Tasa-arvo käsikirjoituksessa

Minna Canth

Hyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää!

Päivän agendan mukaisesti ajattelin tänään kirjoittaa hiukan tasa-arvonäkemyksistä käsikirjoitusvaiheessa koskien kaunokirjallisuutta.

Kaikki kirjat eivät kerro tasa-arvosta, eikä niiden tarvitsekaan kertoa – suoranaisesti. Niin kauan kuitenkin, kun teksti käsittelee jollakin tapaa inhimillisiä toimijoita, eli ihmismäisiä otuksia, tulee se heijastaneeksi jollakin tapaa myös tasa-arvokysymyksiä vaikkei se olisi tarkoituskaan.

Toisinaan törmään teksteihin, jossa näkyy selkeästi se, kuinka eri tavalla miehiä ja naisia kuvataan. Yleisimmin näissä tapauksissa kuvataan, millainen mies on toimijana, mutta naisesta kuvataan ulkonäköä – räikeimmillään pelkkiä muotoja; vyötärö, sääret, rinnat ja hiusten väri.

Tässä kärjistetty, itse keksimäni esimerkki:

Ville oli tunnetusti erinomainen johtaja. Hän kuunteli alaisiaan, otti huomioon eri näkemyksiä ja oli erittäin luotettava. Hän pysyi hyvin sovitussa aikataulussa ja tervehti talon jokaista työntekijää lämpimästi.
Hänen vaimonsa Marjatta oli näyttävä vaaleaverikkö. Missimitoissa kypsemmälläkin iällä oleva Marjatta hymyili kauniisti punattujen huultensa välistä ja huolella lakatut kynnet napsuivat tietokoneen näppäimistöllä. Marjatta oli yhtä tiukka kuin nutturansa, mutta usein purskahtavan naurun raikatessa hänen rintansa hölskyivät iloisesti silkkipuseron alla.

Esimerkistä kyllä voi lukea myös Marjatasta ihmisenä jotakin, ja kuvauksesta näkee, että kirjoittaja näyttää molemmat henkilöt myönteisessä valossa. Mutta tietynlainen ero kuvaustyylissä on nähtävissä.

Tällainen ei aina ole lähtöisin mieskirjoittajan kynästä, vaan naiset tulevat tehneeksi tätä samaa. Hyvin harva kuitenkaan tekee tällaista tietoisesti ja ajatellen, että näin kuuluu olla.

Näiden hoksaamiseksi ulkopuolinen lukija ja/tai kustannustoimittaja on oivallinen apu. On tärkeää erottaa henkilön asenteellisuus ja tekstin asenteellisuus.
Tarinan henkilöhän voi olla millainen hyvänsä; hänellä voi olla miesvihamielisyyttä tai rasismia tai voimakkaat näkemykset uskovaisista tai korkeasti kouluttautuneista jne.
Mutta tekstissä asenteellisuus on hieman eri asia. En sano, että asenteellisuus on kiellettyä. Kaunokirjallinen teoskin voi olla hyvinkin kantaaottava (kuten vaikkapa Minna Canthin tuotanto) johonkin suuntaan ja sellainen on ilman muuta sallittua. Mutta siitä on kirjoittajana hyvä olla tietoinen. Villestä ja Marjatasta kirjoittanut Morre ei ehkä ilman ulkopuolista lukijaa hoksaa, millaisen naiskuvan ja mieskuvan hän tuo ilmoille, jos koko käsikirjoitus heijastelisi samaa.

Miten Morren sitten olisi hyvä korjata tekstiään? Usein muutos vaatii isomman perkuutyön kuin pelkän sanatason korjaamisen. Passittaisin Kirjoittaja-Morren miettimään, millaisia tyyppejä Ville ja Marjatta oikein ovat. Mitä he tarinassa tekevät? Millaisia motiiveja heillä on? Millainen historia heillä on? Hahmoja siis tulisi miettiä ensisijaisesti ihmisinä; ei sukupuolen kautta.

