29. tammikuuta 2011

Tunnustuksia

Kirjanten virrassa oleva Hanna haastoi tunnustamaan itsestäni seitsemän asiaa. Eihän siinä muu auta kuin härkää sarvista sitten vaan.



  1. Olen kirjahamsteri. LibraryThingin listan mukaan meillä on tällä hetkellä 956 kirjaa. Niihin on tosin listattu myös mm. Aku Ankan taskukirjat, joita on ehkä hiukan päälle sata kappaletta.
  2. Haaveilen myös ammatista kirjallisuuden parissa. Tein äidinkielenopettajan hommia pari vuotta, mutta se ei ollut ihan sitä mitä halusin. Olen ollut myös kirjakaupassa töissä kaksi vuotta, mutta sekään ei ehkä ole sitä, mitä haluaisin tehdä loppuelämäni. Kaikkein eniten haluaisin olla kirjailija.
  3. Kirjojen lisäksi pidän kovasti kengistä. Jalkavammani vuoksi en voi käyttää kovin korkeakorkoisia kenkiä, mutta joskus teininä 12cm korot olivat ihan arkikengät koulussa. En ole kenkien kanssa mikään merkkifriikki kuitenkaan. Kenkiä minulla on arviolta 10-15 paria, joten ei sinänsä kovin paljoa.
  4. En  pidä ruuanlaittamisesta enkä leipomisesta. Pahaksi onneksi puolisoni Turrekaan ei ole järin innokas kokki. Ruoanlaitto on joka päiväistä pakkopullaa. Syynä tähän on ehkä hiukan ongelmallinen suhteeni ruokaan, joka näkyy ulkonäössänikin.
  5. Sanoi Marilyn Monroe mitä hyvänsä, niin timantit eivät ole tämän tytön parhaita ystäviä. Pidän hopeakoruista, joissa on muinaishenkistä muotoilua (kuten Kalevala Korut, kelttikorut ym.). Tämä tuntui olevan kova pala koruliikkeissä kun etsimme vihkisormuksia ja morsian ei halunnut timantteja. Meillä on Turren kanssa samanlaiset vihkisormukset; Kalevala Korun Suomuhauet.
  6. Minulla on paljon voimakkaita mielipiteitä. Joskus olisi fiksua olla niistä ihan hiljaa, mutta mihinkäs seepra raidoistaan...
  7. Pidän pääasiassa rock-, metalli- ja klassisesta musiikista. Muutamia vinoitumia kuitenkin mahtuu joukkoon. Esimerkiksi Eminem, Mike Oldfield, Puolikuu ja Roxette. Roxettea olen fanittanut yli 20 vuotta ja Per Gessle oli ensimmäinen mies kenen kanssa halusin naimisiin (olin tuolloin 7v.).
Haastan tähän mukaan seuraavien blogien pitäjät:
Elämää sen itsensä kanssa
Almafiinan kirjablogi
Illuusioita

Tähän postauksen lopuksi voisin vielä vinkata, että ne jotka käyttävät Blogilistaa, voivat tilata blogini täältä. Vanhan Morren maailman olen jo poistanut sieltä. Blogilistan toiminta ei kyllä viime aikoina ole oikein vakuuttanut...

27. tammikuuta 2011

Stephen King: Tukikohta (1978/1990)

The Stand
Suomennos: Kari Nenonen
Käännösvuosi: 1990
Kustantamo: Book Studio
Sivumäärä: 1341
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Vanha henkilöauto ilmestyy Teksasin hämärästä miltei kävelyvauhtia, kuin sadun taikalaatikko. Auton valokiilat leikkaavat yksinäisen huoltoaseman julkisivua... taikalaatikko on valmis aukeamaan... kutsu kuolemantanssiin on käynyt.
Stephen Kingin parhaana pidetty romaani valloittaa ja valvottaa!

Oma arvio:
Takakannen teksti on surkea ja vajavainen (kävelyvauhtia etenevä sadun taikalaatikko?). Selvitän siis ensin hiukan juonta. Amerikan mantereen - ja luultavimmin koko maailman - halki pyyhkäisee flunssavirus. Ihmiskunnan kuolleisuusprosentti on varovaistenkin arvioiden mukaan 97-98%. Kukaan sairastaneista ei selviä hengissä ja vain kourallinen ihmisiä on immuuneja taudille, jota kutsutaan nimellä Kapteeni Tripps.

Tukikohta keskittyy suurimmaksi osaksi näiden vähäisten ihmisten elämään noin 9 kuukauden aikana. Osa ihmisistä menee Itään, osa Länteen. Idässä on lempeä äiti Abigail, Lännessä Randall Flagg -niminen cowboy-bootseihin pukeutunut mies. Kummallakin taholla pystytetään uutta yhteiskuntaa tuhoutuneen Amerikan raunioille.

The Stand julkaistiin ensimmäisen kerran 1978 ja Stephen King halusi julkaista siitä myöhemmin täydennetyn, "alkuperäisen", painoksen vuonna 1990. Tämä täydennetty laitos käännettiin suomeksi ja se ilmestyi myös 1990. Se julkaistiin kahtena niteenä, mutta teos on hyvin yhtenäinen. Jopa niin, että toisen niteen sivunumerointi alkaa siitä mihin ensimmäinen osa loppuu. Yhteismittaa on lähes 1400 sivua.

