20. joulukuuta 2009

Margaret Weis & Tracy Hickman: Tiimalasivelhon lohikäärmeet (2009)

Dragons of the Hourglass Mage
Suomennos: Mika Renvall
Käännösvuosi: 2009
Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 321
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Raistlin Majeresta on tullut mustan kaavun velho ja hänellä on hallussaan lohikäärmekristalli. Hän matkustaa Nerakaan vahvistamaan voimaansa Mustan Kuningattaren palveluksessa.
Mutta Raistlin ymmärtää, että jos Takhisis voittaa, hän jää ikuisesti Kuningattaren orjaksi.
Raistlin aloittaa vaarallisen ja tappavan pelin. Hän toimii kaksoisagenttina ja tarjoaa palveluksiaan sekä valon että pimeyden voimille työskennellen keisari Ariakaalle ja Nerakan vastarintaliikkeelle.

Oma arvio:

Tiimalasivelhon lohikäärmeet on Kadonneiden kronikoiden viimeinen osa, jota olenkin jo odottanut kuin kuuta nousevaa. Täytyy tunnustaa, että pieni pettymyksen karvas maku kirvelee suussa. Hyvä sarja pitäisi ymmärtää lopettaa ajoissa ja Dragonlancen aika alkaa olla jo lopuillaan.

Tämä pätkähän siis taustoittaa vuosia aiemmin ilmestynyttä Kronikoiden kolmatta osaa, Kevätaamun lohikäärmeet -kirjaa. Raistlinhan katosi siinä vaiheessa muun porukan matkasta ja nyt sitten paljastuu se, mitä ovela velho sillä välin puuhasi. Puuhattavaa tosiaan riitti Nerakassa ja Dargaardin linnassa. Raistlinista tuli kaksoisagentti oikeastaan enemmän olosuhteiden pakosta kuin silkasta halusta.

Väkisin vääntämisen maku jäi päällimmäiseksi tästä tarinasta. Raistlinin ja Fistandantiluksen taistelusta olisi saanut taatusti paljon enemmän irti, jos asiaan olisi vain viitsitty paneutua. Nyt kuitenkin sitä käsitellään varsin pintapuolisesti ja täyteaineeksi on valittu paljon muita henkilöitä, jotta Raistlinille saataisiin jotain tekemistä. Ainahan Dragonlance on ollut enemmän toimintapainotteinen, mutta Weis & Hickman -kaksikko osaa kyllä pohdiskelevammankin puolensa, jos vain viitsivät.

Lohikäärmekristallin ja ylipäätään magian toimivuuden selitys jäi hyvin ylimalkaiseksi. Arvoitukseksi jäi myös lohikäärmekristallissa asuva Mustajuuri. Mikä hiton Mustajuuri? Aluksi luulin, että kääntäjälle on käynyt kömmähdys ja että kyseessä oli Cyan Verensurma -niminen lohikäärme, joka on tuttu Kronikat -sarjasta. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Verensurmaan viitattiin myöhemmin erikseen. Voi tietysti olla, että muistinikin tekee tepposet, mutta yleensä olen näissä jutuissa aika tarkka. Raistlinilla oli myös hienot juonikuviot, mutta niiden toteutus jäi köykäiseksi ja hataraksi. Oikeastaan koko kirja tuntui juosten kustulta, näin karkeasti ilmaistuna.

Olen hieman harmissani.

Muut Dragonlance Kadonneet Kronikat:
1. Kääpiökuilujen lohikäärmeet
2. Mustan kuningattaren lohikäärmeet

Dragonlance Kronikat:
1. Syyshämärän lohikäärmeet
2. Talviyön lohikäärmeet
3. Kevätaamun lohikäärmeet

Kari Hotakainen: Klassikko (1997)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 411
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Avoin ja suorasukainen autoromaani, jossa mies rääkkää italialaista autoa ja päätyy poliisin rysään.

Oma arvio:

Kuten huomasimme, takakannen teksti oli lyhyt ja mitäänsanomaton. Kaiken lisäksi mielestäni termi 'autoromaani' on aika harhaanjohtava. Vaikka isossa keskiössä ovatkin keltainen Toyota Corolla ja harmaa Alfa Romeo, autot jäävät lähinnä kehyksiksi tässä romaanissa. Klassikko on taattua Hotakaista, jossa yhä toistuvat hänelle tyypilliset piirteet; ytimekkyys, aforismienomaiset lauseet ja hillitön ironia.

Klassikko on ainakin osin autofiktiivinen teos viitaten Hotakaisen omaan elämään. Kari Hotakaista henkilökohtaisesti tuntematta on vaikea sanoa missä menee fiktion ja faktan raja vaikka ääripäät onkin helppo erottaa. Kirja kertoo kirjailijasta, jonka pitäisi kirjoittaa omaelämäkerta kustannusyhtiön tuottavuusohjelman mukaisesti. Inpiraation lähteenä toimii epäilyttävästä autokaupasta löydetty Alfa Romeo, jonka Pertti Kiilopää kuitenkin varastaa. Kirjailija haluaa autonsa takaisin hinnalla millä hyvänsä. Välinäytöksenä toimii kirjailijan päiväkirjanomaisesti tehty elämäkerta värikkäine käänteineen.

Klassikon ainoa heikkous onkin juuri tuo välissä oleva päiväkirja, joka on venytetty turhan pitkäksi. Toistuvat ryyppäämisien ja muiden rymistelyjen kuviot jaksavat aluksi huvittaa, mutta kun sitä samaa jauhaa lähes 200 sivun verran, alkaa lukijana hiljalleen kyllästyä. Paras osuus toimii ehdottomasti nykypäivään sijoittuvissa tapahtumissa autokauppiaan, kirjailijan, Kiilopään ja Arvi Lindin välillä.

Tässä teoksessa on ehdottomasti paras kirjallisuudessa näkemäni avautuminen. Tuntojaan purkaa Pertti Kiilopää, jonka on jäänyt kiinni ylinopeuden ajamisesta:

-Siellä sinä nökötät pitkillä suorilla toisten perseissä eikä kukaan pääse kenestäkään ohi. Ja jos joku ohittaa, ei nosta nopeutta vaan tulee eteen kaheksaakymppiä ryömimään. Pari kertaa minulla on hermot menny ja heti lähetetään testattavaksi. Miksei niitä testata? Äijillä on alla vehkeet joita ei tartte paljon polkasta niin ollaan Lapissa, silti lykkivät yheksääkymppiä kun ovat lukeneet TeeÄmmästä, että tällä nopeudella säästää mummolamatkalla kuus desiä, jos minulla mummola olis ja sellaset hevoset alla, en viittis toisten takalistoja nuuhkia, antaisin mennä, tinttaisin kaasun lattiab läpi, panisin radion täysille, antaisin Koivuniemen Paulan huutaa ministerinketkunsa perään, jumalauta. Väärät autot on niillä miehillä. Autokauppaan pitäis saada sellanen pykälä joka kieltäis nopeiden autojen myynnin perheellisille pensansäästäjille. Senkö takia insinöörismiehet Saksassa ja Japanissa tekee pitkää päivää, että saatais hihnalta pihalle taas yks tientukko? Ei! Ne on värkänny ihmisen alle helvetin lieskat ja tulimyrskyt siksi, että joku sytyttäis ne tuleen ja ajais niin että selkänahka liimautuu penkkiin kiinni...

Ne lyllymahat homotiaiset ajaa sitä nopeutta, että ne paremmin näkis meikäläisen auton ja pääsis johtopäätöksille, että tuossa menee mätäpää, lykätään sen perään, annetaan sen tietää, että takaa tulee nousukausi... ei niitten tartte kun vilkasta meikän autoa riittää ja naudanlihaposkisten aivot raksaa että tuossa menee mätäpää, vuositulot on mun mätkyjen luokkaa, perheetön, saanu viimeksi Koiviston ensimmäisellä kaudella, peruskoulupohja, hanttihommia ja alla japsirousku, riisikuppi, taitaa jo pukata ruostetta kuskinkin päähän, mennään sen perseeseen ja annetaan ymmärtää, että rivitalo on kohta maksettu, tytär soittaa viulua ja pojalla pysyy vieraat kielet päässä, noin, hyvä tällä on keikkua takana kun on automaattilaatikko, saa vasen jalka levätä, pannaanpa nelipistestereoista vähän kotimaista puolituntista, noin...

Tämä naudanlihaposkinen lyllymaha aiheuttaa käytöksellään enemmän vaarallisia ohitustilanteita, ojaanajoja, kallionleikkauksiin suistumisia kuin meikäläinen ikinä ennättää vaikka annettais alle mikä kiituri tahansa, tämä on tosi, teidän pitäis ottaa se tänne testaukseen, mutta tänne ohjataan uhrit, me jotka ollaan venytetty hermot niin vinkeelle että kallossa soi kummat sinfoniat kun yks lyllymaha tökkii perseessä ja toinen tukkii yheksänkympin taloudellisuusajolla koko näkyvyyden, nää tukot, sumput ja nuhapumput pitäis laittaa kaikki ohitusleikkaukseen, oppisivat käyttämään edes puolet siitä voimasta joka uinuu niiden ylihintaisten osamaksupaskojen konepeltien syvyyksissä. Ne ei koskaan aja maksetuilla autoilla, siellä luuraa takana joku rahotusyhtiö, firma tai pankki, lyllymahat on haltijoita, ei ne mitään omista, välikäden kautta ne liikkuu taajamissa, lipuvat huoltsikoiden pihaan ja änkeävät sen typerän pikkuperheensä pitsajonoon, viimeisenä tulee joku rupinen lauhkeeksi jalostettu kultanen noutaja silmät tillillään, siinä jonossa ne porisevat kuin euroopan omistajat ja valkkaavat puoli tuntia yhtä hikistä sämpylää ja laskevat munkista kaloreita ja sitten lyllymahan povitaskussa soi ja se höpöttää siihen kapulaansa suureen ääneen että okei okei nyt kuule mun akku vetää viimesiään, se koko sakki käyttäytyy niinkun se ois perheen omistuksessa, vaikka kaikki on pankin, hyvä että saavat ruutuhousut käteisellä ostettua, mutta meikäläistä ovat aina kiusaamassa, minä en ole yhtään kotteroa ostanu muulla kuin suoralla rahalla ja suoralla minun kotterot kulkevat ihan liukkaasti tai kulkisivat jollei nämä visaansa vinguttavat keskiportaan porsaat ois aina tukkimassa tietä.

Ne on matkalla kuppaseen kesämökkiin, jonka ne on lainarahalla saaneet ruskeavetisen lätäkön kupeesta ja sinne niitten pitää joka toinen viikonloppu hissata luunsa vaikka parempi ois pysyä siinä pankin rivitalossa, siellä mökillä mitään rauhaa ole, siinä on vieressä toinen ruutuhousu heti virittämässä kaasugrilliä ja utelemassa harvan lepikon läpi kuulumisia tai sen naapurin murrosikäset alkavat heti tykittää kahvallisista kurkkupöntöistä teknoa. Kaasugrillin ne on hankkinu valtatien varrelle viritetystä marketista kun ei ne puita saa syttymään sen paremmin kuin vaimonräpsyä, joka näyttää jo nelikymppisenä sellasta naamaa ettei sitä viitti kattoa normaalivalaistuksessa kymmentä minuuttia pitempään kun pitää jo keksiä asiaa lätäkölle jota ne kutsuu järveksi, siis sinne ja vapa sojoon että näyttäis kalastavan, mutta sitä papiljottikojoottia siellä ollaan paossa, se on selvä. Sitten tullaan iltamyöhään pienessä sievässä rantaan ja alotetaan kränä että kuka päästi broilerinkoivet mustiks, kenen oli puhe vahtia, papiljottikojootilta nousee savu päästä kun se tajuaa, että ukko kerää sappea vaikka on ollut koko illan lätäköllä jemmapullon kanssa. Siinä ne sitten kinaa koko illan niin että naapuri kuulee ja nauraa nyrkkiinsä, että noilla menee vielä huonommin, ja koko tään ajan siinä pihassa seisoo se varmarilaguuna, rellun pornopirssi, jossa on voimaa kuin pienessä kylässä, mutta äijä ei sitä polkase niin kuin ei sitä papiljottikojoottiakaan vaan antaa sen järsiä mustunutta broilerinkoipea, vaikka tietää että sen tekee mieli niin että pohkeista valuu. Se lyllymaha, jumalauta, tekee saman muijalleen kuin sille autolleen, ei käytä niitä tarkoituksiin joihin ne on luotu. Muijasta karisee hymy ja pilke ja autosta tarkotus. Molemmat seisoo mökin pihassa keräämässä ruostetta. Ja molempien arvo tippuu silmissä...

Se Klassikosta.

