenne on johdonmukainen; ensin yleisselvitys aiheesta, historiaa/taustoja, sitten kreikkalaiset tekijät, roomalaiset tekijät ja lopuksi vaikutus meidän päiviimme saakka ja loppuyhteenveto.
Olen valitettavan harvoin näin hiottuun kokonaisuuteen törmännyt.

Artikkelit selvittävät lukijalle antiikin kirjallisuuden määrittelyjä, maantieteellisiä seikkoja, asemaa omana aikanaan ja nykyään, kirjailijoiden ja lukijan asemaa, sekä tietysti lajeja ja tekijöitä. En näin maallikkona osannut oikein kaivata tähän yhtään enempää tietoa.
Hauskojakin juttuja täällä oli. Kukapa ei voisi kiinnostua antiikin runoudesta, kun esimerkkinä otetaan esiin vaikkapa Catulluksen runo, jossa Attis-nuorukainen vahingossa kastoroi itsensä seuratessaan hedelmällisyyden jumalattaren palvontamenoja.
En myöskään osannut arvatakaan, että niin moni sananlasku ja eläintarina on peräisin antiikin ajoilta asti. Esimerkiksi tuttu tarina kaupunkilaishiirestä ja maalaishiirestä on Horatiuksen ylöskirjaamaa (luultavammin vielä vanhempaa suullista perinnettä) n. 30-luvulla eaa. Olen luullut tarinaa paljon uudemmaksi, ehkä keskiaikaiseksi.

Hiukan raskassoutuinen Kirjallisuus antiikin maailmassa kuitenkin on. Jyhkeä sivumäärä, paljon asiaa ja tiivistä fonttia. Kuvia ei juurikaan ole, joten mikään selailu ja katseluopus tämä ei ole. Paikoin sai tekstiin keskittyä ihan tosissaan (s.254-255):
‎Suomen kirjallisuudessa Uuno Kailaan 'Vaeltajan oodi' on tiukkaan sapfiseen stroofiin kirjoitettu horatiuslainen oodi, mutta ekspressionistisia kuvia käyttävä, eksistentaalisia ongelmia esille tuova runo.
 Tämä nyt on ääriesimerkki, mutta miksikään kansantajuisuuden multihuipentumaksi teosta ei kuitenkaan voi sanoa.

Kirjallisuus antiikin maailmassa sopii siis erityisen hyvin niille, jotka ovat asiasta erittäin kiinnostuneita. Jos antiikin kirjallisuus kiinnostaa vain hiukan yleissivistyksen nimissä, niin tämä saattaa olla liian raskas vaikka tästä saakin  irti paljon yksittäisten artikkelien myötä.
--
Olipa jylhä aihe 300. postaukseksi Morren maailmassa!

14. lokakuuta 2011

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (1993)

Miecz przeznaczenia
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 404
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Omalaatuinen Noituri -sarja on päässyt toiseen osaansa. Kohtalon miekka on minusta jopa hitusen parempi kuin edeltäjänsä Viimeinen toivomus, joka palkittiin Tähtivaeltaja-palkinnolla Suomessa.

Edellisen osan tapaan noituri Geralt Rivialainen jatkaa vaelteluaan ympäriinsä tuhoten hirviöitä henkensä kaupalla. Yhä edelleen minua miellyttää se, ettei Geralt ole ylivoimaisen täydellinen sankari. Hän haavoittuu, mokaa ja tekee toisinaan typeryyksiäkin. Hän saa voimansa huumeiden tapaisista eliksiireistä, joiden käytöllä on oma hintansa.

Kohtalon miekka ei ihan niin paljoa käytä hyväkseen tunnettujen satujen kaavaa kuin ensimmäinen Noituri-kirja. Tämä osa on hitusen romanttinen, mutta romantiikan karttajat älkää säikähtäkö! Ei tätä voisi romanttiseksi kirjaksi kokonaisuudessaan tutkia. Geraltilla (ja vähän Valvatillakin) on vain hiukan pulmia naisten kanssa.
Naispulmista välillisesti johtuen tämä osa on myös pohdiskelevampi. Inhimillisyys, tunteet, usko kohtaloon ja rotujen väliset yhteenotot puhuttavat. Sapkowski ei väännä asioita rautalangasta (tyyliin: tämä on pahaa ja tämä on hyvää), vaan esittele kolikon sen molemmilta puolilta.

