28. syyskuuta 2010

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt (2007)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 319 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos


Äiti hei, joskus kesyt linnut tulevat hulluiksi. Ne lentävät päin ikkunoita, ne repivät narulta pyykit, ne syöksyvät läpi piikkipensaiden niin että pöllyää. Niiden puuskien jälkeen tulee aivan hiljaista. Lopulta viimeinenkin höyhen leijailee maahan. Kuulee kuinka iso akseli naksahtaa. Ja sitten kaikki jatkuu niin kuin aina ennenkin.

Oma arvio:

Takakansiteksti oli jotenkin sykähdyttävä, pelottavakin. Tämä tarina ei päättyisi onnellisesti, eikä tämä muutenkaan olisi mikään hyvän mielen -kirja. Ei ollutkaan.
Tarina kertoo Jasminista ja Lindasta. Kahdesta nuoresta teinitytöstä, joiden huomataan eräänä maanantaiaamuna kadonneen. Oikeastaan tytöt ovat olleet kadoksissa jo viikon, ennen kuin se huomataan. Siinä ohella käydään myös vanhempien itsesyytökset läpi.  Jo tarinan alkuvaiheessa Linda löytyy, mutta Jasminin kohtalo jää mysteeriksi.

Snellman kuljettaa tarinaa hienosti kolmen kertojan avulla; Jasminin, Jasminin äidin ja Lemmikkikaupan työntekijän Randin kautta. Aluksi kuvio tuntui hieman sekavalta etenkin kun aikatasotkin hyppelivät minne sattuivat. Kun rytmistä sai kiinni, niin tarinakin selkiytyi. Hienoin vuoropuhelu käydäänkin oikeastaan Jasminin ja äitinsä välillä, Randin osuus on paikoin merkittävä, mutta toisinaan melko turhanpäiväinen.

Tarinan kulku ei sinänsä ole yllätyksellinen, mutta se ei ole tämän kirjan pointtikaan. Pointtina tuntuu olevan lukijan herättäminen siihen todellisuuteen, mitä meidänkin lintukodossamme tapahtuu. Ei ole yllätys, että nuoret tytöt päätyvät seksibisnekseen. Ei ole yllätys, että he tekevät sen rahasta. Eikä ole yllätys, kuinka pienestä kaikki lähteekään ja kuinka leikki muuttuukin totiseksi todeksi.

Teinin ajatusmaailman kuvaaminen on tässä erittäin onnistunutta. Snellman onnistuu tekemään sen taitavasti Jasminista käsin, eikä ulkopuolelta, holhoavasti ja sen yläpuolelle nousten, mikä on yleisin vahinko kun teinielämää kuvataan.

Librarythingin kautta annoin tälle kuitenkin vain kolme tähteä (viisi on maksimi). Miinusta tuli alun sekavuudesta, ajoittaisesta Randin turhuudesta ja kirjan lopussa olevasta prostituution historiaa kertovasta osuudesta. Se jätti kirjaan turhan opettavaisen ja moralisoivankin sävyn. Lisäksi tarinan loppu oli varsin sekava. Nämä miinukset jäivät hiukan harmittamaan, sillä tarina itsessään oli hyvä ja näitä miinuksia lukuunottamatta pidän Snellmania erittäin hyvänä kirjoittajana. Tässäkin blogissa palataan vielä hänen kirjoihinsa varmasti.

21. syyskuuta 2010

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat (2007)

Gods Behaving Badly
Suomennos: Titia Schuurman
Käännösvuosi: 2009
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: n. 300
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Olympos on ikuinen. Lontoo jumalainen. Kreikkalaiset jumalat eivät unohtuneet antiikkiin, vaan elävät tälläkin hetkellä Pohjois-Lontoossa kimppakämpässä. He ovat menettäneet voimiaan ja ovat perin ikävystyneitä, mutta tekevät edelleen samaa kuin menneinä aikoina: kinastelevat pikkuasioista ja punovat juonia, kostoja ja lemmenseikkailuja.
Jotain on myös muuttunut. Apollon on TV-meedio, Artemis ulkoiluttaa ammatikseen koiria, Afrodite myy puhelinseksiä ja Zeus pysyttelee vintillä poissa tieltä. Maalliset asiatkin tuottavat huolta: asunnossa on kauhea sotku, eikä hyvän siivojan löytäminen ole helppoa Lontoossa. Onnekseen jumalat löytävät reipasotteisen Alicen, joka ottaa työn vastaan - mutta jumalten ja kuolevaisten kohtaaminen ei ole ennenkään sujunut ilman törmäyksiä...

