19. toukokuuta 2009

Alexandre Dumas (vanh.): Monte Criston kreivi (1844)

Le Comte de Monte-Cristo
Suomennos: Jalmari Finne
Käännösvuosi: 1892
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: n. 700
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Perämies Edmond Dantès tulee ystäviensä pettämäksi ja teljetään syyttömänä vankilaan. Kun hän palaa, hänestä on tullut Monte Criston kreivi, varakas muukalainen, joka etsii nuoren merimiehen pettäjiä sekä suloista rakastettua, Mercedestä.

Oma arvio:

Takakansi tosiaan oli varsin ylimalkainen selonteko mutta ei virheellinen. Klassikoiden uusintapainoksiin (minunkin painokseni vuodelta 2005) lienee turha laittaa kovinkaan yksityiskohtaista kuvausta. Sellaisesta kiinnostuneet voivat kaivella yksityiskohtaisemman selostuksen vaikkapa Wikipediasta.

Olen joskus teininä lukenut Kolme muskettisoturia, mutta Monte Criston kreivi jäi vasta näin myöhäiselle lukemiselle. Muistan olleeni täysin rakastunut muskettisotureihin (joista Aramis oli suosikkini) ja niinpä vaistomaisesti odotukset tältäkin klassikolta olivat kovat. Tunnustan hienoisesti pettyneeni.

Vanhahtavaa kieltä oli hauska lukea ja viime vuosina kun olen muutenkin lukenut paljon 1800-1900 -luvun vaihteen kirjallisuutta, ei se ollut lainkaan ongelmallista. Se tuntui jopa luovan tietynlaista juhlan ja vakavuuden tuntua, mitä teos itsessäänkin vahvisti - Monte Criston kreivi ei ole järin humoristinen tarina vaan täynnä moraalista pohdintaa, uskonnollista hurmosta, petosta, armoa ja anteeksiantoa.

Tietynlainen pateettisuus ja sentimentaalisuus oli odotettavissakin, mutta silti sen määrä yllätti ja pisti pohtimaan, että ampuuko Dumas yli tehokeinona vai onko hän ihan tosissaan. Viimeisen parinsadan sivun lukuisat itsemurha-aikeet, niillä uhkailut ja niitä vastaan rukoilut alkoivat jo suorastaan tympiä. Samoin yllätti runsaudellaan hahmojen kiihkeät tunteidenpurkaukset itkuineen, rukoiluineen ja huokailuineen. Välillä tyylillisesti siitä tuli Don Quijote mieleen. Ehkä tämä suomalainen jäyhyys vaikuttaa lukukokemukseeni tältä osin...

Seikkailuromaanilta ei sovikaan odottaa liiallista todenmukaisuutta ja uskottavuutta, mutta liika on liikaa. Vankilassa Dantèsin oppima sivistys oli nyt nieltävissä vielä joten kuten, mutta Monte Criston kreivin loputon rikkaus jäi välillä ärsyttämään. Ei se nyt niin loputonta voinut olla ihan oikeasti? Nopeasti ja satumaisen ylellisesti kalustetut talot, yliampuvat lahjoitukset... Olenkohan turhan pikkumainen nyt?

Seikkailuromaanilta ei myöskään sovi odottaa kovin moniulotteisia henkilöhahmoja ja siltä osin Monte Criston kreivi lunasti odotukseni. Hyvikset olivat läpeensä hyviksiä ja pahikset totaalisen pahiksia. Hienoisen yllätyksen teki kuitenkin teoksen nimihahmo itse ymmärrettyään lopussa asettautuneensa turhan korkealle pallille ja se, etteivät rikolliset aina niin itsestäänselvästi olleet pahiksia.

Suurta hupia antoi kuitenkin tietynlaiset kulttuurierot tämän päivän lukijan perspektiivistä. Teosta kutsutaan takakannessakin koko perheen seikkailuromaaniksi ja siltikin esim. hassiksen pössyttelyyn kirjassa suhtaudutaan varsin myönteisesti. Olin myös havaitsevinani lesboseksuaalisen viittauksen Eugénie Danglarsin hahmossa, mutta se saattaa mennä osaltani jo ylitulkinnaksi.

Ylipäätään koko teoksen puoliväli oli hiukan pitkäpiimäinen, mutta alku- ja loppuvaihe onnistuivat koukuttavuudessaan todella hyvin. Valvoin viime yönä kahteen ja tämäkin päivä meni suurimmaksi osaksi tätä lukiessa, kun en millään malttanut jättää lukemista kesken. Paha alkoi vihdoin saada palkkansa ja taitavasti punotut juonikuviot alkoivat saada täyttymystään. Loisteliasta tarinankerrontaa kertakaikkiaan!

Kritiikistäni huolimatta Monte Criston kreivin klassikkoasema on ehdottomasti ansaittu. Tarina on moralismistaan huolimatta hyvä ja jännittävä. Uskaltaakohan sitä elokuvaa (vuodelta 2002) katsoa? Ainakin siinä olisi yksi suosikkinäyttelijöistäni: Michael Wincott.

edit 20.5.: Unohdin ihan kokonaan, että minun piti jupista kirjan loppuratkaisusta. Se ei lainkaan vastannut odotuksiani, vaikka tavallaan romanttinen olikin.

