23. kesäkuuta 2009

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia (2007)

Heart-Shaped Box
Suomennos: Kari Salminen
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 390
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Jude Coyne on ikääntyvä death-metal-muusikko, jonka kiinnostus makaaberiin ja yliluonnolliseen on hyvin fanien tiedossa. Kannibaalien keittokirjat ja käytetyt hirttosilmukat alkavat kuitenkin tuntua kesyiltä, kun Jude huomaa ilmoituksen netissä huutokaupattavasta sielusta. Tuhannella dollarilla Judesta tulee kuolleen miehen haamun ylpeä omistaja.
Juden ovelle tuodaan sydämen muotoinen rasia. Rasiasta löytyy kuolleen miehen puku, jonka mukana rauhattoman sielun on luvattu saapuvan. Judea lähinnä huvittaa: häntä eivät ole jääneet vainoamaan sen paremmin väkivaltainen isä, hylätyt rakastajat kuin petetyt bändikaveritkaan - mitä yksi vanhuksen sielu hänelle mahtaisi?
Mutta sitten haamu onkin kaikkialla. Se kykenee tekemään itsensä näkyväksi mitä epämiellyttävimmillä hetkillä. Ja se on tosissaan. Se kutsuu Judea mukaansa yöpuolen tielle. Ja kun se heilauttaa hypnoottista partaveitsen teräänsä, Jude ei voi olla seuraamatta perässä.

Oma arvio:

Joulupukki toi tämän kirjan kaikessa kilteydessään miehelleni ja olin aivan innoissani. Jännä tarina tiedossa! Suuria odotuksia latasi myös tietoisuus siitä, että kirjailija Joe Hill on kauhukirjallisuuden kuninkaan, Stephen Kingin, poika! Asetelma on toisaalta myös epäreilu Hilliä kohtaan; isän varjo vaikuttaa välttämättä lukukokemukseen etenkin kun poika on valinnut saman kirjallisuudengenren. Niinpä en voinut lukea tätä ajattelematta Kingiä itseään ja se vaikutti (liian) voimakkaasti lukukokemukseeni.

Tarina itsessään on pirskatin hyvä, jos vaan pystyy sulkemaan silmänsä kliseisiltä goottitytöiltä (miksi kaikilla sellaisilla on takanaan rankka lapsuus ja nuoruus sisältäen hyväksikäyttöä, huumeita, prostituutiota ym.?), mystisiltä katoamisilta, rokkarikuolemilta, elämän ja kuoleman rajamailla nähdyiltä valoilmiöiltä, ja ällöimelältä lopulta. Näihin Hill sortuu ihan liikaa.

Tekstin kömpelyyskin häiritsi ajoittain, vaikka en tiedäkään paljonko siitä voi syyttää myös suomentajaa. Tässä pari näytettä:

He voisivat nostaa oikeusjutun Jessica McDermott Pricea vastaan, ja se saattaisi tuottaa hiukan mielihyvää, mutta kostaminen naiselle ei saisi kuollutta miestä häipymään. Jude tiesi sen. Hän oli nähnyt paljon kauhuelokuvia.
--
Se oli Ruth. Hänen nimensä oli Ruth. Hän oli Bammyn kaksoissisar, joka oli kadonnut joskus 1950-luvulla. Vanhemmat olivat huutaneet tytöt sisälle syömään. Bammy oli tullut juoksujalkaa, mutta Ruth oli jäänyt ulos viivyttelemään, ja sen koommin ei kukaan ollut nähnyt häntä... elävänä.

Kömpelö kieli, töksähtelevät lauseet. Ei näin. En tältä odottanutkaan mitään lyyristä ihmettä, mutta kieli on aika iso osa lukunautintoa oli kyseessä minkä tahansa kirjallisuudenlajin edustaja. Makuasiahan tämäkin tietysti on.

Joe Hillillä on kuitenkin muutamia hauskoja jippoja, jotka huvittivat mukavasti. Päähenkilö-Juden tapa kutsua kulloisiakin rakastajattariaan osavaltion mukaan (mm. Georgia, Florida ja Tennessee) oli hauska idea. Satunnaiset viittaukset metallimusiikin maailmaan miellytti myös, joskin se edellyttää lukijalta jonkin verran genren tuntemusta.

