27. heinäkuuta 2011

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha (2008)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 413
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Harjukaupungin salakäytävät oli sen verran tajunnnanräjäyttävä kokemus, että halusin ehdottomasti tutustua Jääskeläisen tuotantoon paremmin. Ja kun kirjastossa nenän edessä nökötti novellikokoelma Taivaalta pudonnut eläintarha (jota olin kyllä jo hypistellyt kirjakaupassa, mutten uskaltanut tehdä riskisijoitusta - nyt uskallan) niin mukaanhan se tarttui.

Kokoelmassa on seuraavat novellit:
Esipuhe

I Morfeus:
Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1
On Murmaa kaatunut!
Missä junat kääntyivät
Morfeuksen kolikot
Armandin ratsu
Laurelia etsimässä

II Katakombit:
Katakombeista
Viimeinen luku
Alla pinnan Toiseus piilee
Olisimmepa mekin täällä
Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa
Taivaalta pudonnut eläintarha

Esipuhekin siis lasketaan tässä tapauksessa novelliksi, sen verran... öh... mielenkiintoinen se on. Se alkaa kuten esipuheet ylimalkaan alkavat, mutta sitten tapahtuu hienoinen nyrjähdys jääskeläismäiseen tapaan. 'Nyrjähdys' on minusta paras sana kuvaamaan koko Jääskeläisen luomaa maailmaa. Mieheni sanoi kerran, että John Irvingin kirjoja lukiessa tuntuu siltä kuin kävelisi huoneessa, jossa lattia on aavistuksen verran vinossa. Jääskeläisen kohdalla on mielestäni sama juttu, mutta potenssiin kymmenen. Pikaisella vilkaisulla maailma vaikuttaa ihan tavalliselta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa pikaisen vilkaisun täysin vääräksi.

Kokoelma on jaettu kahteen osaan; Morfeukseen ja Katakombeihin. Ero näiden välillä on selvä, mutta selittämätön. Jostakin syystä nimittäin pidin enemmän Katakombien novelleista. Ne olivat enemmän tunnepitoisempia; iloisia, humoristisia, surullisia. Sain niistä paremman otteen.
Viimeinen luku on hellyyttävä kertomus vanhuudesta ja kirjailijuudesta. Alla pinnan Toiseus piilee on mielestäni hiukan ekokriittinenkin juttu. Olisimmepa mekin täällä on jännä tulevaisuusvisio virtuaalitodellisuuden mahdollisuuksista. Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa oli kaikkein riemastuttavin ja hykerryttävin juttu aikapulmista. Taivaalta pudonnut eläintarha oli surumielinen, kaunis ja symbolisella tasolla kaikkein vaikuttavin novelli sodasta palanneesta isästä. Siinä tuli melkein itku.

Morfeus -osan novellit eivät olleet huonoja. Avausnovelli Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 oli erittäin vaikuttava juttu, josta pidin valtavasti. Se oli hienosti The Others -elokuvan henkinen. On Murmaa kaatunut! meni minulta hiukan ohi ja vaikutti vähän liian pitkältäkin sisältöönsä nähden. Se kertoi tutkijan ja assistentin hassusta romanssista. Sama tauti vaivasi mielestäni Missä junat kääntyvät -novellia, joka kertoi ylisuojelevan äidin ja pojan suhteesta. Novelli oli muuten hieno, mutta aavistuksen liian venytetty. Morfeuksen kolikot oli ytimekäs juttu sisarusten välisestä suhteesta ja syyllisyydestä. Karu, mutta hyvä. Laurelia etsimässä oli tylsä, liian pitkä tarina kirkkoja tuhoavasta piispasta ja häntä jahtaavasta miehestä.

Kokonaisuudessaan tästä jäi kuitenkin erittäin hyvä fiilis ja pyrin saamaan käsiini Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanin mahdollisimman pian. On huikea tunne löytää uusi genre, maaginen realismi. Uusi kokonainen genre! Wau! (Ikään kuin ei ennestäänkin olisi luettavaa...)
Jääskeläinen käsittelee hienosti tässä tuttuja asioita, mutta maagisen ympäristön kautta niille tulee kokonaan uusi näkökulma. Etenkin ajan käsite on minusta tässä hienosti ravisteltu juttu.
Taivaalta pudonnut eläintarha -novellikokoelma nyrjäyttää aivosi sijoiltaan, mutta mukavalla tavalla. Ikään kuin olisit löytänyt uuden asennon sen jälkeen kun takamuksesi on puutumisesta turta.

24. heinäkuuta 2011

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas (1946)

Βίος και Πολιτεία του Αλέξη Ζορμπά
Suomennos: Vappu Roos (ranskan kielestä)
Käännösvuosi: 1959
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 308
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Jostakin syystä tämä on aina vain jäänyt lukematta, vaikka Kreikka on sydäntäni hyvin lähellä. Olen itse asiassa varma, että olen jossakin edellisessä elämässäni ollut kreikkalainen (ja syönyt ehkä liikaa oliiveja, koska tässä elämässäni en voi sietää niitä). Kerro minulle, Zorbas tuli nyt siis luettua osana Klassikkohaastetta.

Oikeastaan minulla ei ollut mitään hajuakaan siitä mistä tämä kirja kertoo. En ole nähnyt edes tähän perustuvaa elokuvaa. Päässäni soi vain Zorbas (joka on muuten sävelletty elokuvaa varten, en tiennyt sitäkään).
Tarina kertoo nuoresta kreikkalaisesta intellektuellista (elokuva poikkeaa tästä), joka on ostanut Kreetalta hiilikaivoksen. Pireuksen satamassa, Ateenassa, hän törmää sattumalta Alexis Zorbasiin, hyvin erikoislaatuiseen makedonialaismieheen. Nuori kreikkalainen (tarinan kertoja, nimettömäksi jäävä) palkkaa Zorbasin työnjohtajaksi. Zorbasin tavoitteena on opettaa nuori intellektuelli nauttimaan elämästä eikä tuhlaamaan aikaansa turhanaikaisiin kirjoihin ja kirjoittamiseen.