Luin tätä pitkään. Teos on massiivinen niin sivumäärällisesti kuin henkisestikin. Tapahtumia on paljon, henkilögalleria on valtava ja aihepiiri on raskaamman puoleinen. Vilpitön mielipiteeni on, että vaikka tämä on ehdottomasti vaikuttavin Kingiltä lukemani kirja, olisi ehkä alkuperäinen lyhennetty ollut parempi. Paikoin King jää vatuloimaan ihan liikaa eikä se ole tarpeen tässä teoksessa, vaan lisää lukijan taakkaa entisestään.

Kutsuisin tätä Stephen Kingin Raamatuksi. Tukikohta on hyvin vertauskuvallinen tarina, jossa on paljon viittauksia Raamattuun. Sekä ihan suoria että symbolisia. Äiti Abigail edustaa tietyllä tapaa Jeesusta ja erityisen vinkeää on, että hän on vanha, mustaihoinen nainen. Ulkoisesti siis täysin Jeesuksen vastakohta. Randall Flagg taas edustaa jonkinlaista saatanallista arkkienkeliä. Harjasmainen ruskea tukka, reikäiset farkut, flanellipaita ja bootsit ovat hänen ulkoisia tavaramerkkejään, jotka alleviivaavat tavallisuutta. Paholainen voi kätkeytyä ihan tavallisten asioiden alle. Superflunssaa voi pitää vedenpaisumuksen kaltaisena puhdistuksena.

Vaikuttavinta tässä oli yhteiskunnan perustamisen problematisointi ja pohdinta. Ei ole kuulkaa helppoa miettiä väestölaskentaa, oikeusjärjestelmää, työkuvioita, rahaa... Entä miten suhtaudutaan siihen, että toiset uskovat äiti Abigailin olevan Jumalan lähettiläs, mutta toiset pitävät häntä ihan mukavana, mutta hieman höyrähtäneenä vanhuksena? Entä mitä Lännessä tapahtuu? Mitä ne toiset tekevät?
Myös konkreettiset asiat tuovat pulmia. Talven lähestyessä sähkö alkaa olla hyvinkin tarpeellinen asia.

Henkilögalleria on tosiaan varsin suuri enkä esittele tässä kaikkia. Keskeisimpiä henkilöitä ovat Stuart Redman, Frannie Goldsmith, Harold Lauder ja Nadine Cross. Harold ja Frannie ovat kotoisin samalta paikkakunnalta. Pulska, syrjitty, homoksikin epäilty Harold on ollut rakastunut Frannieen jo lukioajoista saakka. Superflunssan iskiessä Harold ja Frannie lähtevät aluksi kaksin etsimään muita selviytyjiä ja matkan aikana Harold jo olettaa saavansa vastakaikua. Mutta Stu Redmanin astuminen kuvioihin sotkee Haroldin suunnitelmat ja lopulta mies on suorastaan valmis murhaan. Myöhemmin Nadine Cross astuu kuvioihin ja hänestä ja Haroldista sukeutuu tiivis pari lyhyeksi aikaa. Mutta Nadinekin on sisimmältään luvattu jollekin toiselle...
King ei tietenkään sävellä tästä mitään saippuaoopperaa. Tukikohdan psykologinen näkökulma on huomattavasti syvempi luotaus torjutuksi tulemiseen, mustasukkaisuuteen, rakkauteen, pelkoon, katkeruuteen ja syyllisyyteen.
Mielenkiintoisia hahmoja ovat myös vajaamielinen Tom Cullen ja kuuromykkä Nick Andros, joilla on keskeinen osuus Tukikohdan tapahtumissa.
Kingin tuotantoa ennestään tuntevat löytänevät tästä myös viittauksia tuttuihin hahmoihin ja paikkoihin. Randall Flagg näistä merkittävimpänä.

En tiedä oikein mitä muuta sanoa paljastamatta liikaa. Tuntuu, etten saa sanottua tarpeeksi enkä oikein. Tukikohdan lukukokemus on vaikea pukea sanoiksi. Suosittelen tätä sekä kirjana että poikkeuksellisesti myös filmatisoituna. Mick Garris ohjasi tästä minisarjan 1994 ja pidän sitä hyvin onnistuneena Kingin kirjan filmatisointina (harvinaista herkkua). Erityisesti Stu Redmanin näyttelijä, Gary Sinise, teki hyvin vaikuttavan roolityön.

Runsaasti risuja kuitenkin tämän suomentajalle. Kieliopillisesti tämä on suoranainen suomen kielen raiskaus. Joka ja mikä -pronominien käyttö oli täysin hukassa, samoin pilkkusäännöt. Kleenexeille löytyy suomenkielinen sana (nenäliina) ja oletan, että ympäriinsä vilisevät gofferit ovat (tasku)rottia. Tammi on ryhtynyt julkaisemaan Kingin teoksia uusintapainoksina. Toivon, että myös Tukikohta julkaistaan uudestaan, mutta uuden käännöksen saaneena.