15. lokakuuta 2009

Ildefonso Falcones: Meren katedraali (2006)

La catedral del mar
Suomennos: Satu Ekman
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 647
Pisteet: 2½/5
Mistä minulle: oma ostos

1300-luvun Barcelona, goottilaisen katedraalin rakennustyöt, rutto ja sota, keskiajan luokkayhteiskunta feodaaliherroineen ja maaorjineen sekä armoton inkvisitio - tämä on kehys uskomattomalle tarinalle, joka on täynnä vehkeilyjä, väkivaltaa ja intohimoa. Arnau Estanyol, katalonialainen maaorjan poika, saa alkunsa traagisissa olosuhteissa vanhempiensa häissä vuonna 1320. Kun Arnau syntyy, äiti ja poika haetaan feodaaliherran orjiksi. Arnaun isä pelastaa poikansa varmalta turmiolta ja he pakenevat yhdessä Barcelonaan. Arnau varttuu aikuiseksi mieheksi ja tekee lujasti töitä noustakseen sosiaalisessa hierarkiassa ja saavuttaakseen vapaan miehen aseman. Arnaun hurja elämäntarina kietoutuu yhteen yli 50 vuoden ajan Santa María del Marin kirkon rakennustöiden etenemisen kanssa.

Päädyin aikanaan ostamaan tämän kirjan luettuani eräästä mainosläpyskästä n. 30 ensimmäistä sivua. Tarina vaikutti jännittävältä ja historialliset puitteet toki kiinnostivat. Nyt lopulta kun sain luettua tämän, niin jäi hiukan tyhjä olo. "Tässäkö tämä nyt oli?" Pitäisikö tässä hiljalleen tulla siihen tulokseen, että globaalit myyntimenestykset sun muut bestsellerit eivät ole minua varten. Meren katedraali kumisi silkkaa tyhjyyttään.

Tässä romaanissa puitteet ovat kyllä kunnossa, enkä epäile (saatikka vähättele) Falconesilta vaadittua taustatyötä. Yhteiskunnan ja sen systeemien kuvaus, rakennustekniikat, tapakulttuuri... Kuvailu ei ole antropologisen yksityiskohtaista, mutta erittäin riittävää muodostamaan kehyksen lukijan mielessä. Falcones onnistuu pilaamaan romaaninsa lähinnä rautalangasta väännetyllä moralismilla ja pinnallisiksi jäävillä henkilöhahmoilla.

Päähenkilö Arnaun tarinaa seurataan vastasyntyneestä varsin iäkkääseen Arnauhun saakka. Parhaimmillaan ja syvimmillään Arnau on n. 10-vuotiaana pojanviikarina. Ihmettelevä ja identiteettiään etsivä lapsi on uskottava. Alamäki alkaa Arnaun liittyessä kuninkaan sotajoukkoihin ja se vain syvenee loppua kohden. Ikään kuin kirjailija ei jaksaisi enää tutustua kasvavaan ja muuttuvaan Arnauhun, vaan haluaa tarinansa vain eteenpäin hiukan ällöimelään loppuunsa saakka.

Arnaun ympärillä olevat naiset Falcones hahmottelee kahteen (varsin yleiseen) naiskastiin; huoriin ja madonnoihin. Naishahmoille ei anneta tilaa omaa henkilöitymistään varten, vaan heidät määritellään Arnaun ja seksuaalisen aktiivisuutensa kautta. Naishahmojen rakentaminen on Meren katedraalissa suorastaan ällöttävää ja tympivää.

Arnaulle läheiset miehetkään eivät ulotu kovinkaan moniulotteisiksi. Orja Sahat ja "veli" Joan jäävät hieman kaukaisiksi hahmoiksi. Lapsi-Joan oli jälleen onnistuneempi kuin aikuinen-Joan. Joanin tarina on kokonaisuudessaan jopa koskettavampi kuin Arnaun, ja hänen hahmossaan olisi ollut ehkä enemmän aineksia kuin Arnaun.

Kyllä Meren katedraalin nyt kerran lukaisee ja ajoittain se jopa onnistuu viihdyttämäänkin. Kertakäyttöromaani tämä kuitenkin on ja divariin se joutaa minunkin hyllystäni.

29. syyskuuta 2009

Marjo Heiskanen: Idiootin valinta (2009)


Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 291
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: lainattu

Marjo Heiskasen epäsovinnainen esikoisromaani kertoo nelikymppisen Maisan ja hänen 15-vuotiaan Nisse-poikansa erikoislaatuisesta perheestä. Maisan biologin maailmankuva hakee asioille tieteellistä selitystä ja järjestystä, eikä hänen psyykensä aina kestä elämän sattumanvaraisuutta ja kaaosta. Nissen varhaiskypsyys kukkii hänen blogissaan, jonka kieli yhdistelee loisteliaasti puberteettista nettislangia ja verbaalista iloittelua.

Oma arvio:

On tavattoman epäreilua arvostella kirjaa, josta jo lähtökohtaisesti tietää ettei tyylilaji ole mieleinen. Vähän kuten jos joku kauhukirjan lukenut, kauhua inhoava tyyppi toteaisi kirjasta, että se oli liian pelottava ja kauhukirjamainen. Daah! Sen kuuluukin olla. Minä en pidä taideproosasta, Idiootin valinta oli liian taideproosamainen minun makuuni, joten oikeastaan tämä argumenttini (ja ehkä koko postaus) on aika turha.

Pyrin siirtämään tyylin hetkeksi sivuun ja ajattelemaan henkilöhahmoja. Nisse taisi olla eniten äänessä ja hän häiritsi minua eniten, koska en voinut millään muotoa pitää Nisseä uskottavana hahmona (vaikka Nissellä oli äärimmäisen hyvä musiikkimaku noin meikäläisen näkökulmasta). Ensinnäkin 14-vuotias poika joka käy vanhusjelpissä (siis vapaaehtoistyössä vanhusten parissa) on jo aikamoinen pommi, joka vaatisi hyvän selityksen (äiti vaatii sitä viikkorahan varjolla tms.). Sellaista ei ollut. Nissen kieli oli aika epäuskottavaa. En pidä outona sitä, että fiksu teini kikkailee kielellä, mutta jotenkin esim. slangisanat tuntuivat kovin päälleliimatuilta hemmotyyppeineen, bonahyvineen ja evottamisineen. Enkä oikein käsittänyt miksi sanoja ei olisi voinut selittää (tai näyttää), koska varmasti ainakin joiltakin esim. bofferi meni ihan ohitse. Tekeekö selittämättömyyden luoma salaperäisyys asiasta hienompaa tai korkealentoisempaa? Itsellenikin bofferi (eli itsetehty, pehmustettu ase; esim. miekka) oli tuttu vain oman liveroolipelitaustani takia.

Maisan hahmo taas oli kaikessa hulluudessaan hyvinkin todentuntuinen, josta tosin oli vaikea saada otetta. Maisan hoippuva mielenterveys kävi syynä niin raivotarkirjeisiin entiselle miesystävälle kuin oudon lyyrisiin kirjeisiin pojalleen. Maisa oli kiehtova, mutta jäi ainakin minulle hiukan etäiseksi hahmoksi ja Nissen vahva läsnäolo söi hiukan Maisankin osuutta.

Tarinana äidin ja pojan haastava suhde on varsin hyvä. Nisse on kaikessa teiniydessään tunteidensa äärirajoilla äitinsä suhteen; viha ja rakkaus vuorottelevat ovelasti. Nisse haluaa ja ei halua huomiota. Tämä oli Nissen onnistuneimpia puolia. Maisa taas suhtautuu poikaansa velvollisuudentuntoisesti - äitienhän kuuluu tehdä niin. Loppuvuosi toimii tietynlaisena aikakehyksenä ja uusivuosi tapahtumien huippuna, jolloin on helppo puhdistaa pöytä ja aloittaa alusta.

Idiootin valinta on idiootin valinta vain niille, jotka väen väkisin haluavat lukea genreä, josta eivät pidä. Muille tämä on ihan mielenkiintoinen valinta.

22. syyskuuta 2009

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys (1983)

Nesnesitelná Lehkost Bytí
Suomennos: Kirsti Siraste
Käännösvuosi: 1985
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 390
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen, sijaansa etsivän ihmisen tarina. Se on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia, mitä on koskaan kirjoitettu.
Tomás, prahalainen kirurgi ja naistenmies, rakastuu päätäpahkaa herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Hän haluaa tytön, mutta myös vapautensa, kaikki hänelle kertyneet ihanat naiset, joista tärkein on Sabina, itsellinen taiteilija ja seikkailijatar.
Vuosi 1968 viskoo ihmiset maailmalle. Genevessä Sabina solmii suhteen Franziin, keski-ikäiseen, osallistuvan polven tiedemieheen, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan.
Ihmiskohtalot kutoutuvat romaanissa kuvioksi, jonka moraaliset, intellektuaaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat ovat ainutlaatuiset aikamme kirjallisuudessa.

Oma arvio:

Eräs opiskelukaverini ehdotti minulle tätä romaania pähkäillessäni seuraavaa työmatkalukemiseksi sopivaa kirjaa. Ehdotuksen perustelut olivat hilpeät; siinä on lyhyitä lukuja ja siksi se on helppo jättää kesken. Ja kun kirja sattui olemaan jo valmiina hyllyssäni, päätin ottaa neuvosta vaarin. Niin tai näin, perustelu kyllä piti paikkansa. Olemisen sietämätön keveys oli helppo jättää kesken nimenomaan lyhyiden lukujensa vuoksi ja siksi se on erinomaisen hyvä matkakirja.

Tiesin jo kirjaan tarttuessani, että kyseessä on melkoinen klassikko, mutta en tiennyt mitä odottaa. Siitä huolimatta yllätyin hieman takakannen tekstistä ja mielenkiinnolla kävinkin tämän kimppuun. Sain tämän luettua varsin lyhyessä ajassa jo viikko sitten ja sen jälkeen olenkin vain pohdiskellut, että mitä tästä sanoisin.

Olemisen sietämätön keveys rakentuu ennenkaikkea henkilöiden ja filosofian varaan. Henkilöhahmot olivat parasta antia ja lukijana suhtautumiseni heihin oli ristiriitaista. Tomás oli yhtä aikaa raivostuttava ja säälittävä, Tereza oli ressukka, joka loppua kohden osoitti kehityksen merkkejä, Sabina jäi arvoituksellisen etäiseksi ja Franz hieman sekavaksi. Yllättävän vähällä käsittelyllä Kundera onnistui luomaan syvän kuvan Franzin vaimosta, Marie-Claudesta joka lopulta saa pitää miehensä hiukan erikoisella tavalla.

Suurimman moraalisen ryöpytyksen lukija kohtaa Tomásin ja Terezan välisessä suhteessa. Tomás haluaa rakastajattarensa, mutta Tereza ei halua jakaa häntä. Niinpä onneton Tereza painostaa hienovaraisin keinoin miestään, ja ajaa Tomásin sekasorron tilaan. Tomás yrittää hyvitellä Terezaa ja ostaa tänne koiran, joka sukupuolestaan huolimatta saa nimen Karenin (Tolstoi oli liian mahtipontinen). Kareninin kautta rakentuu hienolla tavalla ymmärrys ja vertaus ihmissuhteisiinkin. Kiintyminen, vuorovaikutus, vapaus, toistuvuus - niistä oli Kareninin rakkaus tehty.

Sabinan hahmo rakentui aluksi hienosti vapaan taiteilijattaren femme fatale -tyyppiseen rooliin, mutta loppua kohden se latistui ja olin siihen suorastaan pettynyt. Kundera ei saanut minua vakuuttumaan siitä, miksi Sabina lopulta teki sellaisen ratkaisun kuin teki. Sabinan ja Franzin suhde rakentui väärinkäsityksille (jotka jopa luetteloitiin) ja arvatahan sen saattaa, ettei sellainen kestä. Sabinan ja Tomásin suhde jäi yllättävän paljon sivuun.

En edelleenkään osaa sanoa, mitä mieltä olisin tästä teoksesta. 'Hyvä' tai 'huono' tuntuvat latteilta sanoilta, mutta 'loistava' tai 'surkea' olisivat liioittelua. Matkakirjana tämä on suorastaan erinomainen, mutta lukukokemuksena... Ei. En todellakaan tiedä. Klassikkona? Kai tämä on paikkansa ansainnut, tai ainakin niin minua viisaammat ovat todenneet.

13. syyskuuta 2009

Robert M. Pirsig: Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1974)

Zen and the Art of Motorcycle Maintenance
Suomennos: Leena Tamminen
Käännösvuosi: 1986
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 457
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Hippikauden kulttikirja, jossa isän ja yksitoistavuotiaan pojan moottoripyöräajelu Amerikan preerialla laajenee suureksi arvojen kyselyksi, matkaksi länsimaisen ja itämaisen ajattelun ylängöille.

Oma arvio:

Takakannen teksti on hiukan suppea, mutta eipä sitä voisi paremmin selittää. Yrittää toki voi aina. Kirjan minä-hahmo (jonka nimi ei käy ilmi) ja hänen poikansa Chris tekevät tosiaan moottoripyöräretkeä halki Amerikan mantereen. Aluksi mukana on myös minäkertojan tytär Sylvia ja hänen miehensä John. Tarina kulkee oikeastaan kolmella tasolla. Ensimmäinen taso on hyvin konkreettinen moottoripyöräreissu. Toinen taso on minäkertojan pitämä "chautauqua", eräänlainen liikkuva opetusteltta siis. Kolmas taso on englanninkielen opettajan, Faidrosin, tarina Laadun metafysiikan etsinnässä, joka kyseenalaistaa koko länsimaisen tieteen perustukset. Jollakin tasolla minäkertoja ja Faidros ovat yksi sama henkilö.