En tämän kokemuksella halua Hill-parkaa ihan kokonaan lytätä. Olihan kyseessä vielä herran esikoisteos. Kaipasin kuitenkin enemmän sitä samaa psykologista kauhun otetta, jonka Stephen King hallitsee, ja vähemmän verellä, sisäelimillä ja kliseillä mässäilyä. Ehkä ensikerralla?

2. kesäkuuta 2009

Anneli Matilainen: Öylön huomenna justiinsa (2009)

Kustantamo: omakustanne
Sivumäärä: 337
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja

ääniä
kaikuja kaukaa
puupuntarin aikuisia
sukupolvien vaiheita
tarinoita
juttuja
totta ja valetta
öylösen eväitä
huomisen varalle

Oma arvio:

Takakansi on mukavan arvoituksellinen mutta valaisen tätä hiukan tarkemmin. Kyseessä on sukutarina alkaen 1800-luvun lopulta ja päättyen 1970-luvulle. Pienimuotoinen ja kevyt "savolainen pohjantähti", jossa on ripaus samaa tyyliä kuin Jung Changin Villijoutsenet -omaelämäkerrallisessa romaanissa, joka kertoo kolmen kiinalaisen naisen sukupolvesta. Tässä ei olla Kiinassa, vaan Savossa, Helsingissä, Tienpäässä ja Jyväskylässä. Politiikkaa on vain mausteena, tunteita ja rehellistä elämää sitäkin enemmän.

Tarinankerronta on Matilaisella hyvin hallussa. Tämä piti ahmia, koska kutkutti tietää mitä seuraavaksi tapahtuisikaan. Tuntui siltä, että ihan kaikki on mahdollista shamanistisista poppakonsteista aina "Kuoleman Kopran" koppaisuun saakka. Vanha totuushan on se, että totuus on tarua ihmeellisempää ja Öylön huomenna justiinsa on justiinsa niin sitä. Historia ravistuttaa, hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa aina Hanna-mummosta Anneli-lapsenlapseen saakka.

Matilaisen ei myöskään tarvinnut turvautua liian yksityskohtaiseen henkilöhahmokuvailuun. Jokainen suomalainen on saanut ne kuvaukset valmiiksi jo äidinmaidosta ja lupsakat Taavetit, tomerat Liisat, kohtalokkaat Antit, häijyt Santerit ja sisukkaat Aunet ovat tuttuja alusta saakka. Murteellisuus ei haitannut ainakaan minua, joka hädin tuskin on Savossa koskaan käynytkään ja vanhaa stadiakin kuullut vain harvoin. Nekin tuntuivat silti tutuilta.

Inhoan kirjakriitikeissä sanaa 'elämänmakuinen', mutta nyt on kyllä ihan pakko sortua käyttämään sitä termiä. Öylön huomenna justiinsa ei mässäile sodalla, romantiikalla tai perheväkivallallakaan vaikka kaikkia niitä on tarjolla runsain mitoin. Kerronta on vilpitöntä, mihin vaikuttaa luultavasti eniten se, että näkökulma on pääasiassa joko lapsen (Annelin) tai vanhuksen (Hannan).

Öylön huomenna justiinsa on hiomaton timantti. Hiomattomuuden särmät näkyvät lähinnä tekniikassa ja rakenteessa. Kertojaääni vaihtelee ajoittain liian äkkinäisesti ja muutamissa kohdissa kesti hiukan aikaa tajuta, että kuka onkaan kertoja. Vaativinta se oli silloin, kun kertoja muistelee tarinaa, joka hänelle on kerrottu, joka kerrotaan alkuperäisen kertojan näkökulmista. Pientä kronologista poukkoilua edestakaisin tapahtui välillä, mutta ei kovin suureksi haitaksi saakka. Vuosilukujen esiinnostaminen oli erittäin helpottava seikka. Teoksen voisi hioa timantiksi vain pienellä editoinnilla.

Muutaman henkilöhahmon kohdalta tarina tuntui loppuvan kesken. Mitä kävi Santerille? Entä Annelin Liisa-siskolle? Mikä Ellille oikein tuli ja miten hänen kävi? Vaikka Hannan, Aunen ja Annelin tarinat nivoutuvat kauniiksi kolmen naisen jatkumoksi, jäi sivuhenkilöiden kohtalot paikoin liian avonaisiksi. Tai sitten minä olen vain liian utelias.

Kursailematonta, koskettavaakin. Joskin vasta teoksen puolessa välissä tajusin että mikä on 'öylön'. En kiusallakaan kerro sitä tässä, mutta sen voin sanoa ettei se liity öylätteihin mitenkään.