30. joulukuuta 2011

Vuosi 2011

Huhhahhei! Vuosi 2011 vetelee viimeisiään ja on aika luoda pikainen silmäys taaksepäin.

Vuosi 2011 oli Morren maailmassa sen historian hurjin. Siirryttyäni erinnäisten seikkailujen jälkeen Bloggeriin, alkoi putkahdella enemmän kommentteja, lukijoita ja ylipäätään blogimaailman yhteisöllisyyttä. Olen siitä vilpittömän iloinen ja koko bloggaaminen siirtyi kolme vaihdetta isommaksi asiaksi. Kokonaispostausten määrä on melkoinen; tämä on 206. postaus - tänä vuonna! Se ylittää roimasti Morren maailman kokonaispostausten määrän, joka on tämä mukaan lukien 338.

Näkyvyys on siis kasvanut ja tänä vuonna kävijöitä Morren maailmassa on ollut lähes 72 000. Hurjaa! Isoimmat kävijäpiikit koettiin Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon myötä. Olen siitä vieläkin hämmennyksissäni...
Nollaan kävijälaskurin tammikuun ensimmäisenä päivänä, jotta nähdään mikä tulos on vuonna 2012.

Haasteita kertyi kuluneen vuoden aikana monenlaisia. Häpeäkseni en saanut suorettua ainuttakaan loppuun asti. Tarinan opetus lienee se, että vähemmän haasteita ensi vuonna. Aion suorittaa tietysti nämä keskeneräiset loppuun joka tapauksessa. Jos saisin suoritettua edes oman haasteeni... Ja otan varman vuodelle 2012 uudestaan 10 Klassikkoa -haasteen. Se on ollut niin kiva!

Ainoa asia, jota tänä vuonna kadun syvästi bloggaamisen tiimoilta, on 'seksitarinat' -sanan käyttö otsikoinnissa. Se on nimittäin myös toiseksi suosituin avainsana, millä Morren maailmaan tullaan (suosituin on 'Morren maailma'). Hakusanan käytöstä näkyy, että täältä haetaan jotain sellaista, mitä täällä ei ole.

Tänä vuonna luin 106 kirjaa. Määrä on aika totuudenmukainen, sillä olen kyllä kaikki blogannut tänne. Joitakin lastenkirjoja en ole, sillä osasta haluan tehdä sarjapostauksen ja osaa taas en ole lukenut kokonaan, kun puolisko lukee puolet.
Kotimaista kaunokirjallisuutta tuli luettua 41 kappaletta, ulkomaista 55 kappaletta. Jotenkin tuntuu nololta, että ulkomainen voitti kotimaisen. Tietokirjallisuutta tuli luettua 9 kappaletta. Yhdestä lastenkirjasta tein bloggauksen.
Lukemisesta ja siihen liittyvästä määrästä, monipuolisuudesta, analyyttisyydestä ym. bloggasi Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogissaan, jonka kommenttiboksista löytyy minunkin sekavaa sepustusta asian tiimoilta.

Järjellä ja tunteella -blogissa esitettiin haaste, jonka kautta voi nostaa esiin kuluneen vuoden kirjoja. Tässä oma vastaukseni siihen:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi joulupaketista tänä vuonna, ellet olisi jo lukenut sitä?
Stephen King: Kuvun alla
Kyllä olisi ollut orpo olo, jos uutta Kingiä ei olisi ollut hyllyssä!

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Suurimmalla osalla ystävistäni on sopivalla tavalla kieroutunut mieli, johon tämä teos voisi upota kuin kuuma veitsi voihin.


3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?Ian McEwan: Sovitus
Siihen vatulointiin oli mennä järki!

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas
Loppu oli niin riipaiseva, että olin kyllä pillahtaa itkuun, vaikka kirjan perussävy on hyvinkin positiivinen.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Sarah Waters: Vieras kartanossa
Osoittautui kuitenkin lieväksi pettymykseksi. Ehkä odotin siltä liikoja?

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Helena Waris: Uniin piirretty polku ja Sudenlapset
Vastoin sääntöjä tähän on vastattava kahdella kirjalla, koska kyseessä on kuitenkin sarja. On käsittämätöntä, että näin hyvä (ja suhteellisen tuore) kirjasarja on ollut mediassa ja blogeissakin niin vähän esillä. Tämähän on loistavaa kotimaista fantasiaa, joka ei kalpene suosittujen ulkomaistenkaan sarjojen rinnalla.
Fantasiaa on blogeissa esillä ylipäätään aika vähän, mutta minusta tämä sopii sellaisille ei-fantasia -faneillekin. Taikuus on tässä enemmän tunnelmaa kuin miekka ja magia -rymistelyä.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot
Tämä olisi sopinut myös kohtaan 4, sillä tämä oli niin huono, että teki mieli itkeä.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan... ja aina uudestaan luettavaksi?
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Viihtyisin mainiosti! (Sookie-sarja olisi myös käynyt ihan vain Ericin takia, mutta kun vain yksi...)

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Doris Lessing: Viides lapsi
Moraaliset dilemmat ovat kaikkein parhaita!

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Olisi kiinnostavaa tietää, mitä kirjan sanomasta ja ajatuksista ajatellaan 100 vuoden päästä.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan ellei sitä ole jo tehty?
David Eddings: Kohtalon täyttymys
Ja sen mukana koko Belgarionin taru. Lapsesta asti olen haaveillut näkeväni sen elokuvana. Belgarathia näyttelisi Sean Connery ja Garionia piti näytellä Tom Cruise, mutta Tomppa taitaa olla nyttemmin jo turhan vanha siihen rooliin. En ikinä pitänyt Cruisesta, mutta en kyllä tykännyt Garionistakaan.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä pitkään vielä viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Katja Kaukonen: Odelma
Palaa yhä mieleen silloin tällöin. Pitänee lukea se uudestaan.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Charlaine Harris: Veren voima
Koko Sookie-sarja pääsi yllättämään todella positiivisesti. Luulin, että olin lopullisesti traumatisoitunut Houkutus -kirjan lukemisen jälkeen, mutta tämä pääsi yllättämään todella.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vaan lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Leena Krohn: Tainaron
Ihan pihalla.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia
Koska Helena Wariksen kirjoihin viittasin jo, niin sitten tämä. Vaikka Hilliä pidetään (ja hän onkin) enemmän kauhukirjailijana, on tämä kirja hieno osoitus siitä millaista on hyvä kertomusnovellistiikka ja kuinka kauhukin voi olla kaunista.

Tämän pitkän postauksen lopuksi haluan toivottaa kaikille hyvää uutta vuotta ja onnea ja menestystä vuodelle 2012! Tavataan ensi vuonna vähemmillä haasteilla, mutta monien kirjojen parissa. Kiitos!

29. joulukuuta 2011

Stephen King: Kuvun alla (2009)

Under the Dome
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 1115
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Huhhuh. Sivumäärään ei ole eksynyt lyöntivirhettä; tämä tosiaan on yli tuhatsivuinen paistikas. Kingille on iskenyt näemmä jonkin sortin mammuttitauti (eikä hän alunperinkään ole ollut tiiviiden juttujen kirjoittaja), sillä Kingin uutuus  11.22.63 ei myöskään ole mikään pikku tarina.

Kuvun alla on tarina Chester's Mill:n pikkukaupungista, joka yhtäkkiä jää mystisen kuvun alle. Muutaman päivän ajan sitä yrittävät poistaa maailman huipputason tiedemiehet, mutta sillä aikaa Chester's Millissä pannaan hyrskyn myrskyn ja himputin tupajumit saavat mitä ansaitsevat! Reilussa neljässä vuorokaudessa noin 2000 asukkaasta jäljellä on 32. Kuvun alla on siis hyvin raatopitoinen tarina. Stephen Kingin tarinat eivät sovi kovin herkille ihmisille eikä tämäkään ole poikkeus.

Luin tätä mammuttia lähes kuukauden ajan. Teksti sinänsä on hyvin nopealukuista ja kerronta suoraviivaista. Mutta tämä oli kuitenkin tarinana ja tunnelmaltaan niin ahdistava, että oli pakko haukata happea välillä. King osoittaa jälleen, että ihmisen pahin vihollinen ja kauhu on toinen ihminen. Kuvun alla tarjoaa hyppysellisen avaruusolentoja, mutta vain heikoksi mausteeksi. Varsinaisen kauhun tuottaa jälleen toinen ihminen ja sen tiedon Stephen King osaa meille tarjoilla.
Vaikka tarinan ydinsanoma onkin "paha saa palkkansa", King ei sorru moralisointiin. Tähän voi oikeastaan aina luottaa Kingin kohdalla eikä Kuvun alla ole pettymys senkään suhteen. Paha saa palkkansa hyvin monella tasolla ja taholla, ja lopulta oli hienoinen yllätys kuinka hienosti King sen toi jälleen ilmi.

Chester's Milliin mahtuu monen moista väkeä ja laaja henkilögalleria hiukan puuduttikin alkuun. Henkilöluettelo helpotti asiaa hieman, mutta aluksi olin aika sekaisin. Onneksi hahmot ovat hyvin persoonallisia. Vahviten minuun vaikutti yksi merkittävä henkilö, Dale 'Barbie' Barbara, ja hänen vastakohtansa Jim Rennie. Barbien näin jostakin syystä hyvin selvästi Samuel L. Jacksonin näköisenä, vaikka Barbie ei tainnutkaan olla tummaihoinen. Pidin erityisen onnistuneina myös päätoimittaja Julia Shumwayta ja ihastuksekseni huomasin, että herra King on vanhemmiten saanut ujutettua kirjoihinsa hitusen enemmän romantiikkaakin. Liseyn tarinan veroinen tämä ei silti ihan ole sen suhteen.

Kuvun alla menettää pisteitään silmissäni lähinnä sen teknisyyttä painottavan tarinan vuoksi. En vain pidä sellaisista ja se on puhtaasti makuasia. Tässä oli aivan liikaa fysiikkaa, säteilyä, mittareita, kemiaa ja sun muuta sellaista. Sekä ne avaruusoliot, vaikka niiden osuus lopulta olikin onnettoman pieni.
King on King, mutta silti rokotan häntä myös tarinan venyttämisestä. Tässä olisi ollut kyllä tiivistämisen varaa ainakin parinsadan sivun verran. Olen lukenut paljonkin isoja paistikkaita ja mutuni sen suhteen on lähes aina sama. Hyvin harvoin yli 700 sivuiset tarinat tuntuvat ei-venytetyiltä. Jälkipuheessaan King vielä kiittelee editoriaan dinosaurustarinan tiivistämisestä. Herranpieksut!!

Mammuttitaudistaan huolimatta Kuvun alla kuuluu jokaisen King-fanin lukemistoon ja minusta vieläpä Kingin tuotannon parhaimmistoon. Luvassa on ahdistusta, pahaaoloa ja kuvotusta, mutta oikeastaan silti minulla oli aika hauskaa taas kauhun mestarin kanssa.
Kuvun alla ovat kyyhöttäneet myös Maija ja marjis.

27. joulukuuta 2011

Emily Brontë: Humiseva harju (1847)

Wuthering Heights
Suomennos: Kaarina Ruohtula
Käännösvuosi: 1976
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 451
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Yritän epätoivoisesti saada haasteita suoritettua vuoden loppuun mennessä, mutta hitaasti tämä käy. Osin gradun takia, osin uusien konsolipelien takia ja osin siksi, että olen huono pysymään lukusuunnitelmissa. Mutta jokaisen haasteen, johon olen osallistunut, aion kuitenkin suorittaa. Se on vissi se! Humiseva harju on siis osa Totally British -haastettani ja se on viimeinen Gothic Fiction -osiosta.
Koska jälleen on kyse klassikosta, niin en nyt huolehdi juonipaljastuksista. Jos siis haluat pitää jännitystä yllä etkä ole lukenut tätä, niin tämä arvio kannattaa jättää lukematta.