Näistä piirteistä huolimatta Kohtalon miekka on toimintaa, kieroutunutta huumoria, seksiä, verta ja väkivaltaa sopivissa mittasuhteissa. Mukana toiminnassa on trubaduuri Valvatti, josta pidin yhä enemmän. Valvatti on oivallinen Geraltin vastapari, mutta tätäkään ratkaisua ei ole tehty kliseitä noudattaen. Valvatti ei ole se sankarin tyhmä apuri, jonka osuus on olla vain koominen. Valvatti on toki hauska, mutta hän on paljon muutakin.
Myös edellisestä osasta tuttu velhotar Yennefer on mukana ja häneen tutustutaan enemmän. Yennefer tahtoo Geraltilta jotakin, mutta voiko Geralt antaa sen hänelle...
Dryadien metsästä löytyvä Ciri -prinsessa aiheuttaa noiturille päänvaivaa ja on oivallinen lisä sarjan henkilögalleriaan.

Pientä miinusta annan edelleen novellimaisesta rakenteesta. Se on hiukan häiritsevä, vaikka osasinkin nyt varautua siihen paremmin. Tarinat nivoutuvat yhteen löyhästi ja vaatii lukijalta päänvaivaa. Se ei sinänsä ole huono asia, mutta en ole varma sopiiko tällainen ratkaisu tähän tarinaan. Kyse on osin tietysti tottumattomuudestakin; tällainen rakennetyyppi on harvinainen fantasiakirjallisuudessa.

Lopuksi ei voi muuta kuin odottaa jatkoa. Toivottavasti tämän sarjan suomentamista ei jätetä kesken, sillä Noituri-sarja on mahtava tuulahdus fantasiagenreen.

12. lokakuuta 2011

Harto Hänninen & Marko Latvanen: Verikekkerit - kauhun käsikirja (1996)

(2. uudistettu painos)
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 397 + liitteet
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Graduni myötä ohjelmassa on tietysti tutustua kauhukirjallisuutta koskevaan tutkimukseen. Sitä on suomeksi aika vähän, mutta on kuitenkin. Niinpä tartuin innolla Verikekkerit -kirjaan, joka käsittelee kauhukirjallisuutta ja -elokuvia.

Kirjan rakenne on hyvin selkeä. Kauhuteemat ovat jaettuna erillisiin lukuihin ilmiön mukaan. Näitä lukuja ovat:
1. Verta ja valkosipulia (vampyyrit)
2. Homo Lupini Lupus (ihmissudet ja muut muodonmuutokset)
3. Sarvipään valtakunta (paholaiset ja noidat)
4. Haudan takaa (kummitukset ja henkimaailman ilmiöt)
5. Haudasta pois ja syömään (elävät kuolleet ja kannibaalit)
6. Se elää (hullut tiedemiehet)
7. Ihmeellinen luonto (hirviöt ja eläimet)
8. Uhka ulkoavaruudesta (muukalaiset)
9. Almanakka ja moottorisaha (psykopaatit ja sarjamurhaajat)
Liitteet ja hakemisto

Joten selkeästi mennään. Näiden järjestyskin on perusteltu vanhimmasta ilmiöstä (noin suurin piirtein, monethan ovat limittäin ja osin päällekkäin) aina uudempaan.
Jokaisen luvun alussa on ensin selvitys siitä, mitä ilmiöllä tarkoitetaan, mistä se on peräisin jne. Paikoin selvitys oli vähän turhankin tarkka, sillä esim. luvussa 3. Raamatun kertomuksia puitiin aivan liikaa minun makuuni. Pelkkä esittely olisi riittänyt ja vaikkapa suorat viittaukset Raamatun jakeisiin.

Selkeys olikin ainoa asia, mihin olin tyytyväinen (se ulottuu muuten kattavaan lähdeluetteloon asti!). Näin muuten tämä oli pettymys. Osin odotin vääriä asioita itse tältä kirjalta. Kirjallisuudentutkimuksen kannalta tästä ei oikein ole iloa. Ymmärsin sen jo alkumetreillä eikä se varsinaisesti ole kirjan syy. Ei tätä esitelläkään kirjallisuudentutkimusteoksena (ei myöskään elokuvatutkimusteoksena).

Häiritsevintä oli tekijöiden voimakas kantaaottavuus siihen oliko teos (kirja tai elokuva) hyvä tai huono. Alkuun värikkäät ja hauskatkin ilmaisut huvittivat, mutta sitten se alkoi tympiä. Mielestäni tämän kaltainen tietokirjallisuus ei ole mielipiteitä varten. Tottakai aina jotakin tekijän mielipiteitä tekstistä välittyy, eikä siinä mitään. Kyse ei myöskään ole siitä, että olisin vain loukkaantunut oltuani eri mieltä jostakin. Joistakin asioista olin samaa mieltä (esim. kirjailija Dean Koontzin keskinkertaisuudesta), joistakin eri mieltä (kuten mielipiteistä Kingin kirjojen suhteen) ja useimpiin en osannut ottaa kantaa (etenkään elokuvien kohdalla).