Kerro minulle, Zorbas keskittyy nimensä mukaisesti ennen kaikkeaa Alexis Zorbasin hahmoon. Hänen tarinoihinsa ja elämänasenteeseensa. Ja millainen hän onkaan! Zorbas on samaan aikaan sekä raivostuttava että aivan ihana. Välillä minun olisi tehnyt mieli antaa oikein äidin kädestä ja toisinaan taas ottaa korvista kiinni ja mäjäyttää isolla suukolla.

-Säilytä välimatkat, isäntä! Älä luota liiaksi ihmisiin, älä mene sanomaan heille, että olemme yhdenvertaisia, että meillä kaikilla on samat oikeudet, sillä silloin he heti polkevat sinun oikeuksiasi, ottavat sinulta leivän ja antavat sinun kuolla nälkään. Pysyttele loitolla, isäntä, oman itsesi takia!  
-Mutta etkö sinä sitten usko mihinkään? huudahdin epätoivoissani. 
-En, minä en usko mihinkään, kuinka moneen kertaan minun täytyy se sinulle sanoa? En usko mihinkään enkä kehenkään, paitsi Zorbasiin. En siksi, että Zorbas olisi parempi kuin muut, en ensinkään siksi! Elukka on hänkin. Mutta minä uskon Zorbasiin siksi, että hän on ainoa, joka on vallassani, ainoa, jonka tunnen; kaikki muut ovat häälyviä varjoja. Minä näen hänen silmillään, kuulen hänen korvillaan ja sulatan ruokani hänen vatsallaan. Kaikki muut, usko minua, ovat vain varjoja. Kun minä kuolen, kaikki muukin kuolee. Koko Zorbasin maailma haihtuu! 
(s. 57)
Zorbas on läpeensä itsekäs. Tai siltä se ainakin aluksi tuntui. Zorbas on myös raivostuttava sovinisti. Tai siltä se aluksi tuntui. Zorbas on täynnä ristiriitaisuuksia, jotka tekevät hänestä erittäin mielenkiintoisen ja elävän henkilön. Zorbas pistää lukijan ensin tuomitsemaan, sitten ajattelemaan ja lopulta miltei häpeämään (ja ihan lopuksi itkemään). 

Tuntemukseni olivat hyvin pitkälti samanlaiset kuin tarinan kertojan, tuon nuoren kreikkalaisen, tuntemukset. Näin hänkin jäi hyvin eläväksi vaikka toisaalta myös vieraammaksi. Alexis Zorbas oli niin suuri henkilö, ettei muille juuri jäänyt tilaa. Eikä tarvettakaan.
Sivuhenkilöitä oli kuitenkin jonkin verran. Juuri sopivan pieniä rooleja, jotka täydensivät nimenomaan Zorbasta ja hänen toimiaan.

Kerro minulle, Zorbas on ehkä maailman piristävin kirja. Zorbasin elämänriemu ja -jano on niin tarttuvaa vaikka välillä pistää tuhahtelemaankin (etenkin näin naisena). Zorbas on sataprosenttinen eläytyjä kaikessa mihin hän ryhtyy; syömisestä työntekoon, tanssimisesta naissuhteisiin, soittamisesta tappeluun. Vaikka kirjan loppu vetää haikeaksi, jopa kyyneleisiin saakka, on jälkimaku kuitenkin raikas.

Tätä kirjoittaessani ihmettelin samalla, miksi teoksen nimi on englanniksi Zorbas the Greek, kun Zorbas on makedonialainen (ja hänestä puhutaan kirjassakin makedonialaisena). Makedonia ei kuitenkaan viittaa Makedonian tasavaltaan (jota ei vielä ollut olemassakaan tämän teoksen ilmestymisaikaan), vaan maantieteelliseen Makedonian alueeseen, joka on myös osa Kreikkaa. Ymmärtääkseni kreikkalaiset ovat toisinaan tarkkoja siitä, mistä kukakin on (kreetalainen, kosilainen, attikalainen...). Ihan kuten me suomalaisetkin joskus olemme.

Otan myös mielelläni suosituksia kreikkalaisesta kirjallisuudesta. Kaikki kelpaa; niin kreikkalaisten tekijöiden kuin Kreikkaan sijoittuvien romaanien ilmianto on suotavaa!

20. heinäkuuta 2011

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli (1996)

A Game of Thrones
Suomennos: Satu Hlinovsky
Käännösvuosi: 2003
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 730
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Keskiaikaistyyliseen maailmaan sijoittuvaa fantasiatarinaa. Eddard Stark saa yllätyksekseen kunniatehtävän kuningas Robert Baratheonilta, joka on hänen vanha ystävänsä. Vuodet ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä kuninkaallekin eikä Baratheon ole enää se sama mies, jonka Ned tunsi. Lienee vallanvaihdon aika...

Valtaistuinpeli avaa siis Tulen ja jään laulu -sarjan, jonka osia on ilmestynyt nyt viisi. Neljä niistä on suomennettu. HBO teki tästä myös tv-sarjan, joka toivottavasti nähtäisiin myös Suomessa esim. YLE:lta.

Aloitin tämän kerran aiemminkin useita vuosia sitten, mutta siihen saumaan osui juuri kotimaisen kirjallisuuden opintojen alkutaival. Niinpä tämä oli jätettävä niiden hervottomien tenttikirjamäärien vuoksi syrjään. Sitten vetkuttelin taas jonkin aikaa enkä halunnutkaan tarttua tähän. Koska Martin kirjoittaa juuri sellaista fantasiatyyliä, mitä itsekin haluaisin kirjoittaa, pelkäsin tämän tulevan liian lähelle. Se pelko osin toteutuikin. Tämä on niin hyvä, että minua kirjoittajana suorastaan masentaa. Kuka viitsisi tuhlata aikaa minun tekeleeseeni jonkun tällaisen jälkeen??

Valtaistuinpeli on siis kerta kaikkiaan täsmälleen sitä mitä minä lukijana rakastan. Paljon, paljon poliittista kieroilua ja hovijuonittelua. Muutama hyppysellinen karkeaksi jauhettua romantiikkaa ja seksiä. Hemmetisti henkilöhahmoja, joihin vieläpä kiintyy (vaikka ei saisi, sillä se tekee tästä tuskaisen taipaleen). Karuja kohtaloita. Lohikäärmeitä. Miekkailuja. Yrmeitä sotureita, ovelan petollisia juonittelijoita, tyhjäpäisiä neitoja, vaarallisia naisia... Viihdettä siis koko reilun 700 sivun edestä! Ja tätä on vielä luvassa lisää! Yhtä isoja järkäleitä! Pissin hunajaa, näin karkea ilmaisu sallittakoon.