11. toukokuuta 2009

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (2003)

What I Loved
Suomennos: Kristina Rikman
Käännösvuosi: 2007
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: n. 470 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Taidehistorioitsija Leo Hertzberg törmää SoHossa kiinnostavaan maalaukseen. Hän etsii käsiinsä sen tekijän, taitelija Bill Wechlerin, ja heti ensitapaamisesta alkaen miehet tuntevat sielunveljeyttä.
Vuosien mittaan perheiden elämät New Yorkissa kietoutuivat tiiviisti yhteen. Bill on naimisissa hermostuneen runoilijan Lucillen kanssa, Leon vaimo Erica opettaa kirjallisuutta. Taustalla häilyy myös kaunis ja eloisa Violet, Billin maalausten malli.
Lapsia syntyy, lomaillaan, väitellään taiteesta ja kirjallisuudesta. Sitten käsittämätön tragedia katkaisee elämän järkyttävällä tavalla.

Mieheni on tehnyt ilmeisesti periaatepäätöksen olla lukematta takakansitekstejä. Olen joskus harkinnut samaa mutta olen liian utelias tehdäkseni sen, ja toisaalta nämä tekstit ovat omanlaistaan viihdettä. Lisäksi joskus ne viihdyttävät sillä, että antavat lukijan muodostaa tarinasta ihan jotain muuta, mitä romaani todellisuudessa sitten onkaan.

Näin kävi tässä Hustvedtin romaanissa. Takakansitekstin perusteella odotin miesten ystävyyssuhdetta ja avioliittoja repivää tarinaa kauniin Violetin vuoksi. Menin metsään, mutta oli arvauksessani ripaus totuutta. Molemmat miehet, Bill ja Leo, rakastuvat kyllä Violetiin, mutta eri aikoihin eikä heidän ystävyytensä siitä kärsi. "Taustalla häilyvä Violet" on aika outo ilmaus, kun jo varsin alussa Bill eroaa Lucillesta ja menee naimisiin Violetin kanssa. Violet ei todellakaan häily taustalla, vaan on tiivis osa romaania.

Kaikki mitä rakastin on ollut hyvin kehuttu romaani. Takakannessakin sanomalehti Kalevan arvostelija Tarja Ranta-Ala-aho kirjoittaa: "Kaikki mitä rakastin on kaikki mitä hyvältä kirjalta odottaa." Odotukseni olivat siis varsin korkealla ja ehkä siksikin pettymys oli suhteettoman suuri. En pitänyt tästä teoksesta oikein millään muotoa.

Ilmeisesti romaania voi kehaista älykkääksi, kun siinä kuvaillaan tauluja, ripotellaan vähän sivistyssanoja ja pohditaan elämän kulkua? Mitään muuta syytä en oikein keksi. Ei tämä nyt mikään hömppäromaanikaan ollut (jos sellaista haluaa pitää älykkään romaanin vastakohtana), mutta en olisi kyllä käyttänyt termiä älykäs.

Kaikki mitä rakastin on paikoin pitkäveteinen ja junnaava. Anoppinikin totesi fiksusti; ensimmäiset parisataa sivua olisi hyvin voinut jättää pois ja lähteä suoraan tragediasta liikkeelle. Alun jauhaminen oli aika turhaa ja pitkäveteistäkin eikä anna romaanin kululle oikein mitään etenkään sen loppuun nähden. Ajoittainen jumittaminen näkyi koko ajan. Tai sitten en vain ymmärtänyt taulujen ja Billin teosten kuvailun funktiota. En saanut niistä mitään irti. Kuvailu ja selittäminen tuntui aina pysähtyvän kovin merkityksettömiin kohtiin.

Henkilöhahmot olivat kiinnostavia. Pidin oikeastaan kaikista, mutta pieni uskottavuuden puute häiritsi silloin tällöin. Erica pakenee Kaliforniaan ja pitää mieheensä yhteyttä heikonlaisesti. Ihan ok, mutta Leo tuntuu unohtavan asian kokonaan (tarina etenee Leon minäkerronnan kautta)? Ikään kuin hän kohauttaisi olkiaan koko asialle, unohtaa koko jutun ja satunnaiset ikävöinnit kumpuavat enemmän velvollisuudesta kuin aidosta ikävästä.

Etenkin Leon ja Erican suhteen käänne oli epäuskottavasti rakennettu. Heidän poikansa Matt oli ainoa, joka sai minut hieman ärtymään, mutta minä en pidäkään pikkuvanhoista kakaroista (jonka pikkuvanhuus oli tässäkin kohden varsin liioiteltua ja siten epäuskottavaa).

Usein tuntui siltä, että Hustvedt olisi halunnut kirjoittaa monta eri tarinaa. Tarinan Billistä, Violetista ja Lucillesta. Tarinan Markista. Tarinan Leosta ja Ericasta. Jostakin syystä nämä kaikki piti nyt tunkea samaan teokseen ja jättää ihan vajaiksi. Jälkimaku oli kuin hosumalla tehtyä hiukan klimppistä hienostosoppaa söisi.

Jottei ihan lyttäämiseksi menisi, niin olihan tässä hyvääkin. Henkilöhahmojen kiinnostavuus toimi ja jäi vielä kutkuttamaankin. Sivuhahmot olivat hyvällä tavalla tarpeellisia, eikä niitä ollut liikaa. Hustvedtin ansio oli nimenomaan henkilöhahmoissa ja tarinan ideassa. Toteutus vain vaatisi hieman kehittelyä.