26. tammikuuta 2011

Markus Nummi: Karkkipäivä (2010)


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: n. 350
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

'Mä olen oikeesti tohtori Kilmoori eli Tok vaan', sanoi pieni poika ja katsoi Aria anovasti silmiin. 'Ja mun pitää auttaa yhtä vangittua prinsessaa, Mirabellaa.'

Kun uransa alkuun juuttunut kirjailija Ari maksaa kaupassa vieraan pikkupojan karkkipussin, poika liimautuu häneen. Voisiko Ari auttaa?
Jossain toisaalla tarmokas tilanhallintasuunnittelija Paula aikoo näyttää pystyvänsä hoitamaan mahdottoman urakan. Tytär saisi sillä aikaa työstää itsekseen pieleen menneitä asioita.
Sosiaalipäivystäjä Katrin työpöydällä pienen pojan ja tytön tarinat kohtaavat, mutta hänen ei kuulu rakastaa vierasta lasta, se olisi virkavirhe.
Mutta entä jos jossain lukkojen takana pieni tyttö oikeasti odottaa pelastamista?

Oma arvio:
Markus Nummen Karkkipäivä oli ehdolla vuoden 2010 Finlandia-palkinnon saajaksi. On tietysti epäreilua pitää tätä vahvana voittajaehdokkaana ja typerää, kun palkinto on jaettu jo aikapäiviä sitten. Mutta tämä oli kyllä todella hieno, kaunis ja karu romaani. Myös yksi ahdistavimmista mitä olen lukenut ja siksi työstin tätä pitkään. Uskon, että oma äitiyteni vaikutti asiaan. Oma poikani on lähes samanikäinen kuin 8-vuotias Karkkipäivän Tomi.

Kirjan rakenne on upea. Tarina etenee kronologisesti ja tapahtumat sijoittuvat kahteen päivään. Luvut on jaettu osiin, jotka on nimetty vuorokaudenaikojen mukaan. Kussakin luvussa on kertojana eri henkilö; useimmissa tietysti päähenkilöt Ari, Tomi, Paula ja Katri. Mutta osansa saa niin kauppias Erkki kuin vastavalmistunut sosiaalityöntekijä Helenakin.

Jokaisella henkilöllä on hienosti toteutettu oma äänensä ja tyylinsä. Paula puhuu videokameralle, Arin osuus on romaanimainen ja Katrin osuus virallishenkinen ja paikoin raporttimainen. Tomin osuus vaati eniten sulattelua enkä oikein löydä sen kuvaamiseen sopivia sanoja. Tässä yhden Tomi-luvun mittainen näyte:
Voi vittupaska
Valepaska äijä
Mira bella Sessa prinsessa
tuun oota vaan
Sessa Mira lupaan
Voi sua ku oot.
Tok tulee... Yksinäinen solttu.
Semmonen juttu. Kuolojuttu.
Ei pimee niin paha oo. Kun kattoo sielt valoon. Sinne pimeeseen meet niin ei voi olla pimeempää.
Semmonen on tää.
Kuolojuttu.
Roihu vaan.
Kaikki paskat palamaan...
Aluksi tyyli hämmensi, mutta tarkempi tutustuminen Tomiin sai tämän tuntumaan sittenkin parhaalta vaihtoehdolta. Ajatusten sekavuus, kieli ja tyyli tekevät Tomin osuudesta uskottavamman. Nummi ei sortunut lapsen liian aikuismaiseen ääneen. Pieni lorumaisuus teki osuudesta miltei hyytävän.

Markus Nummi teki rohkeasti myös pahan äidin hahmon. Ei edes äitipuolen, vaan äidin. Reipas, tehokas ja huoliteltu Paula saa lopulta jopa maanisia piirteitä. Paulan hahmossa näkyy hienosti miten äiti mustamaalaa isää ja kuinka helposti sosiaalityöntekijät ovat äidin vietävissä. Siisti ulkonäkö, kaunis koti, vuorosanansa opetellut lapsi ja Paulan suorastaan röyhkeä itsevarmuus... Karkkipäivä on tietyllä tapaa myös hätähuuto isiltä.

Katrin osuus valoittaa kyllä sosiaalityöntekijän arkea. Ketä uskoa? Miksi uskoa? Paljonko voi luottaa omiin vaistoihin vai onko se epäammattimaista? Hahmoista Katri jää kaukaisimmaksi ja tavallaan kylmimmäksi (kuin virkakoneisto...), hänen roolinsa on lähinnä yhdistää muita ja olla raporttien allekirjoittajana.

Arissa näkyy tavallinen suomalainen mies. Periaatteessa varsin huomaamaton heppu, mutta jolla on sydän paikallaan ja ajoittaisesta epävarmuudesta huolimatta järki päässä. Arin kautta otetaan kantaa myös pedofiliakysymyksiin. Eihän mies vieraan pikkupojan kanssa voi olla muuten kuin perversiot mielessään? Mediassa on viime aikoina paljonkin käsitelty sekä aiheellisia että aiheettomia pedofiliaepäilyjä ja tässä on yksi esimerkki mihin hysterisointi on viety.

