26. elokuuta 2010

Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot (2008)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 287 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos


Sirkun, Pulmun ja Mariannen yhteisestä lapsuudesta on vierähtänyt aikaa, ja sisaret ovat ajautuneet valovuosien päähän toisistaan. Vanhin heistä, Sirkku, on kampaamonomistaja, jolle kotipihan kukkaistutukset ovat henkilökohtaisen näytön paikka. Pulmu on perustanut Powerwoman Institutin, hän vetää sparrauskursseja yrityksille ja piilottaa nyrjähtäneen elämäntilanteensa liituraitakuoren alle. Sisariaan nuorempi Marianne on maailmalla menestyvä valokuvaaja, jolla on intohimoinen rakkaussuhde mallityttö Chiaraan.
Kun sairaalasta varhain aamulla soitetaan Sirkulle ja ilmoitetaan äidin kuolemasta, naiset joutuvat pitkästä aikaa kohtaamaan menneisyytensä ja toisensa. Mieleen nousee haikeutta ja kauniita muistoja, mutta myös kateutta ja epävarmuutta. Ketä äiti rakastikaan eniten?

Oma arvio:

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka olen ostanut puhtaasti vain siksi, että kansikuva on niin herkullisen näköinen punavalkoisine marianneraitoineen. Kirjan sisällön suhteen eivät odotukset siis olleet kovinkaan korkealla, joten kovin korkealta en myöskään tullut pudonneeksi.

Sirkku, Pulmu ja Marianne olivat oikein kiinnostavia henkilöitä huolimatta hienoisesta karikatyyrimäisyydestä. Etenkin Sirkku sai minut raivonpartaalle besserwisserasenteellaan ja ilkeydellään. Hän on niitä ihmisiä, jotka pitävät omaa elämäntapaansa ainoana oikeana ja muuta tyyliä noudattaville voikin vittuilla vapaasti. Sirkku tahtoo pitää kulissit kunnossa hinnalla millä hyvänsä. Pulmu jäi hieman köykäiseksi hahmoksi, vaikka hänessäkin olisi ollut itua. Luunkovan bisnesnaisen rooli ei ihan täysin sopinut hänelle ja irtosuhteet ukkomiesten kanssa tuntuivat lähinnä kliseeltä tähän naistyyppiin liitettynä. Marianne oli ehkä onnistunein ja ihastuttavin. Heikko nainen paljastuukin suhteen vahvimmaksi osapuoleksi ja Mariannessa on enemmän syvyyttä muihin sisaruksiin verrattuna.

Sokerisiskot keskittyy oikeastaan lähinnä sisarusten erilaisten elämäntyylien puimiseen kuin äidin kuolemaan tai edes siihen, ketä äiti eniten rakasti.  Mutta jollakin tapaa se puiminen jää kesken. Kirjan loppu on aikasta onneton väkerrys. Ihan kuin kirjailija olisi kyllästynyt kesken kaiken ja halusi vaan äkkiä kässäristä eroon. Loppuun on rakennettu teatraalinen riitelykohtaus, joka päättyy valokuvatuokioon ja väkinäiseen happy endiin.

Ei hullumpi bussilukemistoksi, mutta tästä olisi saanut paljon enemmänkin irti. Huumorin Paavilainen kyllä taitaa ja se paikoin pelastikin Sokerisiskot. Ehkä annan joskus Paavilaiselle toisen mahdollisuuden.

7. elokuuta 2010

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (1847)

Jane Eyre
Suomennos: Kaarina Ruohtula
Käännösvuosi: 1973
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 542
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Kotiopettajattaren romaani on 1800-luvun kuuluisimpia romaaneja, köyhän ja vaatimattoman nuoren naisen ja rikkaan ja tuiman kartanonherran synkänkaunis rakkaustarina, joka lumoaa yhä uusia lukijapolvia romanttisella kohtalonomaisuudellaan. Se on kertomus orvosta tytöstä, josta kasvoi ulkonaisesti sävyisä ja huomaamaton mutta sisäisesti intohimoinen ja oman aikansa arvoja uhmaava vahva nainen. Charlotte Brontën intensiivinen kertojanääni vangitsee ja viettelee heittäytymään tarinan vietäväksi.

