26. heinäkuuta 2009

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (2007)

A Thousand Splendid Suns
Suomennos: Kristiina Savikurki
Käännösvuosi: 2008
Kustanmo: Otava
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Mariam on vain 15-vuotias, kun hänet lähetetään Kabuliin ja naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Hän aloittaa uuden elämänsä toiveikkaana, mutta vuosien kuluessa burqa kätkee alleen niin nöyryytykset, mustelmat kuin hiipuvan toivon lapsesta.
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Kabulissa riehuvat taistelut murskaavat myös nuoren ja rakastuneen Lailan haaveet tulevaisuudesta. Hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.
Afganistanilaisnaisen kohtalosta määräävät miehet, sota, talibanien hirmuhallinto. Mutta Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka on kaikkia näitä vahvempi - ja joka saa heidät yhä uudestaan taistelemaan toivon ja vapauden puolesta.

Olin alunperin hitusen ennakkoluuloinen tätä kirjaa kohtaan. En halunnut lukea enää mitään Prinsessa Sultana -tyyppistä kirjaa, jossa kaikki on niin mustavalkoista; miehet pahoja, naiset hyviä jne. Tuhat loistavaa aurinkoa sai kuitenkin aika paljon kehuja, puhumattakaan Hosseinin aiemmasta Leijapoika -romaanista (en ole lukenut). Ajattelin, että lienee syytä viskata ennakkoluulot romukoppaan ja tarttua kirjaan. Prinsessa Sultana -kirjoistakin on kymmenisen vuotta aikaa - ei kai kukaan samanlaista kukkua enää kirjoita.

Valitettavasti ennakkoluuloni kävivät toteen. Minua suorastaan harmitti henkilöiden melkoisen räikeä mustavalkoisuus. Pahikset (suuri osa miehistä siis) olivat rumia, lihavia, haisevia, keltahampaisia, vanhoja ällötyksiä. Poikkeuksena vain nuori Tariq, joka oli rampa, ja Lailan oppinut isä. Naiset (hyvikset siis) taas kuvattiin "elämää nähneen kauniisti" viisaine silmineen, kauniine hiuksineen. Naiset olivat lempeitä, viisaita, loputtoman uhrautuvia ja hyvin tunteellisia.

Lailan ja Mariamin aviomies Rashid on juuri sellainen kuin olemme tottuneet arabinaiskohtalo-kirjoista lukemaan. Hän hakkaa, nöyryyttää, solvaa, raiskaa ja jumaloi poikaansa ja inhoaa tytärtään. Harmittaa, koska Rashidista olisi varmasti saanut moniulotteisemmankin hahmon pienellä yrittämisellä.

Juonenkulku oli hiukan liian kliseinen minun makuuni ja loppua kohden suorastaan ällösiirappinen. Kaava oli selkeä; ensin kaikki on hyvin, sitten kaikki on helvetin huonosti ja lopuksi (yhden marttyyrikuoleman jälkeen) kaikki on helvetin hyvin ja tulevaisuuteen uskotaan lujasti.

Tarina itsessään kulki jouhevasti ja oli suorastaan vetävä. Teksti ei ollut erityisen hyvää, muttei huonoakaan. Jos tästä olisi saatu pois tuo henkilöiden mustavalkoisuus ja kaikenlainen kliseisyys, niin tämä olisi voinut olla todella hyvä kirja. Nyt tämä jäi yhdeksi satojen naiskohtalo-kirjojen joukkoon vailla erityisiä ansioita. Mikä mahtaakaan olla kirjan suosion syy? Ehkä ajankohtainen Afganistan.

15. heinäkuuta 2009

Henry Miller: Sexus I (1949)

Sexus
Suomennos: Risto Lehmusoksa
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 285 (pokkari)
Pisteet: 1/5
Mistä minulle: oma ostos

Sexus aloittaa Millerin kuuluisan Ruusuinen ristiinnaulitseminen -trilogian. Amerikkalaisen kirjallisuuden kauhukakara kuvaa elämää, rakkautta ja taidetta raadollisella rehellisyydellä. Sexus kyseenalaistaa käsitykset hyvästä mausta ja säädyllisyydestä. Se on häpeilemättömän eroottinen, kuvia kumartamaton kirja, joka lumoaa ja vangitsee lukijansa.

Oma arvio:

Mitä onkaan erotiikka? Minusta erotiikka on jotakin kaunista, kiihottavaa, houkuttelevaa - rietastakin. Tämän kirjan mukaan joku on eroottista heti kun tekstissä ovat sanat vittu ja kyrpä ja puhutaan naimisesta. Minusta se taas on kaukana eroottisuudesta kaikella kuvottavuudellaan. Koko Millerin tyyli oli ärsyttävä enkä voi kuin hämmästellä sitä, minkä ihmeen takia Henry Miller on nostettu eroottisen kirjallisuuden jalustalle.

Suomenkielinen Wikipedia käyttää Millerin tyylistä termiä 'verbaalinen ilotulitus'. Anteeksi kuinka? Siis se epämääräinen tajunnanvirta, joka koittaa olla kovastikin syvällinen, ja jonka väliin on tungettu paneskelukuvauksia roisilla termeillä, on verbaalista ilotulitusta? Kukakohan hyväkäs tuonkin termin on siihen artikkeliin tunkenut...

Sexus I kertoo siis kirjailijaksi havittelevasta Henry Milleristä, joka kohtaa tanssipaikalla ihastuttavan ja salaperäisen Maran (myöhemmin Mona). Henry jättää vaimonsa ja lapsensa, ja lyö hynttyyt yhteen Maran kanssa epämääräisessä kommuunissa. Henry muistelee aikaisempia panojaan, paneskelee vuoroin niin Maran kuin vaimonsa Mauden kanssa, haaveilee kirjailijuudesta, on omahyväinen paskiainen sitä kummemmin häpeilemättä tai peittelemättä. Eipä Sexus I:ssa sen kummempaa juonta ole.

Kirjan funktio jäi kuitenkin ainakin minulle epäselväksi. Tämä ei viihdyttänyt (suorastaan tympäisi), tämä ei pohdituttanut, ei ollut hauska, ei edennyt mihinkään, ei kiihottanut... Kuka tällaista roskaa lukee ja miksi? Mitä lukija tästä voi saada? En keksi muuta selitystä tämän klassikkoasemalle kuin sen, että tämä on ollut aikanaan pöyristyttävää tekstiä kaikessa roisiudessaan. Nykylukijaa tämä lähinnä tympäisee.