Karkkipäivä on kerrassaan hieno teos enkä ainakaan tältä istumalta keksi siitä oikein mitään moitittavaa. Jopa dramaattisen romaanin loppu on onnistunut. Liian usein loppu lässähtää kun kirjan aihe itsessään on suuri. Nummi onnistui. Matti Mäkelä kirjoitti myös varsin positiivisen kritiikin tästä Helsingin Sanomissa. Suosittelen tätä itsekin niille, jotka ovat tarpeeksi vahvoja katsomaan tarinaa silmiin.

24. tammikuuta 2011

Kirjakevät 2011

Minäkin ajattelin innostua listaamaan kiinnostavia kirjoja, jotka ilmestyvät kevään/kesän 2011 aikana. En tiedä luenko kaikki, hankinko kaikki tai kiinnostaako nämä sitten kuitenkaan. Yllättäjiäkin voi olla. Tässä kuitenkin joitakin kiinnostavia tulossa olevia uutuuksia:

Tammi:
Sarah Waters: Vieras kartanossa

Otava:
Helena Waris: Sudenlapset (sillä varauksella että pidän Uniin piirretystä polusta, joka on vielä lukematta)
Nerea Riesco: Ars Magica
C. J. Sansom: Luostarin varjot
Henning Mankell: Isidorin tarina
Milla Hannula (toim.): Maassa maan tavalla - Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia

Like:
Susan Fletcher: Noidan rippi
Nalle Österman: Härmägeddon - Vuoteni suomirockissa

Minerva:
Raili Mikkanen & Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja

Teos:
Juri Nummelin (toim.): Verenhimo (suomalaisia vampyyritarinoita)

Tässä nyt joitakin näin ensi alkuun. Eiköhän tästä taas riitä keväälle lukemista...

23. tammikuuta 2011

Cecilia Samartin: Señor Peregrino (2008)


Tarnished Beauty
Suomennos: Tiina Sjelvgren
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 382 (pokkari)
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Jamilet on nuori meksikolainen nainen, jonka selkää peittää valtava syntymämerkki. Hänen kotikylänsä asukkaat pitävät merkkiä paholaisen kädenjälkenä ja syrjivät tyttöä. Lopulta Jamilet jättää kotiseutunsa ja lähtee etsimään parannuskeinoa maasta, jossa kaikki unelmat toteutuvat.

Ylitettyään laittomasti rajan Yhdysvaltoihin Jamilet pääsee töihin mielisairaalaan. Hän saa hoidettavakseen vanhan espanjalaismiehen, jonka kanssa kukaan ei tule toimeen. Pikkuhiljaa nämä kaksi siirtolaista tutustuvat toisiinsa, ja heidän ystävyyteensä hoitaa molempien haavoja tehokkaammin kuin mitkään lääkkeet. Herra Peregrino kertoo tarinoita nuoruudestaan ja unohtumattomasta pyhiinvaelluksestaan Santiago de Compostellaan, ja samalla Jamilet tekee matkaa itseensä ja etsii sitä tyttöä, joka olisi ollut ilman rujoa kauneusvirhettään.

Señor Peregrino on koskettava romaani toivosta, rakkaudesta ja kauneudesta. Se ei ole kirja suurista teoista; se on kertomus pienten ihmisten pienistä tarinoista, joiden merkitystä ei mitata numeroilla vaan sydämellä.

Oma arvio:
Luettuani Sason blogista tästä kirjasta, päätin ehdottomasti lukea tämän. Kirja kuulosti oivallisen kevyeltä minun makuuni (en tykkää liian hömpästä) ja tarinakin vaikutti kiehtovalta.

Petyin todella pahasti (mikä ei siis tietenkään ole Sason syy). Tarina oli suorastaan äitelä, hyvin ennalta-arvattava ja aivan liian kristillishenkinen minun makuuni - ja siten niin amerikkalainen, niin amerikkalainen.

Henkilöhahmot olivat minun makuuni turhan ohuita. Jamilet on mieletön kaunotar syntymämerkkiä lukuunottamatta ja niin jalo, kiltti, viisas, naiivi, lempeä, kärsivällinen ja ihastuttava, että suorastaan tihkuu hunajaa. Herra Peregrinossa on taas edes hiukan särmikkyyttä, mutta ei mitään yllätystä. Tottakai mielisairas vanha ukko onkin todellisuudessa törkeän rikas, fiksu ja filmaattinen yksilö, joka on vain erikoisten sattumien kautta päätynyt sinne minne päätyikään.

Aidosti hauskoja hahmoja olivat Jamiletin täti Carmen, Carmenin miesystävä Louis ja naapurinpoika Eddie. Carmen on ihastuttavalla tavalla räväkkä ja tuhti täti, jossa meksikolainen kiihkeä veri virtaa. Louis on luonnollisesti pieni ja hintelä mies (miksi lihavilla naisilla on aina pieni ja hintelä mies?), jolla on vaimo ja lapsia. Eddie taas on komea nuorimies eikä ole vaikea arvata, mitä hänen ja Jamiletin välillä tapahtuu.

