29. syyskuuta 2009

Marjo Heiskanen: Idiootin valinta (2009)


Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 291
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: lainattu

Marjo Heiskasen epäsovinnainen esikoisromaani kertoo nelikymppisen Maisan ja hänen 15-vuotiaan Nisse-poikansa erikoislaatuisesta perheestä. Maisan biologin maailmankuva hakee asioille tieteellistä selitystä ja järjestystä, eikä hänen psyykensä aina kestä elämän sattumanvaraisuutta ja kaaosta. Nissen varhaiskypsyys kukkii hänen blogissaan, jonka kieli yhdistelee loisteliaasti puberteettista nettislangia ja verbaalista iloittelua.

Oma arvio:

On tavattoman epäreilua arvostella kirjaa, josta jo lähtökohtaisesti tietää ettei tyylilaji ole mieleinen. Vähän kuten jos joku kauhukirjan lukenut, kauhua inhoava tyyppi toteaisi kirjasta, että se oli liian pelottava ja kauhukirjamainen. Daah! Sen kuuluukin olla. Minä en pidä taideproosasta, Idiootin valinta oli liian taideproosamainen minun makuuni, joten oikeastaan tämä argumenttini (ja ehkä koko postaus) on aika turha.

Pyrin siirtämään tyylin hetkeksi sivuun ja ajattelemaan henkilöhahmoja. Nisse taisi olla eniten äänessä ja hän häiritsi minua eniten, koska en voinut millään muotoa pitää Nisseä uskottavana hahmona (vaikka Nissellä oli äärimmäisen hyvä musiikkimaku noin meikäläisen näkökulmasta). Ensinnäkin 14-vuotias poika joka käy vanhusjelpissä (siis vapaaehtoistyössä vanhusten parissa) on jo aikamoinen pommi, joka vaatisi hyvän selityksen (äiti vaatii sitä viikkorahan varjolla tms.). Sellaista ei ollut. Nissen kieli oli aika epäuskottavaa. En pidä outona sitä, että fiksu teini kikkailee kielellä, mutta jotenkin esim. slangisanat tuntuivat kovin päälleliimatuilta hemmotyyppeineen, bonahyvineen ja evottamisineen. Enkä oikein käsittänyt miksi sanoja ei olisi voinut selittää (tai näyttää), koska varmasti ainakin joiltakin esim. bofferi meni ihan ohitse. Tekeekö selittämättömyyden luoma salaperäisyys asiasta hienompaa tai korkealentoisempaa? Itsellenikin bofferi (eli itsetehty, pehmustettu ase; esim. miekka) oli tuttu vain oman liveroolipelitaustani takia.

Maisan hahmo taas oli kaikessa hulluudessaan hyvinkin todentuntuinen, josta tosin oli vaikea saada otetta. Maisan hoippuva mielenterveys kävi syynä niin raivotarkirjeisiin entiselle miesystävälle kuin oudon lyyrisiin kirjeisiin pojalleen. Maisa oli kiehtova, mutta jäi ainakin minulle hiukan etäiseksi hahmoksi ja Nissen vahva läsnäolo söi hiukan Maisankin osuutta.

Tarinana äidin ja pojan haastava suhde on varsin hyvä. Nisse on kaikessa teiniydessään tunteidensa äärirajoilla äitinsä suhteen; viha ja rakkaus vuorottelevat ovelasti. Nisse haluaa ja ei halua huomiota. Tämä oli Nissen onnistuneimpia puolia. Maisa taas suhtautuu poikaansa velvollisuudentuntoisesti - äitienhän kuuluu tehdä niin. Loppuvuosi toimii tietynlaisena aikakehyksenä ja uusivuosi tapahtumien huippuna, jolloin on helppo puhdistaa pöytä ja aloittaa alusta.

Idiootin valinta on idiootin valinta vain niille, jotka väen väkisin haluavat lukea genreä, josta eivät pidä. Muille tämä on ihan mielenkiintoinen valinta.

22. syyskuuta 2009

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys (1983)

Nesnesitelná Lehkost Bytí
Suomennos: Kirsti Siraste
Käännösvuosi: 1985
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 390
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen, sijaansa etsivän ihmisen tarina. Se on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia, mitä on koskaan kirjoitettu.
Tomás, prahalainen kirurgi ja naistenmies, rakastuu päätäpahkaa herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Hän haluaa tytön, mutta myös vapautensa, kaikki hänelle kertyneet ihanat naiset, joista tärkein on Sabina, itsellinen taiteilija ja seikkailijatar.
Vuosi 1968 viskoo ihmiset maailmalle. Genevessä Sabina solmii suhteen Franziin, keski-ikäiseen, osallistuvan polven tiedemieheen, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan.
Ihmiskohtalot kutoutuvat romaanissa kuvioksi, jonka moraaliset, intellektuaaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat ovat ainutlaatuiset aikamme kirjallisuudessa.