Tämä oli yksi haastavimmista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Lukeminen kesti 2-3 kuukautta, sillä en kyennyt lukemaan tätä montaa sivua kerrallaan. Zen ja moottoripyörän kunnossapito ei suinkaan ole huono kirja eikä varsin raskaskaan. Kirja herättää vain paljon ajatuksia ja kyseenalaistaa yllättävän monta tuttua asiaa, kuten vaikkapa opetusjärjestelmäämme.
Herkullisin ajatus oli tosiaan arvostelujärjestelmän kyseenalaistaminen. Faidroksen mukaan oppilaat opiskelevat arvosanojen ja tutkinnon vuoksi, ei aidosta oppimisen halusta. Tästä johtuen oppiminen ei ole aitoa oppimista ja asioiden ymmärtämistä, vaan tietynlaista "hauki on kala" oppimista. Niinpä hänen mukaansa koko arvostelujärjestelmä olisi syytä lakkauttaa.

Loppua kohden muuten hyvä kirja kävi kuitenkin turhan sekavaksi. Pohdinnat Aristoteleen ja Platonin opetuksista, skolastikkasta, retoriikasta ja dialektiikasta olivat kyllä edelleen kiinnostavia, mutta minäkertojan ja Chrisin tarina kävi ylikierroksilla. Leppoisa moottoripyöräreissu muuttui isän ja pojan väliseksi epämääräiseksi riidaksi, joka sai omituisen huippunsa ja vielä omituisemman loppuratkaisunsa. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko kirjan Chris-pojalla on yhteistä Pirsigin oman Chris-pojan kanssa, joka ammuttiin tämän ollessa 22-vuotias (kirja on kirjoitettu ennen sitä).

Zen ja moottoripyörän kunnossapito on kirja, joka vaatii ainakin minulta useamman lukukerran, jotta kykenisin sitä täysin ymmärtämään. Kirjaa on mahdotonta arvottaa hyvän ja huonon väliltä. Se on Jotain Ihan Muuta.

10. syyskuuta 2009

Kari Hotakainen: Ihmisen osa (2009)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 276
Pisteet: 5/5

Mistä minulle: oma ostos

7000 eurolla saa paljon. Salme Malmikunnas avautuu ja kertoo kaiken ihan niin kuin hän sen haluaa muistaa. Miehensä Paavon puhumattomuuden, tyttärensä Helenan onnettomuuden, Maijan avioliiton ja Pekan menestyksen kaupallisella alalla. Mutta kirjoittaako kirjailija tarinan niin kuin on sovittu, ja malttaako hän olla kirjoittamatta siitä, mistä ei saa kirjoittaa? Ja kertooko Salme totuuden?
Nimensä mukaisesti romaani kysyy ihmisen osaa ja vastaa siihen moniäänisesti: runsaan henkilögallerian voimalla se risteilee nykyajassa ja ottaa vauhtia menneestä, tekee synteesiä ostamisen ja myymisen maailmasta, kertoo jotain ikiaikaista työelämästä ennen ja nyt. Se myös väittää, että puhe pyörittää suurta osaa nykyistä liike-elämää. Mutta nyt ei myydä lankaa vaan mielikuvia. Ja kun sanat loppuvat, on tekojen aika.
Paljon on Hotakainen kirjoittanut, mutta ei aiemmin tällaista. Ihmisen osa on runsas ja moniaalle ehtivä romaani. Sen viisaus on vilpitöntä, sen liikuttavuus riisuu aseista, sen huumori on syvää. Pelotta tämä romaani kahmaisee nykyajasta kiinni ja yrittää ymmärtää sitä. Naurutta se ei ole mahdollista, itkutta se ei onnistu.

Oma arvio:

Nyt olen jo hieman rauhoittunut ja pystyn ehkä tarkastelemaan tätä romaania neutraalissa mielentilassa. Saatuani edellisen kirjan loppuun, istahdin sohvan nurkkaan viinilasin ja Ihmisen osan kanssa. Tarkoituksenani oli vain aloittaa kirjaa ja jatkaa sitä myöhemmin sitten bussilukemistona. Eihän siitä mitään tullut. Tämä oli vain pakko lukea loppuun heti. Uskomattomassa euforiassa (ei sitä viiniä niin paljon ollut) ahmaisin Ihmisen osan siltä istumalta. Yritin olla edes vähän skeptinen Antti Majanderin hehkutuksen jälkeen, mutta en vaan kyennyt. Hotakainen ei petä.

Hotkainen jos kuka osaa luoda henkilöhahmoja ja hänellä on rahkeita jättää romaani niiden varaan. Minut yllätti se, kuinka uskottava ja hyvä hahmo Salme Malmikunnas onkaan. Miten ihmeessä Hotakainen osaa mennä yli 70-vuotiaan naisihmisen nahkoihin? Jo Salmen ääni oli niin vaikuttava. Saatoin suorastaan kuulla sen kälätyksen korvissani ja kuvitella sen postikortin, mitä Salme lähetti lapsilleen. Paavon mykkyys oli sekin paljon puhuvaa ja ne vähät sanat, jotka hän oli aiemmin sanoneet, istuivat Paavon suuhun täydellisesti.

Lapset Helena, Maija ja Pekka (sekä lapsena kuollut Heikki) olivat hiukan stereotypisiä. Se kuitenkin oli ihan tarkoituksellista. Jo tavallisten nimien myötä kuka tahansa voi samaistua näihin. Helena on bisnesmaailman huipulla oleva tyypillinen näyttävä uranainen. Maija taas monellakin tapaa kapinallinen hippihenkinen nainen, joka tietysti avioituu maahanmuuttajan kanssa. Pekka taas on hissukka mammanpoika, josta äiti kuvittelee suuria mutta totuus on toinen - karumpi kuin voisi uskoakaan. Lisähöysteenä on vielä audimies Kimmo, joka saa etenkin viime aikaisten tapahtumien valossa (romaanihan on julkaistu ennen Kiesi-jupakkaa) hauskan lisäsäväyksen. Audimies on audimies ennen Kiesiäkin.

Hotakaisen tyylissä viehättää se, että niin vähällä voi sanoa niin paljon. Tässä onnistutaan moralisoimaan salakavalasti, ei sormella osoittaen. Ihmisen osa näyttää vanhoja totuuksia olematta silti kliseinen. Totuus on näkökulmakysymys, maailma muuttuu Eskoseni, nykymaailma on ankara, paha saa palkkansa jne. Tylyys, tarinan mahtava rytmitys, iskevät lauseet, uskottavat hahmot... Niistä on Hotakaisen taidot tehty.

Hotakainen maalaa hienon kuvan vastakohtien törmäämisestä; puheesta - hiljaisuudesta, vanhuksista - nuorista, suomalaisista - maahanmuuttajista, huipusta - pohjasta, ilosta - surusta, maalaisuudesta - kaupunkilaisuudesta. Romaani itketti ja nauratti, yhtä aikaa.

Ensilukemalta, siinä euforiapäihtymisen tilassa, en onnistunut löytämään Ihmisen osasta mitään moitittavaa. Ehkä toinen lukukerta olisi asiallisempi ja aiheellinenkin, mutta taidan nautiskella tästä pilvilinnastani vielä hetken. Ehdottomasti tämän vuoden parhaimmistoa. Pidän tätä jopa hitusen parempana kuin Juoksuhaudantietä. Ihmisen osa on tyly romaani.

6. syyskuuta 2009

Clive (& Dirk) Cussler: Musta tuuli (2004)

Black Wind
Suomennos: Anu Niroma
Käännösvuosi: 2006
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 521 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Joulukuussa 1944 kaksi japanilaisten sukellusvenettä lähetetään Tyynellemerelle kohti Yhdysvaltoja. Keisarikunnan kamikaze-yritys pakottaa amerikkalaiset aselepoon epäonnistuu, kun molemmat sukellusveneet upotetaan, ja tohtori Tanakan "salainen ase" painuu merten syvyyksiin.
Toukokuussa 2007 Aleuttien saaristossa rannikkovartioston väkeä menehtyy mystisessä kaasuturmassa. Yhdysvaltalaisdiplomaattien murhat ja tehtaan avajaisten sabotaasi Japanissa antavat syytä epäillä, että jo lakkautetuksi luultu Punainen armeijakunta on yhä voimissaan.
Dirk Pitt, merentutkimuslaitos NUMAn erikoisprojektien johtaja Dirk Pitt nuorempi ja tämän rämäpäinen kaksoissisar Summer tempautuvat keskelle Operaatio Khimairaa. Toteutuessaan terroristiryhmän kieroutunut hanke tietäisi G8-maiden johtajien kuolemaa ja miljoonien amerikkalaisten joukkosurmaa...

Oma arvio:

Lyhyesti alkuun Clive Cusslerista. Hän siis kirjoittaa Dirk Pitt -nimisestä hemmosta, joka on kuin vedenalainen Indiana Jones. Dirk Pitt -seikkailuja on ehtinyt ilmestyä jo lähemmäs kaksikymmentä. Kahdesta on tehty elokuvakin; Nostakaa Titanic! ja Sahara. Cussler itse on sukeltaja ja hän on perustanut NUMAn. Joskin oikea NUMA ja kirjoissa esiintyvä NUMA ovat hiukan erilaisia. Lisää tietoa voi kaivaa vaikkapa Wikipediasta. Aluksi Cussler kirjoitti Dirk-juttuja yksinään, mutta nyt pari uusinta hän on kirjoittanut yhdessä poikansa Dirk Cusslerin kanssa.

Musta tuuli on siis hyvin tyypillinen genrensä edustaja. Amerikkalainen sankari pelastaa suunnilleen koko maailman, ympärillä pyörii kauniita naisia, rahasta ei ole puutetta ja sankarin ulkonäkö on tietenkin hyvin komea. Sankarilla on pöljä, mutta hyväsydäminen, ystäväkin. Ei kai näistä voi valittaa, kun kerran asiaan kuuluu tällainen sooparakennelma.

Viihdyttävästä tarinasta huolimatta jotain valittamisen aihetta sentään löytyy. On hiton rasittavaa, että isällä ja pojalla on sama nimi: Dirk Pitt. Eihän se muuten haittaa, jos jommalla kummalla on poikkeava kutsumanimi (olisiko Pitty mitään?), mutta kun ei ole niin sekaannuksia pääsee sattumaan. Takakannessa mainittu johtajan titteli kuuluu vanhemmalle Pittille, ei nuoremmalle.

Nuoremman Dirkin kaksoissisar Summer ei ole erityisen rämäpäinen. Hän on varsin stereotypisesti kuvattu sankaritar, jonka sydän sykkii eläimille, on pitkä ja hoikka, hänellä on punaiset hiukset (toisin kuin kaksoisveljensä musta tukka) ja hän on sopivassa suhteessa avuton jättäen tilaa oikealle sankarille - Dirk Pitt nuoremmalle.

Cusslerien vahvuuksiin ei voi laskea dialogia eikä romantiikkaa. Molemmat aiheuttavat lukijalle myötähäpeän luoman kiusaantuneen olon. Dialogi on töksähtelevää ja epäuskottavaa. Romantiikka taas päälleliimatun oloista naurettavaa söpöstelyä. Kirjan loppusanat toimivat loistavana esimerkkinä:

"Ei lauttoja", Dirk nauroi kietaisten toisen käsivartensa Sarahin ympärille. Hän painoi kevyesti kaasua, vanha avoauto hyrräsi matalasti, ja hän ohjasi rehevän puiston halki vaaleanpunertavaan hämärään.

Yöh! Ällöä.
Tarinana Musta tuuli oli kuitenkin aikasta hyvä. Terrorismirakennelma luotiin kohtuullisen uskottavasti ja jännitys säilyi ihan viimeisille sivuille saakka. Tässä kirjassa myös luonnon ja meren suojelu tulivat ilahduttavasti esiin olematta mitenkään moralisoivia tai opettavaisia teemoja. Politiikaltakaan ei voinut välttyä, mikä on mielestäni ihan hyvä asia.

Dirk Pitt -jutut ovat siis perushyvää viihdettä genrensä puitteissa. En jaksaisi kahta peräkkäin lukea, mutta esim. kerran tai kaksi vuodessa olisi oikein hyvä annosmäärä.

27. elokuuta 2009

Reijo Mäki: Marraskuu on musta hauta (1988)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 251 (pokkari)
Pisteet: 3/5

Mistä minulle: oma ostos

Rento turkulaisdekkari Jussi Vares varjostaa idänkaupan konsulttia ja tämän syrjähyppyjä Tallinnassa. Huimassa seikkailussa pyörivät mukana niin lännestä tilattu palkkamurhaaja, suomalainen jobbari, gruusialainen KGB-pomo kuin suloinen virolaishuorakin.