Humiseva harju kertoo Catherine Earnshawin ja orvon Heathcliffen rakkaustarinasta. Odotin ihanan romanttista tarinaa Kotiopettajattaren romaanin tyyliin, mutta hämmästyksekseni tarina oli kovasti paljon erilainen. Tiesin odottaa astetta synkeämpää tarinaa, mutta tämän synkeys, hulluus ja väkivaltaisuus pääsi kyllä yllättämään täysin. Tämän painoksen esipuheessa suomentaja Kaarina Ruohtula kertoo romaanin aikalaisvastaanotosta, jossa hämmästeltiin sitä, miten nainen voi kirjoittaa tällaisen tarinan. Olin aluksi nyreissäni; miksei muka nainen voisi kirjoittaa syvällisempää ja vähän synkähköäkin rakkaustarinaa. Pah!
Ymmärrän nyt paljon paremmin aikalaisia ja heidän järkytystään. Nykyaikana kirjoittajan sukupuoli ei hetkauttaisi (kuten ei se väkivalta ja hulluuskaan), mutta 1800-luvun Englannissa tilanne on ollut toinen.

Ensinnäkin yllätyin siitä, ettei tässä kirjassa ollut ainuttakaan mukavaa henkilöhahmoa. Heathcliff on synkkä lurjus, mutta ei todellakaan samalla tavoin romanttisella tavalla kuin Rochester (Kotiopettajattaren romaani) tai Darcy (Ylpeys ja ennakkoluulo). Heathcliff on hullu ja sairas sadisti, joka kostaa saavuttamatonta rakkauttaan lähes kaikille viattomille, mukaan lukien oman lapsensa.
Catherine Earnshaw on raivostuttava keimailijatar, joka kohtelee kahta häneen rakastunutta miestä itsekkään laskelmoivasti. Hän on hemmoteltu, turhamainen, itsekäs ja kiero. Lisäksi hän kuolee suunnilleen puolivälissä tarinaa ja olin ihan puulla päähän lyöty. Mikä rakkaustarina se tämä tämmöinen on?
Edgar Linton, josta lopulta tuli Catherinen aviomies, on säälittävä ruikuttaja. Hänen sisarensa Isabella, josta taas tulee Heathcliffin vaimo, on taas turhamainen ja nenäkäs hienopieru.
Linton Heathcliff, joka on Isabellan ja Heathcliffin poika, on vielä pahempi itkupilli ruikuttaja kuin setänsä Edgar.
Catherine 'Cathy' Linton, joka on taas Catherinen ja Edgarin tytär, on myös hemmoteltu prinsessamainen tapaus. Hän päätyy naimisiin ensin Linton Heathcliffin kanssa ja sitten Haretonin kanssa.
Hareton Earnshaw, Cathyn serkku, on jo lapsesta saakka väkivaltainen ja kiroileva moukka.
Eikö olekin ihastuttavaa!?

Tarinaa kertoo taloudenhoitajatar Nelly Dean, josta en myöskään juuri pitänyt. Hänestäkin sai turhan laskelmoivan, manipuloivan ja vähän omahyväisen kuvan. Hän kertoo tarinaansa Lockwoodille, joka on vuokrannut Rastaslaakson kartanon. Lockwoodista ei jäänyt juuri mielipidettä, sillä hän on olemassa tarinassa vain siksi, että Nelly saa kerrottua tarinan jollekin. En ole aivan vakuuttunut tästä kerrontaratkaisusta, joka mielestäni monimutkaistaa juttua ihan turhaan. Nelly olisi voinut kertoa tarinan suoraan lukijalle.

Hienointa Humiseva harju -romaanissa on henkilökuvaus. Huolimatta siitä, etten pitänyt kenestäkään, on tunnustettava hahmojen uskottavuus. Vaikka kaikki kuvataan vain Nellyn kautta, rakentuu henkilöistä yllättävän syvä kuva. Luullakseni se on yksi niistä seikoista, miksi tämä teos on klassikko.
Emily Brontë on saanut tähän myös oivallisella tavalla sen synkeän tunnelman, joka tällaiseen tragediatyyppiseen tarinaan kuuluukin.

Olin silti kuitenkin vähän pettynyt. Osin se johtuu vääristä odotuksistani, mutta osin myös siitä etten vain yksinkertaisesti pitänyt tästä tarinasta. Lapselliseen sävyyn voisin todeta että tää oli ihan tyhmä! Tätä pidetään romanttisena tarinana, mutta minusta tässä ei ollut romantiikan häivääkään vaikka tämä rakkaudesta kertookin.
Tulipahan nyt sivistyttyä.

23. joulukuuta 2011

Joulu - keskitalven juhla

Rokkipukki


Pakkasyö on ja leiskuen, Pohja loimuja viskoo
Kansa kartanon hiljaisen, yösydän-untaan kiskoo
Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan
Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta

Ladosta tulee, hankeen jää, harmaana uksen suuhun
Vanhaan tapaansa tirkistää, kohti taivasta, kuuhun
Katsoo metsää, min hongat on, tuulen suojana kartanon
Miettivi suuntaan sataan, ainaista ongelmataan

Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja hasta
"Ei, tätä ymmärtää en voi. Ei, tää pulma on vasta."
Heittää tapaansa järkevään, taas jo pois, nämä vaivat nään
Lähtee toimeen ja työhön, lähtee puuhiinsa, yöhön

Lammasten luo käy karsinaan, makuulla tapaa ne ukko
Kanat jo katsoo pienallaan, istuu ylinnä kukko
Kopissa vahti hyvin voi, herää ja häntää liehakoi
Tonttu harmaa ja nuttu, vahdille kyllä on tuttu

Puikkii ukko jo tupahan, siellä on isäntäväki
Tontulle arvoa antavan, näiden jo aikaa näki
Varpain hiipivi lasten luo, nähdäkseen sulot, pienet nuo
Ken sitä kummeksis juuri, hälle se riemu on suuri

Vaiti metsä on alla jään, kaikki elämä makaa
Koski kuohuvi yksinään, humuten metsän takaa
Tonttu, puoleksi unissaan, ajan virtaa on kuulevinaan
Tuumii minne se vienee, missä sen lähde lienee

Pakkasyö on ja leiskuen, Pohja loimuja viskoo
Kansa kartanon hiljaisen, aamuhun unta kiskoo
Ääneti kuu käy laskemaan, puissa lunta on valkeanaan
Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta

Pidän harvoista joululauluista, mutta Tonttu on poikkeus. Se sopii hyvin meikäläiseen joulutunnelmaan. Sen myötä haluan toivottaa kaikille tunnelmallista joulua. Välipäivinä taas tavataan!

22. joulukuuta 2011

Charlaine Harris: Veren perintö (2007)

Definitely Dead
Suomennos: Sari Kumpulainen
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 384
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Herttinen! Tämähän on jo kuudes Sookie-kirja (jos et ole lukenut aiempia osia, niin kannattaa jättää tämä arvio väliin). Puhun mieluummin Sookie-kirjoista, sillä The Southern Vampire Mysteries on liian pitkä nimi. Tällä kertaa telepaattineitonen seikkailee New Orleansissa ja tuttuun tapaan ryminä jatkuu. Mukana seikkailevat niin ihmistiikeri-Quinn, Eric (jota on tässä aivan liian vähän, nih!) kuin Sookien vanha heila Bill, josta paljastuu ikävä juttu.

Veren perinnön ydinjuonet olivat jälleen melko löyhiä eikä tämä muutenkaan minusta ollut sarjan parhaimmistoa. Tämä nyt ei johdu vain Ericin osuuden vähyydestä, vaan siitä, että kohtuullisen oleellisia taustatietoja puuttui. Marjis viittasi tähän jo Kirjamielellä -blogissaan, mutta olin yllättynyt siitä paljonko novellin lukemattomuus vaikutti. Kyllähän tämän pystyi lukemaan, sillä perin amerikkalaiseen tapaan asioita kerrataan paljon. (Olen jo ehkä hitusen kyllästynyt siihen, että Sookien on joka kirjassa kerrattava sitä, kuinka vaikeaa telepaatikkotytön on treffailla tavallisten ihmismiesten kanssa.) Mutta olisi ollut kiva lukea se novelli ensin.

En myöskään tykännyt Quinnista, josta on hyvää vauhtia tulossa Sookien uusi poikaystävä. Ihmistiikerikorsto vaikuttaa komealta ja maskuliiniselta, mutta on aivan liian lipevä minun makuuni. Sen sijaan Billiin liittyvä paljastus oli saada sydämeni särkymään. Tunnustan todella järkyttyneeni ja loukkaantuneeni. Sookiestakin paljastuu uusi puoli, jota varmaankin seuraavassa osassa vatuloidaan vielä vähän lisää. Ihan hauska lisä kyllä minusta.

Tarinan hedelmällisimmät puolet olivat siis paljastuksissa, mutta ei tämä silti tylsä tai pitkäpiimäinen ollut. Oivallinen välipala hömpällä toimintarymistelyllä. Seuraava osa, Pahaa verta Chicagossa, ilmestyykin sitten huhtikuussa 2012. Ehkä siinä päästään tutustumaan Sookien uuteen noitaystävä-Amelieenkin paremmin.

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa
Verta sakeampaa
Veren perintö

Pahan veren valtakunta (huhtikuu 2012)

19. joulukuuta 2011

Vladimir Nabokov: Lolita (1955)

Lolita
Suomennos: Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Käännösvuosi: 1959
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 384
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Heti aluksi haluan sanoa, että tämä on kuvottavin kirja minkä olen ikinä lukenut ja jollei tämä olisi ollut Klassikkohaasteessani, niin tämä olisi jäänyt kesken. Tässä mielessä nostan kyllä hattua kirjailijalle, joka hyvin rohkeasti, taitavasti ja uskottavasti kertoo hyvinkin tabu aiheesta; aikuisen miehen eroottisesta rakkaudesta 12-vuotiaaseen tyttöön.

Tarina kertoo siis Humbert Humbertin ja Dolores 'Lolilta' Hazen suhteesta. Humbert on alkunperin ollut Lolitan äidin vuokralainen, mutta hullaannuttuaan 12-vuotiaaseen Lolitaan, hän nai Charlotte Hazen voidakseen olla Lolitan lähellä. Sattumalta vain kuukauden avioelämän jälkeen Charlotte kuolee tapaturmaisesti ja Humbert ja Lolita aloittavat yhteisen matkansa halki Pohjois-Amerikan.

Mielenkiintoisinta tässä on todellakin Humbertin ja Lolitan suhde. Humbert on helppo tuomita, mutta Lolita käyttää hänen riutuvaa himoaan myös taitavaksi hyväkseen. Tämä ei tietenkään tee Humbertin teoista (Lolita itse puhuu raiskauksista) yhtään hyväksyttävämpiä, mutta antaa kolikolle toisenkin puolen. Mitä kaikkea 12-vuotias (yhteiselämä päättyy Lolitan ollessa n. 14-vuotias) voikaan tehdä saadakseen uusia vaatteita, makeisia, rahaa, pyörän...?

Teoksen kerrontaratkaisu oli mielestäni myös hyvä ja osuva. Humbert Humbert kertoo tarinaa itse salanimellä vankilassa. Annetaan siis ymmärtää, että tarina on tosi. Hän myös toivoo, että tarina julkaistaisiin vasta Lolitan kuoleman jälkeen kunnioituksesta Lolitaa kohtaan. Humbertin rakkaus Lolitaa kohtaan on suorastaan käsinkosketeltavaa ja murheellista.

Teos on aivan ehdottomasti klassikko. Se on erittäin taitavasti kirjoitettu, koskettaa hyvin arkaa aihetta niin tyylikkäästi, kuin sen vain voi tässä tapauksessa tehdä. Kirjan teemat; kielletyt himot, isän ja tyttären suhde, pelkotilat, pakkomielteiden tekemät muutokset ihmisessä ym. ovat yhä ajankohtaisia.