Johdannossa tekijät mainitsevat, että lukijaa saattaa hämmentää miksi joku teos on otettu mukaan ja joku taas pois. Tämä on ihan luonnollista ja raja on vedettävä johonkin, sillä ihan kaikkea ei voi edes mainita. Silti jäi ihmetyttämään miksi vaikkapa 3. luvussa ei mainittu lainkaan Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teosta. Kyseessä ei tietenkään ole puhdas kauhugenren edustaja, mutta noituutta, paholaista, yliluonnollisuuksia ym. siinä löytyy ja sen arvostettu asema kirjallisuuden kaanonissa olisi kyllä antanut aihetta maininnalle.

Tiivistettynä Verikekkerit on Hännisen ja Latvasen kauhugenren luettelo, jossa he kertovat mitä pitivät tästä tai tuosta. Olisin kaivannut analyyttisempää ja objektiivisempaa otetta. Tämän vuoksi sen saama pistemäärä on niin alhainen. Lukuvinkkikirjana (elokuvavinkkikirjana myös) tämä on erinomainen, jos vain pystyy ylittämään tekijöiden mielipiteet ennakkoluulottomasti. Mutta varsinaiseksi tietokirjaksi tätä ei kyllä voi sanoa.

10. lokakuuta 2011

MusaMaanantai 09 ja 10, sekä 8 tunnustusta

Tämä joka toisen MusaMaanantain rytmi tuntuu sopivan minulle paremmin. Toivottavasti se miellyttää teitäkin!

MusaMaanantai 09: Kappale, jonka tahdissa voin tanssia

Tähän täytyy laittaa pieni anekdootti pohjustukseksi. Olin lukioristeilyllä joskus kaaaaauan sitten. Siinä vaiheessa elämääni olin vielä kova tyttö tanssimaan eikä musiikkimaku ollut täysin metallisoitunut, kuten se nykyään melkeinpä on.
Siinä sitten tuli illan aikana nautittua hieman virvokkeita ja pistettyä jalalla koreasti. Minulla oli jalassani hienot mustat tolppakorkoiset kengät, kun pongadin tanssimaan tätä biisiä:
Leila K:n Electric putosi aivan täysillä ja pudotti minut myös kirjaimellisesti. Astuin korkokengälläni jotenkin sivuun, niin että jalan ulkosyrjä oli lattiassa - ja sitten koko painollani siihen päälle... Polvilumpiohan siitä meni hienosti sijoiltaan ja rämähdin lattialle. Sattuiko? Ei, koska olin nauttinut niitä tehokkaita virvokkeita. Raahauduin pöytään istumaan ja muistan hihitelleeni, kuinka hassulta näyttää toisen jalkaterän osoittaessa taaksepäin ja toisen eteenpäin. Muljautin polven takaisin paikoilleen ja ei muuta kuin stagelle takaisin! En ottanut kuin yhden askeleen ja polvi petti taas. Siinä vaiheessa risteilymme valvoja kantoi minut hyttiin.

Joku saattaa muistaa minun kertoneen täällä fysioterapiasta ja polviongelmista? Jep. Kyseessä on se sama polvi ja sama vaiva. Sitä ei silloin aikanaan leikattu ja vuosien mittaan se meni uudestaan osin aina sijoiltaan. Fysioterapia ja lihastreeni ovat nyt toistaiseksi pelastaneet minut leikkaukselta, mutta jossakin vaiheessa se on joka tapauksessa edessä.

Niin että tanssikaahan varovasti!

MusaMaanantai 10: Kappale, joka saa minut nukahtamaan

Tähän olisi tarjota oikeastaan kaksikin vastausta, mutta pitäisikö pysytellä nyt vain yhdessä... Äh, olkoon ja menköön nyt kaksi tähän syssyyn!

Ensimmäinen on Twin Peaksin Intro:
En muuten koskaan kunnolla katsonut Twin Peaksia. Tiedän jutun idean ja olen nähnyt kohtauksia sieltä täältä, mutta siinä se onkin...

Toinen ja ehkä rakkain on Terry Oldfieldin De Profundis:
Kappale kestää lähes 10 minuuttia ja on pehmeä, vähän surumielinen, lempeästi tuudittavan kaunis.

Ja sitten taas tunnustellaan! Amma on kaikessa ihanuudessaan muistanut minua tunnustuksella.