Oma arvio:

Miten minusta tuntuu, että Reijo Mäki on erityisen innostunut nimenomaan näistä itään liittyvistä jutuista? Vai liekö syynä se, että 80-luvulla Neuvostoliitto oli Suomessakin niin pinnalla oleva asia? No, ei kai sitä nyt varsinaisesti viaksi voi laskea. Monikin kirjailija jumiutuu jonnekin tietynlaiseen miljööseen ja kun sen hallitsee, niin homma kulkee kuin juna kiskoilla.

Pyrin lukemaan nämä Vares-kirjat ilmestymisjärjestyksessä, sillä minua kiinnostaa se kuinka Jussi Vareksen hahmo kehittyy. Toistaiseksi kehitys on ollut olematonta, mutta kai se on miehillä aina hiukan viiveistä? En luonnollisestikaan odota mitään "päätti mennä naimisiin ja hankkia lapsia" -ratkaisua (revin pelihousuni jos näin käy), mutta Vareksen vanheneminen kiinnostaa.

Marraskuu on musta hauta oli hiukan mitäänsanomaton Vares. Niin hyvässä kuin pahassakin. Ei erityistä moitittavaa, ei erityistä kiitettävää. Synkeä tarina, jossa huumorinkukka ei kukkinut niin paljon kuin Mäellä yleensä. Jussi ryyppää, joutuu kiperiin tilanteisiin, ryyppää, varjostaa krapulassa, ryyppää... Ihailtavaa oli se, että tässä Vareksen sankaruus jäi vähemmälle. Vares auttoi jutun ratkaisussa, mutta ei ollut mikään selkeä sankarihahmo. Ratkaisu oli mielestäni hiukan ei-tyypillinen ja sen vuoksi erittäin hyvä. Erityistä sankaria ei ollut ylipäätään, mutta sitä ei voi laskea viaksi tälle teokselle.

Vares-kirja oli jälleen oivallista bussilukemistoa. Ei vaadi syvää keskittymistä, voi jättää helposti kesken ja pokkariversio kulkee kätevästi taskussa. Kouluarvosanana antaisin 8-.

25. elokuuta 2009

Peter Straub: Jos näkisit minut (1984)

If You Could See Me Now
Suomennos: Kari Salminen
Käännösvuosi: 1998
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 314
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Newyorkilaislehtori palaa lapsuutensa maisemiin keskilänteen viimeistelläkseen siellä väitöskirjansa, mutta ajautuu riitoihin koko laakson kanssa loukattuaan lähes kaikkia pyhiä arvoja ja joutuu lopulta epäillyksi kolmen nuoren tytön murhasta...Taustalla vaanii koko ajan menneisyyden uhkaava varjo.

Oma arvio:

Takakannen teksti ei ollut sinänsä kovin informatiivinen, joten selostetaanpas lisää. Päähenkilö Miles Teagarden palaa siis takaisin lapsuuskyläänsä Ardeniin Wisconsiin. Hän majoittuu isoäitinsä vanhaan taloon, serkkunsa Duanen naapuriin. Jo matkalla hän riitaantuu erään miesporukan kanssa ja siitä soppa sitten syvenee. Ardenissa tapahtuu kolme nuoren tytön seksuaalisväritteistä murhaa ja kuka onkaan oivempi syntipukki kuin paluun tehnyt epämääräinen hyypiö, joka vielä tutkii jotain pornokirjailijaa (D. H. Lawrencea)! Tarinaa värittää vielä Milesin (ja tietysti Duanen myös) serkku Alison, jolla oli jo melkoinen maine varhaisteininä...

Odotukseni Straubin suhteen olivat aika kovat. Johtunee luultavasti siitä, että mies, joka on tehnyt yhteistyötä Stephen Kingin kanssa, ei voi olla mikään kovin surkeatasoinen kynäilijä. Eikä minun tarvinnutkaan pettyä. King on ylittämätön, mutta Straubin ei suinkaan tarvitse hävetä ainakaan tätä tuotostaan.

Jos näkisit minut piti hallinnassaan ihan loppumetreille saakka. Vielä viimeisillä sivuillakin mietin, että kuka hemmetti se murhaaja nyt sitten on! Vaihtoehtoja oli monia ja jokainen vuorollaan oli yhtä varteenotettava murhaajaehdokas - myös Miles Teagarden.

Yliluonnolliset elementit toimivat oivallisina mausteina olematta kuitenkaan itsetarkoitus. Tässä mielessä Straubin tyyli oli hyvin Kingimäinen; kauhua, joka voisi olla totta kaikessa hulluudessaan.

Hiukan täytyy kuitenkin kliseistä rokottaa. En tiedä onko minulla käynyt viime aikoina huonompi tuuri vai ovatko amerikkalaiset (kauhu)kirjailijat ylipäätään poikkeuksellisen ihastuineita alaikäisten tyttöjen hyväksikäyttö -teemaan. Tuntuu, että niin monessa kirjassa on joko hyväksikäytetty viaton alaikäinen (n. 12-14v.) tyttö tai sitten samaa ikäluokaa oleva lupaava hutsun alku. Toinen silmiinpistävä klisee on yleistys maalaiset vs. kaupunkilaiset. Maalaiset ovat juntteja tolloja, joille kaikki vieras on uhka. Kaupunkilaiset taas boheemeja älykkötyyppejä. Tämä teos olisi saanut oivallisen pikkusärmän, jos henkilötyyppejä olisi hiukan sotkettu keskenään; näennäinen maalaisjuntti paljastuisikin paljon lukevaksi tieteestä kiinnostuneeksi tyypiksi ja koulutettu kaupunkilainen olisikin varsinainen punaniskahenkinen yrmy.

Kaikkea ei voi saada. Tästä huolimatta palaan Straubin teksteihin mielelläni jatkossakin.

14. elokuuta 2009

Kaari Utrio: Haukka, minun rakkaani (1990)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 462
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Blanka, ruotsalainen ylimysnainen, rikkaudestaan ja korkeasta asemastaan huolimatta alistettu ja hyväksikäytetty.
Daniel Tulikilpi, äärettömän ja salaperäisen Itämaan upporikas turkisruhtinas, mies joka noudattaa vain omaa mieltään.
Rouva Blankan ja herra Danielin tiet kohtaavat Roslagenin Lännanjärven petollisella jäällä. Kohtalo heittää heidät myrskyihin ja vaaroihin maailmassa, jossa vain voimakkaat selviytyvät. Mutta rouva Blanka ei ole voimakas...
Ja kaiken yllä kaartelee jalo metsästyshaukka, rouva Blankan vapautta janoava sielu.

Oma arvio:

Luin tämän kirjan vuosia sitten ensimmäisen kerran. Muistaakseni olen ollut 14-16 -vuotias ja olin täysin ihastunut. Suloinen Blanka ja niin upea Daniel Tulikilpi - kuinka romanttista! Blanka joutuu pulaan, Daniel pelastaa, Blanka joutuu pulaan, Daniel pelastaa jne. Todellinen ritari ja todellinen avuton prinsessa! Ah!

Maailmankatsomukseni on tainnut kovasti muuttua sitten teiniaikojen naiviuden ja en muista pitkään aikaan ärtyneeni näin paljon. Jostakin syystä avuttomat naishahmot ärsyttävät nykyään hyvin nopeasti. Ja näin kävi nytkin. Blankaa avuttomampaa ja selkärangattomampaa eukkoa saa hakea. Sympatiani olivat täysin Danielin puolella ja ällistelin jatkuvasti, että kuinka miehen pinna kestää? Blankan avuttomuus ja sitä myöten Danielin rakkaus oli jo niin pahasti epäuskottavaa (vaikka eihän Utrion kirjojen Tuhkimo-tarinat yleensä ole historiallista miljöötä lukuunottamatta ylipäätään uskottavia), että se häiritsi lukunautintoa.

Blankan selkärangattomuutta tietysti taustoitettiin hyvin. Väkivaltainen ja tyly aviomies ja miehen mukana tulleet ahneet ja ilkeät sukulaiset, Blankan oma perhe on täynnä voimakastahtoisia ihmisiä, jossa pieni ja hento, arka nainen on auttamatta jäänyt jalkoihin. Leskeydyttyään Blankaa vainoaa saksalainen kunniaton ritari Arent von Prenden, joka yrittää raiskata Blankan kolmesti (ja Daniel pelastaa Blankan joka kerta). Vähemmästäkin sitä tietysti traumatisoituu.

Utrio ei vain saanut uskottavasti selitettyä sitä, miksi Daniel Tulikilpi rakastui Blankaan tämän vastentahtoisuudesta huolimatta. Daniel sattui puolittain vahingossa tappamaan Blankan lemmikkihaukan erään tapahtuman seurauksena, ja tämän vuoksi Blanka inhosi Tulikilpeä yli kaiken. Hän näyttää vastentahtoisuutensa yllättävän voimakkaasti (lukuunottamatta hekumallisia hetkiä vuoteessa) ja silti vahvaluonteinen Tulikilpi on täysin myyty. Vastakohdat toki voivat vetää puoleensa, mutta kumpikaan hahmo ei saanut sellaista syvyyttä, että se olisi tuntunut uskottavalta.

Hömppä on hömppää ja saa ollakin, mutta rajansa sillä epäuskottavuudellakin on. Utrion kirjojen kantava voima on historiallisen miljöön tarkka ja autenttinen kuvaus, jonka vuoksi tykkään näitä lukea. Toisinaan kuitenkin tarina floppaa ja pahasti, ja näin kävi Haukka, minun rakkaani kohdalla uudemmalla lukukerralla.

26. heinäkuuta 2009

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (2007)

A Thousand Splendid Suns
Suomennos: Kristiina Savikurki
Käännösvuosi: 2008
Kustanmo: Otava
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Mariam on vain 15-vuotias, kun hänet lähetetään Kabuliin ja naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Hän aloittaa uuden elämänsä toiveikkaana, mutta vuosien kuluessa burqa kätkee alleen niin nöyryytykset, mustelmat kuin hiipuvan toivon lapsesta.
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Kabulissa riehuvat taistelut murskaavat myös nuoren ja rakastuneen Lailan haaveet tulevaisuudesta. Hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.
Afganistanilaisnaisen kohtalosta määräävät miehet, sota, talibanien hirmuhallinto. Mutta Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka on kaikkia näitä vahvempi - ja joka saa heidät yhä uudestaan taistelemaan toivon ja vapauden puolesta.

Olin alunperin hitusen ennakkoluuloinen tätä kirjaa kohtaan. En halunnut lukea enää mitään Prinsessa Sultana -tyyppistä kirjaa, jossa kaikki on niin mustavalkoista; miehet pahoja, naiset hyviä jne. Tuhat loistavaa aurinkoa sai kuitenkin aika paljon kehuja, puhumattakaan Hosseinin aiemmasta Leijapoika -romaanista (en ole lukenut). Ajattelin, että lienee syytä viskata ennakkoluulot romukoppaan ja tarttua kirjaan. Prinsessa Sultana -kirjoistakin on kymmenisen vuotta aikaa - ei kai kukaan samanlaista kukkua enää kirjoita.

Valitettavasti ennakkoluuloni kävivät toteen. Minua suorastaan harmitti henkilöiden melkoisen räikeä mustavalkoisuus. Pahikset (suuri osa miehistä siis) olivat rumia, lihavia, haisevia, keltahampaisia, vanhoja ällötyksiä. Poikkeuksena vain nuori Tariq, joka oli rampa, ja Lailan oppinut isä. Naiset (hyvikset siis) taas kuvattiin "elämää nähneen kauniisti" viisaine silmineen, kauniine hiuksineen. Naiset olivat lempeitä, viisaita, loputtoman uhrautuvia ja hyvin tunteellisia.

Lailan ja Mariamin aviomies Rashid on juuri sellainen kuin olemme tottuneet arabinaiskohtalo-kirjoista lukemaan. Hän hakkaa, nöyryyttää, solvaa, raiskaa ja jumaloi poikaansa ja inhoaa tytärtään. Harmittaa, koska Rashidista olisi varmasti saanut moniulotteisemmankin hahmon pienellä yrittämisellä.

Juonenkulku oli hiukan liian kliseinen minun makuuni ja loppua kohden suorastaan ällösiirappinen. Kaava oli selkeä; ensin kaikki on hyvin, sitten kaikki on helvetin huonosti ja lopuksi (yhden marttyyrikuoleman jälkeen) kaikki on helvetin hyvin ja tulevaisuuteen uskotaan lujasti.

Tarina itsessään kulki jouhevasti ja oli suorastaan vetävä. Teksti ei ollut erityisen hyvää, muttei huonoakaan. Jos tästä olisi saatu pois tuo henkilöiden mustavalkoisuus ja kaikenlainen kliseisyys, niin tämä olisi voinut olla todella hyvä kirja. Nyt tämä jäi yhdeksi satojen naiskohtalo-kirjojen joukkoon vailla erityisiä ansioita. Mikä mahtaakaan olla kirjan suosion syy? Ehkä ajankohtainen Afganistan.