Oma arvio:

Eräs opiskelukaverini ehdotti minulle tätä romaania pähkäillessäni seuraavaa työmatkalukemiseksi sopivaa kirjaa. Ehdotuksen perustelut olivat hilpeät; siinä on lyhyitä lukuja ja siksi se on helppo jättää kesken. Ja kun kirja sattui olemaan jo valmiina hyllyssäni, päätin ottaa neuvosta vaarin. Niin tai näin, perustelu kyllä piti paikkansa. Olemisen sietämätön keveys oli helppo jättää kesken nimenomaan lyhyiden lukujensa vuoksi ja siksi se on erinomaisen hyvä matkakirja.

Tiesin jo kirjaan tarttuessani, että kyseessä on melkoinen klassikko, mutta en tiennyt mitä odottaa. Siitä huolimatta yllätyin hieman takakannen tekstistä ja mielenkiinnolla kävinkin tämän kimppuun. Sain tämän luettua varsin lyhyessä ajassa jo viikko sitten ja sen jälkeen olenkin vain pohdiskellut, että mitä tästä sanoisin.

Olemisen sietämätön keveys rakentuu ennenkaikkea henkilöiden ja filosofian varaan. Henkilöhahmot olivat parasta antia ja lukijana suhtautumiseni heihin oli ristiriitaista. Tomás oli yhtä aikaa raivostuttava ja säälittävä, Tereza oli ressukka, joka loppua kohden osoitti kehityksen merkkejä, Sabina jäi arvoituksellisen etäiseksi ja Franz hieman sekavaksi. Yllättävän vähällä käsittelyllä Kundera onnistui luomaan syvän kuvan Franzin vaimosta, Marie-Claudesta joka lopulta saa pitää miehensä hiukan erikoisella tavalla.

Suurimman moraalisen ryöpytyksen lukija kohtaa Tomásin ja Terezan välisessä suhteessa. Tomás haluaa rakastajattarensa, mutta Tereza ei halua jakaa häntä. Niinpä onneton Tereza painostaa hienovaraisin keinoin miestään, ja ajaa Tomásin sekasorron tilaan. Tomás yrittää hyvitellä Terezaa ja ostaa tänne koiran, joka sukupuolestaan huolimatta saa nimen Karenin (Tolstoi oli liian mahtipontinen). Kareninin kautta rakentuu hienolla tavalla ymmärrys ja vertaus ihmissuhteisiinkin. Kiintyminen, vuorovaikutus, vapaus, toistuvuus - niistä oli Kareninin rakkaus tehty.

Sabinan hahmo rakentui aluksi hienosti vapaan taiteilijattaren femme fatale -tyyppiseen rooliin, mutta loppua kohden se latistui ja olin siihen suorastaan pettynyt. Kundera ei saanut minua vakuuttumaan siitä, miksi Sabina lopulta teki sellaisen ratkaisun kuin teki. Sabinan ja Franzin suhde rakentui väärinkäsityksille (jotka jopa luetteloitiin) ja arvatahan sen saattaa, ettei sellainen kestä. Sabinan ja Tomásin suhde jäi yllättävän paljon sivuun.

En edelleenkään osaa sanoa, mitä mieltä olisin tästä teoksesta. 'Hyvä' tai 'huono' tuntuvat latteilta sanoilta, mutta 'loistava' tai 'surkea' olisivat liioittelua. Matkakirjana tämä on suorastaan erinomainen, mutta lukukokemuksena... Ei. En todellakaan tiedä. Klassikkona? Kai tämä on paikkansa ansainnut, tai ainakin niin minua viisaammat ovat todenneet.

13. syyskuuta 2009

Robert M. Pirsig: Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1974)

Zen and the Art of Motorcycle Maintenance
Suomennos: Leena Tamminen
Käännösvuosi: 1986
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 457
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Hippikauden kulttikirja, jossa isän ja yksitoistavuotiaan pojan moottoripyöräajelu Amerikan preerialla laajenee suureksi arvojen kyselyksi, matkaksi länsimaisen ja itämaisen ajattelun ylängöille.

