30. heinäkuuta 2010

Nikolai Gogol: Muotokuva (1835)

Portret
Suomennos: Eila Salminen
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 74
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Takakansitekstiä ei ole tässäkään, sillä tämä on toinen tarina Kariston Kolme venäläistä klassikkoa -kokoelmasta.

Muotokuva -novelli pääsi yllättämään. En todella osannut odottaa kauhukirjallisia elementtejä ja jos ei kirjailijan nimi olisi ollut tiedossa, olisin veikannut tätä Edgar Allan Poen novelliksi. Sen verran samaa tyyliä herroilla tosiaan tuntuu olevan. Jos joku tietää, että olivatko he jollakin tapaa yhteydessä toisiinsa, niin olisi kiinnostavaa tietää!
Tarina kertoo nuoresta taitelijasta, Tšartkovista, joka päätyi ostamaan halvalla katseenvangitsevan muotokuvan.

Kuva esitti vanhusta, jolla oli pronssinväriset riutuneet kasvot ja korkeat poskipäät; kasvonpiirteet oli vangittu hetkellä, jolloin ne olivat vääntyneet kouristuksenomaiseen virneeseen; voima, jota ne heijastivat, ei näyttänyt pohjoisen ihmiselle tyypilliseltä. Hehkuva etelä oli lyönyt niihin leimansa. Väljä aasiailainen asu verhosi laskoksin miestä. Vaikka muotokuva oli vaurioitunut ja pölyttynyt, taiteilija saattoi, pyyhkäistyään ukon kasvoilta tomut pois, nähdä siinä suuren mestarin työn jälkiä. Muotokuva oli viimeistelemätön, mutta siveltimenvetojen taituruus oli hätkähdyttävä. Silmät olivat kaikkein epätavallisimmat, taitelija tuntui keskittäneen niihin siveltimiensä koko voiman ja uutteran huolellisuutensa. Ne yksinkertaisesti katselivat, tuijottivat ulos taulusta, kuin särkien sen harmonian erikoislaatuisella elävyydellään.

Tarina ei etene yllätyksellisesti. Tšartkov päätyy mystisesti rappiolle muotokuvan välillisellä vaikutuksella ja loppu on hänen osaltaan onneton. Uutta on sen sijaan se, että mystisen muotokuvan taustat selviävät tarinassa. Muotokuva -novellissa on tavallaan siis kaksi tarinaa. Sekä Tšartkovin että muotokuvan tekijän.

Pidin Gogolin tyylistä valtavasti ja janoakin tätä ehdottomasti lisää. Tarina etenee jouhevasti eikä tätä malttanut millään laskea käsistään. Yliluonnollisuuteen vivahtavat elementit olivat mahtava mauste juttuun, joka avasi myös monitulkinnallisuuden mahdollisuuden; oliko ilmassa oikeasti yliluonnollisuutta vai oliko tietyt tapahtumat vain ihmismielen kuvitelmaa. En tiedä, onko hänen muissa teoksissaan samanlaista "poemaisuutta", mutta lukemallahan sekin selviää. Suosituksia otetaan vastaan!

Fjodor Dostojevski: Kellariloukko (1864)

Zapiski iz podpolja
Suomennos: Valto Kallama
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 150
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Takakansitekstiä ei tällä kertaa ole saatavilla, sillä käsissäni oleva nide on Kariston julkaisema Kolme venäläistä klassikkoa, jossa tämä on yhtenä tarinana. Kellariloukko (suomennettu myös nimellä Kirjoituksia kellarista) on katkeran miehen monologi, joka yrittää selittää omaa ilkeyttään. Hän puhuu suoraan kuulijoille ja monologi on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa hän puhuu itsestään ja selittää käytöstään. Toinen osa kertoo parista tapahtumasta hänen elämässään.

En ole aiemmin perehtynyt Dostojevskin tuotantoon, mutta monologin ensimmäinen osa vastasi erittäin hyvin sitä mielikuvaa, mikä minulla on Dostojevskin tuotannosta. Se oli raskas, syvällinen, paikoin masentava, mutta silti hyvin kiinnostava. Välillä lauseet sai lukea kahteen kertaan, että ymmärsi ne edes jotenkin. Ihmisluonteen kuvaajana Dostojevski ei tyydy pinnallisuuksiin, vaan sukeltaa hyvin syvälle. Toisinaan olo tuntui siltä, että olisi jäänyt itse kiinni jostakin; hitto, minäkin olen tällainen!