15. heinäkuuta 2009

Henry Miller: Sexus I (1949)

Sexus
Suomennos: Risto Lehmusoksa
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 285 (pokkari)
Pisteet: 1/5
Mistä minulle: oma ostos

Sexus aloittaa Millerin kuuluisan Ruusuinen ristiinnaulitseminen -trilogian. Amerikkalaisen kirjallisuuden kauhukakara kuvaa elämää, rakkautta ja taidetta raadollisella rehellisyydellä. Sexus kyseenalaistaa käsitykset hyvästä mausta ja säädyllisyydestä. Se on häpeilemättömän eroottinen, kuvia kumartamaton kirja, joka lumoaa ja vangitsee lukijansa.

Oma arvio:

Mitä onkaan erotiikka? Minusta erotiikka on jotakin kaunista, kiihottavaa, houkuttelevaa - rietastakin. Tämän kirjan mukaan joku on eroottista heti kun tekstissä ovat sanat vittu ja kyrpä ja puhutaan naimisesta. Minusta se taas on kaukana eroottisuudesta kaikella kuvottavuudellaan. Koko Millerin tyyli oli ärsyttävä enkä voi kuin hämmästellä sitä, minkä ihmeen takia Henry Miller on nostettu eroottisen kirjallisuuden jalustalle.

Suomenkielinen Wikipedia käyttää Millerin tyylistä termiä 'verbaalinen ilotulitus'. Anteeksi kuinka? Siis se epämääräinen tajunnanvirta, joka koittaa olla kovastikin syvällinen, ja jonka väliin on tungettu paneskelukuvauksia roisilla termeillä, on verbaalista ilotulitusta? Kukakohan hyväkäs tuonkin termin on siihen artikkeliin tunkenut...

Sexus I kertoo siis kirjailijaksi havittelevasta Henry Milleristä, joka kohtaa tanssipaikalla ihastuttavan ja salaperäisen Maran (myöhemmin Mona). Henry jättää vaimonsa ja lapsensa, ja lyö hynttyyt yhteen Maran kanssa epämääräisessä kommuunissa. Henry muistelee aikaisempia panojaan, paneskelee vuoroin niin Maran kuin vaimonsa Mauden kanssa, haaveilee kirjailijuudesta, on omahyväinen paskiainen sitä kummemmin häpeilemättä tai peittelemättä. Eipä Sexus I:ssa sen kummempaa juonta ole.

Kirjan funktio jäi kuitenkin ainakin minulle epäselväksi. Tämä ei viihdyttänyt (suorastaan tympäisi), tämä ei pohdituttanut, ei ollut hauska, ei edennyt mihinkään, ei kiihottanut... Kuka tällaista roskaa lukee ja miksi? Mitä lukija tästä voi saada? En keksi muuta selitystä tämän klassikkoasemalle kuin sen, että tämä on ollut aikanaan pöyristyttävää tekstiä kaikessa roisiudessaan. Nykylukijaa tämä lähinnä tympäisee.

23. kesäkuuta 2009

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia (2007)

Heart-Shaped Box
Suomennos: Kari Salminen
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 390
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Jude Coyne on ikääntyvä death-metal-muusikko, jonka kiinnostus makaaberiin ja yliluonnolliseen on hyvin fanien tiedossa. Kannibaalien keittokirjat ja käytetyt hirttosilmukat alkavat kuitenkin tuntua kesyiltä, kun Jude huomaa ilmoituksen netissä huutokaupattavasta sielusta. Tuhannella dollarilla Judesta tulee kuolleen miehen haamun ylpeä omistaja.
Juden ovelle tuodaan sydämen muotoinen rasia. Rasiasta löytyy kuolleen miehen puku, jonka mukana rauhattoman sielun on luvattu saapuvan. Judea lähinnä huvittaa: häntä eivät ole jääneet vainoamaan sen paremmin väkivaltainen isä, hylätyt rakastajat kuin petetyt bändikaveritkaan - mitä yksi vanhuksen sielu hänelle mahtaisi?
Mutta sitten haamu onkin kaikkialla. Se kykenee tekemään itsensä näkyväksi mitä epämiellyttävimmillä hetkillä. Ja se on tosissaan. Se kutsuu Judea mukaansa yöpuolen tielle. Ja kun se heilauttaa hypnoottista partaveitsen teräänsä, Jude ei voi olla seuraamatta perässä.

Oma arvio:

Joulupukki toi tämän kirjan kaikessa kilteydessään miehelleni ja olin aivan innoissani. Jännä tarina tiedossa! Suuria odotuksia latasi myös tietoisuus siitä, että kirjailija Joe Hill on kauhukirjallisuuden kuninkaan, Stephen Kingin, poika! Asetelma on toisaalta myös epäreilu Hilliä kohtaan; isän varjo vaikuttaa välttämättä lukukokemukseen etenkin kun poika on valinnut saman kirjallisuudengenren. Niinpä en voinut lukea tätä ajattelematta Kingiä itseään ja se vaikutti (liian) voimakkaasti lukukokemukseeni.

Tarina itsessään on pirskatin hyvä, jos vaan pystyy sulkemaan silmänsä kliseisiltä goottitytöiltä (miksi kaikilla sellaisilla on takanaan rankka lapsuus ja nuoruus sisältäen hyväksikäyttöä, huumeita, prostituutiota ym.?), mystisiltä katoamisilta, rokkarikuolemilta, elämän ja kuoleman rajamailla nähdyiltä valoilmiöiltä, ja ällöimelältä lopulta. Näihin Hill sortuu ihan liikaa.

Tekstin kömpelyyskin häiritsi ajoittain, vaikka en tiedäkään paljonko siitä voi syyttää myös suomentajaa. Tässä pari näytettä:

He voisivat nostaa oikeusjutun Jessica McDermott Pricea vastaan, ja se saattaisi tuottaa hiukan mielihyvää, mutta kostaminen naiselle ei saisi kuollutta miestä häipymään. Jude tiesi sen. Hän oli nähnyt paljon kauhuelokuvia.
--
Se oli Ruth. Hänen nimensä oli Ruth. Hän oli Bammyn kaksoissisar, joka oli kadonnut joskus 1950-luvulla. Vanhemmat olivat huutaneet tytöt sisälle syömään. Bammy oli tullut juoksujalkaa, mutta Ruth oli jäänyt ulos viivyttelemään, ja sen koommin ei kukaan ollut nähnyt häntä... elävänä.

Kömpelö kieli, töksähtelevät lauseet. Ei näin. En tältä odottanutkaan mitään lyyristä ihmettä, mutta kieli on aika iso osa lukunautintoa oli kyseessä minkä tahansa kirjallisuudenlajin edustaja. Makuasiahan tämäkin tietysti on.

Joe Hillillä on kuitenkin muutamia hauskoja jippoja, jotka huvittivat mukavasti. Päähenkilö-Juden tapa kutsua kulloisiakin rakastajattariaan osavaltion mukaan (mm. Georgia, Florida ja Tennessee) oli hauska idea. Satunnaiset viittaukset metallimusiikin maailmaan miellytti myös, joskin se edellyttää lukijalta jonkin verran genren tuntemusta.

En tämän kokemuksella halua Hill-parkaa ihan kokonaan lytätä. Olihan kyseessä vielä herran esikoisteos. Kaipasin kuitenkin enemmän sitä samaa psykologista kauhun otetta, jonka Stephen King hallitsee, ja vähemmän verellä, sisäelimillä ja kliseillä mässäilyä. Ehkä ensikerralla?

2. kesäkuuta 2009

Anneli Matilainen: Öylön huomenna justiinsa (2009)

Kustantamo: omakustanne
Sivumäärä: 337
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja

ääniä
kaikuja kaukaa
puupuntarin aikuisia
sukupolvien vaiheita
tarinoita
juttuja
totta ja valetta
öylösen eväitä
huomisen varalle

Oma arvio:

Takakansi on mukavan arvoituksellinen mutta valaisen tätä hiukan tarkemmin. Kyseessä on sukutarina alkaen 1800-luvun lopulta ja päättyen 1970-luvulle. Pienimuotoinen ja kevyt "savolainen pohjantähti", jossa on ripaus samaa tyyliä kuin Jung Changin Villijoutsenet -omaelämäkerrallisessa romaanissa, joka kertoo kolmen kiinalaisen naisen sukupolvesta. Tässä ei olla Kiinassa, vaan Savossa, Helsingissä, Tienpäässä ja Jyväskylässä. Politiikkaa on vain mausteena, tunteita ja rehellistä elämää sitäkin enemmän.

Tarinankerronta on Matilaisella hyvin hallussa. Tämä piti ahmia, koska kutkutti tietää mitä seuraavaksi tapahtuisikaan. Tuntui siltä, että ihan kaikki on mahdollista shamanistisista poppakonsteista aina "Kuoleman Kopran" koppaisuun saakka. Vanha totuushan on se, että totuus on tarua ihmeellisempää ja Öylön huomenna justiinsa on justiinsa niin sitä. Historia ravistuttaa, hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa aina Hanna-mummosta Anneli-lapsenlapseen saakka.

Matilaisen ei myöskään tarvinnut turvautua liian yksityskohtaiseen henkilöhahmokuvailuun. Jokainen suomalainen on saanut ne kuvaukset valmiiksi jo äidinmaidosta ja lupsakat Taavetit, tomerat Liisat, kohtalokkaat Antit, häijyt Santerit ja sisukkaat Aunet ovat tuttuja alusta saakka. Murteellisuus ei haitannut ainakaan minua, joka hädin tuskin on Savossa koskaan käynytkään ja vanhaa stadiakin kuullut vain harvoin. Nekin tuntuivat silti tutuilta.

Inhoan kirjakriitikeissä sanaa 'elämänmakuinen', mutta nyt on kyllä ihan pakko sortua käyttämään sitä termiä. Öylön huomenna justiinsa ei mässäile sodalla, romantiikalla tai perheväkivallallakaan vaikka kaikkia niitä on tarjolla runsain mitoin. Kerronta on vilpitöntä, mihin vaikuttaa luultavasti eniten se, että näkökulma on pääasiassa joko lapsen (Annelin) tai vanhuksen (Hannan).

Öylön huomenna justiinsa on hiomaton timantti. Hiomattomuuden särmät näkyvät lähinnä tekniikassa ja rakenteessa. Kertojaääni vaihtelee ajoittain liian äkkinäisesti ja muutamissa kohdissa kesti hiukan aikaa tajuta, että kuka onkaan kertoja. Vaativinta se oli silloin, kun kertoja muistelee tarinaa, joka hänelle on kerrottu, joka kerrotaan alkuperäisen kertojan näkökulmista. Pientä kronologista poukkoilua edestakaisin tapahtui välillä, mutta ei kovin suureksi haitaksi saakka. Vuosilukujen esiinnostaminen oli erittäin helpottava seikka. Teoksen voisi hioa timantiksi vain pienellä editoinnilla.

Muutaman henkilöhahmon kohdalta tarina tuntui loppuvan kesken. Mitä kävi Santerille? Entä Annelin Liisa-siskolle? Mikä Ellille oikein tuli ja miten hänen kävi? Vaikka Hannan, Aunen ja Annelin tarinat nivoutuvat kauniiksi kolmen naisen jatkumoksi, jäi sivuhenkilöiden kohtalot paikoin liian avonaisiksi. Tai sitten minä olen vain liian utelias.

Kursailematonta, koskettavaakin. Joskin vasta teoksen puolessa välissä tajusin että mikä on 'öylön'. En kiusallakaan kerro sitä tässä, mutta sen voin sanoa ettei se liity öylätteihin mitenkään.

19. toukokuuta 2009

Alexandre Dumas (vanh.): Monte Criston kreivi (1844)

Le Comte de Monte-Cristo
Suomennos: Jalmari Finne
Käännösvuosi: 1892
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: n. 700
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Perämies Edmond Dantès tulee ystäviensä pettämäksi ja teljetään syyttömänä vankilaan. Kun hän palaa, hänestä on tullut Monte Criston kreivi, varakas muukalainen, joka etsii nuoren merimiehen pettäjiä sekä suloista rakastettua, Mercedestä.

Oma arvio:

Takakansi tosiaan oli varsin ylimalkainen selonteko mutta ei virheellinen. Klassikoiden uusintapainoksiin (minunkin painokseni vuodelta 2005) lienee turha laittaa kovinkaan yksityiskohtaista kuvausta. Sellaisesta kiinnostuneet voivat kaivella yksityiskohtaisemman selostuksen vaikkapa Wikipediasta.

Olen joskus teininä lukenut Kolme muskettisoturia, mutta Monte Criston kreivi jäi vasta näin myöhäiselle lukemiselle. Muistan olleeni täysin rakastunut muskettisotureihin (joista Aramis oli suosikkini) ja niinpä vaistomaisesti odotukset tältäkin klassikolta olivat kovat. Tunnustan hienoisesti pettyneeni.