Oma arvio:

Kirjapörssistä halvalla löydetty opus tarttui aikanaan Ideaparkista matkaan. Takakansi ja kirjan värikäs ulkoasu antoivat odottaakin hömppää, joten mitään kovin syvällistä en tältä kirjalta odottanutkaan. Oli kuitenkin silti hieman pettynyt. Tämä oli hömppää, mutta melko surkeaa sellaista.

Pääosassa ovat tosiaan kreikkalaiset jumalat. Nämä tosin vaikuttavat opiskelijajoukolta, jota ei paljoa murheet paina - paria hikipinkoa lukuunottamatta (Artemis ja Athene). Eihän antiikin ajan jumalia olekaan koskaan esitetty minään kovin vastuuntuntoisina hemmoina, mutta Phillipsin jumalilta puuttui täysin uskottavuus. Näissä hahmoissa ei ollut käytännössä mitään jumalallista paria taikatemppua lukuunottamatta. Näillä tyypeillä vain sattui olemaan antiikin taruista tutut nimet. Puhetyyli, ajatukset, teot, käyttäytyminen... Ihan nykyajan teinikamaa eikä mitään erikoista. Huolimatonta, sanoisin.

Romaanin alku antaa pienen toivonkipinän reippaasta, huumorilla höystetystä tarinasta, mutta valitettavasti loppua kohden huumori jää vähemmälle ja kliseet vyöryvät niskaan sellaisella paatoksella, että vähemmästäkin oksettaa. Alicen ja Neilin rakkaustarina on täysin yllätyksetön ja kun Neil hakee Alicea Manalasta, pääsevät romantiikkakliseet vauhtiin. Aiemmin hiukan hissukkamaisista ihmisistä tuleekin yhtäkkiä varsin reippaita toimijoita ja lopulta tietysti koko maailman pelastavia sankareita. Ehheh.

Kyllä tämän nyt loppuun saakka luki, kun mikään tiiliskivi Huonosti käyttäytyvät jumalat ei ollut. Huumori pelasti sen mikä pelastettavissa oli. Kirjan kannet kertovat myös, että tästä(kin) kuvataan tv-sarjaa. Jatkossa siis paranee kuitenkin pysytellä pois tv:n äärestä, sillä ohjelmien tason noususta ei näemmä ole toivoa. Tämä opus taas joutaa divariin.

15. syyskuuta 2010

Bernhard Schlink: Lukija (1995)


Der Vorleser
Suomennos: Oili Suominen
Käännösvuosi: 1998
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 224 (pokkari)
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Reinin tasangolla nuori koulupoika jättää hyvästit lapsuudelleen ja rakastuu keski-ikäiseen, tuntemattomaan naiseen. Seksuaalisen himon lisäksi poikaa ja naista yhdistää lukeminen, mutta ei aivan tavanomaisessa merkityksessä. Kaipaus ja häpeä, hellyys ja vastuu ovat tämän surumielisen, pohdiskelevan ja yllätyksellisen romaanin painavia teemoja.

Oma arvio:

En oikein tiennyt mitä odottaa, kun otin bussikirjaksi Lukijan. Tiesin, että tämä on arvostettu kirja ja tästä on tehty elokuvakin (jota en ole nähnyt, mutta nyt haluaisin), jossa pääosissa ovat Kate Winslet ja Ralph Fiennes. (Olisi paljon uskottavampaa, jos näyttelijät olisivat saksaa puhuvia saksalaisia...) Ensimmäisen tuomion annoin noin 40 sivun jälkeen, kun ystäväni kysyi mikä kirja minulla on kesken. Vastasin, että Lukija, joka ei ole kyllä kovin häävi kirja. Jouduin syömään sanani.