George R. R. Martin rakentaa maailman hienosti. Hän ei selittele turhia ja siltäkin osin tämä ei ole kovin nuoren lukijan kirja. Maailma on siis keskiaikaistyyppinen, jossa on varsin vähän magiaa. Magiaa mitä ilmeisemmin on, mutta se häilyy jossakin taustalla. Sitä olisin ehkä kaivannut hippusen enemmän, mutta se on puhtaasti omaa mieltymystäni ja Martinin ratkaisu näin toimii kuitenkin erittäin hyvin. Jos siis haluat tulipallojen poksauttelua ja muita temppuja, niin tämä ei ole ykkösvalintasi.

Tarina kulkee eteenpäin tiettyjen päähenkilöiden mukana, joiden mukaan luvutkin on nimetty. Ratkaisu on paras mahdollinen, sillä se auttaa pysymään edes jotenkin mukana tässä valtavassa henkilögalleriassa. Valtaistuinpelissä näitä päähenkilöitä on seitsemän, mutta heidän mukanaan tulee koko joukko muitakin. Takaosassa oleva henkilöliite on todellakin tarpeen etenkin aluksi. Siitä huolimatta henkilöt käyvät nopeasti tutuiksi ja heihin kiintyy.
Paha juttu, sillä Martin on säälimätön. Tämä ei ole mikään kiva pikku fantasiatarina, jossa prinssi saa prinsessansa ja matkan varrella kuolee vain vanha isoisä. Martin osoittaa, että joskus kuolema olisi kohtaloista se armeliain. Tiesin vähän varustautua tähän, mutta silti se järkytti. Tiedättehän sen fiiliksen; "Siis eihän tässä voi käydä näin?" Kyllä voi. Ja siihen Valtaistuinpelin viehätys osin perustui. Martin kirjoittaa sen mitä tahtoo ja onnistuu yllättämään. Hän vastaa pahimpiin pelkoihisi.

Tätä on luvassa lisääkin Morren maailmassa. Toivottavasti vieläpä pian. Sillä kaiken muun inhottavan lisäksi Martin jätti tapahtumat sellaiseen kohtaan, että jatkettava on.
Luultavasti seuraavia Tulen ja jään laulun kirjoja arvioidessani joudun hiukan tekemään juonipaljastuksia. Joten jätä ne toistaiseksi väliin, mikäli et halua spoilaantua.

Tätä sarjaa on lukenut myös Booksy, joka piti tästä vaikkei olekaan erityisesti fantasian ystävä. Lisäksi myös Salla on lukenut Valtaistuinpelin ja hän suhtautui kriittisesti kirjan suomennokseen. Minä en huomannut kirjan kielessä mitään erikoista, mutta toisaalta englantini (vaiko suomeni?) on sen verran heikko, etten välttämättä bongaa anglismeja ym. Mitään kielellistä ilotulitusta Valtaistuinpeli ei ole, mutta se ei ole sen pointtikaan.

Tulen ja jään laulu:
Valtaistuinpeli
Kuninkaiden koitos
Miekkamyrsky 1 ja 2
Korppien kestit
A Dance With Dragons
The Winds of Winter
A Dream of Spring

18. heinäkuuta 2011

Palautekeskustelun purku ja arvonnan voittajat

Heti kärkeen pahoittelut arvonnan venymisestä. Viikonloppu menikin lomanalkajaisten vietossa... Tänään oli kuitenkin sitten suuri arvontapäivä ja palaan voittajiin myöhemmin!

Lämmin kiitos kaikille palautteen antajille. Jokainen kommentti oli tärkeä ja kehut saivat punastelemaan. Valehtelisin jos väittäisin pitäväni tätä blogia vain itseäni varten (se oli alkuperäinen tarkoitus kyllä). Kyllä tämä on isolta osaltaan myös lukijoita ja kirjojen ystäviä varten. Siksi palaute on minulle tärkeää ja sitä tietenkin saa antaa aina muutenkin.

Pari asiaa palautteissa pääsi yllättämään. Keskustelu arvostelukappaleista ja takakansitekstien tyrmäys. Etenkin tuo takakansitekstien turhaksi kokeminen. Ei siinä mitään. Luovun siitä mielelläni. Olen pitänyt niitä mukana lähinnä siksi, että siinä saa lyhyesti selitettyä juonen ja joskus suivaantuakin niiden markkinointipupusta. Mutta palaute otettu vastaan ja sitä noudatettakoon!

Arvostelukappaleista syntynyt keskustelu oli kiinnostava - erityiskiitos vielä siitä. Raavin päätäni pitkään asian kanssa ja päädyin kuitenkin sitten siihen, etten ilmoita erikseen mikä kirja oli arvostelukappale ja mikä ei. Tämä lähinnä siksi, ettei se anna arvostelun lukijalle mitään. Se voi suorastaan vahingossakin ja tiedostamatta ajaa lukijan hakemaan tekstistäni jotakin sellaista, mitä siinä ei kuitenkaan ole. Tieto lisää tuskaa, sanoo sananlasku.
Vannon kuitenkin käsi sydämellä, että jokainen arvostelu on rehellinen. En kehu tai hauku kirjaa siksi, että olen saanut sen arvostelukappaleena. Sellainen ei palvele ketään. Jos sanani syön, niin lukutaidottomuus minut periköön!
Sellainen etuoikeus arvostelukappaleilla kuitenkin on, että luen ne aina loppuun. Niitä en keskeytä, vaikka mikä olisi. Tämä johtuu puhtaasti lojaalisuudesta arvostelukappaleen tarjoajaa kohtaan. Koen, että arvostelukappale on tavallaan palkka ja sen ansaitakseni minun on luettava se kirja loppuun - pidin siitä tai en.

