29. elokuuta 2011

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina (2011)

Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 263
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Moni Katariinasta jo blogannut on sanonut, ettei tästä voi oikein kertoa paljoa, jottei pilaa lukukokemusta. Valitettavasti minun täytyy sanoa samoin. Katariinan idea on yllättää ja saada lukija oivaltamaan. Helpolla Katariina ei päästä, sen voin luvata.

Tätä lukiessani tunnekaavani meni kirjan alusta loppuun suunnilleen näin:
"No onpa outo. Ei yhtään uskottavaa. Pyh!"
"Tämähän alkaa suorastaan muuttua huonoksi. Eih!"
"No kyllähän tätä nyt lukee ennemmin kuin selkäänsä ottaa."
"Tämä saattaakin olla jopa keskinkertainen."
"Pakko lukea yksi luku vielä!"
"Siis tämähän on suorastaan nerokas teos! Miksen heti älynnyt?"

Tietyllä tapaa koin, että Katariina on ikään kuin Pamisoksen purkauksen ja Karkkipäivän yhdistelmä. Yllätyksellinen, lukijalta vaativa ja lapsikohtalo-tematiikka. Selkeää kronologista järjestystä ei ole, vaan tarina tosiaan koostuu lyhyehköistä episodeista eri ihmisten näkökulmasta. Tapa, millä episodit lopulta kiertyvät Katariinaan, on erittäin hieno ja taitava.

Muutamia kömpelyyksiä minusta tässä kuitenkin oli (miksi Katariina sai vain neljä pistettä). Margareetan häivyttäminen kirjan loppua kohden ei oikein onnistunut ja jäi hämmentämään. Ja välillä tuntui, etteivät ihmiset käyttäytyneet kovin uskottavasti ikäänsä, asemaansa ja/tai tilanteisiinsa nähden.
Kömpelyydet olivat kuitenkin niin hienoisia ja pienimuotoisia, etteivät ne päässeet häiritsemään lukukokemusta.

Alku oli kankea, kun ei tiennyt yhtään mitä odottaa. Tiesin, että kyseessä ei ole mikään perinteinen romaani kerrontatyyliltään ja että tarina kertoisi Katariina -nimisestä tytöstä. Mutta Katariinalle on annettava vain mahdollisuus. 50 sivun jälkeen alkaa jo helpottaa.

Suosittelen Katariinaa niille, jotka eivät anna periksi tiukoissakaan paikoissa. Lopussa kiitos seisoo.
Tätä ovat kehuneet myös Hanna, Lumiomena, Booksy ja Jenni.

MusaMaanantai 04: Kappale, joka saa surulliseksi

Tähänkin kohtaan on pakko laittaa kaksi biisiä. Molemmat nousivat mieleeni voimakkaimmin esille, mutta en osannut asettaa niitä keskinäiseen järjestykseen.

Yhteistä näille on se, että nämä ovat instrumental-biisejä. Ja molemmat ovat metallibändien biisejä. Jostakin syystä instrumental-kappaleet koskettavat surumielisesti herkemmin kuin sanoitetut kappaleet.

Dimmu Borgir: Sorgens kammer
Kaunis, rauhallinen pianobiisi kuuluu Stormblåst -levyyn, joka edustaa Dimmu Borgirin (norjalainen black metal -bändi) alkupään tuotantoa. Pidän valtavasti Dimmu Borgirista muutenkin ja heillä on paljonkin hienoja instrumental-pätkiä.

Sentenced: Mourn
Sähkökitaralla soitettu ja enemmän metallibändille ominainen. Tällä on myös syvä henkilökohtainen merkitys.

23. elokuuta 2011

Charlaine Harris: Verta sakeampaa (2005)

Dead as a Doornail
Suomennos: Sari Kumpulainen
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 341
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Viidennen Sookie-kirjan lukeminen alkoi jännittävissä tunnelmissa. Miten Sookien ja Ericin nyt käy, kun Ericin muisti on palannut mutta hän ei muista mitä tapahtui sillä aikaa kun muisti oli kadoksissa? Eric ahdisteleekin Sookieta kysymyksillään, mutta Sookie ei halua vastata. Tilanne on, paitsi kiusallinen, myös vaarallinen. Erichän ei ole mikään mukava heppu noin muuten ja jos hän saa tietää, mitä Sookie teki Debbielle, niin mikä takaa ettei Eric käytä tietoa hyväkseen? Ei mikään. Sookien onkin viisaampi pitää suunsa kiinni.

Mutta muitakin murheita on. Joku ampuu kaksiluontoisia ja Hotshotin yhteisön epäilyt kääntyvät Jasoniin. Calvin joutuu ammutuksi ja Jasonhan ei ilahtunut muuttuessaan kaksiluontoiseksi. Sookie hätääntyy. Syyllinen ei voi olla Jason.
Tämän lisäksi Shreveportin ihmissusien keskuudessa on tiedossa uuden laumanjohtajan valinta, johon Sookiekin sekaantuu Alciden kautta.
Eikä siinäkään vielä kaikki! Joku sytytti tuleen Sookien kodin, mutta onneksi paikalla oli Fangtasian uusi baarimikko Charles, joka selvästi Jack Sparrow:n vampyyri-inkarnaatio.

Vauhtia ja tapahtumia siis riittää, vähän liiaksikin asti. Näistä löysin ja huonoin ja ennalta-arvattavin oli kaksiluontoisten ampuja. Ei kukaan taatusti ylläty siitä, ettei se ole Jason. Olen jo hiukan kyllästynytkin tähän jatkuvaan Jasonin epäilyyn.
Ihmissusien valtataistelu oli kiinnostavin ja siitä olisi saanut varmaan enemmänkin irti. Lopputuloskin pääsi yllättämään, vaikka ei täysin positiivisesti. Kolmen tehtävän koetus oli melko lapsellinen ketteryyskokeineen ja häkkitaisteluineen.
Tulipalokohtaus ja Sookien ampuminen oli jo vähän liikaa ja väkisin väännetyn oloista.