Tässä on neljä vaihetta:
1. Kiitos tunnustuksen antajalle; eli Ammalle!
2. Tunnustuksen jako kahdeksaan muuhun blogiin. Luistan tästä vähän, kun tämä näkyy pyörineen paljon jo kirjablogeissa, mutta jos Booksy, marjis ja Kaisa eivät ole tätä vielä saaneet, niin sinne!
3. Ilmoitetaan edellämainituille.
4. Kerro 8 satunnaista asiaa itsestäsi:


  • Rakastan villasukkia eikä niitä ole koskaan liikaa. Vaikka muuten suosin pukeutumisessani synkkiä värejä, niin villasukat saavat olla vaikka minkä väriset!
  • Kärsin kroonisesta koirakuumeesta. Lempirotujani ovat briardi, snautseri, katalonian paimenkoira ja karkeakarvainen mäyräkoira.
  • En pidä kissoista. Ne ovat ihan söpöjä kuvista katsottuna, mutta siinä se.
  • Minulla oli aikanaan lemmikkirotta, jonka nimi oli Antonio Banderas.
  • Sain MBnetin nörttitestissä kuulla olevani 42,37% nörtti. Se on enemmän kuin mieheni tulos, joka sentään on IT-alan ammattilainen.
  • Fazerin Geisha-suklaata voisin syödä lähes määrättömästi.
  • Lopetin kynsien pureskelun muutamia vuosia sitten. Nyt minulla on nätit kynnet, joita lakkaan mielelläni. En kuitenkaan voi käsittää pitkiä kynsiä. En ymmärrä, miten niiden kanssa voi toimia normaalissa arkielämässä.
  • Värjäytin viime viikolla ensimmäistä kertaa ripseni. En käsitä, miksi en ole tehnyt sitä aiemmin!
Hauskaa alkavaa viikkoa kaikille! Pidelkää hatuistanne kiinni, siellä taas puhuroi...

8. lokakuuta 2011

Luova vartti

Päätin ehdottomasti tulla jakamaan kanssanne tämän riemun. Kuten eilen kerroin, lokakuu on kirjoituskuukausi. Tänään olin Hämärän rajamailla -kirjoittamiskurssilla, joka on Työväenopiston lyhyt kurssi fantasiakirjoittamisesta. Pitkää kurssia en kaivannutkaan, sillä pääpointti olisi edelleen työstää gradua eikä haihatella muita juttuja.

Nyt ensimmäisenä kurssipäivänä aikaa kului lähinnä esittelyyn ja käytännön asioista sopimiseen. Mutta yksi harjoituskin tehtiin. Jokainen kertoi ensin pienen jutun, jossa voisi olla jotain yliluonnollista. Juuri sellaisen, jonka on kuullut vaikka isovanhemmilta tai kaveriporukalta. Mihin uskoi lapsena tai jopa minkä on kokenut itse.
Seurasi koko joukko hassuja ja jännittäviäkin juttuja sekä arvoitukseksi jääneitä ilmiöitä. Sitten olikin tehtävänä "varastaa" (ei kopioida!) toiselta ryhmäläiseltä kuultu juttu, ja muokata siitä oma versio tarinaksi. Aikaa oli n. 15 minuuttia. Ja ei muuta kuin kynä sauhuamaan.

Sain jo tästä tärkeän opetuksen itselleni. Kuinka pienestä jutusta voikaan syntyä tarina! Eihän tekeleestäni pitkää juttua tullut. Noin 350 sanaa. Mutta kuinka vähästä voi saada irti. Ällistyttävää!

Ja koska edellisestä jutustani onkin jo aikaa, päätin myös jakaa teidän kanssanne tämän luovan vartin tuotokseni:

VOITTOPUTKI
Sinä kesänä jäin ilman kesätöitä. Tunnustan olleeni hiukan laiska ja jälkijunassa työnhaussa. Kevät meni hiukan huuruisesti uudenvuoden muuttuessa ystävänpäiväksi, siitä pääsiäiseksi ja äkkiä olikin vappu ja terassikelit.
 Katselin kaupassa ankeaa puurohyllyä. Olin jo valmis tirvaisemaan Elovena-neitoa kuonoon. Puurokiintiöni alkoi olla täynnä. Kahden euron kolikko pyöri hikisissä sormissani. En enää tällä viikolla voisi pyytää rahaa äidiltäkään, kun edelliset almut olivat huvenneet käsittämättömällä tavalla Roskapankkiin.
 Kävelin kaupasta kiukkuisena ulos ja mulkaisin sen nurkassa kyyhöttävää romanikerjäläistä. Menisivät töihin nuokin.
     -Tempujaa! Rahaa! kuului aksenttivahvuinen huuto.
Käännyin katsomaan huutajaa. En ollut ikinä nähnyt niin isoa mustaa miestä. Pituutta oli varmasti yli kaksi metriä. Hän seisoi retkipöydän takana ja pyöritteli pöydällä kolmea pahvimukia.
      -Tempujaa! Rahaa!
Lompsin lähemmäksi. Tämä oli uutta kerjäläisiin nähden.
      -Anna kolikko! Teen tempun, arvaa ja voittaa lisää rahaa!
 Sama kai se oli. Ei kahdella eurolla mitään saisi kuitenkaan. Ojensin kolikon äijälle. Hän laittoi rahan yhden mukin alle ja pyöritteli sitten kaikkia kolmea pahvimukia sekoittaen pääni täysin. Itsekseen äijä mutisi jotakin käsittämätöntä.
      -Nyt sinä arvaa!
Tuijotin kolmea mukia. Arvaamiseksi tämä todella menisi.
Osoitin vasemmanpuolimmaista mukia ja äijä puhkesi leveään hymyyn. Valkoinen hammasrivistö hohti moitteettomana.
      -Ja katso! Äijä henkäisi.
Mukin alta paljastui kaksi kahden euron kolikkoa. Tuijotin miestä. Hän ei varmasti ollut laittanut sinne mitään.
      -Toinen kerta? Musta mies kysyi yhä hymyillen.
Nyökkäsin sanattomana ja taas äijä pyöritteli ja mutisi.
      -Nyt sinä arvaa!
Osoitin nyt keskimmäistä mukia ja taas äijä hymyili.
      -Ja katso!
Mukin alta paljastui neljä kahden euron kolikkoa. Kirosin, ettei minulla ollut ollut kaksikymppistä.
      -Vielako? Äijä hymyili.
Nyökkäsin.

