25. maaliskuuta 2009

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (2003)

Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 478 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Olen ollut hyvä siinä 14 vuotta, eikä kukaan ole huomannut, ellen itse ole kertonut, mutta siltikään ei kertomaani haluta nähdä. Tai jos nähdäänkin, sen edessä ollaan avuttomia.
Beauty hurts, baby.

Oma arvio:

Stalinin lehmät kulki minulla bussilukemisena, mutta siihen tämä kirja on vähän huono. Teos vaatisi suurempaa keskittymistä ja syventymistä, ja luultavasti osin siksikin palaan tähän myöhemmin uudestaan. Sofi Oksasella on näemmä alusta asti ollut taito kirjoittaa niin, että kirjaan jää halu palata, koska osa tarinasta jäi vielä ymmärtämättä. Ihailen sellaista taitoa kovasti.

Takakansi ei ollut kovin informatiivinen, joten lyhyesti sisällöstä. Tarina kertoo Annasta, jonka äiti on virolainen diplomi-insinööri ja isä suomalainen. Anna asuu Suomessa, mutta ei koskaan saa kertoa taustaansa. Tarina kulkee eri vuosikymmenillä alkaen 19040-luvulta päätyen 2000-lukuun. Hyvin samaan tyyliin kuin Puhdistuksessakin, joskin hieman sekavammin. Annan ja ruuan suhde on tiivis ja tuskallinen. Anna sairastaa bulimiaa ja elää pääosin ruuan kautta. Bulimiasta kärsii jopa opinnot ja työelämäkin. Tarina ylipäätään on hyvin monivivahteinen ja vaikka Annan syömishäiriö nousee isoon rooliin, niin taustalla kulkee kulttuurierot, vanhempien suhde, ihmissuhteet ylipäätään, Viron historia ja tyttöjen välinen ystävyys.

Väistämättä tätä tuli verrattua Puhdistukseen, mikä ei Stalinin lehmien kannalta ole kovin reilua. Onhan tämä esikoisteos ja Puhdistus oli melkoinen napakymppi. Kerrontatekniikka on kuitenkin tosiaan hieman sama ja jälleen Viron historian teema jatkuu. Pientä sekavuutta tässä oli runsaine henkilöhahmoineen etenkin kun puhuttiin Annan mummosta ja hänen ystävistään ja sukulaisistaan. Heidän kohtaloidensa kautta käytiin Viron itsenäisyystaistelua ja toverihenkeä läpi. Tuntui välillä siltä, että Oksanen yritti mahduttaa liian monta isoa teemaa yhteen romaaniin.

Anna oli ehdottoman uskottava hahmo, vaikka olikin hyvin persoonallinen tapaus. Bulimiakuvaukset ja hekumoinnit ruokailusessiosta tuntuivat todellisilta. Parasta tässä oli se, että romaani ei lässähtänyt loppua kohden "Ja sitten ymmärsin, että olen oikeasti ihana tällaisena kuin olen ja paranin" -löpinään, vaan loppu jäi paljon avoimemmaksi. Isot pisteet siitä!

Suosittelen Stalinin lehmät -teosta lämpimästi, mutta en bussilukemiseksi. Siihen tämä on liian arvokas.