On siis selvää, ettei Harrisin vahvuus ole juonikuvioissa, vaan ihmissuhteissa. Sookie ja Eric kiertävät tosiaan kuin kissa kuumaa puuroa. Bill aiheuttaa Sookiessa mustasukkaisuutta ja Alcidekin kokee jonkinlaista omistushalua Sookieta kohtaan. Sam-parka jää melkein jalkoihin, mutta viekin sitten Sookielta jalat alta, kuten eräs toinenkin... Calvin on sitkeä naimatarjouksissaan, mutta on hyvin herramiesmäinen asiallinen. Sookiella riittää siis vientiä, mutta se ei minua lukijana häirinnyt. Minusta se kuuluu tämän genren tyyliin ja Harris kirjoittaa Sookien roolin siihen nähden hyvin.

Kirjan loppukohtaus Ericin kanssa oli raivostuttavan ihana! Ihana tietysti siksi, että Eric on sympaattisimmillaan silloin kun ei oikein hallitse tilannetta ja on epätietoisuudessa. Raivostuttava siksi, että jään taas janoamaan seuraavaa osaa. Sen pitäisikin ilmestyä suomeksi marraskuussa.

Tästä on myös blogannut marjis ja myös peikkoneito on tutustunut Sookie-kirjoihin.

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa
Verta sakeampaa
Veren perintö (marraskuu 2011)

P.S. Pakko jupista kansikuvasta. Se on kamala enkä näe sen mitenkään liittyvän tarinaan. Tulee lähinnä mieleen huono fetissipainotteinen eroottinen kirjallisuus.

22. elokuuta 2011

MusaMaanantai 03: Kappale, joka saa minut iloiseksi

Näitäkin kappaleita on luonnollisesti useampia, mutta tähän kohtaan minun on nostettava kaksi biisiä.

The Curen Friday I'm In Love on sellainen, josta tulee kesäisen lämmin fiilis pahimmillakin talvipakkasilla ja erikoisen hyvälle tuulelle. Perjantaifiiliksille. Mitään syvempää henkilökohtaista tässä ei ole. Kunhan vaan on mukava rallatus.

Toinen biisi on Kingston Wall:n I Feel Love
Tämän fiiliksen taustalla on henkilökohtaisempi syy. Tämä soi häissämme odotusmusiikkina ennen seremonian alkua, joten tästä tulee siis jännittyneen kihelmöivän kutkuttavan hyvä fiilis.

21. elokuuta 2011

Kari Hotakainen: Jumalan sana (2011)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 324
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ihmisen osan jälkeen Hotakaisen uutuus sekä pelotti, että houkutti. Osuuko Hotakainen jälleen napakymppiin? Voiko parempaa kirjaa ollakaan kuin Ihmisen osa?
Ei voi.

Jumalan sana on yhdenpäivänromaani. Lajityyppi, jonka kanssa en ole oikein koskaan tullut kunnolla toimeen. Se kertoo toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemen matkasta Saariselältä Pasilaan firman entisen autonkuljettajan, Armas Kallion, kyydissä. Hopeaniemellä on Huomenta Maa -ohjelmassa ainutlaatuinen esiintyminen, joka muuttaa monenkin ihmisen elämän.

Jumalan sanan aihepiiri pyörii pitkälle taloudessa ja markkinavoimissa, mutta myös ihmisyydessä ja yhteiskunnassa. Talousaihe ei ole myöskään koskaan ollut minun juttuni, joten siksi arvosana on "vain" 4½. On käsittämätöntä, että kirjailija kykenee kirjoittamaan upean kirjan vaikka en pidä sen lajityypistä enkä aiheesta. Minun kohdallani ainoastaan Stephen King (Hotakaisen lisäksi) voisi kyetä moiseen.

Tästäkin huolimatta luin kirjaa ajoittain suorastaan itku kurkussa. 'Niin hyvää ettei sanotuksi saa' -sanonta kävi mielessä usein. Tiedättekö sen tunteen, kun jokin on niin hyvää että tekisi mieli suorastaan itkeä silkasta ilosta? Jumalan sana on juuri sitä.
Hotakainen ei petä. Hän sivaltaa jälleen sanansäilällä vakuuttavasti. Iskut ovat pieniä viiltoja; ensin suorastaan kutittavat, sitten tihkuvat, lopulta kirvelevät. Osuu ja uppoaa.

Te olette epäpoliittinen sukupolvi. Ja se näkyy kaikessa mitä teette. Ette seuraa politiikkaa, koska joku sanoi sen olevan tylsää. Ette ymmärrä sitä, joten vähättelette sitä. Kolmen soinnun ja viidentoista tatuoinnin rokkari sanoi televisiossa, että poliitikot ovat niitä pukumiehiä ja jakkunaisia, ei niitä kannata kuunnella. Ja rokkarin sana tuli lihaksi ja siitä lihasta tulitte kylläisiksi. Ja samalla muutuitte epäpoliittisiksi, suuria asiakokonaisuuksia vieroksuviksi humoristeiksi. Jätitte politiikan, hyvän sirpin, pellolle ruostumaan. Myöhäistä vinkua, jos ette ylikasvaneen heinän läpi näe eteenne. (s. 79)

Ajomatka pohjoisesta etelään on huima matka sekä Armas Kallion että Jukka Hopeaniemen maailmaan. Näen tässä paljon symboliikkaa, mutta saatan ylitulkitakin. Pohjoisesta etelään on matka ylhäältä alas. Mutta alhaalta katsoen matka jatkuu yhä, mutta sen suunta jää arvoitukseksi. Alhaalla on helvetti, ylhäällä paratiisi. Armas Kallio on nimensä mukainen mies. Hopeaniemi on hopeaa. Hävitty hopea.
Ja kaiken tämän kehystää markkinatalous, josta saa hienon symboliikan koko elämälle.

