Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raittila Hannu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raittila Hannu. Näytä kaikki tekstit

22. marraskuuta 2013

Hannu Raittila: Terminaali (2013)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 454
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Hannu Raittilan Terminaali oli tässä perheessä yksi syksyn odotetuimpia uutuuksia. Raittilan teokset kun kolahtavat meihin molempiin. Ja nyt kun Terminaali on Finlandia-ehdokaskin, niin pitihän siihen tarttua pikimmiten.

Terminaali kertoo kahden tytön ystävyydestä ja matkailusta lentokentiltä toisille. Laura ja Sara kuuluvat lentokenttähengaajien "heimoon" (onkohan tällaista olemassa oikeasti?), mutta leikille tulee karu loppu.
Terminaali kertoo myös Lauran vanhemmista. Johanin ja Pirjon suhteesta – toisiinsa ja lapseensa. Johan on merivartiostossa töissä, Pirjo taas Yle:n toimittaja.

Juttu on hyvin raittilamainen. Monimutkainen, syvä eikä niin helppo. Uusia näkökulmia tulee tarinaan koko ajan, kun palaset hiljalleen loksahtavat paikoilleen. Se on hyvän romaanin merkki. Mikään ei ole mustaa eikä valkoista.

Terminaalin henkilöt olivat loistavia. Pidin jokaisesta, ehkä eniten jäyhästä, muodollisesta ja jopa hiukan kylmästä Johanista. Johan onkin paljon tässä äänessä ja tulee paljastaneeksi itsestään paljon kuin huomaamattaan. Se on upeasti toteutettu Raittilalta. Miten saada sellainen jäyhä tyyppi kertomaan itsestään niin ettei ko. henkilö itsekään tajua sitä!

Laurakaan ei jäänyt etäiseksi huolimatta siitä, että hän oli vahvasti poissaoleva ja rakentui lähinnä hatarien päiväkirjamerkintöjen ja toisten muistelujen kautta. Monet henkilöllisyydetkään eivät vaikeuttaneet Laurasta luotavaa kuvaa, vaan kertoivat omaa kieltään. Laura jäi hieman salaperäiseksi, mutta se sopi tyyliin oikein hyvin.

Mutta. Mutta, mutta... Terminaali ei ollut mielestäni parasta Raittilaa. Paikoin tässä oli turhaa löysyyttä. Esimerkiksi lintumies Markku oli ihan tarpeeton tyyppi muuten niin tiiviissä henkilögalleriassa. Loppua kohden teos muistutti lähinnä Clive Cusslerin juttuja eikä Raittilaa. Olen kyllä tykännyt Cusslerinkin jutuista, mutta tässä yhteydessä se ei ole kehu. Toimintaa ja ryminää oli liikaa ja koko romaanin uskottavuus kärsi. Minun makuuni tämä oli myös hiukkasen liian venytetty juttu.

Tämäkään ehdokas ei siis kuulu kärkiveikkauksiini Finlandia-kisassa. Terminaali on silti lukemisen arvoinen teos, jos Raittilan romaaneista pitää. Se on globaali ja kunnianhimoinen, mutta silti se näkee pienenkin ihmisen vaikutuksen suuressa maailmassa.

Myös Kirjakaapin kummitus on lukenut Terminaalin.

22. marraskuuta 2012

Hannu Raittila: Canal Grande (2001)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 328
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Canal Grande kuuluu Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseeni ja on ollut muutenkin jo liian kauan TBR-listallani. Nyt se on kuitenkin luettu – ja pidetty.

Teos voitti Finlandia-palkinnon ilmestymisvuonnaan enkä ihmettele lainkaan. Se on hyvin suomalainen, kansainvälinen, kertoo kulttuurien yhteentörmäyksestä ja sisältää hippusen ekokritiikkiäkin. Yli 10 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin koin Canal Granden varsin ajankohtaiseksi.

Canal Grande kertoo suomalaisporukasta, joka saapuu Venetsiaan pelastamaan kaupunkia. Mukana on insinööri Marrasjärvi, humanistidosentti Heikkilä, asiantuntija Saraspää, kulttuurineuvos Snell ja sihteeri Tuuli. He ovat työryhmässä, joka on kaulaansa myöten sekavassa byrokratiassa. Ei ole oikein selvää, onko Venetsian pelastamishanke EU:n, Unescon vaiko minkä tahon ajama. Kukaan ei tiedä mistään mitään eikä ketään oikein kiinnostakaan. Italialainen byrokratia saa etenkin insinööri Marrasjärven hermostumaan. Mukana säheltävät iloiset italialaisveikot Carlo ja Ettore, amerikkalainen Mike ja Venetsian poliisipäällikkö. Ja kun karnevaalit alkavat keskellä lumikaaosta, niin kaikki sekoavat...