Oma arvio:

Takakannen teksti on hiukan suppea, mutta eipä sitä voisi paremmin selittää. Yrittää toki voi aina. Kirjan minä-hahmo (jonka nimi ei käy ilmi) ja hänen poikansa Chris tekevät tosiaan moottoripyöräretkeä halki Amerikan mantereen. Aluksi mukana on myös minäkertojan tytär Sylvia ja hänen miehensä John. Tarina kulkee oikeastaan kolmella tasolla. Ensimmäinen taso on hyvin konkreettinen moottoripyöräreissu. Toinen taso on minäkertojan pitämä "chautauqua", eräänlainen liikkuva opetusteltta siis. Kolmas taso on englanninkielen opettajan, Faidrosin, tarina Laadun metafysiikan etsinnässä, joka kyseenalaistaa koko länsimaisen tieteen perustukset. Jollakin tasolla minäkertoja ja Faidros ovat yksi sama henkilö.

Tämä oli yksi haastavimmista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Lukeminen kesti 2-3 kuukautta, sillä en kyennyt lukemaan tätä montaa sivua kerrallaan. Zen ja moottoripyörän kunnossapito ei suinkaan ole huono kirja eikä varsin raskaskaan. Kirja herättää vain paljon ajatuksia ja kyseenalaistaa yllättävän monta tuttua asiaa, kuten vaikkapa opetusjärjestelmäämme.
Herkullisin ajatus oli tosiaan arvostelujärjestelmän kyseenalaistaminen. Faidroksen mukaan oppilaat opiskelevat arvosanojen ja tutkinnon vuoksi, ei aidosta oppimisen halusta. Tästä johtuen oppiminen ei ole aitoa oppimista ja asioiden ymmärtämistä, vaan tietynlaista "hauki on kala" oppimista. Niinpä hänen mukaansa koko arvostelujärjestelmä olisi syytä lakkauttaa.

Loppua kohden muuten hyvä kirja kävi kuitenkin turhan sekavaksi. Pohdinnat Aristoteleen ja Platonin opetuksista, skolastikkasta, retoriikasta ja dialektiikasta olivat kyllä edelleen kiinnostavia, mutta minäkertojan ja Chrisin tarina kävi ylikierroksilla. Leppoisa moottoripyöräreissu muuttui isän ja pojan väliseksi epämääräiseksi riidaksi, joka sai omituisen huippunsa ja vielä omituisemman loppuratkaisunsa. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko kirjan Chris-pojalla on yhteistä Pirsigin oman Chris-pojan kanssa, joka ammuttiin tämän ollessa 22-vuotias (kirja on kirjoitettu ennen sitä).

Zen ja moottoripyörän kunnossapito on kirja, joka vaatii ainakin minulta useamman lukukerran, jotta kykenisin sitä täysin ymmärtämään. Kirjaa on mahdotonta arvottaa hyvän ja huonon väliltä. Se on Jotain Ihan Muuta.

10. syyskuuta 2009

Kari Hotakainen: Ihmisen osa (2009)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 276
Pisteet: 5/5

Mistä minulle: oma ostos

7000 eurolla saa paljon. Salme Malmikunnas avautuu ja kertoo kaiken ihan niin kuin hän sen haluaa muistaa. Miehensä Paavon puhumattomuuden, tyttärensä Helenan onnettomuuden, Maijan avioliiton ja Pekan menestyksen kaupallisella alalla. Mutta kirjoittaako kirjailija tarinan niin kuin on sovittu, ja malttaako hän olla kirjoittamatta siitä, mistä ei saa kirjoittaa? Ja kertooko Salme totuuden?
Nimensä mukaisesti romaani kysyy ihmisen osaa ja vastaa siihen moniäänisesti: runsaan henkilögallerian voimalla se risteilee nykyajassa ja ottaa vauhtia menneestä, tekee synteesiä ostamisen ja myymisen maailmasta, kertoo jotain ikiaikaista työelämästä ennen ja nyt. Se myös väittää, että puhe pyörittää suurta osaa nykyistä liike-elämää. Mutta nyt ei myydä lankaa vaan mielikuvia. Ja kun sanat loppuvat, on tekojen aika.
Paljon on Hotakainen kirjoittanut, mutta ei aiemmin tällaista. Ihmisen osa on runsas ja moniaalle ehtivä romaani. Sen viisaus on vilpitöntä, sen liikuttavuus riisuu aseista, sen huumori on syvää. Pelotta tämä romaani kahmaisee nykyajasta kiinni ja yrittää ymmärtää sitä. Naurutta se ei ole mahdollista, itkutta se ei onnistu.