Taustalla pyörii Saara, Armas Kallion peliongelmainen tytär, ja Uljas Hopeaniemi, Ukko. Ukko on nauhoittanut puhettaan kaseteille ja ne ovat tarkoitettu vain Armaksen, luotetun autonkuljettajan, ja poikansa Jukan korviin. Mutta jaksaako Ukkoa enää kuunnella? Onko alkoholisoituneella, jo kuolleella talousjohtajalla mitään kuuntelemisen arvoista sanottavaa? Ukko on poissa, mutta silti vahvasti läsnä.
Saara on pulassa. Peliriippuvuus on vienyt hänet ojasta allikkoon ja isä Armas tekee kaikkensa rakkaan tyttärensä pelastamiseksi. Ja kun tytär pelaa viimeisen pelinsä, onkin sen lopputulos ihan toisen ihmisen sanoista kiinni.

Jumalan sana on oiva nimi kirjalle. Se ei ole uskonnollinen tarina, vaan kysymys on siitä kuka tai mikä on kenenkin jumala. Ja kun sana muuttuu lihaksi, niin mitä sitten tapahtuu?

Hotakainen kuljettaa tarinaa taitavasti eteenpäin. Näkökulmat vaihtelevat Hopeaniemen, Kallion, Saaran ja myös toimittaja Kontiolahden välillä. Se pelastanee tämän turhalta vatuloinnilta, joka vaivaa useimpia yhdenpäivänromaaneja.
Odotin tältä ärhäkämpää loppua, mutta oikeastaan se ei olisi sopinutkaan tähän lainkaan. Tämän lopussa on omankaltaisensa huipentuma, jota en kyllä osannut odottaa. 

Näyttää siltä, että Hotakaisen sana vain vahvistuu ja vahvistuu. Juoksuhaudantie ja Ihmisen osa olivat vielä kilttejä kirjoja tähän verrattuna, vaikka niillä molemmilla oli dramaattisempi loppu kuin Jumalan sanalla. Sanansäilältään tämä on kuitenkin säälimättömämpi ja niin kovaksi keitetty kuin markkinatalous voi vain olla. Se ei tunne sääliä.
Jumalan sana ei armahda.

19. elokuuta 2011

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista (2009)

Suomennos: Itä-Suomen yliopiston opiskelijat (Kaunokirjallisuuden kääntäminen -kurssi)
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 125
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tarinoita tuonpuoleisista sisältää 40 pientä tarinaa siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kaikki tarinat ovat omia erillisiä juttujaan, spekulaatioita siis.

Tässä välissä pikaisesti huomautan, että tämän kansi on minusta aivan mielettömän hieno ja kuvaa kirjaa hyvin. Sen tausta on synkkä, mutta olemus on kuitenkin valoisa - aivan kuten tämä kirja. Kansikuvasta kunnia kuuluu Jussi Jääskeläiselle.

Kuolemahan mielletään aina synkäksi aiheeksi, mutta Eagleman onnistuu tekemään tästä hauskan. Tai ainakin minua hymyilytti useammassa kohtaa, vaikka en tätä huumorikirjaksi tituleeraisi.
Eagleman ei kuitenkaan selvästi ole ollut vakavissaan, vaan hymy huulillaan, mutta tosissaan. Monien juttujen tieteellinenkin sävy johtunee Eaglemanin neurotieteilijätaustasta.

Jumala on tietysti hyvin keskeinen henkilö monissa jutuissa. Tarinoita tuonpuoleisista ei kuitenkaan ole millään tavalla uskonnollinen kirja eikä se varmastikaan loukkaa ketään elämänkatsomukseen katsomatta. Jumalaan (millainen Hän sattuukin olemaan) suhtaudutaan usein lempeän humoristisesti:
Me olemme antaneet Jumalalle kunnian ihmisen luomisesta, mutta käykin ilmi, ettei Hänellä ole siihen vaadittavia taitoja. Tosiasiassa tapahtui niin, että Hän tuli ihan vahingossa tönäisseeksi nurin ensimmäisen dominopalikan luomalla joukon erimuotoisia atomeja. (s. 104)

Jumalten hautausmaa oli suosikkijuttuni. Siinä ihminen törmää tuonpuoleisessa, paitsi muihin ihmisiin, myös vanhoihin jumaliin. Heidän keskinäinen suhtautumisensa toisiinsa oli hilpeää. Voin vain tosiaan kuvitella kuinka Bathalang Maykapal ja hänen arkkivihollisensa Bakonawa kittaavat yhdessä masentuneina viiniä, koska ketään ei enää kiinnosta heidän taistelunsa. Merenjumala Tiamat on tosin yhä ärtynyt hänet halkaisseeseen Mardukiin ja pitää jonkinlaista mykkäkoulua.

Tarinat ovat hyvin lyhyitä, kuten sivumäärästä voi päätellä. Silti Eagleman on onnistunut saamaan tarinan loppuun usein jonkin yllättävän käänteen tai oivalluksen. Oikeastaan sitä kautta tämä kirja kertoo enemmän elämästä kuin kuolemasta. Useissa tarinoissa vasta kuoleman kautta ihminen ymmärtää itseään - jos silloinkaan.

Tässä on samaa viehätystä kuin Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat -teoksessa. Nämä kaksi sopisivat hyvin rinnakain luettavaksi. Enqvist vakavampana ja Eagleman kevyempänä välipalana.
Viehätyin myös tämän filosofisesta otteesta. Muistan pitäneeni lukion filosofiantunneista tavattomasti, pohtiessani, että miten me tätä maailmaa oikeastaan katsomme. Olisiko totuus sittenkin se, että minä olenkin vain harmaa aivomöykky ja koko minua ympäröivä maailma onkin vain mielikuvitukseni tuotetta? Tässä oli sitä samaa henkeä.

Kaikkiaan tämä oli positiivinen yllätys. Hauska, filosofinen, tieteellinen, reaalifantastinen ja oivaltava kirja kuolemasta elämästä. Suositellaan kaikille ihmisille pieninä annoksina kerran tai kaksi päivässä!

