28. tammikuuta 2009

Stephen King: Kirjoittamisesta (2000)

On Writing
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Käännösvuosi: 2000
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 272 (pokkari)
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

"Kun minulta kysytään 'menestyksen salaisuutta' (järjetön ajatus, jota en kuitenkaan pääse karkuun), vastaan usein että niitä on kaksi: olen pysynyt terveenä ja olen pysynyt naimisissa. Se on hyvä vastaus, koska sillä pääsee kysymyksestä eroon ja koska siinä on mukana myös totuuden siemen."
Tämä kirja antaa kysymykseen kenties muutamia muitakin vastauksia. King on kirjoittanut persoonallisen ja rohkaisevan oppaan kirjailijaksi aikoville. Hän kertoo, mitkä ovat kirjailijan työkalut, miten ne hankitaan ja miten ne pysyvät kunnossa. Hän tarjoaa hyödyllisiä neuvoja kielioppiseikoista ja tarinan kuljetuksesta, kirjailijan työtavoista ja kustantajan lähestymisestä.
King kertoo myös miten hänestä tuli se mikä hän on. Mukana on välähdyksiä hänen rosoisista lapsuus- ja nuoruusvuosistaan, joiden maailma on toisinaan kuin suoraan hänen romaaneistaan. Kirja huipentuu koskettavaan kuvaukseen siitä, miten Kingin voittamaton tarve kirjoittaa kannusti häntä paranemaan vakavasta onnettomuudesta ja palautti hänet elämään.


Oma arvio:

Olen aina suhtautunut hieman karsaasti kaikenlaisiin kirjoittamisoppaisiin. Ne ovat jotakuinkin sitä samaa diipadaapaa mitä kuulee äidinkielentunneilla ja niistä tulee jotensakin sellainen tunne, että asian voi tehdä vain yhdellä tietyllä tavalla. Huomasin, että Stephen King on kanssani samaa mieltä! Ja silti luen hänen kirjoittamaansa kirjoitusopasta. Huvittavan ironista, sanoisin.

'Persoonallinen' on todellakin kuvaava sana Kirjoittamisesta -kirjasta. Kingimäinen ote näkyy asiatekstissäkin ja pidin kovasti hänen suorasukaisuudestaan ja tavastaan romuttaa yleensä vallitsevia tapoja, joita myös totuuksina on esitetty. King kirjoittaa esim. näin: Kirjoitus- ja kirjallisuuskursseilla käsitellään teemaa joskus ärsyttävän paljon (ja tärkeilevästi). Sitä lähestytään kuin pyhistä pyhintä lehmää, mutta (älä järkyty) ei se niin iso asia ole. (s. 188). Hallelujaa King! Miksei minulla ollut Stephen Kingin kaltaista äidinkielenopettajaa? (En muuten aiemmin tiennytkään Kingin olleen ihan oikeasti opettaja.)

King antaa myös ihan konkreettisia neuvoja, mutta muistuttaa usein että kyse on vain hänen tavoistaan. Hän esimerkiksi kirjoittaa romaaniaan vähintään 2000 sanaa päivässä ja suurpiirteisyydessään ehdottaa lukijaa pyrkimään 1000 sanaan. Hän neuvoo laittamaan oven kiinni kirjoittaessa, antamatta ensimmäistä versiota kenellekään luettavaksi, keille kannattaa antaa toinen versio luettavaksi ja keitä kannattaa kuunnella korjausehdotuksissa. Ihan siis selkeää konkretiaa eikä mitään "kuuntele sydämesi ääntä" -löpinää.

Kirja alkaa omaelämänkerrallisella katsauksella, mikä tuntui aluksi vieraalta mutta sitten kuitenkin kokonaisuuden kannalta oikein sopivalta. Se selitti paljon Kingin tyylistä ja aiheista. Ironinen ote oli loistava! King ei nosta itseään jalustalle minään erityislapsena, mutta ei myöskään vähättele itseään. Piiloromantikkona oli suorastaan liikuttavaa lukea, kuinka merkityksellistä Kingille on vaimonsa Tabithan tuki - etenkin sen onnettomuuden jälkeen.

Yksinkertaisesti tiivistettynä: King is king.

17. tammikuuta 2009

Margaret Weis & Tracy Hickman: Mustan kuningattaren lohikäärmeet (2008)

Dragons of the Highlord Skies
Suomennos: Mika Renvall
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 471
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: lahja

Pelätty Sininen valtiatar Kitiara panee alulle suunnitelman, jonka mukaan Solamnian ritarit lähtevät Jäävallille etsimään Lohikäärmepeistä. Kitiaran kilpailijatar Laurana aloittaa myös matkan, jossa hän, Sturm, Flint ja Tasslehoff liittyvät ritarien seuraan heidän suorittaessa vaarallista tehtäväänsä.
Kitiaran itsensä on mentävä koko Krynnin pelätyimpään paikkaan, Dargaardin linnaan. Kukaan ei ole palannut aaveritari Sothin linnasta elävänä. Mutta Kitiaralla ei ole vaihtoehtoa, hänen on kohdattava Soth ja kuolema Mustan kuningattaren käsissä.