Romaanin paras anti oli hiukan karikatyyrisissä henkilöhahmoissa. Etenkin insinöörin ja humanistidosentin vastakkainasettelu kirvoitti paljon hihityksiä. Ajoittain heidän keskustelunsa muistutti kovasti paljon omia keskustelujani puoliskoni kanssa ja sain rutosti lisää hupia. (Puoliskoni nautti tästä kirjasta samasta syystä.)
Marrasjärvi, tarinan kertoja, on suomalaisen insinöörin perustyyppi. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat. Hän tekee mittauksia, hermostuu kun italialainen byrokratia on niin epämääräistä mafiatouhua ja nepotismista ja juo itsensä tainnoksiin. Dosentti Heikkilä taas intoilee kulttuurihistoriasta ja hänestä on vaan hyvä, kun byrokratia vähän jumii. On enemmän aikaa tissutella ja paasata historiaa ja politiikkaa.

Saraspää jäi minulle etäisemmäksi. Hänen osuutensa näkyy päiväkirjamerkintöjen kautta. Hän on ihastunut sihteeriin ja on täysin sekopäinen sekakäyttäjä. Saraspää tarkkailee tilannetta hiljaisena ja kuin ulkopuolisena. Sinänsä kuvaus on onnistunut. Saraspää todella on kuin ulkopuolinen lääketokkuroissaan.

Romaanin alku veti hyvin mukaansa, sitten tuli hetkeksi vähän suvantoa ja karnevaalien osuus oli minusta vähän turhan venytetty ja sekava. Siinä kohdin paikoin taisin tipahtaa kärryiltäkin. Canal Grande ei ole välttämättä mikään helppo romaani.
Loppu on kuitenkin järisyttävä, kun Tuuli saa puheenvuoron. Osuus kiskaisee maton lukijan alta vähän samaan tyyliin kuin Pamisoksen purkaus -romaanissa, josta pidin valtavasti. Noin muuten Canal Grande olisi ollut noin kolmen pisteen romaani, mutta loppu oli niin vaikuttava, että se nosti pistemäärää.

Canal Grande sopii niille, jotka rakastavat Venetsiaa, vastakkainasetteluita, piikikästä huumoria ja stereotypioilla leikittelyä.

28. syyskuuta 2008

Hannu Raittila: Ilmalaiva Finlandia (1994)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 156
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Ilmalaiva Finlandia on laatunovellistiikkaa, josta on paperin maku kaukana. Kirja sisältää kolme hersyvän hauskaa kertomusta, joissa sivulliset tarkkailijat seuraavat hauskanpitoa Italiassa ja Suomessa, maalla ja kaupungissa. 
Tarinassa "Garibaldino Finlandese" suomalainen sähköinsinööri joutuu elämänsä kieputukseen roomalaisissa karnevaaleissa, missä tahtipuikkoa heiluttaa itsensä klovniksi korottanut sirkustaiteen stipendiaatti Kaikkonen.
"Taiteiden yöt" kuvaa pisteliäästi kulttuurin massatapahtumia Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Kertojana on epäilyttävästi tekijän oloinen kirjailija turhuuden markkinoilla, kapulana rattaissa tai oravana pyörässä, miten vain.
Niminovellissa juhannushenkinen herraseurue päättää viedä Alkon markkinointiin tarkoitetun kuumailmapallon epäviralliselle koeajelulle. Vuorineuvoksen ja hänen toimitusjohtajansa huikeaa ilmalentoa seurataan takaa-ajoon ryhtyneiden ystävien, virkavallan ja satunnaisten silminnäkijöiden kertomusten kautta aina jylhään, tummia sävyjä saavaan loppuun saakka.


Oma arvio:

Olen tässä blogissani kehunut Raittilan romaaneja aika paljon ja ne ovatkin olleet loistavaa luettavaa. Odotukseni novellikokoelman suhteen olivat korkealla ja niinpä alaskin sitten rytistiin ja lujaa. Ilmalaiva Finlandia oli kamala pettymys.