Minä häpesin (ehkäpä vielä nytkin häpeän); päädyin joskus jopa siihen, että tunsin jonkinlaista salaista, epätervettä, ilkeätä pikku nautintoa palata jonakin mitä inhottavimmalla tavalla vietettynä yönä omaan loukkooni ja pakottaa itseni tajuamaan, että taas tänäänkin olen saanut aikaan jotain häpeällistä, ettei tehtyä taaskaan saa tekemättömäksi; ja minä nautin siitä, että sisimmässäni varkain kidutin itseäni, järsin ja raastoin itseäni siksi, kunnes katkeruus lopulta muuttui joksikin häpeälliseksi, kirotuksi hyvänolon tunteeksi ja vihdoin lujaksi, todelliseksi nautinnoksi!

Monologin toinen osa oli toiminnallisempi, kerronnallisempi ja siten myös kevyempi. Monologin minä hakeutuu vanhan ystävänsä (jota ei pidä edes kovin häävinä) seuraan, ja päätyy tunkemaan itsensä vanhan luokkatoverin läksiäisjuhlaan. Sieltä hän päätyy ilotaloon ja näyttää lempeän puolensa lohduttaessaan sinne töihin joutunutta Liisaa, jota sitten kuitenkin myöhemmin kohtelee julmasti. Monologin toinen osa on ikään kuin ensimmäisen osan teorioinnin käytäntöä.

Monologin minä oli hyvin ristiriitainen henkilö. Hän korosti jatkuvasti omaa vastenmielisyyttään, mutta oli kuitenkin inhimillinen siinä missä muutkin. Hän oli tavallaan vain rehellisempi kertoessaan lukijoille omat pimeät puolensa. Niin Liisasta kuin vanhoista ystävistäkin olisi saanut samanlaisen Kellariloukko -tarinan.

'Kellariloukko' nimi on minusta oivallisen monitulkintainen. Monologin minä asuu konkreettisessa kellariloukossa, mutta hän kuvaa ihmismielen olevan myös tietynlainen pimeä kellariloukko. Rakastan tällaisia monimerkityksellisyyksiä!

Dostojevskistä jäi siis raskas mielikuva, mutta en näe sitä huonona asiana. Venäläinen kirjallisuus on ylipäätään omaa luokkaansa ja vaatii oman aikansa ja paikkansa. Ihan heti en varmaan Fjodor-sedän pariin palaa (hyllyssä odottaa Rikos ja rangaistus), mutta enemmin tai myöhemmin tartun varmasti hänen teoksiinsa.

13. heinäkuuta 2010

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (2007)


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: n. 270 (pokkari)
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Mikko Virtasella on ongelma. Hän ei tahdo olla suomalainen mies, mörökölli, ahdistuksen ja huonon itsetunnon ruumiillistuma. Hän on päättänyt tulla ruotsalaiseksi.
Helppoa se ei ole: Ruotsin kansalaisuutta ei heltiä miehelle, joka ei ole asunut maassa päivääkään, eroaminen Suomen armeijasta ei ota onnistuakseen, eikä työnantaja suostu myöntämään edes Victorian syntymäpäivää palkalleksi vapaaksi. Virtanen ei kuitenkaan luovuta. Hänestä sukeutuu Mikael Andersson - empaattinen, rakastava ja keskustelutaitoinen ruotsalainen perheenisä Göteborgista. Hinta on kova, mutta mihinpä ei ihminen olisi valmis saadakseen asua maailman demokraattisimmassa yhteiskunnassa, kansankodissa, missä ovetkin avautuvat kutsuvasti sisäänpäin.

Oma arvio:

Olin jo miltei ehtinyt unohtaa koko hehkutetun kirjan, kunnes sitten huomasin tämän pokkaripainoksen kesäalessa. Jes! Halvalla lähti hauska kirja, jonka olenkin halunnut lukea. Mikäs nimittäin sen hauskempaa kuin ruotsalaisille irvailu (kaikella rakkaudella toki). Jo kirjan idea kuulosti hauskalta. Hiukan Hotakaismaiselta älyttömyydeltä ja pakkomielteisyyden tematiikka toikin mieleen Juoksuhaudantien.