Teksti kulki hyvää tahtia eteenpäin ja Samartinin kieli on mukavan soljuvaa. Hän maalaa maisemia ja tunnetiloja taitavasti, ehkä aavistuksen imelästikin. Peregrinon ja Jamiletin tarinat kulkevat hyvin vuorotellen, mutta minua lukijana ärsytti tietynlainen rautalangan taivuttaminen. Peregrino kertoo tarinaansa Jamiletille lyhyinä sessioina ja aina uuden session alkaessa kerrattiin edellinen. Motiivina tässä esitettiin Peregrinon mukamas huono muisti, mutta se ei kyllä tuntunut uskottavalta ratkaisulta lainkaan. Lähinnä tuli mieleen, että Samartin tuntee jenkkilukijansa, joiden aivokapasiteetti ei riitä muistamaan kahta tarinaa yhtä aikaa.

Peregrinon pyhiinvaellusmatka oli kirjan mielenkiintoisinta antia. On toki luontevaa, että uskonnollisuus näkyy teoksessa, jossa pyhiinvaellus on oleellinen osa tarinaa, mutta jotenkin se kristillisyys pursui jo korvista ulos. Se kun ei rajoitu vain Peregrinon osuuteen. Jumalallisuus tihkui tekstin välistä ja henkilöistä liiankin kanssa.

Loppuratkaisu pääsi kuitenkin yllättämään. Ei kuitenkaan positiivisesti, vaan se oli siirappisempi kuin osasin kuunaan kuvitellakaan. Vaikka loppuratkaisun voikin tulkita epätodelliseksikin, on se Jamiletille ja Peregrinolle todellista. Minulle lukijana se tuntui ällistyttävän epätodelliselta.

Señor Peregrino jäänee ensimmäiseksi ja samalla viimeiseksi lukemakseni Samartinin kirjaksi. Vaikka kieli ja rytmi olivatkin ihan jees, ei tällainen tarina uppoa minuun vähimmässäkään määrin. On vaikea uskoa, että Samartin kirjoittaisi jotakin niin toisentyylistä, että jaksaisin innostua hänen teoksistaan tämän syvemmin.

10 klassikkoa

Lumikin blogissa oli hauska haaste, johon päätin tarttua. Vuoden 2011 aikana pitäisi lukea 10 klassikkokirjaa. Jo opintojenkin puolesta lienee jokunen klassikko luvassa, mutta ainahan niitä mahtuu lisää lukuohjelmaan.

Kuten moni muukin haasteeseen tarttunut, päätin minäkin ottaa avukseni Helsingin Sanomien Klassikkoautomaatin. Joten vuoden 2011 aikana on tarkoituksena lukea seuraavat teokset:
  1. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
  2. Boris Pasternak: Tohtori Zivago
  3. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
  4. Giovanni Boccaccio: Decamerone
  5. Niko Kazantzakis: Kerro minulle Zorbas
  6. Charles Baudelaire: Pahan kukkia
  7. Michel Tournier: Keijujen kuningas
  8. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
  9. D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja
  10. Vladimir Nabokov: Lolita

21. tammikuuta 2011

Uudistunut Morren maailma

Tervetuloa!

Päätin pakata kimpsuni ja kampsuni ja siirtyä Wordpressin alaisuudesta Bloggerin ihmeelliseen maailmaan, jonka kanssa tunnun tulevan paremmin juttuun. Joitakin teknisiä yksityiskohtia on vielä hukassa (eikö tähän muka saa kategorioita?), mutta takamus edellä latvaa kohti mennään.

Morren maailma palaa myös juurilleen ja siirryn tässä käsittelemään vain lukemiani kirjoja ja toisinaan ehkä myös kirjallisuutta ylipäätään. Oma elämäni ja jupinani jäävät yksityisemmän blogin taakse, tämä Morren maailma on taasen kaikille avoin.

Palautetta otetaan mielellään vastaan niin teknisestä toteutuksesta kuin sisällöstäkin. Avainsanoilla olen pyrkinyt helpottamaan saman aihepiirin kirjoja. Niissä saattaa olla kuitenkin virheitä, unohduksia ja ties vaikka erimielisyyksiäkin. Ne kuitenkin perustuvat osin myös omaan tulkintaani.

Toivottavasti viihdytte blogini parissa :)

20. tammikuuta 2011

Reijo Mäki: Kuoleman kapellimestari (1991)


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 313 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Turkulainen yksityisetsivä Jussi Vares ja hänen kihlattunsa Krista tapaavat Jussin vanhan tutun Esko Temmeksen. Miehestä on kymmenessä vuodessa tullut varsin salaperäinen. Kolmikko lähtee viettämään viikonloppua Helsinkiin. Yöllä hotelliin tunkeutuneet ammattitappajat surmaavat Temmeksen. Pari sivullistakin menee - ja Krista. Poliisin tutkimuksissa traaginen tapaus ei selviä.
Sitten Temmeksen isä pyytää Jussia tutkimaan juttua. Jäljet johtavat Tukholmaan ja siellä pyörivään kaveripiiriin, johon kuuluu seikkailijoita - entisiä ja nykyisiä. Hyvin vanha ja hyvin salainen vanha kuvio alkaa aueta; Vareksen on syytä uskoa, että ammattitappajat ovat nyt hänen perässään.
Tukholman katuvilinässä Jussi kohtaa vanhan heilansa Janatuisen, ja yhdessä kaksikko löytää ratkaisevan todistuskappaleen. Pian he saavat paeta henkensä edestä Suomenlahden yli.
Mikä on korkean tason agenttijärjestön rooli hurjissa tapahtumissa? Kuka on kaiken takana kuoleman kapellimestarina?