Vanhahtavaa kieltä oli hauska lukea ja viime vuosina kun olen muutenkin lukenut paljon 1800-1900 -luvun vaihteen kirjallisuutta, ei se ollut lainkaan ongelmallista. Se tuntui jopa luovan tietynlaista juhlan ja vakavuuden tuntua, mitä teos itsessäänkin vahvisti - Monte Criston kreivi ei ole järin humoristinen tarina vaan täynnä moraalista pohdintaa, uskonnollista hurmosta, petosta, armoa ja anteeksiantoa.

Tietynlainen pateettisuus ja sentimentaalisuus oli odotettavissakin, mutta silti sen määrä yllätti ja pisti pohtimaan, että ampuuko Dumas yli tehokeinona vai onko hän ihan tosissaan. Viimeisen parinsadan sivun lukuisat itsemurha-aikeet, niillä uhkailut ja niitä vastaan rukoilut alkoivat jo suorastaan tympiä. Samoin yllätti runsaudellaan hahmojen kiihkeät tunteidenpurkaukset itkuineen, rukoiluineen ja huokailuineen. Välillä tyylillisesti siitä tuli Don Quijote mieleen. Ehkä tämä suomalainen jäyhyys vaikuttaa lukukokemukseeni tältä osin...

Seikkailuromaanilta ei sovikaan odottaa liiallista todenmukaisuutta ja uskottavuutta, mutta liika on liikaa. Vankilassa Dantèsin oppima sivistys oli nyt nieltävissä vielä joten kuten, mutta Monte Criston kreivin loputon rikkaus jäi välillä ärsyttämään. Ei se nyt niin loputonta voinut olla ihan oikeasti? Nopeasti ja satumaisen ylellisesti kalustetut talot, yliampuvat lahjoitukset... Olenkohan turhan pikkumainen nyt?

Seikkailuromaanilta ei myöskään sovi odottaa kovin moniulotteisia henkilöhahmoja ja siltä osin Monte Criston kreivi lunasti odotukseni. Hyvikset olivat läpeensä hyviksiä ja pahikset totaalisen pahiksia. Hienoisen yllätyksen teki kuitenkin teoksen nimihahmo itse ymmärrettyään lopussa asettautuneensa turhan korkealle pallille ja se, etteivät rikolliset aina niin itsestäänselvästi olleet pahiksia.

Suurta hupia antoi kuitenkin tietynlaiset kulttuurierot tämän päivän lukijan perspektiivistä. Teosta kutsutaan takakannessakin koko perheen seikkailuromaaniksi ja siltikin esim. hassiksen pössyttelyyn kirjassa suhtaudutaan varsin myönteisesti. Olin myös havaitsevinani lesboseksuaalisen viittauksen Eugénie Danglarsin hahmossa, mutta se saattaa mennä osaltani jo ylitulkinnaksi.

Ylipäätään koko teoksen puoliväli oli hiukan pitkäpiimäinen, mutta alku- ja loppuvaihe onnistuivat koukuttavuudessaan todella hyvin. Valvoin viime yönä kahteen ja tämäkin päivä meni suurimmaksi osaksi tätä lukiessa, kun en millään malttanut jättää lukemista kesken. Paha alkoi vihdoin saada palkkansa ja taitavasti punotut juonikuviot alkoivat saada täyttymystään. Loisteliasta tarinankerrontaa kertakaikkiaan!

Kritiikistäni huolimatta Monte Criston kreivin klassikkoasema on ehdottomasti ansaittu. Tarina on moralismistaan huolimatta hyvä ja jännittävä. Uskaltaakohan sitä elokuvaa (vuodelta 2002) katsoa? Ainakin siinä olisi yksi suosikkinäyttelijöistäni: Michael Wincott.

edit 20.5.: Unohdin ihan kokonaan, että minun piti jupista kirjan loppuratkaisusta. Se ei lainkaan vastannut odotuksiani, vaikka tavallaan romanttinen olikin.

11. toukokuuta 2009

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (2003)

What I Loved
Suomennos: Kristina Rikman
Käännösvuosi: 2007
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: n. 470 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Taidehistorioitsija Leo Hertzberg törmää SoHossa kiinnostavaan maalaukseen. Hän etsii käsiinsä sen tekijän, taitelija Bill Wechlerin, ja heti ensitapaamisesta alkaen miehet tuntevat sielunveljeyttä.
Vuosien mittaan perheiden elämät New Yorkissa kietoutuivat tiiviisti yhteen. Bill on naimisissa hermostuneen runoilijan Lucillen kanssa, Leon vaimo Erica opettaa kirjallisuutta. Taustalla häilyy myös kaunis ja eloisa Violet, Billin maalausten malli.
Lapsia syntyy, lomaillaan, väitellään taiteesta ja kirjallisuudesta. Sitten käsittämätön tragedia katkaisee elämän järkyttävällä tavalla.

Mieheni on tehnyt ilmeisesti periaatepäätöksen olla lukematta takakansitekstejä. Olen joskus harkinnut samaa mutta olen liian utelias tehdäkseni sen, ja toisaalta nämä tekstit ovat omanlaistaan viihdettä. Lisäksi joskus ne viihdyttävät sillä, että antavat lukijan muodostaa tarinasta ihan jotain muuta, mitä romaani todellisuudessa sitten onkaan.

Näin kävi tässä Hustvedtin romaanissa. Takakansitekstin perusteella odotin miesten ystävyyssuhdetta ja avioliittoja repivää tarinaa kauniin Violetin vuoksi. Menin metsään, mutta oli arvauksessani ripaus totuutta. Molemmat miehet, Bill ja Leo, rakastuvat kyllä Violetiin, mutta eri aikoihin eikä heidän ystävyytensä siitä kärsi. "Taustalla häilyvä Violet" on aika outo ilmaus, kun jo varsin alussa Bill eroaa Lucillesta ja menee naimisiin Violetin kanssa. Violet ei todellakaan häily taustalla, vaan on tiivis osa romaania.

Kaikki mitä rakastin on ollut hyvin kehuttu romaani. Takakannessakin sanomalehti Kalevan arvostelija Tarja Ranta-Ala-aho kirjoittaa: "Kaikki mitä rakastin on kaikki mitä hyvältä kirjalta odottaa." Odotukseni olivat siis varsin korkealla ja ehkä siksikin pettymys oli suhteettoman suuri. En pitänyt tästä teoksesta oikein millään muotoa.

Ilmeisesti romaania voi kehaista älykkääksi, kun siinä kuvaillaan tauluja, ripotellaan vähän sivistyssanoja ja pohditaan elämän kulkua? Mitään muuta syytä en oikein keksi. Ei tämä nyt mikään hömppäromaanikaan ollut (jos sellaista haluaa pitää älykkään romaanin vastakohtana), mutta en olisi kyllä käyttänyt termiä älykäs.

Kaikki mitä rakastin on paikoin pitkäveteinen ja junnaava. Anoppinikin totesi fiksusti; ensimmäiset parisataa sivua olisi hyvin voinut jättää pois ja lähteä suoraan tragediasta liikkeelle. Alun jauhaminen oli aika turhaa ja pitkäveteistäkin eikä anna romaanin kululle oikein mitään etenkään sen loppuun nähden. Ajoittainen jumittaminen näkyi koko ajan. Tai sitten en vain ymmärtänyt taulujen ja Billin teosten kuvailun funktiota. En saanut niistä mitään irti. Kuvailu ja selittäminen tuntui aina pysähtyvän kovin merkityksettömiin kohtiin.

Henkilöhahmot olivat kiinnostavia. Pidin oikeastaan kaikista, mutta pieni uskottavuuden puute häiritsi silloin tällöin. Erica pakenee Kaliforniaan ja pitää mieheensä yhteyttä heikonlaisesti. Ihan ok, mutta Leo tuntuu unohtavan asian kokonaan (tarina etenee Leon minäkerronnan kautta)? Ikään kuin hän kohauttaisi olkiaan koko asialle, unohtaa koko jutun ja satunnaiset ikävöinnit kumpuavat enemmän velvollisuudesta kuin aidosta ikävästä.

Etenkin Leon ja Erican suhteen käänne oli epäuskottavasti rakennettu. Heidän poikansa Matt oli ainoa, joka sai minut hieman ärtymään, mutta minä en pidäkään pikkuvanhoista kakaroista (jonka pikkuvanhuus oli tässäkin kohden varsin liioiteltua ja siten epäuskottavaa).

Usein tuntui siltä, että Hustvedt olisi halunnut kirjoittaa monta eri tarinaa. Tarinan Billistä, Violetista ja Lucillesta. Tarinan Markista. Tarinan Leosta ja Ericasta. Jostakin syystä nämä kaikki piti nyt tunkea samaan teokseen ja jättää ihan vajaiksi. Jälkimaku oli kuin hosumalla tehtyä hiukan klimppistä hienostosoppaa söisi.

Jottei ihan lyttäämiseksi menisi, niin olihan tässä hyvääkin. Henkilöhahmojen kiinnostavuus toimi ja jäi vielä kutkuttamaankin. Sivuhahmot olivat hyvällä tavalla tarpeellisia, eikä niitä ollut liikaa. Hustvedtin ansio oli nimenomaan henkilöhahmoissa ja tarinan ideassa. Toteutus vain vaatisi hieman kehittelyä.

16. huhtikuuta 2009

Kate Mosse: Krypta (2007)

Sepulchre
Suomennos: Katariina Kaila
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 685
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Vuonna 1891 nuori pariisitar Léonie Vernier matkustaa veljensä Anatolen kanssa vierailulle tätinsä luo Carcassonnen lähistölle. Domaine de la Caden kartanoa ympäröi uhkaava tunnelma. Huhutaan, että Isolde-tädin edesmennyt aviomies on manannut esiin paholaisen muinaisesta kryptasta. Puhutaan myös harvinaisesta tarot-korttipakasta, joka katosi samaan aikaan.
Vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin saapuu Rennes-les-Bainsiin tekemään tutkimuksia Claude Debussyn elämäkertaa varten. Samalla hän aikoo selvittää omaa sukutaustaansa johtolankoinaan seepianvärinen valokuva nuoresta sotilaasta sekä pianosävellys.
Jokin ylellisessä Domaine de la Caden kartanohotellissa tuntuu Meredithistä oudosti tutulta. Ja pyhäinpäivänä, kun verho eri maailmojen välillä on ohuimmillaan, Léonien, Anatolen ja Isolden kohtalot heräävät eloon.

Oma arvio:

Tiesin jo kirjan ostaessani, että millaiseen kirjaan olen tarttumassa eikä minun tarvinnut pettyä lainkaan. Krypta menee siihen mukavaan hömppäosastoon, joka sijoittuu historialliseen miljööseen, sisältää ripauksen yliluonnollisuutta eikä ylenmäärin siirappia (vähän kuitenkin sitäkin). Oikein oivallinen resepti minun makuuni.

Mosse jatkaa samaa kerrontataktiikkaa kuin Labyrintissa. Kirja on jaettu osiin ja vuorotellen liikutaan nykyajassa ja menneisyydessä. Aina kun yhdessä ajassa jää tarina kutkuttavaan kohtaan, niin siirrytäänkin toiseen aikaan. Raivostuttavaa, mutta hyvin tehokkaasti koukuttavaa. Tämän parissa kuluikin muutama ilta pitkälle yöhön "vielä yksi luku" -taktiikalla.

Henkilöhahmoissaan Mosse on onnistunut hiukan kehittymään Labyrinttiin nähden. Léonie oli vielä hiukan kliseinen, mutta ei niin läpeensä hyvä kuin hyvikset yleensä ovat. Toisaalta hän onnistui olemaan tyypillinen punatukkainen hahmo, jolla on smaragdinvihreät silmät ja joka kieltäytyy tottelemasta sääntöjä. Tämän tyyppinen kirjallisuus ruokkii hyvin tätä kapinallisten punapäiden myyttiä. Blondit ovat kilttejä, punapäät kapinallisia ja tummahiuksiset pahiksia.

Ajoittaisesta kliseisyydestä huolimatta Mosse onnistui yllättämään parillakin tavalla. Krypta kytkeytyy jännittävällä tavalla Labyrinttiin. Myös ihmissuhdekiemurat pääsivät vähän yllättämään, mutta se voi johtua siitä, että olen toivottoman huono arvaamaan niitä muutenkaan etukäteen.

Krypta oli siis varsin viihdyttävä lukukokemus. Jos pidit Labyrintista, et varmasti pety Kryptaan. Sain sellaisen käsityksen, että tähän olisi tulossa vielä kolmas osa. Sitä mielenkiinnolla odotellessa!

7. huhtikuuta 2009

Reijo Mäki: Satakieli lauloi yöllä (1987)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 267
Pisteet: 4/5

Mistä minulle: oma ostos

Rento turkulaisdekkari Jussi Vares tekee luottamuksellisia tutkimuksia kenen laskuun tahansa ja pelaa suurilla panoksilla. Kapakka korvaa usein ikuisen oik.yo. Vareksen työhuoneen. Sitäpaitsi kaikki säännöt ovat hänen mielestään niitä varten, joilla ei ole mielikuvitusta.
Kaappausyrityksiä osakekaupoissa Helsingissä. Hermopeliä monialakonsernissa Turussa. Pornokustantaja rahan ja vallan kuvioissa. Kaunis nainen, joka on nähnyt liikaa. Vares ei ole asialla vain rahasta: hänen on saatava tietää, minne katosi satakieli Ilona Salamander.