Kirjoittaja-Morren mietittyä asiaa kuvaus voisi kuulua näin:

Morrelan alaiset tunsivat Ville Villelän erinomaisena johtajana. Ville kuunteli alaisiaan, eikä se johtunut vain hiukan höröön taipuvaisista korvista, vaan leppoisasti hymyilevällä miehellä oli tuntui olevan aina aikaa kuunnella. Viime lama oli opettanut Villelle, että huolella laadittu aikataulu antoi tilaa ottaa huomioon eri näkemyksiä.
Perheyrityksen perustaminen Marjatan kanssa laman jälkeen oli vaatinut rohkeutta heiltä molemmilta. Ahkerasti yhä reippaileva Marjatta napsutteli tietokoneen näppäimistöä kiivaasti, mutta tuon tuostakin toimistolta kajahti rehevä nauru.

Näin lyhyessä tekstipätkässä ei toki kummoisia rakenneta, mutta ero aiempaan on silti huomattava. Ulkonäkökuvausta on karsittu ja tilalle tullut hiukan historiaa, mikä selittää nykyhetkeä.

Tasa-arvon huomioon ottaminen tekstissä ei tarkoita, etteikö ulkonäköjä saisi kuvata lainkaan tai että kaikki roolit on pistettävä päinvastoin. On vain perusteltava henkilön itsensä kautta, miksi asetelmat ovat sellaiset kuin ovat. Moni asia lähtee nimenomaan henkilöhahmon rakentamisesta. Kirjoittaja-Morrella voi olla päässään Villen ja Marjatan historiasta todella paljon asiaa, mutta vain murto-osa siitä tulee lukijalle luettavaksi. Tieto historiasta kuitenkin saa Kirjoittaja-Morren käyttämään henkilöitään luontevasti. Ihan kuten historiallisen romaanin kirjoittajan pitää tuntea miljöö hyvin liikkuakseen siellä sujuvasti, vaikka tarinassa itsessään näkyisikin vain pelkkä hippunen kaikesta siitä tiedosta.

Meillä jokaisella kirjoittajalla on vastaavia sokeita pisteitä. Kysymys ei aina ole myöskään sukupuolten välillä olevasta asiasta, vaan vastaavia asetelmia on paljon muitakin: maalaiset vs. kaupunkilaiset, duunarit vs. akateemiset, valkoiset vs. mustat, uskovaiset vs. pakanat, vanhat vs. nuoret, ja niin edelleen.
Näistä on hyvä olla tietoinen ja valmis myös myöntämään, että jotakin tällaista tekstiin saattoi livahtaa. Ei siinä ole mitään pahaa. Pääasia on, että tietää mitä tekee ja ymmärtää, miltä teksti silloin näyttää muiden silmin.

Hän tunsi ärtyvänsä

Tällä kertaa haluan kirjoittaa teille rakennetoistosta. Käsittelen aina yhtä esimerkkiä kerrallaan, jottei tuppaa liian paljon asiaa kerralla.

Toisto – melkeinpä mikä tahansa toisto – on jossakin määrin makuasia. Ei voi sanoa vedenpitävästi että kahdeksan kertaa sama asia ei häiritse, mutta yhdeksäs on liikaa. Toiston määrän häiritsevyys on tekstikohtaista monellakin tapaa.

Häiritsevyys riippuu tekstin pituudesta; novellissa asiat pistävät silmään nopeammin kuin 800-sivuisessa eepoksessa.
Häiritsevyys riippuu myös tekstin muusta kulkemisesta; jos teksti vetää hyvin, ei lukija ehdi kiinnittää huomiota toistoihin.
Häiritsevyys riippuu tietenkin myös lukijasta; toista ärsyttää heti, toinen kuittaa asian maneerina, kolmas ei tajua mistä puhutaan. Jonkun silmään tarttuu tietyt asiat, mutta ei toiset.

Tänään otan esille useinkin silmiini hyppäävän hän tunsi -rakenteen ja hän huomasi/tajusi kuinka -rakenteen.