Tässä siis tiivistetysti se, miten Morren maailma uusiutuu palautteenne pohjalta:

  • Takakansitekstit poistuvat. Tilalle laitan linkin kustantamon esittelyyn, mikäli sellainen on. Lisäksi kuvaan romaanin/tietokirjan ideaa/juonta muutamalla lauseella lyhyesti omaan tyyliini.
  • Ponnahdusikkuna otettu käyttöön kommentoitaessa. Ehkä jossain vaiheessa lisään siihen kirjainvahvistuksen, mikäli roskapostin määrä käy hankalaksi.
  • Ilmoitan lukemastani kirjasta seuraavat tiedot: alkuperäinen nimi, kääntäjä ja käännösvuosi, sivumäärä, kustantaja (sis. mahdollisen linkin kustantamon esittelyyn kirjasta) Lisään nämä tiedot hiljalleen myös vanhempiin lukemiini kirjoihin niiltä osin kun se on mahdollista.
  • Pisteytys otetaan käyttöön arvoasteikolla ½-5. Tämän teen joka tapauksessa aina LibraryThingiin, joten ei ole iso asia lisätä sitä blogiteksteihinkään. Lisään pisteille myös omat tunnisteet siten että esim. 3½ pistettä saanut kirja löytyy tunnisteen 3 alta. Pisteytän myös aiemmin lukemani kirjat tässä hiljalleen. (elokuussa mietin mihin lomani kului...) Näin teidän on helppo löytää ne kirjat, joille olen antanut 2 pistettä jne.
  • Lista vuosittain lukemistani kirjoista tuonne ylös "2010 luetut", "2009 luetut" jne.
  • "Morre ostaa, myy ja vaihtaa" sivun poistaminen ylhäältä. Se on osoittautunut turhaksi, joten mitä vähemmän turhia sivuja, sen parempi.
Eli näillä eväillä jatketaan taas! Mikäänhän ei ole kiveen kirjoitettua, joten aika näyttää mikä osoittautuu hyväksi ja mikä ei. Vielä kerran; kiitos teille muruset!

Ja sitten ARVONTA! *rumpujen pärinää*

Virallisena valvojana ja Hatun Pitelijänä toimi jälleen puolisoni. Herra Onnena taas poikani. Arvonta suoritettiin perinteisellä lappu-menetelmällä.

Palkinnon 2C, eli Westön kirjan, voitti... JORI!
Westön Älä käy yöhön yksin -kirjan saa...
Palkinnon 2B, eli Riikka Pulkkisen kirjat, voitti... KAISA!
Pulkkisen Raja ja Totta -romaanit saa...
Palkinnon 2A, Haahdin kirjan, voitti... VALKOINEN KIRAHVI!
Taina Haahdin romaanin Kaikki mitä tiedän huomisesta saa...
Ja lahjakortin Akateemiseen kirjakauppaan voitti... BOOKSY!
Lahjakortin saa...
Oikein paljon onnea voittajille! Jori, Kaisa, Valkoinen kirahvi ja Booksy, paiskatkaahan minua sähköpostilla, niin tiedän mihin suuntaan pistän Kustin polkemaan...

15. heinäkuuta 2011

Pertti Kavén: Sotalapset - toiveet ja todellisuus (2011)

Kustantaja: Minerva Kustannus
Sivumäärä: 288
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale


Talvi- ja jatkosodan lastensiirrot toteutettiin Suomen valtion tiukassa ohjauksessa. Tavoitteena oli, että mahdollisimman moni lapsi siirtyisi Ruotsiin ja helpottaisi näin tilannetta Suomessa. Kriittiset äänet vaiennettiin ulkopoliittisista syistä. Valtion tiedotuslaitos teki voimakasta propagandatyötä lastensiirtojen puolesta ja kielsi tammikuussa 1942 kokonaan niiden julkisen arvostelun.
Lastensiirrot tapahtuivat Ruotsin aloitteesta, ja ne on perinteisesti mielletty puhtaasti humanitaariseksi avustustyöksi. Tässä kirjassa hahmotetaan uusimman tiedon valossa kokonaiskuvaa tästä edelleen arasta aiheesta. Kirjassa kuvataan rinnan lastensiirtojen kahta tasoa: poliittista päätöksentekoa ulko- ja väestöpoliittisten paineiden keskellä sekä yksittäisen perheen ja sotalapsen kokemuksia.
Lopputulos on, että monista myönteisistä asioista huolimatta lastensiirrot eivät kokonaisuutena vastanneet Suomen kansallisia etuja, mm. siksi, että liian paljon lapsia jäi Ruotsiin. Yksilötasolla taas koettiin niin eron ikävä ja tuska kuin Ruotsista paluun vaikeudet. Rankkojen kokemusten varjo on saattanut ulottua sotalapsen koko loppuelämään.
Kun ei-toivotut seuraamukset sodan jälkeen nousivat esiin, syntyi erikoinen tilanne: niin päättäjät ja poliitikot kuin perheetkin halusivat vaieta asiasta. Lapset joutuivat politiikan pelinappuloiksi sekä sodan aikana, että sen jälkeen.
Pertti Kavén oli itsekin sotalapsi. Hän on toiminut vuosia aktiivisesti paikallisissa ja valtakunnallisissa sotalapsijärjestöissä. Syksyllä 2010 hän julkaisi Helsingin yliopistossa sotalapsia käsittelevän väitöskirjan Humanitaarisuuden varjossa.

Oma arvio:
Luin tämän lähinnä henkilökohtaisista syistä että puhtaasti uteliaisuudesta. Minulla on ilo ja kunnia työstää sotaorpojen tekemää novelliantologiaa (palaan siihen varmaankin myöhemmin) ja tällainen taustakirjallisuus helpottaa työtäni sen toimittamisen suhteen.

Talvi- ja jatkosota ovat olleet minulle melkoisen vieraita. En ole ollut järin kiinnostunut niin lähiajan historiasta (antiikin aika, keskiaika ym. kiinnostavat enemmän) enkä sotahistoriasta noin muutenkaan. Vanhempanikin ovat sotien jälkeen syntynyttä ikäpolvea ja isovanhempani, yhtä mummua lukuunottamatta, ovat kuolleet ennen syntymääni. Näin siis kosketuspinta tähän aiheeseen on jäänyt pakollista koulusivistystä lukuunottamatta melkoisen olemattomaksi.
Näin ollen siis käsitteeet 'sotalapsi', 'lastensiirrot' ja 'sotaorpous' ovat olleet aivan vieraita. Kavénkin viittaa tutkimuksessaan aiheesta vaikenemiseen, joten en syytä pelkästään itseäni sivistymättömyydestäni. Sotalapset on siis oikein oivallinen teos tämän aukon paikkaamiseen.