Oma arvio:

Tämä on sekä lukujärjestyksessäni että Mäen tuotannossa toinen Vares (pyrin lukemaan nämä järjestyksessä). Vareksen hahmo alkaa selvästi jo löytää todellakin paikkansa ja Mäki taas tyylinsä. Selkeä parannus siis edelliseen (Moukanpeli) verraten.

Kielellisesti Satakieli lauloi yöllä on edelleen mukavan rentoa kerrontaa. Ei kuitenkaan ihan niin räväkkää kuin edellinen, mutta viihdyttävää kuitenkin. Mäki osaa kaivaa juuri oikeat ilmaisut Vareksen suuhun ja rakentaa näin koko hahmosta uskottavan. Ilona Salamander käytti aivan toisenlaista kieltä ja näin ollen vahvisti hänenkin uskottavuuttaan.

Rakenne oli dekkarimaiseen tapaan koukuttava huolimatta siitä, että ajoittain pörssimaailman salat ja vehkeilyt menivät minulta yli hilseen. Se ei kuitenkaan haitannut tarinan ymmärtämistä, sillä toiminta oli kuitenkin rautalangasta väännetyn suoraviivaista murhayrityksineen, katoamisineen ym. Vareksen röyhkeys viehätti tässä kaikkein eniten. Jätkällä tosiaan on pokkaa tekeytyä vaikka miksi ja olla tietävinään ties mistä!

Kevyttä viihdettä. Ei mitään syvältä luotaavaa arviota, muuta kuin että tehokkaasti Varekset ovat uponneet meikäläiseen, joka ei noin muuten dekkareista juuri piittaa.

25. maaliskuuta 2009

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (2003)

Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 478 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Olen ollut hyvä siinä 14 vuotta, eikä kukaan ole huomannut, ellen itse ole kertonut, mutta siltikään ei kertomaani haluta nähdä. Tai jos nähdäänkin, sen edessä ollaan avuttomia.
Beauty hurts, baby.

Oma arvio:

Stalinin lehmät kulki minulla bussilukemisena, mutta siihen tämä kirja on vähän huono. Teos vaatisi suurempaa keskittymistä ja syventymistä, ja luultavasti osin siksikin palaan tähän myöhemmin uudestaan. Sofi Oksasella on näemmä alusta asti ollut taito kirjoittaa niin, että kirjaan jää halu palata, koska osa tarinasta jäi vielä ymmärtämättä. Ihailen sellaista taitoa kovasti.

Takakansi ei ollut kovin informatiivinen, joten lyhyesti sisällöstä. Tarina kertoo Annasta, jonka äiti on virolainen diplomi-insinööri ja isä suomalainen. Anna asuu Suomessa, mutta ei koskaan saa kertoa taustaansa. Tarina kulkee eri vuosikymmenillä alkaen 19040-luvulta päätyen 2000-lukuun. Hyvin samaan tyyliin kuin Puhdistuksessakin, joskin hieman sekavammin. Annan ja ruuan suhde on tiivis ja tuskallinen. Anna sairastaa bulimiaa ja elää pääosin ruuan kautta. Bulimiasta kärsii jopa opinnot ja työelämäkin. Tarina ylipäätään on hyvin monivivahteinen ja vaikka Annan syömishäiriö nousee isoon rooliin, niin taustalla kulkee kulttuurierot, vanhempien suhde, ihmissuhteet ylipäätään, Viron historia ja tyttöjen välinen ystävyys.

Väistämättä tätä tuli verrattua Puhdistukseen, mikä ei Stalinin lehmien kannalta ole kovin reilua. Onhan tämä esikoisteos ja Puhdistus oli melkoinen napakymppi. Kerrontatekniikka on kuitenkin tosiaan hieman sama ja jälleen Viron historian teema jatkuu. Pientä sekavuutta tässä oli runsaine henkilöhahmoineen etenkin kun puhuttiin Annan mummosta ja hänen ystävistään ja sukulaisistaan. Heidän kohtaloidensa kautta käytiin Viron itsenäisyystaistelua ja toverihenkeä läpi. Tuntui välillä siltä, että Oksanen yritti mahduttaa liian monta isoa teemaa yhteen romaaniin.

Anna oli ehdottoman uskottava hahmo, vaikka olikin hyvin persoonallinen tapaus. Bulimiakuvaukset ja hekumoinnit ruokailusessiosta tuntuivat todellisilta. Parasta tässä oli se, että romaani ei lässähtänyt loppua kohden "Ja sitten ymmärsin, että olen oikeasti ihana tällaisena kuin olen ja paranin" -löpinään, vaan loppu jäi paljon avoimemmaksi. Isot pisteet siitä!

Suosittelen Stalinin lehmät -teosta lämpimästi, mutta en bussilukemiseksi. Siihen tämä on liian arvokas.

18. helmikuuta 2009

Titus Hjelm (toim.): Mitä wicca on? (2005)

Kustantamo: Like
Sivumäärä: 251 (pokkari)
Pisteet: 3/5

Mistä minulle: oma ostos

Mitä wicca on? Miten sitä harjoitetaan? Mikä on wiccan suhde kristinuskoon ja miten se eroaa new age -henkisyydestä tai satanismista?
Wicca eli moderni noituus on uuspakanallinen luonnonuskonto, joka kiinnostaa ja kiihdyttää, mutta josta tiedetään vain varsin vähän. Mitä wicca on? kertoo kattavasti ja yleistajuisesti wiccan sisällöistä, historiasta, suuntauksista ja yhteyksistä muihin uuspakanuuden muotoihin. Se paneutuu myös median tapaan käsitellä wiccaa, noituuteen populaarikulttuurissa, wiccojen arkeen ja erilaisiin magian muotoihin. Teos avaa lukuisia kiehtovia näkökulmia vaihtoehtoiseen uskonnollisuuteen sekä kulttuurimme aatehistoriaan ja henkisyyteen yleensä.

Oma arvio:

Rehellisesti sanottuna odotin tältä kirjalta enemmän asiallisuutta ja tieteellisyyttä, ja vähemmän viihteellisyyttä. Ei sillä, etteikö tieteellinen kirjakin saisi/voisi olla viihdyttävä, mutta silti sen pitää olla uskottava ja vakavasti otettava. Tämä ei ihan yltänyt siihen.

Mitä wicca on? -teoksesta jäi puolusteleva maku suuhun. Yhtäältä se on ihan ymmärrettävää kaiken sen jälkeen, mitä mediassakin on wiccalaisuuden niskaan kaadettu Harry Potterin, Siskoni on noita -sarjan, saatananpalvonnan ym. sellaisen myötä. Ymmärrän myös hyvin, miltä wiccasta mahtaa tuntua kun kysytään pääsiäisen tienoilla mukavaa noitahaastattelua, jonka päätteksi voisi tehdä parit loitsut. Toisaalta kuitenkin liiallinen puolustelevuus tietokirjaksi tarkoitetussa opuksessa ei liiemmin herätä luottamusta. Uskon kyllä, että wicca on ihan jees uskonto ilman sen kummempaa inttämistä.

Teos koostuu eri kirjoittajien artikkeleista. Jotkut artikkelit olivat sävyltään hyvinkin hupitekstisiä, mikä on selvää, kun ne on alunperin tarkoitettu tyystin toisenlaisiin julkaisuihin (esim. "Maagiset mausteet", joka on julkaistu Seita -lehdessä, "Johdatusta ruokamagiaan", joka on julkaistu Vox Paganorumissa).

Kaikkein tyrmistyttävin artikkeli oli Tapio Kangasniemen kirjoitus "Noituuden maaperän muokkaaja Potter" (julkaistu alunperin Kangasniemen teoksessa Magia lastenkirjallisuudessa (2002)). Kangasniemen teesinä on yksinomaan Potterin pahuuden ja sopimattomuuden todistelu lapsille. Esim. tähän tapaan:

Oikeasti kaikki noituus on pahuutta, vaikka sen sisällä esiintyisikin inhimillisyyden aikaansaamia sävyeroja eli harmaan eri sävyjä ja sysimustaa. Potter-kirjoissa ratkaisu on päinvastainen, mistä seuraa, että perimmältään kaikki noituus on hyvää, jos sitä vertaa jästiyteen. Näin ollen Rowlingin esille maalaama pimein pahuuskin on hyvyyttä verrattuna noituuden vastustamiseen. On siis parempi valita sysipimeä noituus kuin jäädä typeräksi jästipääksi, joka ei ymmärrä noituudesta mitään.
Koska Harry Potter on täysiverinen velho, lapsi joutuu kirjan äärellä tilanteeseen, jossa hänelle tarjotaan vain yksi mahdollisuus, samaistuminen velhoon. Epäilen, pystyykö esimerkiksi 7-vuotias jäsentämään näitä kirjoja. Seurauksena voi olla, että noituus otetaan vastaan konkreettisena oppina ja sitä aletaan kokeilla käytännössä.

Huhheijaa! Valitettavasti en kyllä yllättynyt tiedosta, että Kangasniemi on sosiaalipsykologi ja toimintaterapeutti kristillisessä terapiakeskus Soteriassa (Mitä wicca on? -teoksen mukaan). Jäin myös pohtimaan sitä, mikä mahtoi olla tämän artikkelin merkitys Mitä wicca on? -kirjassa. Wiccaa se ei koskenut millään tavoin, vaan keskiössä oli Harry Potter -kirjasarja.

Asiallisin osuus kirjasta on Titus Hjelmin selvitys siitä, kuinka wiccalle haettiin rekisteröityneen uskonnollisen yhdyskunnan asemaa vuonna 2001. Artikkelissa selviteltiin asiallisesti Suomen vapaa wicca -yhdyskunnan näkökulmaa ja opetusministeriön näkökulmaa. Täytyy tunnustaa, että vasta nyt ymmärsin miksi wiccalle ei myönnetty uskonnollisen yhdyskunnan asemaa. Sen verran hajanainen uskonto se kuitenkin on. Tom Sjöblom jatkaa hyvin seuraavassa artikkelissa asian pohtimista. Artikkeli loppuu hyvään yhteenvetoon:

Virallisen uskonnollisen yhteisön aseman saavuttamisen suurimpana esteenä näyttää wiccan kohdalla tällä hetkellä olevan ryhmien ideologinen, usein jopa äärimmilleen viety demokraattisuus, jonka seurauksena ryhmien toiminta ja tulevaisuus yhteisönä muuttuu epävakaaksi. Se johtaa usein ryhmien lyhytikäisyyteen ja jäsenkannan nopeaan vaihtumiseen. Nimenomaan näiden tekijöiden on muututtava, jos yksittäiset wiccaryhmät haluavat saavuttaa virallisen uskonnollisen yhteisön aseman Suomessa.

Kaiken kaikkiaan wiccasta sai hiukan ristiriitaisen kuvan. Se vahvisti ajatusta siitä, että kyseessä ei tosiaan ole mikään Harry Potter/Siskoni on noita -leikki, vaan miltei elämäntapa, jossa luonto on hyvin keskeisessä asemassa. Toisaalta rationaalinen suhtautumiseni magiaan, sai wiccan näyttämään hiukan hupaisalta. Lemmenöljyt, yrtit tyynyn alla sun muut kansanuskon tyyppiset magiakeinot palauttivat ajatusta noituusleikkeihin. En siis sinänsä kiistä yrttien vaikutusta vaikkapa parantamiseen, mutta pahan torjumiseen ym. abstraktimpiin asioihin suhtaudun hieman huvittuneesti.
Mitä wicca on? oli ihan viihdyttävää bussilukemista.

28. tammikuuta 2009

Stephen King: Kirjoittamisesta (2000)

On Writing
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Käännösvuosi: 2000
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 272 (pokkari)
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

"Kun minulta kysytään 'menestyksen salaisuutta' (järjetön ajatus, jota en kuitenkaan pääse karkuun), vastaan usein että niitä on kaksi: olen pysynyt terveenä ja olen pysynyt naimisissa. Se on hyvä vastaus, koska sillä pääsee kysymyksestä eroon ja koska siinä on mukana myös totuuden siemen."
Tämä kirja antaa kysymykseen kenties muutamia muitakin vastauksia. King on kirjoittanut persoonallisen ja rohkaisevan oppaan kirjailijaksi aikoville. Hän kertoo, mitkä ovat kirjailijan työkalut, miten ne hankitaan ja miten ne pysyvät kunnossa. Hän tarjoaa hyödyllisiä neuvoja kielioppiseikoista ja tarinan kuljetuksesta, kirjailijan työtavoista ja kustantajan lähestymisestä.
King kertoo myös miten hänestä tuli se mikä hän on. Mukana on välähdyksiä hänen rosoisista lapsuus- ja nuoruusvuosistaan, joiden maailma on toisinaan kuin suoraan hänen romaaneistaan. Kirja huipentuu koskettavaan kuvaukseen siitä, miten Kingin voittamaton tarve kirjoittaa kannusti häntä paranemaan vakavasta onnettomuudesta ja palautti hänet elämään.