Lukija on yksi vahvatunnelmaisimmista kirjoista, joita olen lukenut. Ja se on jo paljon se, että bussin ja junan hälinässä pystyy uppoutumaan lyhyeen, mutta intensiiviseen kerrontaan. Michaelin ja Hannan suhde syventyy nopeasti, mutta uskottavasti. Schlink kuljettaa tarinaa mielettömällä taidolla ja vaikka romaani on varsin lyhyt, on siihen mahtunut paljon asiaa.
Teos jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on Hannan ja Michaelin rakkaussuhde. Toinen on Hannan oikeudenkäynti ja kolmas keskittyy Michaelin toimiin Hannan vankilavuosina. Jako on selkeä ja hyvä, jokaisessa osuudessa on oma tunnelmansa ja myös omat yllätyksensä. Taustalla kulkee koko ajan lukemisen merkitys ohuena punaisena lankana.

Kerrankin romaani on sitä, mitä takakansi väittää sen olevan; surumielinen, pohdiskeleva ja yllätyksellinen. Nuoren pojan ja keski-ikäisen naisen suhde ei kompastunut kliseisiin, vaan taustalta paljastui jotakin ihan muuta. Romaani on myös yhtä aikaa sekä mikrohistoriaa kahdesta ihmisestä, että myös Saksan historiaa laajemmin toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen. Lukija pistää lukijan ajattelemaan tiettyjä asioita ihan uudella tavalla.
Yksi parhaista lukemistani kirjoista todella!

9. syyskuuta 2010

Bernard Cornwell: Kalpea ratsastaja (2005)

The Pale Horseman
Suomennos: Outi Huovinen
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 416 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos


Englanti, 800-luvun loppu. Lähes koko maa on valloitettu. Bebbanburgin Uhtred, tanskalaisten viikinkien kasvattama englantilainen, on nyt 20-vuotias ja jo kokenut soturi. Hänellä on vaimo, asema ja uskollisia tovereita Wessexissä, mutta silti hän kaipaa ihailemiensa tanskalaisten pariin.
Tanskalaiset rikkovat kuningas Alfredin kanssa tehdyn rauhansopimuksen ja ajavat kuninkaan pakolaiseksi omassa maassaan.
Ristiriidat repivät Uhtredia, joka halveksii maanmiehiään ja kaipaa tanskalaisten luo. Lopulta hänen on kuitenkin valittava puolensa, ja pakanasoturi ja hurskas kuningas johtavat englantilaiset suureen taisteluun, jossa Englannin kohtalo ratkaistaan.

Oma arvio:

Kalpea ratsastaja on siis itsenäinen jatko osa Viimeinen kuningaskunta -romaanille. Edeltävä osa kyllä kannattaa lukea ennen tähän tarttumista, sillä siihen viitataan kuitenkin jonkun verran ja kuva Uhtredin ristiriidoista kirkastuu paremmin. En edes oikeastaan ymmärrä, miksi tätä kutsutaan itsenäiseksi jatko-osaksi, kun tämä on käytännössä ihan kunnon jatko-osa.

Uhtred on siis kasvanut aikuiseksi. Ainakin noin virallisesti. Pidän valtavasti siitä, että Uhtred ei edelleenkän ole mikään täydellinen jalomielinen sankari, vaan möhlii, tekee typeriä ratkaisuja, on ikäiselleen tyypillisesti itsevarma typeryyteen saakka. Tarinan kertojana onkin vanhempi Uhtred, joka suhtautuu nuorempaan minäänsä suorasukaisesti, mutta lempeästi.