Miksi sitten 2½-pistettä?
Kirja oli aivan hillittömän raskaslukuinen. Humbert Humbertin kuvailujen vuolaus saa J. R. R. Tolkieninkin vaikuttamaan hyvin vähäsanaiselta ja pelkistämiseen tyytyvältä kaverilta.
Nous connûmes (tämä on kuninkaallisen hauskaa) ne houkutukset, joihin niiden alati samanlaisina toistuvat nimet haluaisivat viitata - kaikki nuo cottaget ja courtit: Auringonlaskun motellit, Kaarikattomajat, Vuorenhuipun majatalot, Mäntyhovit, Vuorihovit, Taivaanrannan majalat, Puistohovit, Viherniityt, Mac'in majalat. Joskus kyltissä oli jokin erikoinen huomautus, kuten 'Lapset ovat tervetulleita, lemmikit sallitaan' (sinä olet tervetullut, sinut sallitaan). Kylpyhuoneet olivat useimmiten laattalattiaisia suihkuja, joiden hajotusmekanismit vaihtelivat loppumattomiin mutta joille kaikille oli yhteistä yksi ehdottoman epälaodikealainen ominaisuus: alttius valaa käytettäessä yllesi petomaisen kuumaa tai silmittömän kylmää, riippuen siitä, käänsikö naapuri kylmää vai kuumaa hanaa ja riisti siten huolellisesti sekoittamastasi suihkusta jommankumman tekijän. Joissakin motelleissa oli määräyksiä liimattuna WC:n yläpuolelle (minkä vesisäiliön päälle pyyheliinat epähygieenisesti kasattiin), joissa pyydettiin, etteivät vieraat heittäisi sen altaaseen roskaa, oluttölkkejä, pahvirasioita, keskosia; toisissa oli lasin alle asetettuja erikoisvihjeitä, kuten Ajanvietteitä (Ratsastus: Usein näette ratsastajia, jotka tulevat Main Streetiä pitkin palatessaan romanttiselta kuutamoratsastukselta. "Usein kello kolme yöllä", pilkkasi epäromanttinen Lo.)
En halua väheksyä kuvailun merkitystä ja tietyllä tapaa tällainen runsaus sopii Humbert Humbertille ja hänen häiriintyneelle, mutta pikkutarkalle luonteelleen. Mutta minut tämä oli musertaa ihan täysin ja teki mieli toisinaan voihkaista ääneen. Pahinta oli silloin, kun Humbert jäi kuvailemaan Lolitan ihoa, ihokarvojen untuvaa, sen väriä... Tuntui, ettei teksti lopu ikinä eikä mihinkään edetä.
Tämä tiputtaa silmissäni eniten pisteitä, koska teksti oli käydä niin ylivoimaiseksi. Lisänä tietysti tarinan idean kuvottavuus, jossa siis oikein hekumoidaan sivukaupalla. Tiesinhän minä mihin tartuin (olen nähnyt elokuvankin, sen missä on Jeremy Irons), mutta silti tämä pääsi vähän yllättämään.

Toinen seikka on pikkumaisempi. Humbert Humbert viljelee runsaasti tekstissään ranskaa. Eikä siinä mitään, se sopii hänen vanhakantaisen eurooppalaisen ylevään tyyliin. Mutta olisi ollut kiva saada niille sitaateille ja lausahduksille suomennokset. En tarkoita, että jokainen 'chèri!' -huudahdus pitäisi kääntää, mutta pitkät sitaatit olisivat olleet kiva lukea suomeksikin.

Lisäksi tarinassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Paitsi kuvailujen suhteen, niin minusta tuntui, että tässä paikoin pysähdyttiin merkityksettömien tapahtumien äärelle turhankin pitkäksi aikaa. Paikoin kokonaisuus tuntui siis hyvin venytetyltä. Lopussa tapahtuvaa kaksintaistelua venytettiin sivutolkulla kuin huonossa toimintaelokuvassa. Siinä vaiheessa aloin tosin olla muutenkin jo aika puutunut koko Lolitaan.

Jälkimaku suussa on siis vähän puutunut vielä. Tunnustan kirjan ansiot ja klassikkoaseman. Näen sen enemmän teemaklassikkona kuin kirjallisilta ansioiltaan klassikkona.
Tästä on myös blogannut ainakin Paula Luen ja kirjoitan -blogissa.

16. joulukuuta 2011

Giovanni Boccaccio: Decamerone (n. 1350 / 1470)

Decamerone
Suomennos: Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen
Käännösvuosi: 2000
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 589
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Decameronen idea lienee monelle tuttu. Firenzeztä lähtee ruttoa pakoon 10 nuorehkoa italialaista. Joukossa on kolme miestä ja seitsemän naista. He majoittuvat erääseen kartanoon kahden viikon ajaksi kertomaan tarinoita toisilleen. Kukin kertoo yhteensä kymmenen tarinaa, joten kokonaisuudessaan Decamerone sisältää sata juttua.

Moni varmasti tietää senkin, että Decamerone on ollut aikanaan paheksunnan ja jopa sensuurin kohteena. Yleensä syynä on kaiketi pidetty sen (aikalaisittain) rohkeaa erotiikkaa, johon itse olin suoranaisesti pettynyt. Decameroneen ei kannata tarttua erotiikan toivossa, vaikka siinä sitä vähän onkin. Isoin syy lienee kuitenkin sen luoma kuva etenkin papeista ja uskonnon kaksinaismoralismista. Lähes järjestäen tarinoissa papit esitetään kaksinaamaisina himojensa orjina.

Monet Decameronen tarinat ammentavat klassisista antiikin tarinoista, kansansaduista tai tositapahtumista. Tammen painoksessa takana on Herman Hessen suositus siitä, kenelle kirja ei sovi: "Herkässä ja kokemattomassa iässä oleville lapsille eivät kertomukset sovellu, eivätkä myöskään tylsistyneille vanhuksille eivätkä liioin ihmisille, joilla on äkäinen, pikkumainen tai jörö mielenlaatu.".
En tiedä mikä mielenlaatu minulla on, mutta ei tämä kokonaisuutena juuri vakuuttanut.

Ensinnäkin sata kertomusta on aika paljon ja loppua kohden alkoi puuduttaa pahasti. Tarinat myös tietyssä mielessä toistivat itseään; pappi oli se paha, ritari jalomielinen, köyhä nöyrä ja/tai tyhmä jne. Valtaosassa tarinoita rakastavaiset saivat lopulta toisensa (joko elämässä tai kuolemassa) ja paha sai palkkansa. Perinteikästä, mutta aika hohhoijaa näin isossa määrin.

Tarinointia ylläpitävä kehyskertomus oli myös puuduttava. Joka päivä kuvattiin sitä tanssia, laulua ja soittoa mikä kymmenikön päivät täytti. Joka kerta kertojista valittiin uusi kuningas tai kuningatar ja päätettiin kertomusten teema. Dineolla oli erityisvapaus kertoa tarinansa viimeisenä, mutta ei käynyt ilmi mitä tällä haluttiin sanoa. Samoin Fiammettan rakkauden kohde jäi paljastumatta, vaikka hän sitä kuinka haikaili.
En siis nähnyt tälle jatkuvalle kehystämiselle oikein mitään pointtia.

Arvostan kuitenkin Decameronea tarinan kaavan rakenteellisena malliesimerkkinä. Lähes jokaisessa tarinassa näkyi selvästi se hieno rakenne, jossa lukijan mielenkiintoa kasvatetaan jatkuvasti ja loppuvaiheessa tarina saakin yllättävän käänteen.
Lisäksi arvostan Decameronea aikalaiskuvauksena. Tarinoissa tulee (vaikkakin paikoin liioitellusti) ilmi tapakulttuurisia seikkoja ja eteläeurooppalainen tulinen mielenlaatu. Vaimoja ja miehiä niin piestään kuin rakastellaankin oikein tunteella ja rakastajan/rakastajattaren pitäminen tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Suosittelen Decameronea lähinnä hyvin pitkän ajan lukemistoksi. Luin tätä lähes kaksi kuukautta ja se oli aivan liian nopea tahti. Mutta paikkansa ansaitseva klassikko tämä kyllä on. Osallistun tällä siis myös Klassikkohaasteeseen, jonka aikataulu on kyllä pahasti pettänyt...

13. joulukuuta 2011

Pekka Kilpinen: Ihmissudet - asiakirjoja ja kertomuksia (2002)

Kustantamo: Yliopistopaino
Sivumäärä: 172
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Ihmissudet ovat monille tuttuja nykyisin lähinnä elokuvien ja kirjojen kautta. Ällötyksistä on suorastaan tullut karismaattisia päiväunikohteita. Mutta ei tarvitse mennä kuin 200-300 sataa vuotta taakse päin, niin asiat olivat kovin toisenlaiset. Juuri sitä taustaa Pekka Kilpinen valaisee tässä teoksessaan.

Ihmissudet - asiakirjoja ja kertomuksia koostuu tosiaan nimensä mukaisesti asiakirjoista ja kertomuksista. Aluksi on pitkähkö (suhteessa siis) johdanto, joka on Kilpisen omaa käsialaa ja joka valaisee eurooppalaisen ihmissuden historiaa. Hän taustoittaa erilaisten uskomusten lähtökohtia ja alueellisia eroja. Esimerkiksi etelämpänä Euroopassa uskottiin, että ihmissudeksi muututaan silkkaa ilkeyttään ja vieraillaan noitasapateissa. Pohjoisempana Eurooppaa taas ihmissudeksi muututtiin kirouksen (kuten Sudenmorsiamen Aalo) tai muun pahan teon seurauksena, ja keskitytään karjan ja ihmistenkin tappoihin. Syytkin näihin eroihin olivat kovasti kiinnostavia.

Seuraavaksi kirjassa keskitytään pariin ihmissusioikeudenkäyntiin ja oppineiden teksteihin, jotka ovat 1500- ja 1800-luvuilta. Ihmissusiasia oli kovasti pulmallinen viranomaisille, oppineille ja teologeille; toisaalta syyllisenä olisi haluttu pitää vanhaa kunnon Vihtahousua, mutta toisaalta sitten olisi ollut pakko myöntää, että Pirulla oli samanlainen luomisvoima kuin Jumalalla. Ja sehän taas ei käynyt ollenkaan. Mutta kuka sitten muutoksen tekee? Ja mihin sielu menee siksi aikaa? Jokuhan ne konkreettiset rikokset oli tehnyt.

Loppu kolmannes kirjasta keskittyy kahteen pidempään kansansatuun sekä useisiin lyhyempiin tarinoihin, joista suurin osa on koottu SKS:n Kansanrunousarkistosta ja osa muualta Baltian maista. Balttian alueella ihmissusiusko on ollut vahvimmillaan ja säilynyt pisimpään.

Teos on hyvä, mutta sen lyhyys harmittaa. Aihetta olisi voinut laajentaa vielä sinne populaarikulttuuriin sekä kirjallisuuteen että taiteeseenkin. Aineistoa kyllä piisaisi. Tästä jäi tällaisenaan hiukan pintapuolinen fiilis. Suosittelen tätä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Teksti on helppolukuista, fonttikokokin on suuri eikä tämä ole sivumäärälläkään pilattu. Nopea katsaus siis ihmissusien kansanuskon historiaan.

12. joulukuuta 2011

Kurkkaus kevään uutuuksiin, osa 1

Blogimaailmassa on nyt jotenkin hiljaisempaa. Vai luulenko vain? Kävijöitä kumminkin ainakin Morren maailmassa on piisannut jouluhässäköidenkin keskellä. Hurjan hienoa! Katselin, että kohta teitä Bloggerin kautta linkittäytyneitä lukijoita on sata! Sata!! Mistä teitä oikein tupsahtelee? Voiko parempaa bloggaajalle ollakaan kuin uskolliset lukijat? Tuskin. Sen kunniaksi olenkin jo suunnitellut, että kun se sata (100) napsahtaa täyteen, niin pistän pystyyn arvonnan, joka on vain teille Bloggerin kautta kirjautuneille lukijoilleni. Olette sen ansainneet. Mutta palataan siihen sitten kun se lukumäärä on täysi.

Joulukinkkua ei ole lykätty edes uuniin, mutta minä jo katselen kohti kevättä. Ajattelin listata tähän sekä oman hataran muistini tueksi että teidän iloksenne niitä kevään 2012 uutuuksia, jotka herättävät minussa ainakin tässä vaiheessa kiinnostusta ja värinää. Ties vaikka tekin löytäisitte listalta jotakin, jota voi odottaa.