Ryntäsin muutamaa tuntia myöhemmin onnesta soikeana Roskapankkiin. Taskuni olivat täynnä kolikoita. Taatusti yli satanen! En ollut hävinnyt kertaakaan.
 Tilasin sinä iltana tuopin jos toisenkin. Elämä oli ihanaa, kuten siinä mielentilassa on tavallista.

Seuraavana aamuna löysin itseni jälleen kaupalta. Olo oli karmea. Tärisin ja tutisin. Pelkäsin helvetisti. Pyörittelin sormissani kahden euron kolikkoa. Muuta minulla ei enää ollut. Katselin ympärilleni eikä eilistä äijää näkynyt missään. Kirosin.
 Pyörin Ikuisen vapun aukiolla eksyneenä ja turhautuneena, kun katseeni osui kadun toiselle puolelle. Äijä!
Riemastuin suunnattomasti ja ryntäsin kadun poikki hänen luokseen.
      -Ja katso! olivat viimeiset sanat, jotka kuulin juuri ennen ratikan jarrujen kirskuntaa ja pimeyttä.
Tällaisia tarinoita täällä tänään. Kokeilkaa tekin vastaavaa harjoitusta!

7. lokakuuta 2011

Lokakuisia höpinöitä

Näin perjantain kunniaksi ajattelin höpistä lokakuusta, joka onkin tässä käynnistynyt ryskyen. Ainakin täällä Espoossa ryskyy tänään tuulen tuivertaessa melko voimalla.

Lokakuussa Morren maailma taantuu ihan antiikin aikaan asti. Lisäsin sitä varten ihan oman tunnisteensakin tuonne vasempaan laitaan. Toivottavasti se ei hämää huonekaluista kiinnostuneita nettisurffaajia.
Yleisen kirjallisuustieteen perusopintoihin kuuluu myös antiikin kirjallisuuden tuntemus ja sitä täällä nyt sitten tahkotaan.

Järkkäilin aikani kuluksi muutenkin tuota vasemmalla olevaa laatikkohelvettiä. Miten niitä nyt onkin taas kertynyt? Mitään ei siis ole poistettu, mutta esim. "Kurkkaa kirjastooni" kohta putosi roimasti alaspäin.

Lisäksi tuonne ylös ilmestyi uusi sivu Morre, missä avaudun itsestäni ja Morren maailmasta. Se on ollut suunnitteilla jo pidempään ja lopullisen inspiraation antoi Kirjamielellä -blogissa käyty keskustelu mm. arvostelukappaleista.

Lokakuussa koitan ryhdistäytyä myös kirjoittamisen saralla. Tuleva viikonloppukin kuluu fantasiakirjoittamisen "työpajassa", joten jospa sieltä saisi vähän potkua omaan kirjoittamiseen. Sen suhteen olen ollutkin aivan retuperällä.
Kirjoitan siitä työpajasta ja sen antimista lisää, kunhan se on ohi. Se vie pari viikonloppua; ensin tässä lokakuun alussa ja sitten lopussa.

Lokakuussa on myös Helsingin kirjamessut, jonne tietysti pitää mennä. Nautinkin pitkästä aikaa siitä, etten ole töissä siellä, vaan voin kierrellä ihan vapaasti omaan tahtiini. En tiedä sitten paljonko lompakkoni siitä nauttii, sillä tyhjin käsin en ole ikinä messuilta päässyt ulos.