18. elokuuta 2011

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus (2006)

The Thirteenth Tale
Suomennos: Salme Moksunen
Käännösvuosi: 2007
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 419
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Kolmastoista kertomus kertoo lukutoukka Margaret Leasta, joka saa kutsun tulla kirjoittamaan kuuluisan kirjailijan, Vida Winterin, elämäkertaa. Vida Winter on viihdyttänyt lehdistöä kertomalla itsestään aiemmin mitä mielikuvituksellisimpia juttuja. Mutta nyt hän aikoo kertoa totuuden. Samalla myös Margaret oppii jotakin itsestään.
Osallistun tällä kirjalla myös Totally British -haasteen Gothic Fiction -osioon.

Tämä kirja on lojunut hyllyssäni jo pitkään. Muistan, että tästä aikanaan hypetettiin paljonkin ja tietysti aihepiiri kiinnosti minua. Mutta jotenkin silti kirjan lähtöasetelma tuntui tympäisevältä. Joo joo. Tämä on taas kuitenkin niitä juttuja, että Margaret Lea on köyhä tyyppi ja paljastuukin sitten älyttömän rikkaan ja kuuluisan kirjailijan kadonneeksi lapsenlapseksi, perii lopussa hillittömän omaisuuden ja päätyy naimisiin synkeän komean ja salaperäisen naapurikartanon pojan kanssa. Matkalla nähdään kummituksia.

Näissä odotuksissa tartuin lopulta kirjaan Totally British -haasteen lievästä painostuksesta. Lisäksi takakannessa oli Kate Mossen (pidän hänen kirjoistaan) suositus tälle kirjalle. Joten ei muuta kuin härkää sarvista sitten vaan!

Sain nenilleni aika monta kertaa. En kauheasti halua tehdä juonipaljastuksia, mutta voin kertoa, ettei Margaret paljastunut Vida Winterin lapsenlapseksi tai muuksikaan sukulaiseksi. Hän ei perinyt hillitöntä omaisuutta eikä myöskään päätynyt naimisiin, vaikka tarinan lopussa olikin aavistus (ehkä kolme riviä?) romantiikkaa.

Kolmastoista kertomus oli erinomaisen hyvä tarina. Setterfield onnistui kuljettamaan tarinaa hyvin koukuttavasti (se tiesi valvomista lukulampun kera) kahdessa tasossa. Toisessa seurataan Vida Winterin elämää ja toisessa Margaretin suhtautumista siihen - ja samalla omaan elämäänsä.
Jaksan intoilla siitä, että kirjan luvut olivat nimettyjä. Se on nykyään aika harvinaista ja luo mukavan perinteitä kunnioittavan tunnelman; tämä on oikea wanhan ajan tarina.

Pääpaino on Vidan, jonka oikea nimi ei ole Vida Winter, elämässä. Mitään tarkkoja vuosilukuja ei anneta, mutta arvelisin 1800-1900 -lukujen vaihdetta. Kirjan nykyhetken tapahtumat sijoittuvat ehkä 1900-luvun alkuun tai puoliväliin. Tämä on täysin omaa tulkintaani ja voi olla virheellinenkin. Mutta missään ei puhuta tietokoneista, internetistä ym. Lankapuhelin tuntuu olevan modernein keksintö. Margaret pitää yhteyttä vanhempiinsa pääasiassa kirjeitse ja kirjoittaa elämäkertaa käsin (muistaakseni edes kirjoituskonetta ei mainita).
Toisaalta pidin tätä arvailua ja tulkinnanvaraa viehättävänä piirteenä. Tuntui siltä, että Setterfield luottaa lukijaansa, eikä suotta halua vääntää rautalankaa. Toisaalta sisäinen kontrollifriikkini ärtyi moisesta epämääräisyydestä; tarinassa kirjoitetaan elämäkertaa, luetaan päiväkirjoja ym. ja missään ei mainita vuosilukuja! Hmph!

Pidin myös lukuisista viittauksista erilaisiin kirjallisuuden klassikoihin. Tietynlaisena punaisena lankana tässä kulki erityisesti Kotiopettajattaren romaani, vaikka tämä ei olekaan mikään toisinto siitä. Kolmastoista kertomus sisältää itseasiassa yllättävän vähän romantiikkaa, mutta eipä se olisi tähän oikein sopinutkaan. Siitä siis lisäpisteitä Setterfieldille.

Kolmastoista kertomus ei kuitenkaan saanut minulta täyttä viittä pistettä. Petyin nimittäin aavistuksen kirjan loppuratkaisuihin. Vida Winterin salaisuudet kävivät vähän turhankin mielikuvitusrikkaiksi ja kirjan vahva kaksos-tematiikka alkoi ampua yli. Ja vaikka tässä ei juuri ollutkaan romantiikkaa, niin sen vähäisenkin Margaretin kohdalla olisi voinut jättää lopusta pois. Se ei antanut tarinalle mitään ja tuntui lähinnä pakolliselta täytteeltä.

Voin kuitenkin suositella tätä kaikille niille, jotka rakastavat perinteisiä tarinoita ja englantilaista (sielun)maisemaa. Tämä todellakin oli totally british.

16. elokuuta 2011

Mika Waltari: Lukittu laatikko ja muita kertomuksia (1973)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 395
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Olen nolostuttavan vähän tutustunut Mika Waltarin teoksiin. Ainoastaan Sinuhe egyptiläisen olen lukenut tätä ennen joskus lukioiässä. Historiallisten romaanien ystävänähän minun pitäisi tuntea Waltarin tuotantoa huomattavasti paremmin. Jokin siinä on kuitenkin aina kaihertanut. Tiiliskiviromaaneja olen lukenut aiemminkin, joten kyse ei voi vain olla siitä.