Hän tunsi silmiensä kostuvan.

Hän tunsi sydämensä pampailevan.

Hän tunsi jännittyvänsä.

Simppa tunsi hermostuvansa.

Velho tunsi ärtyvänsä.

Loitsu tunsi häntänsä heiluvan.

Hän huomasi kuinka kyyneeleet alkoivat vieriä hänen poskilleen.

Hän tajusi, kuinka lujaa hänen sydämensä sykki.

En halua sanoa, etteikö näitä saisi koskaan käyttää. Ei, ei, ei. Joskus sitä vain todellakin täytyy korostaa, kuinka tunsi sydämensä pamppailevan ja toisinaan sitä vain äkkiä huomaa poskiensa olevan kyynelissä.

Tunsi-rakenteensa on vain useimmiten kyse huomaamatta tulleesta tavasta kirjoittaa ja siitä, että kirjoittaja selittää asiaa vielä itselleenkin. Rakenteessa on vain se vika, että se etäännyttää lukijaa henkilöstä liikaa. Tapahtumien henkilö tulee lähemmäs lukijaa, kun ei ole välissä turhaa rautalankaa.

Hänen silmänsä kostuivat.
Hänen sydämensä pamppaili.
Hän jännittyi.

Simppa hermostui.
Velho ärtyi.
Loitsun häntä heilui.

Huomasi/tajusi-rakenteessa on sama asia. Se on useimmiten (ei aina!) vain turhaa rautalankaa lukijalle. Asiat voi kirjoittaa suoremminkin ellei tarkoitus ole syystä tai toisesta korostaa asian erityistä huomaamista. Kuinka usein se todella on tarpeen?

Kyyneleet alkoivat vieriä hänen poskilleen.
Hänen sydämensä sykki lujaa.

Erityisen huomaamisen tarve voi kuitenkin olla esimerkiksi tällaisissa yhteyksissä:

Morre huomasi, kuinka onnellinen olikaan.

Tässä voisi ajatella, että Morre on oivaltanut, että onni onkin lähempänä kuin hän oli huomannutkaan.

Morre tajusi, kuinka kurainen olikaan.

Hups! Sitä on vissiin ryykätty sisälle jalkoja ja housunlahkeita putsaamatta? Jos tässä kohdin olisi vain: Morre oli kurainen, niin pois jäisi sävy äkillisestä tajuamisesta. Ikään kuin Morre olisi tahallaan tullut sisälle kuraisine kamppeineen.

Eli toisiaan huomaaminen ja tajuaminen ovat ehdottomasti tarpeen.

 Käy läpi tekstisi. Onko sinulla näitä rakenteita? Ovatko ne tekstissäsi tarpeellisia?

Kustannustoimittajan työn ilot ja surut

Kuten jokaisessa ammatissa, myös kustannustoimittajan työssä on sekä hyviä että huonoja puolia. Varsinaisena haaveammattina kustannustoimittajan – eli kustin – työ ei monellakaan taida olla, ihan jo siitä syystä, ettei meidän olemassaolosta aina edes tiedetä. Kirjailijathan ne kirjat kirjoittavat ja painokoneet painavat!

Tässä bloggauksessa kerron omia näkemyksiäni ammattini hyvistä ja huonoista puolista – ehkä hiukan pilke silmäkulmassa. Nämä eivät siis ole yleispäteviä totuuksia. Kokemukseeni vaikuttaa myös se, että olen työskennellyt vain freelancerina, en minkään talon vakituisena kustannustoimittajana.