Avain: *klikkaa katalogiin*
Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua
Novellikokoelma, jonka tarinat sijoittuvat nyky-Pakistaniin. Kiinnostaa yhtä enemmän tarinat, jotka sijoittuvat Euroopan ja Amerikan ulkopuolelle.

György Spiró: Kevätnäyttely
Kafkamainen tarina miehestä, joka joutuu syytetyksi maanpetoksesta. 1950-luvun Unkariin sijoittuva tarina. Kiinnostuksen laukaissut taikasana oli kafkamainen.

Gummerus:
Milla Keränen: Sisilian ruusu
1200-luvun Sisiliaan sijoittuva tarina. Kaltaiseni historiallisen viihteen ystävä ei voi jättää tätä välistä! Lisäksi on mukavaa, että putkahtaa uusia kotimaisia historiallisen romaanin kirjoittajia. Tämä on Milla Keräsen esikoisteos.

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi
Juopottelevan veijarin tarina Kalliosta. Aivan pakko. Olen henkinen kalliolainen enkä sylje lasiin. Koko tarina kuulostaa ihan älyvapaalta jutulta. Tämä on myös esikoisteos.

Claire Castillon: Kuplissa
Ranskalaista nykynovellistiikkaa. Mustaa huumoria. Miksi tämä on mennyt minulta aiemmin ohi?

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Uuden auringon kirja 1)
Ilmestynyt alunperin jo 1980, mutta nyt vasta suomennetaan. Jonkinlaista tieteisfantasiaa. Kiinnostun varauksella, sillä kovin scifi-painotteinen kirjallisuushan ei tunnetusti ole minun juttuni. Saa suositella, jos tämä on ennestään tuttu jollekin. Esittely Gummeruksen katalogissa.

Charlaine Harris: Pahaa verta Chicagossa
Eric.

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki
Ei SE Eino Leino. Tietokirja siitä, mitä kirjailijat ovat Helsingissä puuhailleet. Kuulostaa hyvältä kaverilta vaikkapa kesäiselle Helsinki-kierrokselle.

Karisto:
J. S. Meresmaa: Mifogin perintö (Mifongi -sarja, osa 1)
Kotimaista fantasiaa! Ei voi jättää väliin. Kiinnostava esikoisteos luvassa siis.

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt
Naisten työhistoriaa Suomesta vuosina 1860-1960. Arjen historia kiinnostaa aina!

Minerva:
Raili Mikkanen: Laulu punaisesta huoneesta
Annikan ja kiinalaisen Yaon rakkaustarina vuoden 1916 Suomessa. 1900-luvun alku, Suomi ja rakkaussuhde kiinalaiseen tuntuu kiehtovalta yhdistelmältä. Sitä paitsi pidin Raili Mikkasen tyylistä Suomen lasten linnakirjan -kohdalla.

Laura Jackson: Freddie Mercury
Queenin laulaja, joka menehtyi aidsiin 1991 on toistaiseksi ainoa julkisuuden henkilö, jonka kuolemaa olen itkenyt. Olin tuolloin 10-vuotias. Elämäkerta tietysti kiinnostaa.

Otava:
Eeva Rohas: Syvä pää
Romaani kolmesta ihmisestä, joiden tarinat kietoutuvat yhteen kiinnostavalla tavalla.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Kolmiodraama, jossa on huumoria ja kytkös 1800-luvun englantilaisiin avioliittoromaaneihin. Kuulostaa kiinnostavalta!

C. J. Sansom: Musta tuli (Shardlake 2)
Ensimmäinen osa, Luostarin varjot, on kyllä vielä lukematta. Siitä huolimatta 1500-luvun Lontooseen sijoittuva historiallinen dekkarisarja kiinnostaa.

Duff McKagan: It's so easy (ja muita valheita)
Guns 'n Roses kuuluu myös minun suosikkeihini. Elämäkertojahan näistä on pukannut ties kuinka paljon, mutta koska olen heikkona blondeihin basisteihin, niin kyllähän tämä kiinnostaa. Oli Axl:kin ihan söpö, mutta Duff oli ihanin!

Aleksi Delikouras: New game (Nörtti)
Pitkästä aikaa nuortenkirja, joka kiinnostaa. Tarinaa pukkaa DragonSlayer666:sta, joka viettää aikaansa mieluummin virtuaalimaailmassa ja harrastaa pelaamista. Kuulostaa liian tutulta... Esittely Otavan katalogissa.

Kirsti Mäkinen: Kruunupäinen käärme ja muita Suomen kansan tarinoita
Perinteisiä uskomustarinoita on muokattu kertomuksiksi. Luvassa hiisiä, piruja, jättiläisiä ym. Jännää! Esittely Otavan katalogissa.

Tammi:
Katariina Souri: Polku
Modernia gotiikkaa henkivä kirja. Tarina kertoo Aurasta, joka vetäytyy julkisuudelta piiloon erääseen kartanoon. Ilmeisesti alkaa tapahtua kummia... Kiinnostavaa. Enkä ole lukenut yhtäkään Sourin kirjaa aiemmin.

Jan Salminen: Äidinmaa
Ilmeisesti tämä esikoisteos sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, jossa valtaa pitävät naiset - vaikka sähköpiiskan kera. Yleensä nämä tulevaisuusjutut eivät kiinnosta, mutta tässä asetelma on jollakin tapaa herkullinen.

Marjaana Aumasto: Kuin isä poikaansa
Tarina nelikymppisestä Jarista, jonka isä on ollut huutolaislapsi. Puidaan isän ja pojan suhdetta tästä asetelmasta katsoen.

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö
Nykynovellistiikkaa Kiinasta. Novellit ovat oiva tapa kurkistaa tyystin toisenlaiseen kulttuuriin.

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus
Pullman uudistaa hitusen Uuden Testamentin tarinaa. Maria saikin kaksoset; Jeesuksen ja Kristuksen. Ja kuinkas sitten kävikään? Esittely Tammen katalogissa.

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kertomuksia
Stoker kirjoitti muutakin kuin Draculan. Kauhunovelleja lähes sadan vuoden takaa.

Voi elämä! Näyttää siis uhkaavasti siltä, että keväthän menee ihan lukemiseksi. Eikä tässä vielä ollut kaikki, kun kaikilta ei vielä löytynyt kevään katalogeja.
Onhan se tietysti hyvä, että tuolle gradun parissa puurtamiselle on luvassa vastapainoakin. Mutta kun keväällä on noita kirjallisuuskurssejakin... Noh. Murehditaan sitä sitten sitä mukaa kun pulmia tulee!

Mitäs kivaa te ajattelitte lukea keväällä?

7. joulukuuta 2011

Matkakuumetta ilmassa

Kirjavinkkejä on nyt tarjolla nimittäin matkustamisen merkeissäkin. Täältä Rantapallo -sivustolta löytyy myös meikäläisen suositus, joka ei ehkä minua tunteville tullut yllätyksenä.

Kreikalla on aina ollut erityinen sija sydämessäni. Olen ollut ensimmäistä kertaa Kreetalla 7-vuotiaana ja siitä se sitten lähti. Onneksi tuo puolisko on yhtä hurahtanut sinne suuntaan kuin minäkin ja näin ollen niistä harvoista ulkomaanmatkoista ei tarvitse kohteiden suhteen kiistellä. Odotan jo nyt kieli pitkällä alkukesää, jolloin suuntaamme kohti Pargaa. En ole aiemmin Manner-Kreikassa käynytkään!

6. joulukuuta 2011

Itsenäisyyspäivän haaste

Tänään puhutaan paljon suomalaisuudesta ja itsenäisyydestä. Paikoin jutut ovat tietysti kovin sotakeskeisiä, mutta Morren maailmassa kallistutaan kirjoihin.

Päätin julkaista tänään ensimmäisen haasteeni. Vähänkö jännittävää!

KUUSI KOVAA KOTIMAISTA

  • valitse kuusi (6) kotimaista kirjaa, jotka sinun on ollut tarkoitus lukea muttet ole saanut vielä aikaiseksi
  • kirjan pitää olla ilmestynyt ennen vuotta 2012
  • suorita haaste 6.12. 2012 mennessä ja ilmoita suorituksestasi tämän postauksen kommenttiosiossa
  • voit osallistua vaikkei sinulla olisikaan blogia (tai et halua blogata aiheesta), ilmoita vain lukemasi kirjat ja valitse itsellesi nimimerkki
  • haasteen suorittaneiden kesken arvotaan yllätyspalkinto 6.12. 2012
Oma listani näyttää tältä:
Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
Sofi Oksanen: Baby Jane
Heikki Turunen: Simpauttaja
Hannu Raittila: Canal Grande
Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kaikki kirjat ovat omasta hyllystäni. Näitä en ole saanut aikaiseksi lukea, vaikka olen ne siinä vilpittömässä tarkoituksessa hankkinut. Antti Tuuri, Risto Isomäki ja Heikki Turunen ovat näistä sellaisia, joiden tuotantoa en ole lukenut lainkaan.
Osallistumisestani huolimatta, en aio osallistua arvontaan. Pidän itseäni hiukan jäävinä siihen hommaan...

Nyt on sinun vuorosi! Mitä on jäänyt lukematta, vaikka oletkin haikaillut vielä joskus lukevasi? Eikö ole ollut kanttia tarttua Canthiin? Viisasten Kivi hukassa? Oletko ihan Aholla koko kotimaisen kirjallisuuden suhteen?
Ei muuta kuin hommiin! Aikaa on vuosi, joten kyllä siinä ajassa nyt kuusi kirjaa lukee!

Oikein hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille! Pidetään lippu korkealla!

5. joulukuuta 2011

Emmanuel Carrère: Valhe (2000)

L'Adversaire
Suomennos: Marja Haapio
Käännösvuosi: 2000
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 155
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: kirjasto

Juoni on lyhyesti selitetty; perheeisä, Jean-Claude Romand, on surmannut vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa. Hän on valehdellut kaikille koko aikuisikänsä ja koko hänen elämänsä perustuu valheeseen. Kirjailija Emmanuel Carrère päätti kirjoittaa tästä tositapahtumiin perustuvasta jutusta kirjan käytyään kirjeenvaihtoa Romandin kanssa.

Carrère ryhtyy kirjassaan selvittämään, että miten tuohon hirmuiseen surmayöhön päästiin. Selitystä ei oikein tule ja ne vähäisetkin jäävät epävarmoiksi. Miten niitä voisi uskoa, kun ainoana tietolähteenä on Romand, joka on valehdellut kaikkein läheisimmillekin? Hän on esittänyt olevansa huippulääkäri WHO:ssa ja lähtenyt siten joka aamu töihin... hengailemaan eri kaupunkeihin. Elämisensä hän on kustantanut hänelle uskottujen rahojen turvin, joten "huippulääkärin" elintasokin oli uskottava. Ällistyttävintä on se, ettei kukaan huomaa mitään 18 vuoden aikana.

Varsinainen tarinaosuus tässä onkin kiinnostava ja onnistunut. Juttu rullaa eteenpäin reipasta tahtia, jos kohta vähän liiankin reipasta esim. lapsuuden osalta. Mutta jos ei tietoa ole, niin minkäs teet. Silti minua häiritsi etenkin kirjan alussa ja lopussa se, kuinka voimakkaasti Carrère toi itsensä ja oman kirjoitusprosessinsa esiin. Hän kertoo miksi kirjoittaa, vähän kirjeenvaihdosta, siirtymisestä tähän projektiin edellisen kautta jne. Se toi kirjailijan liian lähelle minun makuuni ja jätti kuitenkin samalla tietyn epäilyksen; paljonko tästäkin on fiktiota. Miten voidaan tietää mitä Jean-Clauden vaimo Florence ajatteli? Tai hänen vanhempansa?