Päiväkirjamuotoon kirjoitettu Vadelmavenepakolainen oli äkkiä luettu. Se jaksoi huvittaa ensimmäiset viisi sivua ja sen jälkeen se lähinnä tympi. Sen viitsi lukea vain siksi loppuun, että se oli niin lyhyt juttu. Kirjan ongelma oli huonosti perustellut yliampuvat ratkaisut. Esimerkiksi se, että Mikko ei voinut vain muuttaa Ruotsiin, johtui siitä, että hän halusi olla aidosti ruotsalainen eikä mikään maahanmuuttaja. Hän myös varjosti muutamien ruotsalaisperheiden elämää Thaimaan-lomilla piilotettujen kuuntelulaitteiden ym. avulla, päästäkseen lähemmäs ruotsalaisuutta. Hän teki pari murhaa asian tiimoilta. Palkkasi näyttelevän yksinhuoltajaäidin lapsineen viettämään "ruotsalaista perhejoulua" luvattomasti käyttöön otetussa asunnossa. Meteorologi Petri Takalan häiriköinti, koska tämä peittää vartalollaan Ruotsin kartan säätiedotuksissaan. Tässä vain muutamia esimerkkejä. Ehkä yksi tai kaksi näistä olisi riittänyt, mutta Nousiainen kylvi näitä ihan urakalla.

Jo hahmona Mikko Virtanen (yritettiinkö nimivalinnalla tavoitella jotakin 'tällaisia me kaikki suomalaiset olemme' -tematiikkaa?) oli epäuskottava. Kansallisideologinen pakkomielle (jota Virtanen pitää kansallisuustransvetismina) vielä menettelee, mutta esim. 3-vuotiaan muistot Olof Palmen hautajaisista ovat aika tympiviä pakkomielteistä identiteettiä pohjustaessa. Miksi hitossa Nousiaisen on pitänyt pilata sinänsä hauska aihe näin räikeillä epäuskottavuuksilla ja ylilyönneillä? Tietysti totuus voi olla tarua ihmeellisempää, mutta ainakin se pitäisi kirjallisuudessa osata selittää uskottavasti.

Tästä olisi tullut todella hieno, mikäli Kari Hotakainen olisi kirjoittanut tämän. Puolueellinen mielipide, tunnustan.

Brad Warner: Hardcore zen (2003)


Hardcore Zen
Suomennos: Laura Lahdensuu
Käännösvuosi: 2006
Kustantamo: Basam Books
Sivumäärä: 233
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Luulitko että punk on rajuinta mitä löytyy? Luulitko että auktoriteettien kyseenalaistaminen riittää? Ei sinne päinkään! Kovat kaverit kyseenalaistavat kaiken, ja ne kaikkein kovimmat kyseenalaistavat jopa itsensä.
Tätä on Hardcore zen. Zeniä niille, jotka eivät kaipaa lootuksenkukkia ja temppelikelloja, mutta haluavat tietää totuuden. Lue, niin tiedät miksi Gene Simmons ei ole zenmestari.
Bard Warner (1964-) kasvoi ohiolaisessa pikkukaupungissa ja soitti punkia hardcore-bändissä nimeltä Zero Defex. Parikymppisenä Warner muutti Japaniin ja pääsi töihin halpoja hirviöelokuvia tehtailevaan tuotantoyhtiöön. Japanissa Warnerista tuli myös oikea zenmestari. Hän asuu japanilaisen vaimonsa kanssa Los Angelesissa, käy HC-keikoilla ja vetää "kuolettavan tylsiä meditaatiokursseja".

Oma arvio:

Kerrankin zeniä koskeva opus, joka ei ole täynnä himmeitä vertauskuvallisia tarinoita. Ilman niitäkin zeniläisyys on hankalasti ymmärrettävissä oleva asia (jota en suinkaan väitä ymmärtäväni). Ja ilmeisesti niiden tueksi vaaditaan välttämättä niitä vertauskuvia. Warner kuitenkin onnistuu esittämään ne lähes ymmärrettävästi. Tiedättehän sen tunteen, kun aivot ovat nyrjähtää sijoiltaan kun olet ihan viittä vailla ymmärtääksesi jonkun asian? Sellainen tunne minulla oli lukiessani Hardcore zeniä.

Warner on siis zenin popularisoija - hyvässä ja pahassa. Hän yksinkertaistaa asioita, mutta paikoitellen ehkä liikaa. En ainakaan itse oikein saanut kiinni siitä ajatuksesta, mitä hän ajaa takaa kannustaakseen päivittäiseen zazeniin (se, kun istutaan lootusasennossa vailla ajatuksia ja tuijotetaan seinää). Jokin epämääräinen ajatus elämän hektisyyden vastapainoksi ei oikein riitä perusteluksi.  Samaten zazenin myötä mielen (mahdollisesti) valtaavat demonit menivät hiukan ohitse.