Tämän osan tärkeä naishahmo on Uhtredin ryöstämä kelttikuningatar Iseult. On toki selvääkin selvempää, että heistä tulee rakastavaisia. Mikään yllätysten romaani tämä ei muutenkaan ole. Iseultin hahmo on kuitenkin mielenkiintoinen ja hänen kauttaan rakentuukin pieni silta kelttiläiseen kulttuuriin. Historiallisiin romaaneihin höyrähtäneelle piiloromantikolle Iseultin ryöstö on kivasti kirjoitettu kohtaus. Tässä pieni lainaus siitä:

"Entä tyttö, jaammeko hänetkin?" Leofric kuulosti huvittuneelta.
Vastaukseksi riisuin Iseultin päällä olevan viitan, jonka alla hänellä oli musta mekko. Minulla oli yhä kädessäni verinen Käärmeenhenkäys ja viilsin viittaa sillä niin että sain revittyä sen helmasta kaistaleen. Iseult seurasi ilmeettömänä. Kun olin saanut kaistaleen irti, annoin viitan takaisin hänelle ja sidoin kaistaleen toisen pään hänen kaulaansa ja toisen vyöhöni.
"Hän on minun", sanoin.

Kiihkeät feministit saavat varmaan halvauksen, mutta minä pidän tästä tyylistä! Noin muuten Kalpea ratsastaja on kaikkea muuta kuin romanttinen tarina, joten pelkkää romantiikkaa haikailevien kannattaa valita jokin muu teos.

Uhtredin ja Alfredin välinen suhde syventyy tässä mielenkiintoisemmaksi kuin edellisessä osassa. Uhtred edelleen halveksii kuningastaan, mutta on silti jollakin tapaa kiintynyt häneen. Uhtred pakottautuu vannomaan valan Alfredin suojelijana ja kirja antoi ymmärtää, että erityisesti Alfredin tytär tulee liittymään tiukasti Uhtredin elämään, kunhan hän kasvaa.
Historiallinen tarkkuus miellytti ja yllättikin. Oli hämmentävää huomata, että kuningas Alfred tosiaan eli jonkin aikaa suolla ja että tanskalaisviikinki Guthrum on ollut ihan oikeasti olemassa. Kirjasarjaa suositellut ystäväni tosin huomautti, että tuolta ajalta ei ylipäätään ole kovinkaan tarkkoja tietoja. Mutta siis ainakin niitätietoja mukaan, mitä meillä tällä hetkellä on, Cornwell on noudattanut varsin tarkasti.

Seuravaa osa onkin hyllyssä odottamassa vuoroaan, mutta sitä seuraavaa saakin odotella. Nyt syksyllä julkaistaan kovakantinen suomennos sarjan neljännestä osasta, mutta minä taidan tyytyä odottamaan pokkaripainosta (kuten nämä edellisetkin). Ainakin yritän. Kovasti. Malttia...

The Saxon Stories -sarjan muut osat:
1. Viimeinen kuningaskunta
3. Pohjoisen valtiaat
4. Miekkojen laulu
5. (vielä suomentamaton)

5. syyskuuta 2010

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset (1800-luku / 2006)

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 1020
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Edgar Allan Poe (1809-1849) oli kauhu-, rikos-, fantasia- ja tieteiskirjallisuuden edelläkävijä ja novellin mestari. Poen suvereeni taiturimaisuus, rajaton mielikuvitus, analyyttinen kertojan ääni sekä tekstissä elävä huumori ovat innoittaneet monia kirjailijoita Charles Baudelairesta Conan Doyleen.
Tähän kokoelmaan on koottu kaikki Poen kertomukset. Jaana Kaparin ajana tasalla oleva ja monisärmäinen käännös tuo esiin Poen kielellisen taituruuden ja kyvyn luoda hyytävää tunnelmaa.

Oma arvio:

Vihdoin sain tämän massiivisen luku-urakan päätökseen. Aloitin tämän tiiliskiven lukemisen joskus keväällä ja nyt sitten sain viimeisenkin novellin luettua. Nämä olivat yllättävän raskasta luettavaa ja siksi luku-urakka kesti niin kauan. Napsin novelleja hiljalleen aina silloin tällöin fiiliksen mukaan. Novelleja on yhteensä 66.