Verenhimo -antologiassa oli Mika Waltarin Kristian Korppi -nimellä kirjoittama kauhuhenkinen novelli ja se sai minut jälleen heräämään asian suhteen. Törmäsin tähän novellikokoelmaan kirjastossa ja kohtalon oikusta Jori vielä sitten bloggasi tästä samasta novellikokoelmasta, niin päätin tarttua tuumasta toimeen.

Lukittu laatikko ja muita kertomuksia sisältää Mika Waltarin novelleja ja juttuja vuosien 1926-1952 väliltä. Aiheet vaihtelevat satu-tyyppisistä jutuista jopa esseemäisiin pohdintoihin, joissa lukijana mietin, että viittaako Waltari minä-kerronnallaan todella itseensä. Ainakin parissa hän nimeää vaimonsa ja tyttärensä Satun.

Novellikokoelma on jaettu kuuteen osaan, joita yhdistää oma teemansa. 'Pyramidiuni' sisältää hiukan pelottaviakin tarinoita kun taas 'Punainen ämpäri' on satupainotteisempi lempeä osio. 'Onnelliset vuodet' sisältävät niitä vähän esseemäisiä juttuja ja 'Pitkät portaat' otsikon alla oli puhtaampaa novellistiikkaa. 'Ihmisen vapaus' tuntui varsin sotapainotteiselta ja viimeinen osa 'Uuden aikakauden kynnyksellä' sisälsi vain yhden jutun, joka oli kyllä kaikkein pitkäpiimäisin.

Satu-aiheet miellyttivät minua eniten. Auringonlaskun saari ja Satu punaisesta ämpäristä olivat aivan ihania, vaikka ensinmainittu ei ollutkaan mikään hilpeä tarina eikä minusta edes oikein lasten juttu. Se kertoo miesjoukosta, joka päätyy aution oloiselle saarelle, jossa tapahtuu kummia. Satu punaisesta ämpäristä taas on hellyyttävä tarina miehestä, jolta on kirjoittamisen inspiraatio hukassa.
Legenda valkeasta kukasta oli myös todella kaunis tarina, vaikka en olekaan kristillisten juttujen ystävä noin muuten.

Pariisilaissolmio oli minusta kerrassaan hilpeä juttu, joka onnistui hiukan yllättämäänkin. Pankinjohtaja näkee räikeän solmion, ja hänen on vain saatava se. Solmion mukana saapuu elämään vähän muutakin... Ennen maailmanloppua oli synkkä, mutta kiehtova tarina rankasta juhlinnasta, politiikasta ja heroiinikoukussa olevasta näyttelijättärestä.

Yllätyin kuitenkin hiukan siitä, kuinka keskinkertaisia jutut pääasiassa olivat. Eivät huonoja, mutta eivät mitään mielettömän hyviäkään. Jäin pohtimaan mikä ärsyttikin paikoin ja tulin siihen tulokseen, että en pitänyt Waltarin luomasta naiskuvasta. Joka tekstissä naisiin suhtauduttiin jotenkin ylenkatseellisesti. Naiset ovat kyllä kauniita, suloisia ja ihania, mutta samalla heikkoja, yksinkertaisia ja avuttomia. Tai sitten kieroja. Olikohan Sinuhessakin näin? En itse muista tarkkaan. Vai pitäisikö Waltaria vain ymmärtää aikansa lapsena?

Haluan kuitenkin lukea lisää Waltaria jatkossakin. Ehkä hän kuitenkin on parhaimillaan romaaneissa, joissa on aikaa syventää miljöötä, taustoja ja henkilöhahmoja? Suositelkaapa suosikkianne!

15. elokuuta 2011

MusaMaanantai 02: Kappale, jota inhoan

Kuuntelen nykyisin aika harvoin radiota. Ihan siitä syystä, että siellä harvemmin soi musiikkia, josta pidän. Eli inhokkikappaleiden valinnassa uhkaisi lähinnä iskeä runsauden pula.
Niinpä päätin rajata tämän kysymyksen kohdalla asiaa niin, että bändin/laulajan tai genren pitäisi olla sellainen mistä noin normaalisti pidän, mutta ko. kappale on vain inha. Sellaista kohtaa nimittäin tässä haasteessa ei ole luvassa.
Pienen pähkäilyn jälkeen päädyin tähän:
CMX:n Nahkaparturi ei ole koskaan avautunut minulle vaikka noin muuten pidän CMX:sta valtavasti. Onhan tämä tietysti kovasti paljon erilaisempaa kuin hitit Ruoste, Siivekäs ym., mutta en siltikään kykene nielemään tätä millään vaikka olen useita vuosia yrittänytkin.
Kun ei aukea, niin ei aukea.

14. elokuuta 2011

Essi Tammimaa: Paljain käsin (2011)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 346
Arvosana: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Paljain käsin on ollut paljonkin kirjablogeissa esillä. Osa blogisteista on tykännyt enemmän, toiset vähemmän. Erityisesti huomiota on herättänyt Tammimaan tapa käyttää sanoja ja kehittää jonkinlaisia uudissanoja. Toiset ovat tykänneet, toiset eivät.

Tarina kertoo siis kolmesta siskoksesta sekä heidän elämäntilanteistaan. Lisäksi saadaan sukupolviulottuvuus, kun tarinaa laajennetaan siskosten äitiin sekä hänen äitiinsä ja hitusen vieläpä hänen äitiinsä. Niinpä lähtökohdat tarinalle ovat minusta todella kiinnostavat ja tekevät tästä vahvan naisromaanin. Moni on verrannut tätä myös Riikka Pulkkisen Totta -teokseen.