Koulutus:
Olen koulutukseltani humanististen tieteiden kandidaatti. Pääaineeni oli kotimainen kirjallisuus, sivuaineina mm. yleinen kirjallisuustiede, folkloristiikka, luova kirjoittaminen ja suomen kieli.
Kustannustoimittajan työhön ei ole virallista koulutusta eikä se ole millään tavalla suojattu ammattinimike. Kuka tahansa voi sanoa olevansa kustannustoimittaja.
Oma koulutustaustani on alalle aika tyypillinen. Osa meistä on maistereita, osa ei. Toiset ovat lukeneet pääaineenaan suomen kieltä, kirjallisuusopinnot sivuaineina. Joukossa voi olla viestinnänkin osaajia.
On näkökulmakysymys, onko tämä varsinaisen koulutuksen puute hyvä vai huono asia. Minusta se on pääasiassa hyvä, sillä liian lukittu väylä voi karsia liikaa erilaisia näkökulmia.
Oma perhetaustani on vahvasti duunarihenkinen. Olen perheeni ainoa ylioppilas ja akateemisesti kouluttautunut. Henkilökohtainen työhistoriani on myös monipuolinen aina laitoshuoltajasta puhelinmyyjään, vaiheompelijasta lastenhoitajaan. Kustannustoimittajan työssä olen kokenut tämän vain edukseni. Laaja elämänkokemus ja yleissivistys ovat tämän työn valttikortteja – ihan hitonmoisen lukeneisuuden lisäksi.

Raha:
Naisvaltainen kulttuuriala. Mitäpä veikkaatte? Juu-u. Ei tosiaan pyöritellä isoja rahoja. Rahan perässä tälle alalle ei kannata suunnata. Yleisesti ottaen kustantamoissa työskentelevä kusti tienaa jotakin 2000–2600 e/kk bruttona. Freelancerin osalta on paljon kirjavampaa riippuen kaikesta mahdollisesta. Omat tuloni freenä asettuvat tuohon alahaarukkaan, joskus sen allekin.

Työajat:
Kustantamoissa työskennellään pääasiassa arkipäivisin, kuta kuinkin virka-aikoihin, ehkä liukuvalla työajalla. Toisinaan on tietysti iltatilaisuuksia, julkkareita, messuja ym.
Freelancer työskentelee sitten omassa tahdissaan. On niitä iltoja ja viikonloppujakin koneella istuttu, kun on kiireellinen tapaus tai arkena on ollut muuta menoa.
Pääkopassaan kusti on aina töissä, enemmän ja vähemmän. Mielenkiintoinen käsis nappaa ajatukset ja joskus sitä ei saa illalla unta, kun se jokin asia on jäänyt häiritsemään. (Tämä sama pätee kirjailijan työhön.)
Tästä syystä on hyvä olla jokin harrastus, joka ei millään tavalla liity kirjoittamiseen tai kirjallisuuteen. Minulle turpaterapia – eli hevostelu – toimii täydellisesti. Kun kurvaan tallin pihaan ja sammutan auton, niin jokin virtalukko lukkiutuu pääkopassani myös. Tallilla minulla ei ole yhtään aivokaistaa työajatuksille. Hevonen ottaa tilan niin kokonaisvaltaisesti.

Ergonomia:
Persetyötähän se on, sanoi kirjallisuudentutkija Lasse Koskela aikanaan kirjailijan työstä. Sama pätee kustannustoimittajan työhön. Istumatyötä koneen, kirjan tai paperipinon ääressä. Kannattaa panostaa myös hyvään näppäimistöön. Itselläni Cherry MX-Board on osoittautunut ainoaksi kestäväksi. Mieheni tosin väittää minun olevan tavallista lahjakkaampi näppäimistötuhoaja happokäsilläni.
Kannattaa panostaa myös muihin harrastuksiin. Neulominen ja kirjoittaminen sekä tietokonepelien pelaaminen eivät ole suosituslistani kärjessä – kokemuksen syvällä rintaäänellä (mutta silti niistä en ole luopunut). Sen sijaan hevostelu ja patikointi ovat erinomaisen oivallisia.