Viimeisen luettuani fiilis oli hiukan sekava. Olen aiemmin lukenut Poen juttuja vain satunnaisesti ja mielikuva hänestä on ollut ennen kaikkea kauhukirjallisuuden isänä. Muistan aikanaan lukiossa analysoineeni novellin Soikea muotokuva, joka löytyy tästäkin kokoelmasta. Pidin siitä jo silloin lukiossa ja pidin siitä nytkin. Tämän tyyppisissä novelleissa Poe on mielestäni parhaimmillaan, vaikka makuasiahan se toki on.

Yllätyin kuitenkin siitä kuinka paljon Poella oli tieteistyyppisiä novelleja. Niitä sellaisia, missä rakennetaan joku vekotin (joka tietysti pitää selittää lukijalle juurta jaksain) ja sitten sillä tehdään jotakin. Hyvin moni liittyi lentämiseen. Itseäni nämä tämäntyyppiset jutut eivät jaksa kiinnostaa, mutta sinnikkäästi luin nekin.

Osa novelleista oli sellaisia, mistä en saanut kerta kaikkiaan mitään oteta. Mikä oli tarinan idea, mistä siinä puhuttiin tai mitä tapahtui. Esim. kokoelman päättävä novelli Landorin mökki meni ohitse ja kovaa. Ajattelin sen olevan jonkinlainen raamatullinen paratiisikertomus, mutta novellin äkkinäinen loppu jätti senkin ajatuksen tyhjän päälle. Muutamassa novellissa puhuttiin myös mesmerismistä ja ylipäätään mielenvikaisuus, psykologia ym. olivat keskeisiä monissa Poen novelleissa.

Rikosnovelleja löytyi tästä muutama ja ne olivatkin todella loistavia!Esim. Rue Morguen murhat oli äärimmäisen hilpeä juttu. Poe osasi hienosti kuljettaa monimutkaistakin päättelyketjua ja tehdä lopulta uskomattomasta ihan uskottavan.

Kaikenkaikkiaan olen iloinen, että luin koko kokoelman. Raskaudestaan huolimatta se oli ihan palkitsevaa ja edelleen on helppoa ymmärtää, miksi Poe on niin arvostettu kun on.

3. syyskuuta 2010

Reijo Mäki: Jäätynyt enkeli (1990)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 312 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Rento turkulaisdekkari Jussi Vares tekee luottamuksellisia tutkimuksia kenen laskuun tahansa ja pelaa suurilla panoksilla. Kapakka korvaa usein ikuisen oik.yo. Vareksen työhuoneen. Sitäpaitsi kaikki säännöt ovat hänen mielestään niitä varten, joilla ei ole mielikuvitusta.
Jäätynyt enkeli on kertomus Porissa sattuneesta nuoren naisen kuolemantapauksesta, jonka tutkimuksiin Vares joutui mukaan tuttavankauppaa. Jutun takaa alkaa paljastua syvälle ja pitkälle ulottuva verkosto, jolla isot pojat Porin kaupungissa panevat asiat hoitumaan. Tutkimukset vievöt sameisiin vesiin - pohjalle niin sosiaaliryhmien asteikolla kuin Mäntyluodon satama-altaassa...

Oma arvio:

Kaksi Vares-juttua peräkkäin on maksimi määrä sairastellessakin. Sen useampaa näitä ei kestä yhteen syssyyn. Kuten monissa dekkarisarjoissa, tässäkin homma alkaa toistaa itseään turhan paljon. Viihdyttävimpinä nämä ovat nimenomaan satunnaislukemistona.

Jäätynyt enkeli on kuitenkin lukemieni Vares-juttujen parhaimmistoa. Se on järjestyksessään viides Vares-tarina (pyrin lukemaan nämä kronologisessa järjestyksessä), joten ehkä alun haparointi on siirtymässä historiaan ja Vareksen hahmo, toimintatavat ja muut systeemit alkavat saada varmuutta. Jäätynyt enkeli on tasapainoinen juttu erittäin hilpeää loppuaan myöten (on muuten ensimmäinen lukemani dekkari, missä juttu ei varsinaisesti ratkea!) ja hyvin uskottava tapaus kaikkiaan.