Minun makuuni tässä oli kumminkin liian monta asiaa pielessä. Ensinnäkin ne sanat. On kyllä hienoa, jos onnistuu kehittelemään omaleimaisen kielen tai tavan käyttää kieltä. Tammimaalla jotkut sanat onnistuivat hyvin (itkunnyhinä, hiushaitulat), mutta valtaosin ne tuntuvat olevan kuin kiviä, joihin lukija kompastuu. Esimerkiksi oliivisaippualta uivahtaminen (so. tuoksuminen) ei todellakaan toiminut. Uivahdus kuulostaa minusta lähinnä vesilinnun äännähdykseltä.
Heräsi siis lähinnä kysymys miksi. Miksi Tammimaa koki tarpeelliseksi kikkailla sanojen kanssa. Monessa kohtaa tuntui siltä, että muutos oli tehty vain yhdellä kirjaimella; kuljutteli kirkasta nestettä kupissaan - miksei voinut olla huljutteli? Mikä pointti tässä oli?

Toinen pielessä oleva asia oli sukupuoliroolit. Tämä on vahvasti naisromaani, eikä siinä mitään. Mutta minusta tässä oli sellainen 'naiset hyviksiä, miehet pahiksia' -asenne, mistä en pidä lainkaan. Kaikki mieshahmot tässä romaanissa olivat enemmän tai vähemmän negatiivisia olioita, joissa ei oikein ollut mitään hyvää. Ja jos hyvää olikin, niin sekin piirre kääntyi lopulta pahaksi. Näin esimerkiksi Tanelin kohdalla, jonka ekohenkisyys meni lopulta jollakin tapaa liiallisuuksiin.
Eivät Tammimaan naisetkaan mitään pyhimyksiä olleet, mutta heistä rakennettiin enemmän selviytyjän kuva. Näin on toimittava, koska miehet ovat mitä ovat. Tällainen asenne saa minut ainut aina pahalle päälle.

Kolmanneksi Essi Tammimaa onnistui ujuttamaan romaaniinsa inhokkikliseeni, josta olen aina ajoin avautunutkin kirja-arvioissani. Yhdestä rakastelukerrasta raskaaksi -kliseen. Olen vain niin tympiintynyt siihen, että yksikin sellainen ärsyttää lukiessa (ja elokuvissa) välittömästi.

Noin muuten Paljain käsin oli ihan ok. Tarina kulki eteenpäin ja Tammimaa osasi hienosti kuljettaa lukijaa mukanaan eri aikakausissa vääntämättä asioita rautalangasta. Lisäksi pidin kovasti sisaruksista (Virva, Inari ja Varpu) ja heidän erilaisuudestaan. Kuitenkin edellä mainitut heikkoudet laskivat kirjan arvostusta silmissäni aika paljon. Harmillista sinänsä.

---
Lisäys jälkikäteen 15.8.11.
Osallistun tällä tietysti myös Keskiluokan arki -haasteeseen. Meinasi unohtua koko juttu!

11. elokuuta 2011

Sweetest blog

Nöyrin kiitokseni Jennille Koko lailla kirjallisesti -blogista, joka tämän tunnustuksen minulle ojensi! Ideana on tunnustaa itsestään kolme pientä asiaa:

1. Lempivärini on musta. Se sopii kaikkeen ja on tyylikkäästi aina ajaton.
2. Suosikkiruokani on vaikea kysymys, koska niitä on paljon. Viimeisin ihana makuelämys oli kesälomalla nautittu saaristolaislimppu graavilohella. Mutta noin muuten ruoat, joissa on fetajuustoa, eivät voi mennä pieleen!
3. Minne haluaisin matkustaa? Oikeastaan olen kohteideni kanssa aika nirso, mutta Kreikka on ollut lempimaitani lapsesta saakka. Muita kiinnostavia maita ovat Iso-Britannia kokonaan, Saksa, Espanja (muualtakin kuin Kanariansaarilta...) ja ehdottomasti Australia, Uusi-Seelanti ja Kanada.

Tunnustuksen jaan omalta osaltani Booksylle, Hannalle ja Kaisalle!

10. elokuuta 2011

Bernard Cornwell: Miekkojen laulu (2007)

Sword Song
Suomennos: Ulla Lempinen
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 358 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Soturi Uhtredin seikkailut jatkuvat samoissa merkkeissä kuin aiemminkin. Ollako uskollinen tanskalaisille vai englantilaisille? Pitääkö Alfredille luvattu uskollisuusvala? Saako Uhtred viimein vallattua kotilinnansa Bebbanburgin?
Oikeastaan noin muuten tämä kirja ansaitsisi neljä pistettä, mutta hiukan alkaa jo kyllästyttää sama kaava. Tällaiset kokonaisuudet toimii parhaiten trilogioina, mutta vielä mitä; tätähän on tulossa lisää. Syksyllä ilmestyy Palava maa ja ainakaan mainoksissa ei mainita mitään päätösosasta. Ei sillä, pakkohan sekin on lukea. En kai minä voi Uhtredia noin vain jättää!

Miekkojen laulu on siis edelleen hyvin viihdyttävä. Paljon mahdottomia taisteluja, juonitteluja ja loraus romantiikkaa. Cornwell ei imelyyksistä piittaa ja muutamassa käänteessä hän onnistui hieman jopa yllättämään. Noin muutenhan tarina on niin ennalta-arvattavaa kuin viihdekirjallisuus vaan voi olla. Vaan eipä siinäkään mitään vikaa ole.

Tässä vaiheessa tarinaa huomasin, että olen alkanut kiintyä myös Uhtredin tovereihin. Etenkin hurja irlantilainen Finan ja jättiläismäinen Steapa, joka alunperin oli Uhtredin vihollinen, ovat löytäneet tiensä sydämeeni. Heille Cornwell antaakin mukavasti tilaa, ovathan he Uhtredin lähimpiä ystäviä.

Paskiaisiakin kirjassa riittää jälleen. Vaimoaan hakkaava Mercian ealdormaniksi nimitetty Æthelred saa serkkunsa Uhtredin pahoin raivostumaan. Vaimon hakkaaminen ei kai sinänsä ole mitään uutta 800-luvulla, mutta kun vaimona on kuningas Afredin tytär, Æthelflaed, on asia ihan eri. Uhtredille Æthelflaedilla on aivan erityinen merkitys...
Æthelredin nöyryyttämisen ohella pitäisi vallata Lundene (so. Lontoo), jota hallinnoi hurja norjalaiskaksikko isoine sotajoukkoineen. Tietystikin Lundenen valtaus onnistuu, mutta Cornwell yllättääkin oheistapahtumilla ja onnistuu pitämään lukijan kiinnostuksen helposti yllä.