Tällaisia päivämyrskytunnelmia täällä. Syksy on ihanaa lukemisen aikaa. Parasta on kääriytyä mukavaan vilttiin, pistää villasukat jalkaan, ottaa käden ulottuville viiniä ja suklaata, ja uppoutua hyvään kirjaan.
Arvatkaa mikä on erityisen hyvän kirjan merkki? Se kun viini ja suklaa jäävät koskematta...

6. lokakuuta 2011

Homeros: Odysseia (n. 700 eaa.)

Suomennos: Pentti Saarikoski
Käännösvuosi: 1972
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 307
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto

Kiemurtelen tässä tuolissani nyt hiukan kiusaantuneena. Saako klassikkoa arvostella? Saa, olenhan annattanut ennenkin ihan täydellä laidalla. Mutta että näin vanhaa ja vaikuttavaa klassikkoa, joka on vaikuttanut koko länsimaiseen kulttuuriin? Jos (ja kun) en pitänyt siitä, niin olenko vain mitään ymmärtämätön idiootti, joka ei osaa arvostaa kirjallisuushistoriamme yhtä kirkkaimmista helmistä?
Toisaalta miksi mikään kirja olisi arvostelun yläpuolella? Onko (ja tarvitseeko ollakaan) ainuttakaan kirjaa, joka miellyttäisi aivan kaikkia?
Odysseia ei ainakaan kuulu niihin, sillä en tästä juurikaan pitänyt. Käyn siis parhaillaan antiikin kirjallisuuden kurssia, joten näitä on tulossa lisääkin.

Tässä kirjassa on Pentti Saarikosken erinomainen esipuhe, jossa hän valoittaa käännöstyötään, Homeroksen tuotannon tutkimusta ja Odysseian vaikutusta kirjallisuuteen. Erityisen kiinnostavia olivat Saarikosken jutut omaa käännöstyötään koskien. Hänhän on tehnyt maailmanlaajuisestikin aika ainutlaatuisen työn kääntäessään sekä Homeroksen Odysseian että James Joycen Odysseuksen. Jälkisanat kirjoittanut Hannu Riikonen harmittelee myös sitä, ettei Saarikoski ehtinyt kääntää Iliasta.

Saarikosken käännöksestä (toisin kuin Otto Mannisen käännöksestä) puuttuu heksametrinen runomitta. Se tekee Odysseian lukemisesta hieman helpompaa. Olin aluksi vähän pettynyt, sillä esimerkiksi Kalevalassa poljento on ehdoton osa sen tunnelmaa. Mutta Saarikoski on onnistunut säilyttämään vanhahtavan, arvokkaan tyylin.
Erityisen ihastunut olin hänen Pallas Athenesta käyttämäänsä epiteettiin (määrittävä sana, yleinen tyyli antiikin ajan eepoksissa) kiilaskatseinen. Kyseinen sana herätti aikanaan kummastusta ja arvosteluakin, mutta minusta se sopi todella hyvin. Kiilaskatseinen Athene on suosikkijumalani kreikkalaisesta tarustosta, joten näkemykseni mukaan se tuki Athenen viisautta ja sotaisuutta hyvin.
Sanavalintaansa Saarikoski perustelee näin (s.21):
Pallas Athene on glaukopis; sanan merkitys ei ole selvä, mutta jotain tekemistä sillä on Athenen oman linnun pöllön (glayx) kanssa; kummallakin on kai ollut samanlainen tuijottava katse. Olen suomentanut "kiilaskatseinen", jonka lukija hyvin ymmärtänee, vaikka se onkin keinotekoinen, eestiläisestä ja suomalaisesta sanasta tehty uudissana.

Odysseiahan kertoo Odysseuksen pitkästä matkasta kotiin Troian sodasta. Yllätyin tarinan epäkronologisesta järjestyksestä ja Odysseuksen pojan, Telemakhoksen, isosta osuudesta tarinasta. Tarina oli kuitenkin ihan ymmärrettävä siitä huolimatta ja kertomusjärjestys perusteltiin tarinassa hyvin.