Sotalapset on mielenkiintoinen kirja. Se perustuu pääasiassa Kavénin väitöskirjaan, mutta siitä on tehty tavallaan kansantajuisempi versio. Ja ainakin minulle, aiheeseen perehtymättömälle, se oli helppoa luettavaa. Erityistä syvyyttä siihen toi nimenomaan sotalapsien muistelmista lainatut kommentit, jotka hienosti lukujen välissä tähdensivät sitä, mistä yksilötasolla oli kyse.

Kun seuraa uutisista päivittäin tulevia sotaraportteja milloin mistäkin, sitä äkkiä sortuu ajattelemaan kuinka sivistynyt maa Suomi on. Tätä kirjaa lukiessa pääsee melkoinen pärskähdys senkin suhteen. Lastensiirrot Ruotsiin tuntui olevan lähinnä puhdasta politiikkaa sekä Suomelta että Ruotsilta. Alkuperäinen tarkoitus lienee ollut todellakin ihan hyvä (autetaan lapsia siirtämällä heidät pois sotaa käyvästä maasta), mutta siitä tuli hyvin nopeasti poliittista valtapeliä.

Riipaisevinta on oikeastaan se, kuinka vähän lastensiirroissa ihan aidosti ajateltiin lapsia. Ruotsi halusi antaa apua, Suomi ei voinut korrektisti kieltäytyä poliittisiin suhteisiin vedoten. Tämän vuoksi asian arvostelu oli myös kiellettyä. Piti olla vain kiitollinen. Ruotsi ei oikein nähnyt muuta auttamistapaa, sillä se halusi säilyttää puolueettomuutensa sotatilanteessa. Suomessa asia nähtiin etenkin ruotsinkielisten parissa myös kielipoliittisena kysymyksenä - etenkin RKP oli lastensiirtojen voimakas kannattaja. Tämä kielipoliittius pääsi yllättämään eniten.

Sotalapset - toiveet ja todellisuus teoksen sisältö on liian monimutkainen kokonaan tässä avattavaksi, mutta suosittelen sitä lämpimästi ihan kaikille, joita historia, lasten asema ja politiikka vähänkään kiinnostaa. Se on rakenteeltaan selkeä, lopussa on asialliset lähdeviitteet ja tilastotaulukoita. Niitä ei kuitenkaan tarvitse jatkuvasti plärätä saadakseen jutun juonesta kiinni.
Huolimatta siitä, että Kavén itse on sotalapsi, hän onnistui pitämään aiheen käsittelyn hyvin tieteellisenä. Vasta loppupuolella on yksi luku hänen omista kokemuksistaan. Tämä on ihan kunnioitettavaa. Voisi ajatella, että liian henkilökohtaisesti läheinen tutkimusaihe näkyisi myös asian käsittelyssä.

Mitä tästä tulisi oppia? Kaikkea apua ei tarvitsisi vastaanottaa, vaikka sen perimmäinen tarkoitus olisikin hyvä. Eikä politiikkaa kannata laittaa lasten, seuraavan sukupolven, edelle. Sen hinta voi olla yllättävän korkea.

***

Kiitos vielä kaikille Palautekeskusteluun osallistuneille. Aikaa on vielä! Pyrin viikonlopun aikana hoitamaan sekä arvonnan että keskustelun purun. Pidennän osallistumisaikaa vielä tämän vuorokauden loppuun saakka!

Kiitos myös kaikille blogitapaamiseen osallistuneille! Oli ihanaa nähdä teitä kaikkia ja ehdottomasti uusiksi!

10. heinäkuuta 2011

Nikolai Gogol: Kadonnut kirje (n. 1831)


Vetzera na hutore bliz Dikanki
Suomennos: Jukka Mallinen
Käännösvuosi: 1992
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 212 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Ukrainan kasakoiden kansanuskomuksiin pohjautuvat kauhu- ja kummitusjutut ovat ominta Gogolia, verevää, värikylläistä ja hauskaa luettavaa. Suuri venäläinen kirjailija on myös fantasian ja kauhuromantiikan taitaja. Tarinat perustuvat aiemmin vain osittain suomennettuun novellikokoelmaan Illat Dikankan maatilalla.

Oma arvio:

Kadonnut kirje -tarinakokoelma sisältää seuraavat tarinat:
Toukokuun yö eli hukuttautunut tyttö
Ivan Kupalon yö
Sorotšinin markkinat
Noiduttu paikka
Kauhea kosto
Kadonnut kirje


Huolimatta siitä, että olin hitusen pettynyt Gogolin Kuolleet sielut -romaaniin, tartuin tähän kun se kirjastossa sopivasti sattui silmiin. Sitä paitsi pidän oikein vanhanaikaisista, kansanuskomuksiin perustuvista kummitusjutuista. Parhaimmillaan ne ovat jännittäviä, koomisia ja hiukan romanttisiakin.


Kadonnut kirje -kokoelman tarinat olivat kuitenkin paikoin yllättävän vaikeatajuisia ja tylsiäkin. Ikään kuin niitä olisi venytetty liikaa. Monimutkaisuutta lisää se, että tarinoiden pääkertojana on mehiläishoitaja Puna-Panko, mutta oikeastaan hänellä on vain esipuheosuudet (jotka vasta sekavia ovatkin!). Muutoin tarinaa kertoo milloin kukakin.


Perinteisimpiä tarinoita olivat Toukokuun yö eli hukuttaunut tyttö, ja Noiduttu paikka. Hukuttautuneen tytön tarina oli oikein ihanan kauhuromanttinen. Nuori verevä neito ja tulinen kasakka, ja vanha kirous heidän rakkautensa esteenä. Ah!
Noiduttu paikka oli enemmän koomillinen, mutta siksikin hyvin viihdyttävä. Isoisän arbuusimaalla tapahtuu kummia eikä vanhaan vihtahousuun ole luottamista...