Lopussa on tietysti loppurytinät, jossa sattuu ja tapahtuu. Ja jonka vuoksi sitä kumminkin jää taas odottamaan seuraava osaa. Helppoa, historiallista viihdettä. Erittäin hyvää sellaista. Miinuksia tosiaan vain sarjan venyttämisestä. Kokonaisuus toimisi paremmin hiukan tiiviimässä paketissa.
Vaikka toisaalta näin naislukijana sitä viihtyy oikein uljaan Uhtredin seurassa (s.161-162):
Hän puhuttteli minua herraksi, koska näki suuren herran. Hän näki sotapäällikön.Vain harvat miehet pystyivät lähtemään sotaan sillä tavoin kuin minä. Ne miehet olivat heimopäälliköitä, kreivejä, kuninkaita ja muita ylimyksiä, miehiä jotka olivat tappaneet paljon muita miehiä ja saaneet riittävästi omaisuutta panssaritakin, kypärän ja aseiden ostamiseen. Eikä minkä tahansa panssaritakin. Minun takkini oli frankkilaista tekoa ja maksoi enemmän kuin sotalaiva. Sihtric oli kiillottanut sen metallin hopeanhohtoiseksi hiekalla. Takin helma ulottui polviin, ja siihen oli ripustettu kolmekymmentäkahdeksan Thorin vasaraa. Osa niistä oli tehty luusta, osa norsunluusta tai hopeasta, mutta jokainen niistä oli riippunut taisteluissa tappamieni urheiden soturien kaulassa, ja pidin amuletteja takissani siksi että saapuessani ruumissaliin niiden entiset omistajat tuntisivat minut, tervehtisivät minua ja joisivat kanssani olutta.Panssaritakkini päällä oli mustaksi värjätty villaviitta, johon Gisela oli kirjaillut kauluksesta nilkkojen tasalle helmaan ulottuvan valkoisen salaman. Viitta saattoi olla tiellä taistelussa, mutta pidin sitä sinä päivänä, koska se sai minut näyttämään suuremmalta, vaikka olin jo muutenkin useimpia miehiä pidempi ja harteikkaampi. Kaulassani riippui Thorin vasara, ja se oli ainoa vaatimattoman näköinen kapistus ylläni.--Olin sotapäällikkö kaikessa komeudessani ja aikeissa tappaa, mutta kukaan portilla ei tiennyt sitä vielä.
The Saxon Stories -sarjan osat:
1. Viimeinen kuningaskunta
2. Kalpea ratsastaja
3. Pohjoisen valtiaat
4. Miekkojen laulu
5. Palava maa

8. elokuuta 2011

MusaMaanantai 01: suosikkikappaleesi

No sehän on selvää, että vain yhden valinta on vaikeaa - suorastaan mahdotonta. Harkitsinkin ensin laittavani tähän jonkinlaisen TOP5-listan, mutta taidanpa säästää niitä muita suosikkejani haasteen myöhemmille kierroksille.

Näinpä suosikkikappaleeni perustuu tämän hetkiseen tunnetilaan ja ajatukseen. Huomenna, ensi kuussa tai ensi vuonna se voi olla jo jokin muu.

Kesä alkaa olla lopuillaan ja syksy on tulossa. Pidän silti hiukan vielä kesästä kiinni, sillä lomaakin on vielä hitunen jäljellä. Niinpä paras biisi tällä hetkellä on:


Aknestikin Suomirokkia.

Tässä biisissä on kohdallaan melodia, sanat ja tunnelma. Siis kaikki. En noin muuten ole Aknestikin suuri fani, vaikka heiltä löytyykin joitakin ihan hyviä biisejä.

Ajattelen tämän kohdalla aina sitä, kuinka suomirock on muutakin kuin vain musiikkia. Se on kokonainen asenne, maailma. Suomirockia kuuntelevat leimataankin yllättävän usein junteiksi ja ties miksikä. Aivan vapaasti minun puolestani. Aion kuunnella (ja laulaa!) suomirockia jatkossakin. Ja niin tuntuu tekevän moni muukin. Sen verran vahvoilla yhä ovat Yö, Alangon veljekset, Eput, Popeda, Dingo, Aknestik ja monet muut. Suomirock herättää vahvoja tunteita laidasta laitaan - ja jo se kertoo asian merkityksestä meille.

4. elokuuta 2011

Uusia tuulia ja vanhoja murheita

Elokuu on lähtenyt käyntiin. Moni haistaa jo syksyn, vaikka lomatkin saattavat olla vielä kesken (kuten omassa perheessänikin). Syksyllä sitä usein innostuu uusiin asioihin ja tapaa ryhdistäytyä vanhoissa. Vähän samaan tapaan kuin vuodenvaihteessa.

P.S. Rakastan kirjoja -blogissa lähti käyntiin ihana musiikkihaaste, johon minunkin on tartuttava. Olen jo jonkin aikaa ajatellut musiikin liittämistä tähän blogiin ihan pienellä teemalla. Nyt syksyn kunniaksi taidan ottaa mukaan kaksi pientä musiikkiteemaa.
MusaMaanantai liittyköön tuohon haasteeseen. Kerran viikossa vastaan haasteen kysymykseen ja näin se kestää vielä ensi vuoden puolellekin. Tämä alkaa ensi maanantaina.
LyriikkaLauantai on pyörinyt mielessä jo pitkään. Katson sen liittyvän kirjallisuuteen, sillä lyriikathan ovat tavallaan runoutta. Lyriikoilla on minulle aivan erityisen vahva merkitys musiikissa ja moni, etenkin suomalainen suomeksi laulava bändi, on minulle tärkeä juuri lyriikoiden takia. En ole varma ilmestyykö LyriikkaLauantai joka viikko, mutta ainakin kerran kuukaudessa kumminkin. Siinä siis esittelen jonkun laulun sanoitukset ja kerron hiukan ajatuksiani niistä.