Isoin pulma oli kaiketi se, etten juuri pitänyt Odysseuksesta. Suoraan sanoen äijähän oli raivostuttava itkupilli ja ruikuttaja, joka oli olevinaan kovastikin isoa soturia. Hädän tullen hän turvautui aina Athenen apuun ja hänen täysin omat ansionsa tuntuivat melkoisen pieniltä. Pikkumaisesti hän härnäsi vaimoaan, Penelopeiaa, joka oli surrut kadonnutta miestään vuositolkulla. Ja naurettavasti hän kerjäsi kehuja itsestään paimen Eumaikokselta. On siinä meillä sankari!
"Voi minua onnetonta, mitä saan vielä kaiken jälkeen kokea? Jumalatar taisi ennustaa oikein kun hän sanoi että minä merellä, ennen kuin pääsisin synnyinmaahani, saisin kärsiä enemmän kuin tarpeeksi. Nyt se käy toteen, sillä millaisin pilvin Zeus onkaan peittänyt leveän taivaan, pannut meren kuohumaan ja vihurit viheltämään joka taholta, nyt on edessä äkkikuolema! Kolme kertaa ja neljä kertaa minua onnellisempia ovat ne danaolaiset jotka Atreuksenpoikia auttaessaan kaatuivat Troian tasangolla! Kunpa minäkin olisin kuollut ja tavannut kohtaloni sinä päivänä kun luvuttomat troialaiset lähettivät keihäskuuronsa Peleuksenpojan ruumiin yli! Olisin saanut asiaankuuluvat hautajaiset ja akhajit olisivat laulaneet kunnakseni. Nyt minun kohtaloni on oleva kaamea kuolema."
Valitivaliti ruikutiruikuti.

Odysseian ansiot ovat kaiketi enimmäkseen historialliset tapakulttuurin ym. osalta. Selvimmin ilmi tulee kreikkalainen vieraanvaraisuus ja sankarillisen kuoleman tavoittelu (kuten edellisessä lainauksessa). Myös uhrilahjat jumalille ovat kiinnostavia.

Noin muuten Odysseia ei minua juuri puhutellut. Olihan siinä seikkailua jos jonkinlaista, mutta tämänkaltainen tyyli ei uponnut. Ymmärrän toki, että aikalaisleima näkyy tässä hyvin voimakkaasti. Osasin luonnollisesti odottaakin jotakin hyvin erilaista verrattuna tämän päivän kirjallisuuteen.
Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä ajattelen näytelmistä ja runoista!

4. lokakuuta 2011

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (1813)

Pride and Prejudice
Suomennos: Sirkka-Liisa Norko-Turja
Käännösvuosi: 1949
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 328 (pokkari)
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Ihan ensiksi pieni anekdootti.
Ollessani yläasteella 8. luokalla, antoi äidinkielenopettajamme meille lukutehtävän. Tyttöjen piti lukea Jane Austenin Järki ja tunteet, poikien Agatha Christien Lomahotellin murhat. Olin tavattoman näreissäni. En ensinnäkään pitänyt pakkolukemisesta, vaikka olinkin jo tuolloin kova lukemaan. Toisekseen Austenin opus oli hirvittävän tylsä ja ankea, ja pääsin muistaakseni n. 30 sivua sitä eteenpäin. Kirjoja luettiin siis tunnilla, eikä niitä saanut viedä kotiin.
Lopulta otin yhteen opettajan kanssa ja kieltäydyn lukemasta moista roskaa. Jane Austen ja hänen typerä kirjansa ei vastannut kultivoitunutta makuani, poikien kirja vaikutti paljon kiinnostavammalta. Sain tahtoni läpi (ja uskon sen maksaneen minulle sekä käytösnumeron että äikännumeron laskun) ja luin Lomahotellin murhat.
Tästä kaikesta suivaantuneena vannoin, etten ikinä koske Austenin kirjoihin. 15-vuotiaan erehtymättömällä logiikalla vika oli osittain myös Jane Austenin. Mitäs kirjoitti sellaista kuraa?!

Nyt näin 15 vuotta myöhemmin olen joutunut antamaan periksi. Olen hävennyt sitä, etten lukutoukkana, kirjallisuudenopiskelijana, historiallisten romaanien ja romantiikankin ystävänä ole lukenut ainuttakaan Jane Austenin kirjaa. En ole edes katsonut mitään filmatisointia hänen kirjoistaan.
En ole pitkävihaista tyyppiä (todella vakuuttavaa), mutta vasta kirjabloggaajat (etenkin Booksyn bloggaukset) ovat saaneet minut taipumaan. Viimeisen niitin antoi Totally British -haaste.

Olin siis vahvasti ennakkoluuloinen (!) tarttuessani Ylpeys ja ennakkoluulo -romaaniin. Luvassa olisi luultavasti tylsähkö, pitkäveteinen ja ennalta-arvattava rakkaustarina puuduttavine pukukuvauksineen. Lisäksi romaanissa pyörisi joku herra Darcy, josta kaikki naiset kohkaavat ja jota ilmeisesti yhtä ällö Colin Firth näyttelee suositussa filmatisoinnissa.
Ihastuttavaa avomielisyyttä!