Lisäksi etenkin loppua kohden alkoi tuntua siltä, että tämä on Carrèren puolustuspuhe Jean-Claudea kohtaan, vaikka hän kiistääkin sen. Oma myötätuntoni Romandia kohtaan oli aika vähissä; mitään erikoista syytä valehteluun ei tullut. Se lähti viattomasta pikkujutusta ja paisui sitten kuin pullataikina. Loppua kohden sävy alkoi taittua myös uskonnolliseksi paatokseksi parin vankilavierailijan kautta.
En halunnut edetä työssäni nielaisemalla kakistelematta niin ilmiselvän sepustuksen kuin sen jutun rakastetusta, joka oli tehnyt itsemurhan tenttipäivän aattona. Tai ajattelemalla kuten Bernard, että Jean-Clauden kohtalo oli pohjimmiltaan sallimuksen määräämä: "Voidaan sanoa, että tarvittiin kaikki nämä valheet ja onnettomuudet ja tämä hirvittävä näytelmä, jotta hän voisi nyt tehdä kaikkea sitä hyvää, mitä hän ympäristössään tekee... Siihen minä olen kuulkaa aina uskonut, ja sen minä näen toteutuvan Jean-Clauden elämässä: sille joka rakastaa Jumalaa kaikki muuttuu hyväksi ja löytää merkityksensä." (s. 152)
Jean-Claude elelee vankilassa kohtuullisen mukavan kuuloista elämää ja auttaa muita vankeja sopeutumaan vakilaympäristöönsä. Hänellä käy vierailijoita paljon ja onpa hänellä (ainakin ollut) rakastajatarkin.

Valhe herättää paljon ajatuksia ja se on aina tietyllä tapaa hyvän kirjan merkki. Se saa ajattelemaan luottamusta omiin läheisiin, suhtautumista perheensä surmanneeseen ihmiseen, joka elää nyt ihan kivasti vankilassa, suhtautumista uskontoon ja anteeksiantoon, ja miettimään sitä kuinka rankan prosessiin Romandin eloonjääneet läheiset kävivät oikeusprosessissa läpi. Tavallaan myös heidän elämänsä kyseenalaistettiin. Oikeudenkäynnin ydinkysymyksiä oli myös se, että halusiko Romand tosiaan tehdä itsemurhan vai ei.

Suosittelen tätä erityisesti pohdiskeluun taipuvaisille ihmiselle, joita psykologia kiinnostaa edes jollakin tasolla. Valhe on näistä mainitsemistani miinuksista huolimatta ihan hyvä kirja, joka jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa...

30. marraskuuta 2011

Ennakkojupinaa joulukuusta ja tammikuusta

Marraskuu kääntyy loppuaan kohden ja joulukuu starttaa jouluhulinoineen. Olen oikeastaan vähän anti-joulu-ihminen. En tykkää hössöttämisestä (vaikka sorrun siihen toisinaan itsekin) ja vietämme hyvin ei-perinteistä joulua. Meillä ei ole kuusta, ei tonttukoristeita, emme käy kirkossa tai haudoilla, emmekä varsinkaan kuuntele joululauluja.
Tästä huolimatta joulu on silti perheessämme juhla. Tämä pohjustuksena siis sille, ettei Morren maailmassakaan joulu varmasti juurikaan näy. Ei tonttulakkeja tai muuta vastavaa taustakuviin, ei joulukalenteria, ei joululahjavinkkejä... Niitä on varmasti riittämiin muuallakin.

Graduseminaari on edennyt tässä syksyllä ja minunkin tutkimussuunnitelmani tarkentunut. Tutkin Aino Kallaksen Sudenmorsiamen ja Tuula Rotkon Susi ja surupukuinen nainen -teoksen intertekstuaalisia suhteita. Esittelen seminaarityöni ensimmäisenä ryhmässämme, eli heti helmikuun alussa. Tämä päätettiin viime viikolla, joten tunnustan olevani hitusen paniikissa. Tutkimuskysymykseni ja -kohteeni kun vasta varmistuivat ihan viime hetkellä.
Siispä joulu- ja tammikuussa viihdyn kuvassa olevien (lisää varmasti tulossa...) kirjojen parissa. Tämä saattaa vaikuttaa blogin päivitystahtiinkin. Saatan kyllä blogata muutamasta tuostakin löytyvästä kirjasta, mutta vain jos ajattelen niiden kiinnostavan muitakin kuin kirjallisuudentutkijoita.

Saa nähdä myös, mitä haasteilleni käy, kun olen lukuaikataulustani niiden suhteen jäljessä. Aion suorittaa ne kyllä loppuun, vaikka sitten myöhässäkin. Lisäksi minulla on suunnitelmissa vihdoin oma haaste ensi vuodeksi... Siitä ehkä joulun pyhinä lisää.

Toivotan kuitenkin kaikille oikein hyvää ja omanlaistaan joulun odotusta!

29. marraskuuta 2011

Italo Calvino: Marcovaldo (1963)

Marcovaldo ovvero Le stagioni in città
Suomennos: Jorma Kapari
Käännösvuosi: 1986
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 143
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Jälleen yksi kirja, johon en olisi tarttunut ilman kurssilta tulevaa määräystä. Tällä kertaa esseessä piti pohtia henkilömaailman rakentumista. Kaipa siitä jonkinlainen sepustus tuli...

Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa kertoo köyhästä sekatyömiehestä (Marcovaldo) ja hänen elämästään kaupungissa. Marcovaldo seurailee innostuneesti luontoa ja eläimiä, mutta toisaalta tuntuu rakastavan kaupunkiakin. Hän koittaa hankkia elantoa vaimolle ja kuudelle lapselleen, ja välillä niissä kommelluksissa eksytään vähän laittomuuksiinkin.

Teos jakaantuu 20 novellimaiseen lukuun, jotka seurailevat vuodenaikoja. Ratkaisu on aika hauska ja jokainen lyhyt tarina on luettavissa omana kokonaisuutenaan. Kuten sivumäärästä voi päätellä, niin kovin pitkiä nämä tarinat eivät ole. Silti Calvino voi saada niihin huikeita tapahtumia, vaikka lähtökohta on kovin arkinen. Tässä on aavistus reaalifantasiaa, kuten vaikkapa aivastuksesta syntynyt pyörremyrsky osoittaa.

Calvino on luokiteltu postmodernin edustajaksi ja se osin selittääkin sen, miksi tämä ei minuun ihan täysillä kolahtanut. Tämä on ihan hauska, mukava lukea ja Marcovaldo oli sympaattinen tollo, mutta... Jokin tässä tyylissä ei vain kolahtanut.
Silmään pisti erityisesti myös lukuisat pilkkuvirheet. En tiedä onko se tyylillinen ratkaisu Calvinolta vai mikä, mutta lähes jokaisen relatiivipronominin edestä puuttui pilkku (s. 85):
Kaikki tämä näkyi hyvin nopeasti, jokainen yksityiskohta johon pysähtyi oli osa kokonaisuudesta joka katosi kun kaksikymmentä sekuntia päättyi ja alkoi GNAC.
Päästään siis tähän samaan ärsytykseen, mikä koski Saramagoakin.

Tarinat olivat kuitenkin sympaattisia. Edellä oleva lainaus on tarinasta "Kuu ja GNAC", joka kertoo valomainoksen häiritsevyydestä, romanttisuudesta ja sen tuomista eduista. Vinkeää! Hauska oli myös avaustarina "Sieniä kaupungissa", jossa Marcovaldo kerää sieniä syötäväksi ja samalla muutkin siitä kaupunginosasta innostuvat puuhaan. Seuraukset eivät ole järin hohdokkaat...

En tiedä tulenko tarttumaan jatkossa kuitenkaan Italo Calvinon juttuihin. Kehuja olen kyllä kuullut muutamista hänen teoksistaan, mutta jokin niissä ei houkuta. Olen kuitenkin lukenut paljon huonompiakin juttuja kuin tämä, joten ihan toivoton Calvinon tilanne minun lukemistossani ei ole.

24. marraskuuta 2011

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 45/442
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Seuraavien kuukausien aikana Morren maailmassa perehdytään varmaan enemmänkin Aino Kallaksen tuotantoon. Haluan antaa jokaiselle jutulle oman tilansa, siksi nämä eivät ole yhteispostauksessa. Otavan julkaisema Valitut teokset kokoelma sisältää tarinat Katinka Rabe, Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi, Kertomuksia ja nyt käsittelyssä oleva Sudenmorsian, joka on myös graduni toinen tutkimuskohde.

Sudenmorsianta on käsitelty kirjablogeissa yllättävän paljon ollakseen klassikko, jonka julkaisusta on jo vierähtänyt aikaa. Blogit kun yleensä taipuvat enemmän uutuuksien suuntaan. Sudenmorsian on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Koko lailla kirjallisesti, Booking it some more, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä ja Naakku ja kirjat -blogissa.

Silmiinpistävintähän tässä teoksessa pintatasolla on sen kieli. On makuasia, miten siihen suhtautuu, mutta minuun se kolahtaa kuin metrinen halko. Tarina olisi paljon vaisumpi ja tylsempi tavallisella kirjakielellä. Arkaainen, jylhä kieli kuuluu ehdottomasti tähän tarinaan. Tarinahan kertoo siis Aalosta, joka daimonin houkuttelemana lyöttäytyy Hiidenmaan susilaumaan muuttuen ihmissudeksi. Aalo viettää kaksoiselämää; päivät Piidrikin siveänä vaimona, yöt kiihkeänä sutena. Lopulta Aalo jää kiinni ja kuolee sekä ihmishahmossaan, että sudenhahmossaan.

Mutta koska hän vaimoansa näin ristimänimeltä kutsui, joka hänelle kerran P. Kasteessa oli annettu, niin sudentaika laukesi, ja Aalo seisoi yhtäkkiä hänen edessänsä ihmisen hahmossa, mutta ilkialastomana, niinkuin juuri kylystä tullut. Vaan suden nahka oli pudonnut sykkyräksi hänen jalkoihinsa, niinkuin perhosen kotelo. (s. 273)

Tarina on lyhyt, vain 45 sivua, mutta Kallas saa siihen tavattomasti voimaa ja tasoja. Tämä ei syyttä suotta ole klassikko. Tässä on valtava määrä luontokuvausta, joka elää voimallisella tavalla tarinan mukana alkaen aina kauniista "suvi huomenesta" aina kirpakoihin yöpakkasiin saakka.

Sudenmorsianta tituleerataan myös balladiksi ja sitä se kaikessa surullisuudessaan on. Kertojahahmo näkee Aalon uhrina, mutta Hiidenmaan yhteisö suhtautuu häneen kuin saastaiseen viholliseen. Aalon loppu on kauhistuttava. Jo siksi, että se on kaksinkertainen, mutta myös siksi, että hänet tuhotaan läheisimpiensä taholta.

Sudenmorsian on erinomainen teos. Siinä näkyy 1600-luvun aikalaisuus noituuspelkoineen ja uskonnon vahvana läsnäolona. Rokotan pisteissä lähinnä sitä, että olisin mieluusti lukenut tarinaa vielä pidempään. Tällä olisi ollut varaa venyä, vaikka ei tämä nytkään vajaaksi jää. Suosittelen tätä lämpimästi ihan kaikille.

22. marraskuuta 2011

Tuula Rotko: Susi ja surupukuinen nainen (1998)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 125
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Syksyn mittaan graduni on saamassa vihdoin pysyvämpää ja tarkempaa suuntaa. Hylkäsin Kari Nenosen kirjojen tutkimisen ja pitäydyin perinteisemmässä (hyväksytymmässä?), mutta silti kiinnostukselleni uskollisessa aihevalinnassa.
Tarkoituksenani on tutkia Aino Kallaksen Sudenmorsianta ja tätä Tuula Rotkon romaania intertekstuaalisesta näkökulmasta. Aiheeseen on viitattu kahdessa muussa gradussa, joten minä käyn pintaa syvemmälle.

Susi ja surupukuinen nainen on tavallaan modernisoitu versio Kallaksen Sudenmorsian -romaanista. Tässä aviopari Raakel ja Antti kokevat oman kriisinsä lapsettomuuden ja uskottomuuden kautta. Antin salarakas Mervi löytyy eräänä aamuna kotoaan raadeltuna ja samaan aikaan Raakel on kadonnut mystisesti. Asuinsaarelle on myös ilmestynyt susi...