Zeniläisyyden idean suhteessa auktoriteetteihin Warner kuitenkin selittää hyvin. Zen kannustaa siis kyseenalaistamaan kaiken ja hyväksymään Totuuden. Totuus on asiat tässä ja nyt. Zen lyö jossittelulle luun kurkkuun. "Sitku"-elämä (sitten kun olen hoikka/rikas/naimisissa/ammatissa X ym.) on turhaa siinä missä menneisyyden kaivelukin. Etenkin tässä kohdin tuli kovastikin Kari Enqvist mieleen (onkohan hän lukenut tämän kirjan?). Sekä Enqvist että Warner allekirjoittavat ajatuksen siitä, että menneisyyden Minuus ja nykyisyyden Minuus ovat kaksi eri Minuutta, joilla saattaa olla vain satunnaisia yhteneväisiä piirteitä. Ajatus on kiintoisa, mutta itseäni siinä jokin kaihertaa...

Takakansitekstin viittaus Gene Simmonsiin meni myös ohi. Häntä kun ei taidettu mainita kertaakaan koko kirjassa. Tosin se ei ole Warnerin syy. Huolimatta pikkukritiikistäni tämä on ihan virkistävä teos. Joskin ehkä vastapainoksi haluaisin joskus tutustua ihan kunnolliseen zen-teokseen. En vain tiedä ymmärtäisinkö siitä sitäkään vähää mitä ymmärsin tästä.

6. heinäkuuta 2010

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)


Half of a Yellow Sun
Suomennos: Sari Karhulahti
Käännösvuosi: 2009
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 608 (pokkari)
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

1960-luvun Nigeriassa eletään toiveikasta aikaa. Vallankumouksellinen yliopiston opettaja Odenigbo palkkaa palvelijakseen nuoren maalaispojan Ugwun. Hänen kuvankaunis rakastajattarensa Olanna totuttelee uuteen elämäänsä vaatimattomassa Nsukkan kaupungissa. Englantilainen idealisti Richard, joka ihonväristään huolimatta tuntee itsensä afrikkalaiseksi, on rakastunut Olannan arvoitukselliseen kaksoissisareen.
Kun Biafran sota puhkeaa, Ugwu, Olanna ja Richard joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Mutta pakolaisleirien kurjuuden, nälän ja kuoleman keskelläkin jokaisen haaveista suurin on rakkaus.

Oma arvio:

Ensimmäiseksi; unohtakaa takakansiteksti. Se ei tee oikeutta tälle romaanille lainkaan, vaan kuulostaa surkealta naistenlehden jutulta. Takakansitekstien kai pitäisi olla houkuttelevia, mutta minua se esti pitkään tarttumasta tähän kirjaan. Vasta työkaverin voimakkaasta suosituksesta tartuin lopulta tähän. Kiitos, U!

Toiseksi; Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan traumatisoimat, tarttukaa rohkeasti tähän. Puolikas keltaista aurinkoa lunastaa senkin mitä Tuhat loistavaa aurinkoa lupasi. Adichie kykenee rakentamaan raadollisen maailman mässäilemättä suuntaan tai toiseen. Tyyli ei kuitenkaan ole lakoninen tai kuiva, vaan hyvinkin elävä ja todellinen.

Eniten tässä pidin monipuolisista henkilöhahmoista, joilla syvyyttä riitti moneen suuntaan. Mustavalkoisuudesta ei ollut häivääkään. Tässä ei ole urheita ja jaloja sankareita eikä läpeensä mätiä pahiksia. On ihmisiä, jotka pyrkivät selviytymään sodasta ja säilyttämään edes hitusen mielenterveyttään ja uskoaan seuraavaan päivään.

Olanna ja hänen kaksoissisarensa Kainene olivat hahmoista kiehtovimmat. He ovat paikallisen hienostoperheen lapsia ja eroavat toisistaan niin ulkoisesti kuin sisäisestikin - ainakin aluksi. Heidän välinen suhteensa ei ole helppo eivätkä he ihmisinäkään ole niin helppoja. Olanna on perheen kiltti tyttö, joka yrittää eroon roolistaan takertumalla Odenigboon. Olanna ajaa kaikkien tasa-arvoa, mutta kuitenkin häntä kauhistuttaa lapsensa leikkiminen yksinkertaisten maalaislasten kanssa. Hyvin kuvaavaa ja hienoisena henkäyksenä esiintulevaa kaksinaamaisuutta, joka tekee juuri sopivan tahran miltei täydelliseen Olannaan!
Kainene on taas perheen kapinallinen. Kova ja tyly bisnesnainen. Kainenen kautta tulee hyvin esiin se, kuinka väärässä Eurooppa on ollutkaan pitäessään vuosikausia Afrikkaa niinkin takapajuisena vailla minkäänlaista sivistystä. Kuinka monelle tulisi mieleen, että 1960-luvun Nigeriassa nainenkin voi olla hyvin korkeasti koulutettu ja bisneksessä mukana oleva vaikuttaja? Kainenea ei edes esitetä minkäänlaisena harvinaisuutena eikä hänen sukupuoltaan korosteta asemaansa nähden. Sota kuitenkin muuttaa Kaineneakin mielenkiintoisella tavalla. Tunnustan kuitenkin, etten ollut aivan tyytyväinen loppuratkaisuun hänen kohdaltaan. Juttu vaikutti turhan hätäisesti kyhätyltä.

Tarinan miehet, Ugwu, Odenigbo ja Richard, ovat kukin omalla tavallaan ainutlaatuisia persoonia. Sota luonnollisesti vaikutti heihinkin, eri tavoin kuhunkin. Vaikka Puolikas keltaista aurinkoa ei katsokaan asiakseen korostaa sukupuolirooleja, on mielenkiintoista huomata miehisiä tapoja ja reaktioita vailla stereotypioita. Adichie ei tyydy pelaamaan kliseillä, vaan tavoittelee onnistuneesti aitoutta. Richardin kirjailijaidentiteetti ja pyrkimys afrikkalaisuuteen on hellyyttävää. Odenigbon ja Olannan suhde on ehkä perinteisin pettämistarinoineen, mutta siinäkään asiat eivät ole mustavalkoisia. Ugwu yrittää päästä eroon maalaisuudestaan lukemalla ahkerasti sanomalehtiä, vaikkei osaa sisäistää lukemaansa. Ugwu on hahmoista sukupuolettomin viehättävällä tavalla.

Biafran sota kuvattiin kiinnostavasti, mutta siltikään Puolikas keltaista aurinkoa ei ole sotaromaani. Se näyttää sodan ruman puolen, mutta puhuu myös siitä miksi sotaa käytiin ja mitä sillä tavoiteltiin. Mielenkiintoisinta oli Biafran harjoittama voimakas propaganda, jonka tarkoitus oli valaa uskoa omaan väkeen. Biafralaiset todella uskoivat voittavansa. Propaganda vaikutti kaikkiin koulutustasosta tai asemasta huolimatta.

Puolikas keltaista aurinkoa on hieno romaani, jota voin suositella kaikille lämpimästi. Kirjailijalta on ilmestynyt nyt toinenkin kirja, Purppuranpunainen hibiskus. Toivon pääseväni siihen käsiksi mahdollisimman pian.

3. heinäkuuta 2010

Reijo Mäki: Sukkanauhakäärme (1989)


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 284
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Rento turkulaisdekkari Jussi Vares tekee luottamuksellisia tutkimuksia kenen laskuun tahansa ja pelaa suurilla panoksilla. Kapakka korvaa usein ikuisen oik.yo. Vareksen työhuoneen. Sitäpaitsi kaikki säännöt ovat hänen mielestään niitä varten, joilla ei ole mielikuvitusta.
Vuosisadan kuumin kesä. Kosto elää Kakolanmäellä. Asiakkaan kauniista rouvasta huolimatta Vares aistii vanhan raadon lemun. Eräs elämä päättyy Vartiovuorella. Kuuma raha ja viileä silkki kahisevat. Ja taustalla luikertaa ovela Sukkanauhakäärme.

Oma arvio:

Sairaslomalla enteroviruksen kourissa oli hyvä palata astetta rennompaan lukemiseen, jota Vares-dekkarit minulle edustavat. Sitä paitsi edellisestä Vareksesta alkoi jo olla aikaa, joten ajattelin hilpeän yksityisetsiväjuopon kohentavan oloani.

Sukkanauhakäärme on Vares-juttujen keskitasoa. Ihan hyvä, tavanomainen, viihdyttävä muttei kovin erikoinen. Loppuhuipennus on ehkä turhankin teatraalinen kirjan tasoon ja muihin tapahtumiin nähden. Pidin kovasti Mäen ratkaisusta kuljettaa tarinaa vuorotellen sekä Kakolassa kostonhimoisen Rappin kanssa että vapaammin Turussa Vareksen kanssa. Jännitti kovin, että miten tarinat lopulta kytkeytyvät yhteen.

Kapakat, hurtti huumori ja Vareksen mieskunto olivat tässäkin pläjäyksessä kohdillaan enkä sen enempää odotakaan.