Oma arvio:

Nyt olen jo hieman rauhoittunut ja pystyn ehkä tarkastelemaan tätä romaania neutraalissa mielentilassa. Saatuani edellisen kirjan loppuun, istahdin sohvan nurkkaan viinilasin ja Ihmisen osan kanssa. Tarkoituksenani oli vain aloittaa kirjaa ja jatkaa sitä myöhemmin sitten bussilukemistona. Eihän siitä mitään tullut. Tämä oli vain pakko lukea loppuun heti. Uskomattomassa euforiassa (ei sitä viiniä niin paljon ollut) ahmaisin Ihmisen osan siltä istumalta. Yritin olla edes vähän skeptinen Antti Majanderin hehkutuksen jälkeen, mutta en vaan kyennyt. Hotakainen ei petä.

Hotkainen jos kuka osaa luoda henkilöhahmoja ja hänellä on rahkeita jättää romaani niiden varaan. Minut yllätti se, kuinka uskottava ja hyvä hahmo Salme Malmikunnas onkaan. Miten ihmeessä Hotakainen osaa mennä yli 70-vuotiaan naisihmisen nahkoihin? Jo Salmen ääni oli niin vaikuttava. Saatoin suorastaan kuulla sen kälätyksen korvissani ja kuvitella sen postikortin, mitä Salme lähetti lapsilleen. Paavon mykkyys oli sekin paljon puhuvaa ja ne vähät sanat, jotka hän oli aiemmin sanoneet, istuivat Paavon suuhun täydellisesti.

Lapset Helena, Maija ja Pekka (sekä lapsena kuollut Heikki) olivat hiukan stereotypisiä. Se kuitenkin oli ihan tarkoituksellista. Jo tavallisten nimien myötä kuka tahansa voi samaistua näihin. Helena on bisnesmaailman huipulla oleva tyypillinen näyttävä uranainen. Maija taas monellakin tapaa kapinallinen hippihenkinen nainen, joka tietysti avioituu maahanmuuttajan kanssa. Pekka taas on hissukka mammanpoika, josta äiti kuvittelee suuria mutta totuus on toinen - karumpi kuin voisi uskoakaan. Lisähöysteenä on vielä audimies Kimmo, joka saa etenkin viime aikaisten tapahtumien valossa (romaanihan on julkaistu ennen Kiesi-jupakkaa) hauskan lisäsäväyksen. Audimies on audimies ennen Kiesiäkin.

Hotakaisen tyylissä viehättää se, että niin vähällä voi sanoa niin paljon. Tässä onnistutaan moralisoimaan salakavalasti, ei sormella osoittaen. Ihmisen osa näyttää vanhoja totuuksia olematta silti kliseinen. Totuus on näkökulmakysymys, maailma muuttuu Eskoseni, nykymaailma on ankara, paha saa palkkansa jne. Tylyys, tarinan mahtava rytmitys, iskevät lauseet, uskottavat hahmot... Niistä on Hotakaisen taidot tehty.

Hotakainen maalaa hienon kuvan vastakohtien törmäämisestä; puheesta - hiljaisuudesta, vanhuksista - nuorista, suomalaisista - maahanmuuttajista, huipusta - pohjasta, ilosta - surusta, maalaisuudesta - kaupunkilaisuudesta. Romaani itketti ja nauratti, yhtä aikaa.

Ensilukemalta, siinä euforiapäihtymisen tilassa, en onnistunut löytämään Ihmisen osasta mitään moitittavaa. Ehkä toinen lukukerta olisi asiallisempi ja aiheellinenkin, mutta taidan nautiskella tästä pilvilinnastani vielä hetken. Ehdottomasti tämän vuoden parhaimmistoa. Pidän tätä jopa hitusen parempana kuin Juoksuhaudantietä. Ihmisen osa on tyly romaani.