En ole ikinä kääntänyt takkiani niin nopeasti. Mikään muu kirja ei ole herättänyt minussa yhtä vahvasti tunteita ennen sen lukemista, lukemisen aikana ja vielä näin jälkeenkin.
Olin täysin rakastunut herra Darcyyn alle 30:ssa sivussa (joskin tunnustan hiukan irvistäneeni hänen etunimelleen; Fitzwilliam?!). Vielä nopeammin olin täysin ihastunut Austenin kerronnalliseen tyyliin. Se oli kaukana kuivasta ja pitkäveteisestä. Se oli kepeää, hauskaa, tarkkaa, ironista ja huumorintajuista. Viimeksi mainittua osasin odottaa kaikkein vähiten. Ja se oli vielä ehtaa, kuivahkoa brittiläistä huumoria, joka on aivan lempityylejäni!

(Klassikkoasemastaan johtuen puin seuraavaksi tätä jonkin verran siten, että juoni paljastuu tarkemmin. Jos et ole lukenut tätä romaania (tai nähnyt filmatisointia), niin spoilausvaara alkaa nyt!)

Ennalta-arvattavahan tämä oli. Elizabeth ja Darcy saavat toisensa, ja muitakin onnellisia loppuja on luvassa. Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin ideana ei olekaan yllättää. Kiinnostavin kysymys onkin, että miten rakastavaiset saavat toisensa. Toinen on ylpeä ja toinen ennakkoluuloinen, joten...? Ja tässä yllätystä kyllä minulle riitti. Darcyn ensimmäinen kosinta, sitä seurannut kirje ja Lizzyn reagointi olivat mielestäni romaanin huippukohtia. Niissä Austenin kuvaus ja ihmistuntemus näkyvät parhaimmillaan. Elin ylipäätään tavallista voimakkaammin Elizabethin mukana ja minusta hän oli yksi ihanimpia, uskottavimpia ja aidoimpia romaanipäähenkilöitä ikinä. Varsinkaan romantiikan saralla!

Oikeastaan koko romaanin henkilögalleria on huikaiseva. Jokainen henkilö aiheutti minussa tunteita ja pidin kaikkia hillittömän onnistuneina. Herra Darcy oli juuri niin ärsyttävän ihana. Rouva Bennet raivostuttavan tyhjäpäinen höpsö, jonka kanssa ei tiennyt itkisikö vai nauraisiko. Herttainen Jane oli saada sydämeni särkymään ja olin ihan valmis antamaan herra Bingleylle sapiskaa, mikäli hän rohkenisi aiheuttaa Janelle mielipahaa yhtään enempää! Herra Collins oli täydellisen ärsyttävä lipevyydessään ja arvasin, että Wickhamin ketaleeseen ei ole luottamista (joskin hän pääsi yllättämään lopputoimillaan). Catherine de Bourghin ylimielisyys puistattaa vieläkin eikä Caroline Bingleykaan sieltä herttaisimmasta päästä ollut.
Yleensä näissä romaaneissa on edes joku henkilö, joka ei ihan toimi, mutta Ylpeys ja ennakkoluulo ei kuulu niihin romaaneihin.

Upeaa antia oli myös Austenin aikalaiskuvaus. Nautin siitä täysin rinnoin, sillä se tuntui niin aidolta. Luokkaerot, hienostuneet tavat, juonittelut, seurustelurituaalit... Aivan huikaiseva aikamatka 1800-luvun englantilaisyhteiskuntaan. Vaikka tämä ei ole mikään kattava läpileikkaus kaikista yhteiskuntaluokista, on tämä mielestäni arvokas aikalaiskuvauskin.

Tuntuu, etten saa sanotuksi riittävästi ja toisaalta olen jo höpissyt liikaakin. Olen vaikuttunut. Hyvin vaikuttunut. Jane Austenin kirjoihin palataan vielä vuoren varmasti Morren maailmassa. Ylpeys ja ennakkoluulo kolhaisi ylpeyttäni ja ennakkoluuloisuuttani, mutta olin sen kolhaisun totisesti ansainnutkin.

---

Ja sitten loppuun ihan muuta. Morren maailma löytyy nyt Facebookistakin. Sinne laitan linkin tietysti blogipäivityksestä, mutta luvassa on myös ylimääräistä höpötystä kirjojen tiimoilta. Mitä luen, mitä aion lukea, miltä jokin kirja nyt tuntuu jne. Sellaisia pikkujuttuja, mitkä eivät ole ihan bloggaamisen arvoisia.

Kotimaisia kirjablogeja voi seurata laajemminkin Facebookin kautta. Se onnistuu, kun käyt tykkäilemässä täällä. Kätevää etenkin silloin, jos ei ole tunnuksia Bloggeriin, Bloglovin -sivustolle tai Blogilistalle.

---

P.S. Eikö Darcy olekin ihana?! <3