Lukeminen:
Tämä on pakko nostaa omaksi aiheekseen, sillä lukeminen on niin keskeinen osa kustannustoimittajan työtä. Minulta onkin kysytty monesti, että pilaako kustannustoimittajan työ lukemisen harrastuksena. Valitettavasti minun täytyy sanoa, että pilaa.
Siinä ohessa pilaantuu myös muiden perheenjäsenten lukemisharrastus myös. Poikani alkoi 8-vuotiaana jupista lasten jännityskirjojen jatkuvasti toistuvista cliffhanger-lopuista ja epäloogisuuksista. Mieheni juuri eilen tuskaili lukemansa kirjan parissa, koska siellä oli kömpelö ajatusvirhe: "Tunnin loputtoman tarpomisen jälkeen...". Aiemmin häneltä oli mennyt tuollaiset ihan ohi.
Itse "kustannustoimitan" lukemiani kirjoja jatkuvasti. Hyvin harvoin onnistun uppoutumaan kirjaan niin, että vain tarina vie. Äänikirjat ja englanniksi lukeminen auttavat tähän jonkin verran.
Tämä tosin ei ole vain kustannustoimittajan (ja hänen perheensä) vitsaus, vaan samaan tilaan voi päästä ihan vain ahkeralla lukeneisuudella. Kustin työ johtaa siihen vain varmemmin ja tuo pikantin lisän.

Kirjoittaminen:
Ihan alun perin haaveilin aikoinaan kirjailijan työstä. Mutta koska jo varsin nuorena tajusin, ettei kirjailijan työllä oikein elä (tai ainakaan sen varaan ei kannata elämäänsä laskea), niin eksyin muihin töihin ja sittemmin yliopistoon ja kirjallisuuden maailmaan, josta päädyin tekemään kustannustoimittajan työtä.
Isoin kynnys tähän ammattiin minulla olikin se, että voinko olla kirjailija ja kustannustoimittaja samaan aikaan. Voin, mutta ei se ole helppoa ja kipuilen asian kanssa jatkuvasti.
Ongelmana ei ole aika eikä se, että tulisin varastaneeksi muiden ideoita (kirjoitan joskus oman bloggauksen ideoiden varastamisen pelosta). Ongelmana on enemmänkin aivokapasiteetti. Kustina ja kirjailijana ammennan ikään kuin samasta lammesta (kielikuvaa muuten käyttää Stephen King hienosti Liseyn tarina -romaanissa). Mikään lampi ei sisällä kalaa loputtomiin saakka, vaan välillä sen täytyy antaa täyttyä. Saaliin jakaminen kirjailijan ja kustannustoimittajan työn kesken vaatii taitoa ja tuuriakin. Toisinaan lampi tursuaa, toisinaan ei.

Pitääkin lähteä tästä kalaan...

"Kannattaako tähän käyttää aikaa?"

Lähdetäänpä liikkeelle heti lukijakysymyksestä, joka ei ole kovinkaan harvinaislaatuinen ja pyörii varmasti monen niin aloittelijan kuin kokeneenkin kirjailijan mielessä ainakin joskus. Tätä kysytään myös minulta monesti, kun minua lähestytään käsikirjoituksen kanssa.

"Kannattaako tähän käsikirjoitukseen käyttää aikaa?"

Kannattaako vaiko eikö, pohtii Mötkö.
(Kiitos kuvasta, Qppas!)

Kannattaako tälle tehdä mitään? Onko fiksumpaa vain haudata koko juttu ja siirtyä vaikka puutarhanhoitoon? Mistä tiedän tuleeko tästä mitään? jne.

Kysymys on kovin inhimillinen. Mutta henkilökohtaisesti kustannustoimittajana suhtaudun vähän varauksella tähän kysymykseen, vaikka kyse on siis kirjailijan ajan tuhlaamisesta – ei minun.