Oma arvio:

Yksi surkeimmista takakansiteksteistä mitä olen lukenut. Pitäisi varmaan ryhtyä noudattamaan mieheni taktiikkaa siitä, ettei vilkaisekaan takakansitekstiä ennen kuin on lukenut kirjan (eikä aina muista katsoa sen jälkeenkään). Korjaan tässä heti muutaman seikan; ritarit eivät lähteneet etsimään lohikäärmepeistä vaan lohikäärmekristallia. Kitiara ei pannut alulle sitä suunnitelmaa, vaan Keisari Ariakas - Kitiara kyllä hoiti käytännön työt. Kitiara itsekin joutui lähtemään Jäävallille, Dargaardiin asti hän pääsi vasta ihan kirjan viimeisillä sivuilla eikä koko Dargaard kreivi Sotheineen ollut kovinkaan keskeinen osa tarinaa.

Nyt kun faktat ovat selvillä, voidaan ryhtyä arvostelemaan. Kirja alkaa lupaalla prologilla, jossa Musta kuningatar taivuttelee kreivi Sothia puolelleen. Kreivi Soth asettaa hänelle tietyn ehdon ja siihen on Takhisiksen tyytyminen. Jään siis lukijana odottamaan kuinka ehdot täytetään, miten Kitiara pääsee Dargaardiin ja ennen kaikkea miten ja miksi hän saa Sothin puolelleen (kaikki Talviyön lohikäärmeet -kirjan lukeneethan tietävät että Sothista tuli tosiaan Kitin ritari).
Odotukseni eivät kuitenkaan täyttyneet ja sikäli petyin hieman.

Jos siirretään sivuun odotukseni ja puhutaan itse tarinasta, niin tuttua Dragonlance-kauraa tämä oli. Niin hyvässä kuin pahassakin. Sama juttuhan oli Kääpiökuilujen lohikäärmeet -osan kanssa. Hahmot vaikuttivat minuun edelleen voimakkaasti - kirskuttelin hampaitani Derek Kruununvartijan kanssa, pyörittelin silmiäni Lauranalle (en ole koskaan pitänyt Lauranasta), rakastin Kitiaraa ja hänen häikäilemättömyyttään, ja Tasslehof veti hymyn korviin. Ihan kuten ennenkin.

Pidän Dragonlance -sarjan pitkäkestoisuudesta. Se on kuin valtava palapeli, jota saan koottua pikkuhiljaa. Tulee uusia hahmoja, vanhoista saa tietää hitusen lisää... Musta haltia Feal-Thas valoittui tämän kirjan kanssa paljon paremmin ja kuva hänestä kirkastui. Paljon jäi hänenkin taustastaan vielä hämärän peittoon ja kirjailijakaksikko olikin kirjan lopussa ystävällisesti muistuttanut, että Feal-Thasin taustoista selviää lisää Dragonlance-pelikirjasta Dragons of Winter.

Tarina siis kulki reipasta tahtia ilman turhia lässytyksiä. Pieni tyylimoka oli kyllä käynyt; Brianin ja Lillithin lyhyt romanssi tuntui hiukan päälleliimatulta ilman sen suurempaa merkitystä. Vaikka onhan romantiikka sinänsä ihan mukava asia fantasiassakin, Dragonlance-sarjassa on ollut yllättävän vähän ihan oikeaa romantiikkaa, vaikka rakastumisia on ollutkin. Kitiara oli sellainen kuin pitikin ja ylipäätään tämä Kadonneet kronikat -sarja (jonka toinen osa Mustan kuningattaren lohikäärmeet on) valaisee mielenkiintoisella tavalla Peitsen sotaa siltä mustalta puolelta.

Mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa osaa: Tiimalasivelhon lohikäärmeet -kirjaa, jonka pitäisi ilmestyä 2010. Katse kääntyy silloin Raistliniin, toiseen lempihahmooni heti Kitiaran jälkeen.