On helppo ymmärtää miksi tästä jutusta on tehty elokuvakin: V2 - Jäätynyt enkeli. En ole nähnyt yhtäkään Vares-elokuvaa, mutta miellän Vareksen tosiaan ihan Juha Veijosen näköiseksi (sen sijaan en voi ymmärtää miksi helvetissä Hautavainion rooliin on laitettu Jope Ruonansuu?!). Nyttemminhän Veijosen tilalle tulee Antti Reini, enkä pidä ajatuksesta yhtään. Onneksi mielikuvissani Vares voi yhä pysyä Veijosena.

1. syyskuuta 2010

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen (2008)

Just After Sunset
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 392
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Auringonlaskun jälkeen sisältää neljätoista hyytävää kertomusta. Yhdessä niistä potilas kertoo psykiatri Johnny Bonsaitille löytäneensä syrjäiseltä pellolta kiviringin, portin toiseen maailmankaikkeuteen. Toisella puolella häämöttää vieras universumi, joka on omallemme vihamielinen. Potilas uskoo, että hänen raskas tehtävänsä on yrittää säilyttää maailman tasapaino.
Psykiatri ristii tapauksen N:ksi ja toteaa potilaan kärsivän pakko-oireista ja unettomuudesta. Kun N tekee itsemurhan, psykiatri lähtee tutkimaan peltoa nähdäkseen kivet omin silmin. Kohta psykiatri alkaa kärsiä samoista oireista kuin potilaansa...

Oma arvio:

Olen aina pitänyt Kingin novellikokoelmista. Herralla on niissäkin taito pitää lukija hyvin otteessaan ja saada vaikuttava tarina hyvinkin lyhyeen sanamäärään. Tämän kokoelman alussa King kertoo, ettei ole pitkään aikaan tehnyt novelleja ja pelkäsikin jo taidon ruostuneen. Erään toisen novelleihin liittyvän tehtävän kautta hän taas innostui aiheesta ja pitkästä aikaa kirjoitti novelleja. Sanoisin, että se näkyy Auringonlaskun jälkeen -kokoelmassa, jota pidän kevyesti yhtenä Kingin heikoimmista.

Novelleissa on hienoista kömpelyyttä, turhanaikaisia kliseitä (esim. avausnovellissa Willa, jonka King sanoi kirjoittaneensa ensimmäiseksi taukonsa jälkeen) ja paikoitellen turhaa jaarittelua ja löysyyttä. Tässä mielessä novelli onkin vaativampi juttu kuin romaani. Se antaa vähemmän virheitä anteeksi.

Pari helmeä joukosta kuitenkin löytyi. Liekö sattumaa, että suosikkini oli juuri tuo takakannessa mainittu novelli N. Perinteisen Kingimäinen juttu, joka toi mieleen etäisesti Kolkuttajat, ehkä juuri pakko-oirekeskeisyyden vuoksi. Mykkä oli toinen suosikkini; aviokriisissä paininut kaupparatsu ottaa kyytiinsä kuuromykän liftarin ja tilittää tälle elämäänsä. Harveyn uni oli kolmas suosikki, vaikka se olikin yllättävän perinteinen ratkaisuiltaan. Ehkä tässä vaikuttavin olikin Kingin taito kikkailla yksityiskohdilla, jotka saavat tapahtuman vaikuttamaan hyvin arkiselta - ja siten kauhistuttavan todentuntuiselta.

Heikoin esitys oli kokoelman päätösnovelli Hyvin tiukka paikka. Tai sitten minulla ei vain ollut taiteellista silmää tarpeeksi kakkahuumorille. Kokoelman pisin novelli keskittyy hyvin pitkälle ulosteisiin, ja siinä taas yksityiskohtien kuvailu ei oikein päässyt oikeuksiinsa vaikka King niitä kovasti viljelikin. Kakka mikä kakka. Lakkiaispäivä oli myös kohtuullisen onneton esitys, joka vaikutti lähinnä liikaa scifi-elokuvia katselleen teiniangsteissaan pyörineen pojan kynäilyltä. Aina ei voi onnistua täydellisesti. Sallittakoon se mestareillekin.