Oma arvio:

Olen aina suhtautunut hieman karsaasti kaikenlaisiin kirjoittamisoppaisiin. Ne ovat jotakuinkin sitä samaa diipadaapaa mitä kuulee äidinkielentunneilla ja niistä tulee jotensakin sellainen tunne, että asian voi tehdä vain yhdellä tietyllä tavalla. Huomasin, että Stephen King on kanssani samaa mieltä! Ja silti luen hänen kirjoittamaansa kirjoitusopasta. Huvittavan ironista, sanoisin.

'Persoonallinen' on todellakin kuvaava sana Kirjoittamisesta -kirjasta. Kingimäinen ote näkyy asiatekstissäkin ja pidin kovasti hänen suorasukaisuudestaan ja tavastaan romuttaa yleensä vallitsevia tapoja, joita myös totuuksina on esitetty. King kirjoittaa esim. näin: Kirjoitus- ja kirjallisuuskursseilla käsitellään teemaa joskus ärsyttävän paljon (ja tärkeilevästi). Sitä lähestytään kuin pyhistä pyhintä lehmää, mutta (älä järkyty) ei se niin iso asia ole. (s. 188). Hallelujaa King! Miksei minulla ollut Stephen Kingin kaltaista äidinkielenopettajaa? (En muuten aiemmin tiennytkään Kingin olleen ihan oikeasti opettaja.)

King antaa myös ihan konkreettisia neuvoja, mutta muistuttaa usein että kyse on vain hänen tavoistaan. Hän esimerkiksi kirjoittaa romaaniaan vähintään 2000 sanaa päivässä ja suurpiirteisyydessään ehdottaa lukijaa pyrkimään 1000 sanaan. Hän neuvoo laittamaan oven kiinni kirjoittaessa, antamatta ensimmäistä versiota kenellekään luettavaksi, keille kannattaa antaa toinen versio luettavaksi ja keitä kannattaa kuunnella korjausehdotuksissa. Ihan siis selkeää konkretiaa eikä mitään "kuuntele sydämesi ääntä" -löpinää.

Kirja alkaa omaelämänkerrallisella katsauksella, mikä tuntui aluksi vieraalta mutta sitten kuitenkin kokonaisuuden kannalta oikein sopivalta. Se selitti paljon Kingin tyylistä ja aiheista. Ironinen ote oli loistava! King ei nosta itseään jalustalle minään erityislapsena, mutta ei myöskään vähättele itseään. Piiloromantikkona oli suorastaan liikuttavaa lukea, kuinka merkityksellistä Kingille on vaimonsa Tabithan tuki - etenkin sen onnettomuuden jälkeen.

Yksinkertaisesti tiivistettynä: King is king.

17. tammikuuta 2009

Margaret Weis & Tracy Hickman: Mustan kuningattaren lohikäärmeet (2008)

Dragons of the Highlord Skies
Suomennos: Mika Renvall
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 471
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: lahja

Pelätty Sininen valtiatar Kitiara panee alulle suunnitelman, jonka mukaan Solamnian ritarit lähtevät Jäävallille etsimään Lohikäärmepeistä. Kitiaran kilpailijatar Laurana aloittaa myös matkan, jossa hän, Sturm, Flint ja Tasslehoff liittyvät ritarien seuraan heidän suorittaessa vaarallista tehtäväänsä.
Kitiaran itsensä on mentävä koko Krynnin pelätyimpään paikkaan, Dargaardin linnaan. Kukaan ei ole palannut aaveritari Sothin linnasta elävänä. Mutta Kitiaralla ei ole vaihtoehtoa, hänen on kohdattava Soth ja kuolema Mustan kuningattaren käsissä.


Oma arvio:

Yksi surkeimmista takakansiteksteistä mitä olen lukenut. Pitäisi varmaan ryhtyä noudattamaan mieheni taktiikkaa siitä, ettei vilkaisekaan takakansitekstiä ennen kuin on lukenut kirjan (eikä aina muista katsoa sen jälkeenkään). Korjaan tässä heti muutaman seikan; ritarit eivät lähteneet etsimään lohikäärmepeistä vaan lohikäärmekristallia. Kitiara ei pannut alulle sitä suunnitelmaa, vaan Keisari Ariakas - Kitiara kyllä hoiti käytännön työt. Kitiara itsekin joutui lähtemään Jäävallille, Dargaardiin asti hän pääsi vasta ihan kirjan viimeisillä sivuilla eikä koko Dargaard kreivi Sotheineen ollut kovinkaan keskeinen osa tarinaa.

Nyt kun faktat ovat selvillä, voidaan ryhtyä arvostelemaan. Kirja alkaa lupaalla prologilla, jossa Musta kuningatar taivuttelee kreivi Sothia puolelleen. Kreivi Soth asettaa hänelle tietyn ehdon ja siihen on Takhisiksen tyytyminen. Jään siis lukijana odottamaan kuinka ehdot täytetään, miten Kitiara pääsee Dargaardiin ja ennen kaikkea miten ja miksi hän saa Sothin puolelleen (kaikki Talviyön lohikäärmeet -kirjan lukeneethan tietävät että Sothista tuli tosiaan Kitin ritari).
Odotukseni eivät kuitenkaan täyttyneet ja sikäli petyin hieman.

Jos siirretään sivuun odotukseni ja puhutaan itse tarinasta, niin tuttua Dragonlance-kauraa tämä oli. Niin hyvässä kuin pahassakin. Sama juttuhan oli Kääpiökuilujen lohikäärmeet -osan kanssa. Hahmot vaikuttivat minuun edelleen voimakkaasti - kirskuttelin hampaitani Derek Kruununvartijan kanssa, pyörittelin silmiäni Lauranalle (en ole koskaan pitänyt Lauranasta), rakastin Kitiaraa ja hänen häikäilemättömyyttään, ja Tasslehof veti hymyn korviin. Ihan kuten ennenkin.

Pidän Dragonlance -sarjan pitkäkestoisuudesta. Se on kuin valtava palapeli, jota saan koottua pikkuhiljaa. Tulee uusia hahmoja, vanhoista saa tietää hitusen lisää... Musta haltia Feal-Thas valoittui tämän kirjan kanssa paljon paremmin ja kuva hänestä kirkastui. Paljon jäi hänenkin taustastaan vielä hämärän peittoon ja kirjailijakaksikko olikin kirjan lopussa ystävällisesti muistuttanut, että Feal-Thasin taustoista selviää lisää Dragonlance-pelikirjasta Dragons of Winter.

Tarina siis kulki reipasta tahtia ilman turhia lässytyksiä. Pieni tyylimoka oli kyllä käynyt; Brianin ja Lillithin lyhyt romanssi tuntui hiukan päälleliimatulta ilman sen suurempaa merkitystä. Vaikka onhan romantiikka sinänsä ihan mukava asia fantasiassakin, Dragonlance-sarjassa on ollut yllättävän vähän ihan oikeaa romantiikkaa, vaikka rakastumisia on ollutkin. Kitiara oli sellainen kuin pitikin ja ylipäätään tämä Kadonneet kronikat -sarja (jonka toinen osa Mustan kuningattaren lohikäärmeet on) valaisee mielenkiintoisella tavalla Peitsen sotaa siltä mustalta puolelta.

Mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa osaa: Tiimalasivelhon lohikäärmeet -kirjaa, jonka pitäisi ilmestyä 2010. Katse kääntyy silloin Raistliniin, toiseen lempihahmooni heti Kitiaran jälkeen.

 Muut Dragonlance Kadonneet Kronikat:
1. Kääpiökuilujen lohikäärmeet
3. Tiimalasivelhon lohikäärmeet

Dragonlance Kronikat:
1. Syyshämärän lohikäärmeet
2. Talviyön lohikäärmeet
3. Kevätaamun lohikäärmeet

4. tammikuuta 2009

Raija Oranen: Fanny (2008)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 475
Pisteet: 1½ /5

Mistä minulle: lahja

Nuori Fanny Grahn loistaa häikäisevimmillään teatterin sensaatiomaisena tähtenä, kun hänen elämänsä saa uuden suunnan: Paul Sinebrychoff junior astuu kukkineen hänen pukuhuoneensa ovelle eikä suostu perääntymään. Paulin lanko Ferdinand Wahlberg, korea sotilaslääkäri ja suosittu näytelmäkirjailija, joutuu väistymään suurpanimon tulevan pääjohtajan tieltä.
Fanny Sinebrychoff siirtyy kohun saattelemana ramppivaloista Bulevardille, Helsingin rikkaimman teollisuussuvun saleihin. Niiden suojiin Fanny ja Paul alkavat koota yhä hienostuneemmaksi muodostuvaa taidekokoelmaansa.
Paul Sinebrychoff luo liiketoimillaan kansallista pääomaa ja teollisuutta ja tuntee raivoa venäläistämistä kohtaan. Wahlberg, kenraalikuvernöörien henkilökohtainen ystävä, puolestaan aateloidaan kiitokseksi tsaarin uskollisesta palvelemisesta. Fanny on molempien miesten luotettu ja kummallekin rakas.
Fanny kuvaa kiehtovasti Suomen kansallisen kulttuurin ja talouden syntyvaiheita. Sortotoimien ja kansalaissodan vuosia valaistaan poikkeuksellisesta näkökulmasta: tsaarihallinnon, talouden ja taiteen luoman ilon kannalta. Romaanin päähenkilöt ovat velvollisuuksiensa ja kutsumustensa paineissa rakastavia ja kärsiviä ihmisiä, joiden elämänpiiri lumoaa lukijansa.

Oma arvio:
Jouluaattona olin innoissani. Hiphei! Joulupukki kuuli toiveeni ja toi Fannyn! Kirjan lukemisen jälkeen mieleen nousi Andy McCoyn sanat: "Kantsii varoo mitä toivoo, sillä sä voit saada sen!" Fanny oli aika pettymys.

Odotin saavani lukea tarinaa Fanny Sinebrychoffista, hänen avioliitostaan, taideharrastuksestaan, millaista on nousta eri luokasta toiseen luokkaan; töölöläisestä työläiskodista Bulevardin saleihin. Miten hänet otettiin vastaan, mitä ongelmia liitossa oli, miltä tuntui jättää näyttämöt ja mitä hän ajatteli teatterista sen jälkeen jne.

Sen sijaan luin tarinaa Ferdinand von Wahlbergista, hänen syrjähypyistään Fannyn kanssa (lyhyt suhde Fannyn nuoruudessa ja viimeinen kiksautus 20 vuotta myöhemmin), hänen loputtomasta itserakkaudestaan, moralisoinnistaan, kartanoisännyydestään, suhteesta poikiinsa ja hiukan suhteesta vaimoonsa Mariaan. Tarinan väliin oli tungettu mukavia historiallisia faktoja ja suurnimiä Napoleonista Nikolai II:een. Mitä helvettiä?

Oranen antaa selityksen teoksen lopussa:
Tämän romaanin aihe on lähtöisin Matti Saartamolta, joka piti vuosikaudet vireillä ideaansa Veikkolan Eerikinkartanon viimeisestä yksityisestä omistajasta Ferdinand von Wahlbergista kertovasta näytelmästä. Kaikki maan hedelmät valmistui ja esitettiin veikkolalaisin voimin kesällä 2008 kartanon mailla, Haapajärven rannalla. Romaani Fanny pohjautuu alunperin näytelmän materiaaliin, jota olen tuntuvasti laajentanut.
Perustavan tutkimustyön von Wahlbergin ja Eerikinkartanon vaiheista teki Aino Tamsi ja kirjallisen materiaalin kokosi - jälleen kerran - Veikkolan kirjasto.
Sinebrychoffien elämästä ja taustoista sain tietoa Sinebrychoffin taidemuseon lehtori Leena Hannulalta, joka myös tarkasti käsikirjoituksen faktatiedot ja antoi arvokkaita neuvoja. Henkilöiden persoonallisuudet ja heidän välisensä suhteet, erityisesti Fannyn ja Wahlbergin välit, ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta eivätkä perustu todennettavissa oleviin faktoihin.

Justiinsa näin. Jos (kun?) Wahlberg ei ollut niin olennainen osa Fannyn elämää oikeasti, niin miksi ihmeessä kirjan päähenkilö on Wahlberg? Tämä jäi kismittämään kaikkein eniten. Fanny jäi varsin pieneen sivurooliin. Ykkösenä oli Wahlberg, kakkosena Paul Sinebrychoff ja Fanny vasta kolmantena. En voi millään ymmärtää tätä ratkaisua. Lopputuloksena ei ollut edes hyvä Wahlberg-elämänkerta, vaan hätäiseltä sohimiselta tuntuva kokonaisuus, jota yritetään pönkittää historiallisilla faktoilla. Jälkikäteen tuli mieleen sekin, että yrittikö Oranen samaa temppua kuin Sofi Oksanen Puhdistuksen kanssa?