Oma arvio:

Olin hiukan pessimistinen, mutta silti utelias tätä romaania kohtaan. Etenkin takakansitekstin ylistys kertomuksen vetävyydestä... Hoh! Kuka noita uskoo? Ainahan kirjoja mainostetaan vangitseviksi lukuelämyksiksi ja intensiiviseksi kerronnaksi, johon voi vain uppoutua niin ettei kirjaa malta laskea käsistään. Kotiopettajattaren romaani tempaisi kuitenkin jalat totaalisesti altani. Jane Eyre, tarinan päähenkilö, lumosi minut aivan täysin ja kolmen päivän mökkireissulla olin täysin 1800-luvun Englannissa enkä suinkaan 2010-luvun Lohjalla.

Jane Eyre on tosiaan orpo, joka elämänsä alun viettää tätinsä perheessä palvelusväkeäkin alemmassa kastissa. Kapinallinen pikkutyttö saa paljon lokaa niskaansa ja viimein täti lähettää kiusankappaleen sisäoppilaitokseen. Siellä on omat haasteensa, mutta Jane kokee ajan parempana kuin varhaisen lapsuutensa. Hän valmistuu koulusta ja jää sinne pariksi vuodeksi opettamaan, mutta mieli halajaa maailmalle ja hän päätyy kotiopettajaksi erääseen perheeseen. Loppu onkin jo historiaa.

Vaikka Jane Eyre edustaa tietyllä tapaa inhoamaani sankaritar-tyyppiä (nokkela, kiltti, jalomielinen silti kapinallinen), on hän melkoisen hellyyttävä. Parasta Janessa oli se, ettei hänestä tehty hillitöntä kaunotarta, jota poikamiehet tavoittelevat ympäri maata. Jane kuvataan varsin vaatimattoman näköisenä naisena, ja aikana, jolloin kauneus on jo ollut naimavaltti, hän saa siitä usein kuullakin. Janen henkilökuva rakentuu kiinnostavalla tavalla minä-kerronnan kautta ja tuo romaaniin juuri sen syvyyden ja vangitsevuuden.

Tuima kartanonherra, Edward Rochester, on täydellinen, juuri tällaisiin romaaneihin sopiva mies. Hiukan renttumainen, rumankomea naisten suosikki, jolla on hämäräperäinen menneisyys ja luurankoja kaapissa. Hän on hieman tyly, omintakeinen eikä hahmona ylipäätään kovin uskottava (toisin kuin Jane itse). Nämä "virheet" eivät kuitenkaan nekään haittaa, vaan ne suorastaan kuuluvat asiaan.

Tarina itsessään on melkoisen klassinen, ennalta-arvattava ja naivistinen. Mutta jännitys ja yllätyksellisyys eivät olekaan tämän romaanin pointteja. Pointtina on ihana tunnelma, vastoinkäymisten kautta saavutettu onnellinen loppu ja kyyneleitä kirvoittavan ihastuttava rakkaustarina. Romantiikan nälkäisille, historiallisten romaanien ystäville tämä kuuluu pakko-lukea -osastoon.
Ihmettelen vain yhtä asiaa; miksi tämä on suomennettu Kotiopettajattaren romaaniksi eikä Jane Eyreksi kuten muissa kielissä?

6. elokuuta 2010

Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja (1850)

Dnevnik lišnego tšeloveka
Suomennos: Eila Salminen
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 70
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Tämä on kolmas juttu Kolme venäläistä klassikkoa -kirjastani, joten takakansitekstiä olemme jälleen vailla. Tarpeettoman ihmisen päiväkirja on päiväkirjamuotoon puettu kertomus vakavasti sairaasta miehestä, joka tekee kuolemaa. Hän kertoo yhden vaiheen nuoruudestaan, kun hän rakastui varakkaan miehen tyttäreen.

Novellin sävy ja tyyli ovat tuttua venäläistä melankolisuutta ja teatraalisuutta. Rakastuminen Jelizavetaan pitää sisällään dramaattisen neljän hengen draamaan (neliödraama?) kaksintaisteluineen. Tapahtumien seurauksesta novellin minä pitää itseään tarpeettomana ihmisenä.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja oli hieman tarpeeton. Tai sitten se oli liian vaikuttavien teosten joukossa, joten sen ansiot jäivät niiden varjoon. Tarina oli hyvä, mutta jotakin siitä puuttui. Tai ehkä melankolisuuskiintiöni tuli täyteen tässä vaiheessa. Jotain Ivan Turgenevin juttuja voisi vielä lukea, joten ei tämä pahaa makua suuhun jättänyt.