Hersyvän hauskasta ei ollut mitään tietoakaan. Koko kokoelmasta sain irti pari hymähdystä (vrt. Pamisoksen purkaus, jolle hihittelin pitkään vielä jälkikäteenkin) ja muutoin se olikin pelkkää silmien pyörittelyä. Miten ihmeessä Raittila on onnistunut kirjoittamaan niin nuivasti, tylsästi, mukahauskasti ja mukaironisesti? Aiheet kun sinänsä olivat kovin hyviä, joista varmasti olisi saanut irti paljonkin hupia.

"Garibaldo Finlandese" oli lähinnä kännisekoilujen kuvaamista ja kantavana vitsinä tuntui olevan sähköinsinöörin 'black out' ja muiden kertomukset siitä, mitä insinööri oli humalassa tehnyt. Ja tietysti tämä insinööri on selvänä tyypillinen suomalainen jäyhä jököttäjä, mutta humalassa varsinainen herra ja hidalgo. Novellin pienoinen anti oli hitunen italialaisen karnevaaliperinteen historian avautuminen.

"Taiteiden yöt" oli kaikkea muuta kuin pisteliästä. Se oli lähinnä tylsistyneellä terällä tapahtuvaa väsynyttä tökkimistä. Kirjailija-kalakauppias kuvaa eri kaupunkien taiteiden öitä väsyneen nuivaan sävyyn. Kai sillä hiukan monotonisella sävyllä pyrittiin nimenomaan siihen pistävyyteen? Pointsit siitä, että Turku-vaiheessa ei ollut ainuttakaan turkulaisvitsiä.

Jos näistä kolmesta novellista pitäisi valita paras, olisi se kokoelman niminovelli "Ilmalaiva Finlandia". Siinä Raittila käyttää kerrontatekniikkana kuunnelmatyyppiä samaan tyyliin kuin Ei minulta mitään puutu -romaanissa. Tässä novellissa toteutus ei vain ollut kovin onnistunut, vaan lukijana menin äkkiä sekaisin siinä kuka onkaan nyt kertojana ja kuka ei. Tarinan loppu ei kyllä ole jylhä (oikeasti, mitä tuo takakansitekstin kirjoittaja on ajatellut?!), mutta varsin tummasävyinen kyllä.

Luottamukseni Raittilan teksteihin ylipäätään ei kuitenkaan kadonnut. Aiemmat lukukokemukseni Raittilan parista ovat sen verran vahvasti positiivisia, että tämä Ilmalaiva Finlandia ei isoa lommoa saanut aikaan. Kiinnostaisi silti tutustua lisää Raittilan novelleihin puhtaassa vertailumielessä.

Meillä on ollut eräällä kurssilla puhetta Raittilan Pakosarja -novellikokoelmasta. Olin aina mieltänyt sen nimen perusteella kokoelmaksi, jonka teemana on pakeneminen. (En siis ole lukenut kyseistä kokoelmaa.) Luennolla kävikin sitten ilmi, että pakosarja ei tarkoita pakenemista, vaan se on joku tekninen härpäke. Armas tuleva miehenikin selitti joskus mikä se on, mutta enhän minä sitä nyt enää muista...

Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus (2005)


Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 308
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: kirjasto

Kertomus siitä, kuinka Suomi kulki laman kurimuksesta ohjelmaformaatteja suoltavaksi mediatasavallaksi.

Oma arvio:

Takakannen teksti ei tosiaan ollut pituudella pilattu, mutta hankalaa kirjasta on kertoa enempää paljastamatta yllätyksellistä juonenkulkua. Valitettavasti joudun ehkä tässä jotain raottamaan, jotta saan edes jonkinlaista arviota aikaan.

Tarina kertoo toimittaja-Laurasta, äänimies-Penasta, insinööri-Jaakosta ja hänen vaimostaan Leenasta, joka on myös toimittaja. Mukaan sotkeutuu vielä Lauran 15 vuotta sitten mystisesti kuollut mies. Näiden viiden elämät nivoutuvat yhteen omituisella tavalla, jota en osannut odottaa.

Pidin Pamisoksen purkauksesta todella paljon. Viehättävää oli romaanin yllätyksellisyys; se, kuinka lukijan alta vedetään matto muutamaan otteeseen ihan totaalisesti. Olo on sen jälkeen hiukan psykedeelinen; mikä olikaan totta, mikä ei. Mitä on todellisuus? Kuviot pyöräytetään nurinniskoin ja mielessään joutuu hahmottamaan koko romaanin maailman uudestaan. Ja juuri kun hahmottaminen on viimeistä palaa vaille valmis, se hajoitetaan uudestaan.