Tarina on raadollinen ja kaunis. Niin surumielinen ja konstailematon. Sivumäärä on pieni, mutta täysin riittävä. Ääneen pääsevät Antti, Mervi, Raakel, surupukuinen nainen ja susi. Oli oikeastaan aika yllättävääkin, että moinen hahmogalleria mahtui näin pieneen teokseen, mutta niin vain kävi. Ja vieläpä täysin sujuvasti! Tuula Rotko onnistui lyhyessäkin ajassa piirtämään jokaisesta henkilöstä selkeän kuvan.

Teemanahan tässä on ennen kaikkea naisen pimeä puoli, jota suden hahmo edustaa. Joskus sanotaan, että nainen on naiselle susi, mutta tämän teoksen sanoma on lähinnä nainen on itselleen susi. Susi edustaa vuosien aikana patoutunutta vihaa, joka janoaa kostoa. Vaan onko kosto kaiken väärti? Siihen Rotko ei ota oikeastaan kantaa. Teos ei missään nimessä moralisoi mitään.

Kaikkein eniten nautin romaanin tunnelmasta. Minusta se oli hyvin samanlainen kuin Katja Kaukosen Odelmassa, mutta tämä oli kokonaisuudessaan helppotajuisempi ja suoraviivaisempi. Tässä ei kieli noussut mitenkään erityiseen asemaan (vrt. Odelma), mutta tunnelma oli samaa; haikeaa, surumielistä ja hiukan mystistäkin. Jos siis pidit Odelmasta, niin kokeile tätä!

21. marraskuuta 2011

MusaMaanantai 13 ja 14

Ja potkaistaanpa päivä käyntiin musiikkihaasteella, joka alkaa ollakin kohta puolivälissä.

MusaMaanantai 13: Salainen pahe

Noin periaatteessahan en kannata mitään paheita tässä suhteessa. Kukin kuunnelkoon mitä tahtoo ilman että asiaa tarvitsisi häpeillä tai salata.
Mutta näin leikkimielisesti ottaen joskus on tullut tunne, että tämän kuuntelua pitäisi vähän salailla:
Rap ei kuulu musiikkimakuuni noin muuten lainkaan, mutta Eminem tekee poikkeuksen. Minusta hän on nerokas sanoittaja, joka myös irvailee rapin blingbling-kulttuurille. Without Me on yksi suosikkejani.

MusaMaanantai 14: Kappale, josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän

Koska olen niin paljon profiloitunut metallimusiikin kuuntelijana ja erityisesti iskelmän inhoajana, saattaa tämä tulla joillekin yllätyksenä:
Sekä minä että puolisoni emme ole iskelmäihmisiä yhtään. Eikä Rauli Badding Somerjoki ollutkaan mikään varsinainen iskelmätähti. Mutta esimerkiksi Valot on hyvin iskelmällinen ja silti erittäin kaunis. Ystäväni lauloi tämän saman kappaleen häissämme upeasti.

Näihin kuviin ja tunnelmiin... Hyvää alkavaa viikkoa!

19. marraskuuta 2011

Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 273
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Olen niin pettynyt, niin pettynyt. Ja se harmittaa kovasti. Huolimatta mehiläiskammostani (pelkään kaikkia lentäviä ötököitä, paitsi perhosia ja kärpäsiä) tartuin tähän kirjaan innolla. Olihan Ennen päivänlaskua ei voi niin vaikuttava teos, ettei tätä nyt yhdet mehiläiset voi pilata!
Ei tätä mehiläiset pilanneetkaan.

Tarina kertoo siis mehiläishoitaja-Orvosta ja hänen pojastaan Eerosta, joka on eläinoikeusaktivisti. Sivuhenkilöinä ovat Ari, Orvon isä ja Eeron isoisä, joka omistaa Toivonoja Meats -karjatilan, sekä Marja-Terttu, joka on Orvon ex-vaimo ja Eeron äiti.
Tapahtumat sijoittuvat 2010-luvun loppuun.

Mitä vikaa tässä sitten oli?
Ensinnäkään en missään vaiheessa käsittänyt, että miksi tarina on sijoitettu 2010-luvun loppuun. Orvo selailee nettiä konsolilla (miksei tietokoneella?) ja kännykän on korvannut mobardi (miksi?). Kummallakaan välineellä ei tehdä mitään sellaista, etteikö sitä voisi tehdä tavallisella kännykällä tai tietokoneella.
Lisäksi romaanissa viitataan laajasti eri tutkimuksiin, tapahtumiin ja haastatteluihin 00-luvulta. 2010-luku jää lähes kokonaan pimentoon. Vuoteen 2015 viitataan kerran, mutta siinäpä se. Olisin toivonut etenkin tähän asiaan vähän panostamista, sillä nyt se epätasapaino käy silmään pahasti.

Eero pitää yllä kahtakin eri blogia ja teksti on painettu kirjaan blogimaisesti. Yllä näkyy blogin otsikko ja aina postauksen aihe. Lisäksi muutama kommentti. Mutta missä on päivämäärä? Uskottavuuspisteet jälleen laskevat, vaikka kyse onkin lähinnä grafisesta pikkuasiasta.
Eero on kiivas nuori, idealistinenkin. Ja hyvin uskottava ja onnistunut hahmo, vaikka hänet tavataankin lähinnä vain bloginsa kautta. Eero saarnaa eläinten tehotuotannosta ja esittää vakuuttavia (ja ihan oikeita) faktoja. Mutta lopulta se käy ärsyttämään. Koko kirja saa hiukan debattimaisen sävyn ja romaaniainekset ovat kasassa lähinnä vain muodon vuoksi. Faktojen vyöryttäminen on ensisijaista, tarina toissijaista. En tykkää.

Orvo oli hahmoista onnistunein ja hänen kanssaan viihdyinkin parhaiten. Orvon kautta päästään tutustumaan mehiläisten myyttiseen historiaan ja se olikin kiinnostavaa. Orvon mehiläistenhoitotoimenpiteet vaikuttivat myös uskottavilta, vaikka myönnän etten ole asiaan perehtynyt. Orvon, Arin ja kauan sitten kuolleen Pupan (Orvon isoisä) suhde on mielenkiintoinen ja huumoria saatiin hiukan myös Orvon normaalista päivätyöstä (en paljasta sitä tässä, se on niin hilpeä ylläri).
Joskin romaanin loppupuolella Orvon ja Marja-Tertun seksikohtaus oli kyllä sellainen "mitä hemmettiä tapahtui??" -juttu, joka jäi täysin motivoimattomaksi ja irralliseksi.

Teoksen lopussa on Sinisalon huomautus siitä, että mehiläisyhdyskunta-asiat ovat tosia ja myyttiset asiat myös lähteisiin perustuvia. Mukana myös lähdeluettelo. Mutta samalla Sinisano paljastaa kirjoittamisajankohdaksi kesän 2011. Enkelten verta ilmestyi kauppohin syyskuussa 2011.
Olisiko tullut kiire? Tässä on vakuuttavia kokonaisuusmöhkäleitä, mutta ne eivät sulaudu yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi. Se olisi kaivannut vielä hiomista.

Harvinaista kyllä, olin tästä aika samaa mieltä kuin HS:n Juhani Karila.
Blogistaniassa tämän ovat lukeneet myös Zephyr, joka laillani ei ollut niin vakuuttunut; Booksy, joka oli vähän vakuuttuneempi; Jenni, joka oli vielä hiukan vakuuttuneempi ja Tessa, joka oli oikein vakuuttunut.

18. marraskuuta 2011

NaNoWriMo-tunnelmat, osa 3

18. marraskuuta. Sanoja kasassa 6166. Heeeeiii! Olen nähnyt tämän luvun aiemminkin... Missä se nyt oli? Hm. Ai niin. Viime viikon perjantaissa! Humanistin matikkapäällä tämä tarkkoittaa 0 sanan lisäystä.

Arpokaamme tämän viikon tekosyyt. Opiskeluhommat, uusi blogi, essehdintä, yksi tentti...
Nanottamiseni on tyssännyt kuin kanan lento. Marraskuu ei ole minun kuukauteni ainakaan näin opiskeluaikana. Joten julistan Nanoni päättyneeksi ja totean, ettei voittoa tullut tänä vuonna.
Jos asia olisi ollut tsemppaajien määrästä kiinni, olisin varmaan vääntänyt parikin Nanoa tässä vaiheessa. Kiitos siis kaikille myötäeläjille.

Mitkä ovat nyt tunnelmat?
Ihan jees. Olosuhteisiin nähden. En koe osallistumistani turhaksi, koska se antoi messevän potkun kuitenkin eteenpäin. Taustatutkimusta olen tehnyt koko ajan ja ajatukset pyörivät päässä. Romaani hakee vielä muotoaan. Yksi, kaksi vai kolme aikatasoa? Rakenne? Lopullinen juoni? Katsotaan kuinka käy.

Osallistutko ensi vuonna?
Ehkä, ehkä en. Riippuu elämäntilanteesta.

Terveisesi muille Nanoilijoille?
Hurjasti tsemppiä kaikille! Hatunnoston arvoinen suoritus on jo Nanon loppuun jatkaminen ja voittaminen ansaitsee vielä kumarruksenkin.

17. marraskuuta 2011

Marko Nenonen & Timo Kervinen: Synnin palkka on kuolema (1994)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 287
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Noituushistoriaan tutustuminen jatkuu ja vuorossa oli Synnin palkka on kuolema - Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700 -luvuilla. Nimensä mukaisesti tässä keskitytään lähinnä Suomessa tapahtuneisiin noitaoikeudenkäynteihin.

Tämä oli vielä kiinnostavampi kuin Nenoselta aiemmin lukemani kirja   Noitavainot Euroopassa - myytin synty. Tämä oli tietysti vielä vähän kansantajuisempi ja tuntui läheisemmältä Suomi-painotteisuudensa vuoksi. Tässä oli myös enemmän kuvia ja ulkoasu oli muutenkin viihteellisempi ja helposti lähestyttävämpi.

Ehdottomasti parasta tässä oli tarinat oikeudenkäynneistä ja oikeista ihmiskohtaloista. Antti Lieroinen, Erkki Juhonpoika "Puujumala",, Marketta Ristontytär Punasuomalainen ja monet muut tuntuivat todella eläviltä ja todellisilta. He ovat todellisia henkilöitä ja tämä teos onnistuu vakuuttamaan sen. Oli myös kiinnostavaa lukea noitumistavoista suolalukuineen, tyrien manaamisineen ja olutonnen vaikuttamisineen.

Kiinnostavia oli myös noituuden taustat, jotka tässä tulivat hyvin esiin. Noituussyytökset pohjautuivat usein riitatilanteeseen ja syytös oli siis kosto. Tietysti se oli harkittava tarkkaan, sillä aiheettomasta syytöksestä saattoi saada 40 markkaa sakkoja, mikä oli varsin iso raha. Jos ei ollut rahaa, niin sakko maksettiin ruumillisen kurituksen kautta.

Tilastot sinänsä olivat myös kutkuttavia. Suomessahan noituudesta on syytetty poikkeuksellisen paljon miehiä, mutta ei se mitenkään ainutlaatuista ollut. Mm. Venäjä, Viro ja Islanti kuuluvat samaan joukkoon. Suomessa syytettiin noituudesta vuosina 1620-1700 noin tuhatta ihmistä ja heistä hiukan yli puolet oli miehiä. Usein vahingoittavasta noituudesta syytetty oli mies, mutta taikuus (parannukset ym. hyvä taikuus) ja noitasapatit olivat taas naisten hommia - näin karkeasti ottaen.

Nenonen ja Kervinen jo tässä vaiheessa tuovat esiin sen, että tarinat noitavainoista, inkvisitiosta, kammottavista kidutuksista ym. ovat aika liioiteltuja. Ei toki täysin perättömiä, mutta vahvasti liioiteltuja. Esimerkiksi aiemmin on väitetty, että koko Euroopassa noitavainojen uhreina kuoli miljoonia naisia. Karu totuus: "Eurooppa, jossa vuonna 1650 oli noin 100 miljoonaa asukasta, olisi tänään autio, jos miljoonia naisia olisi kuollut vainoissa."