Oma arvio:

Vares-dekkarit oivat oivallista viihdettä niin lentokoneessa kuin uima-altailla / rantsussa. Lukaisin tämän Teneriffan reissullani ja viihdyin Kuoleman kapellimestarin parissa oikein mukavasti. Tässä jutussa oli vauhtia, vaarallisia tilanteita ja seksiäkin. Mitä muuta hyvältä dekkarilta voisi toivoa?

Pitää kuitenkin hiukan jurputtaa yhdestä asiasta. Ihan vaikka vain muodon vuoksi. Kuten tapanani on, luen takakannen ennen kirjan lukemista. Olin pyörtyä jo etukäteen. Kihlattu? Jussi Vares kihloissa? Harmikseni juttua ei juuri selitetty, mikä olisi kyllä ollut todella tarpeen. Jussi Vares ei ole vakiintuvaa sorttia vaikka olisi kuinka simpsakan näköinen tyttö kiikarissa. Kaiken lisäksi alussa Jussi vielä mokaa, valehtelee Kristalle ja silti menevät kihloihin kuukauden kuluttua. Mitä helvettiä? Kuka Krista? Missä? Miksi? Milloin? Ei mitään selitystä. Ilmeisesti Mäki halusi vain traagisen taustan tutkimuksille, mutta sitä olisi kyllä voinut pohjustaa hitusen enemmän.

Jussin setä, Valtteri Vares, oli hauska piristys. Tietynlainen varesmaisuus tuntuu periytyneen Jussille isän puoleisesta suvusta. Sen verran tutulta kuulosti Valtteri Vareksen meininki pontikkapönttöineen ja naisjuttuineen. Valtterin rooli oli hiukan ennalta-arvattava, mutta eipä se menoa haitannut.

Olen edelleen huono arvailemaan dekkareiden loppuratkaisuja ja syyllisiä etukäteen, ja niin kävi tässäkin. Loppukäänne oli yllätys ja lähinnä kiukutti se, ettei paha saanut kunnolla palkkaansa mielestäni. Loppuratkaisu jäi osin avoimeksi ja se sopi Kuoleman kapellimestarin tyyliin hyvin. Liika selittely on pahasta eikä moralisointikaan sovi Mäen tyyliin.

Vares-bloggauksia on jatkossakin siis luvassa. Tosin vain kirjojen muodossa. Olen nähnyt lyhyitä pätkiä vanhoista Vares-leffoista ja pidän Juha Veijosta hyvänä Vareksena. Sen sijaan ainakaan trailerin ja muutenkin ulkoisen olemuksen perusteella Antti Reini Jussi Vareksena ei vakuuta yhtään. Vares on äijämäinen tyyppi, kuten Juha Veijonen on. Kovaa dekkaria leikkivä naapurinpoika-Reini ei tähän rooliin sovi.

19. tammikuuta 2011

Kaari Utrio: Porvarin morsian (1981)


Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: n. 100
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Porvarin morsian vie lukijansa Turun seudulle 1500-luvun vaihteeseen. Anna Jonintytär Knaap on 16-vuotias aatelisneito, jolla on takanaan pelonsekainen lapsuus äitipuolen hallitsemassa Porvoon Kamppilan kartanossa. Annan isä on kihlannut tyttärensä ennen kuolemaansa turkulaiselle porvarille. Kohtalo puuttuu kuitenkin merkillisesti Annan elämänkulkuun, kun nuori kartanonherra Arn Erikinpoika Tavast rakastuu Annaan saattaessaan tätä Kamppilan kartanosta sulhasen luo.
Kaari Utrion Porvarin morsian on kuvaus kuohuvista tunteista ja kaiken voittavasta rakkaudesta aitoa historiallista taustaa vasten.
Porvarin morsian ilmestyi alun perin 1981, jolloin se aloitti suomalaisen laatuviihteen ystäville suunnatun uuden Katariina-taskukirjasarjan. Uudessa painoksessa on kirjailijan esipuhe (vuodelta 2008) ja Hannu Lukkarisen kuvitus.

Oma arvio:

En oikein tiedä onko vika minussa, genressä vai kirjassa itsessään, mutta Porvarin morsian oli minulle pettymys. Pidän kyllä Kaari Utrion kirjoista ja osasin siten toki odottaa hömppäromantiikkaa historiallisessa miljöössä. Se odotus täyttyi, mutta teoksena tämä oli makuuni aivan liian hömppäromanttinen ja liian vähän historiallinen. Utrion esipuheesta käy ilmi, että Katariina-taskukirjasarjan tarkoitus oli nostaa suomalaista kioskikirjallisuutta korkeammalle tasolle ja parantaa sen luomaa mielikuvaa. "Uusi sarja ei enää pelastanut kotimaista kioskikirjallisuutta. Sen kannattavuuden söi ehkä ensisijaisesti televisio, mutta myös ulkomainen kilpailu.", kirjoittaa Utrio.