Useimmiten kysymyksella tarkoitetaan oikeasti, että "onko tällä julkaisupotentiaalia". Se taas riippuu todella monesta asiasta, jotka eivät ole minusta tai aina kirjailijasta itsestäänkään kiinni. 
Julkaisupotentiaali riippuu muun muassa näistä seikoista: 

• paljonko on valmis tekemään töitä  käsikirjoituksen kanssa
  
• kuinka monta hylsykierrosta ehkä jaksaa 
• kustantamojen julkaisuohjelmasta 
• löytääkö käsis oikean kustantamon ja kustannustoimittajan siellä

Ja minä en voi luvata näistä mitään. Jos sanon "kyllä tällä on julkaisupotentiaalia", niin se halutaan herkästi (ja tahattomastikin) tulkita jonkinlaiseksi vakuudeksi julkaisusta, jota minä en voi todellisuudessa antaa. Ja jos käsis saakin vain hylsyä hylsyn perään, vaikka olen pitänyt käsistä potentiaalisena, niin kirjoittajalle tulee tunne siitä, että olen pettänyt hänet – ja minulle tulisi se sama tunne myös.

Minä en myöskään voi sanoa päinvastaista (ellei kyse ole selkeästä plagiaatista). Olen lukenut paljon kustantamoiden julkaisemia kirjoja, joiden julkaisua ihmettelen (ja ne saattavat olla myyviäkin!). Olen myös lukenut paljon käsiksiä, jotka eivät tunnu löytävän kustantajaa, vaikka ansiot siihen olisi.
Kristallipalloni siis ei vain näytä vastausta "kannattaako"-kysymykseen, ja siksi en halua sellaisiin vastata.

Elämässä kannattaa tehdä asioita, joista nauttii.
Jos nautit käsiksen nysväämisestä ja hiomisesta yhä paremmaksi ja paremmaksi, se kannattaa.
Jos nautit sen tarjoamisesta kustantamoille, se kannattaa.
Jos koet, että omakustanne on vaihtoehto, se kannattaa.
Jos et nauti näistä, sitten se ei ole oikea tie, vaan kannattaa harkita sitä puutarhanhoitoa.

Se, ettei käsikirjoitus löydä kustantajaa, ei tarkoita aina sitä, että käsikirjoitus on huono. Se ei koskaan tarkoita sitä, että on ihmisenä tai kirjoittajana huono.

Ainoa henkilö, joka siis osaa vastata kysymykseen "kannattaako tähän käsikirjoitukseen käyttää aikaa", on kysyjä itse. Älä suotta tyrmää kysymystä itse, vaan istu alas ja mieti asiaa kaikessa rauhassa. Ei ole hullumpi idea ottaa vaikka kynä ja paperia ja listata käsiksen hyvät ja huonot puolet.
Kuinka paljon haluat käyttää siihen aikaa? Kuinka kauan arvelet jaksavasi hioa sitä? Mikä on tavoitteesi kirjoittamisen ja käsikirjoituksen kanssa? Mitä muuta tekisit sillä ajalla? Onko se yhtä mielekästä toimintaa?
Jos koet olevasi oikein pahassa juntturassa asian kanssa, niin pistä käsikirjoitus sivuun määrämättömäksi ajaksi ja tee jotain muuta, mitä haluat. Jos unohdat koko käsiksen, niin ehkä siihen ei sitten tosiaan kannattanut käyttää aikaa. Mutta jos se kalvaa silti kivenä kengässä, välkkeenä näkökentässä, niin ota se uudestaan käsittelyyn tauon jälkeen. Silloin käsikirjoitus todennäköisesti ansaitsee sen.

Morren maailman blogiuudistus

Hei kaikki!

Olen Hanna Morre Matilainen, kustannustoimittaja, kirjailija ja entinen kirjabloggaaja – nykyinen kirjallisuus- ja kustannustoimitusbloggaaja. Lisätietoa minusta löytyy tuon ylläolevan sivupalkin linkeistä sekä osuuskunta Lilithin sivuilta. Varsinaiset omat kotisivut ovat vielä uudistustyön alla, mutta minua kannattaa seurata Facebookin kautta ja tietenkin palveluistani voi kysyä lisää sähköpostitse hanna(ät)morrenmaailma.fi

Vanhat kävijät saattavat hiukan hätääntyneinä hieraista silmiään: missä kaikki kirjabloggaukset ovat?
Ei hätää. Morren maailman vanhat kirjabloggaukset vuosilta 2007–2019 on arkistoitu uuteen blogiin https://morrenkirjablogi.blogspot.com/ . Sieltä löytyy kaikki asiasanoineen ym. Valitettavasti kommentit tosin taisivat kadota taivaan tuuliin arkistoinnin myötä. Arkistoblogi ei tietenkään enää päivity.