Puoli pistettä rokotan samasta syystä kuin edellisessäkin Nenosen kirjan arvioinnissa; käsittämättömät otsikot. Tämä ei ollut ihan niin paha kuin se edellinen, mutta olisin kaivannut jälleen informatiivisempia otsikoita. Mm. nämä otsikot olivat ihan helmiä: "Mitä annat vasikkas kuolla, kun Jumala kotona on", "Kallista aikaa", "Irtiriehuva käräjäperkele" ja "Voin polttaa ne".
Kun sisällysluettelosta selaa tällaisia otsikoita, niin on vaikea löytää sitä hakemaansa aihepiiriä.

Jos noituus kiinnostaa vielä lisää, niin pikaisena lääkkeenä toimii vaikkapa Noitanetti, joka on Nenosen oma saitti.

16. marraskuuta 2011

Morren toinen maailma

Kyllä minä sitä ällistelin! Pohdin, tuumin, pähkäilin. Ja lopulta päätin uskaltaa. Ei kai tässä mitään menetä?

Sain pyynnön tai lähinnä kutsun mennä Uuden Suomen Vapaavuoroon bloggaamaan. Aikani tuumittuani sopivaa lähestymistapaa ja muotoa, päätin lähteä.

Älkää hätääntykö! Ei paniikkia! Rauhallisesti! Morren maailma, tämä täällä Bloggerissa, ei katoa mihinkään. Täällä jatketaan kirja-arviointien merkeissä kuten ennenkin.

Mutta olen jo jonkin aikaa pohtinut, että laajentaisin näitä puhinoitani kirja-arvioiden ulkopuolelle. Kirjallisuudesta on paljon muutakin sanottavaa, kuin vain kirjojen arvostelut. Niinpä Vapaavuoroon ilmestyi hetki sitten Morren toinen maailma.
Siellä höpötän kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, lukemisesta ja kaikesta siihen liittyvästä yleisemmällä tasolla tuttuun rämäpäiseen tyyliini. Näin ollen täällä Morren maailmassa jää yleiset höpötykset vähemmälle, mutta kirja-arviot ovat ja pysyvät ja jatkuvat.

Mutta tulkaa ihmeessä kurkkaamaan tuonne toiseenkin maailmaan. Se voi muodostua jännäksi paikaksi, vaikka nyt siellä on lähinnä havaittavissa hämmentynyttä hortoilua...

15. marraskuuta 2011

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (2011)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 607
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Katariina II Suuri kuuluu ehdottomasti suosikkikuninkaallisiini. Olen noin keskimäärin kiinnostunut enemmän kuolleista kuin elävistä kuninkaallisista (tästä huolimatta toivotan pitkää ikää kaikille monarkeille vailla poliittisia taustavaikuttumia) ja Katariina II on ollut suosikkini yläasteiästä lähtien.

Olikin siis selvää, että tämä olisi luettava. Lisää vauhtia sain, kun tämä teos asetettiin tämän vuoden Finlandia-ehdokkaaksi. Lisäksi syy, miksi olen Katariina II:n fani, on myös Laila Hirvisaaren. Hän nimittäin kirjoitti sen näytelmän Katariina II:sta, joka sai minut 15-vuotiaana innostumaan aiheesta. Vasta nyt muistin/tajusin, että Lailahan senkin näytelmän takana oli!

Minä, Katariina sijoittuu Katariina II:n elämän puoleen väliin. Tämä antaa lopussa ymmärtää, että jatko-osa olisi luvassa, sillä istunnot ylikamariherra Leonin kanssa jäävät kesken, mutta niitä on aikomus jatkaa. Katariina siis kertoo elämästään luotetuimmalle ystävälleen, jonka on tarkoitus kirjata totuus ennen Katariinan kuolemaa.

Ja tässä on se syy, miksi en anna romaanille täyttä viittä pistettä. Minä-muotoinen fiktiivinen elämäkerta on todella vaativa ja siksi huomasin koko ajan raivostuttavasti epäileväni; olisiko Katariina II ihan oikeasti ajatellut noin? Jos kerrontaratkaisu olisi ollut etäännyttävämpi, on tarinasta helpompi saada uskottavampikin. Hirvisaari toki korostaa teoksen lopussa, että "Tämä kirja ei ole tutkimus eikä elämäkerta vaan romaani, jonka päähenkilö on saksalainen prinsessa josta kasvoi keisarinna" (oiva esimerkki myös pilkkuvirheistä, jota kirja on pullollaan - samoin kirjoitusvirheitä on silmiinpistävän runsaasti...).
Romaaniuden korostamisesta huolimatta minusta tämä ratkaisu oli uhkarohkea eikä täysin onnistunut. Olen itse asiassa lukenut vain yhden onnistuneen kirjan tällä ratkaisulla; Helena Sinervon Runoilijan talossa.

Katariina on melko poikkeuksellinen ajattelija, jota tietysti osin selittää mm. vilkas kirjanvaihto filosofi Voltairen kanssa ja muutenkin laaja lukeneisuus. Etenkin kirjeenvaihtoon Voltairen kanssa viitataan romaanissa paljon, mutta mitään lainauksia kirjeistä ei oteta, vaikka kirjeitä noin muuten tässä esitellään paljon. En tiedä olisiko kirjeet antaneet juuri uskottavuutta Katariinan melko liberaaleille ajatuksille (aikaansa nähden siis) mm. homoseksuaalisuuden (tässä esitetään, että Pietari III olisi ollut homo) ja uskontoepäilyjen suhteen.
Katariinasta saa melko ristiriitaisen kuvan etenkin uskonnon suhteen. Toisaalta Katariina suhtautuu uskontoon hyvin ateistisesti, mutta toisaalta taas välillä kovinkin hartaasti.
Mm. näiden seikkojen suhteen tuo minä-kerronnallinen ratkaisu on ongelmallinen. Ristiriitoja ei selitetä lainkaan.

Näitä seikkoja lukuunottamatta Minä, Katariina on upea romaani. Hirvisaari taitaa hienosti etenkin tunnelmakuvauksen ja jännityksen ylläpitämisen. Nuoren Katariinan elämä keisarinna Elisabeth I:n silmien alla on sykähdyttävää luettavaa, samoin kuin avioliittokuvaus Pietari III:n kanssa. Myös Katariinan synnytykset ja loppuhuipennus vallankaappauksineen saa suorastaan ahmimaan tätä tekstiä. Tarina kulkee reipasta tahtia eteenpäin. Ainoastaan hienoisen aavistuksen koin kyllästymistä, kun kuvattiin vanhan Katariinan elämää sinä hetkenä, kun hän sanelee tarinaansa Leonille. Mutta tästä seikasta taas Norkku Nenä kirjassa -blogissa oli päinvastaista mieltä. Norkun lisäksi myös Saran kirjat -blogissa on tästä arvio.
Vaikka tietysti kerrontaratkaisun epäonnistuminen (minun mielipiteeni) onkin iso miinus ja antaisi aihetta isompaankin rokottamiseen pisteiden osalta, nostavat nämä positiiviset seikat pistemäärää. Niin vaikuttavia ne ovat. Toivon tälle ehdottomasti jatkoa!

Entäs se Finlandia-ehdokkuus?
Paha kysymys. Tästähän on ollut puhetta, että voiko viihdekirjailija viihdekirjalla tulla Finlandia-palkituksi. Minusta tietenkin voi - eihän se nyt mikään synti saa olla, jos kirja viihdyttää! Inhottaa se snobistinen ajatus, että mitä vaikeampi kirja on, sen hienompi se muka olisi. Pah!
Toinen kysymys on se, että onko tämä nyt se Hirvisaaren Finlandia-teos, vai onko Hirvisaari nostettu ehdokkaaksi lähinnä pitkän uransa ja suuren suosionsa vuoksi? Siihen en osaa vastata, sillä en juurikaan ole Hirvisaaren tuotantoon perehtynyt. Teininä lukenut yhden tai kaksi. Tämä kyllä antoi potkua - haluan perehtyä lisää!
Tämän tyylinen elämäkerrallinen romaanihan on aiemmin voittanutkin Finlandia-palkinnon - juuri tuo Sinervon teos. Siihen verrattuna tämä kyllä vielä häviää.
Voittaja-ainesta tässä tuskin on, mutta ehdokkaana tämä on oikein tervetullut tuulahdus.

14. marraskuuta 2011

Joseph Conrad: Pimeyden sydän (1902)

Heart of Darkness
Suomennos: Kristiina Kivivuori
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 160 (pokkari)
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Taas saatiin oivallinen opetus sille, ettei takakansia kannattaisi lukea. Tämän takakannessa nohevasti kerrotaan, että Pimeyden sydän on "kertomus norsuuvälittäjä Kurtzista" ja kuinka "Kurtz aloittaa harhaisen matkansa niin oman mielensä kuin Afrikan pimeään sydämeen".
Oikeasti tämä kertoo Marlowista, joka on matkalla tapaamaan Kurtzia ja hänen matkastaan omaan mieleensä ja Afrikan sydämeen. Itse Kurtz tavataan vasta ihan romaanin loppuvaiheessa eikä siinäkään kovin kauaa, kun hän jo kuolla kupsahtaa.

Pimeyden sydänhän on klassikko. Coppola teki siihen löyhästi perustuvan elokuvan Ilmestyskirja.Nyt., jonka tapahtumat tosin sijoittuvat Vietnamiin. Ymmärrän kyllä tietyllä tapaa, miksi tämä kirja on klassikko, mutta henkilökohtainen mielipiteeni on, että tämähän oli aivan hanurista.

Kirjassa siis Marlow kertoo tarinaa, ja kirjan varsinainen kertoja on tarinan kuuntelija. Koko kirjassa on vain kolme lukua, joten sekin teki tästä jo aika raskaan. Kaikki luvut ovat Marlowin monotonista puhetta. Sinänsä se on puheena ihan uskottavaa, sillä se poukkoilee paikoin aiheesta toiseen, mutta voi hyvä elämä kuinka rasittavaa tätä oli lukea! Usein piti palata pari sivua taakse päin, koska lasittunut katseeni sai lukemisestani vain mekaanisen suorituksen, jolloin päähän ei jää mitään.
En kyllä tiedä onko sinne jäänyt juuri nytkään mitään. Olisin keskeyttänyt tämän jo ensimmäisen luvun jälkeen, ellei minun olisi pakko tehdä tästä esseetä (voe elämä!).

Klassikon tästä varmaankin tekee lähinnä aikalaiskuvaus ja 1800-luvun lopun ihmisten suhtautuminen Afrikkaan ja afrikkalaisiin, joita eivät oikeastaan pidä edes ihmisinä. Ne olivatkin tämän kirjan kiinnostavinta antia ja odotan henkeäni pidätellen milloin tämän sensuuria vaaditaan rasistisena teoksena. Paikoin kuvaus on ihan kaunistakin (s. 125):
Ja oikealta vasemmalle liikkui valaistua rantaa pitkin villi, upea naisenhahmo.Hän kulki tasaisin askelin, juovikkaissa, ripsupäärmein koristetuissa vaatteissa, astui ylväänä tämän maan kamaraa barbaariset korut kilahdellen ja välkähdellen. Hänen päänsä oli pystyssä, hänen tukkansa oli kammattu kypärän muotoiseksi, hänellä oli polviin ulottuvat messinkisäärykset, kyynärpäihin ulottuvat messinkiset taisteluhansikkaat, kirkkaan punaiset täplät kellanruskeissa poskissaan ja lukemattomia lasihelminauhoja kaulassaan; hänen vaatteidensa päällä riippui oudon näköisiä esineitä, taikakaluja, velhoilta saatuja lahjoja, jotka kimalsivat ja värähtelivät joka askeleella. Varmaan hänellä oli usean norsunhampaan arvoinen omaisuus yllään. Hän oli barbaarinen ja upea, kesytön ja loistava; hänen verkkaisessa kulussaan oli jotakin enteellistä ja ylvästä.
Kyseinen tekstikohta oli romaanin paras. Jos se olisi ollut tuollaista koko ajan, niin arvioni olisi ihan toisenlainen.