En ole koskaan ollut kioskikirjallisuuden ystävä. Kestän hömppäromantiikkaakin vain kun se on yhdistettynä historialliseen kuvaukseen, missä Kaari Utrio on mestari. Porvarin morsiamesta tosiaan puuttuu historia. Syynä lienee ehkä tilan puute. Historialliset romaanit ovat usein pienoisia tiiliskiviä ihan siitä syystä, että taustoittaminen, kuvailu ym. vievät paljon tilaa. Kioskikirjallisuudessa sellaiselle ei taas ole tilaa. Niinpä Porvarin morsian n. 100 sivullaan kaatui minun mielestäni siihen. Tapahtumat eivät tuntuneet uskottavilta, koska henkilöhahmoja ja heidän toimiensa syitä ja seurauksia ei hahmoteltu tarpeeksi.

Anna vaikuttaa lähinnä vässykältä. On tietysti ymmärrettävää, että sillä lapsuudella ei voi kasvaa kovin voimakasluonteista naista, mutta silti tuntuu mahdottomalta ymmärtää, että mikä ihme sai Arnin, rikkaan kartanonherran, rakastumaan vaatimattoman näköiseen Annaan. Etenkin Arn olisi kaivannut taustoittamista lisää ja olisi ollut kiinnostavaa seurata lisää Annan elämää Turussa ja hänen aviomiehensä Wipperden suvun edesottamuksia. Judit Wipperden äkkinäinen kääntyminen lempeästä mummelista häijyksi akaksi ei myöskään oikein toiminut.

Myöskään 1500-luku ei tullut tarpeeksi esille. Tapahtumat olisivat käytännössä voineet sijoittua mihin hyvänsä aikaan keskiajan tiimoilta. Yleensä Utrio kytkee hyvin tarinansa valitsemaansa ajankohtaan, mutta tässä sille ei mitä ilmeisemmin ollut tilaa.
Pulma tässä lienee minä itse. Vaadin lukijana kioskikirjallisuudelta sellaista, mitä se ei tyypillisesti ole valmis tarjoamaan. Vähän sama, jos kritisoisin sitä että kauhukirjallisuudessa on kauhua. Siksipä lienee parempi, että pysyn jatkossakin kioskikirjallisuudesta erossa. Sellaisena teoksena Porvarin morsian saattaakin olla hyvä, mutta minä olen väärä henkilö arvioimaan sitä.

9. tammikuuta 2011

David Eddings: Kohtalon täyttymys (1984)


Enchanter's End Game
Suomennos: Tarmo Haarala
Käännösvuosi: 1993
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 422
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja

Pyhä Aldurin Kivi on vallattu takaisin ja Garion kruunattu kuninkaaksi Riva Rautakouran perillisenä.
Ikivanha ennustus ei kuitenkaan ole vielä toteutunut: Garion tietää, että lopullinen taistelu Pimeyden jumalaa vastaan on väistämätön, silloin ratkaistaan Kiven herruus ja maailmojen kohtalo. Niin on määrätty, mutta sisimmässään nuori kuningas tuntee kalvavan epäilyn: voiko ihminen voittaa kuolemattoman jumalan?
Kohtalon täyttymys on viides ja viimeinen osa Belgarionin tarua, loistavaa fantasiaeeposta, joka kertoo nuoren pojan seikkailujen tiestä maailmassa, jossa peri-inhimillinen ja yliluonnollinen elävät luontevasti rinnakkain.

Oma arvio:

Kohtalon täyttymys on hyvin perinteinen fantasiasarjan päätösosa, jossa pitkään muhimassa olleet tapahtumat suorastaan juoksutetaan päätökseensä. En suotta viitsi peitellä loppuratkaisua, joka on hyvin ennalta-arvattava; Garion tietenkin voittaa Torakin. Voittotapahtuma tosin on mielestäni mukavan persoonallinen. Garionin ei varsinaisesti ole tarkoitus tuhota Torakia tuikkaisemalla miekan tämän sydämeen, vaan jotakin hiukan muuta.

Kokonaisuudessaankin Kohtalon täyttymys on varsinaista happy endiä. Seikkailijat avioituvat kuka kenenkin kanssa, paria poikkeusta lukuunottamatta. Garion ja Ce'Nedra päätyvät naimisiin hyvien neuvojen saattelemina ja kaikki on hyvin. Muistan lapsena silti itkeneeni hillittömästi tämän päätyttyä; nytkö se jo loppui? Nytkö jo pitää jättää kaikki hahmot ja jatkaa eloa tässä maailmassa ihan itsekseen? Tarina olisi voinut päättyä tähän. En vieläkään nähnyt tässä mitään jatko-osan mentävää aukkoa. Mutta sellainen kuitenkin tuli (Mallorean tarut) ja siihen haksahdin nytkin. Se vain on luontainen jatkumo Belgarionin taruille.