Kesä tuntuu melkein menneen jo ohi. Minunhan piti kirjoittaa kesällä. Ei siitä tullut mitään. Sain aikaan yhden onnettoman dialoginovelliyritelmän. Energiaa kyllä kului toiseen kirjoitusprojektiin, mutta olisin halunnut jotakin muutakin. Turha itkeä, kun paskat on jo housussa - näin suoraan sanottuna. En vain osaa keskittyä kahteen luovaan projektiin yhtä aikaa. Tempaudun liikaa mukaan vain toiseen ja näin olen ihan niissä maailmoissa.

Lisäksi kesällä aikaa kului fyysiseen kuntoutumiseen. Minulla on ollut toisen polveni kanssa hiukan ongelmia, mutta kesän aikana fysioterapia auttoi niin hyvin, että vältän polvileikkauksen ainakin toistaiseksi. Lisäksi pudotin painoa lähes 10 kiloa (ja projekti jatkuu...). Kiitos näistä kuuluu myös ihanalle fysioterapeutilleni ja mahtavalle personal trainerilleni.

Toivon, että syksyllä voisin jatkaa omia kirjoitusprojektejani opiskelun ohessa. Opiskeluhan ei ole luovaa toimintaa... Opiskelussa tavoitteenani on saada kanditutkinto valmiiksi jouluun mennessä ja gradukin olisi syytä saada hyvään alkuun syksyn aikana. Syksyn aikana opintoihin kuuluu myös uusi vieras kieli! Hui! En ole kieli-ihmisiä ollenkaan, mutta kun se tutkintoon kuuluu, niin on turha vinkua.

Syksyllä tietysti myös luetaan, kuinkas muuten! Luvassa on hienoja uutuuksia sekä todellisia klassikoita suorastaan antiikin ajoilta saakka! Haasteissakin on vielä tekemistä ja TBR-lista vaan paisuu ja paisuu...

Toivotan kaikille värikästä syksyä ja toivottavasti pysytte menossa mukana!

2. elokuuta 2011

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (2003)

Purple Hibiscus
Suomennos: Kristiina Savikurki
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 326 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Puolikas keltaista aurinkoa oli viime vuonna yksi mahtavimmista lukukokemuksistani. Se oli aivan mielettömän hyvä kirja. Kenties juuri siksi tämän teoksen lukeminen venyi ja venyi. Oli selvää, että Purppuranpunainen hibiskus kuuluu lukulistaani, mutta toisaalta se pelotti. Entä jos tämä ei olekaan hyvä? Jos odotan liikoja? Jos tämä on huono, niin syökö se jälkikäteen aiemmin lukemani huipputeoksen arvoa?

En saanut kysymyksiini vastauksia. Purppuranpunainen hibiskus oli seuraajansa tavoin todella hyvä romaani. Se täytti ja hiukan ylittikin odotukseni ja lopulta luin sen vain parissa päivässä. Tarina oli niin mukaansatempaava, vaikka mikään hyvänmielen kirja  tämäkään ei ole.

Tarina kertoo Kambilista ja Jajasta, siskosta ja veljestä, ja heidän elämästään hyvin uskonnollisen ja väkivaltaisen isänsä varjossa. Ja tässä kohdin Adichie näyttää kyntensä. Astetta vaatimattomampi kynäilijä olisi tehnyt isästä läpeensä pahan, ruman, hullun, sairaan ja kertakaikkiaan ohuen, yksiulotteisen hahmon.
Adichie ei moiseen sorru. Eugene-isä rakastaa lapsiaan syvästi ja kuvittelee aidosti tiukan kurituksen olevan lastensa parhaaksi. Hän on suuri hyväntekijä, joka maksaa satojen lapsien koulunkäynnin, lahjoittaa kylälleen ruokaa eikä sorru korruptioon. Ei kovin yksiselitteistä siis.

Kertojana tarinassa on Kambili, joka myös rakastaa isäänsä. Kaikesta huolimatta. Ja Adiche saa Kambilin rakkauden kuulostamaan aidolta. Lapsi voi todella olla lojaali vanhemmalleen mitä uskomattomimmissa olosuhteissa. Kambilin elämä on hyvin suojeltua ja vastapainona esiintyy hänen serkkunsa Amaka. Serkusten välistä suhdetta on mielenkiintoista seurata. Välillä suorastaan suututti, kun Amaka syytti Kambilia hienostelusta ja brassailusta. Lammasmainen Kambili ei oikein osannut sanoa takaisin. Hän ei ole tottunut väittämään vastaan.

Jaja jäi hiukan etäiseksi, vaikka hän onkin Kambilille läheinen. Sisarusten suhde on kaunis ja luja. Jajan etäisyys jäi hiukan harmittamaan, sillä hänen varassaan lepää kuitenkin tarinan isoimmat käänteet. Jajan lojaalius ja syyllisyys äitiään kohtaan saavuttaa lopulta suorastaan hirvittävät mittasuhteet.

On hämmästyttävää kuinka jouheasti raskasaiheinen romaani veti. Silti Adichien teksti ei tuntunut vähättelevältä eikä hän toisaalta sortunut mässäilyynkään. Vaikka uskonto onkin hyvin voimakas motiivi, ei romaani syyttele mitään eikä ketään.
Tarina jäi mielestäni ihan aavistuksen kuitenkin kesken. On hyvä, ettei Adichie kirjoittanut ihan kaikkea loppuun, mutta liika avoimuuskaan ei ole minun makuuni. Loppua siis olisi voinut syventää hiukan lisää. Se ja Jajan etäisyys saivat yhden pisteen putoamaan. Muuten tämä olisi ollut viiden pisteen kirja.