Kenestäkään henkilöstä en saanut kunnolla otetta. En Marlowista enkä Kurtzistakaan. Lopuilla ei ole edes nimeä. Jonkinlaista muutosta olin Marlowissa aistivinani, mutta heikosti sitäkään.

Pimeyden sydän ei vakuuttanut. Ehkä toisenlaisella rakenteella ja kertojaratkaisulla, ja vähemmän koukeroisella kielellä tämä olisi parantunut. Romaanin aihe sinänsä on kuitenkin kiinnostava. Coppolan elokuvaakaan en ole nähnyt ja tämän jälkeen se kiinnostaa entistä vähemmän.
Nyt koitan vain värkätä sen esseen...

MusaMaanantai 11 ja 12

Otetaanpas pitkästä aikaa musamaanantai! Ihan vaan piristykseksi ankeaan marrasmaanantaihin ja siihen, että koitan tänään saada blogiin arvion kirjasta, josta en pitänyt juuri lainkaan...

MusaMaanantai 11: Kappale lempibändiltäni/-artistiltani

Näitä lempibändejä on tietysti monta - ja lempikappaleitakin. Siltikin tämä ei tuottanut juurikaan vaikeuksia. Tiesin heti bändin ja kappaleen...
Children of Bodom on pidellyt suosikkibändieni joukossa korkeinta asemaa vuodesta 1997. Se on myös bändi, jonka olen nähnyt livenä kaikkein useiten; arviolta 15-20 kertaa. Nyt joulukuussa seuraavan kerran, viimeksi tämän vuoden maaliskuussa.
Angels Don't Kill on suosikkikappaleeni ollut pitkään. Se on tavallista hidastempoisempi CoB:n biisiksi, siinä on hyvät sanat ja se on mukavan synkkä ja raskas.

MusaMaanantai 12: Kappale bändiltä tai artistilta, jota inhoan

Tähän kukin voi hakea mieleisensä biisin Lauri Tähkältä. Inhoan monia, mutta se ...tanan pohjalaisvinkuna (rakastan kyllä murteita, mutta nyt ei vaan putoa) ottaa hermoon alta aikayksikön. En todellakaan linkitä tähän videota - etenkin samassa postauksessa CoB:n kanssa! Se olisi suorastaan pyhäinhäväistys.

11. marraskuuta 2011

NaNoWriMo-tunnelmat, osa 2

Marraskuun 11. päivä. Sanoja kasassa nyt 6166. Pitäisi olla 18 333, joten ei hyvältä näytä.

Pientä luovuttamisen tunnetta ja väsymystä alkaa olla ilmassa. Ei kirjoittamisen suhteen, vaan Nanon suhteen. Ehkä tämä ei olekaan minulle oikea tapa. Aikataulu on liian tiukka elämäntilanteeseeni ja tekstilleni. Ryhmäpaineet kasvavat, nyt kun Nanon foorumilla on jokaisen nickin jälkeen näkyvissä muiden sanamäärä. Etenemistaulukko muistuttaa joka kerta paljonko olen jäljessä ja se ystävällisesti kertoo myös, että tätä vauhtia Nanoni on valmis 28. tammikuuta 2012.

Teen kyllä töitä tekstini eteen useita tunteja päivässä. Ajatustasolla vähintään, mutta päivittäin olen kuitenkin lukenut myös asiaan ja aikaan liittyvää historiaa. Tämän olisi voinut tehdä etukäteen, jos olisin tajunnut ja tiennyt osallistuvani Nanoon.

Lisäksi olen kuitenkin vielä (liian?) itsekriittinen. Ja toisaalta haluan sen myös säilyttää. En kirjoita Nanoa varten, vaan kirjoitan saadakseni joskus kelvollisen romaanikäsikirjoituksen. En siis kerta kaikkiaan voi muuttaa esim. fonttia valkoiseksi, jotta en näkisi omaa tekstiäni. Tiedostan tämän olevan ensimmäinen raakaversio, muovaamaton rautamöykky. Mutta se ei (minun päässäni) anna lupaa olla täydellisen välinpitämätön rakennetta, hahmojen kehittymistä ym. kohtaan.

Myös se muu elämä painaa. En voi elää ilman lukemista. En edes kirjoitusaikataulun alla. Minun on pakko saada lukea. Lisäksi minun pitää lukea myös kursseja varten ja suoltaa vielä muutaman sivun esseekin kerran viikossa aina per luettu romaani.
Gradun tutkimussuunnitelma pitäisi vääntää eikä sekään onnistu ilman pohjatyötä. Espanjan alkeisopinnotkin jatkuvat...

Eräänä aamuna heräsin klo 4 kirjoittamaan. Se olikin hyvä ja tuottelias aamu. Olen selvästi aamukirjoittaja, vaikka en ole aamuihminen. Olisi kovin romanttista olla yökirjoittaja, mutta ei. Yöt ovat minulle lukemisen tai syvällisen keskustelun aikaa (nukkumisen lisäksi). Aamut ovat yksinäisyyden aikaa, jolloin on paras rauha kirjoittaa.

Mahdollisuuksieni mukaan jatkan näitä aamuharjoituksia. Muutama viimeinen päivä on ollut ihan tekstitön jo sairastamisen takia. Olen jaksanut roikkua lähinnä Facebookissa ja sängyssä lukemassa - nukkumisen lisäksi. Nano-tunnelmat ovat siis tällä hetkellä hiukan tympiintyneet, ahdistuneet, mutta toisaalta oivaltaneet.

9. marraskuuta 2011

Nobelangsti

Ja kesken jäänyt kirja on... Herta Müllerin Sydäneläin.

Mikä kumma siinä on, etten tule näiden Nobel-kirjailijoiden kanssa juttuun juuri lainkaan (en tietty ole lukenut suurintakaan osaa)? Saramagon sinnittelin loppuun, mutta tämän kanssa en aio tapella. Tämä on yhden yleisen kirjallisuustieteen kurssilla luettava teos, ja käytän hyväkseni nyt sen yhden jokerikortin ja jätän tämän välistä.

Sydäneläin sijoittuu diktatuuriajan Romaniaan ja kertoo neljästä kaveruksesta sekä siitä, kun eräs opiskelija tekee itsemurhan. Näitä neljää kaverusta sitten seuraillaan, heidän tavaroitaan tutkitaan ym. Odotettavissa traagisia kohtaloita.
Kirjan kokonaispituus on 205 sivua ja luovutin sivulla 62.

Müllerin kieli on kaunista ja jollakin tapaa suorastaan lyyristä. Ehkä osin juuri siksi keskeytin tämän. Tyyli on aavistuksen tajunnanvirtamainen ja välillä oli vaikea pysyä jutussa mukana. Tässä ei myöskään ole lainkaan varsinaisia lukuja, vaan teksti on jaoteltu kappaleisiin, joiden pituus vaihtelee muutamasta rivistä muutamaan sivuun.

Ovatkohan kaikki Müllerin teokset samaa tyyliä? Jokin tässä jäi kumminkin kiehtomaan, vaikka juuri tämä teos sai minut vain pyörittelemään silmiäni.

6. marraskuuta 2011

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (2010)

Lilla stjärna
Suomennos: Jaana Nikula
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 575
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

So I say
thank you for the music, the songs I'm singing
Thanks for all the joy they're bringing...

Abba ei ole kyllä tämän jälkeen entisensä minun korvissani. Tai ainakaan tuo biisi. Sen verran karmeat jälkitunnelmat tästä jäi. Tämä oli ensimmäinen ruotsalaisen John Ajvide Lindqvistin teos, minkä luin mutta ei taatusti viimeinen. Sen verran hyvin tämä vakuutti.

Tarina kertoo siis Theresistä ja Teresasta. Theres on kasvanut hyvin oudoissa olosuhteissa ja näin ollen hän vihaa Isoja eli aikuisia. Teresa on taas kasvanut hyvin tavallisessa keskiluokkaisessa ruotsalaisperheessä, jossa kaikki on periaatteessa hyvin. Lindqvist ei sorru edes mihinkään "mutta kuitenkin perheessä oli alkoholismia" -ratkaisuun, vaan perhe on tavallinen kiireineen, harrastuksineen ym. ilman mitään erityisongelmia. Jokin kuitenkin menee Teresankin kohdalla pieleen...

Yhteen päädyttyään tytöt ikään kuin täydentävät toisiaan. Tietyllä tapaa tätä voi tulkita kaksoisolento -tematiikan kautta. Theres ja Teresa eivät suoraan ole toistensa vastakohtia, mutta jo nimeään myöten (minkä he itsekin huomaavat) he muodostavat yhdessä eheän kokonaisuuden. Theres laulaa, Teresa sanoittaa. Lindqvist on hitsannut heidät hienosti yhteen.

Kantavana voimana Kultatukka, tähtönen -teoksessa on myös musiikki ja musiikkiteollisuus. Kovin valoisaa kuvaa Lindqvist ei musiikkiteollisuudesta maalaa, vaan raadollinen puoli tuodaan voimakkaasti esiin. Mustavalkoinen se ei kuitenkaan ole. Theresin kasvatusvanhempien kokemukset ovat parempia, vaikkeivät he mitään huippuartisteja olleetkaan.
Musiikki itsessään saa sen sijaan asiaankuuluvan kunnioituksen. Onhan sen voima valtava - hyvässä ja pahassa.

Tulkitsin tämän ennen kaikkea hätähuutona nuorten tyttöjen puolesta. Theres ei selkeästi ole perinteinen kiltti tyttö, mutta muut hänen ja Teresan laumaan, Skansenin susiin, liittyvät ovat. Tietyllä tapaa Theres edustaa suoraan heidän pimeää puoltaan; kellarissa kasvanutta, Isojen uhan alla olevaa olentoa.
Kiltit ja hiljaiset tytöt tarvitsevat myös huomiota. Aikuisten sokeus ja naiivius tässä kirjassa on hämmästyttävää, mutta niin todentuntuista. Tarinan aikuiset kyllä kantavat huolta holhokeistaan, mutta jollakin tapaa huoli on enemmän velvollisuudesta kuin rakkaudesta kumpuava. Jerry, Theresin "isoveli", tavoittaa aluksi Theresin maailman hyvin, mutta mitä yhteiskuntakelpoisemmaksi Jerry muuttuu, sitä kauemmas hän Theresistä liukuu.
Lopulta kiltit tytöt päättävät kostaa. Jälki ei ole järin kaunista.

Kultatukka, tähtönen on vahva teos. Siinä on monta teemaa ja monta hätähuutoa. Se ei ole osoitteleva eikä edes moralistinen. Sen kuopan Lindqvist välttää hyvin. Kirja on paikoin raaka, hyvin raaka. Se ei kuitenkaan mässäile väkivallalla hyytyneistä aivoaineksista huolimatta, vaan pahinta on juuri lähes lakoninen toteavuus. Kirja ei ole puhtaasti kauhugenreä edustava, mutta kauhuksi minä tämän silti lasken. Mitään yliluonnollista tässä ei ole. Siinä se kauheus piileekin. Tämä voisi olla totta.

Pientä rokotusta tulee kuitenkin siitä, että paikoin Lindqvist nojaa liikaa sattumiin. Esimerkiksi niinkin vahva käänne kuin Theresin ja Teresan kohtaaminen perustuu sattumuksiin internetissä. Kyllähän kaikkea voi tietysti sattua, mutta näin vahva sattumien summa on vähän liikaa uskottavuutta syövä.
Lisäksi tarinan loppupuolella Teresan vanhemmat katoavat tarinasta jotenkin mystisesti.

Näistä miinuksista huolimatta Kultatukka, tähtönen on todella hyvän kamala kirja.
Sitä on luettu myös näissä blogeissa: Kirjojen keskellä,Kolmas linja,Lukuisa, Järjellä ja tunteella sekä Kirjamielellä.