Se, etten päässyt kaikkiin tarinoihin sisälle kunnolla, voi olla kulttuurieroista johtuvaa. Jotenkin se sekalaisen kiivas rytmi, millä tarinoita kerrotaan, tuntui kovin vieraalta.
Pidän kuitenkin Gogolin yhä mielessäni. Nenä ja Päällystakkikin ovat yhä lukematta...

7. heinäkuuta 2011

Kaarlo Törmi: Sivellin, sielu ja maisema (2011)

Kustantamo: Minerva
Sivumäärä: 281
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale


Suomen kultakauden taiteilijoihin kuuluvat Louis Sparre ja Emil Wikström tekevät retken Venäjän Karjalaan, sadunhohtoiseen Vienaan. Heidän oppaakseen suostuu kuhmolainen kruununtorppari Renne Haverinen, joka oli aiemmin opastanut myös Sparrea ja Gallen-Kallelaa samoissa maisemissa. Yli tuhannen kilometrin matka tehdään jalkapatikassa ja veneellä. Reitti kulkee kuuluisimpien runokylien kautta Kuhmosta aina Paanajärvelle pohjoiseen.
Erilaiset vastakkainasettelut kytevät Rennen mielessä: herrat ja rahvas, suomalaiset ja venäläiset, luterilaiset ja ortodoksit. Ennakkoluulot karisevat kuitenkin pikkuhiljaa, muuttuvat järjettömiksi ja turhiksi.
Vasta Pariisista palanneiden taiteilijoiden elämänpiiri on täysin erilainen kuin Rennen. Syntyy kohtauksia, jotka ovat huovismaisen huvittavia, hämmentäviä ja liikuttaviakin. Taiteilijat suhtautuvat Renneen hienotunteisesti, Renne nuoriin miehiin kuin omiin poikiinsa. Keskustelut kuvataiteesta Rennen ja taiteilijoiden välillä ovat herkullisia, ja huumorikin kuplii pinnan alla.
Kun matkalaiset sitten yllättäen tapaavat Paanajärvellä Akseli Gallen-Kallelan ja tämän ihastuttavan Mary-vaimon, kohtaamisesta tulee väistämättä matkan kohokohta. Karismaattinen mutta myös kompleksinen Gallen-Kallela näyttäytyy Rennelle nyt myös uudessa valossa.
Kun matka vihdoin päättyy, Venäjän ja Suomen rajan ylittää muuttunut Renne. Myös mielen matka on ollut pitkä, eikä kotiinpaluun riemua voita mikään.

Oma arvio:
(Huh! Olipa pitkä takakansiteksti. Ehkä niistä on tosiaan aika luopua...)

Sivellin, sielu ja maisema on melkoisen ytimekäs nimi tälle romaanille. Siihen kiteytyy kaikki olennainen tämän kirjan kansien välistä. Kaarlo Törmi on minulle uusi tuttavuus kirjailijoiden saralta, mutta mielelläni varmasti luen häneltä jatkossa jotain muutakin. Hän on aiemmin kirjoittanut nuorten romaaneja ja kuunnelmia.

Tarinan keskushenkilö on Renne Haverinen. Yllätyksekseni hän on todellakin ollut olemassa ja oikeastikin opastanut Gallen-Kallelaa Karjalan maisemissa. Tämän tarinan todenperäisyyttä en tiedä.
Ennen kaikkea tässä ihastutti Törmin tavoittama kieli, joka tuntui todella aidolta Rennen suuhun. Muoto ei ole minä-kerrontaa, mutta silti Törmi on valinnut välineekseen "renneläisen" torpparikielen. Se saa lukijan todella syvälle mukaansa 1800-luvun lopulle.
Hän astui Wikan taakse ja rupesi irrottamaan kivääriä tämän repun päältä.
-Mitä sinä nyt? Wikka kysyi ja kääntyi.
-Minä kannan tätä pyssyä. Jos vaikka koppelon nappaisin, kun etummaisena kulen. Saadaan taloon viemistä.
Matkaa heillä oli, eli heidän olisi pitänyt lähteä. Mutta etelän herrat istuivat ja tuijottivat erämaata. Puita he näkivät ja puitten latvuksia. Korkealta kuin kirkontornista tai linnunsilmällä. Tällaisia määriä metsää eivät ehkä olleet nähneetkään samalla kertaa: mäntyä, honkaa, petäjää. Vaikka enin osa taisi olla kuusta. Kuinkahan kauas lensi luoti patruunasta, joka oli hänen kädessään. Virstan vai kymmenen? Wikka saattoi tietää.

(s. 30)

Lukija kulkee pitkälti myös Rennen ajatuksissa, jossa etenkin uskonto jyllää. Välillä vähän liiaksikin minun makuuni. Eräs kyläläissaarnaaja oli Renneä verrannut Raamatun Jobiin, ja siinä sitä pohdittavaa riitti! Toisaalta juuri tämä tekee Rennestä hyvin aidon henkilön. Hän tuomitsee, katuu, tekee syntiä, ikävöi. Renne on hyvin herkkätuntoinen mies.

Emil Wikström (Wikka) ja Louis Sparre (Parre) jäävätkin Rennen varjoon ja siten hiukan etäisemmiksi. Lähemmäksi lukija pääseekin Akkea ja Miaa (Akseli Gallen-Kallela ja Mary), jotka ovat aluksi vain Rennen muistoissa ja vasta loppuvaiheessa tarinassa läsnä. En tiedä millaisena miehenä Gallen-Kallelaa on pidetty, mutta ensinnäkin hän tuntui hyvin todelliselta ja toisekseen onnistui herättämään mielenkiintoni.

Varsinainen koukku tarinasta kuitenkin puuttui. Paikoin meinasi tuntua suorastaan tylsältä, vaikka tarina ei paikallaan junnannutkaan. Renne, Wikka ja Parre samoavat, ihailevat maisemia ja pysähtelevät erilaisissa torpissa. Lopuksi tapaavat Akken ja Mian, ja seuraa kaikenlaisia kommelluksia. Mutta siinäpä se sitten olikin. Tämä onkin enemmän matka Rennen mieleen kuin varsinainen juonivetoinen tarina. Luin tämän itse ehkä hiukan hassuun saumaan näin kauhujuttujen ja juonitarinoiden jälkeen.