Entä mitä tälle blogialustalle nyt tapahtuu?
Olen jo jonkin aikaa haaveillut kirjoittamiseen ja kustannustoimittamiseen liittyvästä blogista. Molempiin liittyy paljon tapoja, käytänteitä, arvailua ja kirjoittamatonta tietoa. On lukuisia kysymyksiä, joihin vastaan yhä uudelleen, ja samoja perusasioita, joita korjaan useista käsikirjoituksista – ja joita ilmestyy minun omiin teksteihini myös. Oletteko kuulleet paskatekstikeijusta? Jos ette, niin tämän blogin kautta tuo riiviö tulee takuulla tutuksi!

Ajattelin, että näistä asioista voisi hyvin kirjoittaa yleispätevästikin. Millaisiin virheisiin ja käsityksiin törmään? Millaisia työtapoja noudatan kirjoittaessani? Tai kustannustoimittamisessani? Miksi tietynlaiset käsikirjoitukset eivät mene kustantamoista läpi? Miksei kustantamoista vastata? Millaisista käsiksistä innostun itse? Miten romaani kirjoitetaan? Mistä ideat tulevat ja miten niitä kehitellään? Voiko tästä tai tuosta kirjoittaa? Ja niin edelleen.

En missään tapauksessa väitä, että minun kokemukseni, näkemykseni ja tapani ovat ainoat oikeat. Harvoin näissä asioissa on ylipäätään yhtä oikeaa totuutta. On monenlaisia tapoja, joista toiset noudattaa niitä ja toiset näitä. Olisikin helppoa, jos olisi yksi (joskin paksu) kirja, jossa olisi absoluuttinen totuus, millä tavoin hommat hoituvat!

Neuvoistani saa siis ottaa vaarin – tai olla ottamatta. Kanssani saa olla ilman muuta erimieltä ja/tai tuoda esiin myös jonkin toisen vaihtoehdon, jota en ole tullut huomioineeksi. Opin itsekin jatkuvasti mielelläni uutta! Kirjoittaminen ja kustannustoimittaminen ovat myös niitä asioita ja ammatteja, joissa ei ole koskaan sillä tavalla valmis, että itsensä ja tapojensa kehittämisen sekä tietojensa kartuttamisen voisi lopettaa.

Kustannustoimittaja on aina vaitiolovelvollinen. Se kuuluu alan kirjoittamattomiin sääntöihin. Asiakkaistaan ja heidän käsikirjoituksistaan juoruileva kusti on äkkiä työtön kusti. En siis käsittele blogissani asiakastekstejä. Jos nostan esille jonkin tietyn toimintatavan, niin kyseessä on tapa, joka esiintyy usein monilla kirjoittajilla. Tekstiesimerkit kehittelen omasta päästäni. Itseni tuntien arvelen jo etukäteen, että esimerkeissäni seikkailevat perheeni koirat Loitsu ja Velho, tai automme Oikkuli, Villikko ja Ronsu, tai kauramoottorini Simlir eli Simppa. Mukana saattaa olla myös sattumanvaraisia yleisiä etunimiä, kuten Maija, Matti, Ville, Ritva, Rauni ja Kaino. Joka tapauksessa aitoja asiakastekstejä blogissa ei nähdä.

Sen sijaan tässä blogissa voi joskus vilahtaa minun kirjoittamani aito teksti, jota joku toinen on kustannustoimittanut! Kyllä. Myös kustannustoimittajan omia tekstejä kustannustoimitetaan. Itse itsensä kustannustoimittaminen on yhtä helppoa kuin itse itselleen tehty tehokas selkähieronta.

Tervetuloa mukaan uudistuneeseen Morren maailmaan!