6. syyskuuta 2009

Clive (& Dirk) Cussler: Musta tuuli (2004)

Black Wind
Suomennos: Anu Niroma
Käännösvuosi: 2006
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 521 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Joulukuussa 1944 kaksi japanilaisten sukellusvenettä lähetetään Tyynellemerelle kohti Yhdysvaltoja. Keisarikunnan kamikaze-yritys pakottaa amerikkalaiset aselepoon epäonnistuu, kun molemmat sukellusveneet upotetaan, ja tohtori Tanakan "salainen ase" painuu merten syvyyksiin.
Toukokuussa 2007 Aleuttien saaristossa rannikkovartioston väkeä menehtyy mystisessä kaasuturmassa. Yhdysvaltalaisdiplomaattien murhat ja tehtaan avajaisten sabotaasi Japanissa antavat syytä epäillä, että jo lakkautetuksi luultu Punainen armeijakunta on yhä voimissaan.
Dirk Pitt, merentutkimuslaitos NUMAn erikoisprojektien johtaja Dirk Pitt nuorempi ja tämän rämäpäinen kaksoissisar Summer tempautuvat keskelle Operaatio Khimairaa. Toteutuessaan terroristiryhmän kieroutunut hanke tietäisi G8-maiden johtajien kuolemaa ja miljoonien amerikkalaisten joukkosurmaa...

Oma arvio:

Lyhyesti alkuun Clive Cusslerista. Hän siis kirjoittaa Dirk Pitt -nimisestä hemmosta, joka on kuin vedenalainen Indiana Jones. Dirk Pitt -seikkailuja on ehtinyt ilmestyä jo lähemmäs kaksikymmentä. Kahdesta on tehty elokuvakin; Nostakaa Titanic! ja Sahara. Cussler itse on sukeltaja ja hän on perustanut NUMAn. Joskin oikea NUMA ja kirjoissa esiintyvä NUMA ovat hiukan erilaisia. Lisää tietoa voi kaivaa vaikkapa Wikipediasta. Aluksi Cussler kirjoitti Dirk-juttuja yksinään, mutta nyt pari uusinta hän on kirjoittanut yhdessä poikansa Dirk Cusslerin kanssa.

Musta tuuli on siis hyvin tyypillinen genrensä edustaja. Amerikkalainen sankari pelastaa suunnilleen koko maailman, ympärillä pyörii kauniita naisia, rahasta ei ole puutetta ja sankarin ulkonäkö on tietenkin hyvin komea. Sankarilla on pöljä, mutta hyväsydäminen, ystäväkin. Ei kai näistä voi valittaa, kun kerran asiaan kuuluu tällainen sooparakennelma.

Viihdyttävästä tarinasta huolimatta jotain valittamisen aihetta sentään löytyy. On hiton rasittavaa, että isällä ja pojalla on sama nimi: Dirk Pitt. Eihän se muuten haittaa, jos jommalla kummalla on poikkeava kutsumanimi (olisiko Pitty mitään?), mutta kun ei ole niin sekaannuksia pääsee sattumaan. Takakannessa mainittu johtajan titteli kuuluu vanhemmalle Pittille, ei nuoremmalle.

Nuoremman Dirkin kaksoissisar Summer ei ole erityisen rämäpäinen. Hän on varsin stereotypisesti kuvattu sankaritar, jonka sydän sykkii eläimille, on pitkä ja hoikka, hänellä on punaiset hiukset (toisin kuin kaksoisveljensä musta tukka) ja hän on sopivassa suhteessa avuton jättäen tilaa oikealle sankarille - Dirk Pitt nuoremmalle.

Cusslerien vahvuuksiin ei voi laskea dialogia eikä romantiikkaa. Molemmat aiheuttavat lukijalle myötähäpeän luoman kiusaantuneen olon. Dialogi on töksähtelevää ja epäuskottavaa. Romantiikka taas päälleliimatun oloista naurettavaa söpöstelyä. Kirjan loppusanat toimivat loistavana esimerkkinä:

"Ei lauttoja", Dirk nauroi kietaisten toisen käsivartensa Sarahin ympärille. Hän painoi kevyesti kaasua, vanha avoauto hyrräsi matalasti, ja hän ohjasi rehevän puiston halki vaaleanpunertavaan hämärään.

Yöh! Ällöä.
Tarinana Musta tuuli oli kuitenkin aikasta hyvä. Terrorismirakennelma luotiin kohtuullisen uskottavasti ja jännitys säilyi ihan viimeisille sivuille saakka. Tässä kirjassa myös luonnon ja meren suojelu tulivat ilahduttavasti esiin olematta mitenkään moralisoivia tai opettavaisia teemoja. Politiikaltakaan ei voinut välttyä, mikä on mielestäni ihan hyvä asia.

Dirk Pitt -jutut ovat siis perushyvää viihdettä genrensä puitteissa. En jaksaisi kahta peräkkäin lukea, mutta esim. kerran tai kaksi vuodessa olisi oikein hyvä annosmäärä.