Lisäksi olisin ehdottomasti kaivannut tähän karttaa liitteeksi. Näin olisi ollut helpompi hahmottaa kolmikon matkaa, pysähdyksiä ja ennen kaikkea tuota matkan mittaa. Sen verran usein tässä kuitenkin viitataan erilaisiin kyliin, järviin ja muihin paikkoihin. Kotimaan maantieto tuppaa olemaan sen verran unohtunutta, että saan kyllä Oulun varmaan sijoitettua kuta kuinkin oikeaan suuntaan, mutta siinäpä se sitten osaltani onkin. (Nyt siis puhuu ihminen, jolle tuottaa suunnattomia vaikeuksia hyväksyä sitä, että Helsinki on meren rannalla...)

Sivellin, sielu ja maisema sopii siis erityisen hyvin sellaisille, jotka rakastavat suomalaista korpimetsää, etenkin uskonnollissävytteistä kulttuurierojen pohdintaa ja taidetta. Ja joilla on maantieto hyvin hanskassa.

6. heinäkuuta 2011

Kirjojen ja kosmetiikan top 10

Anna Elina Vielä yksi rivi... -blogista huomioi blogiani kivalla haasteella!
Haasteen yksinkertaisena ideana on listata kymmenen suosikkikirjaa. Alunperin haaste koski kosmetiikkatuotteita, mutta kirjablogeissa haaste muuttui. Listaan siitä huolimatta myös ne kosmetiikkatuotteet, sillä olen kumminkin sen verran kiinnostunut siitäkin aiheesta.

En kurki ollenkaan taannoista 30 päivää kirjojen kanssa -haastetta, jossa näitä listauksia tehtiin. Se oli huhtikuussa ja nyt on heinäkuu.

Kirjojen Top 10

1. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
2. Margaret Mitchell: Tuulen viemää
3. Sofi Oksanen: Puhdistus
4. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
5. Stephen King: Liseyn tarina
6. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
7. Helena Waris: Uniin piirretty polku
8. Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus
9. Juhani Aho: Rautatie
10. David Eddings: Belgarath - velhon tarina

Kosmetiikkatuotteiden Top 10

1. Dior Iconic -ripsiväri (täydellinen ripsilleni; pitkille ja harvoille)
2. MAC Smoulder -kajalkynä (kun haluat todellakin mustan kajalin)
3. O.P.I -kynsilakat (pysyy, pysyy, pysyy...)
4. MAC Paint Pot -luomivärin pohjustaja (kirkastaa sävyä ja luomiväri pysyy siistinä ja tasaisena)
5. Dior J'adore -tuoksu (kai tuoksutkin lasketaan?)
6. Clinique Day Off -meikkiputsari (kyllä lähtee!)
7. Osis -hiuslakka (pysyy, ei tahmaa - oikeastaan tähän olisi voinut laittaa minkä hyvänsä Osis -tuotteen)
8. Biosilk Black Orchid -hoitoaine (mustaksi värjätyn tukan paras ystävä)
9. BodyShop Aloe Vera -puhdistusvaahto (oivallinen etenkin salikäynnin jälkeen kun haluaa rauhoittaa ihoa)
10. Lumene Koivu & hunaja -jalkavoide (nopea apu kuiville kantapäille, ihanan raikas!)

Voisin pistää haasteen eteenpäin vaikkapa Karoliinalle Kirjavaan kammariin, marjikselle Kirjamielellä -blogiin, Ammalle Amman lukuhetkiin ja Lumiomenalle!

5. heinäkuuta 2011

Palautekeskustelu + arvonta

Jotta näin kesällä Blogistania ei olisi niin pystyyn kuollut ja saisin vähän vipinää teihinkin, niin julistan palautekeskustelun ja arvonnan alkaneeksi!

Morren maailma on nyt ollut toiminnassa muutaman vuoden. Alkuaikojen kirja-arviosta on kehitytty (ainakin omasta mielestäni), mutta onko kaikki valtakunnassa hyvin? Pitäisikö minun antaa kirjoille tähtiä tai arvosanoja? Selkeyttää tunnisteita? Ilmoittaa kirjasta tarkempia tietoja (kustantaja, sivumäärä, sid./nid., kääntäjä...)? Tehdä enemmän lainauksia? Ilmoittaa, minkä kirjan olen saanut kustantajalta juuri tätä blogia varten?
Sana on vapaa! Risut ja ruusutkin ovat tervetulleita. Mikä systeemi on osoittautunut hyväksi?

Houkutukseksi laitan pystyyn arvonnan. Saat arpalipun osallistumalla kommenttilootassa palautekeskusteluun. Jos sinulla ei ole Blogger-tunnistetta, niin keksi kommenttiisi nimimerkki! Kerro myös ottaisitko kakkospalkinnoksi mieluummin vaihtoehdon A, B vai C. (Oletan, että jokaiselle kelpaa ensisijaisesti lahjakortti.)

Palkinnot ovat seuraavat:
1. 30 euron lahjakortti Akateemiseen kirjakauppaan
2a. Taina Haahdin uutuusromaani Kaikki mitä tiedän huomisesta (kovakantinen, kerran luettu siisti kappale)
2b. Riikka Pulkkisen Raja ja Totta (molemmat kovakantisia, Rajassa hiukan kulumaa kannessa)
2c. Kjell Westön Älä käy yöhön yksin (kovakantinen, siisti kappale)

Osallistumisaikaa on 15.7. klo 18 asti. Eli ensi viikon perjantaihin. Arvonta tapahtunee saman illan aikana.

Onnea kaikille ja lämmin kiitos jo etukäteen palautteista. Teen niistä varmasti jossakin vaiheessa myös erikseen postauksen, jossa kommentoin ja pohdin niitä enemmänkin.