En tiedä miten Raittila onnistuikaan tekemään "hajoittamisen" niin, että se ei (ainakaan minua) lukijana ärsyttänyt lainkaan. Normaalistihan lukija vaatii, että tarinalla on alku ja loppu ja välissä kaikenlaista hässäkkää. Pamisoksen purkaus ei täytä näitä odotuksia, vaan on Jotain Ihan Muuta.

Pamisoksen purkausta on tituleerattu myös "Raittilan suureksi lamaromaaniksi". Se on kyllä hiukan hassu titteli, sillä lama ei varsinaisesti kovin paljoa tule esiin. Lama on ikäänkuin huomaamaton kehys ja tausta missä (lähes) kaikki tapahtuu. Etenkin romaanin alkuvaiheessa lama on esillä enemmän, mutta hälvenee sitten loppua kohden.

Tämä romaani oli hauska sekoitus ja Raittilan resepti tuntui olevan: ripaus dekkaria, hyppysellinen ihmisuhderomaania, kourallinen kehitysromaania, tippa rakkautta ja litra sarkasmia. Lopputuloksena on vinkeä sekametelisoppa, jota suosittelen maistamaan.

Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu (1998)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 261
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Otetaan suomalainen kesäpäivä, lestadiolaiset suviseurat ja sekalainen seurakunta uskovaisia, rokkareita, kauppiaita, helvetin enkeleitä ja yliopiston tutkijoita. Tulokseksi saadaan kaaos, joka tuo mieleen Raamatun vitsaukset.Ei minulta mitään puutu kertoo yhdestä päivästä historian suurimmissa seuroissa. Valtavalla lestadiolaiskokouksella on maailmannäyttelyn suurellisuus: Venetsian oopperatalon kokoinen suurteltta, painokone, paikallisradioasema, autoliike ja satelliittiyhteys Amerikkaan.
Sisäkertomuksissaan romaani kuvaa myös neljän miessukupolven suhdetta uskoon, työhön ja rakkauteen. Lukijalle välittyy yllättävä kuva luterilaisuudesta ja sen herätysliikkeistä.


Oma arvio:

En ollut aiemmin lukenut Raittilan teoksia enkä kuullut hänen kuunnelmiaankaan. Tämän kirjan jälkeen lisään kyllä Raittilan siihen 'tämän-kirjailijan-kirjoja-haluan-lukea-lisää' -listaan, joka tosin näyttää loputtomalta. Luultavasti minun ei ikinä elämässäni tarvitse huokaista, että "en yhtään tiedä mitä lukisin".

Joka tapauksessa tämä kirja oli hauska. Vähään aikaan en olekaan lukenut aidosti näin hilpeää ja nauruhermoja kutkuttavaa kirjaa. Raittila rakentaa taitavasti erilaisia persoonia ja käyttää hyväkseen stereotypioita, mutta ei tee niistä kuitenkaan itsetarkoitusta.

Lievää hankaluutta aluksi toi vain monet minä-kertojat. Kesti jonkin aikaa oppia tunnistamaan jokaisen "ääni" (tässä näkyy selkeästi myös Raittilan kuunnelma-tausta), mutta kun sen sitten omaksui, niin loppu olikin silkkaa nautintoa. Moniäänisyys toi hienosti asioihin myös erilaisia näkökulmia.

Romaaneissa on lähestulkoon aina plussaa, jos siinä on sisäkertomuksia (mm. siitä syystä pidän niin kovasti Seitsemästä veljeksestä). Tietysti niiden ujuttaminen tekstiin täytyy tapahtua kitkattomasti. Tässä teoksessa se kyllä sujui. Sisäkertomukset olivat hauskoja, yksi jopa tragikoominen. Mitä voikaan tapahtua, kun vaimo passataan niin hyvin, että hän kokee olevansa täysin tarpeeton...

Tematiikkana tässä on ihmisen tietynlainen ahneus. Pitää päästä tilaan, jolloin voi sanoa "Ei minulta mitään puutu". Teos ei kuitenkaan ole tuomitseva tai saarnaava. Mielestäni se ei anna negatiivista kuvaa lestadiolaisista (körttiläisistä ehkä vähän), eikä pyri arvottamaan mitään elämänkatsomuksia.

Suosittelen Raittilaa ehdottomasti leppoisan ironian ja huumorin ystäville!