 Muut Dragonlance Kadonneet Kronikat:
1. Kääpiökuilujen lohikäärmeet
3. Tiimalasivelhon lohikäärmeet

Dragonlance Kronikat:
1. Syyshämärän lohikäärmeet
2. Talviyön lohikäärmeet
3. Kevätaamun lohikäärmeet

4. tammikuuta 2009

Raija Oranen: Fanny (2008)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 475
Pisteet: 1½ /5

Mistä minulle: lahja

Nuori Fanny Grahn loistaa häikäisevimmillään teatterin sensaatiomaisena tähtenä, kun hänen elämänsä saa uuden suunnan: Paul Sinebrychoff junior astuu kukkineen hänen pukuhuoneensa ovelle eikä suostu perääntymään. Paulin lanko Ferdinand Wahlberg, korea sotilaslääkäri ja suosittu näytelmäkirjailija, joutuu väistymään suurpanimon tulevan pääjohtajan tieltä.
Fanny Sinebrychoff siirtyy kohun saattelemana ramppivaloista Bulevardille, Helsingin rikkaimman teollisuussuvun saleihin. Niiden suojiin Fanny ja Paul alkavat koota yhä hienostuneemmaksi muodostuvaa taidekokoelmaansa.
Paul Sinebrychoff luo liiketoimillaan kansallista pääomaa ja teollisuutta ja tuntee raivoa venäläistämistä kohtaan. Wahlberg, kenraalikuvernöörien henkilökohtainen ystävä, puolestaan aateloidaan kiitokseksi tsaarin uskollisesta palvelemisesta. Fanny on molempien miesten luotettu ja kummallekin rakas.
Fanny kuvaa kiehtovasti Suomen kansallisen kulttuurin ja talouden syntyvaiheita. Sortotoimien ja kansalaissodan vuosia valaistaan poikkeuksellisesta näkökulmasta: tsaarihallinnon, talouden ja taiteen luoman ilon kannalta. Romaanin päähenkilöt ovat velvollisuuksiensa ja kutsumustensa paineissa rakastavia ja kärsiviä ihmisiä, joiden elämänpiiri lumoaa lukijansa.

Oma arvio:
Jouluaattona olin innoissani. Hiphei! Joulupukki kuuli toiveeni ja toi Fannyn! Kirjan lukemisen jälkeen mieleen nousi Andy McCoyn sanat: "Kantsii varoo mitä toivoo, sillä sä voit saada sen!" Fanny oli aika pettymys.

Odotin saavani lukea tarinaa Fanny Sinebrychoffista, hänen avioliitostaan, taideharrastuksestaan, millaista on nousta eri luokasta toiseen luokkaan; töölöläisestä työläiskodista Bulevardin saleihin. Miten hänet otettiin vastaan, mitä ongelmia liitossa oli, miltä tuntui jättää näyttämöt ja mitä hän ajatteli teatterista sen jälkeen jne.

Sen sijaan luin tarinaa Ferdinand von Wahlbergista, hänen syrjähypyistään Fannyn kanssa (lyhyt suhde Fannyn nuoruudessa ja viimeinen kiksautus 20 vuotta myöhemmin), hänen loputtomasta itserakkaudestaan, moralisoinnistaan, kartanoisännyydestään, suhteesta poikiinsa ja hiukan suhteesta vaimoonsa Mariaan. Tarinan väliin oli tungettu mukavia historiallisia faktoja ja suurnimiä Napoleonista Nikolai II:een. Mitä helvettiä?

Oranen antaa selityksen teoksen lopussa:
Tämän romaanin aihe on lähtöisin Matti Saartamolta, joka piti vuosikaudet vireillä ideaansa Veikkolan Eerikinkartanon viimeisestä yksityisestä omistajasta Ferdinand von Wahlbergista kertovasta näytelmästä. Kaikki maan hedelmät valmistui ja esitettiin veikkolalaisin voimin kesällä 2008 kartanon mailla, Haapajärven rannalla. Romaani Fanny pohjautuu alunperin näytelmän materiaaliin, jota olen tuntuvasti laajentanut.
Perustavan tutkimustyön von Wahlbergin ja Eerikinkartanon vaiheista teki Aino Tamsi ja kirjallisen materiaalin kokosi - jälleen kerran - Veikkolan kirjasto.
Sinebrychoffien elämästä ja taustoista sain tietoa Sinebrychoffin taidemuseon lehtori Leena Hannulalta, joka myös tarkasti käsikirjoituksen faktatiedot ja antoi arvokkaita neuvoja. Henkilöiden persoonallisuudet ja heidän välisensä suhteet, erityisesti Fannyn ja Wahlbergin välit, ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta eivätkä perustu todennettavissa oleviin faktoihin.

Justiinsa näin. Jos (kun?) Wahlberg ei ollut niin olennainen osa Fannyn elämää oikeasti, niin miksi ihmeessä kirjan päähenkilö on Wahlberg? Tämä jäi kismittämään kaikkein eniten. Fanny jäi varsin pieneen sivurooliin. Ykkösenä oli Wahlberg, kakkosena Paul Sinebrychoff ja Fanny vasta kolmantena. En voi millään ymmärtää tätä ratkaisua. Lopputuloksena ei ollut edes hyvä Wahlberg-elämänkerta, vaan hätäiseltä sohimiselta tuntuva kokonaisuus, jota yritetään pönkittää historiallisilla faktoilla. Jälkikäteen tuli mieleen sekin, että yrittikö Oranen samaa temppua kuin Sofi Oksanen Puhdistuksen kanssa?