4. heinäkuuta 2011

Charlaine Harris: Veren imussa (2004)

Dead to the World
Suomennos: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 328
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale


Sookie Stachouse tekee uudenvuodenlupauksen: pysyä erossa ikävyyksistä. Lupauksen pitäminen ei kuitenkaan ole kovin helppoa, jos sattuu olemaan vampyyrin ex-tyttöystävä, muodonmuuttajan omistaman baarin simpsakka tarjoilijatar - ja telepaatti, joka tulee aina vedetyksi mukaan toistaan hurjempiin seikkailuihin maailman pimeälle puolelle...
Matkalla töistä kotiin Sookie ajaa tien laitaa hädissään juoksevan, puolialastoman miehen ohi. Miehellä ei ole hajuakaan siitä, kuka hän on, mutta Sookie tunnistaa hänet kyllä: siinähän on vampyyri-Eric, ensimmäistä kertaa (kuolemanjälkeisessä) elämässään haavoittuvaisena ja herkkänä.
Uudessa muistinsa menettäneessä, vastustamattomassa Ericissä olisi jo riittämiin päänvaivaa, mutta pian Sookielle selviää, että Ericin muistin ovat vieneet hämmästyttävän voimakkaat noidat, jotka ovat iskeneet kyntensä tuohon vaikutusvaltaiseen alfaurokseen. Eric tarvitsee Sookien suojelusta, ja Sookie huomaa olevansa taas kerran pahassa pinteessä: keskellä noitien, vampyyrien ja ihmissusien veristä taistoa.

Oma arvio:
Olen hengissä sentään luettuani tämän. Se ei nimittäin ollut kyllä kovinkaan itsestäänselvää. Olin tukehtua kuolaani, saada sydänkohtauksen ja lopuksi kuolla silkkaan myötäelämisen tuskaan. Eikö kuulostakin hienolta?
Aion olla kuitenkin kiltti ja säästää teidät isommilta Eric-hehkutuksiltani. Jos muistinne pettää siltä osin, niin lukaiskaa arvioni Ericistä Kylmäveristen klubista.

*muutamia rauhoittavia, syviä hengenvetoja*

Veren imussa on nyt siis neljäs Harrisin kirja The Southern Vampire Mysteries -sarjassa. Ja tähän astisista paras. Arvioni tältä osin ei liene kovin vakuuttava, koska tämä paras siksi, että tarinan keskiössä oli nimenomaan Sookien ja Ericin välinen suhde. Toinen syy on se, että huumori on aina vaan parantunut!

Eric on tosiaan menettänyt täysin muistinsa ja palautuu melko alkukantaiseksi kaveriksi. Uusi Eric oli kerrassaan ihastuttava koiranpentuilmeineen ja vanhanaikaisine käsitykseen, jotka ovat luultavasti suoraan viikinkiajalta peräisin. Uusi Eric kuitenkin kunnioittaa Sookieta ja tämä asenne onkin melkoisen ratkaisevassa asemassa Sookien suhtautumisessa Ericiin.
Pelkäsin hiukan pitäväni tätä Ericiä tylsänä, mutta idea kantoi juuri tämän kirjan verran. Yhtään enempää se ei olisi toiminut, mutta avasi sopivasti viikinkivampyyrimme sisintä. Harris ei ole luonut uutta Ericiä ihan tyhjästä.

Juoni jäi tässä (kuten Kylmäveristen klubissakin) melkoisen löyhäksi, mutta sinällään juoni itsessään oli hyvä. Harris ei sortunut liian monimutkaiseen juonikehittelyyn, mikä olisikin ollut turhaa. Noituus sopii Harrisin luomaan maailmaan hyvin muodonmuuttajien, telepaattien, vampyyrien ym. sekaan. Toivon suorastaan, että noidista kuullaan lisää.
Mukana on vanhoja tuttuja, kuten Alcide, mutta uusiakin henkilöitä tavataan. Salaperäinen Claudine yllätti minut hilpeästi.
Ovela sivujuoni oli myös ihan piristävä. Jason nimittäin katoaa...

Sitten muutama sananen kirjan loppuratkaisusta, jonka kanssa koin kovasti henkistä tuskaa. Kaunokirjallisella tasolla ratkaisu oli aivan loistava. Harris teki sen ratkaisun, mikä hänen pitikin tehdä (olikohan asia hänelle tuskallista?). Mutta silti... Minun teki ihan oikeasti mieli tirauttaa pari kyyneltä.
Onneksi seuraava suomennos ilmestyykin nyt heinäkuussa. Jospa siellä avautuisi taas uusia asioita...

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa

1. heinäkuuta 2011

Teinin seksitarinat

Pitkästä aikaa taas jäi kirja kesken. Elina Tiilikan kirja Punainen mekko ei ole kovin pitkä ja on varmasti nopealukuinen, mutta en kerta kaikkiaan halunnut 100 sivun jälkeen tuhlata minuuttiakaan tällaiseen roskaan.

Punainen mekkohan kertoo Noorasta, joka päättää ansaita rahaa prostituution avulla. Noora jo päähenkilönä on niin helvetin ärsyttävä yhteiskunnansiivellä elävä loinen, ettei paremmasta väliä. Mikään työ ei oikein kelpaa (kun siellä töissä pitäis tehdä töitä, siis taajuttexte??) ja sitten prostituutionkin ohella sossun rahat kelpaavat.
Noora ei toisaalta ole kovin uskottava. Hän kuvaa itseään kömpelöksi tanssitaidottomaksi eikä kovin nätiksi - ja kas vain stripparihommat sujuvat miltei kertalaakista ja lisäkeikoillekin olisi kysyntää. Stripparihommatkin vaan ovat liian raskasta työtä eikä tarpeeksi hyvin palkattuakaan. Prostituoiduksi ryhtymistä Noora harkitsee alle minuutin, ilmoitus foorumille ja heti känny täyttyy ehdotuksista.

Kirjan puhekielisyys tietyllä tapaa sopii tähän, mutta toisaalta luo ennestäänkin ärsyttävälle Nooralle sellaisen pissisäänen korvieni välissä, että voisin kirskutella hampaitani.
Dialogi oli suorastaan tuskallisen kömpelöä. Kiemurtelin myötähäpeästä.

Punaisesta mekosta tuleekin ensimmäisenä mieleen elämäänsä kyllästynyt 16-vuotias tyttö, joka päättääkin äkkiä kirjoittaa tarinan prostituutiosta.
On selvää, ettei Punainen mekko tietenkään ole ensisijaisesti kaunokirjallinen teos vaan todellisuuspohjainen kertomus suomalaisen huoran työstä. Harmi vain, että kömpelö ulosanti pilasi oikeastaan kaiken.

Tervemenoa turhake.

Urhoollisesti tämän ovat lukeneet Lumiomena, anni.m ja Hanna.