Tässä osassa myös Torak pääsee enemmän esiin. On oikeastaan aika yllättävää, että koko tarinan ideana on saattaa Garion ja Torak vastakkain, mutta Torakista puhutaan yllättävän vähän. Kohtalon täyttymys sen sijaan valaisee paremmin Torakin ajatusmaailmaa ja syitä siihen miksi hän päätyi mihin päätyi, ja mikä on hänen tavoitteensa Valon Lapsen ja Pimeyden Lapsen kohtaamisessa. Torakin ajatusmaailmaa kuvataan sairaaksi, mutta minä olen siitä hiukan eri mieltä. Torak on yllättävän inhimillinen hahmo jumalaksi. Inhimmillisyyden pimeä puoli tulee Torakissa esiin.

Eipä Kohtalon täyttymyksestä ole juuri sen enempää sanottavaa. Asiat saavat päätöksensä varsin onnelliseen tapaan eikä mitään uutta ilmene tähtitaivaan alla. Mallorean tarusta taas jatketaan sen minkä opiskelu ja muut kirjakiinnostukset antavat myöten. Belgarionin taru toimi minulle jälleen helppona henkireikänä ja lukemistona vuoden synkeimpään mutta myös kiireisempään aikaan. Ehkä nyt jaksaa palata myös raskaampien kirjojen pariin, jotka ovat lojuneet minulla keskeneräisinä.

Belgarionin tarun muut osat:
(1.) Kiven vartija
(2.) Ennustusten aika
(3.) Velhojen taistelu
(4.) Rivan kuningatar

Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär

3. tammikuuta 2011

David Eddings: Rivan kuningatar (1984)

Castle of Wizardry
Suomennos: Tarmo Haarala
Käännösvuosi: 1993
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 426
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: lahja

Rivan kuningatar on viisiosaisen Belgarionin tarun neljäs osa, joka jatkaa kiehtovaa seikkailufantasiaa hyvän ja pahan taistelusta nuoren pojan silmin nähtynä.
Kirjan alkaessa Garion matkakumppaneineen pakenee tuhoutuneesta velholinnakkeesta ja lähtee pitkälle ja näännyttävälle erämaataipaleelle. Vaarojen täyteisen matkan aikana Garion ja oikukas prinsessa Ce'Nedra alkavat oivaltaa perintöosaansa ja huomaavat, että on olemassa taikuuttakin väkevämpiä voimia!

Oma arvio:

Luin tämän kyllä jo aikaa sitten, mutta viime aikaiset juhlapyhäkiireet saivat bloggaamisen venähtämään. Lisäksi bloggaamista hiukan hidastutti sekin, että mielestäni tämä on Belgarionin tarun tylsin osa, vaikka tässä tapahtuukin paljon ja monta asiaa saa selityksensä.

Rivan kuningatar keskittyy eritoten Garionin ja Ce'Nedran suhteeseen vaikka sen ymmärsikin vasta näin aikuisempana. Kyse ei siis ole vain romantiikasta, vaan Garionin ja Ce'Nedran liiton vaikutuksista muihin ihmisiin ja tässä tapauksessa myös koko Eddingsin luoman maailman poliittiseen tilanteeseen. Sekä tietenkin Ennustukseen. Ovelinta tässä on oikeastaan se, että Garion ja Ce'Nedra eivät varsinaisesti ole rakastuneita eivätkä vietä juuri lainkaan yhteistä aikaa tässä kirjassa, vaikka menevät kihloihinkin.

Etenkin näin kirjasarjan loppupuolella olen kyseenalaistanut jonkin verran Eddingsin juoniratkaisuja. Jotkut nimittäin tuntuvat melko tökeröiltä ja turhilta, kun niille ei ole kunnollisia syitä. Tällainen on esimerkiksi Garionin "elämäntehtävän" salaaminen Garionilta itseltään. Hänen kasvattajansa, Polgara, pitää häntä viimeiseen saakka epätietoisena oikeista taustoistaan ja roolistaan. Garion uskoo pitkälti olevansa vain orvoksi jäänyt sendarialaispoika. Ja kun hänelle sitten paljastuu kaikki muutaman päivän sisällä, niin muut henkilöhahmot ihmettelevät, miksei 16-vuotias Garion (jonka elämä on siis juuri käännetty päälaelleen) sopeudu. Miksiköhän?!

Hauskinta tässä kirjassa on oikeastaan Ce'Nedran seuraaminen. Valon Lapsen Morsian pistää tuulemaan ja kasaa valtavan armeijan. Ce'Nedran naisellinen viehätysvoima ja niiden hyvin klassinen (ehkä jopa kliseinen) käyttö puree miehiin - klassisesti. Eddings ei sentään sorru tekemään prinsessasta perinteistä kaunis, mutta tyhmä -naista, vaan Ce'Nedra on hyvin nokkela ja älykäs. Mikään täydellinen hän ei ole ja muutamia hairahduksia sattuu. Lähinnä ajattelemattomuutta, joka sopii Ce'Nedran 16 ikävuoteen hyvin.

Kokonaisuudessaan Rivan kuningatar on kuitenkin välisoittomainen kirja ennen viimeistä osaa, jossa tapahtumat saavat huippunsa monellakin taholla. Tämänkaltainen jako on kaiketi välttämätön pitkissä sarjoissa.

Belgarionin tarun muut osat:
(1.) Kiven vartija
(2.) Ennustusten aika
(3.) Velhojen taistelu
(5.) Kohtalon täyttymys

Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär