15. joulukuuta 2010

David Eddings: Velhojen taistelu (1983)

Magician's Gambit
Suomennos: Tarmo Hakala
Käännösvuosi: 1992
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 376
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja

Velhojen taistelu kertoo nuoren Garion-pojan ja hänen merkillisten matkakumppaneidensa uusista seikkailuista heidän jäljittäessään, ikivanhaa ennustusta toteuttaen, pyhää Aldurin kiveä, joka on anastettu oikeilta omistajiltaan. Jälleen Garion ja hänen ystävänsä joutuvat vaarojentäyteiselle tielle kulkiessaan velhojen ja taruolentojen parissa halki outojen maiden ja kuningaskuntien. He vaeltavat kiehtovassa maailmassa, jossa peri-inhimillinen ja yliluonnollinen elävät luontevasti rinnakkain.
Moniaalle polveileva seikkailu on tuoreen omaperäinen tarina nuoren pojan varttumisesta kohtaamaan suurta elämäntehtävää. Se on lennokas ja jännittävä seikkailu, täynnä rehevää huumoria ja suvaitsevaista elämäniloa.

Oma arvio:

Belgarionin tarun kolmas osa, Velhojen taistelu, on jostakin syystä minulle se rakkain. Ehkä siksi, että tässä osassa päästään vihdoin magian pariin kunnolla. Garionille avautuu hiljalleen omat velhotaitonsa, mutta niiden opettelussa on omat niksinsä. Myös Belgarathin mahtavuus alkaa nousta merkittäväksi tekijäksi.

Lapsena kärsin jostakin mystisestä syystä hyvin voimakkaista vatsakivuista. Olin niiden vuoksi toisinaan sairaalassakin, mutta syy kipuihin ei koskaan selvinnyt. Voimakkaampien kipukohtausten aikana ajattelin aina tässä Velhojen taistelussa esille tulevaa Ul-jumalaa, joka tietyllä tapaa muistuttaa paljon kristittyjen jumalaa. Lempeän vanhuksen oloiseksi kuvatussa Ulissa oli jotakin lohdullista ja pääasia oli, että sain muuta ajattelemalla kivut pois mielestäni. En edelleenkään usko minkään sortin jumalaan, mutta lapsena ajatus oli kovin kiehtova. Tässäkin lienee yksi syy, miksi Belgarionin tarut ovat minulle niin tärkeitä kirjoja yhä edelleen.

Matkailuteema jatkuu tässä hyvin samanlaisena kuin Ennustusten ajassakin. Tällä kertaa matka alkaa Maragorista. Maragor on kuollut valtakunta, jossa Maran henki ylläpitää tuhottujen maragien haamuja. Haamuja näkevät yleensä tulevat hulluiksi. Tolnedralaiset tuhosivat maragit aikoja sitten tekosyynään maragien harjoittama ihmissyönti, mutta aitona motiivina puroissa rikkaana vilisevä kulta. Maragor vaihe on kuitenkin tehty mielenkiintoiseksi, vaikka pääasiallisesti tapahtumat tapahtuvat Garionin mielessä.

Maragorista päädytään Aldurin laaksoon, joka on tietyllä tapaa Belgarathin ja Polgaran kotipaikka. Päästään tapaamaan muita velhoja, joista rujo ja rääväsuinen Beldin on suosikkini. Beldin pääsee vielä paremmin esiin Belgarionin tarun jatko-osassa Mallorean tarussa sekä Polgaran elämäkerrassa. Noin muuten Aldurin laakson tapahtumaat ovat tietynlainen välisoitto ja siirtymävaihe Lännestä Itään, hyvyyden valtakunnista pahuuden puolelle. Eddingsin amerikkalaista taustaa hyväksikäyttäen on pohdittu, että onko tämä(kin) nykymaailman politiikkaa heijastava ratkaisu, jossa itä esitetään uhkavaana. Idän valtakuntia Belgarionin tarussa voi monella tapaa verrata Venäjään ja muihin Aasian maihin.

Seuraavaksi onkin siis vuorossa Ulgo, joka on Ul-jumalan aluetta. Ulgo on vielä Länneksi laskettavaa aluetta. Ulgot elävät maan alla ja he ovat tiukasti teokratista kansaa. Uskonnollisuus näkyy heidän arjessaan voimakkaana ja mukaan tuleva uskonkiihkoilija Relg on siitä täydellinen esimerkki. Ulgojen uskonto muistuttaa kiihkokristillisyyttä hillittömine syntiluetteloineen ja ironista onkin se, että Ulia jumalana ei esitetä niin tiukkana. Lukijan annetaan ymmärtää, että syntilistat ovat lähinnä kiihkoilijoiden omia, eivät jumalasta lähtöisin olevia. Voisi ajatella, että tämä on Eddingsin tietoinen kannanotto kristillisyyteen.

Ulgosta päästäänkin sitten Itään, jossa tosin käydään vain Cthol Murgosissa. Reissu ei paljoa valaise murgojen kulttuuria, sillä matka kuluu pääasiassa hiiviskellen ja grolimeilta (Torakin pappeja, joilla yliluonnollisia kykyjä) suojautuen. Cthol Murgosissa keskitytään voimakkaisiin tapahtumiin ja se on tietynlainen kohokohta koko sarjassa.

Velhojen taistelu on Belgarionin tarun tapahtumarikkain osa ja tahti on siinä mielessä melkoisen hengästyttävä. Teksti kuitenkin jatkuu kevyenä ja helppona. Vaikka kirjassa käsitelläänkin voimakkaita asioita (ihmissyönti, ihmisuhrit, teokratia, kiihkouskonnollisuus), on tapahtumien kuvailu edelleen hyvin ylimalkaista ja siten nuorillekin sopivaa.

Belgarionin tarun muut osat:
(1.) Kiven vartija
(2.) Ennustusten aika
(4.) Rivan kuningatar
(5.) Kohtalon täyttymys

Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär

14. joulukuuta 2010

David Eddings: Ennustusten aika (1982)

Queen of Sorcery
Suomennos: Tarmo Hakala
Käännösvuosi: 1991
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 420
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja

Rivan kuningassuku on määrätty pyhän kiven vartijoiksi, mutta se ryöstetään heiltä viekkaudella. Paha Torak-jumala pyrkii kiven avulla jumalien ja koko maailman valtiaaksi.
Ikivanha ennustus kuitenkin kertoo, että kiven herruus ratkaistaan taistelussa, jossa Torak kohtaa nuoren kuninkaanpojan Rivan suvusta.
Kun ennustusten aika sitten koittaa, on tapahtumien polttopisteessä nuori Garion, maalaispoika, joka ei lainkaan aavista suurta elämäntehtäväänsä...

Oma arvio:

Ennustusten aika on Belgarionin tarun toinen osa, jossa päästään jo vauhtiin. Teos keskittyy lähinnä Kiven jahtaamiseen ja siinä kuljetaan eri maiden läpi. Se onkin sopiva väylä kertoa eri maiden kulttuureista, tavoista ja ominaispiirteistä.

Kiven vartijat -osassa käytiin läpi Sendaria ja Tserek. Sendaria on käytännöllisyyden, siveyden ja hyvien tapojen perikuva. Sendarialaiset ovat pääasiassa maanviljelijöitä. Sendariasta tulee jollakin tapaa mieleen Saksa, jos vertaa asiaa tähän maailmaan. Tserek on taas pohjoinen valtakunta, joiden asukkaat hallitsevat parhaiden merenkäynnin. Edellisellä kerralla jo vertasin tserekkejä viikinkeihin.

Tässä toisessa osassa matka alkaa Arendiasta. Arendit ovat kiireestä kantapäähän jaloja, tulisieluisia ja aina valmiita taistelemaan hyvän asian, kunnian tai neitojen puolesta. Arendeja kuvataan sinänsä hyväsydämisiksi, mutta älynlahjoilla heitä ei ole siunattu. Garionin kumppaneista arendeja ovat Mandorallen ja Lelldorin. Ja he ovat täysin arendien perikuvia. Arendeja voisi verrata tämän maailman muskettisotureihin tai muinaisiin ritareihin. Tietynlaisiin Don Quijoteihin.

Arendiasta matka jatkuu Tolnedraan. Tolnedralaiset ovat kaupankävijöitä, joille raha on suurin jumala. Tolnedraa hallitsee keisari ja järjestystä ylläpitää legioonalaiset. En tiedä johtuuko se juuri heistä, mutta näen silti mielessäni aina muinaiset roomalaiset, jos puhutaan tolnedralaisista. Tolnedra on myös poliittisen vehkeilyn tyyssija ja varmaan siksi yksi suosikeistani. Tolnedrasta mukaan karkaa keisarillinen prinsessa Ce'Nedra, jonka räiskyvä persoona ottaa minua vieläkin jonkin verran pannuun.

Tolnedran jälkeen päästään Nyissaan, jossa sattuu ja tapahtuu. Nyissasta ei retkueeseen tule uutta jäsentä, mutta se ei estä vinkeitä tapahtumia. Garion havaitsee viimeinkin olevansa velho ja sen asian kanssa onkin 15-vuotiaalla nuorella miehellä painimista. Nyissalaiset ovat tietynlaista huumekansaa. He ovat mielistyneet marjoihin, yrtteihin ja sieniin, jotka vaikuttavat huumeiden lailla. He ovat erityisen kiintyneitä käärmeisiin ja pyrkivätkin tietyllä tapaa luonnehtimaan niitä omalla olemuksellaan. Miehet ovat ajaneet päänsä kaljuiksi ja lähes kaikilla on helmiäishohtoinen viitta. Nyissalaiset ovat kieroa sakkia, joista ei oikein ota selvää kenen puolella he ovat.

Tästä osasta alkaen Eddingsin tekstissä näkyy selvemmin se, kuinka nuorille se on suunnattukaan. Tiettyjä asioita väännetään rautalangasta ja etenkin tärkeitä ja merkittäviä tapahtumia alleviivataan voimakkaasti. Hahmot ovat voimakkaasti tyypiteltyjä, mikä minusta on kyllä mukavaa. Tarina etenee reippaasti ja osin sekin tekee tästä hyvin nopealukuista tekstiä. On jokseenkin koomista, että vaikka olen tämän kymmeniä kertoja lukenut, niin silti tietyt tapahtumat jaksavat jännittää ja iltaisinkin on luettava "vielä yksi" luku, vaikka kello olisi jo kuinka paljon...

Belgarionin tarun muut osat:
(1.) Kiven vartija
(3.) Velhojen taistelu
(4.) Rivan kuningatar
(5.) Kohtalon täyttymys

Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär

13. joulukuuta 2010

Sirpa Kähkönen: Rautayöt (2002)


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 281 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Kuopiolaisen pihapiirin ihmiskohtaloissa kuvastuvat vuoden 1940 kuuman kesän tapahtumat. Talvisota on tuoreessa muistissa ja uudesta sodasta huhutaan.
Anna on kaksosvauvojen äitinä sidottu kotiin, vaikka apuna onkin käly Hilda. Aviomies Lassi ei tahdo kestää sotamuistojaan, eikä hänestä ole perheen elättäjäksi. Lapset on silti ruokittava joka päivä, vanhasta anopista huolehdittava.
Osuusliikkeen ravintolan tarjoilijatar Helvi tuo Annan elämään uusia tuulia. Mutta onko hänellä vaihtoehtoja?

Oma arvio:

Rautayöt jatkaa siitä mihin Mustat morsiamet jäivät. Kähkösen käyttämä kieli on edelleen rikasta ja elävää, joten en sen enempää sitä tässä ylistele.

Rautayöt oli jollakin tapaa maanläheisempi edeltäjäänsä verrattuna. Ehkä yhtymäkohtia nykyajan elämään oli enemmän tai sitten perheenäidin arki tuntui tutummalta, vaikkei minun ja Annan elämää voikaan verrata toisiinsa oikein millään muotoa. Kaksoset, Lilja ja Otto, kasvavat puhumaan opetteleviksi taaperoiksi, Otto sairastaa vaarallisen ripulin ja Anna syyttää siitä itseään kuten moni äiti tuppaa tekemään nykyäänkin.

Helvi ja tyttärensä Mari ovat veikeä piristys kirjalle, joka on noin muuten aika synkkätunnelmainen. Karjalasta evakkoon lähtenyt riuskaotteinen Helvi on tomera täti. Hän saa Annaan oivallisella tavalla hiukan puhtia. Annan hahmo muuttuu aika paljon, mikä on uskottavaa hänen elämänsä tapahtumien valossa. Nuoresta naivista tytöstä on kasvanut hiukan katkera ja väsynyt perheenäiti, joka hammasta purren ja suomalaisella sisulla jaksaa päivästä toiseen.

Hilda, Annan käly eli Lassin sisko, saa tässä kirjassa enemmän tilaa. Hilda on jäänyt naimattomaksi ja sen taustat avautuvat tässä enemmän. Hilda on henkilönä hyvin mielenkiintoinen, hyvin rakennettu ja uskottava. Tiukan oloinen Hilda avautuu vaikeasti ja hiljakseen, mutta siinäpä taitaa se Kähkösen koukku piileäkin.

Tietyllä tapaa Rautayöt vaikuttaa myös jonkinlaiselta välisoitolta. Mitään ei oikeastaan tapahdu, mutta asiaa on silti paljon. Rautayöt on lähinnä tunnelmia kuvaavaa, arkisuutta Talvisodan ja Jatko-sodan välissä, henkilöiden menneisyyttä avaavaa ja selviytymistä. Ei huono näinkään.

Kuopio-sarjan muut osat:
(1.) Mustat morsiamet
(3.) Jään ja tulen kevät
(4.) Lakanasiivet
(5.) Neidonkenkä

8. joulukuuta 2010

David Eddings: Kiven vartija (1982)

Pawn of Prophecy
Suomennos: Tarmo Hakala
Käännösvuosi: 1991
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 353
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja


Taru kertoo Aldurin pyhästä kivestä, joka suojelee pahan voimilta. Niin kauan kun kivi on Rivan suvun hallussa, ovat ihmiset turvassa. Mutta ihmeitä tekevä kivi varastetaan, ja vuosituhantinen kamppailu sen herruudesta on Belgarionin tarun ydin.
Kirjan keskushenkilö on Garion, tavallinen maalaispoika Sendarian sydämessä. Pahaenteisen tapahtumasarjan vuoksi hän jättää kotitilansa ja lähtee pitkälle, vaarojentäyteiselle matkalle. Nuoren Garionin vaellus ihmisten ja jumalien, velhojen, ritarien ja taruolentojen parissa kertoo ikivanhasta hyvän ja pahan taistelusta. Tarinan huimat seikkailut, rehevä huumori ja estoton mielikuvituksen lento valloittavat lukijansa ikään katsomatta.

Oma arvio:

Mulla on useampi kirja tällä hetkellä kesken, mutta tähän hetkeen kaipasin juuri nyt jotakin tuttua ja turvallista. Olen lukenut Belgarionit kymmeniä kertoja, ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana 1990-luvun alussa. Arvioni siis tästä sarjasta on kaikkea muuta kuin puolueeton, sillä voidaan sanoa, että olen tavallaan kasvanut tämän kanssa. Pakenen Eddingsin luomaan maailmaan useinkin silloin kun tämä maailma kolhii, kyllästyttää, väsyttää ja ahdistaa. Tästä sarjasta on myös peräisin rakkauteni fantasiakirjallisuutta kohtaan, vaikka nykyäänhän tätä ei kait kovin häävinä sarjana pidetäkään. Siinä on jo osa syistä, miksi haluan blogata tämän sarjan. Ja on suorastaan hävettänyt, ettei elämäni merkityksellisin kirjasarja näy Morren maailmassa, minun maailmassani.

Kiven vartija on siis ensimmäinen osa viisiosaisesta Belgarionin tarusta. Pitkille fantasiatarinoille tyypillisesti tämä ensimmäinen osa on vain oikeastaan alkunäytös, jossa vieriviä kiviä ikään kuin vasta tökitään, jotta alkaisi tapahtua. Alkuprologissa on pätkä Alornin kirjasta (Eddingsin maailman tarusto, vrt. Kalevala), jossa hahmotellaan taustoja. Sitten päästäänkin jo asiaan. Kiven vartija keskittyy Garionin lapsuuteen ja tietämättömän maalaispojan kautta on lukijallekin helppo selostaa eri maita, tapoja, rotuja jne. Lopussa päästään jo vauhdin makuun.

Suhtautumiseni Garioniin on vuosien varrella vaihdellut samaistumisesta inhoon ja nyttemmin äidilliseen lempeyteen. Etenkin teini-iässä Garion oli mielestäni turhaan kiukutteleva, raivostuttava kakara. Nyt vanhempana lukijana ymmärrän, että eihän 9-14 -vuotias Garion voi käyttäytyä aina fiksusti, olla aikuismainen rautahermo. Ja kun koko tuttu elämä riistetään sijoiltaan ja käännetään ympäri, niin vähemmästäkin toisinaan lapsettaa ja kiukuttaa. Nykyään siis näen Garionin hahmon onnistuneena varhaisteini-ikäisenä poikana.

Polgara ja Belgarath, nuo mahtavat tuhansia vuosia vanhat velhot eivät vielä tässä pääse oikeuksiinsa. Belgarath on aina kuulunut suosikkeihini, mutta Polgarasta en ole niin vakuuttunut. Molemmista hahmoista Eddingsit (oikeastaan koko sarjan ovat luoneet David ja Leigh-vaimo) ovat kirjoittaneet myös elämäkerralliset teokset, jotka auttavat ymmärtämään heitä paremmin. Palaan niihin varmasti myöhemmin. Polgarasta ärryn aina ajoittain edelleen. Tiukkapipoisempaa tätiä en äkkiseltään keksikään. Siinä mielessä Polgaran hahmo on onnistunut; se on uskottava ja tunteita herättävä. Belgarath jää Kiven vartijoissa vielä vähän salaperäiseksi rentuksi.

Silkki, joka on drasnialainen, on myös suosikkejani. Ovela akrobaatti, ammattihuijari, vakooja ja keinottelija. Silkki (oik. prinssi Kheldar) edustaa tyypillista drasnialaista, kuten jokaisen hahmon on tarkoitus ollakin - kansansa edustaja. Sukkelassa ja sanavalmiissa Silkissa Eddingsin huumori on parhaimmillaan. Mikä positiivista, niin huumori on monentasoista ja nyt nauran eri asioille kuin lapsena. Useimmissa fantasiakirjoissa esim. seksuaalisuus on häivytetty jotensakin tyystin. Belgarioineissa näin ei ole. Seksiä ei koskaan kuvata, mutta huumorin kautta siihen vihjataan taitavasti ja hauskasti.

Barak on juro tserekki, hänkin tyypillinen kansansa edustaja. Tserekeistä tulee etäisesti viikingit mieleen. Sotaisat, jättiläismäiset miehet merillä. Tserekkien talvi on myös ankara, joten kytkös pohjoismaalaisuuteen on aika selvä. (Palaan myöhemmin vielä analysoimaan Eddingsin politiikkaa verraten tähän maailmaan.) Barak on aina jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi.

Durnik edustaa sendarialaisuutta puhtaimmillaan. Käytännöllisyyttä, järkeä - ehkä hiukan tylsyyttäkin. Durnik on ammatiltaan seppä ja käytännöllisyyden ja soveliaisuuden perikuva kiireestä kantapäähän. Durnik on hahmona avautunut minulle vasta nyt aikuisiällä. Teini-Morresta sendariseppä oli tylsintä, mitä koko kirjassa olikaan. Durnikin kautta näkyy Belgarionin tarun moralismi, mutta en pidä sitä kovin osoittelevana. Ja mikään moraalitarina taru ei ole, vaikka kyse onkin hyvän ja pahan taistelusta.

Lisää hahmoja tulee mukaan matkan varrella ja palaan heihin kirja kerrallaan. Kiven vartijat olivat siis lähinnä alkusysäys tapahtumille. Tulen myöhemmin pureutumaan enemmän hahmojen välisiin suhteisiin, kerronnan tyyliin ym. Haluan jakaa sarjan osat erillisiin postauksiin, koska muuten tästä tulee sen laatuinen pitkä, tunteiden täyttämä höpinä, ettei sellaista jaksa lukea kukaan.

Sen verran haluan kuitenkin sanoa jo nyt koko sarjasta, että en luultavasti suhtautusi Belgarionin taruun näin positiivisesti, ellen olisi sitä lukenut lapsena. Minulla on tähän vahva tunneside ja se värittää suhtautumistani. Fantasiana tämä on ihan hyvää, ehkä hiukan keskinkertaista parempaa, muttei järin loisteliasta. Parasta kohderyhmää ovat nimenomaan 9-15 -vuotiaat nuoret sukupuoleen katsomatta. Sarjan pituudesta huolimatta tämä on kevyttä ja mukavaa luettavaa, ei järin korkeakirjallista niin sanoakseni.

Belgarionin tarun muut osat:
(2.) Ennustusten aika
(3.) Velhojen taistelu
(4.) Rivan kuningatar
(5.) Kohtalon täyttymys

Jatkosarja Mallorean tarun osat:
(1.) Lännen vartijat
(2.) Murgojen kuningas
(3.) Karandan paholaisherra
(4.) Darshivan velhotar
(5.) Kellin näkijätär

23. marraskuuta 2010

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet (1998)


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 288 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Anna muuttaa maailma suureen ja kiehtovaan Kuopion kaupunkiin töihin ja suunnittelee itselleen tyytyväistä pientä elämää. Rakastuminen ja avioliitto tummasilmäisen Lassin kanssa siirtävät hänet kuitenkin outoon, hallitsemattomaan maailmaan.

Oma arvio:

Takakansi ei ole kovin informatiivinen, joten taustoitan tarinaa vähän lisää, jotta selityksestäni saa edes jonkinlaista tolkkua. Tarina sijoittuu 1920- ja 1930-luvuille. Anna siis muuttaa Kuopioon piikomaan eräälle tohtoripariskunnalle. Tukena on myös jo Kuopiossa asuva Helmi-sisko. Anna ihastuu Lassiin, suhdekin muodostuu ja klassisesti he päätyvät avioliittoon kun Anna huomaa olevansa raskaana. Liitto on kuitenkin varsin onnellinen vaikkakin aluksi lapseton. Käännekohdan tekee Lassin joutuminen Tammisaaren vankilaan "epäisänmaallisuudesta". Annalle ei ole ihan selvää miksi Lassin kohtalo on mikä on. Lassin vankilassaolovuosina Anna kiinnittyy entistä tiukemmin sitein Lassin sukuun ja etenkin Lassin veljenpoikaan Jalmariin, jota pidetään hiukan vajaaälyisenä. Mustat morsiamet on Kähkösen Kuopio-sarjan ensimmäinen osa.

Sirpa Kähköstä on paljon kiitetty nimenomaan kielellisestä ilmaisusta ja minun on pakko yhtyä näihin kiitoksiin. Hyvin harvoin romaaneissa kytkeytyy yleiskieli ja murre toisiinsa niin saumattomasti kuten tässä Kähkösen romaanissa. Savon murre ei ole juurikaan tuttua minulle, mutta silti tässä sitä kykeni täysin ymmärtämään ilman murresanakirjaa. Pääasiassa kerronta tapahtuu yleiskielellä ja dialogi murteella, mutta toisinaan etenkin ajatusten kuvaaminen menee myös murteen puolelle. Siirtyminen kielestä toiseen on tehty todella onnistuneesti, että aina lukijana ei tajuakaan lukevansa yleiskielen sijasta puhdasta savon murretta.

Murteellisuus luo myös henkilöhahmoihin enemmän henkeä. On jotenkin merkittävää, että tohtorinna, jonka luona Anna oli aluksi piikomassa, ei puhu murteellisesti. Anna, Lassi ja Lassin sukulaiset, Helmi ja kaikki muut "tavalliset ihmiset" puhuvat murteella. Luokkajako tehdään kielenkin kautta hyvin selväksi. Näin se on ymmärtääkseni ollut ihan todellisuudessakin.

Mustat morsiamet on myös Annan kasvutarina. Arka ja hiljainen tyttö muuttuu puoliaan pitäväksi "punikin akaksi". Muutoskin tapahtuu hienokseltaan ja uskottavasti. Kähkönen ei liioittele, mihin moni muu herkästi sortuisi. Annasta ei ainakaan tässä vaiheessa tule mitään vaikutusvaltaista matriarkkaa, vaan kunhan pääsee hiukan eroon alun nyhverömäisyydestään.

Lassin hahmo jäi hiukan etäiseksi. En tiedä onko vika lukijassa vai missä. Mitään suoranaista moitetta en aiheesta keksi, mutta en vain onnistunut saamaan tästä hiukan salaperäisestäkin miehestä kunnon otetta. Ehkä se muuttuu sarjan seuraavissa osissa? Sen sijaan Lassin veljenpoika Jalmari oli yksi sympaattisimmista henkilöistä. Jalmarin ja Annan suhde kuvastaa hienosti molempien kaipuuta; toinen kaipaa äitiä ja toinen lasta.

Vaikka Mustat morsiamet ei ollutkaan mikään jännitystarina, pystyi Kähkönen pitämään lukijan hyvin pihdeissään. Tarina eteni jouhevasti, turhia märehtimättä, turhia kiirehtimättä. En sanoisi tätä loistavaksi, mutta neljän tähden romaaniksi kyllä. Mikä se yhden tähden puutos on, en osaa sanoa. Ehkä kuitenkin olisin kaivannut lisää tietynlaista syvyyttä. Varmaa kuitenkin on, että Kähkösestä kuullaan vielä tässä blogissa!

Kuopio-sarjan muut osat:
(2.) Rautayöt
(3.) Jään ja tulen kevät
(4.) Lakanasiivet
(5.) Neidonkenkä

18. marraskuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Raja (2007)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: n. 400
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Anja Aropalo, 53-vuotias kirjallisuuden professori on tehnyt Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen lupauksen: hän auttaa miestä kuolemaan sitten, kun tämä ei enää muista. Vähä vähältä mies riisuutuu muistoistaan ja Anjan pitäisi lunastaa raskas lupauksensa.
Samaan aikaan toisaalla Anjan sisarentytär, lukiolaistyttö Mari, rakastuu kaikella nuoruuden voimalla äidinkielenopettajaansa, joka yllättäen vastaa Marin tunteisiin. Heidän epäsovinnaisessa suhteessaan valta, halu ja vastuu sekoittuvat toisiinsa ja hämärtävät oikean ja väärän rajat.
Kuinka paljon vastuuta voi toisesta ihmisestä ottaa? Kuka meidän ääriviivamme piirtää? Voivatko laki, oikein toimiminen ja halu langeta koskaan yksiin ihmiselämässä?
Pulkkisen tarkkanäköinen romaani kuljettaa rinnakkain traagisia ihmiskohtaloita, jotka risteävät ja resonoivat niin, että Raja jää pitkäksi aikaa mieleen soimaan.

Oma arvio:

Lienee ehkä epäreilua, että tartuin tähän näin Pulkkisen Finlandia-ehdokkuuden alla. Vaikka tämä ei olekaan se ehdolla oleva teos, vaan Pulkkisen esikoinen, olivat odotukseni silti varsin korkealla. Lisäksi olin kuullut tästä aika paljon kehuja etenkin kielen osalta. Tunnustan kuitenkin, että petyin aavistuksen. Kiistatta kuitenkin on selvääkin selvempää, että Pulkkisesta kuullaan vielä. Raja on mielestäni enemmän lupaus kuin ihan valmis taidonnäyte. Finlandia-ehdokkaana olevaan Totta -romaaniin palataan tässä blogissa vielä myöhemmin.

En tiedä onko Raja tyypillinen esikoisteos, mutta tästä esikoisuus suorastaan hyppi silmille. Hyvässä ja pahassa. Tietynlainen naivius oli hellyyttävää, mutta paikoin ärsyttävää. Henkilöhahmot joko onnistuivat (Anja) tai epäonnistuivat (Mari) täysin. Aihe olisi myös kaivannut enemmän rajaamista (hehheh). Kantavana teemana olisi pitänyt olla joko Anjan tai Marin tarina, sillä molempien tarinat olivat niin vahvatunteisia. Nyt molempien änkeäminen samaan juttuun sekä söivät toisiaan että jäivät turhan laimeiksi. Yllätyksekseni tarinat eivät edes juuri kohdanneet toisiaan. Häh? Mikä siis oli molempien mukaan ymppäämisen pointti?!

Marin hahmo on mielestäni melkoisen epäonnistunut. Pitikö ihan kaikki sweet sixteen -kliseet tosiaan tunkea Mariin aina viiltelystä hätäsiin ja epäonnistuneisiin seksiyrityksiin, kunnes äikänopen kanssa kaikki sujuu kuin harlekiineissa? Piti näemmä. Koko Marin perhe tuntuu aika kömpelöltä. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen parempaa luokkaa edustava perhe Villeroy & Boch -astioineen, Stockalla shoppailuineen ja Café Esplanadilla kahvitteluineen. Jouluaattona 16-vuotiaskin pukeutuu kotelomekkoon ja isä siemailee kallista konjakkia. Marin ja äidin dialogit ovat suorastaan tuskastuttavaa luettavaa. Marin osat ylipäätään tuntuvat melkein olevan kuin eri romaanista.
Tässä yksi pätkä:
Hän on tiennyt koko illan että se tapahtuu, että se tapahtuu juuri näin: Julian kävelee muutaman askeleen eikä katso, katsoo ensin toisaalle niin kuin ei välittäisi. Mutta sitten katse kääntyy. Eikä kumpikaan voi enää peitellä sitä ja sysätä pois tietoisuudesta. Tässä tilassa ja tässä ajassa ei ole muita enää, vain nämä kaksi ihmistä, kaksi kiertorataa jotka nyt leikkaavat toistensa reitin. Yhtä vääjäämättömällä todennäköisyydellä kuin tähtien toisiaan lähestyvät säännönmukaiset radat he nyt astuvat toisiaan kohti.
Ja plaaplaaplaa.

Anjan hahmo on lähestulkoon Marin vastakohta mitä onnistumisprosessiin tulee. Anja on hyvin selkeästi aikuinen, vanhempi nainen. Hän on elämää kokenut, muttei mikään kaikkitietävä alati lempeä ja viisas naishahmo. Anjan asema kirjallisuuden professorina jää vähäiselle huomiolle, mutta mitäpä sitä korostamaankaan kun ei se aiheeseen paljoa liity. Anjan ja Antin suhteen kuvaaminen onnistuu Pulkkiselta hyvin, suorastaan ällistyttävän hyvin siihen nähden, että sille on annettu tilaa niin vähän näiden muiden sekoilujen lomassa. Anjan ja Johanneksen kohtaaminen ja suhteen rakentuminen toimivat erittäin hyvin. Kaikki kolme, Anja, Antti ja Johannes, ovat hyvin uskottavia ja hienoja hahmoja. Ja näissä piilee se Pulkkisen antama lupaus, mikä kaikuu koko Raja -romaanissa.

Julian Kanerva (Marin äidinkielenopettaja) ja hänen perheensä ovat onnistumisen mittarilla siinä puolen välin tienoilla. Julianin ulkonäön kuvauksen tähden mieleeni nousi koko ajan kirjailija Juha Itkonen, josta en suuremmin perusta. Ehkä se vaikutti suhtautumiseeni Julianiinkin. Julian vaikuttaa lähinnä fetissikeskeiseltä pervolta, joka hetkeä ennen Maria naidessaan näkee Marissa oman esikouluikäisen tyttärensä. Eh... Sen sijaan Julianin ja hänen vaimonsa Jannikan suhde tuntuu melko uskottavalta ja tyypilliseltä lapsiperheen elämältä. Joskin tähänkin saatiin ympättyä lyhyt klisekohtaus, jossa Julian on juuri kohottanut kätensä lyödäkseen Jannikaa kunnes ovensuusta kuuluu kysyvä 'Isä?' ja Julian tajuaa mitä onkaan tekemässä. Plaah.

Enköhän ole avautunut Rajasta jo tarpeeksi. Siinä on lupausta. Se on hiomaton timantti. Ehkä sellaisia esikoiset tuppaavat olemaan? Mielenkiinnolla tartun Totta -romaaniin heti kuin jono antaa myöden. Rajassa Pulkkinen antoi sen verran vahvan lupauksen itsestään, etten suostu vielä luovuttamaan.

10. marraskuuta 2010

Bernard Cornwell: Pohjoisen valtiaat (2006)

Lords of the North
Suomennos: Outi Huovinen
Käännösvuosi: 2009
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 368 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos


Bernard Cornwellin vetävä viikinkiajalle sijoittuva kirjasarja kertoo väkevän Uhtredin tarinan. Sarjan kolmannessa osassa Uhtred on jo aikamies. Hän on taistellut kuningas Alfredin rinnalla ja auttanut tämän voittoon, minkä jälkeen hän suuntaa pohjoiseen synnyinseuduilleen. Matkalla Uhtred saa huomata, että kohtalolla on hänen varalleen yllättäviä suunnitelmia. Tapahtumat huipentuvat taisteluun, joka on kenties dramaattisinta ja huimapäisintä, mitä Cornwell on koskaan kuvannut.

Oma arvio:

Uhtredin tarina jatkuu yhä vetävämpänä. Olen hiljalleen alkanut kiintyä häneen, toivuttuani Ragnarin menetyksestä. Samat asiat miellyttävät Uhtredissa edelleen. Hän on rohkea, huimapäinen riskeeraaja - ja välillä suorastaan typerä. Kertojana on yhä vanhempi Uhtred, joka on nuorempaa minäänsä kohtaan armoton ja tunnustaa vikansa. Olen kai aiemminkin maininnut, että inhoan liikatäydellisiä sankareita.

Pohjoisen valtiaat -osassa petos on melko keskeinen tekijä monellakin tapaa. Se tuo tähän hiukan erilaisempaa syvyyttä kuin aiempiin osiin, vaikka ei tätä edelleenkään voi sanoa kovin syvälliseksi teokseksi. Eikä se ole tämän sarjan tarkoituskaan. Uhtredin sinisilmäisyys ja hyvyys korostuvat tässä, ehkä aavistuksen liiankin kanssa.

Uhtredilla on jälleen myös nainen, joka on tuttu edeltävästä osasta. Hän ryntää pelastamaan Giselaa 'rauhanlehmän' roolista ja siinä sivussa pari munkkiakin saa tuta Käärmeenhenkäyksen (Uhtredin miekka) voiman. Pidän kovasti Cornwellin tavasta kuvata naisia. Naiset ovat hyvin erilaisia; on heikkoa, on vahvaa, on tuittua, on rivakkaa... Ja näin sen pitäisikin olla! Yllättävän moni mieskirjailija jakaa naiset kahteen luokkaan; neitsyihin tai huoriin.

Kuvaus on edelleen todella vetävää. Takakannen tekijä tosin liioittelee viimeistä taistelua. Minusta edellisen osan (Kalpea ratsastaja) taistelu oli paljon hurjempi ja mahtavampi. Tässä oli kuitenkin uudenlaista oveluutta ja yllättäviä käänteitä. Ja vihdoin eräät raivostuttavat pahikset saivat kunnolla takaisin!

Seuraavaa osaa, Miekkojen laulu, saakin hiukan odotella. Pokkaripainoksen ilmestyminen taitaa mennä ensi vuoden puolelle reilusti. Vaikka pidän tästä sarjasta kovasti, en raaskisi näitä kovakantisina ostaa. Pokkariversiot riittävät hyvin.

The Saxon Stories -sarjan muut osat:
1. Viimeinen kuningaskunta
2. Kalpea ratsastaja
4. Miekkojen laulu
5. (vielä suomentamaton)

5. marraskuuta 2010

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010)


Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 130
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi." Näin alkoi eräs Antti Litjan tulkitseman Kyllä minä niin mieleni pahoitin -kuunnelmasarjan jakso.
Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus. Jouluna kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.
Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: hanurimusiikki ja Kuusikodissa vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.
Tuomas Kyrö on antanut totisuudessaan hauskan, liioittelevan ja liikuttavan äänen sukupolvelle, joka teki eikä analysoinut. Se on järjen ja jäärän ääni.

Oma arvio:

En muista koska viimeksi olisin nauranut ääneen niin että kyyneleet valuivat silmistä. Monet kirjat kyllä herättävät tunteita laidasta laitaan, mutta harvemmin ne tunteet näkyvät ulospäinkin. Mielensäpahoittaja aiheutti niin voimakkaita naurureaktioita, että koko sänky hytkyi lukiessani tämän yhdeltä istumalta toissailtana.

Kyrö on luonut hahmonsa erittäin taitavasti. Mielensäpahoittajalla on kärkeviä mielipiteitä, mutta hän ei ammu yli. Jos Kyrö olisi sen virheen tehnyt, niin koko homma olisi vesittynyt ihan täysin. Mielensäpahoittaja on uskottava hahmo, jonka voi nähdä sielunsa silmin mökissään kyhäämässä mielipidekirjoitusta paikallislehteen, taustalla soi radiosta hanurimusiikki ja huoneesta kuuluu hiljaista mutinaa. Pannussa porisee kahvi (aivan sama onko se pannujauhatusta vai ei, kuluttajaa huijataan eri merkinnöillä) ja pojalta saatu kännykkä nököttää hylättynä lehtikasan alla.

Mielensäpahoittajassa on 40 pientä juttua, jotka kuitenkin muodostavat selkeän tapahtumakokonaisuuden. Tutuksi tulee edesmennyt ystävä Yrjänä, naapurissa asuva ärsyttävä Kolehmainen ja vuodeosaston naapurisängyssä oleva Koskinen. Kirjan loppu oli erityisen liikuttava ja siinä kohdin naurunkyynel oli vaihtua liikutuksen kyyneleeksi. Kaikkiaan Mielensäpahoittaja oli kerrassaan loistava lukukokemus!

Tässä pieni näyte kengistä. Kolahti etenkin kaltaiseeni kenkäfriikkiin.
Täytyykö tämäkin kuinka monta kertaa sanoa? Kengät ovat kävelyvälineet. Kenkien tarkoitus on helpottaa askellusta, niillä pitää päästä eteenpäin, saapua sinne minne on menossa ja jaksaa vielä takaisinkin. Niillä täytyy kyetä pistämään juoksuksi, jos tulee ilmahälytys taikka jos sattuu muistamaan, että kohta kauppa menee kiinni eikä kaapissa ole piimää.
Ihminen tarvitsee talvikengät eli huopikkaat, jotka on lämpöiset ja vieläpä aika hassunnäköiset, sehän muistuttaa paljon koiranpennun kuonoa. Sitten tarvitaan kaikkien muiden kausien kävelykengät, joiden tulee ehdottomasti olla nahkaa. Kun nahasta huolehtii, niin ne kestävät märän, mudan ja kylmän. Yhdet turhat kengät saa ihmisellä olla, niillä hoidetaan hautajaiset, sukulaispojan tai -tytön ylioppilasjuhlat ja maamiesseuran ruotsinristeily.
Menokas on hyvä merkki ja Ekko. Jalas tekee hyviä monoja, pula-aikana mono on välttävä kenkä myös ilman suksia. Sandaaleja älkää suomalaiset hankkiko vaikka markkinamies tyrkyttää, kun eivät kuulu tähän ilmastoon. Kyllä häpeää se ihminen, joka seisoo lokakuussa keskellä nokkospuskaa suolla sandaaleissa eikä voi syyttää kuin itseään ja taipumustaan hyväuskoisuuteen.
Kenkien pitäisi vaihtua ilmaston eikä mielialojen mukaan. Kun sataa, pannaan kumisaappaat.

2. marraskuuta 2010

Michel Tournier: Punainen kääpiö (1978)

Le Coq de bruyère
Suomennos: Annikki Suni
Käännösvuosi: 1981
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 276
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Punainen kääpiö on neljäntoista novellin kokoelma. Novellit ovat aiheeltaan perin erilaisia, hahmottavat neljätoista täysin erilaista maailmaa. Yhteistä niille kuitenkin on, että niiden maailma äkkiä muuttuu, saa uuden merkityksen. Tärkeää osaa Tournierilla näyttelee usein myytti, riitti, vaikka kerronta eteneekin täysin realistisella tasolla. Punaisen kääpiön kertomuksissa on ihmismielen syvää tuntemista, hivelevää jännitystä, pitkälle hiottua huumoria. Kuin noita Tournier taikoo arkisista lähtötilanteista novelleja, jotka häikäisevät kerronnan tekniikallaan ja rakenteellaan, yllättävät sisällöllään ja sanomallaan.

Oma arvio:

Ihastuin aikanaan Tournierin Kolmen kuninkaan kumarrus -teokseen täysin, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea lisää hänen tuotantoaan. Ja samat asiat ihastuttivat tässäkin; kerrontatekniikka, tyyli ja huumori, joka nyt pääsi oikein kunnolla paikoin esille. Esimerkiksi novelleissa  Aatamin perhe ja Robinson Crusoen loppu huumori, sarkastisuus ja suoranainen ivailu pääsivät oikeuksiinsa. Tournier'n sanansäilä voi olla teräväkin ja minusta se on aina ihastuttava piirre kirjailijassa.

Yllätyksekseni Tournier kirjoitti myös pari novellia, joissa on hitunen klassisen kauhun elementtejä. Tyttö ja kuolema sekä Véroniquen käärinliinat saivat paikoin ihon miltei kananlihalle. Tyttö ja kuolema on milteipä klassinen ja melko yllätyksetön tarina, mutta nautin siitä silti. Véroniquen käärinliinat taas oli jännittävämpi ja omintakeisempi juttu. Eipä tullut novellia aloittaessa mieleen, että se liittyy valokuvaamiseen!

Kristus, valo valkeuden, Punainen kääpiö ja Fetisisti olivat teemoiltaan tietyllä tapaa fetissiin nojaavia. Tätä ei pidä sotkea pornoon, ainoastaan Punaisessa kääpiössä seksi on jollakin tapaa oleellinen osa tarinaa. Näissä novelleissa näkyy Tournierin taito kuvata ihmismieltä hulluudessa ja sen partaalla. Hän näyttää, kuinka hieno ja samalla veteen piirretty hulluuden ja selväjärkisyyden raja onkaan. Onko hullu sittenkään hullu? Samaa voitaneen ihmetellä novellissa Siili, jossa pohditaan sukupuolisuutta. Siili oli myös novelleista koskettavin. Tässä pieni näyte siitä:

Äitiä Pisteli ei koskaan ollut nähnyt aamupuuhissa. Sitruunalla maustetun teensä äiti joi yksin makuuhuoneessaan ja sulkeutui sitten puoleksitoista tunniksi kylpyhuoneeseen. Ja tullessaan sieltä, yhä musliiniseen aamupukuunsa pukeutuneena, hän oli jo jumalatar, raikas kuin ruusu, lanoliinilla voideltu, aivan erilainen kuin se suuri musta illan jumalatar, joka kumartui Pistelin vuoteen ääreen kasvot puoliksi jonkin harson peitossa ja sanoi: "Älä anna minulle suukkoa, kampaukseni menee sekaisin." "Jätä minulle edes käsineesi", poika oli eräänä päivänä rukoillut. Ja äiti oli suostunut, hän oli pudottanut pikkuiseen vuoteeseen mustat ja pehmoiset sauronahkansa, lämpöiset kuin vastanyljetty elävä iho, ja poika oli kietonut ympärilleen ne tyhjät kädet, äidin kädet, ja nukahtanut niiden hyväilyyn.

On siis selvääkin selvempää, että Tournier vahvisti asemiaan suosikkieni joukossa. Häneen palataan vielä ainakin Keijujen kuningas -romaanin myötä, joka hyllyssäni nököttää vain lukijaansa odotellen.

25. lokakuuta 2010

Thor Heyerdahl: Tigris (1979)

Tigris
Suomennos: Heikki Kaskimies
Käännösvuosi: 1979 (englanninkielisestä käsikirjoituksesta)
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 340
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Tämä kirja oli viime vuotisten Kirjamessujen divaripuolen löytöjä. Ensimmäinen painos vailla kansipapereita, joten takakansitekstiä ei ole.  Idea tässä on kuitenkin lähestulkoon sama kuin Kon-Tikissä (jota en ole vielä lukenut) ja Ra:ssa. Tällä kertaa Heyerdahl matkustaa kulttuurimme alkulähteille Irakiin vuonna 1977 ("Kaksoisvirran maa") ja rakennuttaa siellä kaisla-aluksen berdistä. Oli jännittävää huomata, että Heyerdahl on käyttänyt hyväkseen suomalaisen tutkijan Armas Salosen tietoja muinaisista mesopotamialaisista aluksista. Tuohon aikaan Salonen on ollut ainut sen alan alusten asiantuntija.

Valmiilla kaisla-aluksella, Tigriksellä, on tarkoitus seilata vanhaa, oletettua kauppareittiä Irakista Intian valtameren kautta Afrikan rannikolle. Testauksen alla on sekä aluksen kestävyys että näyttää toteen se, että muinaisilla mesopotamialaisilla on ollut yhteyksiä sekä Intiaan että Afrikkaan. Matkan aikana haasteeksi koituukin enemmän nykyajan ongelmat; saasteet ja vilkas laivaliikenne etenkin Persianlahdella. Sotatilanteet ja politiikka muutenkaan eivät varsinaisesti edistä asiaa ja loppumatkasta suunnitelmia joudutaankin hiukan muokkaamaan poliittisen tilanteen vuoksi.

Pidän Heyerdahlin kirjoista siksi, että ne antavat yhtä aikaa kuvaa sekä lähihistoriasta että muinaishistoriasta. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla siis! Tigris on kirjalliselta asultaankin onnistuneempi kuin Ra. Tästä puuttui se tyylien sekasotku. Joskin tässäkin ajoittain pompitaan turhan hätäiseen aiheesta toiseen ja loppupuolella oli sivutolkulla analyysia erilaisista kaloista, jotka eivät tuntuneet liittyvän aiheeseen oikein mitenkään muuten kuin ruokatarpeina. Tigris herätti halun lukea muinaisista kulttuureista lisää ihan asiakirjallisuutta; sumerilaisista, mesopotamialaisista, inkoista, olmeekeista... Kiinnostaisi tietää vielä tarkemmin, miten joku sivilisaatio on ensin noussut huippuunsa ja sitten tuhoutunut.

Suosituksia saa antaa! Mieluummin suomenkielisiä kirjoja.

6. lokakuuta 2010

Thor Heyerdahl: Ra - kaislaveneellä yli Atlantin (1970)

Ra ekspedisjonen
Suomennos: Toini Havu
Käännösvuosi: 1970
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 296
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Takakansi:

Kaislavene Ra punaisine purjeineen ja kiveräkärkisine runkoineen rakennettiin ikivanhojen egyptiläisten piirrustusten mukaan. Sen tehtävänä oli todistaa, että kulttuurivaikutteita oli saattanut kulkeutua meritse Egyptistä Meksikoon jo tuhat vuotta ennen Kolumbusta. Ra todisti sen kahdella huimapäisellä valtameren ylityksellä, joiden vaarat ja seikkailut jättävät varjoonsa kuuluisan Kon-Tiki -retkenkin.
Valtameren ihmeellisten näkymien ja katastrofia lähenevän jännityksen ohella Thor Heyerdahl kuvaa lujaa ystävyyttä, joka retken yhteisissä ponnistuksissa kehittyi seitsemän eri kansallisuuteen, rotuun, uskontoon ja aatesuuntaan kuuluvan miehen välille.

Oma arvio:

Aku-akun jälkeen oli itsestään selvää, että jatkan Heyerdahlin juttujen lukemista. Ja aion jatkaa vastakin. Tavoitteena olisi löytää kirjamessuilta Kon-Tiki, se meiltä vielä puuttuu.
Ra - kaislaveneellä yli Atlantin on kiinnostava tarina teorian todistamisesta mahdolliseksi.

Heyerdahlhan ei väitä, että kulttuurivaikutteita on kulkeutunut Egyptistä Meksikoon jo antiikin aikana, vaan hän väittää sen olevan mahdollista. Hän perustelee näkemyksensä hyvin ja esittää ison joukon vaikuttavia yhtenäisyyksiä näiden sivilisaatioiden välillä. Itselleni tuli uutena tietona se, että mayojen kalenteri on jopa nykyistä gregoriaanista kalenteriamme n. 8,90 sekuntia tarkempi! Aika vaikuttavaa tutkimusta tuhansia vuosia sitten eläneiltä hemmoilta, vai mitä?

Heyerdahl korostaa paljon sitä, kuinka takapajuinen Eurooppa itse asiassa on ollutkaan verrattuna muinaisiin sivilisaatioihin - ja syystäkin. Tässäkin teoksessa hän kyllä arvostaa Kolumbusta, mutta romuttaa aika pitkälle käsityksen siitä, kuinka Kolumbus ja hänen aikalaisensa toivat sivistyksen Amerikan mantereelle. Kyllä sitä siellä oli jo ennen Kolumbustakin.

Heyerdahl ei selvästikään ole kirjailija, vaan tutkija. Se näkyy voimakkaasti tässäkin tekstissä. Se on paikoin hajanaista, takertuu hassusti joihinkin yksityiskohtiin kiinnittämättä sitä isompaan kontekstiin ja yrittää edustaa montaa eri tyyliä yhtä aikaa (populaaritieteellistä, kaunokirjallista ja jopa runollista). Hän unohti jopa kertoa sen, minä vuonna tämä Ra:lla seilaaminen tapahtui (1969, tiesi Wikipedia)! Näistä puutteista huolimatta kirja piti mielenkiinnon tasaisesti yllä.

Analysoidessaan erityisesti Ra:n miehistön välistä kemiaa, paljastuu jälleen Heyerdahlin helmasynti, joka oli nähtävillä Aku-akussakin. Hienoinen itserakkaus. Heyerdahl kertoo avoimesti muiden riidoista ja ärsytyksistä, mutta ei sanallakaan mainitse näissä yhteyksissä itseään. Hän ei ärry kehenkään, ei riitele kenenkään kanssa eikä koskaan mokaa vahingossakaan. Hän suhtautuu kyllä muiden vastaaviin toimiin leppeydellä ja ymmärtäväisyydellä, mutta siltikin jäi hiukan kaihertamaan tarinan sen puoliskon totuusarvo. Lukijana tämä ärsytti hitusen verran.

Koska seilaus Ra:lla epäonnistui loppumetreillä, Heyerdahl rakennutti Ra II:n ja teki saman tempun uudestaan. Ra - kaislaveneellä yli Atlantin loppuosa (n. 40 sivua) käsittelee tätä. Tarinoiden liitos ei ole aivan ongelmaton. Ymmärrän tietysti sen, että samaa tarinaa on hassua kertoa kahdesti, mutta siltikin Ra II:n osuus jää hiukan irralliseksi. Myös miehistö koki muutamia muutoksia ja uusiin jäseniin ei saanut lyhyessä ajassa mitään otetta. Alkuperäiseen miehistöön kuuluvan Abdullahin kohtalo jäi myös hiukan epäselväksi, vaikka Heyerdahl sitä koittikin sekavaan tyyliinsä selittää.

Motkotuksestani ja kirjallisista puutteistaan huolimatta tarina on oivallinen! Se avaa hyvin sivilisaatioiden kehitystä ja historiaa - ja eurooppalaisten suhdetta siihen. Lisäksi se kertoo mahtavalla tavalla sen, kuinka fiksuja ihmiset ovat jo aikojen alussa olleet. Ja kuinka vähän ihminen on lopulta muuttunut kaikesta sivistyksestä huolimatta - niin hyvässä kuin pahassakin.

Ainiin. Ei kukaan satu tietämään portugalinsotalaivan nimityksen perää?

4. lokakuuta 2010

Junichiro Tanizaki: Avain (1956)

Kagi
Suomennos: Tuomas Anhava
Käännösvuosi: 1961
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 140
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: lahja

Avain rakentuu vanhenevan miehen ja häntä kymmenen vuotta nuoremman vaimon päiväkirjamerkinnöistä, yksinpuheluiksi puetusta dialogista. Kumpikin kirjoittaa nimenomaan toisen luettavaksi, kumpikin kiistää lukevansa, kumpikaan ei tiedä lukeeko toinen. Asiat, joita ei tohdita sanoa, eroottiset toiveet, joita ei rohjeta lausua ilmaistaan päiväkirjoissa. Lukija tempaistaan mukaan kiehtovaan leikkiin: mikä on vilpitöntä, mikä laskelmoitua? Kuka pettää ja ketä, ja kuka itseään?

Oma arvio:

Hilpeinä virnistellen appivanhempani tarjosivat minulle ja Turjakkeelle Tanizakin Avainta, jonka olivat ostaneet matkalukemiseksi lentokentältä. Osasyynä taisi olla se hauska sattuma, että myös minulla ja Turjakkeella on vajaat kymmenen vuotta ikäeroa keskenämme. Tätäkö tulevaisuus tuopi tullessaan...

Tarinan keskiössä ovat siis aviopari Ikuko ja Jago, heidän tyttärensä Toshiko ja vävykandidaatti Kimura. Ikuko ja Jago pitävät vuoroin päiväkirjaa ja niiden kauttaa selviää Toshikon ja Kimuran tekemiset. Noiden neljän suhde rakentuu taitavasti tässä hyvin tiiviissä romaanissa. Loppumetreille asti säilyy tietynlainen jännite siitä miksi kukin toimi kuten toimi.

Ikukon ja Jagon hiukan kummallinen suhde olisi kaivannut enemmän taustoitusta selittyäkseen kunnolla - tai sitten japanilaisen kulttuurin tuntemusta. Jago kuvaa vaimonsa saaneen vanhanaikaisen kiotolaisen kasvatuksen, jonka vallitseva elementti on naisellinen kainous. Jago arvelee kuitenkin vaimonsa sisällä myrskyävän seksuaalisen himon. Ikuko taas pitää miestään hiukan elostelijamaisena, irstaana tyyppinä, jolla on perverssejä fantasioita. Totuus on jotain näiden väliltä, riippuen näkökulmasta.

Avain ei ole varsinaisesti eroottinen romaani, vaikka seksuaalisuus onkin keskeinen teema. Kutsun tätä tirkistelykirjaksi, ihan jo kansikuvankin vuoksi. Tarinana tämä ei enää 2000-luvulla tunnu kovin hätkähdyttävältä, mutta voin kuvitella, että tämä tosiaan ilmestyessään on herättänyt keskustelua Japanissa parlamenttia myöten. Ihan täysin Avain ei minulle auennut, mutta ihan viihdyttävä lukukokemus se oli. Hiukan opettavainenkin – lienee fiksumpaa aukaista suunsa, kuin juottaa toinen konjakkihumalaan...

28. syyskuuta 2010

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt (2007)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 319 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos


Äiti hei, joskus kesyt linnut tulevat hulluiksi. Ne lentävät päin ikkunoita, ne repivät narulta pyykit, ne syöksyvät läpi piikkipensaiden niin että pöllyää. Niiden puuskien jälkeen tulee aivan hiljaista. Lopulta viimeinenkin höyhen leijailee maahan. Kuulee kuinka iso akseli naksahtaa. Ja sitten kaikki jatkuu niin kuin aina ennenkin.

Oma arvio:

Takakansiteksti oli jotenkin sykähdyttävä, pelottavakin. Tämä tarina ei päättyisi onnellisesti, eikä tämä muutenkaan olisi mikään hyvän mielen -kirja. Ei ollutkaan.
Tarina kertoo Jasminista ja Lindasta. Kahdesta nuoresta teinitytöstä, joiden huomataan eräänä maanantaiaamuna kadonneen. Oikeastaan tytöt ovat olleet kadoksissa jo viikon, ennen kuin se huomataan. Siinä ohella käydään myös vanhempien itsesyytökset läpi.  Jo tarinan alkuvaiheessa Linda löytyy, mutta Jasminin kohtalo jää mysteeriksi.

Snellman kuljettaa tarinaa hienosti kolmen kertojan avulla; Jasminin, Jasminin äidin ja Lemmikkikaupan työntekijän Randin kautta. Aluksi kuvio tuntui hieman sekavalta etenkin kun aikatasotkin hyppelivät minne sattuivat. Kun rytmistä sai kiinni, niin tarinakin selkiytyi. Hienoin vuoropuhelu käydäänkin oikeastaan Jasminin ja äitinsä välillä, Randin osuus on paikoin merkittävä, mutta toisinaan melko turhanpäiväinen.

Tarinan kulku ei sinänsä ole yllätyksellinen, mutta se ei ole tämän kirjan pointtikaan. Pointtina tuntuu olevan lukijan herättäminen siihen todellisuuteen, mitä meidänkin lintukodossamme tapahtuu. Ei ole yllätys, että nuoret tytöt päätyvät seksibisnekseen. Ei ole yllätys, että he tekevät sen rahasta. Eikä ole yllätys, kuinka pienestä kaikki lähteekään ja kuinka leikki muuttuukin totiseksi todeksi.

Teinin ajatusmaailman kuvaaminen on tässä erittäin onnistunutta. Snellman onnistuu tekemään sen taitavasti Jasminista käsin, eikä ulkopuolelta, holhoavasti ja sen yläpuolelle nousten, mikä on yleisin vahinko kun teinielämää kuvataan.

Librarythingin kautta annoin tälle kuitenkin vain kolme tähteä (viisi on maksimi). Miinusta tuli alun sekavuudesta, ajoittaisesta Randin turhuudesta ja kirjan lopussa olevasta prostituution historiaa kertovasta osuudesta. Se jätti kirjaan turhan opettavaisen ja moralisoivankin sävyn. Lisäksi tarinan loppu oli varsin sekava. Nämä miinukset jäivät hiukan harmittamaan, sillä tarina itsessään oli hyvä ja näitä miinuksia lukuunottamatta pidän Snellmania erittäin hyvänä kirjoittajana. Tässäkin blogissa palataan vielä hänen kirjoihinsa varmasti.

21. syyskuuta 2010

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat (2007)

Gods Behaving Badly
Suomennos: Titia Schuurman
Käännösvuosi: 2009
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: n. 300
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Olympos on ikuinen. Lontoo jumalainen. Kreikkalaiset jumalat eivät unohtuneet antiikkiin, vaan elävät tälläkin hetkellä Pohjois-Lontoossa kimppakämpässä. He ovat menettäneet voimiaan ja ovat perin ikävystyneitä, mutta tekevät edelleen samaa kuin menneinä aikoina: kinastelevat pikkuasioista ja punovat juonia, kostoja ja lemmenseikkailuja.
Jotain on myös muuttunut. Apollon on TV-meedio, Artemis ulkoiluttaa ammatikseen koiria, Afrodite myy puhelinseksiä ja Zeus pysyttelee vintillä poissa tieltä. Maalliset asiatkin tuottavat huolta: asunnossa on kauhea sotku, eikä hyvän siivojan löytäminen ole helppoa Lontoossa. Onnekseen jumalat löytävät reipasotteisen Alicen, joka ottaa työn vastaan - mutta jumalten ja kuolevaisten kohtaaminen ei ole ennenkään sujunut ilman törmäyksiä...

Oma arvio:

Kirjapörssistä halvalla löydetty opus tarttui aikanaan Ideaparkista matkaan. Takakansi ja kirjan värikäs ulkoasu antoivat odottaakin hömppää, joten mitään kovin syvällistä en tältä kirjalta odottanutkaan. Oli kuitenkin silti hieman pettynyt. Tämä oli hömppää, mutta melko surkeaa sellaista.

Pääosassa ovat tosiaan kreikkalaiset jumalat. Nämä tosin vaikuttavat opiskelijajoukolta, jota ei paljoa murheet paina - paria hikipinkoa lukuunottamatta (Artemis ja Athene). Eihän antiikin ajan jumalia olekaan koskaan esitetty minään kovin vastuuntuntoisina hemmoina, mutta Phillipsin jumalilta puuttui täysin uskottavuus. Näissä hahmoissa ei ollut käytännössä mitään jumalallista paria taikatemppua lukuunottamatta. Näillä tyypeillä vain sattui olemaan antiikin taruista tutut nimet. Puhetyyli, ajatukset, teot, käyttäytyminen... Ihan nykyajan teinikamaa eikä mitään erikoista. Huolimatonta, sanoisin.

Romaanin alku antaa pienen toivonkipinän reippaasta, huumorilla höystetystä tarinasta, mutta valitettavasti loppua kohden huumori jää vähemmälle ja kliseet vyöryvät niskaan sellaisella paatoksella, että vähemmästäkin oksettaa. Alicen ja Neilin rakkaustarina on täysin yllätyksetön ja kun Neil hakee Alicea Manalasta, pääsevät romantiikkakliseet vauhtiin. Aiemmin hiukan hissukkamaisista ihmisistä tuleekin yhtäkkiä varsin reippaita toimijoita ja lopulta tietysti koko maailman pelastavia sankareita. Ehheh.

Kyllä tämän nyt loppuun saakka luki, kun mikään tiiliskivi Huonosti käyttäytyvät jumalat ei ollut. Huumori pelasti sen mikä pelastettavissa oli. Kirjan kannet kertovat myös, että tästä(kin) kuvataan tv-sarjaa. Jatkossa siis paranee kuitenkin pysytellä pois tv:n äärestä, sillä ohjelmien tason noususta ei näemmä ole toivoa. Tämä opus taas joutaa divariin.

15. syyskuuta 2010

Bernhard Schlink: Lukija (1995)


Der Vorleser
Suomennos: Oili Suominen
Käännösvuosi: 1998
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 224 (pokkari)
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Reinin tasangolla nuori koulupoika jättää hyvästit lapsuudelleen ja rakastuu keski-ikäiseen, tuntemattomaan naiseen. Seksuaalisen himon lisäksi poikaa ja naista yhdistää lukeminen, mutta ei aivan tavanomaisessa merkityksessä. Kaipaus ja häpeä, hellyys ja vastuu ovat tämän surumielisen, pohdiskelevan ja yllätyksellisen romaanin painavia teemoja.

Oma arvio:

En oikein tiennyt mitä odottaa, kun otin bussikirjaksi Lukijan. Tiesin, että tämä on arvostettu kirja ja tästä on tehty elokuvakin (jota en ole nähnyt, mutta nyt haluaisin), jossa pääosissa ovat Kate Winslet ja Ralph Fiennes. (Olisi paljon uskottavampaa, jos näyttelijät olisivat saksaa puhuvia saksalaisia...) Ensimmäisen tuomion annoin noin 40 sivun jälkeen, kun ystäväni kysyi mikä kirja minulla on kesken. Vastasin, että Lukija, joka ei ole kyllä kovin häävi kirja. Jouduin syömään sanani.

Lukija on yksi vahvatunnelmaisimmista kirjoista, joita olen lukenut. Ja se on jo paljon se, että bussin ja junan hälinässä pystyy uppoutumaan lyhyeen, mutta intensiiviseen kerrontaan. Michaelin ja Hannan suhde syventyy nopeasti, mutta uskottavasti. Schlink kuljettaa tarinaa mielettömällä taidolla ja vaikka romaani on varsin lyhyt, on siihen mahtunut paljon asiaa.
Teos jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on Hannan ja Michaelin rakkaussuhde. Toinen on Hannan oikeudenkäynti ja kolmas keskittyy Michaelin toimiin Hannan vankilavuosina. Jako on selkeä ja hyvä, jokaisessa osuudessa on oma tunnelmansa ja myös omat yllätyksensä. Taustalla kulkee koko ajan lukemisen merkitys ohuena punaisena lankana.

Kerrankin romaani on sitä, mitä takakansi väittää sen olevan; surumielinen, pohdiskeleva ja yllätyksellinen. Nuoren pojan ja keski-ikäisen naisen suhde ei kompastunut kliseisiin, vaan taustalta paljastui jotakin ihan muuta. Romaani on myös yhtä aikaa sekä mikrohistoriaa kahdesta ihmisestä, että myös Saksan historiaa laajemmin toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen. Lukija pistää lukijan ajattelemaan tiettyjä asioita ihan uudella tavalla.
Yksi parhaista lukemistani kirjoista todella!

9. syyskuuta 2010

Bernard Cornwell: Kalpea ratsastaja (2005)

The Pale Horseman
Suomennos: Outi Huovinen
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 416 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos


Englanti, 800-luvun loppu. Lähes koko maa on valloitettu. Bebbanburgin Uhtred, tanskalaisten viikinkien kasvattama englantilainen, on nyt 20-vuotias ja jo kokenut soturi. Hänellä on vaimo, asema ja uskollisia tovereita Wessexissä, mutta silti hän kaipaa ihailemiensa tanskalaisten pariin.
Tanskalaiset rikkovat kuningas Alfredin kanssa tehdyn rauhansopimuksen ja ajavat kuninkaan pakolaiseksi omassa maassaan.
Ristiriidat repivät Uhtredia, joka halveksii maanmiehiään ja kaipaa tanskalaisten luo. Lopulta hänen on kuitenkin valittava puolensa, ja pakanasoturi ja hurskas kuningas johtavat englantilaiset suureen taisteluun, jossa Englannin kohtalo ratkaistaan.

Oma arvio:

Kalpea ratsastaja on siis itsenäinen jatko osa Viimeinen kuningaskunta -romaanille. Edeltävä osa kyllä kannattaa lukea ennen tähän tarttumista, sillä siihen viitataan kuitenkin jonkun verran ja kuva Uhtredin ristiriidoista kirkastuu paremmin. En edes oikeastaan ymmärrä, miksi tätä kutsutaan itsenäiseksi jatko-osaksi, kun tämä on käytännössä ihan kunnon jatko-osa.

Uhtred on siis kasvanut aikuiseksi. Ainakin noin virallisesti. Pidän valtavasti siitä, että Uhtred ei edelleenkän ole mikään täydellinen jalomielinen sankari, vaan möhlii, tekee typeriä ratkaisuja, on ikäiselleen tyypillisesti itsevarma typeryyteen saakka. Tarinan kertojana onkin vanhempi Uhtred, joka suhtautuu nuorempaan minäänsä suorasukaisesti, mutta lempeästi.

Tämän osan tärkeä naishahmo on Uhtredin ryöstämä kelttikuningatar Iseult. On toki selvääkin selvempää, että heistä tulee rakastavaisia. Mikään yllätysten romaani tämä ei muutenkaan ole. Iseultin hahmo on kuitenkin mielenkiintoinen ja hänen kauttaan rakentuukin pieni silta kelttiläiseen kulttuuriin. Historiallisiin romaaneihin höyrähtäneelle piiloromantikolle Iseultin ryöstö on kivasti kirjoitettu kohtaus. Tässä pieni lainaus siitä:

"Entä tyttö, jaammeko hänetkin?" Leofric kuulosti huvittuneelta.
Vastaukseksi riisuin Iseultin päällä olevan viitan, jonka alla hänellä oli musta mekko. Minulla oli yhä kädessäni verinen Käärmeenhenkäys ja viilsin viittaa sillä niin että sain revittyä sen helmasta kaistaleen. Iseult seurasi ilmeettömänä. Kun olin saanut kaistaleen irti, annoin viitan takaisin hänelle ja sidoin kaistaleen toisen pään hänen kaulaansa ja toisen vyöhöni.
"Hän on minun", sanoin.

Kiihkeät feministit saavat varmaan halvauksen, mutta minä pidän tästä tyylistä! Noin muuten Kalpea ratsastaja on kaikkea muuta kuin romanttinen tarina, joten pelkkää romantiikkaa haikailevien kannattaa valita jokin muu teos.

Uhtredin ja Alfredin välinen suhde syventyy tässä mielenkiintoisemmaksi kuin edellisessä osassa. Uhtred edelleen halveksii kuningastaan, mutta on silti jollakin tapaa kiintynyt häneen. Uhtred pakottautuu vannomaan valan Alfredin suojelijana ja kirja antoi ymmärtää, että erityisesti Alfredin tytär tulee liittymään tiukasti Uhtredin elämään, kunhan hän kasvaa.
Historiallinen tarkkuus miellytti ja yllättikin. Oli hämmentävää huomata, että kuningas Alfred tosiaan eli jonkin aikaa suolla ja että tanskalaisviikinki Guthrum on ollut ihan oikeasti olemassa. Kirjasarjaa suositellut ystäväni tosin huomautti, että tuolta ajalta ei ylipäätään ole kovinkaan tarkkoja tietoja. Mutta siis ainakin niitätietoja mukaan, mitä meillä tällä hetkellä on, Cornwell on noudattanut varsin tarkasti.

Seuravaa osa onkin hyllyssä odottamassa vuoroaan, mutta sitä seuraavaa saakin odotella. Nyt syksyllä julkaistaan kovakantinen suomennos sarjan neljännestä osasta, mutta minä taidan tyytyä odottamaan pokkaripainosta (kuten nämä edellisetkin). Ainakin yritän. Kovasti. Malttia...

The Saxon Stories -sarjan muut osat:
1. Viimeinen kuningaskunta
3. Pohjoisen valtiaat
4. Miekkojen laulu
5. (vielä suomentamaton)

5. syyskuuta 2010

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset (1800-luku / 2006)

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 1020
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Edgar Allan Poe (1809-1849) oli kauhu-, rikos-, fantasia- ja tieteiskirjallisuuden edelläkävijä ja novellin mestari. Poen suvereeni taiturimaisuus, rajaton mielikuvitus, analyyttinen kertojan ääni sekä tekstissä elävä huumori ovat innoittaneet monia kirjailijoita Charles Baudelairesta Conan Doyleen.
Tähän kokoelmaan on koottu kaikki Poen kertomukset. Jaana Kaparin ajana tasalla oleva ja monisärmäinen käännös tuo esiin Poen kielellisen taituruuden ja kyvyn luoda hyytävää tunnelmaa.

Oma arvio:

Vihdoin sain tämän massiivisen luku-urakan päätökseen. Aloitin tämän tiiliskiven lukemisen joskus keväällä ja nyt sitten sain viimeisenkin novellin luettua. Nämä olivat yllättävän raskasta luettavaa ja siksi luku-urakka kesti niin kauan. Napsin novelleja hiljalleen aina silloin tällöin fiiliksen mukaan. Novelleja on yhteensä 66.

Viimeisen luettuani fiilis oli hiukan sekava. Olen aiemmin lukenut Poen juttuja vain satunnaisesti ja mielikuva hänestä on ollut ennen kaikkea kauhukirjallisuuden isänä. Muistan aikanaan lukiossa analysoineeni novellin Soikea muotokuva, joka löytyy tästäkin kokoelmasta. Pidin siitä jo silloin lukiossa ja pidin siitä nytkin. Tämän tyyppisissä novelleissa Poe on mielestäni parhaimmillaan, vaikka makuasiahan se toki on.

Yllätyin kuitenkin siitä kuinka paljon Poella oli tieteistyyppisiä novelleja. Niitä sellaisia, missä rakennetaan joku vekotin (joka tietysti pitää selittää lukijalle juurta jaksain) ja sitten sillä tehdään jotakin. Hyvin moni liittyi lentämiseen. Itseäni nämä tämäntyyppiset jutut eivät jaksa kiinnostaa, mutta sinnikkäästi luin nekin.

Osa novelleista oli sellaisia, mistä en saanut kerta kaikkiaan mitään oteta. Mikä oli tarinan idea, mistä siinä puhuttiin tai mitä tapahtui. Esim. kokoelman päättävä novelli Landorin mökki meni ohitse ja kovaa. Ajattelin sen olevan jonkinlainen raamatullinen paratiisikertomus, mutta novellin äkkinäinen loppu jätti senkin ajatuksen tyhjän päälle. Muutamassa novellissa puhuttiin myös mesmerismistä ja ylipäätään mielenvikaisuus, psykologia ym. olivat keskeisiä monissa Poen novelleissa.

Rikosnovelleja löytyi tästä muutama ja ne olivatkin todella loistavia!Esim. Rue Morguen murhat oli äärimmäisen hilpeä juttu. Poe osasi hienosti kuljettaa monimutkaistakin päättelyketjua ja tehdä lopulta uskomattomasta ihan uskottavan.

Kaikenkaikkiaan olen iloinen, että luin koko kokoelman. Raskaudestaan huolimatta se oli ihan palkitsevaa ja edelleen on helppoa ymmärtää, miksi Poe on niin arvostettu kun on.

3. syyskuuta 2010

Reijo Mäki: Jäätynyt enkeli (1990)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 312 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Rento turkulaisdekkari Jussi Vares tekee luottamuksellisia tutkimuksia kenen laskuun tahansa ja pelaa suurilla panoksilla. Kapakka korvaa usein ikuisen oik.yo. Vareksen työhuoneen. Sitäpaitsi kaikki säännöt ovat hänen mielestään niitä varten, joilla ei ole mielikuvitusta.
Jäätynyt enkeli on kertomus Porissa sattuneesta nuoren naisen kuolemantapauksesta, jonka tutkimuksiin Vares joutui mukaan tuttavankauppaa. Jutun takaa alkaa paljastua syvälle ja pitkälle ulottuva verkosto, jolla isot pojat Porin kaupungissa panevat asiat hoitumaan. Tutkimukset vievöt sameisiin vesiin - pohjalle niin sosiaaliryhmien asteikolla kuin Mäntyluodon satama-altaassa...

Oma arvio:

Kaksi Vares-juttua peräkkäin on maksimi määrä sairastellessakin. Sen useampaa näitä ei kestä yhteen syssyyn. Kuten monissa dekkarisarjoissa, tässäkin homma alkaa toistaa itseään turhan paljon. Viihdyttävimpinä nämä ovat nimenomaan satunnaislukemistona.

Jäätynyt enkeli on kuitenkin lukemieni Vares-juttujen parhaimmistoa. Se on järjestyksessään viides Vares-tarina (pyrin lukemaan nämä kronologisessa järjestyksessä), joten ehkä alun haparointi on siirtymässä historiaan ja Vareksen hahmo, toimintatavat ja muut systeemit alkavat saada varmuutta. Jäätynyt enkeli on tasapainoinen juttu erittäin hilpeää loppuaan myöten (on muuten ensimmäinen lukemani dekkari, missä juttu ei varsinaisesti ratkea!) ja hyvin uskottava tapaus kaikkiaan.

On helppo ymmärtää miksi tästä jutusta on tehty elokuvakin: V2 - Jäätynyt enkeli. En ole nähnyt yhtäkään Vares-elokuvaa, mutta miellän Vareksen tosiaan ihan Juha Veijosen näköiseksi (sen sijaan en voi ymmärtää miksi helvetissä Hautavainion rooliin on laitettu Jope Ruonansuu?!). Nyttemminhän Veijosen tilalle tulee Antti Reini, enkä pidä ajatuksesta yhtään. Onneksi mielikuvissani Vares voi yhä pysyä Veijosena.

1. syyskuuta 2010

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen (2008)

Just After Sunset
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 392
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Auringonlaskun jälkeen sisältää neljätoista hyytävää kertomusta. Yhdessä niistä potilas kertoo psykiatri Johnny Bonsaitille löytäneensä syrjäiseltä pellolta kiviringin, portin toiseen maailmankaikkeuteen. Toisella puolella häämöttää vieras universumi, joka on omallemme vihamielinen. Potilas uskoo, että hänen raskas tehtävänsä on yrittää säilyttää maailman tasapaino.
Psykiatri ristii tapauksen N:ksi ja toteaa potilaan kärsivän pakko-oireista ja unettomuudesta. Kun N tekee itsemurhan, psykiatri lähtee tutkimaan peltoa nähdäkseen kivet omin silmin. Kohta psykiatri alkaa kärsiä samoista oireista kuin potilaansa...

Oma arvio:

Olen aina pitänyt Kingin novellikokoelmista. Herralla on niissäkin taito pitää lukija hyvin otteessaan ja saada vaikuttava tarina hyvinkin lyhyeen sanamäärään. Tämän kokoelman alussa King kertoo, ettei ole pitkään aikaan tehnyt novelleja ja pelkäsikin jo taidon ruostuneen. Erään toisen novelleihin liittyvän tehtävän kautta hän taas innostui aiheesta ja pitkästä aikaa kirjoitti novelleja. Sanoisin, että se näkyy Auringonlaskun jälkeen -kokoelmassa, jota pidän kevyesti yhtenä Kingin heikoimmista.

Novelleissa on hienoista kömpelyyttä, turhanaikaisia kliseitä (esim. avausnovellissa Willa, jonka King sanoi kirjoittaneensa ensimmäiseksi taukonsa jälkeen) ja paikoitellen turhaa jaarittelua ja löysyyttä. Tässä mielessä novelli onkin vaativampi juttu kuin romaani. Se antaa vähemmän virheitä anteeksi.

Pari helmeä joukosta kuitenkin löytyi. Liekö sattumaa, että suosikkini oli juuri tuo takakannessa mainittu novelli N. Perinteisen Kingimäinen juttu, joka toi mieleen etäisesti Kolkuttajat, ehkä juuri pakko-oirekeskeisyyden vuoksi. Mykkä oli toinen suosikkini; aviokriisissä paininut kaupparatsu ottaa kyytiinsä kuuromykän liftarin ja tilittää tälle elämäänsä. Harveyn uni oli kolmas suosikki, vaikka se olikin yllättävän perinteinen ratkaisuiltaan. Ehkä tässä vaikuttavin olikin Kingin taito kikkailla yksityiskohdilla, jotka saavat tapahtuman vaikuttamaan hyvin arkiselta - ja siten kauhistuttavan todentuntuiselta.

Heikoin esitys oli kokoelman päätösnovelli Hyvin tiukka paikka. Tai sitten minulla ei vain ollut taiteellista silmää tarpeeksi kakkahuumorille. Kokoelman pisin novelli keskittyy hyvin pitkälle ulosteisiin, ja siinä taas yksityiskohtien kuvailu ei oikein päässyt oikeuksiinsa vaikka King niitä kovasti viljelikin. Kakka mikä kakka. Lakkiaispäivä oli myös kohtuullisen onneton esitys, joka vaikutti lähinnä liikaa scifi-elokuvia katselleen teiniangsteissaan pyörineen pojan kynäilyltä. Aina ei voi onnistua täydellisesti. Sallittakoon se mestareillekin.

26. elokuuta 2010

Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot (2008)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 287 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos


Sirkun, Pulmun ja Mariannen yhteisestä lapsuudesta on vierähtänyt aikaa, ja sisaret ovat ajautuneet valovuosien päähän toisistaan. Vanhin heistä, Sirkku, on kampaamonomistaja, jolle kotipihan kukkaistutukset ovat henkilökohtaisen näytön paikka. Pulmu on perustanut Powerwoman Institutin, hän vetää sparrauskursseja yrityksille ja piilottaa nyrjähtäneen elämäntilanteensa liituraitakuoren alle. Sisariaan nuorempi Marianne on maailmalla menestyvä valokuvaaja, jolla on intohimoinen rakkaussuhde mallityttö Chiaraan.
Kun sairaalasta varhain aamulla soitetaan Sirkulle ja ilmoitetaan äidin kuolemasta, naiset joutuvat pitkästä aikaa kohtaamaan menneisyytensä ja toisensa. Mieleen nousee haikeutta ja kauniita muistoja, mutta myös kateutta ja epävarmuutta. Ketä äiti rakastikaan eniten?

Oma arvio:

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka olen ostanut puhtaasti vain siksi, että kansikuva on niin herkullisen näköinen punavalkoisine marianneraitoineen. Kirjan sisällön suhteen eivät odotukset siis olleet kovinkaan korkealla, joten kovin korkealta en myöskään tullut pudonneeksi.

Sirkku, Pulmu ja Marianne olivat oikein kiinnostavia henkilöitä huolimatta hienoisesta karikatyyrimäisyydestä. Etenkin Sirkku sai minut raivonpartaalle besserwisserasenteellaan ja ilkeydellään. Hän on niitä ihmisiä, jotka pitävät omaa elämäntapaansa ainoana oikeana ja muuta tyyliä noudattaville voikin vittuilla vapaasti. Sirkku tahtoo pitää kulissit kunnossa hinnalla millä hyvänsä. Pulmu jäi hieman köykäiseksi hahmoksi, vaikka hänessäkin olisi ollut itua. Luunkovan bisnesnaisen rooli ei ihan täysin sopinut hänelle ja irtosuhteet ukkomiesten kanssa tuntuivat lähinnä kliseeltä tähän naistyyppiin liitettynä. Marianne oli ehkä onnistunein ja ihastuttavin. Heikko nainen paljastuukin suhteen vahvimmaksi osapuoleksi ja Mariannessa on enemmän syvyyttä muihin sisaruksiin verrattuna.

Sokerisiskot keskittyy oikeastaan lähinnä sisarusten erilaisten elämäntyylien puimiseen kuin äidin kuolemaan tai edes siihen, ketä äiti eniten rakasti.  Mutta jollakin tapaa se puiminen jää kesken. Kirjan loppu on aikasta onneton väkerrys. Ihan kuin kirjailija olisi kyllästynyt kesken kaiken ja halusi vaan äkkiä kässäristä eroon. Loppuun on rakennettu teatraalinen riitelykohtaus, joka päättyy valokuvatuokioon ja väkinäiseen happy endiin.

Ei hullumpi bussilukemistoksi, mutta tästä olisi saanut paljon enemmänkin irti. Huumorin Paavilainen kyllä taitaa ja se paikoin pelastikin Sokerisiskot. Ehkä annan joskus Paavilaiselle toisen mahdollisuuden.

7. elokuuta 2010

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (1847)

Jane Eyre
Suomennos: Kaarina Ruohtula
Käännösvuosi: 1973
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 542
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Kotiopettajattaren romaani on 1800-luvun kuuluisimpia romaaneja, köyhän ja vaatimattoman nuoren naisen ja rikkaan ja tuiman kartanonherran synkänkaunis rakkaustarina, joka lumoaa yhä uusia lukijapolvia romanttisella kohtalonomaisuudellaan. Se on kertomus orvosta tytöstä, josta kasvoi ulkonaisesti sävyisä ja huomaamaton mutta sisäisesti intohimoinen ja oman aikansa arvoja uhmaava vahva nainen. Charlotte Brontën intensiivinen kertojanääni vangitsee ja viettelee heittäytymään tarinan vietäväksi.

Oma arvio:

Olin hiukan pessimistinen, mutta silti utelias tätä romaania kohtaan. Etenkin takakansitekstin ylistys kertomuksen vetävyydestä... Hoh! Kuka noita uskoo? Ainahan kirjoja mainostetaan vangitseviksi lukuelämyksiksi ja intensiiviseksi kerronnaksi, johon voi vain uppoutua niin ettei kirjaa malta laskea käsistään. Kotiopettajattaren romaani tempaisi kuitenkin jalat totaalisesti altani. Jane Eyre, tarinan päähenkilö, lumosi minut aivan täysin ja kolmen päivän mökkireissulla olin täysin 1800-luvun Englannissa enkä suinkaan 2010-luvun Lohjalla.

Jane Eyre on tosiaan orpo, joka elämänsä alun viettää tätinsä perheessä palvelusväkeäkin alemmassa kastissa. Kapinallinen pikkutyttö saa paljon lokaa niskaansa ja viimein täti lähettää kiusankappaleen sisäoppilaitokseen. Siellä on omat haasteensa, mutta Jane kokee ajan parempana kuin varhaisen lapsuutensa. Hän valmistuu koulusta ja jää sinne pariksi vuodeksi opettamaan, mutta mieli halajaa maailmalle ja hän päätyy kotiopettajaksi erääseen perheeseen. Loppu onkin jo historiaa.

Vaikka Jane Eyre edustaa tietyllä tapaa inhoamaani sankaritar-tyyppiä (nokkela, kiltti, jalomielinen silti kapinallinen), on hän melkoisen hellyyttävä. Parasta Janessa oli se, ettei hänestä tehty hillitöntä kaunotarta, jota poikamiehet tavoittelevat ympäri maata. Jane kuvataan varsin vaatimattoman näköisenä naisena, ja aikana, jolloin kauneus on jo ollut naimavaltti, hän saa siitä usein kuullakin. Janen henkilökuva rakentuu kiinnostavalla tavalla minä-kerronnan kautta ja tuo romaaniin juuri sen syvyyden ja vangitsevuuden.

Tuima kartanonherra, Edward Rochester, on täydellinen, juuri tällaisiin romaaneihin sopiva mies. Hiukan renttumainen, rumankomea naisten suosikki, jolla on hämäräperäinen menneisyys ja luurankoja kaapissa. Hän on hieman tyly, omintakeinen eikä hahmona ylipäätään kovin uskottava (toisin kuin Jane itse). Nämä "virheet" eivät kuitenkaan nekään haittaa, vaan ne suorastaan kuuluvat asiaan.

Tarina itsessään on melkoisen klassinen, ennalta-arvattava ja naivistinen. Mutta jännitys ja yllätyksellisyys eivät olekaan tämän romaanin pointteja. Pointtina on ihana tunnelma, vastoinkäymisten kautta saavutettu onnellinen loppu ja kyyneleitä kirvoittavan ihastuttava rakkaustarina. Romantiikan nälkäisille, historiallisten romaanien ystäville tämä kuuluu pakko-lukea -osastoon.
Ihmettelen vain yhtä asiaa; miksi tämä on suomennettu Kotiopettajattaren romaaniksi eikä Jane Eyreksi kuten muissa kielissä?

6. elokuuta 2010

Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja (1850)

Dnevnik lišnego tšeloveka
Suomennos: Eila Salminen
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 70
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Tämä on kolmas juttu Kolme venäläistä klassikkoa -kirjastani, joten takakansitekstiä olemme jälleen vailla. Tarpeettoman ihmisen päiväkirja on päiväkirjamuotoon puettu kertomus vakavasti sairaasta miehestä, joka tekee kuolemaa. Hän kertoo yhden vaiheen nuoruudestaan, kun hän rakastui varakkaan miehen tyttäreen.

Novellin sävy ja tyyli ovat tuttua venäläistä melankolisuutta ja teatraalisuutta. Rakastuminen Jelizavetaan pitää sisällään dramaattisen neljän hengen draamaan (neliödraama?) kaksintaisteluineen. Tapahtumien seurauksesta novellin minä pitää itseään tarpeettomana ihmisenä.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja oli hieman tarpeeton. Tai sitten se oli liian vaikuttavien teosten joukossa, joten sen ansiot jäivät niiden varjoon. Tarina oli hyvä, mutta jotakin siitä puuttui. Tai ehkä melankolisuuskiintiöni tuli täyteen tässä vaiheessa. Jotain Ivan Turgenevin juttuja voisi vielä lukea, joten ei tämä pahaa makua suuhun jättänyt.

30. heinäkuuta 2010

Nikolai Gogol: Muotokuva (1835)

Portret
Suomennos: Eila Salminen
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 74
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Takakansitekstiä ei ole tässäkään, sillä tämä on toinen tarina Kariston Kolme venäläistä klassikkoa -kokoelmasta.

Muotokuva -novelli pääsi yllättämään. En todella osannut odottaa kauhukirjallisia elementtejä ja jos ei kirjailijan nimi olisi ollut tiedossa, olisin veikannut tätä Edgar Allan Poen novelliksi. Sen verran samaa tyyliä herroilla tosiaan tuntuu olevan. Jos joku tietää, että olivatko he jollakin tapaa yhteydessä toisiinsa, niin olisi kiinnostavaa tietää!
Tarina kertoo nuoresta taitelijasta, Tšartkovista, joka päätyi ostamaan halvalla katseenvangitsevan muotokuvan.

Kuva esitti vanhusta, jolla oli pronssinväriset riutuneet kasvot ja korkeat poskipäät; kasvonpiirteet oli vangittu hetkellä, jolloin ne olivat vääntyneet kouristuksenomaiseen virneeseen; voima, jota ne heijastivat, ei näyttänyt pohjoisen ihmiselle tyypilliseltä. Hehkuva etelä oli lyönyt niihin leimansa. Väljä aasiailainen asu verhosi laskoksin miestä. Vaikka muotokuva oli vaurioitunut ja pölyttynyt, taiteilija saattoi, pyyhkäistyään ukon kasvoilta tomut pois, nähdä siinä suuren mestarin työn jälkiä. Muotokuva oli viimeistelemätön, mutta siveltimenvetojen taituruus oli hätkähdyttävä. Silmät olivat kaikkein epätavallisimmat, taitelija tuntui keskittäneen niihin siveltimiensä koko voiman ja uutteran huolellisuutensa. Ne yksinkertaisesti katselivat, tuijottivat ulos taulusta, kuin särkien sen harmonian erikoislaatuisella elävyydellään.

Tarina ei etene yllätyksellisesti. Tšartkov päätyy mystisesti rappiolle muotokuvan välillisellä vaikutuksella ja loppu on hänen osaltaan onneton. Uutta on sen sijaan se, että mystisen muotokuvan taustat selviävät tarinassa. Muotokuva -novellissa on tavallaan siis kaksi tarinaa. Sekä Tšartkovin että muotokuvan tekijän.

Pidin Gogolin tyylistä valtavasti ja janoakin tätä ehdottomasti lisää. Tarina etenee jouhevasti eikä tätä malttanut millään laskea käsistään. Yliluonnollisuuteen vivahtavat elementit olivat mahtava mauste juttuun, joka avasi myös monitulkinnallisuuden mahdollisuuden; oliko ilmassa oikeasti yliluonnollisuutta vai oliko tietyt tapahtumat vain ihmismielen kuvitelmaa. En tiedä, onko hänen muissa teoksissaan samanlaista "poemaisuutta", mutta lukemallahan sekin selviää. Suosituksia otetaan vastaan!

Fjodor Dostojevski: Kellariloukko (1864)

Zapiski iz podpolja
Suomennos: Valto Kallama
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 150
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Takakansitekstiä ei tällä kertaa ole saatavilla, sillä käsissäni oleva nide on Kariston julkaisema Kolme venäläistä klassikkoa, jossa tämä on yhtenä tarinana. Kellariloukko (suomennettu myös nimellä Kirjoituksia kellarista) on katkeran miehen monologi, joka yrittää selittää omaa ilkeyttään. Hän puhuu suoraan kuulijoille ja monologi on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa hän puhuu itsestään ja selittää käytöstään. Toinen osa kertoo parista tapahtumasta hänen elämässään.

En ole aiemmin perehtynyt Dostojevskin tuotantoon, mutta monologin ensimmäinen osa vastasi erittäin hyvin sitä mielikuvaa, mikä minulla on Dostojevskin tuotannosta. Se oli raskas, syvällinen, paikoin masentava, mutta silti hyvin kiinnostava. Välillä lauseet sai lukea kahteen kertaan, että ymmärsi ne edes jotenkin. Ihmisluonteen kuvaajana Dostojevski ei tyydy pinnallisuuksiin, vaan sukeltaa hyvin syvälle. Toisinaan olo tuntui siltä, että olisi jäänyt itse kiinni jostakin; hitto, minäkin olen tällainen!

Minä häpesin (ehkäpä vielä nytkin häpeän); päädyin joskus jopa siihen, että tunsin jonkinlaista salaista, epätervettä, ilkeätä pikku nautintoa palata jonakin mitä inhottavimmalla tavalla vietettynä yönä omaan loukkooni ja pakottaa itseni tajuamaan, että taas tänäänkin olen saanut aikaan jotain häpeällistä, ettei tehtyä taaskaan saa tekemättömäksi; ja minä nautin siitä, että sisimmässäni varkain kidutin itseäni, järsin ja raastoin itseäni siksi, kunnes katkeruus lopulta muuttui joksikin häpeälliseksi, kirotuksi hyvänolon tunteeksi ja vihdoin lujaksi, todelliseksi nautinnoksi!

Monologin toinen osa oli toiminnallisempi, kerronnallisempi ja siten myös kevyempi. Monologin minä hakeutuu vanhan ystävänsä (jota ei pidä edes kovin häävinä) seuraan, ja päätyy tunkemaan itsensä vanhan luokkatoverin läksiäisjuhlaan. Sieltä hän päätyy ilotaloon ja näyttää lempeän puolensa lohduttaessaan sinne töihin joutunutta Liisaa, jota sitten kuitenkin myöhemmin kohtelee julmasti. Monologin toinen osa on ikään kuin ensimmäisen osan teorioinnin käytäntöä.

Monologin minä oli hyvin ristiriitainen henkilö. Hän korosti jatkuvasti omaa vastenmielisyyttään, mutta oli kuitenkin inhimillinen siinä missä muutkin. Hän oli tavallaan vain rehellisempi kertoessaan lukijoille omat pimeät puolensa. Niin Liisasta kuin vanhoista ystävistäkin olisi saanut samanlaisen Kellariloukko -tarinan.

'Kellariloukko' nimi on minusta oivallisen monitulkintainen. Monologin minä asuu konkreettisessa kellariloukossa, mutta hän kuvaa ihmismielen olevan myös tietynlainen pimeä kellariloukko. Rakastan tällaisia monimerkityksellisyyksiä!

Dostojevskistä jäi siis raskas mielikuva, mutta en näe sitä huonona asiana. Venäläinen kirjallisuus on ylipäätään omaa luokkaansa ja vaatii oman aikansa ja paikkansa. Ihan heti en varmaan Fjodor-sedän pariin palaa (hyllyssä odottaa Rikos ja rangaistus), mutta enemmin tai myöhemmin tartun varmasti hänen teoksiinsa.

13. heinäkuuta 2010

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (2007)


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: n. 270 (pokkari)
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Mikko Virtasella on ongelma. Hän ei tahdo olla suomalainen mies, mörökölli, ahdistuksen ja huonon itsetunnon ruumiillistuma. Hän on päättänyt tulla ruotsalaiseksi.
Helppoa se ei ole: Ruotsin kansalaisuutta ei heltiä miehelle, joka ei ole asunut maassa päivääkään, eroaminen Suomen armeijasta ei ota onnistuakseen, eikä työnantaja suostu myöntämään edes Victorian syntymäpäivää palkalleksi vapaaksi. Virtanen ei kuitenkaan luovuta. Hänestä sukeutuu Mikael Andersson - empaattinen, rakastava ja keskustelutaitoinen ruotsalainen perheenisä Göteborgista. Hinta on kova, mutta mihinpä ei ihminen olisi valmis saadakseen asua maailman demokraattisimmassa yhteiskunnassa, kansankodissa, missä ovetkin avautuvat kutsuvasti sisäänpäin.

Oma arvio:

Olin jo miltei ehtinyt unohtaa koko hehkutetun kirjan, kunnes sitten huomasin tämän pokkaripainoksen kesäalessa. Jes! Halvalla lähti hauska kirja, jonka olenkin halunnut lukea. Mikäs nimittäin sen hauskempaa kuin ruotsalaisille irvailu (kaikella rakkaudella toki). Jo kirjan idea kuulosti hauskalta. Hiukan Hotakaismaiselta älyttömyydeltä ja pakkomielteisyyden tematiikka toikin mieleen Juoksuhaudantien.

Päiväkirjamuotoon kirjoitettu Vadelmavenepakolainen oli äkkiä luettu. Se jaksoi huvittaa ensimmäiset viisi sivua ja sen jälkeen se lähinnä tympi. Sen viitsi lukea vain siksi loppuun, että se oli niin lyhyt juttu. Kirjan ongelma oli huonosti perustellut yliampuvat ratkaisut. Esimerkiksi se, että Mikko ei voinut vain muuttaa Ruotsiin, johtui siitä, että hän halusi olla aidosti ruotsalainen eikä mikään maahanmuuttaja. Hän myös varjosti muutamien ruotsalaisperheiden elämää Thaimaan-lomilla piilotettujen kuuntelulaitteiden ym. avulla, päästäkseen lähemmäs ruotsalaisuutta. Hän teki pari murhaa asian tiimoilta. Palkkasi näyttelevän yksinhuoltajaäidin lapsineen viettämään "ruotsalaista perhejoulua" luvattomasti käyttöön otetussa asunnossa. Meteorologi Petri Takalan häiriköinti, koska tämä peittää vartalollaan Ruotsin kartan säätiedotuksissaan. Tässä vain muutamia esimerkkejä. Ehkä yksi tai kaksi näistä olisi riittänyt, mutta Nousiainen kylvi näitä ihan urakalla.

Jo hahmona Mikko Virtanen (yritettiinkö nimivalinnalla tavoitella jotakin 'tällaisia me kaikki suomalaiset olemme' -tematiikkaa?) oli epäuskottava. Kansallisideologinen pakkomielle (jota Virtanen pitää kansallisuustransvetismina) vielä menettelee, mutta esim. 3-vuotiaan muistot Olof Palmen hautajaisista ovat aika tympiviä pakkomielteistä identiteettiä pohjustaessa. Miksi hitossa Nousiaisen on pitänyt pilata sinänsä hauska aihe näin räikeillä epäuskottavuuksilla ja ylilyönneillä? Tietysti totuus voi olla tarua ihmeellisempää, mutta ainakin se pitäisi kirjallisuudessa osata selittää uskottavasti.

Tästä olisi tullut todella hieno, mikäli Kari Hotakainen olisi kirjoittanut tämän. Puolueellinen mielipide, tunnustan.

Brad Warner: Hardcore zen (2003)


Hardcore Zen
Suomennos: Laura Lahdensuu
Käännösvuosi: 2006
Kustantamo: Basam Books
Sivumäärä: 233
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Luulitko että punk on rajuinta mitä löytyy? Luulitko että auktoriteettien kyseenalaistaminen riittää? Ei sinne päinkään! Kovat kaverit kyseenalaistavat kaiken, ja ne kaikkein kovimmat kyseenalaistavat jopa itsensä.
Tätä on Hardcore zen. Zeniä niille, jotka eivät kaipaa lootuksenkukkia ja temppelikelloja, mutta haluavat tietää totuuden. Lue, niin tiedät miksi Gene Simmons ei ole zenmestari.
Bard Warner (1964-) kasvoi ohiolaisessa pikkukaupungissa ja soitti punkia hardcore-bändissä nimeltä Zero Defex. Parikymppisenä Warner muutti Japaniin ja pääsi töihin halpoja hirviöelokuvia tehtailevaan tuotantoyhtiöön. Japanissa Warnerista tuli myös oikea zenmestari. Hän asuu japanilaisen vaimonsa kanssa Los Angelesissa, käy HC-keikoilla ja vetää "kuolettavan tylsiä meditaatiokursseja".

Oma arvio:

Kerrankin zeniä koskeva opus, joka ei ole täynnä himmeitä vertauskuvallisia tarinoita. Ilman niitäkin zeniläisyys on hankalasti ymmärrettävissä oleva asia (jota en suinkaan väitä ymmärtäväni). Ja ilmeisesti niiden tueksi vaaditaan välttämättä niitä vertauskuvia. Warner kuitenkin onnistuu esittämään ne lähes ymmärrettävästi. Tiedättehän sen tunteen, kun aivot ovat nyrjähtää sijoiltaan kun olet ihan viittä vailla ymmärtääksesi jonkun asian? Sellainen tunne minulla oli lukiessani Hardcore zeniä.

Warner on siis zenin popularisoija - hyvässä ja pahassa. Hän yksinkertaistaa asioita, mutta paikoitellen ehkä liikaa. En ainakaan itse oikein saanut kiinni siitä ajatuksesta, mitä hän ajaa takaa kannustaakseen päivittäiseen zazeniin (se, kun istutaan lootusasennossa vailla ajatuksia ja tuijotetaan seinää). Jokin epämääräinen ajatus elämän hektisyyden vastapainoksi ei oikein riitä perusteluksi.  Samaten zazenin myötä mielen (mahdollisesti) valtaavat demonit menivät hiukan ohitse.

Zeniläisyyden idean suhteessa auktoriteetteihin Warner kuitenkin selittää hyvin. Zen kannustaa siis kyseenalaistamaan kaiken ja hyväksymään Totuuden. Totuus on asiat tässä ja nyt. Zen lyö jossittelulle luun kurkkuun. "Sitku"-elämä (sitten kun olen hoikka/rikas/naimisissa/ammatissa X ym.) on turhaa siinä missä menneisyyden kaivelukin. Etenkin tässä kohdin tuli kovastikin Kari Enqvist mieleen (onkohan hän lukenut tämän kirjan?). Sekä Enqvist että Warner allekirjoittavat ajatuksen siitä, että menneisyyden Minuus ja nykyisyyden Minuus ovat kaksi eri Minuutta, joilla saattaa olla vain satunnaisia yhteneväisiä piirteitä. Ajatus on kiintoisa, mutta itseäni siinä jokin kaihertaa...

Takakansitekstin viittaus Gene Simmonsiin meni myös ohi. Häntä kun ei taidettu mainita kertaakaan koko kirjassa. Tosin se ei ole Warnerin syy. Huolimatta pikkukritiikistäni tämä on ihan virkistävä teos. Joskin ehkä vastapainoksi haluaisin joskus tutustua ihan kunnolliseen zen-teokseen. En vain tiedä ymmärtäisinkö siitä sitäkään vähää mitä ymmärsin tästä.

6. heinäkuuta 2010

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)


Half of a Yellow Sun
Suomennos: Sari Karhulahti
Käännösvuosi: 2009
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 608 (pokkari)
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

1960-luvun Nigeriassa eletään toiveikasta aikaa. Vallankumouksellinen yliopiston opettaja Odenigbo palkkaa palvelijakseen nuoren maalaispojan Ugwun. Hänen kuvankaunis rakastajattarensa Olanna totuttelee uuteen elämäänsä vaatimattomassa Nsukkan kaupungissa. Englantilainen idealisti Richard, joka ihonväristään huolimatta tuntee itsensä afrikkalaiseksi, on rakastunut Olannan arvoitukselliseen kaksoissisareen.
Kun Biafran sota puhkeaa, Ugwu, Olanna ja Richard joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Mutta pakolaisleirien kurjuuden, nälän ja kuoleman keskelläkin jokaisen haaveista suurin on rakkaus.

Oma arvio:

Ensimmäiseksi; unohtakaa takakansiteksti. Se ei tee oikeutta tälle romaanille lainkaan, vaan kuulostaa surkealta naistenlehden jutulta. Takakansitekstien kai pitäisi olla houkuttelevia, mutta minua se esti pitkään tarttumasta tähän kirjaan. Vasta työkaverin voimakkaasta suosituksesta tartuin lopulta tähän. Kiitos, U!

Toiseksi; Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan traumatisoimat, tarttukaa rohkeasti tähän. Puolikas keltaista aurinkoa lunastaa senkin mitä Tuhat loistavaa aurinkoa lupasi. Adichie kykenee rakentamaan raadollisen maailman mässäilemättä suuntaan tai toiseen. Tyyli ei kuitenkaan ole lakoninen tai kuiva, vaan hyvinkin elävä ja todellinen.

Eniten tässä pidin monipuolisista henkilöhahmoista, joilla syvyyttä riitti moneen suuntaan. Mustavalkoisuudesta ei ollut häivääkään. Tässä ei ole urheita ja jaloja sankareita eikä läpeensä mätiä pahiksia. On ihmisiä, jotka pyrkivät selviytymään sodasta ja säilyttämään edes hitusen mielenterveyttään ja uskoaan seuraavaan päivään.

Olanna ja hänen kaksoissisarensa Kainene olivat hahmoista kiehtovimmat. He ovat paikallisen hienostoperheen lapsia ja eroavat toisistaan niin ulkoisesti kuin sisäisestikin - ainakin aluksi. Heidän välinen suhteensa ei ole helppo eivätkä he ihmisinäkään ole niin helppoja. Olanna on perheen kiltti tyttö, joka yrittää eroon roolistaan takertumalla Odenigboon. Olanna ajaa kaikkien tasa-arvoa, mutta kuitenkin häntä kauhistuttaa lapsensa leikkiminen yksinkertaisten maalaislasten kanssa. Hyvin kuvaavaa ja hienoisena henkäyksenä esiintulevaa kaksinaamaisuutta, joka tekee juuri sopivan tahran miltei täydelliseen Olannaan!
Kainene on taas perheen kapinallinen. Kova ja tyly bisnesnainen. Kainenen kautta tulee hyvin esiin se, kuinka väärässä Eurooppa on ollutkaan pitäessään vuosikausia Afrikkaa niinkin takapajuisena vailla minkäänlaista sivistystä. Kuinka monelle tulisi mieleen, että 1960-luvun Nigeriassa nainenkin voi olla hyvin korkeasti koulutettu ja bisneksessä mukana oleva vaikuttaja? Kainenea ei edes esitetä minkäänlaisena harvinaisuutena eikä hänen sukupuoltaan korosteta asemaansa nähden. Sota kuitenkin muuttaa Kaineneakin mielenkiintoisella tavalla. Tunnustan kuitenkin, etten ollut aivan tyytyväinen loppuratkaisuun hänen kohdaltaan. Juttu vaikutti turhan hätäisesti kyhätyltä.

Tarinan miehet, Ugwu, Odenigbo ja Richard, ovat kukin omalla tavallaan ainutlaatuisia persoonia. Sota luonnollisesti vaikutti heihinkin, eri tavoin kuhunkin. Vaikka Puolikas keltaista aurinkoa ei katsokaan asiakseen korostaa sukupuolirooleja, on mielenkiintoista huomata miehisiä tapoja ja reaktioita vailla stereotypioita. Adichie ei tyydy pelaamaan kliseillä, vaan tavoittelee onnistuneesti aitoutta. Richardin kirjailijaidentiteetti ja pyrkimys afrikkalaisuuteen on hellyyttävää. Odenigbon ja Olannan suhde on ehkä perinteisin pettämistarinoineen, mutta siinäkään asiat eivät ole mustavalkoisia. Ugwu yrittää päästä eroon maalaisuudestaan lukemalla ahkerasti sanomalehtiä, vaikkei osaa sisäistää lukemaansa. Ugwu on hahmoista sukupuolettomin viehättävällä tavalla.

Biafran sota kuvattiin kiinnostavasti, mutta siltikään Puolikas keltaista aurinkoa ei ole sotaromaani. Se näyttää sodan ruman puolen, mutta puhuu myös siitä miksi sotaa käytiin ja mitä sillä tavoiteltiin. Mielenkiintoisinta oli Biafran harjoittama voimakas propaganda, jonka tarkoitus oli valaa uskoa omaan väkeen. Biafralaiset todella uskoivat voittavansa. Propaganda vaikutti kaikkiin koulutustasosta tai asemasta huolimatta.

Puolikas keltaista aurinkoa on hieno romaani, jota voin suositella kaikille lämpimästi. Kirjailijalta on ilmestynyt nyt toinenkin kirja, Purppuranpunainen hibiskus. Toivon pääseväni siihen käsiksi mahdollisimman pian.

3. heinäkuuta 2010

Reijo Mäki: Sukkanauhakäärme (1989)


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 284
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Rento turkulaisdekkari Jussi Vares tekee luottamuksellisia tutkimuksia kenen laskuun tahansa ja pelaa suurilla panoksilla. Kapakka korvaa usein ikuisen oik.yo. Vareksen työhuoneen. Sitäpaitsi kaikki säännöt ovat hänen mielestään niitä varten, joilla ei ole mielikuvitusta.
Vuosisadan kuumin kesä. Kosto elää Kakolanmäellä. Asiakkaan kauniista rouvasta huolimatta Vares aistii vanhan raadon lemun. Eräs elämä päättyy Vartiovuorella. Kuuma raha ja viileä silkki kahisevat. Ja taustalla luikertaa ovela Sukkanauhakäärme.

Oma arvio:

Sairaslomalla enteroviruksen kourissa oli hyvä palata astetta rennompaan lukemiseen, jota Vares-dekkarit minulle edustavat. Sitä paitsi edellisestä Vareksesta alkoi jo olla aikaa, joten ajattelin hilpeän yksityisetsiväjuopon kohentavan oloani.

Sukkanauhakäärme on Vares-juttujen keskitasoa. Ihan hyvä, tavanomainen, viihdyttävä muttei kovin erikoinen. Loppuhuipennus on ehkä turhankin teatraalinen kirjan tasoon ja muihin tapahtumiin nähden. Pidin kovasti Mäen ratkaisusta kuljettaa tarinaa vuorotellen sekä Kakolassa kostonhimoisen Rappin kanssa että vapaammin Turussa Vareksen kanssa. Jännitti kovin, että miten tarinat lopulta kytkeytyvät yhteen.

Kapakat, hurtti huumori ja Vareksen mieskunto olivat tässäkin pläjäyksessä kohdillaan enkä sen enempää odotakaan.

22. kesäkuuta 2010

Stephen King: Liseyn tarina (2006)


Lisey's Story
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 543
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Liseyn tarina on rakkauskertomus, joka alkaa kun toinen päähenkilöistä on jo kuollut ja kuopattu.
Lisey ja kauhukirjailija Scott Landon ehtivät olla naimisissa 25 vuotta. Julkisuudessa Lisey oli miltei näkymätön hahmo, mutta kulissien takana hän oli mielenterveytensä kanssa kamppailevan miehensä tärkein tukija. Landonien suhde oli hyvin läheinen mutta myös vaikea, välillä jopa pelottava. Scott oli lapsuutensa kokemusten kiduttama mies.
Jo ennen avioitumistaan Lisey sai selville, että Scott kävi paikassa nimeltä Lumokuu. Päivisin Lumokuu tarjosi lepoa ja lohtua mielelle, mutta öisin se muuttui kauhujen maailmaksi. Lumokuusta tuli osa heidän suhdettaan, paikka, josta he löysivät sanoja tunteilleen ja kokemuksilleen.
Nyt Scottin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta. Lisey alkaa vihdoin tutkia miehensä papereita ja saa peräänsä julkaisemattomista kirjoituksista kiinnostuneet tutkijat sekä psykopaattisen fanin. Selvitäkseen hengissä Liseyn on käytävä vielä kerran Lumokuussa ja kohdattava niin miehensä kuin omatkin demoninsa.

Oma arvio:

Liseyn tarina on tietyllä tavalla kaunein Kingin kirja, jonka olen lukenut. Se ei ole paras (parasta nyt on muutenkin vaikea valita), mutta kaunein kyllä. King ei yleensä ole mikään rakkauden tulkitsija, ja siksi hän onnistuikin yllättämään minut täydellisesti kuvatessaan Liseyn ja Scottin suhdetta kauniisti ja herkästi, ja ennen kaikkea vailla imelyyksiä. Liekö hän ammentanut paljon omasta avioliitostaan, joka sekin on jo varsin pitkäikäinen.

Liseyn ja Scottin suhde on siis tarinan kantavin voima. Erityisesti Scottin tavat puhutella Liseytä, ovat aivan ihania; lilli Lisey, babyluv. Minua miellytti myös perinteisen nais- ja mieskuvan romuttaminen, joka taatusti on ollut jonkinlainen näpäytys etenkin amerikkalaisille. Lisey onkin se suhteen vahvempi osapuoli, pelastava prinssi. Scottin machokuva on ulkokuorta.

Totuttuun tapaan King sisällyttää romaaniinsa niin paljon arkisia elementtejä, että kauhusta tulee oikeasti kauhua. Psykopaattinen fani vaikuttaa harmittoman lupsakalta mieheltä ja osin hänestä tulikin mieleen Salainen ikkuna -tarinan John Shoother. Arkisuus näkyy ihmisten tavallisuudessa (huolimatta siitä, että Scott Landon on miljonääri), puhetyylissä, kokemuksissa ja koko miljöön luomisessa. Siinä missä muut kauhukirjailijat yrittävät saada miljöön väkisin synkeääkin synkeämmäksi, King luo tavallisen amerikkalaisen pikkukaupungin.

Takakansitekstissä ei mainittu kirjan kolmatta tärkeää hahmoa, Amandaa. Amanda on Liseyn isosisko, jolla on myös mielenterveysongelmia. Hän on eräänlainen Scottin feminiininen vastine viimeistä piirtoa myöten. Se luo tarinaan miellyttävästi yhden sisäkkäisen tarinan lisää, ja sitoo monia asioita yhteen.

Lumokuukin on lopulta hyvin arkinen paikka. Lapsen salainen mielikuvitusmaailma, jossa on sekä iloisia että pelottavia asioita. Jossa ammennetaan mielikuvituksen loputtomasta lähteestä vonkaleita; tarinoita.

Jälleen King onnistuu tekemään yliluonnollista luonnollista - vaiko luonnollisesta yliluonnollista?